Monisuhde-elämää

 Hämmästelin ja toisaalta ymmärsin tuota sisarvaimot-skandaalia, kun neljästä vaimosta kolme oli päättänyt liiton 2022 aikana.
Ikävää sinäänsä että taas annetaan paskaa kuvaa polyamoriasta, ja tämä äijä ilmoitti palttiarallaa ettei ole rakastanutkaan vaimojaan vaan päättänyt vaan olla heidän kanssaan ja nyt on se yksi ainoa elämänrakkaus löytynyt, joka kylläkin ilmoitti ettei ole varma onko se mies nyt sellainen jonka kanssa yksiavioisesti haluaisi kuitenkaan elää... Artikkelin voit lukea seiskan sivuilta tästä klikkaamalla..

 Mutta niin. Ymmärrän siinä mielessä että vaatiihan se tasapainoilua olla tasapuolinen kaikille, ja ilmeisesti lapsetkin ovat kasvaneet jo tuossa hötäkässä ja mies voi lopettaa "hurmaamisen". On helppo laiminlyödä muita kumppaneitaan ja elää vain sen uusimman hurmassa jos muilla on siinä jaloissa lapsia pyörimässä. Toisaalta, tämä uusi vaimo tuli vissiin yli 10 vuotta muiden jälkeen kuvioihin, joten johan sitä taas mahtui iltatähteä miehen elämäänkin ?

Myös Lola Odusoga kertoo kauneuden ja terveyden artikkelissa miten hän ei kaipaa puolisoa, kumppanuutta ja yhteistä kotia. Syyksi hän kertoo sen että on väsynyt ylläpitämään kulissia, ja että yksin hän voi luoda sennäköisen ja oloisen elämän kun itse haluaa.

Näissä molemmissa lienee syynä nimenomaan se kulissi ja väsyminen.
Mitä jos suoraan lopettaisi suorittamisen, kulissin ylläpitämisen ja normejen mukaan elämisen? Mitä jos ei mieti kaikenkaikaa miltä kaikki näyttää muiden silmissä?
itse kokeilin ja jäi pysyväksi elämäntavaksi. Mä en osaa enää ajatella että mun pitäis estellä itseäni tekemästä asioita jotka tekevät mut onnelliseksi, tyytyväiseksi ja jotka auttavat mua olemaan Just Mä, Just se paras versio itestäni.

Netti ja aikakausilehdet ovat pullollaan neuvoja parisuhde-elämästä. Olen lueskellut niitä pienen ikäni, ja en usko että olen tullut ns. hullua hurskaammaksi. Viimeisimpänä katselin Temppareita ja pohdin että ei se noinkaan ole hyvä, lähdetään saarelle houkutusten äärelle ja ollaan kusipäisiä kaikille ettei vaan tule kukaan houkutelleeksi mihinkään. Eli ulkoistetaan sekin tavallaan muille, ettei tule pettäneeksi.
Mutta polyamoriaan harvoin saa neuvoja tai käsikirjaa. Miten huomioida toista ja kolmatta.. Miten muodostaa arki sellaiseksi että se on kaikkien kannalta tasapuolista? Ja tarvitseeko sen olla? Pitääkö väkipakolla olla tasapuolinen, vai toimiiko se että jokainen saa sen mitä tarvitsee? Siinä määrin mitä tarvitsee? Miten määritellään onnellisuus parisuhteessa? Entä monisuhteessa?
Kuinka paljon pitää viettää aikaa yhdessä? Kuinka paljon porukalla? Milloin ihmisellä itsellään on oikeus päättää, sopiiko tämä suhdemuoto juuri itselleni..? MIten paljon pitää antaa valtaa sille, mitä muut ovat mieltä? Miten paljon pitää antaa muiden säädellä sitä, mitä kotona tapahtuu?

Mutta niin, se oma tapani? Mä olen ihan oikeasti tyytyväinen elämääni. Se, miksi arjessa enemmän näkyy vain toisen kumppanin naamaa, selittyy aika pitkälti menneillä vuosilla. Peikon kanssa on koettu jo monia asioita, ja ne arkisemmat jutut näyttäytyvät sitten omanlaisenaan "taustakohinana" elämässä. Sen sijaan se arki, mitä toisen, M:n kanssa on, on kuitenkin hyvin eroavaa. Ihan koska luonteet, lapsiperhearki, ikä, oma kunto. Kaikki vaikuttaa tietenkin kaikkeen..
Mutta silti se on minun elämäni. Minun tapani. Minun arkeni.
Eikä sen pitäisi vaikuttaa kenenkään perheeni ulkopuolisen elämään. Eihän?

Arkea.

Olen sanonut monesti että mä elän kahden ihmisen kanssa, joilla on add. Todennäköisesti mun lapsellani on adhd. Mulla on itsellä kaikennäköstä, mutta ei juuri keskittymishäiriötä, on vaan paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, impulsiivinen persoonallisuushäiriö sekä pitkäkestoinen vakava masennus. Ihan tarpeeksi kirjoa kaikelle kummalliselle arjessa.
Mutta ehkä ne oman pään ongelmat ja kaikki mennyt on saanut minut kuitenkin turvautumaan kliseisiin ja selfhelp-oppaisiin, joista olen oppinut myötätuntoa itseäni kohtaan ja kärsivällisyyttä muita kohtaan.
Nuorempana samankaltainen suhde kuin mitä minulla nyt on M:n kanssa, ei olisi tullut kuuloonkaan. Ei kertakaikkiaan olisi pää kestänyt juosta perässä ja siivota toisen jälkiä, "aikuinen ihminen.."

Nyt kun tiedän ja tiedostan, ettei se ole valinta, siedän piirteitä aivan eri tavalla. En jaksa niistä vetää raivareita, en jaksa skitsota. Ei ole syytä. Nuorempi minä kyllä otti pulttia ihan kaikesta ja mökötti epävarmuuttaan nurkassa. Mustasukkaisuuttaan jurotti ja kiemurteli.
Mutta sitä on henkinen kasvu. Olen edelleen kyllä sama ihminen, mutta ehkä tuo mennyt 10 vuotta, ehkä jopa 20 vuotta, on pehmentänyt särmää aika reilusti.

Nyt on puhuttu paljon taas siitä somen kiiltokuvapuolesta. Itsekin olen saanut osani siitä että väritän värikynällä kauniimmaksi somekuvaa, annan kuvaa onnellisemmasta parisuhteesta M:n kanssa kuin mitä on mahdollista edes olla, koska "hei, sun kumppanilla on add". Ja sen kuuluu olla todella raskasta ja kamalaa ja sietämätöntä. Kuten lapsen aistiherkän adhd-puolenkin. Kuuluu ruikuttaa siitä miten tarvitaan säälipisteitä ja sympatiaa koska arki on kamalaa ja rasittavaa ja ihan hirveää. Kellä on kirkkain marttyyrikruunu päässä, se on äideistä parhain ja kumppaneista upein.

Mitä se arki sitten oikeasti on? Se on tätä.

Yöpalaa peilin edessä. Vessassa. Koska nälkä voi tulla ja mennä miten sattuu.

Välipalapulla suihkussa. Koska pieni makeanhimo. Hetken aikaa.

Aamukalsarit sängyn vieressä. Niitä ei kerkeä laittamaan pyykkikoriin, jonka etäisyys tästä pisteestä mitattuna on n. 2m.

Kuvauksia äidille että "se tippui lattialle". (5v.) Kuvata täytyi koska se nyt on siinä maton päällä, ja se on mahdoton nostaa itse, eikä sille oikein ole paikkaakaan.


Saisihan siinä aikaan tappelun jos toisenkin. Marmattaisi kukkakaalista, pullasta, kalsareista.. Lapselle leluista ja pukeutumisesta ihan kaiken aikaa.
Tai sitten voi hymähtää ja pohtia että pitääkö se kukkakaali höyrystää suihkussa vai olisiko höyrykattilan oston paikka kotiin.
Huomautanko? Todellakin.
Häiritseekö? Ei. Ahdistaako? Ei.
Se on arkea, ja se on tavallaan vielä todella söpöä arkea.
Se kertoo siitä että syöminenkin oli toissijaista kun jotain tärkeämpää tai kiehtovampaa tuli mieleen juuri sillä hetkellä. Jotain, mikä valtasi aivot enemmän kokonaisvaltaisesti kun tylsä perustarpeen tyydyttäminen. Tai vielä tarkemmin; se perustarpeen osa oli jo tyydytetty, nälkä meni ohi joten oli aikaa suorittaa jotain ihan muuta..
Kukkakaali oli aiempi, sille hymähdin. Mutta pullan kohdalla saatoin hihittää jo ääneen. Sitä ei koskaan tiedä mitä löytää ja mistä, koska.. No. Se nyt lasketaan sillä hetkellä kädestä siihen mihin lasketaan ja jatketaan jos muistetaan.
Ja ne kalsarit? Kyllä ne ajastaan pyykkiin kulkeutuu. Joko herran itsensä toimesta, pikkuneidin toimesta tai sitten nappaan ne ohimennessäni itse. Onko sillä oikeasti väliä kuka ne kerää? Kenen tarkoitusperiä se palvelee että jäkättää kalsareista tai sukista jotka jäävät lattialle? Sen sijaan tiedän hyvin kenen tarkoitusperiä se palvelee että niistä vaatteista voi hankkiutua eroon Just Sillä Hetkellä kun siltä tuntuu. Ihan vaan ajattelematta ja pohtimatta liikoja.

Kukkakimppuja. Joka suuntaan rönsyileviä kuten M:n ajatukset. Ja Peikonkin. Molemmilla on omia hassuja ajatusmaallejaan, omat hassut tapansa. Ja hyvin pitkälti omat omituiset tapansa elää arkea. 

Se on myös hulluja shoppailureissuja ikeaan. Tai Bauhaussiin. Tai paikalliseen rautakauppaan.. M:llä on tuhat ja yksi projektia erilaisissa laatikoissa. Peikon projektit ovat levällään, koska hän vielä uskoo että "jonain päivänä" on lähitulevaisuudessa, kun taas M on vähän raadollisempi ja on jo siirtynyt vaiheeseen "jonain vuonna".
Joten shoppailun jälkeen se toteutusvaihe on oltava hyvin pian, ennenkuin näillä into hyytyy. Eli minä sitten olen se joka sanoo että "NYT". Ja sitten tehdään.
Oma fyysinen kunto kyllä vaatii päivän tai pari väliä ostosten ja toteutuksen kanssa, muutoin ei suju meikäläiseltä osallistuminen...

Näillä luonteilla se on myös jatkuvaa toisen huomioimista. Oman käytöksen pohdiskelua. Anteeksipyyntöjä, anteeksiantoa. Turhiakin morkkiksia omasta toiminnasta ja jatkuvaa kehittymistä. Ylitulkintaa molemmin puolin.

Pieniä arjen luksushetkiä, kun molemmat tiedämme, että nyt on vaan pakko olla varsinaisesti suorittamatta mitään kummallista ja hemmotella toista ja itseä.

Yhteisiä retkiä ja kahvitteluja jossain kivassa paikassa, koska jokainen hetki jonka arjessa saa varastettua kaikesta hektisestä kahdenkeskiseksi, on pienen juhlan arvoinen. Kakkupala, nuotiokahvi, lasillinen viiniä. Tee-hetki kotona sohvannurkassa. Kaikki se pieni millä on merkitystä.

Ja oikeasti eniten merkitystä on kuitenkin omalla asenteella. Avaatko television väsyneenä ja käperryt hiljaa toisen kainaloon.. Vai jätätkö avaamatta. Kysytkö kuitenkin toiselta miten päivä meni? Perehdytkö hetkeksi toisen maailmaan sen sijaan että turrutat itsesi ruudun valossa? Otatko "omaa aikaa" realitytv:n maailmasta vai jaatko oman realistisuutesi kumppanisi kanssa; kysy toiselta mikä oli päivässä parasta? Mikä oli päivän paskin hetki? Mikä oli tunnetila työmatkalla töistä kotiin?

Asenne. Se on oikeasti se mikä määrittelee sen että onko se kukkakaali sööttiä vai rasittavaa. Tai se valokuva muffinivuuasta. Tai ne lelut lattialla; onko se taistelun arvoista kun näkee että neiti 5v on juuri nyt antanut kaikkensa leikeille eikä vaan jaksa siivota. Pitääkö silloin pitää "periaatteesta kiinni" ja määrätä itkun kera lapsi keräämään lelunsa? Vai onko se hetki jolloin omat voimavarat riittävät siihen että lapsi saa mennä nukkumaan ja äiti suukottaa poskelle kertoen "ei haittaa tänään, mä kerään ne huomenna paikalleen. Koita saada unenpäästä kiinni".

 

Kävi munkki

Joskus tuntuu että pakahdun siihen tunteeseen, että toinen on lähellä. Koskettavissa. 
Ja että se tykkää musta, ihan oikeasti. 

Viikonloppuna puhuimme narsismista, menneestä elämästä, ihmissuhteista.. Ihmisten välisistä, omista ajatuksista. Asioiden tärkeydestä. Tulevaisuudesta. Haaveista, toteuttamisesta, ideoista. Yhdessäolosta.

Ja toisinaan tuntuu että mä olen niin uskomattoman onnekas. Mulla on nää ihmiset mun elämässä, ja mä saan olla ihan oma itseni. Ei se aina niin herkkua tällä päällä ole, tietenkään. Mutta aina välillä varovaisesti uskaltaa toivoa että asiat voi mennä eteenpäin eikä aina junnata paikoillaan? Että vaikka vuosia on tottunut siihen että sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin, niin joskus tulee se hetki kun on sopeuduttava uusiin asioihin. Miellyttäviin, vaikka vaikeisiin.

Mutta parasta just nyt? 

Olla yhdessä jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jonka päänsisäistä maailmaa rakastaa niin kovin ettei siitä saa tarpeekseen.

Miten sulla riittää aikaa miehille?

 "Polyamoria on sellainen standardista poikkeava järjestely joka voidaan räätälöidä jokaiselle sopivaksi."

Tämän sanoi kolmas kumppanini tänään kun kyselin vähän hänen ajatuksiaan näistä kaikenlaisista asioista. Olen kuullut paljon kysymyksiä viime aikoina aiheesta "Miten sulla riittää aika??" Ja vastaus on aina se sama: jos kysyjällä on useampi lapsi, miten hänellä riittää aikaa vaikka kahdelle tai kolmelle lapselle. Saan vastaukseksi että "se on ihan eri asia". Niin se on. Lapsi tarvitsee kasvatusta, apua vaatetuksessa, siivouksessa, ruokailuissa. Vastuunoton lisääntymisessä, elämään opettelussa. Karkeasti voi väittää että niinhän useat miehetkin, mutta jos unohdetaan femakointi niin fakta on että mies on kuitenkin sellainen eläinlaji että se osaa paljon asioita, ja on sitäkin kyvykkäämpi suoriutumaan useista asioista. Mies ei tarvitse taaperon tavoin jatkuvaa valvontaa. Mies ei tarvitse leikki-ikäisen tavoin myöskään jatkuvaa seuraa ja opetusta. Eikä koululaisen tavoin kaikkeen opetteluunkaan.. 

Mä olen aika perhe-keskeinen ihminen, ja vahvasti uskon siihen että toisen voi oppia tuntemaan myös porukassa. Kaiken "laatuajan" ei tarvitse olla aina kahdenkeskistä kuhertelua jossain; suurin osa pariskunnista ei kommunikoi siinä illalla voileipä kädessä netflixistä sarjoja vahdatessaan tai meemejä toisilleen jakaessaan. Kuten peikko tuumasi aikoinaan mattopyykillä "tää on sitä erilaista laatuaikaa". Kyllä, parhautta on tehdä yhdessä jotain, oli se kahdenkesken tai neljän voimin. Pääasia että on hauskaa. 

Mua on onnistanut uskomattoman isosti kun olen löytänyt nuo kolme; kolme miestä jotka kykenevät jakamaan, haluavat viettää aikaa porukalla, joilla on about samanlaiset arvot. Yhteistä tekemistä, yhteisiä mielenkiinnonaiheita (myös muita kun minä!) mutta tosiaan se arvomaailma on iso tekijä. Ja siksi minulla on aikaa heille: koska kahdenkeskiset hetket eivät ole niitä ainoita hetkiä mitkä ovat neljänkympin ylittäneelle haahkalle merkityksellisiä. 

Mitä tulee näihin miehiin.. Mä en päästäis yhdestäkään irti just tänään. Mä en vaihtaisi ketään, mä en haluaisi enempää ihmisiäkään kyllä kuvioon just nyt. Mä haluan vaan totutella siihen että saan sisäisesti kehrätä, eikä mun tarvii pohtia asioita joita naistenhuoneella on käsitelty viime aikoina: "mulla on hyvä mies mutta kaipaan jotain muuta" tai "mä en ole onnellinen tässä suhteessa, mut onko se kuitenkaan hyvä syy erota?"
En osaa sanoa muiden kohdalla, mut tiedän, että mä en haluais päästää irti Peikosta. Se on mun peruskallio, ärsyttävä add-otus joka pyörii päämäärättömästi, haahuilee naulat toisessa ja vispilä toisessa kädessä. Höpöttää elokuvista, politiikasta ja tekee salaa mun ristikot. Ratkoo sudokuja ja herkuttelee juustoilla. Lähtee mun kans metallikeikoille ja vie lapsen harrastuksiin. 
Pantteri? Se on se erityisherkkä otus joka lähtee fiiniin kahvilaan, laskee kännykän kädestään ja höpöttää mun kans ruokalistaa suunnitellen, selvittää mulle googlaillen pieniä hassuja asioita ja uutisotsikoita keskustelunaiheiksi. Lähtee kesäteatteriin, lähtee teemabileisiin ja ei epäröi ottaa kupillista teetä kahvin sijaan jos olo tuntuu siltä. 
Mr.M? Add /asperger. Se tekee mulle iltapalaa leffan kans ja vastailee mulle kaikenlaisiin hassuihin höpötteisiin tavalla että saa mut kikattamaan. Tarkkailee ympäristöä ihan uskomattomalla intensiteetillä, analysoi salamannopeasti tilanteen kun tilanteen ja on kartalla sellasella valonnopeudella että olen sanaton. Tän kans mennään ei-niin-julkisille paikoille hengailemaan ja höpötellään kaikki asiat maan ja taivaan välillä. 

Yhteisiä asioita kaikille? 
Nää tarkkailee jokainen ympäristöään ja ihmisiään. Kiinnittää jokainen huomiota erilaisiin asioihin, mutta yhtäkaikki huomioi samankaltaisuuksiakin. Rakentelevat kaikki jotain käsillään, kuuntelevat Sabatonia ja tuntuvat jumaloivan sitä mulle tärkeintä asiaa, eli minu... No ei. Tytärtäni. Se on asia jota ei voi ohittaa. M on vienyt neidin elokuviin, ja ominut "sedän" roolissa ison osan tyttäreni elämästä.

Tottakai sitten pitää mainita, koska siksihän täällä kaikki tätä lukevat, että nää miehet on tietysti täydellisiä sängyssä, kaikilla on iso muna (vaikka koolla ei väliä olekaan ja se, miten sitä käyttää, on tärkeintä) ja kestävät vaikka 56 tuntia putkeen. Vai miten se menikään... Ja juu, kyllä, ne on tinderissä, niillä on lupa satunnaiseen seksiin muiden kanssa yhtälailla kun vakaviin rinnakkaissuhteisiin jos sieltä niitä sopivia ihmisiä löytyy. 

Mutta siis pointti: polyamoria on mun kohdalla oikeasti normaalia perhe-elämää. Se ei ole orgioita päivästä toiseen, se ei ole pervoilua. Se on rakkautta, se on yhdessäoloa, yhdessä tekemistä. Se on ystävyyttä, sitoutumista ja sitä, että on löytänyt oman lauman jonka kanssa haluaa olla. Sellaisen lauman jossa jokainen voi olla oma itsensä, jossa jokaisella on oma osasensa. Ei se vaadi ylimääräistä aikaa vaan se vaatii sen tietyn kemian, yhteenhitsautumisen ja sen, että jaksaa keskustella ja ymmärtää, antaa tilaa. Jokaisen persoonalle. 

Tänään tuttavani kanssa  / kautta pohdin laajemmaltikin sitä, kuinka paljon yhteiskuntamme normit meitä oikeasti sitovat, meitä ja meidän ajatusmaailmaamme. En näe itseäni asumassa Pantterin kanssa, enkä M:n kanssa yhdessä. En halua lisää lapsia. En halua tavoitteellista elämää, vaan just nyt riittää tämä mitä on, että säilytän tunteen että minä olen viimeinkin minä, ja minulla on siihen kaikki oikeus. Liian moni ihminen pohtii tälläkin hetkellä elämältään epäoleellisia asioita jotka yhteiskunta on määritellyt olemaan tietyllä tavalla. Kenen etu se on, jos ihminen jatkuvasti pyrkii asioihin jotka "pitäisi" toteuttaa tietyllä tavalla, oli se sitten parisuhde, työelämä tai lapsenkasvatus? 
Emmekö viimein voisi elää yhteiskunnassa jossa saisimme olla ihan sellaisia kuin haluamme, satuttamatta muita? Emmekö viimein ole tarpeeksi sivistyneitä jotta emme tuomitsisi enää muiden tapaa elää ja jotta emme pakottaisi keinotekoisten "moraalisten" rajojen sisään ihmisiä jotka eivät siellä halua olla? 
Harvat asiat lopulta kuitenkaan uhkaavat omaa elämäämme, mitä muut tekevät ja ovat. Todellisuudessa se naapurin Pera saa heilastella Helunaa siinä missä Makeakin. Ei se ole pois Pirkolta eikä Sepolta. Ei se uhkaa Pirkon ja Sepon elämää yhtään millään tasolla. Eikä sekään, jos Pirkon tytär tapailee tyttöjä. Tai Sepon serkku haaveilee naivansa kaappikellonsa. Ei se tarkoita, että kaikkien olisi kohta naitava kaappikelloja. Heidän tapansa ei uhkaa meitä, miksi meidän pitää uhata heidän tapaansa? 

Kenen se on?

Pian on kulunut neljä vuotta siitä kun tyttäreni syntyi tähän polyamoriseen kummajaislaumaan.  Sitä ennen olin raskaana n. 7 kk. Siitä asti, kun ihmiset ovat kuulleet, että olen raskaana, minulta on kyselty että "kumman se on?", "Kuka lapsen isä on?" ja kerrottu tuhatmäärin jankutuksia aiheesta "lapsen oikeus biologiseen isään". Ja tuhatsatamäärin olen antanut esimerkkitilanteita joissa biologialla ei ole väliä. Kuulin myös juoruja siitä, ettei tuo lapsi voi olla minun biologiseni, koska en näytä siltä että olisin raskaana, en näyttäytynyt raskauden viime kuukausina missään ja lopulta olin synnytyksen jälkeen "ihan saman näköinen kuin ennenkin." (Tähän mainittakoon että enhän minä liikkunutkaan, raskaus oli hankala, googlatkaa huviksenne pemfigus ja miettikää voiko sellaisella kropalla liikkua sohvan ja wc:n väliltä yhtään minnekään... Ja juu, Painoa tuli raskauden aikana 8kg. Ja painoa lähti synnytyksen jälkeen 8 kg. Niin tapahtuu kun ei anna jokaiselle mielihalulleen valtaa ja mässytä kaikkia iltoja karkkia ja sapuskaa kahden edestä raskauden varjolla... ) 

Aina ei voi edes sanoa, että biologinen vanhempi on paras mahdollinen vaihtoehto lapselle. (Tähän väliin hatunnosto sinulle joka toimit äitipuolena, isäpuolena, tai bonusvanhempana kuten nykyään tavataan sanoa, adoptiovanhempana, sijaisvanhempana, oheishuoltajana tai ihan missä tahansa vanhemman / huoltajan / holhoojan roolissa jollekin ihmisentaimelle.) 

"Joko sinä nyt olet valmis myöntämään kumman lapsi se on?" minulta kysyttiin tänään. Ei ole edelleenkään mitään myönnettävää; minä en näe lapsessani kummankaan isän piirteitä toisen piirteitä enempää. Miksi en? Koska en ole katsonut. Minä näen hänessä ihmisen. Lapsen. Hänen persoonansa. Punaiset posket innostuksesta. Itkuiset silmät harmituksen keskellä. Kuuntelen keskittymisöhinää. Unista tuhinaa. Sormen imeskelyä ja unilelun kanssa kuorsaamista. Loputonta puheentulvaa. Kysymyksiä hermostumiseen asti. Hellyydenosoituksia, märkiä suukkoja, tahmaisia sormia, pyykkivuoreen heitettyjä likapyykkejä. Tuhatpäin askarteluja, piirroksia, unohdettuja pieniä projekteja ympäri kotiani. 

Minulle on aivan täysin sama, onko tuo pieni otus joka vaeltelee kotonani ja ottaa tilan haltuun minne vain meneekin, minkälaista perimää kantava. Jos minulle kerrottaisiin nyt, että hän ei ole minun lapseni, vaan vaihtunut synnytyslaitoksella, minä rakastaisin häntä silti. Minä pitäisin hänet omanani. Minä en luopuisi hänestä, ja tekisin kaikkeni hänen vuokseen, vaikka hän ei olisi biologista perimääni. 

Hän on Roosa. Hän on sellainen persoona kun on, hän tulee olemaan oma itsensä. Ei minun eikä isiensä egon jatke, suvun jatkaja tai yhtään mitään muutakaan "vanhoillista". Hän on yksi pallontallaajista, ja minulle äärimmäisen rakas oman itsensä ja persoonansa vuoksi. Siksi minulle ei ole väliä mistä hän on tullut, vaan ainoastaan sillä on väliä, että hän on tässä ja nyt. 

Enkä minä usko että se muillekaan ihmisille olisi sen vaikeampaa.. Päästää vaan irti ennakkoluuloista. Päästää irti vanhoista uskomuksista ja tavoista ja idioottimaisista sanonnoista kuten "veri on vettä sakeampaa". Perhe on perhe ja pitää yhtä, mutta sen perheen ei tarvitse olla biologista sukua keskenään; harvoin mies ja vaimokaan ovat. Saati muut perhekombinaatiot. Sisarukset ovat sisaruksia, voivat olla yhtä hyvin vihollisia kuin ystäviä, tai vain neutraaleja tyyppejä toisilleen. 
Jatkuvasti yhteiskunnassa joku kokee paskaa omaatuntoa siitä että ei pidä yhteyttä vittumaisiin sukulaisiin, ei rakasta vanhempiaan "tarpeeksi" tai muuta kummallista. Ei kaikista voi tykätä vain siksi että ovat sukulaisia. Ja joistain voi tykätä ihan vain koska ne on niin mahtavia tyyppejä, oli siinä mukana sitä biologiaa tai ei! Ja mulla on oikeasti sellainen muksu jota mä rakastan tyyppinä. Mä olen etuoikeutettu kun saan nähdä ne hyvät ja huonot päivät. Olla se, jolle kiukutellaan kun olenkin nukkunut yöllä enkä siivonnut häntä varten. Kun olen tullut hakemaan päiväkodista pois kesken leikkien. Ja yhtälailla olen onnellinen siitä että olen se, johon hän turvaa, koska luottaa. 
Enkä mä usko että luottaa vain siksi että olen äiti. En ole varma käsittääkö lapseni käsitettä "isä" tai "äiti" millä tavalla.. Ovatko ne tässä vaiheessa vain nimityksiä tietyille tärkeille tyypeille, kuten "kummisetä" tai "mummo". Eikä sillä ole väliäkään, tällä neidillä on suosikki-ihmisensä ja tietyillä ihmisillä on vaan erityinen paikka sydämessään Roosalle. 

Vaikka isovanhemmat ovat käyneet tänä keväänä vähiin, onneksi meillä on rolla-pörrö jonka kädestä voi pitää kiinni ja johonka voi turvata. Näiden kahden tyypin ystävyys on jotain kertakaikkisen hurmaavaa ja tärkeää. Ei siksi että tässä olisi tietoa biologiasta, vaan siksi että näiden kahden välillä on sitä kuuluisaa kemioiden kohtaamista. Ja sitä minä toivon oman äitiyteni, kuten myös lapseni isien ja neidin välillä olevan: kemiaa. Välittämistä. Rakkautta. Siksi että me täydennämme toisiamme, tykkäämme toisistamme ja luotamme toisiimme. Emmekä vain ja ainoastaan siksi että olemme eksyneet osaksi samaa perhettä. 

2021

 Onko aikuisuus tätä? Että vuosi vuodelta pääsee sanomaan että vuosi on ollut karmein koko aikuisiästäni? Että tuntuu että asiat eivät vaan.. selviä. Että tulee koko ajan jotain hirveää, jotain sellaista mistä selviämiseen menee koko ihmisikä? Että tulee vastaan sellaisia asioita joita ei vaan kertakaikkiaan saa puetuksi edes sanoiksi. 
Miten ihmiset sen tekevät, selviävät ihan kaikesta? 

Tähän vuoteen on mahtunut kamalia asioita, henkisesti kuormittavia. Tottakai korona tuo oman haasteensa. On pelko omasta ja läheisten sairastumisesta (siskon perhe ja isä ovat sairastaneet ja onneksi selvinneet) sekä tietenkin jatkuva uutistulva kuormittaa omalta osaltaan. Mutta silti pahinta kaikessa on itselleni tämä koronapassi-episodi. On käsittämätöntä, että kun koko olemassaoloni ajan musiikki on ollut selviämiskeinoni lähes kaikesta, ja teinistä asti, tai oikeastaan esiteinistä asti olen tottunut keikoilla ramppaamaan ja upottamaan rahani enemmän tai vähemmän keikkalippuihin ja artisteihin. Levyt olen ostanut aina kun mahdollista, keikkamyynnistä. Itse en välitä oikein bändipaidoista mutta olen niitä sitten aina toisinaan ostellut joko lahjaksi tai myöhemmin kumppaneilleni. Mutta nyt? Ei ole sitä pakokeinoa tästä maailmasta. Muutama keikka tuli käytyä ennen koronapassin tuloa, ja Dark Riverissä tuli koettua Moonspoell ja True Cult Club. Kertakaikkisen upeita kokemuksia ne. 

Mutta niitä paskoja asioita.. Pantteri on tosiaan laittanut aika koville tässä vuoden aikana. Alkuvuosi meni siinä että selviteltiin sitä epärehellisyyttä ja määriteltiin suhteen sääntöjä ääneen. Mentiin sitten ihan parisuhdeterapiaan, kun ajatus oli että kyllä tästä selvitään. Siellä sainkin kuulla olevani kuitenkin aika tärkeä ja kuitenkin myös ärsyttävä. Jälkimmäistä on tiuskittu minulle useaan otteeseen kyllä, mutta se että olisin oikeasti tärkeä, se jää sanomatta minulle itselleni sekä muiden kuullen että kahdenkeskisesti. Minusta on tuntunut arvottomalta aika pitkään, josko ehkä koko elämäni. 
Tuntui että siitä selvitään, ja luotin että kyllä kai se oppii hiljalleen olemaan rehellinen. 
Sitten tulikin se episodi että selän takana oli muutama vuosi vedetty aika rankkaa flirttiä ja päädytty ystävättäreni kanssa panemaan.  Siinä oli sitten aika paljon minulle työstämistä; että määrittelen haluanko jatkaa tätä työstämistä suhteen eteen mitä aloitettiin alkuvuodesta vai heitänkö sitten kuitenkin jo hanskat tiskiin Pantterin kanssa. Olen kallistumassa kaiken keskellä jälkimmäiseen, vaikkei mitään päätöksiä ole tehty. Aika paljon saa tapahtua ihan näkyvää muutosta että tässä kyetään luottamusta enää rakentamaan.. Liian paljon on tapahtunut, liian vähässä ajassa. 

Peikon kanssa tilanteet ovat äärimmäisen haastavia. Kaipaan todella paljon selityksiä ja apua siihen että ymmärtäisin miksi aikuisiän keskittymishäiriölle ei vaan voi saada diagnoosia. Miksi ei saada lääkitystä eikä terapiaa? Miksi minä joudun kantamaan harteillani koko arjen? Miksi minä en saa tukea? Miksi en apua? 

Pörrö on hyvä ystäväni, edelleen. Hän on lapseni kummi ja todella tärkeä elämässämme. Olemme käyneet kaikenlaista tässä läpi, eikä vähiten hänen vatipäisen eksänsä ja muutaman kaverinsa (ystäväksi kieltäydyn nimittämästä) takia. Asiaan liittyy oikeudenkäyntiä ja juoruilua ja luoja ties mitä. 
Mutta nyt hänellä on selkäleikkaus takana, eikä sekään mennyt kuten strömsöössä. Yritän auttaa minkä osaan ja kykenen, mutta eipä nuo lääkärit juuri maallikkoa kuuntele. 

Tyttäreni lähti päiväkotiin yksityiseltä perhepäivähoitajalta. Siinä oli vähän.. Ei-niin-sujuvaa kommunikointia ja käytöstä. Päädyin tekemään eräästä lapsesta huolenilmaisun kun vuoden ajan puri tytärtäni ja asioille ei vaan voinut mitään. Keskustelimme sitten varhaiskasvatuksen ylemmän portaan kanssa ja päädyin jo itseasiassa ennen tätä keskustelua siirtämään lapseni yksityiseen päiväkotiin. En kertonut tyttärelleni syitä siirtämiseen, vaan kerroin että hän siirtyy isompien tyttöjen ryhmään opettelemaan englantia. Hommat ovat sujuneet hyvin, hän on innoissaan suurimman osan ajasta. 
Ikävä kyllä takapakkia on tullut sielläkin, ja olen joutunut punnitsemaan että olenko kanaemo joka kantaa poikastaan vähän liiaksi. En tiedä. Aika näyttää että kasvaako tuosta pienestä uhmaikäisestä riiviöstä ihminen minun hoivassani vai myynkö, kuten ennenvanhaan sanottiin, mustalaisille. 
Päiväkotiin siirtymisen myötä ollaan oltu 2 viikkoa kotona ja 2 viikkoa hoidossa ihan koko syksy. Kipeänä koko ajan, mutta koronalta ollaan tähän asti vältytty. Nyt pidän häntä kuukauden kotona lomailemassa ja katsotaan josko sieltä päiväkodista kannetut virukset saataisi nyt vaikka rauhottumaan,. Rasittavaa elimistölle, rasittavaa perheen arjelle. Ja itse immuunivajeisena saan sitten jokaisen kulkutaudin itsekin.. 

Isoäitini kuolema. Tajusin tänään että minulla ei enää ole mummoa. Ei ainoatakaan mummoa. Olen aina ollut kuitenkin mummojeni tyttö. Viimeisimmän isoäitini kuoleman jälkipuinti on aivan järkyttävää. Perunkirjoituksiin haettiin lisää aikaa, setäni hakee isääni kohtaan lähestymiskieltoa ja tätini on sitä mieltä että minä olen kusettanut vaikka ja missä ja minun toimintani pesänhoitaja tulee tutkia ja .. No. Hulluja nuo alkoholistit. Olen päättänyt että en halua olla tämän epistolan jälkeen heidän kanssaan yhtään missään tekemisissä. Työnnän sen oven kiinni enkä todellakaan aio katsoa taakseni. Toivon että tämä tätini kuolee syöpiinsä, hänestä ei ole ollut tälle yhteiskunnalle yhtään mitään muuta kuin kustannukaia ja huolta. Enkä kovin monen ihmisen kuolemaa sentään ole eläissäni toivonut. Hän vaan on onnistunut pilaamaan monta päivää elämästäni; isänpäivänä viimeksi. En ole laittanut häntä estoon aiemmin sen takia että jos vaikka toiselle tädilleni tai isälleni käy jotain, olen ajatellut että haluan tiedon. No, ehkä se tieto saa nyt jatkossa tulla muiden kautta. Minä en enää jaksa olla paskakaivona. 

Eksäni on ollut viimeisen viikon ajan kuumana puheenaiheena ympäri keskustelupalstoja ja en tiedä, onko kovin montaa lehteäkään jossa häntä ei olisi mainittu. Keskustelupalstoilla on kaivettu hänen kuviaan esiin onnistumatta. Yritin löytää erään valokuvapalvelun tunnuksiani, sillä tajusin tässä seuratessani keskusteluja että ainoat kuvat hänestä julkisuudessa ovat näemmä meikäläiseen liittyviä, ja ajattelin omalta osaltani poistaa ne. No, enpä poista kun en pääse kirjautumaan. 
Asiasta jotain tietäville: en minä häntä suojelisi, enkä itseasiassa niinkään edes sitä ystävätärtäni vaan ihan vain heidän lapsiaan. Ei kukaan ansaitse sellaista.. 
Mutta omalta osaltani olen tosiaan kelaillut sitäkin parisuhdetta enemmän kuin olisi suorastaan suotavaa. Yritin löytää vihjettä ja viitettä siitä, mitä paljastui. Rehellisesti voin sanoa että en löytänyt. En yhtään ainoaa. Sen sijaan löysin kasan viitteitä tänä vuonna siitä että olen saatanan paska ihmistuntia. En osannut aavistaa Pantterin ja ystävättäreni tempauksia, enkä mm. tätä tapahtunutta. En osannut ymmärtää suojella lastani aiemmin tarpeeksi ponnekkaasti ettei hänen olisi tarvinnut olla purulelu eikä maalitaulu. En ymmärtänyt mikä sekopää tätini on. Eli loppujen lopuksi; olen kuitenkin elänyt omassa kuplassani ja olettanut aivan liikaa asioita ihmisistä. Olen ollut naiivi ja typerä. 

Eksäni ja ajanjakso elämässäni tuolloin toi mieleeni myös jonkun, joka ei sieltä ole kyllä koskaan poistunutkaan. X. 
Aiemmin toivoin että olisin voinut hänen kanssaan jutella ja ehkä saada jotain tolkkua kaikkeen. Että olisin voinut sanoa jotain, mikä olisi korjannut asiat edes moikkausväleihin. Mutta... niin. Nyt taidan olla siinä pisteessä että kun saisin kerran hänet nähdä, pitää vielä kerran elämässäni hänen kädestään kiinni, vaikka ihan hiljaa vain, niin ehkä sitten kaikki olisi .. jotain. Ei hyvin, mutta paremmin. Ehkä minusta ei tuntuisi näin helvetin karmealta.. En tiedä. Miten voi ikävöidä ihmistä joka ei ole vuosiin enää ollut minulle muuta kuin ajatusteni haamu? Eikö jo yli kymmenessä vuodessa pakkomiellekin päästäisi irti? En minä tiedä mitä tämä on. En tiedä, onko hänellä lapsia. En tiedä hänen työpaikkaansa. En tiedä edes miltä hän näyttää tätä nykyä. En siis ole ruokkinut "pakkomiellettäni" stalkkaamalla. Silti hän asuu ajatuksissani. Jos ei joka päivä niin joka toinen. Varmaan hautajaisiini asti. 

Riitelin myös erään häneen liittyvän ihmisen kanssa taannoin. Tai no, ei häneen. Samaan elämänvaiheeseen liittyvän tuttavansa kanssa. En ihan täysin ymmärtänyt, enkä ymmärrä, hänen näkökantaansa asioihin (koronapassi, koronarokote, valinnanvapaus) joten hetken aikaa vuodatin luvattoman paljon kyyneleitä siitä hyvästä että jos minä hänen ystävyytensä menetän, minulla ei ole enää uskoa yhteenkään ystävyyssuhteeseen.  Siinä kohtaa tajusin kuinka iso merkitys tällä ihmisellä on ollut arkeeni monia vuosia. Mutta ehkä on parempi olla mainitsematta hänestä ja hänen timmistä perseestään yhtään mitään. Nousee pian silläkin miehellä kusi päähän kun tietää olevansa mielenterveyteni kannalta se viimeinen ripe joka pitää minua tässä maailmassa? 

Terveydentilani on luisunut koko vuoden alaspäin. Toki odotetusti.  Ei onneksi kovin kiihtyvällä tahdilla. Katsotaan onko tässä mitään keinoa hidastaa asioita, vai odottelenko vaan pyörätuolia ja sokeutumistani. Ei sillä, onneksi on vielä terveet aivot niin voi tässä edes jotain äitiyttä höperehtiä. 


Mutta tämä vuosi.. Tämä on ollut oikeasti aivan karmiva. 
Eikä tosiaan vähiten sen takia että en pääse tuulettamaan päätäni yhdellekään keikalle. Enkä tule pääsemään ensi vuonnakaan.. 
Paitsi jos koronapassi nyt haudataan joskus. Jos joskus olemmekin taas matkalla kohti vapaata, oikeudenmukaista yhteiskuntaa... 

Katkerat eksät

 Pantterin ex-vaimo on hieman katkeroitunut. 

Sain tänään soiton lastensuojelulta, että joku on tehnyt lastensuojeluilmoituksen siitä, että Paula Hassel kertoo julkisesti somessa että nukkuu molempien miestensä kanssa samassa sängyssä, ja näin ollen herää huoli lapsen kehityksestä kun altistuu vanhempiensa seksielämälle.

Muutama tovi sitten selvittelin pantterin ex-vaimon, Kaisan kanssa asioita. Hän on satunnaisesti käynyt naistenhuoneella ja muissa ryhmissä kommentoimassa ilkeästi polyamoriasta sekä minusta minun kommenttieni perään. Olen kuunnellut, antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja välillä sitten kivahtanut takaisin. Mitä milloinkin, tilanteen mukaan.  Yhden facebook-postauksen tein viimeisimmästä ryhävalas-keissistä, koska Kaisa suoraan kertoi mistä on katkera; että hänet tehtiin naurunalaiseksi sillä että hänen exänsä on nykyään polyamorisessa suhteessa.  Dokumenteissa ja lehtijutuissa ei muuten koskaan tietääkseni ole viitattu kenenkään meidän eksiin millään tavalla, ellei sitten minun eksiini ja pettämisiini.






Keskustelin hänen kanssaan whatsappilla tämän ryhävalas-jutun seurauksena, ja kerroin että häntä ei ole meidän toimestamme petetty, eikä satutettu. Kävimme läpi tätä että jatkuvasti pitää loukata, ja että ei tämä ketään hyödytä. Hetken kerkesin ajatella että sain jotain järkeä sen naisen päähän, mutta.. No, en näemmä saanut.  Keskustelun lomassa kuitenkin hän mainitsi seuraavaa: 



                                                 

Ajattelin nyt laittaa tähän kuvan lapseni huoneesta ja nukkumapaikasta: 

Ihan itsekseen neiti 3v nukkuu prinsessavaunussaan. Vähän on maalaushommia vielä, kun huone ei ole tarpeeksi pinkki... Mutta niin. Nukkuu tässä yläkerran omassa huoneessaan, pää tuolla Sarvisen vieressä. 
Me nukumme makuuhuoneessa, muurin toisella puolella. Sen lisäksi että meillä on ovi, jonka saa kiinni jos sattuisi jotain aikuisten touhuja haluamaan.. Mitä voi muuten harrastaa muuallakin kuin makuuhuoneessa. Vaikka talomme alakerrassa. Ulkona. Autossa. Mielikuvitus on rajana, you name it. Lisäksi tuossa on varasto leväytettynä pitkin makkarin tasoa, joten aika mestari saa olla, että saa tästä vedettyä sen johtopäätöksen että siellä ne aikuiset panee ja lapsi katselee VIERESSÄ. 
Viereisessä huoneessa kyllä, mutta näkyvyyttä ei muuten aikuisten sänkyyn ole vaikka ovi olisi sepposen selällään.. 

Kas siinä, dokumenteissäkin nähty paholaisen panoluola jossa on muuten myös seinien hionta ja maalaus tulossa kunhan saadaan varastot siihen kuntoon.. (Varastokaapeista kaksi purettiin pois että saatiin neidin huoneeseen mahtumaan tuo vaunu-sänky, joten tavaroita käydään läpi sitä mukaa kun jaksan niitä setviä ja uudelleensijoittaa.)

Ymmärrän kyllä että vituttaa että mies lähti. Ymmärrän jossain määrin jopa someriehumisen, ja sen, että haluaa syyttää minua: minä ilmeisesti olin kuitenkin sillä hetkellä se parempi vaihtoehto elämänkumppaniksi koska hän on eksä ja minulla ja pantterilla ei samanlaisia ongelmia ole mitä heillä oli keskenään. Ihmisistä ja heidän paremmuuksistaan se ei kerro, vain siitä ketkä ovat missäkin tilanteessa yhteensopivampia. 

Mutta sitä en ymmärrä, en helvetti soikoon, että kulutetaan lastensuojelun perkeleen rajallisia resursseja kiusantekoon!! Aivan selkeään sellaiseen, sillä ei Kaisalla, sen paremmin kuin kenelläkään muullakaan, tule kyllä oikeasti vakavasti otettavaa huolta siitä että lapsen kehitys olisi seksielämän näkemisestä täällä vaarantunut. Ei aiemmin, ei nyt, ei tulevaisuudessa. 
Lapseni TIETÄÄ miten vauvoja sinällään tulee, että siihen tarvitaan mies ja nainen yleensäottaen, ja että vauva kasvaa mahassa. Se tieto tulee puheesta, ei empiirisitä kokemuksista ja näkemisistä. 

Ja näin Joulun alla ja korona-aikaan: älkää perkele kuormittako sitä lastensuohjelua siksi että itsellänne on paha mieli kun eksällänne menee paremmin. Älkää siksi että itseänne vituttaa jonkun naama. Älkåä tehkö kiusaa ellei Ihan Oikeasti ole huoli siitä että lapsella ei ole kaikki ok. Lastensuojelu on jo nyt vähillä resursseilla ja helvetin ylikuormitettua. Ja perkele Kaisa, teidän erostanne on neljä vitun vuotta. Anna olla. Anna oikeasti olla. Sä saat tolla kyllä mulle vitutusta, mutta siitä kärsii viattomat sivulliset. Jos sä koet että koit vääryyttä, sä olet aivan vapaa yrittämään tota miestä takaisin elämääsi. Jos asiat on huonosti, tee tilanteelle jotain mikä sen korjaa. Älä tuhlaa yhteiskunnan resursseja, minäkään en ole niin tehnyt sinun vuosia jatkuneen terrorisoimisesi kohdalla. 

Voidaan me tässä käydä läpi että mitä minä olen tehnyt: minä En ole sinun silloisen miehesi kanssa sinua pettänyt, hän ilmoitti sinulle erostanne ennenkuin me pohdimme onko meistä suhteeseen. 

Mitä sinä olet tehnyt? Jatkuvaa some-terrorisointia erinäisissä ryhmissä, soittelua ja rahan vaatimista ex-appivanhemmiltasi ja paskanjauhantaa siitä miten tilanteet ovat edenneet ja miten sinua on muka kohdeltu. Neljässä vuodessa kyllä pääsee yli asioista jos haluaa. 

EDIT: 

Lasun kirjallinen teksti: 

Äiteys.

 Äitini on tavannut sanoa että jos asuisi pakassa, tietäisi tulevat kortit. Mutta valitettavaa on, että itsekään en asu, joten en ole koskaan osannut ennustaa tulevaa. Monesti osun oikeaan pessimistisine ajatuksineni, mutta kun kyse on siitä, että pitäisi tehdä joku ratkaiseva päätös, valita se suunta mihin elämäänsä jatkaa jostain risteyskohdasta, olen tavannut valita sen väärän polun. Tai ellen väärää, niin ainakin kuluttavan, raastavan ja vaikeakulkuisen.
Olen rakentanut niin monta kotia että en enää jaksaisi. En jaksaisi enää kertakaikkiaan, vaan ihan se ja sama, millaisien seinien keskellä asun, millaiselta lautaselta syön. Pääasia taitaa olla että on lautanen mistä syödä. Tai jotain, mitä edes syödä. 

Ja että on seinät ja katto, viis tapeteista ja maaleista. Minun mielenterveydelläni ei taida olla enää juuri itselleni väliä, pääasia että joku mieli on. 

..Mutta kun on tuo elämänsä aivan alkumetreillä taapertava tytär. Se, jonka lapsuusmuistoja tässä rakennetaan, se, jonka elämän perusteita valan. Onhan se totta että lähes kaikesta selviää, ja lapselle pääasia on että vanhempi / vanhemmat ovat tasapainossa elämänsä kanssa mitenkuten. Rakastavat ja osoittavat sen lapselle, niin lapsi selviää. 

Ja hyvä niin. Mutta jotta sille taapertajalle saisi sen helpomman alun, pitäisi saada rakennettua koti, jossa asiat ovat paikallaan. Tällöin lapsi oppii arvostamaan järjestystä. Ja kun on siistiä, lapsi oppii todennäköisemmin siistiksi. Kun saa toteuttaa itseään, tulee eheämmäksi.. Ja kun opetan kattausta ja muuta, lapsi oppii pitämään niitä luontaisena asiana, sellaisena mikä vaan on. 

Joten vielä kerran minun pitäisi rakentaa tulevaisuutta, eikä nyt edes oikeasti itseäni varten vaan aivan toista ihmistä varten. Sitä jonka elämä on minulle niin paljon omaa elämääni tärkeämpi. 

Kun lähdin Pörrön luota, en ottanut mukaani tauluja, en mattoja. En juuri astioita, kun välttämättömän selvitäkseni. Kaiken muun ostin itse vähän kerrallaan. Samoin tein kun lähdin aikoinaan narsistin luota; vain takuuvarmasti omat asiani (lapsuudesta raahatut, matkan varrella ikiomaksi ostetut) ja yhteinen omaisuus jäi. Jotta kukaan ei pääsisi sanomaan että vien kaiken ihmiseltä. Että hyväksikäytän. Vaan vähänpä tiesin, ei totuudella ole tässä elämässä arvoa. Ei kukaan halua kuulla totuutta, vaan aina väritetyt valheet ovat mielenkiintoisimpia asioita. Ja näin ollen minä olen se itsekäs kusipää joka tuhoaa kaiken, vie kaiken.
En ole vieläkään viemässä, rakennan hiljaa lapselleni tulevaa. Mutta miksi minun on pitänyt niin monta kertaa valita se paskempi elämä? Antaa niin paljon muille että olen ihan oikeasti totaalisen lopussa.. Nyt kun fyysinen minuus ei vaan enää jaksa, ei kumartua, ei selvitä kaikesta päivittäisestä, niin nyt minä sitä eniten tarvitsisin. Minun pitäisi mennä lattialle tekemään palapeliä ja päästä sieltä vielä ylös. Minun pitäisi kumartua sängyn alta ottamaan pallo pois, vaikka en sitä sinne itse olisi saattanut. Pienet asiat jotka terveeltä nelikymppiseltä sujuvat tuosta vain, ovat kuitenkin minulle niin helvetin vaikeita että itken turhautumisesta ja väsymisestä. Ne vaativat fyysisiä ponnistuksia tämän perkeleen kasvaimia täynnä olevan lonkan kanssa ja rikkinäisen selkäni. Eikä kukaan kuuntele, ei kipujani, ei avunhuutojani.

Kissamme, Pöysti, on tyttärelle tärkeimpiä asioita maailmassa. Ja minun pitäisi yksin jäädessäni kyetä pitämään kissaa.. Siivoamaan sitä hiekkalaatikkoa muutamaan otteeseen päivässä. Kaiken muun arkitoiminnan keskellä. Enkä tiedä, kykenenkö. Tietäisin saavani sille hyvän kodin muualta, mutta kun en tiedä, miten paljon rikon tyttäressäni, jos luovumme kissasta.
Rakastan koiriani, mutta ajatus siitä että minun tarvitsee aamulla ensimmäisenä pukea lapseni ennen hänen aamupalaansa, käyttää koirat ulkona hihnassa, kaikki 4, kantaa tytärtä sylissä, tulla takaisin sisälle, riisua tytär, syöttää aamupala, pukea, lähteä viemään hoitoon.. Se on uuvuttavaa, enkä tiedä, selviänkö. En tiedä, miten asian teen. Tyttäreni nukkuu 10-12 tuntia yössä, joten en kertakaikkiaan kykene venyttämään aamuja koirien kannalta niin että pääsisimme järkevästi rakentamaan sen aamun.
Ja tiedän, että on yksinhuoltajia, joilla on eläimiä. Tiedän, että koiratkin tottuvat vaikka ja mihin, ja lapsi kasvaa ja ymmärtää päivä päivältä enemmän asioita... 

...Mutta juuri nyt. Juuri tässä hetkessä. Miten selviän? Miten saan asiat järjestymään? Omakotitaloelämä on kovin erilaista, ei aina parempaa kuin kerrostalossa, mutta ei aina huonompaakaan. Kaikessa puolensa, kuten sanotaan.

Ja kyllä kai minä ne tapetitkin. Ja verhot. Ja kaiken. Hiljalleen. Niinä päivinä, kun tytär tulee ja kertoo että olen hänen rakas persereikänsä. Niinä päivinä kun uskon tulevaan, ymmärrän ja luotan siihen että ehkä niiden täysin väärien teiden kulkeminen on jo ohi, ehkä ne ovat jääneet nuoruuteen. 

Ainakin olen selvemmässä roolissa itselleni. En halua ketään enää arkeeni tiuskimaan aamulla neljän aikaan että on minun vikani kun hän myöhästyy töistä, kun joutuu viemään biojätteen.
...Hetkessä jolloin olen ollut valveilla 2 tuntia laittaen pyykkiä, tiskaten, purkaen kauppakasseja, siivoten keittiötä ja opetellen jälleen uusia digiboxin ominaisuuksia ja tuijotellen rikkinäistä kännykkääni joka pitäisi vaihtaa uudempaan, ehjään. On se ehjäkin tuossa, mutta kun pelottaa. Pelottaa asentaa se käyttöön, koska oma turhautuminen, jaksaminen ja kaikki osaaminen on kortilla. Koska minä en enää kohtaa uutta tekniikkaa innolla, en jaksa selvittää mitä kaikkea on taas muuttunut. En ole pysynyt kärryillä enää missään asioissa, ja ajatuskin uuden opettelusta kuluttaa. Pyysin minä apuakin, mutta nyt muutaman päivän odotettuani tiedän että minun on vain itse se tehtävä. Tartuttava tuohon puhelimeen ja aloitettava kaikki.
Ennen oli helpompaa kun oli se ohjekirja edes. Pikaopas, mistä näki minne sim-kortti tulee. Ja käykö tämä sim-korttikoko edes koko puhelimeen. Tai tuleeko sinne muistikorttia jonnekin. Muistanko edes missä vanhassa puhelimessani se sim sijaitsee? Minä, ihminen joka on kuitenkin kasannut tietokoneensa itse, osannut tehdä pieniä juotoksia, kääntänyt kernelinsä. Miten minusta tuli uuden tekniikan edessä näin pelokas?

Naisen roolia en halua. En halua koko naiseutta. Olen tullut siihen tulokseen että voin elää seksittä lopun elämääni. Ehkä se on vain tämä hetki, ehkä pysyvä olotila. Se on kuitenkin aivan viimeinen asia mihin energiaani haluan tuhlata, tai yhtään jaksamistani. Ja ennen pidin siitä kovin. Olen yrittänyt viimeisten viikkojen aikana kurkkia sisälleni ja etsiä sitä kipinää, etsiä sitä halua olla nainen. Seksuaalinen nainen joka laittaa ne kuuluisat tissit tiskiin ja nostaa leuan pystyyn.
En löydä sitä. Se on hautautunut kotitöiden, vastuunkannon, pettymysten ja lapsiarjen alle niin syvälle, että uskon sen puolen olevan kuollut. Elvyttämättömissä. Kavahdan kosketusta, ja ärsyynnyn seksiviittauksista keskusteluissa, enkä halua ottaa osaa keskusteluun joka sivuaa aihetta. Jos joku haluaa omasta seksuaalisuudestaan keskustella, voin toki auttaa kuuntelemalla ja ehkä jopa neuvomalla, mutta yleisen tason keskustelut saavat minut vaan poistumaan paikalta. Tempparit jäävät väliin koska niissä ei enää ole mitään ihmissuhdetta, pelkkää pettämistä sumeilematta. Ehkä sitten nykynuorilla se parisuhde on pelkkää seksiä. Ehkä se on joskus ollut itsellänikin, en vaan muista.

Minulla on kyllä joku vamma asioiden käsittelyssä muutoinkin. En muista eksieni kanssa seksielämästä yhtään mitään. Muistan vain että sellaista on ollut, mutta en muista heidän elimiensä kokoa, en muista fetissejä, en sitä, mikä kenetkin sai syttymään. Muistan heistä kyllä kaikenlaista muuta, ei-seksiliitännäistä. Muistan erään Turkulaisen bi-miehen vieneen minut myöhäiselle brunssille. Muistan hihitelleeni sisäisesti, sillä eihän sellainen elämä minulle ollut tuttua, niin hienoja sanojakin. Mutta siitä ihmisestä pidän vieläkin, vaikka poliittiset mielipiteet, tai lähinnä niiden erot, ovat saaneet hänet loittonemaan minusta vuosien saatossa kauemmaksi.
Eikä sillä ole väliä, en minä itsessäni kaipaa sitä naisellisuutta esiin. Olen valinnut roolini, ja tässä elämänhetkessä se on sitä että olen äiti.
Äiti joka yrittää rakentaa lapselleen itsetuntoa, elämää, tulevaisuutta.

Kumppaniksi minusta ei myöskään enää ole. Olen väsynyt olemaan se joka uhrautuu. Olen väsynyt antamaan ja antamaan, pyytämään, saamatta vastineeksi mitään pyytämättä. Kuuntelemaan vaatimuksia siitä millaista elämän pitäisi olla, tai lähinnä siitä, millaiseksi minun tulisi elämä järjestää ilman että muiden tarvitsee asiaan osallistua. Olen väsynyt kalsaripyykkiin, imurointiin, laskuihin. Olen väsynyt siivoamaan, luuttuamaan ja viemään lasta ulos. Olen väsynyt siihen, että minun on aina valittava mihin jaksamiseni riittää; että kukaan toinen ei ota lasta ja vie ulos, vaan minun täytyy jättää jotain tekemättä jotta voin lähteä puistoon: jättää imuroimatta, tyytyä sinä päivänä valmisruokaan, jättää aamupuuro keittämättä ja palapeli tekemättä. Jaksamiseni on rajallista ja näin tuntuu olevan kumppanien ymmärryskin. 

Haluan jakaa jaksamistani siihen, että istun aamulla tekemään sen palapelin. Kasaamaan nukkekotia. Pukemaan neidin vauvanukkeja. Rakentamaan legoilla.
Minä en halua antaa kaikkia hyviä hetkiä muille aikuisille. Minä haluan että joku mielummin jakaisi vastuuta kanssani, laittaisi ruokaa, siivoaisi, antaisi minun leikkiä hänen kanssaan.
Mutta minun ja hänen yhdessäolonsa rakentuu siihen että tyhjennämme tiskikoneen.  Laitamme ruokaa. Keräämme tavaroita. Laitamme pyykkiä. Ja hänelle se on ok, saa olla "mamin kanssa". Mutta kun hän kysyy voimmeko leikkiä palikoilla, rakentaa legoilla, kuinka monta kertaa minun pitää vastata vielä että "mamin pitää tänään imuroida, kokeillaan huomenna?" tai "mamin pitää nyt tiskata vähän, leikitkö sen aikaa yksin?" En minä halua. Minäkin haluan leikkiä!
Joten jos kuitenkin kannan yksin vastuun, miksi minun pitäisi jakaa oikeudet? 

En minä halua olla enää kumppani. En vaimo. En nainen. En ehkä enää jaksa olla ystäväkään, ainakaan kovin hyvä sellainen. Eikä minusta tällä kropalla ole enää kohta työkaveriksikaan.

Minä haluan vain olla äiti.

Häivähdys purppuraa

Olen sanonut monesti että elämääni ei mahdu enempää ihmisiä, ei enempää lapsia, ei parisuhteita, ei mitään. Se ei tarkoita, ettenkö kuitenkin uteliaisuuttani raottaisi ovea kun joku ihminen kolkuttelee ja kyselee. Vain lapsen suhteen olen lähes ehdoton: tiedän että biologista lasta ei elämääni tyttäreni lisäksi tule, mutta jos jotain muuta kautta, eli adoptio, sijaisvanhemmuus tai bonuslapset ilmestyisivät, niin joustaisinhan minä.
Parisuhdetta en haluaisi: en halua seksiä. En halua juuri mitään parisuhteen velvotteita näiden olemassaolevien lisäksi.. Mutta jos olisi olemassa joku, joka haluaisi lähes platonisen suhteen, näkisi minussa vahvan ihmisen ja katsoisi tasavertaisena kumppanina silmiin ja näkisi sitten ne heikotkin kohdat sellaisena erikoisuutena että kykenisi silti sanomaan rakastavansa, niin kyllähän minä heittäytyisin syliin samoin tein.

Ehkä olen muuttunut lopullisesti itsestäänselvyydeksi. Ehkä minusta on kadonnut hohto. En tiedä..
Kiltisti tein eväitä muutaman viikon aamuyön tunteina, ja oikeasti pidänkin siitä että voin näpertää jotain. Nyt kuitenkin säästelin vähän käsiäni, että voisin halloweeniksi tehdä kakun pitkästä aikaa, sellaisen johon vähän näkisi vaivaakin. Ajattelin maanantaina tehdä evääksi Peikolle täytettyä bagelia. Pyysin pilkkomaan valmiiksi (täytettä varten) sipulia ja paprikaa. Pieneksi pilkkominen, vaikkakin minuuttimikolla, vaatii yllättävän paljon käsiltä jotka ovat jo kipeät kaikesta työnteosta, lapsen vaatteiden läpikäynnistä ja arjen muista rutiineista. Nyt torstaina kun en vielä ollut saanut sitä sipulisilppua, luovutin ja heitin bagelit roskiin.

Luulisin, että olen ollut "ihan hyvä vaimo". Eikä minua ahdistaisi ajatus "sisarvaimosta", koska se tarkottaisi minulle vähemmän hommia jos mies lähtisi joskus edes sieltäkäsin töihin ja saisi eväät sieltä. Tai että saisin rauhassa nukkua lapsen kanssa aamulla pitkään. Mennä ajoissa nukkumaan. Luoda enemmän omaa rytmiä. Ja joku toinen jakaisi sen nalkutuksen, ettei minun tarvitsisi aina olla se, joka sanoo laskuista, siivouksesta, kotitöistä, järjestelyistä. Tiskien koneen latomisesta tai biojätteen viemisestä iltaisin. Että jos se keittiö aamulla olisi siisti, minä heräisin niin paljon energisempänä ja iloisempana päivään, keittäisin puuron, siivoaisin jäljet. Tekisin hyvänä päivänä pullaa ja pyöräyttäisin lasagnen makkarakeiton sijaan. Mutta kun aamusta katselen hellalle kiehahtanutta kahvia, kiroilen biojätteen kärpäsiä ja kumarrun ottamaan eiliset astiat koneesta ja täyttämään edellisen päivän likaiset sinne, olen jo niin väsynyt (fyysiseltä toimintakyvyltäni) että ei minusta ole enää siltä aamua mihinkään muuhun kuin istumaan tyttäreni kanssa palapelin ääreen.

Pesen kiltisti pyykkiäkin, harvoin täällä hukkuu mihinkään likaisiin vaatteisiin, ellei ole sattunut kone hajoamaan tai koirilla oksupoksut heittämään päälle. Keskimäärin 9 koneellista per viikko. Eikä se minua vaivaa.. Mutta kun olisi sellainen puhtaan pyykin kori minkä saisi lastattua niillä pyykeillä, ettei tarvitsisi kantaa käsissään kylmiä pyykkejä olohuoneeseen jossa ripustaa niitä. Tai jos se toinen voisi kantaa ne viereen, ilman että tarvitsee aina pyytämällä pyytää ja tuntea taas "olevansa jotain vailla". Tuntisi jakavansa kotitöitä eikä pyytävänsä apua omiin hommiinsa.

Kyllä minä rengaspaineet katson, tiedän mistä etsiä öljytikkua. Mutta kun en osaa tuohon uuteen mammabiiliini polttimoa vaihtaa. Tiedän että huoltokirjastahan sen löytää kyllä, mutta kun monelle miehelle se on sellainen luontainen juttu ymmärtää niiden päälle niin tuntuu niin paskalta alkaa itse opettelemaan. Kun toinen voisi vaan avata konepellin ja tehdä sen. Pari viikkoa ovat siellä olleet, hanskalokerossa.. Mutta kun aina pitäisi pyytää niin monta kertaa. Enkä minä aina jaksaisi olla se joka vinkuu että voisitko minulle tehdä nyt näin. Vaan kun olisi ihana tuntea olevansa niin tärkeä että se toinen ei haluaisi minun ajelevan autolla jossa on joku turvariski. Että minun turvallisuuteni olisi niin tärkeää että autosta varmistettaisiin että se on turvallisin mahdollinen. Tai jos ei minulle, niin lapselle.

Jos siivouspäivänä joku voisikin viedä matot puolestani ulos, niin olisihan se ihanaa. Puhdas, raikas koti. Lämmin sauna. Sipsutella kotiin sisälle, hiljaisuuteen, puhtauteen pitkin pihapolkua, tähtien valaistessa. Vaan ei. En minä jaksa kerralla siivota koko taloa, koska ei ole ollut yhtäkään päivää, että olisin saanut lapsen jonnekin hoitoon ja paneutua kodin laittoon. Muutaman tunnin saan joskus joltain apua että tulee istumaan seuraksi, toiseksi silmäpariksi lapsen kanssa, että saan tavaraa seulottua. Mutta että joku veisi hänet sinne leikkipuistoon tai kävelylle, keinumaan, juoksemaan, sienestämään. Antaisi minulle hetken vapaata. Mutta sen sijaan minun on oltava kaikessa mukana, aina ja kaiken aikaa. Tuntuu että kukaan muu ei pärjää tuon lapsen kanssa kahden, vain ja ainoastaan minä.
Ja lapsella on kaksi isää.. Niin. Mutta kun ovat jo päättäneet etääntyä sen verran tästä arjesta että heille kelpaa vaan se juhla tai sitten epätoivo kun hoitopaikka on kiinni ja minun on pakko mennä töihin / lääkäriin tms. Silloin voivat olla sen pakollisen hetken lapsen kanssa, kunhan se on tiiviisti neljän seinän sisällä, kotona, turvassa. Ei elämyksiä, ei mitään.

Olen luovuttanut, ei minusta ole vaimoksi enää kenellekään. Helpommalla pärjään itsekseni, ei tarvitsisi kantaa murheita kenestäkään. Se apu, mitä arjessa saan, on se, mihin en apua tarvitse kerrostaloelämässä. En minä tarvitse ketään kantamaan puita sisälle, enkä apua saunan lämmittämisessä. Lämmön saa patterista ja sauna lämmitetään taloyhtiön toimesta. Se loppu apu, auton talvi- ja kesärenkaat saa ostettua palveluna jos ei itse kykene. Osaan kyllä, mutta ranteissa ei enää ole voimaa ruuvien pyörittämiseen, saati sitten pulttien avaamiseen tai kiinnittämiseen. 

---Silti minä salaa jossain pienen pienessä sieluni sopukassa toivon että vielä olisi joku, joka tulisi ja toisi häivähdyksen purppuraa, pilkahduksen toivoa mustan keskelle. Tulisi ja näkisi minut. Ei minua tarvitsisi nostaa pilviin, ostella koruja ja kukkia, mutta kun olisi sellainen arjen könsikäs joka ilmestyisi ovelle, sanoisi että ota sinä rakas kuppi teetä, minä laitan ruuan.
Erehdyin kysymään, että eikö tämä nykyinen voisi edes pizzaa joskus tuoda kotiin tullessaan, ettei minun aina jotain tarvitsisi tehdä. Ei kuulema tuo kun kävisi niin että kuitenkin olisin laittanut sitten ruuan juuri sinä päivänä valmiiksi. Sanoin että voihan sitä soittaa että "älä tee ruokaa, tuon jotain". Ei kuulema olisi yllätys sitten enää niin ei halua tehdä. 

Olen aina ihmetellyt, mistä ne muut löytävät miehiä jotka yllättävät sillä pizzalla, tai tuovat kotiin lahjaksi vaikka sipsiä. Ja sitten ne naiset huutavat naistenhuoneella että paska mies toi väärää sipsiä, elämä on pilaalla. Minä kun en saa edes joululahjaa ellen itse kerro mitä haluan että minulle ostetaan.

Edelleenkään en ole käynyt koskaan treffeillä. Voisihan se olla ihan vaan kotonakin. Että toinen olisi laittanut lapsen hoitoon, tehnyt vaikka ruuan. Tai laittanut sen lapsen hoitoon, sisäistänyt sen konmarin ja kaivanut vaikka kaikki talon vanupuikot pöydälle läpikäytäväksi. 

Joskus vaan väsyn siihen että aina pyydän. Pyydän ja pyydän.
Pyysin 4kk apua verhojen ripustamiseen. Ripustin olohuoneen verhot itse, tulen ripustamaan lastenhuoneen verhot itse. 2kk kattolampun kanssa pyysin, mutta ei siihen kellään ole aikaa. Itse opettelen sen kasaamaan, vaihtamaan pistokkeelliseksi ja taiteilen kattoon. Ehkä se sitten kimaltaa iloa kun on ihan itse tehty. Vaikka aina minä asioita muistelen lämmöllä kun joku on tehnyt minulle / kanssani.

Tässä talossa, jossa asun, näkyy kädenjälkeni kaikkialla. Olen ollut paikalla kattoremontin aikaan, silloin kun pönttöuuni muurattiin, kun sille tehtiin perustukset. Kun lattiat avattiin ja eristykset korjattiin. Kun putket nostettiin lattian alta lattian päälle, kun vesiputket laitettiin uusiksi. Kun keittiössä asennettiin kaapisto. Olen laatoittanut keittiön, tapetoinut, maalannut ikkunanpuitteita, hionut yläkerran ja portaikon, maalannut ne. Kontannut ja kierinyt raskaana ollessani liuotinohenteisen maalin kanssa lapsenhuoneen lattiaa ja ihmetellyt miksi kumpikaan miehistä ei tee tätä..
Tekee pahalta luopua kodista jota on rakentanut, jonka tuntee katosta lattiaan ja niiden yli. Luopua haaveesta että joskus tuo piha olisi sellainen että siinä voisi istuskella, nauttia aamuteensä lintujen laulaessa. Katsella aukeavia kukkia, kerätä marjasadon pakkaseen, tehdä omenoista mehua.
Tekee pahalta opettaa kissat täysin sisäsiisteiksi. Yrittää sopeuttaa neljän koiran laumaa elämään kerrostalossa hiljaa. 

Mutta joskus on silti ajateltava omaakin parastaan. Omaa jaksamistaan. Omaa elämäänsä. Ja sen lapsen elämää, sitä, millaisen äidin hänelle tarjoaa. Väsyneen raatajan joka hukkuu velvollisuuksien ja syyllisyyden alle hyljättynä tiskirättinä.. Vai äidin, joka on väsynyt, mutta keskittymiskykyinen ja ehkä kuitenkin aavistuksen toiveikas? 

Tein miehelleni eväsleivät ja kerroin että en enää jaksa. Meinasin sanoa, että tein leivät kuitenkin rakkaudella, että ehkä vielä joskus hän ymmärtää, että jotain olisi voinut antaa takaisin. Että ehkä pyytämättä sen teekupin, särkylääkkeen ja pyyteettömän halauksen ja lupauksen siitä, että asiat järjestyvät, tavalla tai toisella, aina. Ja että ehkä jo viikonloppuna hän laittaa ne puolipaneelit seinään jotka hommasin liiteriin kuutisen vuotta sitten.
Mutta jätin sanomatta. Sillä tiedän että hän olisi sanonut, ettei pyytänyt minua tekemään eväitä.

Et pyytänyt, et.. Sinun ei tarvinnut pyytää. Minä tiesin pyytämättäkin. Aina.

Isoäitini Helvi

 

Isoäitini Helvi on minulle ollut hyvin tärkeä ihminen lapsuudessani ja nuoruudessani, ja tällä hetkellä, aikuisuudessa, päivittäinen kontakti. 
Olen väsynyt kuulemaan sukulaisiltani, miten olen hyväksikäyttävä paska, joka ajattelee vain omaa etuaan. Kirjoitan tähän nyt kuitenkin muutaman ihan kylmän faktan siitä, miksi isoäidilläni siivoaa joku muu kuin minä, miksi hänet "väkisin raastoin" Kouvolaan asumaan ja miksi hänelle edunvalvontaa hain.

Muutamia vuosia sitten kuskasin isoäitiäni sairaalareissuille ja pankkireissuille n.10km päähän kotoaan kun hän ei enää jaksanut pyöräillä. Ikää oli kertynyt hyvän matkaa ja sairauksiakin. Hän myös puhui minulle avoimesti siitä, että olen se ihminen, johon hän luottaa oman viimeisen tahtonsa hautapaikasta ja asioiden hoidosta. Vietimme suhteellisen paljon aikaa yhdessä. Ensin muutamia vuosia kerran kuukaudessa, kun kävimme asioimassa pankki- ja muut asiat ettei hänen julkisilla tarvinnut kulkea, sillä hän alkoi pelätä vähän paikallisjunia kun askel alkoi lyhentyä ja kaikki automatisoitiin. Sittemmin hän tuumasi, että haluaa antaa minulle Kela-asiointiin valtakirjan, sillä hän ei enää kokenut ymmärtävänsä esim. asumistuen tarkastushakemuksen kiemuroita jne. Joten hän ilmoitti minut lähiomaiseksi sairaalajärjestelmiin ja kirjoitti valtakirjoja. 
Sen jälkeen hän pyysi minua ottamaan osan raha-asioistaan kontolleni; että voisin käydä maksamassa hänen laskunsa konttorilla, nostaa hänelle käteistä ja mm. tankata pankkikortilta suoraan hänen tililtään sen verran että hän ei jäisi pelkkään kiitollisuudenvelkaan.  Eli pankin konttorissa kävimme virallisesti paperit tekemässä. 

Myöhemmin tilanne oli se, että ajoin jo kaksi kertaa viikossa tuon puolentoista tunnin matkan (suuntaansa) koska hän ei enää jaksanut portaita pitkin mennä kauppaan tai milloin oli sattunut mitäkin. Tällöin sitten juttelimme hyvät tovit hänen pahenevasta muistihäiriöstään ja päätimme että hoidan hänelle asunnon Kouvolasta, jossa itse asuin. Kävimme kahtakin asuntoa katsomassa ja hän päätyi rivitaloyksiöön. Hoidin muuton, vanhan asunnon irtisanomisen ja paperiasiat. Ja kuulin motkotusta sekä tietyiltä sukulaisilta että sitten hänen muutamalta eläkeläiskerhokaveriltaan. 
Pahoittelut heille, mutta vaikka hänen ikäluokkansa oli harvenemaan päin silläkin seudulla, en minä voinut laittaa tuolloinkaan elämääni täysin jäihin ja alkaa omaishoitajaksi toiselle paikkakunnalle. Eli kyllä, tekoni oli itsekäs ja halusin isoäitini lähemmäs itseäni helpottaakseni omaa elämääni. Tuollainen 6 tuntia matkoja ja muu paikanpäällä vietetty aika viikottain oli aika iso siivu elämästäni useiden kuukausien ajan. Hoidin tuolloin kuitenkin kaikki virastoasiat, kaupassakäynnit, saunottamisia, lääkärit jne.. Eläkeikätoverit sen sijaan vain viikottaisen kahvittelun; katsoin että isoäitini kahvitteluntarve ei ollut yhtä suuri painoarvoltaan kuin tarve saada ruokaa ja muiden asioiden hoitoa suht vaivattomasti. 

Kun sitten muutin hänet Kouvolaan, sain todellakin ryöpyn joka jatkui muutamia vuosia. Kuulin olevani huora, hyväksikäyttäjä, rahojen perässä ja luoja ties mitä. Hoidin edelleen raha-asioita (mainittakoon että aina Helvin tahdon mukaisesti) ja käytin häntä kirjastossa, kahviloissa, tapaamisissa ja tietenkin edelleen kaikki virastoasiat. Palkkiota en sen kummemmin nostanut, kaikki tankkauksetkin näkyivät pankkitilillä koska ne kortilla tein. 
Kun Helvi tyhjensi säästötilinsä, en ollut mukana. Järjestin hänelle kuskin, ja hän kävi itse lopettamassa tilinsä. Rahoista en tiedä muuta kuin että hänen tyttärensä tuli käymään ja valitti tarvitsevansa jälleen kerran silmäluomileikkaukseen rahaa, kuten aika monta kertaa kolmen vuoden aikana, ja sen jälkeen rahoja ei tuon parin päivän yökyläilyn jälkeen ollut. Eikä tytärtäkään kyllä sen koommin näkynyt. 

Helvillä on kuitenkin elossa olevia lapsia kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Muutamia on kuollut tässä vuosien varsilla. Serkkuja minulla on sieltä sukuhaarasta n. 4kpl, joista kolme laittavat kuitenkin Helville säännölliset joulu- ja muut kausikortit. Helvi ei heidän nimiään muista, sillä ei koe tavanneensa heitä muuta kuin pari kertaa heidän ollessaan lapsia. (Tapasimme kaksi heistä Helvin pojan ollessa sairaalassa muutama vuosi sitten, mutta Helvi ei heitä tunnistanut eikä oikein rekisteröinyt olevaksi.)

Kuuntelin yökaudet tekstiviestin piippausta ja kännisoittoja muutamia vuosia, kunnes sitten viimein päätin että nyt saa loppua tämä jatkuva syytösten tulva rahojen ja muiden väärinkäytöstä. Hain Helville edunvalvontaa.

 Isäni halusi minut edunvalvojaksi ja siihen suostuinkin; olisinhan tilivelvollinen vuosittain rahankäytöstä, joten eivät sitten muut ainakaan perunkirjoituksissa lynkkaisi. 
En kelvannut edunvalvojaksi luottotietojeni menetyksen vuoksi. Yleinen edunvalvoja siis määrättiin, ja hänen kanssaan olen asioinut. 

Isoäidilleni en ottanut ruokapalvelua, vaan käyn hänelle kaupassa n.2x viikossa, kokkaan pari kertaa viikossa (osin siis kotipalvelu lämmittää tekemiäni annoksia, osin valmisruokia), hoidan akuutit apteekkiasioinnit, kuljetan mm. intervallijaksoille, sairaalakäynnit yms. Hoidan rikkimenneiden asioiden uusimisen (kodinkoneet, vaatteet yms) ja yritän vierailla koronan sallimissa rajoissa. 

Tämän kaiken teen siis ilman rahallista korvausta, ihan vain rakkaudesta isoäitiäni kohtaan. Minulla kun on edelleen tallessa kolmannella luokalla joululahjaksi saamani villasukat. Olivat nimittäin sen joulun ainoa joululahja minkä sain. 

Helvi on ihminen joka opetti minulle kodinpitoa, naisena olemista ja paljon tarvittavia elämäntaitoja. Hän on ehdottomasti yksi rakkaimmista ihmisistä joita tiedän. Jollei Helviä olisi, en todennäköisesti siihen puoleen suvusta pitäisi yhtään mitään yhteyttä, sen verran raskaita ihmisiä sieltä löytyy. Helvin vuoksi olen kuitenkin kestänyt vuosia haukkumaviestejä ja panettelua, öisiä soittoja ja ties mitä.
Isäni on toistaiseksi kadoksissa, joten hän on ilmeisesti hävittänyt puhelinnumeroni jonnekin. Tunnen kyllä syyllisyyttä etten aktiivisemmin häntä etsi, mutta toistaalta, minulla on tässä pieni lapsi arjessa, ja kädet täynnä muutakin kuin alkoholistien paapomista. Samasta syystä en juuri setääni tavoittele. 
Tätilläni todettiin keväällä syöpä, ja se on edennyt pahemmaksi. Hoidot eivät ole tepsineet ihan niin hyvin kuin mitä toivottaisiin, joten alkoholin käyttö on lieventynyt ja olen saanut tämän korona-ajan olla siltäkin osin rauhassa. Tunnen toki syyllisyyttä siitäkin, että en useammin kysy mitä hänelle kuuluu.. Mutta toisaalta, kuuntelen kyllä aina kun hän sattuu soittamaan / viestittelemään. 
Toinen tätini asuu hoitolaitoksessa. Hänen hoitolaitoksensa lopetti ja hän siirtyi sitten toiseen laitokseen, ja sieltä hoitajat laittavatkin whatsapp-viestejä kuvineen, joita voin näyttää Helville. Minun varmaan pitäisi sinnekin olla yhteydessä enemmän, mutta kun ei Helvi enää puhelimessa ymmärrä oikein puhua. 
Hänen muutaman lapsensa haudalla vierailen silloin tällöin, kerran tai pari vuodessa ja katson että kaikki on ok. Tai itseasiassa en niinkään haudalla, vaan muistolehdon muistolaatat katsomassa. Sinne Helvikin haluaa itsensä haudattavan, joten minun tulee selvittää mitenkä hänet toisen kaupungin uurnalehtoon saan..

Ainoa sukulainen jonka kanssa kontaktin vähyys harmittaa on kuitenkin Helvin sisko ja hänen perheensä. Molemmat sisaruksista kuitenkin ovat jo muistihäiriöisiä ja huonokuuloisia ja välimatkaa on satoja kilometrejä, niin ei oikein tule sitten nähtyä. Viimeksi tapasivat 5 vuotta sitten, ja olettivat viimeiseksi tapaamisekseen. Haluaisin järjestää vielä yhden kerran heidät yhteen, mutta voi jäädä tekemättä, sillä Helvi hätääntyy jo 20 minuutin ajomatkasta kampaajalle. 

Yritän siis ylläpitää mahdollisimman paljon vanhan rouvan kontakteja, olla edelleen se ihminen johon hän voi nojata. Ja olenkin se, jota hän kauhunsa hetkellä huutaa. Joka kerta tapaturman tms sattuessa hän turvautuu nimeeni, joten tiedän, että olen tärkeä. 

Vietän viikottain hänen kanssaan aikaa. Puhumme samoja asioita, sillä olen nähnyt muistihäiriön kehittymisen. Olen ollut se joka on vierellä, ihan hautaan saakka.  Hautaan saamisen jälkeen minulla on jäljellä vain asunnon tyhjennys, lopun hoitaa onneksi virallinen edunvalvoja. Perinnön perässä en ole, sillä tiedän että mitään omaisuutta Helvillä ei ole. Lapsensa ovat hänet kupanneet viinanhimoissaan tyhjäksi jo vuosia sitten. Jopa vähän arvokkaammat maljakot on viety. Eivätkä todellakaan minun toimestani; minä olen kieltäytynyt ottamasta tavaraa vastaan lukuunottamatta tuota hänen tekemäänsä tilkkupeittoa. Perunkirjoituksiin minun ei tarvitse osallistua, sillä meillä on yksi sukupolvi välissä.  Joten velvollisuuteni loppuvat siihen päivään kun olen hänen asuntonsa tyhjentänyt. Ja siihen päivään loppuu myös velvoitteeni kuunnella yhdenkään Helvin lapsen murheita, asioita ja huolia. Kannan siitä päivästä lähtien ainoastaan oman suruni. 

Ja nyt se kiukkuinen sana: Joka helvetin sukulainen joka kokee tästä päivästä eteenpäin oikeudekseen arvostella yhtään mitään minun toimintaani siten, että se kantautuu korviini, voi painua niin perkeleen pitkälle kun maailmassa tilaa riittää. Yksikään teistä ei ole tässä. Yksikään teistä ei jaa arkea eikä juhlaa. Yksikään teistä ei ollut sairaalassa kun Helviltä leikattiin lonkka. Yksikään teistä ei aja öisen puhelun takia katsomaan onko kaikki ok. Yksikään teistä ei ole avaamassa sitä ovea ja tarkastamassa että mahtaako rouva enää herätä yöuniltaan / päiväuniltaan. Yksikään teistä ei kanna sydämessään niin suurta huolta hänestä, mitä minä kannan. 

Toisaalta; hän tietää kuka minä olen. Hän tietää ketkä ovat kumppaneitani, ja hän tunnistaa lapseni. 
Omien lapsiensa nimiä hän ei enää pysty muistihäiriöltään luettelemaan. Ja siitä voitte syyttää ihan vain itseänne. 

 "Etkö sä tajuu että sun lapsi näkee nää kaikki sun kirjotukset netissä? Ajatteletsä yhtään mitä se tekee sen itsetunnolle kun se lukee että sen äiti ei koskaan halunnu lapsia?"

Tajuan. Ajattelenko? Ajattelen toki. En vain ole useinkaan kommentoijien kanssa samaa mieltä asioista. En näe asioita samoin kuin he / te. Minä tarkastelen asiaa sellaiselta vinkkeliltä, että minun lapseni on olemassa koska hän halusi syntyä. Hän ei ole olemassa siksi, että minä olisin halunnut lapsia. Ei siksi, että minulla olisi ollut tarvetta olla äiti. Vaan hän on olemassa siksi että sattui nyt vaan tulemaan tähän maailmanaikaan, ikäänkuin kyselemättä. 
Jos en olisi häntä halunnut, olisin voinut tietenkin keskeyttää raskauden; tiesin hänen olemassaolostaan lähes alusta asti. Varmistuksen sain ultrassa viikolla 5. 
Jos en olisi halunnut häntä hänen syntymänsä jälkeen, olisin voinut antaa hänet adoptoitavaksi, tai jättää jommalle kummalle isälleen ja häipyä vähin äänin. Vaihtoehtoja on monia. 
Mutta on tosiaan totisinta totta että minä en ajatellut hankkiutua raskaaksi elämässäni. Tuli kun oli tullakseen. 

Sen sijaan olin utelias tutustumaan uuteen ihmiseen. Olentoon, joka kyllä kasvoi sisälläni, jakaa osan elämääni, mutta joka kuitenkin omaa aivan itsenäisen oman tahtonsa, oman maailmankuvansa, ja oman ajatusmaailmansa. Tutustun häneen joka päivä vähän lisää, samalla kun hän itseensä. Minulla on kunnia-asema, kun saan olla hänelle apuna ja luotettuna aikuisena, kun hän ei saa itse vielä ihan kaikkea tehtyä. Hän ojentaa lusikan kun jugurttipurkin pohjalle jää vielä hippunen jonka hän itse mielisi kuitenkin saada sieltä. Tai kannan hänet sylissäni portaita ylös kun hän väsähtää iltariekunnan jälkeen. Autan vaatteita päälle kun hihat temppuilevat ja selvennän myyjätätille mitä se mysteerinen "misukkapallo" on. Tai suppi. 

Mitä se tietoisuus, että hän on olemassa ilman että minä olin päättänyt "hankkia" lapsia, sitten tekee hänen itsetunnolleen? En todellakaan tiedä. Toivon että hän oivaltaa olevansa kiehtova ihminen, tärkeä ja mahtava otus joka on kietonut monia ihmisiä pikkusormensa ympäri ihan vain olemalla oma, hurmaava ja valloittava itsensä. Toivon myös opettavani lapselleni sellaisen kulttuurin, että on ihan ok puhua vaikeistakin aiheista, eikä mikään ole tabu, sillä sellainen keskustelukulttuuri on tuhoisampaa kuin se, että myöntää avoimesti asioita, olivatpa ne kuulijan kannalta mieluisia tai eivät.  

Oletko SINÄ koskaan miettinyt, mitä se tekee sinun lapsesi kehitykselle, että sinä olet tehnyt hänet vain siksi, että halusit käyttää titteliä "äiti"?

Rakastumisesta

Olen joskus kirjoittanut siitä, että olen ihminen jota kukaan ei kaipaa. Jonka seuraa ei haeta, ellen ole se viimeisin vaihtoehto. Se, jonka luokse voidaan tulla kahville kun kukaan muu ei jouda.

Siihen liittynee se, että minuun ei kukaan ole koskaan rakastunut.

Jostain syystä tänään minua kiehtoo tietää, miltä ihmisestä tuntuu olla rakastettu. Miltä tuntuu, kun on olemassa rinnalla joku, joka on valmis tekemään oikeasti mitä vain vuoksesi? Joku joka haluaa suojella sinua kaikelta? Pitää turvassa? Olla lähelläsi? viettää aikaa kanssasi? Jakaa hassuja näkemiään asioita, kertoa omista ajatuksistaan.. Kuulla mitä sinulla on sanottavaa. Kuulla mitä sinulle ihan oikeasti tänään kuuluu.

On minun kanssani moni päättänyt seurustella ja asua yhdessä. Nimenomaan päättänyt. Tai ajautunut kanssani suhteeseen. Mutta ei kukaan koskaan ole sanonut rakastavansa niin paljon että halkeaa. Niin että ajaisi 200km tuodakseen hampurilaisen ovelleni. Ei niin että antaisi paidan päältään jos olisin kylmissäni.
Tottakai minä olen rakastanut. Niin helvetin lujaa useita kertoja että olisin myynyt vaikka sieluni saatanalle ollakseni niiden ihmisten seurassa joista välitän. Joita rakastan. Tai joihin olen ollut rakastunut.

Niinkuin Pörröön. Sellainen wau-tyyppi, joka oikeasti halusi kahville luokseni. Kuvittelin suuria pitkään, kunnes ymmärsin ettei itsemurhalla uhkailla sitä johon on rakastunut. Lopulta kaikki kaatui omaan mahdottomuuteensa, siihen että tajusin, ettei minua koskaan tulla viemään ulos syömään. Siihen, että ymmärsin, etten hänelle ole koskaan niin merkittävä että menisin "ystävien edelle"; minua sai haukkua ja nimitellä, minua sai uhkailla. Eikä kenenkään tarvinnut pyytää anteeksi, vaikka he päin naamaa ilmoittivat että voivat viedä mieheni koska tahansa jos haluavat.
Ei sillä, Pörrö on edelleen ihminen, jonka eteen olen tehnyt paljon. Jonka eteen vieläkin yritän tehdä paljon. Mutta joka ei kuitenkaan tee samaa takaisin; minä en ole tarpeeksi merkittävä, että hän jaksaisi sinnitellä ja yrittää, jotta hän kunnioittaisi sitä että hänelle olen uskonut suurimman kunnian mitä minun elämässäni on olemassa; hän on minulle tärkeimmän ihmisen kummi. Ihminen, jota pidin niin upeana että hän kykenee antamaan minun lapselleni asioita joita minä en kykene.
Ei sillä, minulla ei ole kummilasta. Minä en ole ollut kenellekään niin tärkeä. eikä minua pidetä niin upeana ihmisenä. Ei minulla ole antaa kai kenellekään ihmisen taimelle mitään mitä ei kuka tahansa muukin voisi antaa.
Joskus luulin olevani tätinä ihan onnistunut. Sittemmin kävi jotain, eikä kukaan heistä halua lähettää minulle korttia edes jouluisin. En minä ole enää mitään.

Sitten on Peikko. Elämäni yksi mieleenpainuvimmista hetkistä on edellisestä asunnostani, kiskokadulta. Juuri sillä hetkellä kukaan ei kaivannut mitään, enkä minä kaivannut mitään muuta kuin että sain painaa pääni Peikon rintakehää vasten. Se on leveä, vähän leveämpi kuin monella muulla miehellä. Ja karvainen. Ja tuoksuu hyvälle.
Minä olisin voinut kuvitella nukahtavani siihen kainaloon lopun elämääni. Minä kävelin kouvolasta kuusaalle tavatakseni hänet. Ollakseni hänen seurassaan. Siivotakseni hänelle. Laittaakseni ruokaa. ollakseni lähellä.. Ajattelin, että tuo ihminen on maailman kiltein, lempein, huumorintajuisin ja sopivasti synkkä. Sellainen, jonka kanssa minä olisin turvassa. Sellainen, joka ei jätä yksin. Koskaan.
Ja olin pakahtua rakastumisesta.. Joskin Peikko oli rakastunut toiseen ihmiseen. Mutta koska se toinen ihminen ei huomannut häntä, minä jotenkin sain hänet tyytymään itseeni, ja olin aika monta vuotta onnellinen.

Pantterikin sai minut onnelliseksi. Ihan vain katseellaan.
Kauan sitä on kipuiltu hänen eksänsä kanssa. Ihminen, joka ei ole välittänyt kumppanistaan hevon persettä, on silti se, joka saa hänet kaipaamaan itseään. En tiedä vieläkään, onko minun "hoivaamisellani" ollut mitään vaikutusta. toki Pantterista on kuoriutunut sopusuhtainen, supliikki seurapiirikisu, mutta sisimmässäni odotan vain että koska tulee naaraspantteri joka peffaa ja häntää keikuttamalla vie tuon mennessään. Todennäköisesti ei ole edes vaikeaa.
Minä? Minä tietenkin rakastuin häneen. Silloin jo joskus. Ja uudelleen.. minulta on helppo viedä jalat alta lirkuttelemalla. Katsomalla silmiin ja olemalla tuollainen pitkä. Sellainen, joka tulee viereen ja kysyy että saako halata. Tai kertoo ettei haluaisi olla yksin..


Sitten tulee arki. Sellainen, jossa minun pitää jaksaa. Hoitaa raha-asioita, autoasioita. Kotiasioita. Työasioita. Virastoasioita, Kastella kukkia. Tehdä ruokaa. Käydä kaupassa. Aivan kuten muidenkin ihmisten.. Paitsi että minä teen niin paljon yksin. Ja se on niin helvetin vaikeaa, koska kivut vievät ajatukset pois päästä. Niin pahasti että minä joudun soittamaan Peikolle että missä helvetissä se neuvola on, jonne minun pitää lapseni saada vietyä. Niin sekaisin, etten ymmärrä ostaa maitoa. Enkä enää jaksa kammata hiuksia, koska se on pois jostain muusta. Jostain tärkeämmästä kuin minä.
Tärkeintä on saada taaperolle aamupalaa. Vaippa. Vaatteet. Minä saatan käydä kaupassa yöpaidassa, koska en jaksa mennä yläkertaan päivän aikana hakemaan vaatteita. Jaksa.. Niin. On se oikea sana. En minä jaksa. Ei minulla ole voimia, kun lonkkaan sattuu.
Tiistaina menen näyttämään sitä kotkaan sairaalaan. Ortopedi katsoo sitä.
Äitini kysyi tänään että ainako sitä vaan katsotaan, miksei sille tehdä mitään?
En minä tiedä. Ei tälle paskalle kropalle kukaan tule koskaan tekemään mitään. Ei vaikka lääkärinlausunnossa lukee että haluan tehdä töitä, haluan olla äiti. Haluan liikkua. Haluan elää!
Silti minä vain kipuilen, enkä kykene töihin kunnolla. En kykene ystäviin. En mihinkään. Olen arvoton. Jopa yhteiskunnalle. Kohta kai lapsellenikin.

Avoin suhde.
Eli mieheni, kumpikin heistä, voi mennä ja etsiä naisen. Käydä sekstaamassa.
Toisin kuin temppareiden avoimen suhteen irvikuvassa, minä en aseta sellaisia rajoja ettei saa ihastua. Ei se toivottavaa ole, mutta minkä tunteilleen voi.  Enkä määrittele ettei saa jäädä lusikoimaan. Tottakai saa. Saa viettää aikaa muidenkin naisten kanssa kun minun; ei minulla ole oikein mitään annettavaakaan, kun annan kaiken läheisyyden ja rakkauden mitä minusta irtoaa, tuolle ihmisen taimelle jota palvon. Ei minulla ole aikaa olla kiinnostunut miehistäni, sillä minä käytän kaiken kapasiteettini tutustuakseni tuohon uuteen ihmiseen jonka toin maailmaan. Minä haluan tietää mitä hän ajattelee, mistä hän pitää. Minä haluan muistaa jokaisen hetken jonka saan olla hänen lähellään.
Haluan muistaa miltä hän tuoksuu kylvyn jälkeen, vaikka en uskalla itse kylvettääkään häntä.. Minä haluan olla se, jota hän potkaisee vaipanvaihdon yhteydessä, vaikka se tekee niin kipeää että kyyneleet nousevat silmiini. Minä haluan nähdä kun hän kävelee ja juoksee, vaikka en pysy perässä..
Sillä väistämättä lähenee hetki kun menetän näköni. En näe hänen kasvavan naiseksi asti. Mutta toivon, että saan olla lähellä. Toivon, että hän juttelee minulle. Toivon, että saan saattaa hänet siihen elämään, minkä hän itselleen luo.
Joten en minä syytä, että miehenikin tulevat ihastumaan. Tulevat löytämään jonkun, jonka kanssa tehdä asioita. Jäädä sänkyyn lojumaan.. Mennä romanttiselle retkelle. Käydä elokuvissa. Viettää laatuaikaa.
Kyllähän minäkin haluaisin, mutta minulla ei vaan ole koskaan ollut ihmistä, joka haluaisi minun kanssani sellaisia asioita tehdä. Ei sellaista ihmistä, joka ihan oikeasti katsoisi minua että "Wau, tuo on minun!". Ei sellaista ihmistä, joka kokisi suuria tunteita ja haluaisi kertoa maailmalle miten upea minä olen..
Minusta kerrotaan, että olen kärttyinen eukko kotona. Ei minua esitellä kavereille, eikä viedä treffeille. En minä ole koskaan ollut treffeillä. Kukaan ei ole vienyt minua ulos syömään siten että minä en olisi järjestänyt itse asiaa.. Eikä keikalle. Kukaan ei ole koskaan seissyt edessäni leffalippujen, keikkalippujen tms kanssa, ja kysynyt että lähtisinkö.
Ei, sillä minuun ei ole kukaan rakastunut. Koskaan.

Ja ensimmäistä kertaa elämässäni pelkään, että nämä kaksi miestä jotka ovat päättäneet elää kanssani, tulevat jättämään minut sen vuoksi, että löytävät jonkun johon rakastua. Rakastuminen on se voimavara joka kantaa monen paskan yli.
Minun kanssani jäljellä on pelkkä arki. Pelkästään kipuihmisen paska arki, jossa ei ole huippukohtia.
Minä en enää jaksa enkä halua. Enkä kykene. En enää.

Minä en ole ollut sen arvoinen, että mieheni auttaisivat minua tämän elämän kanssa. Arjen.
He eivät ole kokeneet kanssani sitä rakastumisen huumaa, jolloin rakennetaan yhteistä tulevaisuutta. He ovat vain ajautuneet kanssani yhteen. Ja siksi minä teen asiat yksin, kannan kaikesta vastuun. Aina.

Mutta kerro sinä minulle, miltä se tuntuu olla rakastettu? Miltä se tuntuu tietää, että on upeinta, mitä toinen on siihen astisessa elämässään nähnyt? Osaatko sinä arvostaa sitä?

Polyamoria, lehtijutut

Minusta ja meidän perheestä on ollut lehdissä juttua viimeisen parin vuoden aikana. Yle teki dokumentin polyamoriasta (sinua, sinua rakastan) jonka kommenttiosasto on suljettu. Se johtui siitä että ihmisillä oli tarve kertoa mielipiteensä; miten hirveältä näytän, miten sairas perhe olemme ja kaukana eivät tappouhkauksetkaan olleet. Taisin kerran aikanaan selailla läpi, vastata muutamaan ja se siitä. Ei kiinnostanut oikeastaan enempää.
Juttuja on ollut myös Hymyssä, Kauneus ja terveys -lehdessä ja viimeisimpänä tätä kirjoittaessa ilta-sanomissa.
Iltasanomien facebook-sivulle linkatun jutun kommenteista hyvin suuri osa on sitä tavallista ahdistusta ja paskaa, mitä ihmiset suoltavat. Moni yrittää loukata purkaakseen omaa pahaa oloaan, moni menee virran mukana. Harva ajattelee että millainen ihminen sitten on se, josta noita juttuja kirjoitellaan.
Niin. Se huomiohuora joka on tyrkyllä joka paikassa, "polymeerihuora".

Se, mitä jutuissa ei koskaan kerrota; MIKSI minä olen esillä? Miksi minä en jatka elämääni siellä varjoissa, missä muutkin polyamoriset perheet? SIKSI, että jos tekisin niin, kuka riskeeraisi itsensä ja perheensä minun puolestani? Kuka lähtisi asettamaan itsensä alttiiksi kaikelle halveksunnalle, arvostelulle, syljeskelylle? Sietäisi sitä että pihaan heitellään kondomeja, kadulla huudellaan huoraksi? Kuka muu jaksaisi tätä paskaa käsitellä?
Miksi sitä sitten on käsiteltävä? Koska ihmiset pelkäävät kaikkea uutta aivan järjettömästi. Koska ihmiset nimenomaan kippaavat sitä paskaa polyamorikoiden niskaan ihan uskomattomia määriä. Melkein toivon, että iltasanomat pitävät kommenttiosaston auki, jotta ihmiset voivat oikeasti käydä katsomassa sitä paskan määrää. Lehteä tästä ei pidä syyttää, missään nimessä. Olen sitä mieltä että jokainen on vastuussa siitä, mitä sormiltaan internettiin suoltaa, oli alkoholia veressä tahi ei. Polyamoriasta on vaan jonkun puhuttava. Jonkun on oltava se, joka toimii paskapuskurina sen aikaa että tämä koetaan suht normaalina, niin että voimme ihan kaikki tulla "kaapista".

Minä tiedän ettei tässä "elämäntavassa" ole mitään hävettävää. Ei mitään vikaa. Ei mitään rikollista, ei mitään kummallistakaan, jos tarkkaillaan ihmisluontoa. Monogamia on astunut kuvioihin vasta uskontojen myötä, ja uskonnot ovat ilmestyneet kuvioihin siksi, että ihmisiä on helpompi ohjailla. Ihmisillä on jostain syystä luontainen tarve olla komenneltavina, olla osa laumaa. Uskonto mahdollistaa tämän. Mutta se siitä..

Eli koen polyamorian itselleni luontevana. En sitä suosittele ihmisille jotka eivät sitä niin koe. Mutta minä haluan puhua nimenomaan polyamorian hyvistä puolista. Siitä rakkauden määrästä mikä meilläkin on; siitä on jaettavaksi. Lähipiirini, se todellinen sellainen, tietää että minä olen aina rakastanut rajattomasti. Minä annan ystävieni puolesta todellakin vaikka paidan päältäni, meille ovat tervetulleita yksinäiset joulunviettoon, ihmiset kriisin keskellä jutustelemaan. Annan helposti anteeksi sen mitä minuun puretaan, mutta olen suorapuheinen ja kusipäinenkin silloin kun tilanne sellaiseksi käy. En ole empatialässyttäjä, mutta kuuntelen ja pyrin ongelmia ratkaisemaan.

Tässä tapauksessa haluan tehdä polyamoriaa tunnetuksi. Jos joku muu perhe näihin haastatteluihin jne suostuisi, olisin iloinen. En kuitenkaan sitä polypiireissä vaadi, eritoten perheiltä, sillä ihmisen nälviminen ja henkilökohtaisuuksiin meneminen on kertakaikkisen käsittämätöntä. Meitä on enemmän kuin tiedättekään, mutta suurin osa pitää taipumuksensa omana tietonaan, sillä ulkopuolisten asenne on mitä on.
Minä pyrin siihen, että muutaman vuoden päästä aika olisi kypsä sille, että voin luottavaisin mielin laittaa kansalaisaloitteen juridisten vanhempien lisäämisestä nykyisestä kahdesta neljään. Tämä ei palvelisi pelkästään polyamorikkoja, vaan eritoten uusioperheitä, joissa lapset on tehty nuorena, mutta sittemmin erottu ja perustettu perheitä joissa on isäpuoli ja äitipuoli mukana. En sano että juridisen vanhemman lisääminen pitäisi olla läpihuutojuttu, vaan kuten nykyisen oheishuoltajuuden hakemisessa, pitäisi tilanne selventää hakemuksessa ja vanhemmuuden hakemisen olla perusteltua.

Polyamorian ovat monet tuominneet sairaaksi, ja kun ovat kuulleet tyttärestäni, on vinguttu milloin mitäkin, huudeltu viranomaisia avuksi ja karjuttu isoon ääneen lasua. Luonnotonta, kamalaa ja hirveää. Lapsi elää sairaassa ympäristössä.
Luitteko mistään mediasta juttua kun äiti oli lähtenyt bilettämään viikoksi ja katkaissut talosta vedet? Niin. Kolme vuotias oli vaan unohtunut kotiin ja isoäitinsä löysi hänet nälkään ja janoon menehtyneenä. Jumalauta että on polyamoria sair,,, Eikun hetkinen. Ihan yh-äidistä taisikin olla kyse.

Kaikki tietävät Eerikan. Miten isä ja lapsen äitipuoli sitoivat lapsen, teippasivat nukkumaan. Tappoivat. Vahingossa. Sellainen mukava monogaminen hetero-otuspariskunta se.

Pointti tuli varmaan tältä osin selväksi; lapset kärsivät perhemuodoista huolimatta. Miksi? koska vanhemmat jäävät yksin. Väsyvät. Tai sitten kaksi psykopaattia löytävät toisensa, vakka kantensa valitsee.

Me olemme tunteneet tässä perheessä toisemme 10 vuotta. Ylikin, itseasiassa. Suhteesssa emme toki ole olleet niin pitkään, Peikon kanssa taidetaan seitsemättä kriisivuotta tässä mennä ja Pantterin kanssa taitaa pari vuotta olla kohtsilleen täynnä.
Meidän lapsemme ei ollut "vahinko". Yllätys kyllä, mutta ei vahinko. Jätimme tietoisesti ehkäisyn käyttämättä yhdynnöissämme ja salaa mielemme sopukoissa toivoimme että maailmasta löytyisi keijupölyä meidän talomme ympärille sen verran että ihme tapahtuisi. Että ansaitsisimme jotain niin hienoa.

Me ihan tietoisesti teimme lapsen joka kasvaa kahden täysivertaisen isän kanssa. Yhden ei-niin-täysipäisen äidin kanssa. Muutaman enemmän tai vähemmän karvaisen koiran kanssa. Yhden kissan. Ihanan, sekopäisen tuttavapiirimme keskellä.  Tämä ei ollut mikään yhden illan jutun tuotoksena tullut "hupsista"! Tämä ei ollut niin että kännissä pantiin kimpassa, ei tiedetä kuka on isä eikä uskalleta selvittää. Tämä oli tietoinen valinta. Ja tämä on meidän elämämme. Meidän tapamme. Meidän onnellisuutemme.

Minua saa arvostella. Minua saa haukkua. Meidän perheestämme saa olla huolissaan, mutta tuskin tarvitsee. Olen hyvin varma siitä että kolmen aikuisen perheessä on voimavaroja hyvin paljon. Olen varma, että lapsestani kasvaa tasapainoinen ja ihana ihminen.. Tai että niin kauan suuntaus on se, kunnes maailma pääsee vaikuttamaan perhettä enemmän. Jos hänelle ulkomaailma toistaa jatkuvasti, miten epänormaalia on rakastaa, niin kyllähän se vaikuttaa väistämättä. Kun hoetaan että vanhempansa ovat mieleltään sairaita, kyllä hän viimeistään nuorena kummastelee. Ei pelkästään vanhempiaan, vaan sitä ristiriitaa, minkä tilanne luo. Hyvät kotiolot, rakastavat vanhemmat. Ja sitten se ilkeä puhe muiden suusta.

Edelleen pyydän samaa mitä usein facebookissa ja muualla mediassa; Aikuinen.. Ajattele mitä puhut. Ajattele miten puhut meistä. Siellä on jossain ne pienet korvat, jotka imevät sinulta kaiken mitä vaan pystyvät. Ne kuuntelevat. Ne katsovat sinua ylöspäin. Arvostavat. Ehkä ne kuuluvat tyttärellesi. Ehkä pojallesi. Mutta ne voivat kuulua naapurin lapselle. Siskosi lapselle. Veljesi lapselle. Kummilapsellesi.. Kenelle vain.
Ja jos sinä kerrot että on väärin elää kuten me elämme, menee kauan ennenkuin ne pienet korvat ovat tarpeeksi kasvaneet että osaavat muodostaa toisenlaisen kuvan maailmasta. Ja siihen mennessä hän on ehkä kerennyt koulukiusata, nettikiustata, aiheuttaa paljon pahaa polyperheiden lapsille. Rikkoa heidän sielustaan niitä palasia, jotka muutoin olisivat niitä palasia jotka ihmisen pitävät ehjänä, luottavaisena, vähemmän katkeroituneena.
Älä tuhoa muiden tulevaisuutta omalla katkeruudellasi. Pelasta osa maailmaa pelastamalla sukupolvemme lasten tulevaisuus.