Arkea.

Olen sanonut monesti että mä elän kahden ihmisen kanssa, joilla on add. Todennäköisesti mun lapsellani on adhd. Mulla on itsellä kaikennäköstä, mutta ei juuri keskittymishäiriötä, on vaan paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, impulsiivinen persoonallisuushäiriö sekä pitkäkestoinen vakava masennus. Ihan tarpeeksi kirjoa kaikelle kummalliselle arjessa.
Mutta ehkä ne oman pään ongelmat ja kaikki mennyt on saanut minut kuitenkin turvautumaan kliseisiin ja selfhelp-oppaisiin, joista olen oppinut myötätuntoa itseäni kohtaan ja kärsivällisyyttä muita kohtaan.
Nuorempana samankaltainen suhde kuin mitä minulla nyt on M:n kanssa, ei olisi tullut kuuloonkaan. Ei kertakaikkiaan olisi pää kestänyt juosta perässä ja siivota toisen jälkiä, "aikuinen ihminen.."

Nyt kun tiedän ja tiedostan, ettei se ole valinta, siedän piirteitä aivan eri tavalla. En jaksa niistä vetää raivareita, en jaksa skitsota. Ei ole syytä. Nuorempi minä kyllä otti pulttia ihan kaikesta ja mökötti epävarmuuttaan nurkassa. Mustasukkaisuuttaan jurotti ja kiemurteli.
Mutta sitä on henkinen kasvu. Olen edelleen kyllä sama ihminen, mutta ehkä tuo mennyt 10 vuotta, ehkä jopa 20 vuotta, on pehmentänyt särmää aika reilusti.

Nyt on puhuttu paljon taas siitä somen kiiltokuvapuolesta. Itsekin olen saanut osani siitä että väritän värikynällä kauniimmaksi somekuvaa, annan kuvaa onnellisemmasta parisuhteesta M:n kanssa kuin mitä on mahdollista edes olla, koska "hei, sun kumppanilla on add". Ja sen kuuluu olla todella raskasta ja kamalaa ja sietämätöntä. Kuten lapsen aistiherkän adhd-puolenkin. Kuuluu ruikuttaa siitä miten tarvitaan säälipisteitä ja sympatiaa koska arki on kamalaa ja rasittavaa ja ihan hirveää. Kellä on kirkkain marttyyrikruunu päässä, se on äideistä parhain ja kumppaneista upein.

Mitä se arki sitten oikeasti on? Se on tätä.

Yöpalaa peilin edessä. Vessassa. Koska nälkä voi tulla ja mennä miten sattuu.

Välipalapulla suihkussa. Koska pieni makeanhimo. Hetken aikaa.

Aamukalsarit sängyn vieressä. Niitä ei kerkeä laittamaan pyykkikoriin, jonka etäisyys tästä pisteestä mitattuna on n. 2m.

Kuvauksia äidille että "se tippui lattialle". (5v.) Kuvata täytyi koska se nyt on siinä maton päällä, ja se on mahdoton nostaa itse, eikä sille oikein ole paikkaakaan.


Saisihan siinä aikaan tappelun jos toisenkin. Marmattaisi kukkakaalista, pullasta, kalsareista.. Lapselle leluista ja pukeutumisesta ihan kaiken aikaa.
Tai sitten voi hymähtää ja pohtia että pitääkö se kukkakaali höyrystää suihkussa vai olisiko höyrykattilan oston paikka kotiin.
Huomautanko? Todellakin.
Häiritseekö? Ei. Ahdistaako? Ei.
Se on arkea, ja se on tavallaan vielä todella söpöä arkea.
Se kertoo siitä että syöminenkin oli toissijaista kun jotain tärkeämpää tai kiehtovampaa tuli mieleen juuri sillä hetkellä. Jotain, mikä valtasi aivot enemmän kokonaisvaltaisesti kun tylsä perustarpeen tyydyttäminen. Tai vielä tarkemmin; se perustarpeen osa oli jo tyydytetty, nälkä meni ohi joten oli aikaa suorittaa jotain ihan muuta..
Kukkakaali oli aiempi, sille hymähdin. Mutta pullan kohdalla saatoin hihittää jo ääneen. Sitä ei koskaan tiedä mitä löytää ja mistä, koska.. No. Se nyt lasketaan sillä hetkellä kädestä siihen mihin lasketaan ja jatketaan jos muistetaan.
Ja ne kalsarit? Kyllä ne ajastaan pyykkiin kulkeutuu. Joko herran itsensä toimesta, pikkuneidin toimesta tai sitten nappaan ne ohimennessäni itse. Onko sillä oikeasti väliä kuka ne kerää? Kenen tarkoitusperiä se palvelee että jäkättää kalsareista tai sukista jotka jäävät lattialle? Sen sijaan tiedän hyvin kenen tarkoitusperiä se palvelee että niistä vaatteista voi hankkiutua eroon Just Sillä Hetkellä kun siltä tuntuu. Ihan vaan ajattelematta ja pohtimatta liikoja.

Kukkakimppuja. Joka suuntaan rönsyileviä kuten M:n ajatukset. Ja Peikonkin. Molemmilla on omia hassuja ajatusmaallejaan, omat hassut tapansa. Ja hyvin pitkälti omat omituiset tapansa elää arkea. 

Se on myös hulluja shoppailureissuja ikeaan. Tai Bauhaussiin. Tai paikalliseen rautakauppaan.. M:llä on tuhat ja yksi projektia erilaisissa laatikoissa. Peikon projektit ovat levällään, koska hän vielä uskoo että "jonain päivänä" on lähitulevaisuudessa, kun taas M on vähän raadollisempi ja on jo siirtynyt vaiheeseen "jonain vuonna".
Joten shoppailun jälkeen se toteutusvaihe on oltava hyvin pian, ennenkuin näillä into hyytyy. Eli minä sitten olen se joka sanoo että "NYT". Ja sitten tehdään.
Oma fyysinen kunto kyllä vaatii päivän tai pari väliä ostosten ja toteutuksen kanssa, muutoin ei suju meikäläiseltä osallistuminen...

Näillä luonteilla se on myös jatkuvaa toisen huomioimista. Oman käytöksen pohdiskelua. Anteeksipyyntöjä, anteeksiantoa. Turhiakin morkkiksia omasta toiminnasta ja jatkuvaa kehittymistä. Ylitulkintaa molemmin puolin.

Pieniä arjen luksushetkiä, kun molemmat tiedämme, että nyt on vaan pakko olla varsinaisesti suorittamatta mitään kummallista ja hemmotella toista ja itseä.

Yhteisiä retkiä ja kahvitteluja jossain kivassa paikassa, koska jokainen hetki jonka arjessa saa varastettua kaikesta hektisestä kahdenkeskiseksi, on pienen juhlan arvoinen. Kakkupala, nuotiokahvi, lasillinen viiniä. Tee-hetki kotona sohvannurkassa. Kaikki se pieni millä on merkitystä.

Ja oikeasti eniten merkitystä on kuitenkin omalla asenteella. Avaatko television väsyneenä ja käperryt hiljaa toisen kainaloon.. Vai jätätkö avaamatta. Kysytkö kuitenkin toiselta miten päivä meni? Perehdytkö hetkeksi toisen maailmaan sen sijaan että turrutat itsesi ruudun valossa? Otatko "omaa aikaa" realitytv:n maailmasta vai jaatko oman realistisuutesi kumppanisi kanssa; kysy toiselta mikä oli päivässä parasta? Mikä oli päivän paskin hetki? Mikä oli tunnetila työmatkalla töistä kotiin?

Asenne. Se on oikeasti se mikä määrittelee sen että onko se kukkakaali sööttiä vai rasittavaa. Tai se valokuva muffinivuuasta. Tai ne lelut lattialla; onko se taistelun arvoista kun näkee että neiti 5v on juuri nyt antanut kaikkensa leikeille eikä vaan jaksa siivota. Pitääkö silloin pitää "periaatteesta kiinni" ja määrätä itkun kera lapsi keräämään lelunsa? Vai onko se hetki jolloin omat voimavarat riittävät siihen että lapsi saa mennä nukkumaan ja äiti suukottaa poskelle kertoen "ei haittaa tänään, mä kerään ne huomenna paikalleen. Koita saada unenpäästä kiinni".

 

Supervoimana Adhd

 Luin kodin kuvalehden lukijakirjoituksen aiheesta "olen kulkenut 40 vuotta masentuneen puolisoni rinnalla."

En tiedä mitä ajattelisin aiheesta.  Kirjoitus oli tavallaan vastine nimimerkin Susanna kirjoitukseen alkoholisoituneen puolison kanssa elämisestä. Ensinmainittu ei kuitenkaan vastaa siihen mitä Susanna kyselee: "Kuinka pääsisin eroon katkeruudesta vietettyäni elämäni parhaat vuodet alkoholistin rinnalla.

Tavallaan mä ymmärrän, että masentuneen kanssa on hankala elää. Itse valitsin toisin; 5 vuotta työuupuneen ja masentuneen rinnalla riitti, huolimatta siitä, vai siksikö juuri, että omassa elämässä masennus on hyvin vahvana elementtinä ollut nuoruudesta asti. Huomasin että aloin heijastamaan omiin ajatuksiini enemmän ja enemmän toisen ajatuksia itsetuhosta ja elämän epämielekkyydestä.
Kyselin myös Peikolta, miltä se tuntuu elää käytännössä jatkuvasti masentuneen ihmisen kumppanina. Keskustelimme pienen hetken siitä, kuinka paljon masennusta tulee sisäsyntyisesti ja kuinka paljon siitä tulee ulkopuolelta. 
Olen taipuvainen syyllistämään, osin omien kokemuksieni kautta, myös sitä kumppania; jos 40 vuotta toinen on ollut niin masentunut että se vaikuttaa jatkuvasti yhteiselämään, on vaikuttanut lapsien lapsuuden (ja nuoruuden) ajan, eikä kumppanilla ole ollut omaa elämää lainkaan niin.. Niin. Eikö siinä ole todisteita siitä että oma, päänsisäinen ajattelu on lähtökohtaisesti vähän viturallaan? Miksi ihmeessä jäädä suhteeseen, se on sitten oma lukunsa. Mutta enemmän jään ihmettelemään että miksi masentunut kumppani ei 40 vuoden, eli minun elämäni pituisen ajan ajanjaksona, ole sanut hoitoa ongelmaansa? Kuinka paljon se on aidosti masennusta, kuinka paljon diagnosoimatonta muuta pahaa oloa / sisäistä ristiriitaa? 

Itse en ole toimintakyvytön kuin pieniä jaksoja elämässäni. Masennukseni on enemmän sitä mitä aiemmin laskettiin alakuloksi, synkkyydeksi, hirtehishuumoriksi. Mutta jätetään tässä kohtaa ajatus hetkeksi sivuun ja keskitytään ihmisiin, joita olen haalinut ympärilleni. 

Olen tajunnut että ihmiset joilla ympäröin itseni mieluiten, ovat add / adhd-pohjaisia. Eli keskittymishäiriöisiä. 

Yle julkaisi tänään kirjoituksen Rosaliina Sunikasta. Aiheena on supervoimana adhd.

"– Välillä olen saanut somessa arvostelua, että glorifioin ADHD:ta. Se tuntuu pahalta, koska puhun vain omasta kokemuksestani. ADHD:n kautta olen löytänyt oman näköiseni polun, se on supervoimani, Sunikka kertoo."

Luin juttua mielenkiinnolla, sillä aiheesta puhutaan todellakin liian vähän; positiivisia asioita adhd:sta. Kaikkialla mihin aiemmin olen törmännyt, adhd on Ongelma, johon pitää löytää ratkaisu tai useampia. Tästä add toimii suurelta osin samoin kuin adhd, ja myönnän että olen saanut niiden ongelmanratkaisu-artikkelien ja videoiden avulla suureksi osaksi käsityksen siitä, miten heidän maailmansa toimii. 
On olemassa muutama ihminen, joita olen ihaillut pitkään, ja eräs heistä on ihminen jonka loputon positiivisuus ja energia ja huomioikyky lumosivat minut kauan, hyvin kauan sitten, kun muutin Kouvolaan. Polkumme ovat risteilleet muutamaan otteeseen Linux- sekä koiramaailmassa, ja oikeasti kunnioitan tyyppiä hyvin paljon. Emme enää asu samalla paikkakunnalla, joten yhteydenpito on vähentynyt.. Mutta!  Hän on malliesimerkki ihmisestä jolla selkeästi on adhd supervoimana. Viihdyn hänen seurassaan livenä ehdottomasti. 

"Moni muukin ADHD-diagnoosin saanut kokee, että oireista on monella tavalla hyötyä elämässä, kun omaa tilannetta oppii hallitsemaan. Viime vuosina tietoisuus ADHD:n positiivisista puolista on lisääntynyt ja niitä on korostettu enemmän myös hoitoalan ammattilaisten joukossa."

Eräs toinen selkeä adhd sen sijaan on sortunut jälleen kerran nuoruutensa tapoihin ja turruttaa päätään huumeilla. Hän ei ole saanut ehkä aikanaan sellaisia eväitä elämään että elämä olisi sujunut ihan niin loistavasti, mutta mutta. Hän on silti, kaiken sen keskellä, selviytynyt tänne asti. Hän on urhea, älykäs ja jäätävän tarkkanäköinen ja minulle kovin rakas ystävä. Elämä vaan on todella erilaista mitä ensinmainitulla ihmisellä. 

"Koulussa vilkkaalla tytöllä todettiin lukihäiriö ja keskittymisvaikeuksia. Koulun edetessä ongelmat pahenivat, ja Sunikka löysi itsensä tasaisin väliajoin jälki-istunnosta sen jälkeen kun hänet oli poistettu luokasta huonon käytöksen takia."


Eli nämä ovat ne ääripääesimerkit, joiden kautta olen kuvaani rakentanut. Myöhemmin syventynyt sitten enemmän ja enemmän aiheeseen, ja huomannut että hyvin monet ihmisistä joiden live-seuraa siedän parhaiten ovat todellakin add/adhd-lähtökohdista rakentaneet persoonansa. 
Tosiaan näistä kolmesta kumppanistani kaksi on ihan diagnosoituja ADD-öttiäisiä. Heidän ajatusmaailmassaan on paljon samaa, mutta kuitenkin aivan erilainen tapa toimia arjessa. Heidän huomionsa suuntautuu hassuihin asioihin, ja useimmiten huomaan että kumpikin heistä kykenee tarkkaavaisuutensa takia näkemään asiat samoin kuin minä. He myös kykenevät kumpikin muuttamaan mielialani ääripäästä toiseen olemassaolollaan. Siihen yleensä neuronormi-ihmiseltä menee enemmän kuin 2 minuuttia.. 

Mun käsitys on tällä hetkellä, kaiken oman tietoni valossa, että adhd, kuten add:kin on oikeasti supervoima. Mä haluaisin sellaisia ihmisiä mielummin nostaa ylös kuin latistaa.. Aika monen ajatus ja elämä on kuitenkin siinä et "Mä olen huonompi kuin muut". Vaan kun se ei saisi koskaan mennä niin; ei huonompi. Erilainen. Ne vahvuudet on aivan erilaisia kuin tavallisella tallaajalla, ja niihin pitää vaan päästä käsiksi. 

Aikanaan Pörrölle selitinkin Peikosta että "Se on helvetin tarkka ja hyvä, ja sillä on loistavia visioita kun se vaan saa aikaa toteuttaa ja tehdä rauhassa." En ole varma vaan aina omasta roolistani vaimona; kuinka paljon se kuitenkin on mun varassa mahdollistaa se luovuus ja energia, ja kuinka paljon mulla, masennustaustaisena kumppanina, on kykyä ja voimavaroja tehdä se niin että Peikko saisi loistaa siinä missä hän on parhaimmillaan? 
Peikko ei osaa itse kuvailla niitä ongelmakohtia juurikaan, sillä hänellä on vähemmän itseanalyysi-aikaa takanaan kuin esim. M:llä. Ja osittain syytän siitä itseäni; vaikka kaiken keskellä mä olen ihminen joka ei elä elämäänsä "koska näin nyt kuuluu yhteiskunnassa tehdä", mun ois silti pitänyt monien asioiden kohdalla pysähtyä miettimään, mitä me oikeesti halutaan. Mitä me pystytään. Mitkä on ne vahvuudet? 


M tuumasi taannoin Peikosta ja musta; "Eiks se arki oo vähän niinkun teidän juttu?"
Jäin miettimään lausetta laajemmin kuin miten se oli tarkoitettu ja sanottu. Mutta nimenomaan; me ollaan tehty paljon, me tehdään paljon. Peikko on se peruskallio, turva, luotettava ihminen jota en vaihtaisi pois. Se on se mun 

"Me keksittiin jotain aivan neroa, me emme eroa. Me olemme ikuiset - hetken aikaa." -ihminen. 

M taas on eri tavoin pohtiva, ongelmat tunnistava ja itsensä paremmin hallitseva. Silti mä löydän sieltä ne täsmälleen samat ajatukset kummaltakin. Tietyt epävarmuudet, tietyt huonommuuden tunteet pohjana kaikelle. Ja tähän voi vielä yhdistää tietysti muutaman muun adhd:n tästä ympäriltä.. Mä en kyllä tykkää yhtään siitä miten nää n. 35-45 vuotiaat miespuoleiset keskittymishäiriöiset miehet oikeesti kokee itsensä. Miten yhteiskunta saa heidät kokemaan itsensä. Siinä on jotain huutavan väärin.. 

Ja mitä tulee aiempaan ajatukseeni itsestäni ja masentuneisuudestani: mä tarvitsen just tommosia adhd/add-ihmisiä tasapainottamaan mua. Mä tarvitsen kaikkea niiden ajatusmaailmaa, pohtimisia, huomiointia, analysointia... Yllättävyyttä. Ja mä en vaan tule ymmärtämään miksi kukaan voi nähdä nää ihmiset huonoina? Miten kukaan ei katso sinne syvälle ja nää näiden henkistä aarrearkkua? Kaiken tän maailman paskan "hetkessä elämisen" ja muun tuuban keskellä nää ihmiset tasapainoilee maailmassa niin luovasti että olen kateellinen. Ja ne löytää jokaisesta päivästä ne hyvät ja huonot. Ja kun niitä vähän vaalii ja huomioi, ne saa kehräämään ja näyttämään parhaat puolensa. 

Ja parisuhteen sekä ystävyyssuhteen kannalta se on juuri niin; kun tommosen saa puhkeamaan kukkaan eikä itse uppoudu täysin kadehtimaan ja kiehumaan ajatuksella "miksi mä en pysty tohon", niin saa seurata vierestä totaalisen uniikkia tapahtumaa, sellaista elämännälkää ja tiedonjanoa että oksat pois ja puolet latvusta. Näiden aivotoiminnat on vaan niin erilaisia  kun meidän muiden <3 

Joten joo. On mulla miesmaku. Se on ihan selkeästi tommonen sopivan sekopäinen nero. 
Sellasia nää on.