Liikkumisen ihanuus

Kaikkea sitä ihminen on kropalleen elämänsä aikana tehnyt.
Oma ongelmani oli se, että kukaan ei mahdollistanut liikuntaa silloin myöhäislapsuudessa ja teini-iässä. Ei ollut pyörää, ei salille pääsyä, ei mitään ryhmäliikuntajuttuja. Maailma oli kovin erilainen. Se mahdollisti ihan erilaisen itsensä laiminlyömisen silloin mitä nykyään. Nykyisin uhkana olisi varmaankin jäädä siihen television / muun ruutuajan ääreen ja olla liikkumatta.

Mutta vuosien laiminlyönnin jälkeen löysin kolmenkympin korvilla kuntosalin taas uudestaan. Ladyline oli tosiaan paikka johon olisin voinut muuttaa asumaan! Tuoksu, puhtaus, liikkumisen riemu. Ihan vain kuukausimaksun hinnalla! Täydellisyyttä. Päivässä meni helposti 2-4 tuntia liikkuessa. En olisi halunnut enää olla ilman.

Painonpudotuksesta en välittänyt tuon taivaallista, oli ihana vain tanssia, joogata, välillä treenata toki lihaksia ja yleiskuntoakin. Oli tuoksupalloja, flexibaria ja kaikenlaisia ihania laitteitakin.

Mutta. Sitten se selkä meni. Ja seuraavaksi ranteet. Sitten tuli jalkojen kivut ja parin vuoden tutkimusten jälkeen kipupolin kautta osaava reumalääkäri joka viimein kuunteli kun itkin että en enää kohta kykene kävelemään. Hän kuunteli ja ennenkaikkea kuuli kun sanoin että maksoin jo tosiaan personal trainerille että mikä hiivatti on kun en pääse enää mitenkäänpäin liikkumaan ja olemaan.
Hän löysi sitten lonkastani rustokasvaimet. Niistä piti päästä eroon loppuvuodesta 2017, mutta silloin havaittiin että olen raskaana. Sitten menikin synnytyksestä toipumiseen vuosi.
Nyt sitten kävin lääkärillä ja sain uuden lähetteen leikkauksen arviointiin. Sanoin tekeväni mitä vain, jotta pääsisin näistä kivuista ja rajotteista edes osittain eroon; jos se vaatii painonpudotusta niin minähän sitten olen vaikka pussikeittokuurilla tarpeen vaatiessa. Katsotaan mitä tuleman pitää sitten.. Laihdutusleikkauksiakin on vuosien saatossa minulle kaupiteltu, mutta siihen en ole suostunut, enkä suostu. Olen sitä mieltä että nykylääketieteen keinoin on löydettävä se keino jolla saan kroppani siihen kuntoon että pääsen liikkumaan.

Askelpituuteni on nykyisellään noin 20 senttiä. Kivut tulevat sitten puolen tunnin hipsutuskävelyn jälkeen, joten kovin kauas ei tämä kodin ulkoinen toimintasäde ilman autoa ylety. Kun laskee että puolessa tunnissa ottaa hitaita, 20 sentin askeleita, niin tietäähän siinä että koirat eivät jaksa, minä en jaksa, kukaan ei jaksa. Ihan paskaa. Terveisin ihminen joka iltalenkikseen vielä 7 vuotta sitten kävi kävellen tanskandogginsa kanssa iltakahvilla 13km suuntaansa.

Tämä sopeutuminen siihen, että en vain enää kykene nostamaan kahvakuulaa, en ottamaan askelia sivuille, hyvin vähän taakse saati minnekään eteenpäinkään, on ollut melko kivistä. Itkuja, turhautumista ja negatiivisuutta ihan perkeleesti, jos suoraan sanotaan. Tuntuu että ajatus kulkee kuin tervassa. Ei marjastamista, ei kunnolla sienestämistä, ei koirien kanssa päivittäisiä metsälenkkejä. Minusta tuntuu että elämästäni on murennettu kaikki iloa tuovat asiat pala kerrallaan. Seksikään ei huvita, kun tuntuu että siinäkin asennot ovat rajoitetut. Ja ei, eivät tämän hyllyvän vatsani ja mielikuvituksettomuuteen jumiutuneen mieleni takia, vaan näiden vääräsääristen koipieni lantioon yhdistävien kasvainten runtelemien lonkkien takia. Että naiset hoi, fiskarssit auki niille miehillenne jos vaan kroppa suo.

Luottolääkärini Jouko Leppänen sanoi yhden maagisen lauseen kuukausi taaksepäin; "Sinä kuitenkin kävelet".
Ja se on totta: minä kuitenkin kävelen. Sinnikkäästi kerran viikkoon vähän pitemmän lenkin. Satunnaisesti lähisalelle 900m (eli ajallisesti 45minuuttia..) ja kaupassakin ympäriinsä.
En parkkeeraa autoa kauimpaan parkkiin todellakaan, mutta käyn isoissa automarketeissa kaupassa n.kerran viikossa, sillä siellä lampsin sitten tunnin verran ostoksiani tehden. Kukaan ei kysy mitään jos hetkeksi istahdan prisman penkille, korkeintaan mulkoilevat että kettuako tuo läski tuossa läähättää, jättäisi keksit ja karkit vähemmälle.
Mutta nuo Leppäsen sanat avasivat kuitenkin taas pääni ajattelemaan että niin, minä tosiaan kykenen vielä johonkin, sillä kaikki eivät kykene. Minun tulisi nyt ihan oikeasti olla tyytyväinen siihen, että kaikkea ei ole viety, vaikka se siltä tuntuu synkimpinä hetkinä.

Mutta todellisuudessa olen kroppani kanssa täysin jumissa. Kaipaan niin kovin salille että itkettää. Aivot eivät enää toimi, mikään ei toimi. Olisi edes dvd mallia "Aerojumppaa Anne Pohtamon tahtiin", mutta kun ei. Lonkan liikkuvuus on niin rajoittunutta.

Olen vakaasti päättänyt että opetan lastani kyllä liikkumaan kaikin tavoin. Haluan hänen kokeilevan rajojaan, opetan rakastamaan luonnossa liikkumista ja kieppumaan telinevoimistelussa. Liekö sitä sellaista nyt edes sinällään tosiaan on kouluissakaan, mutta jotain kiipeilytelineitä edes leikkipuistoissa. Aion opettaa vanhoja leikkejä, polttopallot ja kirkonrotat. Opetan venyttelyn, tarpeellisen levon merkityksen. Kerron itsepuolustuslajeista, joukkuepeleistä, joogasta, pilateksesta, hiihtämisestä, luistelusta, juoksusta.. Annan hänen kokeilla rajojaan niin paljon kun vaan kykenen mahdollistamaan, ja annan hänen löytää oman lajinsa. Hän ei saa jäädä koululiikunnan varaan. Ei missään ikävaiheessa.

No mutta.. Ehkä se on vain oltava ja odotettava että saan edes osan kropastani kuntoon. Mutta kun en jaksaisi. En haluaisi. Mutta kun ne fyysiset rajoitteet ovat ihan oikeasti olemassa.
Toistaiseksi sitten on tapahduttava tämän salillä käymisen joko ajatuksissa tai vaikka Jehovan todistajien valtakunnansaleilla. Joku tosin kerkesi informoida että ei siellä kroppaansa terveeksi saa, vain ja ainoastaan mielensä kipeäksi. Jätetään siis sekin väliin...

Avoin kirje Kaisalle

Hei Kaisa!

Olet nyt rankasti syyttänyt minua erinäisistä asioista sotkemalla joukon ihmisiä tähän kaikkeen.. Tilannehan meni niin että minulla ei ole osaa eikä arpaa sinun ja miehesi eron syihin. Miehesi ei lähtenyt "vieraan pillun perään", kuten olet asiaa ilmaissut muutamille "ystävillenne" ja nettiyhteisöön. Olet vääristellyt aika reilusti sanomisiani joka paikassa. Kun mieheni pyysi sinulta todisteita miehesi ja minun välillä käydyistä keskusteluista, et kyennyt niitä antamaan.
Ihmiset, jotka minut oikeasti tuntevat, tietävät, että minä perustan kaiken avoimuudelle. Tämän bloginkin. Ja ihmiset jotka tuntevat ja seuraavat minun ja mieheni kommunikaatiota ja tapaa, tietävät muuten senkin, että kummallakin on mm. pääsy toisen profiiliin, kännykkään, tietokoneelle.. Kun ei oikeasti ole sitä salattavaa. Ja miehesi ja minun väliset viestit on luetettu niillä ihmisillä jotka ovat livenä samassa tilassa olleet ja joiden mielipiteillä on merkitystä. Totuus on selvillä suurella osalla ihmisiä, valitettavasti silti löytyy iso kasa ihmisiä jotka uskovat että sinä olisit oikeasti tässä uhri..

On totta, että minä otin käytännössä kädestä kiinni miestäsi ja katsoin syvälle silmiin ilmoittaen että hänen pitäisi oikeasti miettiä, onko teidän avioliittonne sitä mitä hän elämältä haluaa. Sinä näet siinä tietysti sitä kyrvänkipeyttä, kun taas minä näin rikkinäisen ihmisen jonka olen tuntenut vuosia. Miehesi ei ollut näin rikki, kun tapasitte. Parisuhteen kuuluu muuten eheyttää eikä rikkoa, tiesitkö? Huomasin vaan tässä muutaman vuoden kuluessa että viina on alkanut hänelle maistua ja hän on haamu entisestään. Minua kiehtoi selvittää, mitä on tapahtunut.

 Kun miehesi ilmoitti että hän haluaa lähteä päätään selvittämään muualle kotoa, hän tarkoitti sitä. Hän halusi aikaa miettiä kysymystä jonka todennäköisesti minä herätin. Otan siis osittain vastuuta kyllä "elämäsi pilaamisesta", kuten asian ilmaisit.

Et sitten voinut antaa hänelle aikaa pohtia. Menit lukemaan yksityisviestit joita olimme kirjoitelleet miehesi kanssa. Tiedätkö, minä en edes ole siitä loukkaantunut, joskaan en näe myöskään oikeutusta teollesi. Tiedän, että olemme flirttailleet, ja olen sanonut asioita joita käsitit todeksi, jotka silloin, sanomishetkellä, olivat kuitenkin kahden aikuisen, naimisissa olevan henkilön keskinäistä flirttiä ja "päivän piristystä" ilman sen syvempää merkitystä. Jos kysymys olisi välien syvenemisestä, eikö se olisi tapahtunut jo aikoja sitten? Miksi vasta nyt? Se, mikä minut sai takajaloilleen, on se, että sinä et kokenut todellisuudessa sitä flirttiä pahaksi, vaan halusit draamaa. Puhuit ystävillenne ja sukulaisillenne, että sinua oli haukuttu niissä keskusteluissa. Todellisuudessa sinua ei ole koskaan haukuttu, ei yhdessäkään messenger-keskustelussa eikä edes livenä. Höpötit jollekin että oli ollut keskustelu jossa miehesi olisi puhunut bikineistä jotka sopisivat paremmin minulle kuin sinulle. Miksi? Mitä sinä mahdat saavuttaa sillä että luot kuvaa miehestäsi paskaa jauhavana, väkivaltaisena, pettävänä kusipäänä? Mistään bikineistä ei taidettu puhua itseasiassa koskaan... Sinä tiedät että niissä keskusteluissa ei ollut mitään sellaista. Flirttiä, kyllä, mutta sinusta ei juuri puhuttu. Kuten ei minun miehestänikään.. Eräs yhteinen ystävämme luki keskustelun pyynnöstämme läpi, minun ja miehesi. Hän katseli silmät suurina että ei siellä sellaisia kohtia ollut mitä sinä esitit hänelle olevan. Katseli miestäsi ja tuumasi että "no sähän puhut aina tällee, ei tää oo paha..." ja katsoi sitten minua että "Ihan oot näissä oma ittes". Ja näin se menee, niissä keskusteluissa ei todellakaan ollut siinä kohtaa mitään takana.

 ------ Ymmärrän sinällään että haluat sympatiaa. Mutta siinä on se vika, että se sympatia kestää vain hetken verran, eron yli. Olen minäkin sitä tehnyt aikanaan, kun en vielä ymmärtänyt mistään mitään. Purin kiukkuni ja vitutukseni ja mustamaalasin eksääni.. Kunnes ymmärsin mitä esim. todellinen väkivalta ja pelko ovat. Sen sijaan toisen ihmisen ystävyys, se on tärkeää. Minun viimeisin eksäni on paras ystäväni. En antaisi pois niitä vuosia jotka kuljimme rinnakkain. En suostuisi häntä alistamaan, en haukkumaan. En suostuisi tekemään mitään tahallista satuttaakseni häntä. Minä saan olla etuoikeutettu kulkiessani eksäni rinnalla ystävänä edelleen. Miksi sinä et halunnut miehestäsi ystävää? Mikä sinut sai katkeroitumaan niin, että katsot että ihminen jonka rinnalla olet kulkenut 10 vuotta, sellaisin silmin että et halua häntä enää lähellesi ystävänä? Milloin lakkasit ymmärtämästä mitä sinulla oikeasti oli vierelläsi? Miksi haluat uskotella ihmisille että miehesi yksi kaunis päivä vaan heräsi ja päätti lähteä pettämään ja sinä jäit yksin?

Tiedän eronne syistä jonkun verran. Ne ovat tulleet ilmi viimeisen viikon aikana kun olemme miehesi kanssa kävelleet metsässä, istuskelleet portailla, hörppineet kahvia pöydän äärellä, teetä sohvalla, käyneet kaupoilla ja tehneet niitä tasaisen tappavia arjen asioita. Olemme myös tavanneet ystäviä, joiden muksuja on leikitetty ja joiden kanssa on rakenneltu autoramppia, saunottu ja syöty hyvin. Yhdessäkään keskustelussa sinua ei ole haukuttu eikä tölvitty. Harva täällä tietää eronne syistä, minä olen tainnut olla se uskottu tässä kohtaa, mutta moni näkee seuraukset, joita levittelet ympäriinsä. Ellet ole valmis kertomaan totuutta, etkö voinut vaan sanoa että kasvoitte erillenne / että et ymmärrä tilannetta tai muuta vastaavaa? Miksi kehitit tarinan pettämisestä, jonka voit varmuudella itsekin (viestit lukeneena jne) tietää mielikuvituksesi tuotteeksi? Ei ollut livepanemisia. Ei ole ollut nettiseksiä. Ei ole ollut sinun haukkumistasi. Ei ole ollut mitään, mikä olisi ollut millään tavalla sinulta pois. Ja sinähän kehitit tarinaan ennenkuin edes luit viestejä, sinä kehitit sen omassa päässäsi siksi, että minä ajoin vieraalle paikkakunnalle tapaamaan ystävää.
Haluatko muuten oikeasti tietää, miksi minä saatan aikaisin aamulla ajella jatkossakin jonnekin? Siksi että mieheni tekee yötöitä. Jos itse olen aikaisin käynyt nukkumaan eikä minulla ole töitä aamuseltaan, ajelen jonnekin pois kotoa koska tiedän että hänen unensa laatu on parempaa kun en ole kolistelemassa.

Sanoit keskustelussamme että uskot eron tulevan, että on kai aika lopettaa haaveilu. Vastasin sinulle että "Sinun olisi pitänyt lopettaa haaveilu aikoja sitten ja nähdä millainen mies sinulla jo on rinnallasi". Kerroit sanomastani version miehellesi että "Paula sanoi että mun ois pitäny lopettaa susta haaveilu aikoja sitten". Näppärää. Näin sinä saat taas minut näyttämään isolta pahalta miestennielijältä..

Tiedätkö, en muista milloin olisin viimeksi keskustellut näin paljon yhden ihmisen kanssa hänen tunteistaan, tuntemuksistaan, pahasta olostaan, hyvistä muistoistaan.. Kun hän alunperin lähti taukoa pitämään, se oli minun suosituksestani. Sanoin että tauko tekee terää koska silloin näkee hyvin, millaisia asioita toisesta kaipaa ja mihin sitten jatkossa keskittyy. Sinä olet tuhonnut itse jokaisen asian jatkuvalla uhkailulla, takertumisella ja valheella minkä olet suustasi näinä päivinä päästänyt.

Jos todellisuus on sitä että miehesi on niin väkivaltainen että pelkäsit häntä, hän on "hajottanut kämppää kiitettävästi", huutanut, haukkunut, käyttänyt kertomiasi asioita aseena siuta astaan, hallinnut, uhkaillut väkivallalla, kuten repivänsä pääsi irti... Miksi ne piirteet eivät näy ulos? Minä kerron. Siksi, että sinä olet tehnyt itsestäsi ihmisen, joka tuo ne piirteet esiin miehestäsi. Sinä saat hänestä esiin piirteitä joita minä en voi käsittää. Hän on juonut reilusti turruttaakseen arkea. Hän on tappanut sisintään kestääkseen kaiken. Hän on yrittänyt rakastaa. Pyörittää arkea.. Saamatta kuitenkaan niitä positiivisia purkautumiskeinoja. Sen kerran kun minä(kin) olen yrittänyt häntä pyytää ulos kahville, sinä olet ollut se väkivaltaisen oloinen hullu huutaja puhelimessa. Et toki miehellesi vaan minulle: sinä huusit ja meuhkasit minulle puhelimessa pitkät tovit kun selitin että juu, vein miehesi aamulla kahville kun kaipasin hänen seuraansa. Sinun tulisi muuten ymmärtää se; sinun tulisi olla se ihminen joka näkee miten upea tuo mies on, ja ymmärtää että hänen seuransa on tavoittelemisen arvoista. Ja sinun tulisi tehdä itsestäsi niin houkutteleva ja kiehtova, että voisit olla varma että vaikka hän on kenen tahansa kanssa, sinä olisit hänen kotisatamansa, eikä hän ole muna pystyssä etsimässä seuraa muualta. Harva mies muuten oikeasti on muiden perässä muna tanassa, useimmat ihan oikeasti vaan tapaavat ihmisiä, toisiaan. Voi olla että netti verottaa näitä live-tapaamisia, mutta niissä piireissä missä minä liikun, on luontevaa että on miehiä, on lapsia, on naisia.. Ja juodaan kahvia. Pelataan korttia. Jauhetaan diipadaapaa poliittisista tuulista, ruokaresepteistä, Antti Tuiskusta twerkkaamassa... Ihan vain ystävinä. Ilman taka-ajatuksia. Tiedätkö, sanoin sinulle useasti sen puhelun aikana että kaikki on ok, ja että me olemme vain kahvilla. Sinä huusit että olen häntä viettelemässä ja "vittuako sä tänne tuut, eikö kouvolassa ole saatana kahviseuraa sulle". Huorittelit ja nimittelit. Aikani otin vastaan, kunnes kuittasin että "joo, me aiotaan nyt panna viidellä näistä abc:n pöydistä ja siirrytään sitten jatkamaan autoon". Sinä otit vain tämän kohdan koko keskustelusta totuutena ja sitä hoit koko ystäväpiirillenne.

Teillä on yhteistä eräs nettiyhteisö, jossa yhteisöllisyys on vahvana. Miehesi on siellä ollut hyvinkin aktiivisena jäsenenä. Laitoit sinne postauksen ja miehesi ihmetteli että miksi helvetissä sun pitää sotkea ryhmää teidän eroonne. Tiedätkö mitä minä tein? Minä halasin häntä ja sanoin että hänen täytyy ymmärtää että sinä tarvitset purkautumiskanavan, että sinä tarvitset tukea, koska kuitenkin olet tässä tilanteessa jätetty. Sittemmin ryhmän miespuolinen ylläpitäjä tulikin kyselemään mieheltäsi että mitä helvettiä tämä on tekemässä, säätämässä yhteisön ulkopuolisen ihmisen kanssa yhtään mitään.. Ja minä laitoin yhteisön ylläpitäjäpariskunnalle viestin jonka sinäkin olet heiltä tiedoksesi saanut:

"Aikanaan sun (ja vaimosi) kanssa juteltiin. Oltiin eri mieltä yhteisön suhteen, mutta sä tiedät että mä yritin auttaa ja neuvoa sekä pojan että muun suhteen parhaani mukaan. E:n ja mun ystävyys on ollu olemassa vuosia, eikä siihen liity romantikkaa. Toki kyseessä on niin hieno mies ja ihminen että jos sinkkuna pysyy nii hitostako sitä tietää. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan. Mutta nyt ollaan ystävyyspohjalta, mä tarjosin vaan paikan minne tulla kun seinät kaatu päälle. Se on liveystävyyttä, vaikka mut pari vuotta sit yhteisöstäs paiskasit pihalle. Ja E:hän on mun tuttu livenä, yhteisön ulkopuolelta, joten mä pyydän nyt henkilökohtaisesti että annatte E:n olla rauhassa mun suhteen, ettekä luo paineita. Mä en ole syy E:n ja vaimonsa välirikkoon. Oikeasti. Mä olen vaan olkapää ja tuki".

 Tuosta viestistä sai miehesi viestin että minä ja hän yritämme nyt sotkea yhteisön väleihinne ja eroon ja ties mihin. Minä kun tiesin, kuten sinäkin, yhteisön merkityksen miehellesi... Yritin viestin laittamalla selventää valheitasi sen verran että kävisi selväksi että meillä ei ole mitään suhdetta meneillään, ja sinua ei ole petetty. Miehesi ei ole kertaakaan moloaan ollut tunkemassa yhteenkään aukkooni. En tiedä, miksi se on niin vaikea sinulle käsittää... Mitä niin kamalaa hän teki, että sinun piti nyt sulkea häntä yhteisön ulkopuolelle? Hän ei halunnut koko eroanne puida somessa. Hän ei halunnut sotkea ketään tähän tilanteeseen, KOSKA hän kunnioitti sinua. Hän ei koskaan ole minun kuulteni eikä nähteni puhunut sinusta epäkunnioittavasti ennen tätä aamua. Ja voin kertoa että eilen illalla täyttyi minunkin mittani, ja sanoin muutaman lausahduksen joita en olisi uskonut ihmisestä sanovani...

  Tämä tulee avoimena kirjeenä siksi että olet vetänyt minut välillenne, joten minä ravistan osan paskasta alas harteiltani. Jos meillä olisi suhde, usko pois, pääsisimme helpommalla myöntämällä sen. Jos haluaisimme sinua loukata, voisimme vaikka lavastaa suutelukuvan facebookkiin että saat lisää vettä myllyysi. Mutta oikeasti; ymmärrä että miehesi kunnioitti sinua ja rakasti sinua huolimatta siitä että koki tilanteen menneen sellaiseksi että ei kyennyt enää arkea kanssasi jakamaan. Älä perkele hajota tuota ihmistä valheillasi yhtään enempää.

 Ja mitä tulee viestiin jonka yhteisön ylläpitäjille laitoin; se pitää paikkansa. Kun olen joutunut katsomaan tuon ihmisen hajoamista ja taistelua tässä arjessa, olisin melko kylmä ihminen jos en olisi kehittänyt järjettömän voimakasta suojeluviettiä häntä kohtaan. Ja kuten itse minulle kirjoitit, niin kyllä, "Paula-mamma" hoitaa ja hoivaa. En minä sulje sitä pois ettenkö häneen ihastuisi tai rakastuisi tulevaisuudessa. Käytännössä se sitten tarkoittaisi enemmänkin tutustumista polyamoriaan, joten voi käydä liian vaivalloiseksi... Mutta.. Mitä enemmän tunnen häntä, sitä enemmän kunnioitan ja välitän. Ja sitä enemmän ihmettelen, mikä sinua vaivaa.


ps. Miehesi mietti pitkään että miten voisi korjata tilannetta.
Ei löytänyt enää keinoja ja soitti sinulle Juhannuksena. Kerroit kaikille miten munaton mies jätti sut umpikännissä. Todistajia löytyy kyllä tilanteelle; miehesi soitti sinulle aattoiltana täysin vesiselvänä. Tämän jälkeen, tämän tekstin julkaisuun saakka, hän on edelleen selvänä. Pienpanimo-oluita taisi mennä juhannuksen aikaan n. 4 pulloa.

Naisille. Heille, joilla on mies.

Oon tässä muutamia kuukausia kuunnellut yhden jos toisen parisuhteen osapuolia, joistain vain sitä yhtä osapuolta, muutamista sitten molempiakin. Ongelmia on vitusti, mutta niitä ei haluta selvittää. Päinvastoin, vaietaan. Tai sitten huudetaan niin maan vitusti. Ja omaa virhettään ei nähdä, ei sitten kirveelläkään.

Ei ihme, ettei tässä maailmassa kukaan ota tosissaan kun huudan apua; minulla on oman parisuhteeni kanssa sellainen solmutilanne, että en osaa aukoa. Ei tässä auta keskustelut.. Ei auta mitkään. Ja viimeksi tänään kuulin sen, että minun pitäisi mennä puoleen väliin vastaan, yhteispeliä.

Mitä minä teen? Mitä minä olen?

Minulla on ranteet paskana, joten joka päivä törmään johonkin, mitä en kykene tekemään tänään. Ehkä huomenna, ehkä joskus. Ehkä en enää koskaan.
Selkä on paskana. Lonkka on paskana. Lihasvoimat katoavat. Pää leviää..

Mitä minä teen? Roikun sairaalassa ja ruikutan apua? Väitän että läskini johtuvat siitä että sattuu? Kerron että minun parisuhteeni seksitilanne on paska, koska sattuu?

No en.

Maksan laskut. Kaikki. Mieheni ei maksa yhden yhtä laskua koska se on liian stressaavaa. Hoidan koko helvetin taloudenhallinnan, ja ihan päin vittua, koska olen väsynyt ja rahat eivät riitä kaikkeen mihin pitäisi. Kiitos kelan jonka päätöksiä odotellaan, kiitos yhteiskunnan joka ei todellakaan kannusta tekemään töitä. Saisin sairaspäivärahalla takuuvarmasti maksupäivän mukaan jotain tililleni.. Mutta kun kykenen toisinaan tekemään töitä. EN halua sairaslomaa.
Hoidan kodin; siivoan. En joka päivä, mutta sen verran KonMarin avulla että sain tavaraa vähennettyä. Sen verran että saan pidettyä tämän puhtaana.

Ruokaa laitan. Jos kykenen pilkkomaan tai saan apua, teen lasagnen. Jauhelihakeiton. Pihvejä. Savustan tarvittaessa kalan. Jos en saa pilkottua hyvin, teen munakkaan. Wokkaan nuudeleita. Jos en kykene seisomaan, lämmitän mikroaterian. Yritän huolehtia siitä että meillä on ruoka-ajat. Joskus hemmottelen perhettäni tuoreella pullalla, joskus piiraalla.

Osaan vaihtaa autoon renkaan. Se, saanko pultteja auki, on sitten eri asia. Osaan lukea ohjekirjaa jos tulee jotain mystistä, ja kykenen teoriassa tekemään autolleni yhtä jos toista. Vaihtamaan ne tuulilasinpyyhkijän sulat jos saan ne irti. Kykenen täyttämään pissapojan, tarkastamaan öljyt, jäähdytinnesteen.. Tiedän mitä öljyä autoni syö. Ja että jäähdytinnesteitä on eri värisiä, eikä niitä saa sekoittaa. Pissapojan nesteitä saa.  Kykenen itse tankkaamaan auton. Olisihan se silti kiva, jos joku oikeasti joskus auttaisi. Hitsauksissa ja muissa.. Mutta yleensä vien sitten korjaamolle.
Opettelin kyllä hitsaamaankin, en vain ole hyvä siinä. Osaan myös jonkun verran kolvaushommia, ymmärrän jotain sähkötöistä.

Minulla ei mene sormi suuhun koneeni kanssa. Vitutuksesta saattaa kyllä ääni nousta muutaman oktaavin kun joudun toimimaan windowsin kanssa. Minun koneenkäyttötaitoni ei rajoitu sosiaaliseen mediaan ja nettipeleihin. Kykenen asentamaan käyttöjärjestelmäni, ylläpitämään sen. Kykenen ymmärtämään perusasiat Linuxista, Debianista lähinnä. Tiedän, että on olemassa muitakin käyttöjärjestelmiä kuin windows ja linux. Tiedän mikä on selain. En kerro somessa että internet on rikki kun en pääse sivustolle x. 
En silti pahastu, jos joku joskus neuvoo. En pahastu, jos joku tekee ne asiat, joiden opetteluun minulla menee aikaa ja hermot. En pahastu, vaikka joudun joskus maksamaan jollekulle ongelman setvimisestä.
Oli aika jolloin kasasin itse koneeni ja elin käytännössä koneella. Nyt minua ei saisi siihen maailmaan enää kirveelläkään. Silloin muinoin toki nautin siitä. Vieläkin olen etäisesti kärryillä asioista, se ei vaan ole enää koko elämäni.

En rajoita seksiä pelkästään yhdyntään. En jaksa maata lahnana sängyssä toistuvasti. Sitäkin tapahtuu, toki. Ymmärrän miehen tarpeen saada pillua, persettä ja suuta, käytän käsiäni joinain päivinä ihan sujuvasti. En vetoa päänsärkyyn enkä menkkoihin. Sen sijaan saatan vedota siihen että seksi ei nappaa jos se on tylsää. Olen helvetin kummallinen paska eliö ja pidän pornofilmimäisestä seksistä, en mistään tuntikausia kestävästä lääppimistä ja rakastelusta ja suutelusta. Teen sitä pakon edessä, mutta en saa siitä juuri mitään irti. Saatan vaikka nukahtaa. Seksi on parhaimmillaan kestäessään esileikkeineen max. 20 minuuttia.

Käyn töissä. En kykene tekemään täyttä päivää. Mutta teen silti töitä. Aina kun kykenen. Teen myös vapaaehtoishommia. Jeesin kavereita. Hoidan sujuvasti järkkärihommia, asiakaspalvelua, tarjoilujuttuja.. Siinä määrin kun ranteeni kestävät. Mutta kotona en kykene jumittamaan.

Liikunta olisi ihana asia jos siihen kykenisi. Sanon etten kykene, koska en pääse enää salille toviin. En pääse tekemään mitään painoilla, saan tehdä vaan omaa kroppaani vastuksena käyttäen. En pysty kävelemään pitkiä matkoja, mutta kävelen aina kun voin.

Jos lupaan asian, pidän sen. Oli kyseessä työpaikka, ystävä, parisuhde.

En halua biologisia lapsia. Minulle riittää se, että voin auttaa muita lastensa kanssa.


Mikä minussa sitten on vikana?

Olen seurannut tosiaan muiden parisuhteita, ja miehet valittavat usein siitä etteivät naiset tee asioita x. En tiedä, sanotaanko näille naisille koskaan suoraan että hei, voisit kokeilla itsekin... Varsinkin kun vastineeksi ei tule sitten mitään kuulema takaisinpäin. Minä olen tarjonnut omalle suhteelleni sitä mahdollisuutta että minä pidän kodin kunnossa, jos hän hoitaa pihan ja autot. Ei toimi ei. Olen tarjonnut lukuisia muitakin asioita.. Mutta ei.

Meillä on puhtaita vaatteita. Meillä on ruokaa. Meillä on tekemistä. Huolehdin kaikesta muumimamman lailla. Meille mahtuu ruokavieraita. Meille voi tulla leikkimään. Meille voi tulla kahville. En osaa neuvoa useinkaan, mutta kuuntelen / kerron omasta tilanteestani esimerkkejä.

Kuuntelen musiikkia kuin musiikkia. En jaksa nirpistellä juuri millekään. Jos tähän hetkeen sopiikin akustinen soittolista, sen tilalla voi huomenna olla punk. Sen tilalla voi olla klassinen. Rock. Soul. Ihan mitä tahansa, mikä sattuu sopimaan fiilikseen. 
Lähden keikalle kuin keikalle.
Lähden kuskiksi jos kykenen ajamaan.



Miksi minä olen sellaisen miehen kanssa, joka ei arvosta minua? Miksi millään, mitä teen, ei ole arvoa, eikä väliä? Koska minä uskon, minun on pakko uskoa, että kyse on siitä että hän ei vaan osaa sitä näyttää... Todellisuudessa en usko. Olen lakannut uskomasta, vaikka olen hokenut sitä jatkuvasti. Oikeasti tiedän, ettei minusta vaan enää ole lähtemään. Etten pysty huolehtimaan itsestäni.. Minä toivon ja rukoilen, että kun minä putoan, sokeudun, olen pyörätuolissa.. Silloin hän ei käännä minulle selkäänsä. Silloin hän oivaltaa että minä yritin. Ja hän taluttaa minua asunnon läpi, kertoo että kiinanruusu kukkii taas.. Kertoo että omenapuussa on pörriäisiä. Kertoo että asfaltti on sateesta märkä.. Ja että lattialla on nyt oranssikeltainen matto, kun on syksy. Ja pöydällä on keväisin vihreä liina..

En minä siihen usko. En... Mutta toivon. Koska ilman toivoa minulla ei ole mitään.

En minä odota lahjoja. Olen pyytänyt postikortteja tai leikkokukkia. Olen pyytänyt omenapuun oksaa, leskenlehtiä. En minä niitä saa. Postikortteja rakastan. Harvoin silti rakastettuni niitä laittaa, vaikka minne menisi. Ystävätkin tuhahtelevat.. Muutamat muistavat ja ymmärtävät. Postikortit ovat sellaisia, mitä voin kaivaa esiin sittenkin kun ystävyys on tuhottu. Kun rakkaat ovat kyllästyneet ja jättäneet, minä voin lukea että on ollut hetki, jolloin minut on muistettu. Jolloin minusta on välitetty. Minun olemassaoloni on noteerattu.

Kun synnytin kuolleen lapsen, synnytin yksin. Mieheni oli ollut töissä yövuorossa. Valehtelin hänelle, sanoin että hän kerkeää kyllä myöhemminkin paikalle. Halusin hänen nukkuvan. Minun tehtäväni oli suojella häntä sillä hetkellä näkemästä kipujani.
Toki on miehiä, jotka menevät paikalle naistensa tueksi kerta toisensa jälkeen, oli sitten kyse mistä tahansa sairaudesta. Eksäni tuumasi minulle sairaalaan viedessään että "aina sua saa olla viemässä vittu jonnekin". Sellaista ei pitäisi kenenkään joutua kuuntelemaan. Itkin hiljaa tuolloin, itken vieläkin muistaessani tilanteen. En ymmärrä, miten se oli minun vikani.. Vaan olihan se jotenkin.

Tuolla on liuta naisia, joiden miehet tekevät kaikkensa. Oikeasti.

Ja naiset eivät jaksa tehdä kaikkeansa. He jättävät siivoamatta. Laittamatta ruokaa. Yrittämättä. He narisevat ystävättärilleen kuinka Martti jättää sukkansa lojumaan. Kertoiko kuitenkaan, miten Martti hoitaa kaikki laskuasiat? Jukka on ihan paska, se ei vaan tartu imuriin. Imurointi ei ole Jukan asia, mutta Jukka tankkaa aina autot ja pitää täydellistä huoltokirjaa. Vaimonsa ei koskaan tarvitse pelätä että auto ei olisi ajokunnossa. Joka kerran lähtiessään Jukka tarkastaa jopa lasinpesunesteen tilanteen, jottei vaimolle tule ikäviä tilanteita. Kalle ei koskaan tuo yllättäin kotiin kukkia eikä osta koruja. Paska jätkä. Niin helvetin paska jätkä, että rakensi perheelleen talon omin käsin. Niilo ei koskaan pyydä anteeksi tekojaan, eikä ymmärrä, miten vaikeaa on olla Niilon kaltaisen ihmisen vaimo. Vaimo ei vaan ymmärrä, miten vaikeaa on olla Niilo, kun seksiä käytetään kiristysvälineenä. Kerran Niilo erehtyi kertomaan että olisi kiva panna kakkoseen. Sen jälkeen onkin kuullut vain olevansa saastainen pervo, ja seksiä saa sitten keskiviikkona "jos et sitten ehdottele pervoja".
Ville on kans paska jätkä. Se vaan koko ajan on koneella. Viis siitä että se mahdollistaa talouden toimeentulon, ville kun on koodari. Ja pitää yllä kotiverkon, joten vaimo voi kuluttaa päivänsä netflixin ja muun paskan kanssa.

Esimerkkejä on niin helvetisti.

Ja minä olen kateellinen jokaiselle vaimolle: teillä on niin helvetin upeita miehiä, että miksi vitussa te oikeasti valitatte? Saatte ostella vaatteita. Miehenne huomaa että kävitte kampaajalla. Autonne ovat kuosissa. Raha-asiat hoidetaan puolestanne. Taloa rempataan. Lapsia viedään puistoon. Teitä kuskataan. Teitä lähestytään seksissä. Teihin luotetaan. Ja te annatte oikeasti sangollisen paskaa.
Te epäilette, syytätte, aliarvioitte ja jätätte huomioimatta arjen rakkauden osoituksia.

Tiedättekö, miten toivon, että joutuisitte elämään hetkeksi elämääni? Sitä, jossa kaikki tehdään itse. Ei kontrollin halusta vaan siitä pakosta että asiat jäävät muuten hoitamatta. Sitä, jossa langat on oltava koko ajan käsissä, tai muuten koko pakka levähtää käsiin.
Sitä, jossa kärsit kivuista yksin. Sitä, jossa yrität hokea vuoden miehelle että jätä limpparipullon korkki vähän löysemmälle että saan otettua lasillisen... Huomataksesi, että se on taas niin tiukassa että cola jää korkkaamatta. Ostat sitten siitä eteenpäin vain niitä tölkkejä jotka saa vähän paremmin auki, ei tarvitse vääntää..

Silti.. Teidän ei tarvitse tehdä juuri mitään, ja teitä rakastetaan, autetaan, kunnioitetaan. Ja vaikkei sitä teille hoeta joka päivä, se näytetään arjessa. Joka vitun päivä jollain tasolla.


Enkä minä syytä miestäni. Ei se edellinenkään tehnyt.
Minä en vaan, edelleenkään, ole tarpeeksi avuton. Ei minua kukaan pyytämättä auta. Ei kukaan halua keventää taakkaani. Ei kukaan halua kietoa käsiäni pumpuliin kun niihin sattuu. Ei kukaan vie koiriani ulos kun jalkani eivät kanna.. Ei ketään kiinnosta, olenko ottanut lääkkeeni aamuna jolloin kaikki asiat ovat kaatuneet päälleni.. Ei ketään kiinnosta, tulenko illalla viereen vai itkenkö itseni kipujen keskellä uneen sohvalla..

Minua autetaan sitten kun pyydän ja anon. Sitten kun itken turhautumistani kun en saa porkkanasta otetta. Kun pudotan päivän kolmannen lasillisen teetä lattialle. Sitten kun koirani pääsee minulta irti ja lyhistyn maahan itkemään..

Ja sillä aikaa sinun miehesi kertoo kotielämästänne minulle. Ehkä netissä, ehkä puhelimessa.. Ehkä kahvikupin ääressä. Kertoo että sinä et taaskaan muuta kuin tiuskit siitä että mies jäi ylitöihin kun olit päättänyt haluta prismaan ostoksille. Kertoo että seksi-ilta on peruttu, koska toit pirkan maitoa kun käskettiin käydä s-marketissa. Kertoo että hänet haukuttiin mitättömäksi paskaksi kun kerta toisensa jälkeen hammastahnatuubia on puristettu väärästä kohdasta ja kahvikupista jää ympyrä pöydälle..

Lähettäkää ne vitun miehenne tänne. Minä pyyhin kahvikupin reunukset ja hymyilen kun hän tuo minulle leskenlehden pihalta. Minä kerään jokaisen helvetin sukan ja roikkuvan kalsarin sillä aikaa kun hän tsekkaa autostani nesteet. Minä teen ruokaa ilomielin sillä aikaa kun hän käy töissä ja kantaa kortensa kekoon. Huuda sinä hänelle vanhoista asioista joista et osaa päästää irti. Minä en huutaisi. En huuda omallenikaan eilisestä. En muistuta että hän unohti ruokkia lapset. En muistuta että autosta meni leima vanhaksi. En muistuta että hän unohti käyttää koirat. Tai unohti koiran ulos. En muistuta kerrasta jolloin hän unohti hakea minut.. En siitä että hän sammui hääyönä vessaan. En muistuta jos ei elämäni ole katastrofaalista. En muistuta niistä asioista arjessa. En kaiva niitä esiin toistamiseen.

...mutta en ole unohtanutkaan. Ei kaikkea tarvitse silti kantaa näkyvillä. Voi antaa anteeksi. Voi antaa uuden mahdollisuuden. Niin minäkin teen, tai tein tähän asti. Joskus vaan se mittari sitten täyttyy. Sinulla tai hänellä. Ja sillä hetkellä se ei ole toinen nainen, joka astuu väliin. Se olet sinä, menneisyyden haamu ja aliarvostus.

Ja koska sinulla on upea mies, joka kaipaa arvostusta, joka jaksaa kaiken paskan keskellä välittää sinun lisäksesi muusta maailmasta, siksi minä ihailen häntä. Siksi minä kerron hänelle että ihailen. Että hän tietäisi, että joku näkee kaiken sen.

Ja kyllä, olen myös ihastunut joskus ihmisiin. Kuten nyt.
Enkä voi kuolemaksenikaan ymmärtää, miksi hänen vaimonsa on lakannut näkemästä täydellisen miehen edessään... Mihin se kaikki on kadonnut?

Jos minun mieheni yrittää päivän, minä annan anteeksi kaksi päivää. Yritän ja yritän, joka vitun kerran minä yritän. Ja tiedän, ettei se koskaan korjaannu.. Minä en koskaan tule olemaan hänen silmissään niin upea ihminen, että minun eteeni voisi tehdä asioita. Minun eteeni ei tehdä oikeasti murto-osaa siitä, mitä sinun eteesi tehdään.. Ja silti.. Silti minä yritän. Minä yritän niin helvetin perkeleesti löytää jotain mistä pitää kiinni. Yrittäisit sinäkin. 

The Fray - How to save a life 

Step one you say, "We need to talk," he walks
You say, "Sit down, it's just a talk"
He smiles politely back at you
You stare politely right on through
Some sort of window to your right
As he goes left and you stay right
Between the lines, of fear and blame
You begin to wonder why you came
Where did I go wrong? I lost a friend
Somewhere along in the bitterness and I
Would have stayed up, with you all night
Had I known, how to save a life
Let him know that you know best
'Cause after all you do know best
Try to slip past his defense
Without granting innocence
Lay down a list of what is wrong
The things you've told him all along
Pray to God he hears you
And I pray to God he hears you and
Where did I go wrong? I lost a friend
Somewhere along in the bitterness and I
Would have stayed up, with you all night
Had I known, how to save a life
As he begins to raise his voice
You lower yours, grant him one last choice
Drive until you lose the road
Or break with the ones you've followed
He will do one of two things
He will admit to everything
Or he'll say he's just not the same
And you'll begin to wonder why you came
Where did I go wrong? I lost a friend
Somewhere along in the bitterness and I
Would have stayed up, with you all night
Had I known, how to save a life
Where did I go wrong? I lost a friend
Somewhere along in the bitterness and I
Would have stayed up, with you all night
Had I known, how to save a life
How to save a life
How to save a life
Where did I go wrong? I lost a friend
Somewhere along in the bitterness and I
Would have stayed up, with you all night
Had I known, how to save a life
Where did I go wrong? I lost a friend
Somewhere along in the bitterness and I
Would have stayed up, with you all night
Had I known, how to save a life
How to save a life
How to save a life...

Facts of life.

Joku kysyi joskus että miksi minä olen sellainen kuin olen. En usko että asiaan voi vastata koskaan tyhjentävästi. Mutta katkelmia voi esittää, jotka auttavat ymmärtämään edes osan.

Laitan tähän kirjoituksen, jonka kirjoitin 7 vuotta sitten. Luin sen tänä aamuna kun Peikko äkäili minulle, ihan vain muistuttaakseni itseäni että asiat ovat olleet pahemmin. Parisuhteeni kuolema ei ala siitä että minulle tiuskitaan yhden kerran aiheetta. Tai no, kahtena päivänä mielestäni aiheetta.. Mutta laitan tämän julkisesti näkyville tuolta toisesta blogistani myös siksi että Peikkokin ymmärtäisi, miksi minä hajoilen melko herkästi jos minulle tiuskitaan.. Aiheetta.  Ja toisaalta, täällä on lukijoita jotka eivät ole tunteneet minua silloin, eivätkä tiedä silloisesta narsisti-suhteestani. Jokuhan epäili että mahtoiko k.o eksä olla narsisti alkuunkaan..
Mutta tämä on tiivistelmä silloisesta elämäntilanteestani, ajalta ennen Pörröä.. Ajalta ennen D:tä ja K:ta.

Tapaa mies, joka on lähes kaikin puolin unelma. Leipoo sämpylät, lohduttaa, halaa, rakastaa hiljaa. On niinkuin kumppani, ystävä, mutta ei ymmärrä yhtä puolta sinusta. Yhtä ainoaa. Ja ei harrasta seksiä usein. Ala blogaamaan elämästäsi, kerro avoimesti toiveesi. Tapaa ihminen, joka kommentoi blogiasi.
Anna ihmisen manipuloida sinua miten päin haluaa. Katso krokotiilinkyyneleitä grillikatoksella, kun hän pelkää oman virheensä takia menettävänsä sinut. Kuuntele surullista elämäntarinaa, kuinka hänen isänsä on ollut täysi paska. Ignoraa täysin se kuva, mitä itse olet saanut tapaamisistanne isänsä kanssa. Kuuntele miten äitinsä on maailman keskipiste. Ignoraa äiti-riippuvuus totaalisesti, kuvittele terve äiti-poika-suhde tilalle.
Kuuntele valheita, miten hän omistaa vanhempiensa omistaman talon. Miten hän on ollut kihloissa kahdesti. Miten hän on nainut ristiinrastiin pitkin paikkoja. Miten hän on matkustellut paljon. Kuuntele valheet siitä, miten hänellä on kaikki hyvin, paitsi ihmissuhde. Ignoraa kaikki merkit.
Saa selville, että "kihlaus" on ollut yksipuoleista. Kuuntele neljä eri tarinaa sormuksista. Saa selville, että hän ei tavannut livenä kumpaakaan ihastustaan, vaikka laskee ne tyttöystäviksi. Kuuntele valheet miten hän tapasi heitä useasti. Ignoraa valheet, anna kaiken lipua ohitse, koska eihän sillä ole väliä, sillä sinä olet todellinen.
Tutustu parhaaseen ystävään, kuuntele, miten sinä ja parasystävä olette ainoat, jotka ymmärtävät miestä. Kuuntele, miten olet mahtava ihminen, koska näet hänen lävitseen, ja ymmärrät silti. Vahvista suhdettanne kertomalla yksityisiä asioitasi päivä päivältä. Kerro missä on koneesi salasanat, kerro missä päiväkirjasi. Kerro asiat eksistäsi, kerro asiat lapsuudestasi. Pui läpi lapsuuden hyväksikäyttö, ja anna kaikki aseet hänelle, jotta hän tietää, mitä heittää jokaisen riidan aikana sinua vasten. Kuuntele loppusuhde sitä, miten itse ansaitsit tulla raiskatuksi, ja miten olet vihaamiesi ihmisten kaltainen. Kuuntele, miten sinusta ei ole mihinkään, ja olet täysi paska ihmisenä. Olet epäonnistunut yksilö, jota kukaan ei rakasta, ei edes hän enää. Mutta kuinka hänen armostaan kuitenkin joku edes jaksaa sinua, olla perheesi, kun omaa sinulla ei ole. Kuuntele, miten hänellä on kivaa vanhempiensa luona, ja miten sinulla ei ole osaa siihen, koska sinusta ei ole julkisesti näytille.
Saakaa kutsu kummitätinsä 50-vuotispäiville. Kuuntele, kuinka mies keksii tekosyyn, miksi et voi osallistaua. Leivo lahjaksi kakku, pue miehesi. Toivota hyvää matkaa. Kuuntele jälkeenpäin, miten synttäreillä oli mukavaa ja hauskaa. Toista sama useaan otteeseen. Ala uskoa, että sinusta ei ole julkisesti näytille suvun juhliin.
Tajua jossain vaiheessa, että suurin osa matkustuskohteista on vanhempien kanssa pennumpana tehtyjä aurinkomatkoja. Kaksi ominpäin tehtyä matkaa, joiden perusteella hän on maailman kovin jätkä. Anna hänen pitää mielikuvansa, koska rakastat. Tue ulkopuolisten silmissä kuvaa, jonka hän yrittää luoda, koska rakastat. Koska luulet, että hän rakastaa. Ole manipuloitavana loputtomiin, sillä hän on miehesi.
Hyppää sänkyyn sen kanssa, ja huomaa kokemattomuus. Ota puheeksi vasta kuukausia myöhemmin, kun olet jo valmis antamaan valheet anteeksi, kun olet kouluttanut mieleiseksesi. Kuuntele silti, miten itse et ole mieleinen, koska mies on netin avustuksella hommannut itselleen fetissin, johon et yksinkertaisesti taivu. Kuuntele koko suhteen ajan, miten et pysty toteuttamaan ainoatakaan hänen fantasioistaan. Hommaa sänkyyn toinen nainen, joka pystyy taipumaan edes puoliksi fetissiin. Kuuntele sen jälkeen loppusuhde sitä, miten joku toinen on aina parempi kuin mitä itse. Kuuntele vielä suhteen viimeisenä päivänä, miten paljon paremmin asiat olisivat, jos molemmissa kainaloissa olisi nainen, sillä yksin sinä et riitä mihinkään.
Miehelle tulee burnout. Lopeta koulu, jotta voit mennä töihin. Työnantaja nauraa päin naamaa, paska firma, jättää palkat maksamatta. Ole rahallisesti kusessa. Maksa kaikki mitä pystyt, ravaa virastot läpi kuuntelemassa, miten miehen luottokortti estää kaiken avun saamisen. Luottokortti on tapissa, pitihän saada maksettua hieno räkkikaappi tilanteessa, jolloin varaa ei olisi ollut. Yritä epätoivoisesti antaa miehelle elintaso, jota se haluaa, vaikka sitten omien opintojesi ja mielenterveytesi kustannuksella.
Ignoraa kaikki ystäväsi elämästäsi, jotka yrittävät näyttää, että nyt menet metsään. Älä välitä siitä, että kukaan ei enää käy luonasi. Välimatkastahan se on kiinni, eikä miehestäsi. Miehellä on nyt vaan paha hetki, kun burnout painaa päälle.
Auta mies irti firmastaan, joka hänellä on kahden kaverinsa kanssa. Kuuntele päivät ja yöt, miten kaikki on vituillaan firman takia. Miten millekään ei ole aikaa, miten kaikki vaan vaativat lisää ja lisää, ja miten firman tj on perseestä. Juttele tj:n kanssa, totea ihan fiksuksi ihmiseksi, jonka kanssa asiat voi hoitaa hyvinkin. Katso, miten miehesi tuhoaa vuosien ystävyyden tj:n kanssa, koska tj ei suostu rikkomaan lakia, vaan katsoo firman edun perään. Yritä saada mahdollisimman paljon iskua itseesi, ja suojella miestäsi. Myöhemmin saat tästä kiitoksen, oikein ison sellaisen.
Kirjoittakaa sopimus summista ja firmasta eroamisen ehdoista. Sen jälkeen katso, miten miehesi romuttaa kaiken tappelemalla vastaan. Hommaa asianajaja, joka selvittelee asiat. Kuuntele appivanhemmilta ja mieheltäsi saarnaa, että vaikka asianajaja säästi maksuja tuhannen euron edestä, niin asianajajaan 150euron investointi oli liikaa. Saa huutoja siitä loppusuhteen ajan, miten ajoit koko perheen vararikkoon 150 euron tähden. Tarjoudu maksamaan se takaisin, ja kuuntele, miten nyt olet leikkimässä marttyyria. Ala itse vähitellen uskoa, ettei sinussa ole mitään hyvää, etkä onnistu tekemään muuta kuin tuhoa miehesi elämässä.
Kannusta mies uuteen alansa työpaikkaan, puhu paikan vastaavan kanssa asiat selviksi. Mies allekirjoittaa sopimuksen. Päättää kuitenkin skipata töihin menon, ja projektit. Suojele miestäsi vaiston varassa, vie lääkäriin ja terapiaan, ja hommaa sairaslomatodistus burnoutista. Puhu kuukautta myöhemmin firman vastaavan kanssa, ja kuule, miten mies ei ole ottanut mitään yhteyttä enää. Kuule, miten sairaslomatodistuksia ei ole toimitettu, saati että niistä olisi mainittu. Yritä selvittää asia parhainpäin, saa miehelle uusi mahdollisuus. Katso, kuinka hän jättää sen käyttämättä. Kuuntele loppusuhde paskaa siitä, kuinka SINÄ olit se, joka sössi kaiken. Sinä olit se, jonka takia hän on menettänyt kasvonsa. Vahvista uskoasi siihen, että sinusta on vain tuhoa. Vahvista uskoasi siihen, että sinusta ei koskaan ole hoitamaan mitään oikein.
Samalla yritä hoitaa edelisen suhteen avioero kuntoon. Omaisuudenositus uhkaa. Väsy touhuun, ota sama tuttu asianajaja asialle, joka hoitaa homman kotiin. Älä jaksa enää tapella eksän kanssa salaattilautasista ja rikkinäisestä toppatakista. Kuuntele mieheltä, miten hän on hyvää hyvyyttään kuskannut tavaroita pakettiautollaan eksällesi. Olet maksanut bensat joka kerta, mutta ole hiljaa, älä muistuta, sillä et halua enää tapella aiheesta. Mieti hiljaa, miksi jätit eksäsi ja lähdit tämän katkeran ihmisen mukaan? Muistele eksääsi, ja kadu nykyistäsi, mutta hyvin hiljaa, ettei kukaan huomaa ajatuksiasi.
Kuukausia myöhemmin puhu firman vastaavan kanssa, ja tarkasta faktoja. Kuuntele, kuinka vastaava kertoo, että sinussa ei ollut vikaa, vaan mies itse tuhosi uransa firmassa ennenkuin se alkoikaan. Toista sama suhteen loputtua, niin olet saanut säilytettyä edes hitusen itsetuntosi rippeestä.
Ostakaa koira. Huomaa että raha-asiat kusevat parhaimman kerran. Mieti kennelille palauttamista, sillä raha-varat eivät riitä. Katso kuinka miehesi vanhemmat hyvää hyvyyttään auttavat rahallisesti koiran maksamisessa. Myöhemmin selvitä kenneliltä, että ensimmäistä heidän lupaamaansa erää ei koskana maksettu. Ota huudot, haukut ja paska naamalle. Selvitä miksi näin kävi, ja kuuntele "voivoi, hävisi matkalla, emme ymmärrä miten näin kävi". Kuuntele aluksi lupauksia, miten koira on varmasti aina sinun, eikä sitä koskaan viedä sinulta, koska sinun pitää kiintyä koiraan, rakastaa sitä, ja koska olet ansainnut olla onnellinen. Rakastu koiraan, mutta ota opiksesi menneisyydestä, pidä koira käsivarrenmitan päässä. Mitään ei saa ilmaiseksi. Itke, kun huomaat olevasi oikeassa. Eron tultua ajatuksiin mies ilmoittaa, että sinulla ei ole oikeutta koiraan, olithan palauttamassa sitä kennelille kun vihasit sitä. Hoe, että se oli rahallinen ratkaisu, ei koskaan tunnekysymys. Kuuntele, miten olet kyvytön kiintymään, ja täysi paska ihmisenä ja koirankasvattajana. Eron jälkeen käy silloin tällöin käymässä, ja toimi koirakonsulttina, sillä olethan täysi paska etkä osaa mitään. Vain kaiken tarvittavan.
Katso vierestä, miten koiraa viedään anoppilaan leikkimään sadettimella. Mies kuvaa armollisesti videolle ensi hetket sadettimen kanssa, ja uusia leluja. Voit katsella niitä kotona vuorokautta myöhemmin ja miettiä, miten kivaa olisi olla mukana. Katso videolta kyynelsilmin, miten miehesi juoksee anoppilan pihassa koira kintereillään, nauraen ja ilakoiden. Miehesi taas lähtiessä anoppilaan, istu kotona ja mieti, olisiko romantiikka-osastolla jotain kirjaa, johon voisit hetkeksi samaistua. Miehen tultua kotiin kuuntele huutoa siitä, että et ole tiskannut, et ole siivonnut. Et ole edes pyykännyt. Et ole tehnyt mitään, paitsi ruuan. Ruoka on turhaa, miehesi syö anoppilassa, et osaa tehdä mitään syötäväksi kelpaavaa ruokaa. Lidlin valmislasagne äidin lämmittämänä on parempaa kuin sinun tekemäsi risotto. Etkö vieläkään ymmärrä, että hän vihaa riisiä?
Katsele töistä lusmuilua kuukausia. Irtisano itsesi firmasta, joka ei maksa palkkaa. Kuuntele, miten palkan maksamatta jättäminen on sinun syysi. Käytä kaikki säästösi siihen, että maksat vuokraa, maksat ruokaa. Yritä elättää molemmat. Hanki uusi työ, josta saat potkut koeajalla sairastuttuasi. Sen jälkeen saa soitto, jonka perusteela työ, jossa kulutat suurimman osan ajastasi ja väsytät itsesi fyysisesti. Rakasta kuitenkin firmaa, ja anna sille kaikkesi vähintään loppusuhteen ajan.. Katso miten miehen vanhemmat maksavat rästivuokrana miehenosan vuokrasta, mies kun ei koskaan maksa vuokraa, ei koskaan sähköä. Väsy tappeluun, väsy kaiken ruuan, ilonpidon ja muun kustantamiseen. Väsy siihen, että miehen äiti maksaa murto-osan siitä, mitä miehen kuuluisi itse maksaa. Jätä vuokrat maksamatta, saakaa häätö. Appivanhemmat ostavat asunnon miehellesi ja sinulle. Katso, miten mies kehuu ystävilleen kuinka hän osti asunnon. Ole hiljaa kulisseissa ja anna miehen uskotella mitä haluaa. Anna miehen pitää yllä kuvaa, vaikka näet, että kuva on väärä, asiat eivät todellakaan ole sillä tavoin. Vahvista muiden kuvaa, sillä sinä edelleen rakastat miestäsi.
Tappele pari päivää ennen häätöpäivää siitä, jäätkö entiseen asuntoon, vai muutatko miehen mukana. Mies ilmoittaa, että sinä olet täysi paska, ja hän ei halua sinua mukaasi. Päätä jäädä asuntoon. Mies tulee katumapäälle, ja ilmoittaa, että haluaakin sinut mukaansa. Ole maailman onnellisin, päätä aloittaa täysin uusi elämä. Kuuntele, miten mies puhuu sinut pyörryksiin, halaa ja ruttaa ja on koiran kanssa sinun perheesi. Pakkaa laatikoita, luovu suuresta osaa tavaroistasi, koska muutatte pienempään. Luovu omasta pakastimestasi, ota anoppilasta pakastin tilalle. Luovu kahvinkeittimestäsi, luovu kaikesta. Pidä mukana vain pakollinen. Taistele kukkokellosta viimeiseen asti, se on ainoa kallis esine, mitä sinulla on, ja samalla ainoa, millä on tunnearvoa. Paha combo, taistelemisen arvoinen.
Hommaa miehellesi työpaikka samasta paikasta jossa itse olet. Kuuntele vähintään lopputyösuhteen ajan, miten olet toiminut paskasti, ja saanut hänet nalkkiin työpaikkaan, jossa hän ei halua olla. Katso miten hänen egonsa kehittyy kun hän on tarvittu. Katso, miten hänen palkkansa on tuplat omastasi, vaikka teet kaksinkertaisen määrän työtä. Ole kateellinen, mutta hiljaa. Hommaa hänelle lisää töitä, jotta hän saa kustannettua kaiken mitä hän haluaa. Saa lahjaksi muuton keskellä uusi puhelin, suhteen ensimmäinen ja ainoa lahja, mitä olet saanut. Ole onnellinen hetken aikaa, luota tulevaan.
Ota isäsi maalaamaan asunto. Katso isäsi tekevän kaikkensa asunnon eteen. Katso miten isäsi väsyy miehesi kiittämättömyyteen ja lähtee kävelemään. Puolustele miestäsi, katkaise lähes välit isääsi sen takia. Miehesi on tulevaisuutesi. Kuuntele mieheltä, kuinka isäsi on kiittämätön paska. Kuuntele isältäsi kuinka miehesi on. Yritä tasapainoilla välissä, ja vitutuksen vimmalla rakenna eteiseen hyllykkö. Hyllykkö on paska, mutta miehesi ei olisi saanut sitä pystyyn koskaan ilman sinua. Ignoraa tämä fakta, ja jää uskoon, että olet saamaton paska, josta ei ole mihinkään.
Iltaa ennen tupareita järjestä täysin kuntoon paikat. Ota kaverisi avuksi, laittakaa kuntoon kaikki purkamattomat laatikot. Siivoa keittiö, eteinen, wc, olohuone sekä makuuhuone. Miehesi laittaa vain oman työhuoneensa. Muilla ei ole väliä, se voidaan kuitata sillä, miten olet saamaton paska, etkä jaksanut tehdä mitään. Leivo, tee drinkit. Ole niin väsynyt tupareissa, että sinusta ei irtoa mitään.
Ole kantava voima hetkenä, kun miehesi ystävä saa sydänkohtauksen. Pidä langat käsissäsi ja saa kiitosta yhdeltä ystävältäsi. Kuuntele mieheltäsi, miten sinun ystäväsi on saanut kaiken paskan aikaan. Mies häätää ystävän itkien pois talosta. Ole väsynyt ja stressaantunut. Katso kuinka parasystävä itkee tietokoneesi luona. Ota kädestä häntä kiinni, ja katsele hetken aikaa illan kauneinta näkyä. Parasystävä on ollut tukenasi koko suhteen ajan: selittänyt asioita joita et ole ymmärtänyt, neuvonut miten pitää olla.
Tupareiden jälkeen kuuntele puoli vuotta sitä, miten sinä väkisin tuppauduit mukaan asuntoon. Kuuntele miten sinusta halutaan eroon. Ota paskaa niskaan loputtomiin. Usko täysin siihen, että sinusta ei ole mihinkään.

Kuuntele vihdoin ystäviäsi. Ota kaksi parasta ystävääsi, jotka auttavat sinut yli. Lähde toisen kanssa lähtemään asuntoilmoitus lehteen. Ota toinen pakkaamaan kamasi. Muuta pois. Anna miehen pitää kaikki mitä haluaa. Kuuntele miehen lupaus ystävyydestä ja koneen ylläpidosta. Opettele myöhemmin ylläpito järjestelmästä, josta et tiedä mitään. Ota siskonpojat kaaoksen keskelle hoitoon. Kuule samana hetkenä, että isoäidilläsi on noin kuukausi elinaikaa. Ota töistä stressiä. Siivoa asunto asuttavaan kuntoon. Kuuntele maailman murheet. Pysy kasassa.

Katso kuinka mies parttaa yhteiseltä irc-kanavalta. Kuuntele kuinka mies on puhunut töissä työkavereille paskaa sinusta. Yritä sinnitellä työn kanssa, se on vain työtä. Ole astetta parempi ihminen, pärjää tupakan ja viinan voimalla vapaa-aika, töissä lääkkeiden avulla. Tee työsi, suhtautu kaikkiin työkavereihin normaalisti. Vuodata suhdettasi parhaalleystävälle niin että hän kyllästyy. Ihastu toivottomasti ja vuodata sitä sitten parhaalleystävälle vielä kaupan päälle, ja soppa on valmis. Ole itse hajalla, päätä ottaa välimatkaa parhaaseenystävään jotta säilyttäisit edes yhden järkevän ihmisen elämässäsi. Epäonnistu siinäkin.

Katso irkkiä ja kanavaa siellä. Ota viimeinen niitti keskellä yötä, katso pastetettuja linejä. Kuuntele sama neljältä ihmiseltä, tiivistetty versio siitä, miksi mies hylkäsi kanavan, tänään kahdelta, huomenna kahdelta. Ylihuomista et uskalla ajatella.

Mies: ei enää kestä pää tota tearcandyn menoa
Mies: olen onnellisempi ilman koko kanavaa, kun pilaan päivittäin päiväni katsomalla tota menoa
pasteeja: entäs jos tc lähtis?
Mies: en jaksa tapella aiheesta, se vaan pääsee esittämään uhria jne. jos se potkitaan
Mies: antaa sen olla

Pastea pasteejalle logeista todellinen tilanne parin päivän takaa miehen ja itsesi keskustelusta, kuten olet tehnyt vastauksena kolmelle muullekin ihmiselle:

Tearcandy: parttaat pysyvästi #kanavalta salakavalasti?
Tearcandy: meetsä takas #kanavalle jos parttaan ja that's it?
Mies: en
Tearcandy: kusessa koko kanava. Yks opeista kans miettii parttaamista ku meno on liian offtopicia :|
Tearcandy: sä oot oikeesti ainoo ku pitää sen kasas.
Mies: se on ollut pitkään hajoamisen partaalla, antaa mennä nyt vaan
Tearcandy: ja oikeesti oikeesti, mulle ei oo väliä haenko avun tuolta vai esmes utf-8lta
Mies: siellä on ubuntun ja muut porukat kyrpä kovana, kun saa jengin viimein sinne
Tearcandy: ubuntu ei ota oikeen tulta alleen, kanavana täys paska, miehä hengailen siel.
Tearcandy: ja loppujen lopuks oikeesti jos joku ton kanavan voi pelastaa nii sinä. sä oot ainoo jolla on tarpeeks katu-uskottavuutta et nuo peelotki kuuntelee.
Tearcandy: ja oikeesti jos se auttaa, nii mie voin kyl lähtee sielt, ei siel oo miulle mitn.
Tearcandy: mut jos sie katoat, nii meil on yks tyhjiö kohta koko ircnetissä, tarvitaan oikeesti joku jolta voi kysyy, ja jolle voi ohjata sellaset ongelmat mitä ei osata ite esmes nuubseilla ratkaista.

Ole kuumeisena kotona, mieti mitä voit tehdä tilanteelle. Koko elämäsi imartele siis miestä loputtomiin, ymmärrä kaiken jälkeen edelleen hänen arvonsa säätäjänä ja kanavan kantavana voimana. Ignoraa täysin paskat puolet kumppanina. Kaiva puukkoja selästäsi ja nuole haavojasi samaan aikaan kun järjestät hänelle helppoja työtunteja. Katso kaksinaamaisuutta, ja muistuta ihmisiä ympärilläsi joskus, että he voisivat keskustella keskenään siitä, mitä mies heistä puhuu ristiin. Katso kun he tekevät niin. Kadu hetki sitä, että romutat miehen julkisuuskuvaa. Puhu kuitenkin yhdelle ihmiselle, joka ymmärtää ja tukee. Kuuntele tsemppausta siitä, että sinä et ole yksin paskakasa tässä. Vahvista epäterve äitisuhde mielessäsi, kertaa tapahtumia. Vahvista samalla mielessäsi narsistinen persoonallisuushäiriö. Muistele fyysistä väkivaltaa. Muista potkut. Muista lyönnit. Muista kuristaminen, jonka seurauksena hän lähti hetkeksi pois. Muista kuinka kaipasit ja itkit hänet takaisin. Muista kuitenkin, miten hän ei pyytänyt anteeksi, vaan syytti sinua kaikesta: sinä kerjäsit. Muista kuinka hän hajotti ovia heittelemällä kirjahyllysi ja lasivitriinisi, niin, että sinulla ei ole oikeastaan mitään enää elämästäsi jäljellä. Muista, kuinka hän hurmasi sinut pienillä lappusilla, joita löysit milloin mistäkin, jotka ilmaisivat, että hän rakastaa. Muista sitten perään, kuinka hän kertoi, että kaikki oli valhetta. Muista, kuinka hän halusi sinut elämäänsä keinolla millä hyvänsä. Muista sitten samaan hengenvetoon, miten hän huusi, että sinusta ei ole mihinkään, ja sinä väkisin tuppauduit hänen elämäänsä. Muista, kuinka hän takertui sinuun illalla pyytäen, että autat hänet irti firmasta. Muista samalla, kuinka hän huusi seuraavassa käänteessä, miten sinä revit hänet pois firmasta ja tuhosit siten hänen elämänsä. Muista, kuinka hänen äitinsä seisoi vierelläsi sairaalan luukulla, ja kysyttäessä lähiomaista, hän hymyillen sanoi: "etköhän sinä jatka tästä eteenpäin". Muista onnentunne. Muista rakastamisen määrä. Muista hetkeä myöhemmin se, miten mies huutaa naama punaisena, että tuhosit hänen ja äitinsä välit. Muista, miten äitinsä kertoo 30-vuotishääpäivänään tarinaa hänestä ja miehestään. Muista samalla edellinen tapahtuma. Muista, miten äitinsä kertoo, että pitää yrittää, ja pitää rakastaa. Muista, miten mies huutaa naama punaisena ettei rakasta. Pidä itsesi ihmisenä. Muista ristiriidat. Muita, että et olisi voinut tehdä mitään toisin, paitsi jäädä alkuperäisen eksäsi kanssa suhteeseen, joka toimi, mutta jossa ei ollut intohimoa. Kadu.
Muista kuitenkin, että tämä oli kokemus. Olet vahvempi. Selvisit. Sait uusia ihmissuhteita.
Katso vierestä, kuinka mies aivopesee ihmisiä ympärilläsi. Yritä selvitä vähin kolhuin. Älä pakota ketään valitsemaan. Älä puhu miehestä ystävienne kanssa. Pidä pääsi. Kuule sitten hetkeä myöhemmin, miten mies pakottaa valitsemaan. Kuuntele kaikki paska, mitä olet tehnyt. Tajua puolet valheeksi. Huomaa, miten mies ei koskaan opetellut tuntemaan sinua, vaan loi ainoastaan kuvan, millainen kuvitteli sinun olevan. Muista miten mies otti jokaisen loukkauksen itseensä, mutta ei koskaan pyytänyt anteeksi niitä loukkauksia, joita kohdisti sinuun. Yritä olla jalompi. Yritä kuunnella marttyyri-leikkipuheet tyynesti ja olla olematta marttyyri. Katso kuinka mies on sellainen.
Saa kuitenkin lopulta mitta täyteen paskanjauhannasta, ja blogaa aiheesta julkisesti, josko se paskanjauhanta sillä loppuisi. Tiedä, että siitä se vasta alkaa, hänen puoleltaan.
Koeta muistaa arvosi ihmisenä kaiken paskanheiton keskellä. Ota töistä kesäloma, ja lähde sanomaan hyvästit isoäidillesi. Elämä on elämisen arvoista, kaiken koetun jälkeen. Mikä ei tapa, se vahvistaa. Tämä ei tappanut. Vielä.

Äh. Koko kesä on tullut kyllä käytyä salilla kahdesti viikossa. Kuten varmasti tälläkin viikolla. Töitä on riittänyt, hellettä piisannut. Kissanpentu on kotiutunut, nyt ollaan balanssissa lähestulkoon; kolme kissaa, kolme koiraa.

Ajatuksia on ollut päässä mutta eivät ole blogiin asti päätyneet. Eniten ärsyttää puhelin. Ei oma, vaan muiden. LadyLine oli pitkään sellainen mesta mistä puuttuivat ne salihörhöt jotka kuvaavat itseään salilla: Tässä mä jumppaan, tässä mä pumppaan, tässä mä hengailen pukkarissa. Mikä helvetin järki näissä saliselfieissä on? Tai se että poljen kuntopyörää puolikuolleena läähättäen niin viereen tulee JUOKSUmatolle joku kävelemään... Ja puhumaan puhelimeen. "Joo. Salilla. Ei mitään.. Joo niin mieki.. Eiks oo ihan kauhee se uus paita? No en todellakaan.. En mä tiedä, ehkä torstaina? Mitäs sille kuuluu?".....
Eli äärimmäisen akuuttia oli asia varmasti.
Ja edelleen lenkillä: mä en pidä mukana. En jumalauta pidä mukana puhelinta.

En salilla. En lenkillä.

Miksen?

Koska se on MUN omaa aikaa. Kenenkään ei tarvi saada kiinni. Kenenkään henki ei riipu siitä saako mut just sillon kiinni. Mä haluan ihan itse vaan olla ja mennä, tehdä ja olla rauhassa. Eikö kukaan muu nykymaailmassa sitten kaipaa sitä omaa aikaa? Olenko kummajainen?

Nihil.

Muutama bloggaajakollega ehtikin jo kysellä, että miksi olen ollut hiljaa muutaman tovin.. Suoraan sanottuna olen ollut liian väsynyt kirjoittaakseni. Kaikki aika tuntuu menevän ihan tähän olemassaoloon. Siihen, että jaksaa olla olemassa, eikä vain luovuta ja jää sänkyyn makaamaan.

Kun seurustelin pörrön kanssa, alkutaival oli täynnä vastoinkäymisiä. En ollut niin korviani myöden rakastunut, mutta tiesin että halusin kyseisen ihmisen elämääni. Sitten tuli vaikka mitä, pörrön masennut, burnout, sairaalajaksot. Koko suhteen ajan minusta tuntui siltä että joudun taistelemaan siitä että saan olla hänen rinnallaan, ja välillä siltä että minun piti taistella pitääkseni hänet tässä elämässä kiinni. Hän väsyi, onneksi ei minuun, mutta elämään yleensä. Kun ihminen on väsynyt ja haluaa pois, on aika vaikeaa olla se ulkopuolinen motivaattori joka saa jaksamaan. Keksin loputtomiin listoja, tehtäviä, jotain, millä pitää ihmisen ajatukset pois siitä masentavasta oravanpyörästä mitä elämä nykyisellään on. Ja onnistuin. Se on yksi elämän saavutuksia, minä oikeasti onnistuin. Sillä, että taistelin kaikesta mistä taistelin, vaikkakin hiljaista taisteluani, minä saavutin jotain.. Minulla on rinnallani ystävä, jota en vaihtaisi mistään hinnasta pois. En koskaan. Rakastan, kuten rakastaisin veljeä, jos minulla sellainen olisi. Rakastan kuin osaa itsestäni.. Se on sitä yhteen kasvamista. Jännitän hänen elämäänsä hänen vierellään, vaikka en ole kumppani; toivon kädet ja varpaat ristissä, että hänen nykyinen kumppaninsa on se oikea, ja toivon, ettei heille tulee vastaan mitään, mikä murtaisi heidät..
Kun silloin alussa taistelin, taistelin oikeudestani olla osa pörrön elämää. Sukulaiset vastustivat, ystävänsä vastustivat. Minä olin inhottava ihminen joka tuli hyväksikäytön väliin. Minä tulin jatkuvan biletyksen rikkojaksi, minä estin kaikkea kivaa tapahtumasta. Mutta kun se en oikeasti ollut minä, vaan pelkkä olemassaoloni. Minä annoin Pörrön elämälle jotain muuta sisältöä kuin sen jatkuvan itsetuhoisen tien, mitä hän oli kulkemassa. Kiskoin hänet sieltä pois, ja minuun sattui kun suhteemme lopussa hän meinasi livetä sinne takaisin. Ehkä se lopulta väsytti minut, se ajatus, että en onnistunutkaan. Että ne muutamat vuodet olivat turhia. Vaan eivät ne olleet. Hän tuli takaisin elämään sen pohjalla käymisen jälkeen kuitenkin, ja hän on edelleen ihminen, jonka tuntemisesta minä olen hemmetin ylpeä..

Mutta. Nyt minä käyn sen kaiken uudelleen läpi. En tosin Pörrön kanssa, ja pienemmässä mittakaavassa tietyllä tapaa. Silti tämä kaikki on kuin pitkittynyttä Deja vu-tuntemusta. Minä tappelen taas oikeudestani olla Peikon rinnalla. Oikeudesta kuulua hänen elämäänsä. Oikeudesta olla onnellinen. Tällä kertaa asioita on kuitenkin toisin; minä ymmärrän eräiden sukulaisten suhtautumisen: olen se ilkeä, totaalisen paska ihminen joka jätti pörrön ja loikkasi peikon elämän tuhoajaksi. Oikeasti ei ole mitään väliä, miten tilanne todellisuudessa meni.. Sillä, että minusta tuntui, että pörrö oli jo löytänyt elämäänsä sisältöä, johon minä en kuulunut, ei ole mitään väliä. Sillä, että kun minun piti kävellä viemään ajokorttini, pörrö ei jaksanut tehdä pientä koukkausta työmatkansa varrelle (2km?) mutta Peikko ajeli kuin ajelikin n.12km edestakaisin kuskaamaan minua sinä aamuna aamupalapalkalla. Kun olin väsynyt, tulin istumaan peikon portaille, jossa tunsin olevani turvassa ja rauhassa. Eikä peikko aina ollut kotonakaan, mutta sanojensa mukaan portaat olivat aina kotona. Joten minä tulin ja istuin. Minulla oli paikka jossa saatoin kasata itseni silloin kun olin eniten rikki. En tiennyt mitä elämässäni tehdä, kun X käänsi selkänsä. En tiennyt, mitä tehdä, kun pörröllä tuntui kehittyvän se elämänsä johon minä en enää kuulunut, vaikka olin rakentanut kotia ja perhettä kaikella sillä taidolla ja vimmalla, mitä osasin. Ehkä vimma olikin kova, taidot vain uupuivat, kun ei mitään varsinaista mallia elämässä ole ollut. En ole koskaan osannut kulkea valmiita polkuja, kuljen ehkä hieman liikaa nokka pystyssä nähdäkseni valmiita teitä, joten minun on aina pitänyt etsiä se oma tieni. Eikä se aina ole ollut se tasaisin ja helpoin, ei todellakaan.
Mutta ne ystävät.. Peikon ystävät. Miksi neiti hienohelman, Iidan, on niin perhanan vaikea hyväksyä minut osaksi Peikon elämää? Miksi hänen muiden ystäviensä ja tuttaviensa on niin vaikea ymmärtää, että joskus elämäntilanteet muuttuvat? Onko vika siinä, millainen olen, vai lopulta kuitenkin siinä, että minä olemassaolollani olen muuttanut Peikon elämää ja näin ollen vaikuttanut näiden ystävienkin elämään? Edelleenkään minä en ole se, joka kieltää Peikkoa lähtemästä viikonlopuksi jonnekin mökille. En kiellä lähtemästä baariin. En odota hänen istuvan kotona kahdestaan kanssani päivästä toiseen. En kiellä ketään hänen ystävistään, nykyään Iidaa lukuunottamatta, tulemaan meille.. Ja jos joku joskus tuleekin, ei minun tarvitse olla siinä päsmäröimässä. Osaan lukea hiljaa itsekseni toisessa huoneessa. Osaan lähteä lenkille. Osaan käsittääkseni antaa tilaa, jos minulle vihjataan että tilaa tarvitaan. Keitän sujuvasti kahvit pyydettäessä, vaikka Peikko onkin ottanut sen isännän velvollisuudekseen. Teen tarvittaessa jotain mutusteltavaa, yritän jossain määrin saada ihmiset tuntemaan itsensä tervetulleeksi taloon, jota jossain määrin emännöin tätä nykyä. Ja toivon, että meille on mukava ja lämmin tulla, ja että ihmiset tietävät, että meille voi piipahtaa koska vain kahville. Teelle. Rupattelemaan. Hengailemaan. Kysymään neuvoa. Olemaan.

Ja silti joudun viikottain jonkun tilanteen eteen, jossa minun on pohdittava, olenko minä oikeutettu olemaan tässä. Joudun asettamaan vaakakuppiin jatkuvasti sen, mitä Peikon elämään tuon, ja mitä siitä vien. Ja koska itse rakastan ystäviäni, enkä voisi elää ilman jonkinlaisia ihmiskontakteja, oletan Peikon tuntevan samoin. Joka kerta vaakakuppi näyttää kallistuvan sille puolelle, että vien helvetin paljon enemmän kuin annan. Peikko on joutunut luopumaan mökkireissuista, nyttemmin klupi-illanvietoista, ei käy enää isänsä ja ystäviensä luona niin usein kuin ennen, eivätkä ystävät käy täällä istumassa niitä kosteita iltoja niin paljon kuin ennen. En tietoisesti estä mitään näistä, mutta.. Olen osasyy. Olemassaoloni on syy, miksei näitä asioita enää ole Peikon elämässä. Laitan suuren osan ystävien oikuttelun piikkiin... Klupi-illoista Peikko luopui Iidan skitsoilun takia. Kosteat illanvietot eivät enää viehätä, koska elämään on tullut muutakin sisältöä, minä kun olen tuonut tullessani mm. koirien kanssa hengailun, sukulaislapsia ja innon sisustaa ja laittaa kotia. Ja tehdä kaikkea sitä, mitä pariskunnat saattavat keskenään tehdä; joskus katsomme elokuvan, joskus pelailemme lautapelejä. Joskus lähdemme istumaan nuotion äärelle, joskus iltakävelylle. Joskus vaan hengailemme juttelemassa ja askartelemassa korttia ystäviemme häihin. On monia asioita, joita pariskunnat tekevät, joita ei välttämättä yksin tule tehtyä. Se on arkea, mutta samalla luksusta, kun voi jakaa asioiden tekemisen toisen kanssa. Kun vierellä on joku, joka kokee iloa ja onnistumista samoista asioista kuin mitä itse. Ja sitä minä en koskaan ole ymmärtänyt, enkä varmasti tule ymmärtämään ilman apua, että miksi Peikolla ei olisi siihen oikeutta? Olisiko hänen pitänyt olla se ikisinkku, joka on kaikkien käytettävissä ihan koko ajan? Olisiko hänen pitänyt olla olemassa vain Iidaa ja hänen pientä piiriään varten? Olisiko hänen pitänyt olla se ainoa pariskuntien iltojen piristäjä, joka tulee hetkeksi pelaamaan korttia tai katsomaan leffaa kun keskinäinen seura tympii, ja sitten lähteä yksin kotiin? Yksi niistä ihmisistä jotka lähtevät mökille, bilettävät viikonlopun tai auttavat mökin askareissa, ja sitten palaamassa kuitenkin yksin kotiin, tyhjän päälle...? Ja lopultakin.. Eikö sen pidä olla Peikon oma valinta, kenet hän kumppanikseen valitsee?
Eikö jokainen meistä aina valitse kumppanin itselleen, omiin tarpeisiinsa, eikä muille?
Eikö jokainen meistä ole eri ihminen sille ihmiselle, jonka kanssa seurustelee, kuin niille muille?
Ei Peikko ole minulle se sama, joka oli Iidan kanssa mökillä. Ei se sama ihminen, joka lähti pelaamaan illaksi korttia. Ei se sama, joka kävi istumassa Pörrön ja minun luona iltaa.. Kumppanuus on eri asia kuin ystävyys. Ystävyys on, ja pitääkin olla, myös osa kumppanuutta. Ainakin toimivaa kumppanuutta. Mutta silti se koossapitävä voima on jotain ystävyyden kanssa eritasoista, se ei voi olla koskaan yhtä pelkistettyä mitä ystävyys on. Kumppanuus ja rakkaus on monitahoisempaa, erilailla ilmenevää. Jos sitä ei ole kokenut, sitä ei voi meikäläisen sanoilla selittää. Sen tietää, jos sitä on saanut kokea hetkenkin elämässään. En ole varma, onko Iidan ja hänen miehensä suhde kovin terveellä pohjalla, jos käsityskyky ei riitä siihen, että muillakin ihmisillä on samainen tarve pariutua ja viettää aikaa puolisonsa kanssa. Jos itsellä kyseinen tarve on, ja tyydytettynä, niin sen pitäisi olla niin luissa ja ytimissä, että sitä ei muiltakaan kanssatallaajilta tällä planeetalta kieltäisi. Ja se valinnanvapaus.. Oman kumppanin valinta. Se on se jokaisen oma juttu.

Mutta niin. Se jatkuva vaakakuppien tasapainottelu väsyttää. Se vie helvetin paljon energiaa. Se veisi keneltä tahansa, joka tähän tilanteeseen joutuu. Mutta se, että sitä samaa käy läpi toistamiseen, kuluttaa.. Se kuluttaa niin helvetin paljon ettei siihen ole sanoja. Kun kertakaikkiaan tämä saatanan suo tuntuu loputtomalta. Ei ole paluuta taakse, ei näy mitään tasaista, kuivempaa koroketta edessäpäin. Ja silti pitää pysyä liikkeessä jottei vajoa suonsilmäkkeeseen.. Ja ne hetket kun se jatkuva tarpominen vaan yksinkertaisesti vie voimat... Kun haluaisi pysähtyä ja vajota. Eikä jaksa pyytää edes apua..
Sellainen hetki oli eilen. Sellainen tuli tänä iltana. Ja silti minä sinnittelen tässä, koska en vaan voi luovuttaa. Koska silloin tekisin elämäni tähän astisen taistelun tyhjäksi. Jos minä nyt luovuttaisin itseni suhteen täysin, enkä jaksaisi enää olla olemassa, tiedän että Peikko romahtaisi. Tiedän, että Pörrö romahtaisi. Ehkä jokunen muukin kokisi elämänsä muuttuvan, ehkä Peikon ja Pörrön kautta muuttuisi monen muunkin elämän suunta liikaa. Joten minä pysyn tässä, ja yritän parhaani. Ja koska se elämäni ainoa rooli, jossa koen hetkittäin täydellistä onnistumisen iloa, on täteys. Minulla on kuusi siskonlasta, joiden elämää saan seurata etuoikeutetusti tästä läheltä. Minä haluan seurata. He ovat perheeni, koossa pitävä voimani, jokaisena hetkenä kun tuntuu ettei tällä millään ole mitään väliä. Silloin kun haluan luovuttaa ja lopettaa hengittämisenkin, katson puhelintani; taustakuvana on kaksi siskonmuksua, jotka olivat viimeksi täällä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti, mutta silti.. Kaiken keskellä minä olin syli. Minä olen joku, jota kaivataan, vaikken ole välttämätön ihminen heidän elämässään. Minä olen se, jonka luokse uhataan muuttaa kun äiti komentaa liikaa ja mummokin ahdistaa. Minun elämälläni on siis merkitystä ehkä tulevaisuudessa kuuden muun ihmisen raiteilleen saamisessa.. Ehkä.

Mutta se, että mitä minä tällä hetkellä jaksan, onkin eri juttu. Vaikka perusvire on positiivinen, en silti tunnu jaksavan mitään. Pörrön kanssa eläessäni taistelin loputtomia tuulimyllyjä vastaan ja rakensin kotia. Pieniä yksityiskohtia, koristeltuja lahjapaketteja jouluksi, puupalikoista askarreltuja palasia sommiteltuna seinään.. Jotain oli meneillään aina, kranssin tekoa, suunnitelmia, leivontaa.. Kaikkea sitä mitä kotona puuhastellaan.
Nyt? Minä haluan. Minä haluan tehdä asioita puutarhassa. Minä haluan laittaa taloa. Minä haluan sisustaa. Minä haluan rakentaa kotia. Askarrella niitä pääsiäiskortteja, kransseja, asetelmia.. Mutta minä en jaksa. Minä taistelen joka päivä niiden kirottujen vaakakuppien kanssa väsymykseen asti. Ja toisinaan menemme kylään anopille, jotta elämä tuntuisi normaalilta. Jotta minä muistaisin, että se on oikeasti Peikon oma valinta, eikä kenenkään muun. Anoppi on sitä hokenut jo puolitoista vuotta.. Se on Peikon valinta. Ja jos nämä muuta, sukulaisista ja ystävistä muodostunut kasvoton joukko, haluaa olla Peikon elämästä poissa Peikon valintojen takia, se on heidän menetyksensä.
Ja Kim siellä jossain.. Kuten sanoit, ei ne kaikki voi aina minua vihata. Tällä kertaa olen ihan oikeasti onnekas: tämä anoppi ei vihaa. Tukee kaikin tavoin. Jopa niissä määrin että minulla on huono omatunto kun en kykene tarpeeksi antamaan hänen pojalleen takaisin. Tiedän, että minun pitäisi pystyä parempaan. Tiedän, että pystyisin, jos en koko ajan romahtaisi johonkin pohjamutiin.. Tiedän, että kykenisin kyllä olemaan parempi vaimoke, parempi ihminen, mikäli lopettaisin pohtimisen. Olisin vain minä.

Minuus on kuitenkin jossain määrin kadotettu elämän varrelle. Sitä voi etsiskellä tästä blogista, mutta vielä enemmän siitä toisesta. Murusia voi nähdä ripoteltuna jokaisen parisuhteen varrelle.. Jokaisen eksän päällä on jossain määrin jotain minusta. Minua on revitty ja rikottu niin helvetin paljon, että en ole varma, tulenko enää ehjäksi. Ja en kykene aina näkemään sitä kokonaiskuvaa, mitä minusta on jäljellä, ja missä menevät ne rajat, mikä on minua, ja mikä on jo osa muita.. Minä en tiedä, mitä minä edes haluan olla. En tiedä, mitä kykenen olemaan.. Mutta tiedän, että jos olisin eheä, olisin hyvin erilainen. Vaikka minusta on paljon viety vuosien aikaan, on minulle annettukin paljon. Uskomattoman paljon. Ehkä siksi minä kykenen vielä rakastamaan ja välittämään kaikesta paskasta huolimatta. Siksi, että minä en ole enää vain minä. Siksi, että olen saanut niin paljon ympäröiviltä ihmisiltä..

Mikä minut tänään / eilen illalla romautti?

Eräs ihminen, anoppini kaima. Hän on Pörrön eksä, ja tiedän hänestä yhtä jos toista. Ja koska hän on Pörrön eksä, hänen elämänsä nivoutuu jonkin verran Peikon elämän kanssa yhteen. Peikko on ihastellut häntä, ja he ovat olleet kavereita nämä vuodet.. Mitään järjettömän kiinteätä yhteydenpitoa ei ole ollut, mutta sen verran että ovat selvillä mitä toiselle kuuluu.
Olen tämän ihmisen tavannut muutamia kertoja, ja olemme jutelleet niitä näitä muutaman hetken. Hän pyyteli Peikkoa käymään kylässä ja olisi kiva jutella ja blaablaa. Joten laitoin hänelle facebookissa kaveripyynnön pitkän pohdinnan jälkeen. Olin hieman kriittinen aluksi, sillä hän tosiaan soitteli läpi maita ja mantuja kihlauksemme jälkeen ja hämmästeli sitä ääneen tutuille ja tuntemattomille. Kuitenkin Peikko puolusti tätä ihmistä, ja minä sitten ajattelin että mikäs siinä, tutustutaan ja yritetään. Mutta siihen se tyssäsi; kaveripyyntöä ei hyväksytty puoleentoista viikkoon. Sitten kyllästyin, sillä hän oli kuitenkin lähes päivittäin facebookissa.. Laitoin viestin:
 "Peruutin tuon kaveripyynnön kun kerran et sitä hyväksynyt reiluun viikkoon. Olisi ollut ihan kiva tutustua sinuun, mutta jos ei kerran seura kelpaa niin ei toki väkisin. Minulla on silti pieni pyyntö: älä vingu Anttia kylään ja pitämään useammin yhteyttä mikäli et ole valmis tutustumaan Antin tyttöystävään. En oikein näe kohdallasi sellaiselle tarvetta, kun ette kuitenkaan käsittääkseni aikaisemminkaan ole tämän enempää olleet tekemisissä. Kiitos."
Juttelin tilanteesta Peikon kanssa. Pohdimme mahdollisia syitä ja seurauksia ja niinpoispäin. Sanoin, että jos tilanne on se, että minun kaveripyyntöäni ei voi julkisesti hyväksyä, niin se on ok, jos minulle tulee sen sanomaan. Että jos ei halua Iidan ja kumppanien vaikka tietävän, että tämä ihminen haluaa tarttua tilaisuuteen tutustua minuun. Peikko epäili että entä jos hän ei halua vain tutustua facebookitse, vaan ihan livenä ensin. Sanoin että olen avoin, senkun tulee sanomaan niin, niin sehän sopii. Ei facebook-ystävyys minulle ole ehtona ystävyydelle tai tuttavuudelle, kaikki käy. Senkun vaan kävelee naaman eteen ja hyväksyy minut elämäänsä siinä missä Peikon, koska minä olen nyt osa tätä pakettia. 


Yksinkertaista, eikö? 


Ei. Minut estettiin facebookissa viestiin reagoimatta. 


Ja se sattuu. Se sattuu, koska tiedän, että olen Bitch, ja vaadin Peikkoa ignoraamaan tämän ihmisen minun seurassani. On se ja sama, jos pitävät yhteyttä facebookissa, tai juttelevat kun kohtaavat. Senkun vaikka menevät kahville. Mutta sen saman olen laittanut nyt rajaksi kaikkien näiden ihmisten kohtaamiselle: Jos kadulla tulevat vastaan kun minä olen Peikon seurassa, niin silloin on ignorattava, tai korkeintaan tervehdittävä sillä nyökkäyksellä, ja sitten pois tilanteesta. Minä en katso, että minun on nöyrryttävä epämiellyttävästi minuun suhtautuvien ihmisten edessä kökkelöimään. Minä olen silloin siinä, läsnä, ja silloin minä ja Peikko olemme Me. Me menemme pois tilanteesta. Jos on Peikko ja hän, jutelkoon, mutta ME emme jää siihen. Ja sanomistahan siitä tulee, tietysti.


Mitä minä pelkään? Minä pelkään sitä että lopulta niitä ihmisiä on liikaa.. Että vaakakuppi menetyksen puolella alkaa painaa Peikon silmissä enemmän. Että minä en enää olekaan se ihminen, jonka vuoksi uhrauksia kannattaa tehdä. Ja että lopulta ne uhraukset, tehdyt ja tekemättömätkin, menevät minun syykseni, luetaan minun vaatimikseni, vaikka todellisuudessa vaadin aika vähän.. Mutta se nakertaa suhdetta. 
Ja jos minä nyt annan kaikkeni.. Panostan koko jaksamiseni, koko elämiseni, tähän suhteeseen.. Laitan kaiken peliin, taas kerran.. Onko minusta sitten enää mihinkään? Nousenko enää siitä? 
Pörrön jäljiltä olin jo niin loppu, etten ole vieläkään toipunut. En vielä kykene huolehtimaan viherkasveista. En kykene tekemään ruokaa joka päivä. En kykene rakastamaan täysin ehdoitta. En pysty vielä sanomaan varauksetta tätä suhdetta ikuiseksi. En kykene lupaamaan että tämä on ja pysyy. Voin luvata vain rakastaa, ihan aina. Ja niinhän minä typerä teen. Rakastan. Jokaista lupaamaani ihmistä.. Jokaista eksääni, jokaista menetettyä ystävää. Ja kaipaan heitä ajoittain kovastikin. Jokaista, joka on minun sieluni rakentamiseen osallistunut. Enkä minä saa heitä takaisin, en vaikka mitä tekisin. Eivätkä isoimmat osaset aina ole tulleet niiltä, jotka ovat olleet seurustelukumppaneita...


Oli miten oli, nämä tilanteet, joita en käsitä, eivät auta sitä jaksamista. Eivät rakenna toimivaa arkea. 
Enkä minä taas kerran tiedä, mitä minun tulee tehdä. Paitsi näin: odottaa kun Peikko lähtee yöllä töihin, valvoa muutama tunti, istua paikallaan ja tuijottaa tyhjyyteen ja yrittää muistaa jokainen hetki, jolla oli väliä menneisyydessä. Yrittää muistaa jokainen Peikon herättämä tunne; muistaa miten hyvältä tuntuu käpertyä kainaloon. Miten hyvältä tuntuu painaa nenä kiinni Peikon rintakarvoihin ja nuuhkia turvallisuuden tuoksua. Muistaa, miten kauan ennen suhdetta istuin vaan Peikon sohvannurkassa ja itkin, Peikon vain ollessa ja touhutessa omiaan. Miten sain kasata itseni ihan rauhassa.. Miten Peikko on ollut rinnallani niin pitkään ja nähnyt minut romahtamaisillani, nähnyt minut taistelemassa Pörrön rinnalla, nähnyt minut hajoamassa kaikkeen.. Ja silti hän on siinä. Ja minä rakastan. Rakastan niin uskomattoman paljon ettei sille ole sanoja. 


Mutta riittääkö se, että minä muistan? Riittääkö se, että minä kykenen muistamaan jokaisen hetken viimeisiltä neljältä, ehkä viideltä vuodelta? Riittääkö se, että minä tunnen perhosia vatsassa? Riittääkö, että minä arvostan, rakastan, muistan, haluan... Muistaako Peikko? Muistaako Peikko punnitessaan elämäänsä vielä muutaman vuoden päästä, että minä olen mikä minä olen? Muistaako hän ne hetket, kun olimme katsomassa bändejä.. Muistaako hän sen hyvän mitä on ollut, vai kultaako aika kaukaisempia muistoja, niitä hyviä hetkiä mitä oli ennen minua...? En ole kovin unohtumatonta tyyppiä. En oikeasti tiedä, kuinka paljon eksäni katuvat kanssani vietettyä aikaa. Tiedän, että D katuu. Tiedän, että ystävistä, menetetyistä sellaisista, ainakin Katri katuu jokaista juttuhetkeä. Jokaista kirjoitettua kirjettä. Kaikkea. Ja että he kokevat, ettei minua olisi pitänyt tuntea, että olisi parempi jos eivät olisi koskaan minua kohdanneetkaan, ellei heillä nyt olisi toisiaan. Ja samaan aikaan täällä jossain minä toivon, että olisin osannut silloin hoitaa tilanteet toisin. Että olisin saanut pidettyä heidät ystävänäni, kummatkin. Että olisin osannut käyttäytyä toisin.. Minä. En osaa toivoa, että D olisi jättänyt kuristamatta minua, hajottamatta omaisuuttani. En osaa toivoa että Katri olisi sanonut asioita toisin.. Toivon vain, että olisin itse voinut osata toimia toisin. En osannut. 


Pörrön kanssa osasin. Osasin toimia oikein, osasin rakastaa tarpeeksi. Osasin pitää kasassa. Osasin pitää hänet elämässäni, osasin sanoa oikeat asiat vuosien varrella, että hän haluaa olla vielä lähelläni. Että voin sanoa häntä ystäväkseni. Mutta osaanko Peikon kanssa.....?


Jos olet ihminen, joka reagoi musiikkiin ja peilaa tunteitaan sen kautta.. Erityisesti jos X koskaan luet tätä blogikirjoitusta, en usko että niin teet, mutta jos.. Niin tätä kirjoittaessa on soinut taustalla biisi, joka kuvaa tunnetilaani kertakaikkisen täydellisesti. Kuunnelkaa se. Tällä hetkellä maailmanhistorian kauneinta, kuvaavinta ja .. Parasta. 

Tapaus iida...

Sosiaalista draamaa luvassa. Ja varmaan tämän päälle joku kunnianloukkaussyyte yritelmä tai mitä nyt sitten vaan. Katsotaan.

Olen kohta puolisentoista vuotta seurustellut Peikon kanssa. Peikolla oli ennen paras ystävä, Kristian. Kristianilla on tyttöystävä, Iida. Iidahan on sitten mököttänyt koko vuoden, ellei sitä puoltatoista. Ja minä olen syypää kaikkeen.

Eilinen facebook-päivitykseni:

Oivoi kun ottaa pikku-Iida-Stiinalle koville tuo että Peikko on varattu. Oikkuiluja on katseltu reilu vuosi, ja nyt sitten oli oikein piparinvärinen, sydämenmuotoinen joulukortti lähetetty Peikolle. Olis nyt edes ottanut poikaystävänsä, Peikon ystävän Krisun allekirjoituksen siihen, tai lähettänyt useammalle samanlaisen kortin. Mutta ehei, suurin osa heidän ystävistään oli saanut valmiskortteja. Kumpaahan se neiti mahtaa tuolle miehelleni tarjota, Pipariaan vai sydäntään?

 

Soitin sitten Iidalle tänään, ja vastasikin puhelimeen. Aloitin keskustelun näin: "Moi, musta tuntuu että meidän pitäs jutella ja miettiä et mitä tehään tilanteelle koska Peikon ja Kristianin välit kärsii meidän takia". Vastaus oli että mitä vittua se meihin kuuluu. Sanoin että kuuluuhan se, ja meidän pitäis sopia jollain tapaa. Sain luurin korvaani ja vastaukseksi tekstiviestin: 

 

Iida: Tilannehan on nyt Se, että peikon ja rissen välit on jo päässyt Tulehtumaan, vaikka myö sovittaisiin nyt, niin ei taas tiedä koska sie haluat kehittää taas riidan Minun kanssa. 

 

Minä: Iida... Sä itse päätit olla puhumatta mulle. Kaivoit jotain vanhoja fbviestejä ja vääntelit niiden sanomaa vääräksi. Mä olen yrittänyt vuoden saada sua juttelemaan tilanteesta ja rauhottamaan tilanne. Ei sen, että peikko seurustelee, tarvitse muuttaa ystävysten välejä. Ei se oo muuttanut muiden kuin Peikon välejä teihin kahteen. Mä voin ottaa vastuuta et puolet tilanteesta on mun vika. Mut sun tarttis sit myöntää et puolet on sun vikaa. 

 

Iida: Vai niin. Se on hienoa että ihminen ei voi myöntää missä vika. Ja taas Tä sama paska alkaa alusta. Mie en ole sulle pahasti koskaan sanonu. Ja Tää tilanne on ollu jo ennen peikkoa, muista Se. 

 

Minä: Ei... Sinä iltana kun mä kerroin Peikolle tunteistani, sä halasit mua coloradossa ja sanoit että kaipaat mun seuraa ja sitä et voisitte tulla istuu iltaa pörrön ja mun luo. Sen jälkeen kun ihmisille selvis Peikon ja mun juttu, sä poistit taas fbstä ja sä et tervehtiny enää metallin risteilyllä. Ja kuten sanoin. Otan puolet vastuusta ja syistä mut riitaan tarvitaan kaks. Samoin sovintoon. 

 

Iida: Joo, eiköhän tämä ollu nyt tässä tämä keskustelu. Kiitoksia ja helvetin hyvää jatkoa. Tämä alkoholisti jatkaa siivousta. 

 

Minä: No, sä vääristelit mun sanoneen niin ja vääristelet edelleen. Jos sä et halua sopia niin sitten ei sovita. Tän jälkeen mä pydän sulta että lopetat peikkoon yhteydenpidon. Ellet sä kykene sivistyneeseen sovintoon mun kanssa, sulla ei tule olemaan asiaa mun elämään. Ja Peikko on mun elämä. Ei enää joulukortteja ja synttärikutsuja. Ja tällä sä sinetöit sen että tulevaisuudessa sovintomahdollisuutta ei enää tule olemaan. Yli vuos tätä piinaa riittää mulle kyllä. 

 

Iida: Kuule aivan sama. Ja kuules, mie joudun peikon kanssa olemaan väkisinkin tekemisissä kun kuulutaan samaan klubiin. 

 

Minä: Ette välttämättä kauaa. Mä voin vallahyvin kysyä peikolta että haluaako se loukata mua olemalla tekemisissä ihmisen kanssa joka halveksuu mua noin paljon eikä halua sopeutua tilanteeseen. 

 

Jonka jälkeen iidan puhelimesta viesti, ilmeisesti Kristianilta. 

 

Pitäisiköhän sinun mennä itseesi ja jättää iida rauhaan ja lopettaa peikosta kiristäminen. Ei iidalla ole myöskään kiva mieli, kun  peikko ei voinut edes sanoa "Moi" klubi illoissa. Minun mielestäni tämä on perseestä että sinä määräät Peikon tulosta meille. Peikolla ei ilmeisesti ole omaa tahtoa. T: Kristian

Minä: En minä määrää peikon tekemisisä, en sanomisia. Peikko päättää niistä itse. 

En tiedä. Yritin olla asiallinen, yritin hieroa sovintoa. Miksi minusta tuntuu kuin sanat menisivät kankkulan kaivoon ja kaikesta väännetään minun syyni vaikka oikeasti olen yrittänyt? Onko tässä kyse siitä että yrittää vain väitellä idioottien kanssa yhtään mistään??

Lauantai

Ensimmäinen ajatus kun silmät rävähtivät auki: LENKILLE!

Pari yskäisyä ja ajatus: Noo, EHKÄ lenkille. Rauhalliselle.

Ulosvilkaisu ja ikkunanaukaisu vesisateeseen: Hyvä on, ei lenkille.

Ja tyrkyllä olisi ollut ihania asioita: veturissa olisi ollut cheerleadereita, meduusa-festareilla olisi ollut Stefan Lindfors (ja alunperin Kaarle Viikate, joka tosin joutui perumaan osallistumisensa, joten..) ja Caminitokin aukaisi ovensa, kolmen kuukauden odotuksen jälkeen! Lisäksi olisi ollut niitä Lempo-tapahtumia, eli folkjamia. Harmitti aamusta, harmitti illasta, harmitti päivästä.

Pörrö tuli ja haki sitten kyytiin ja painuttiin kirppareille Lahteen muorin kanssa, ja sieltä löytyi sitten vahvistin (Kiitos pörrö!) ja muutama lasi. Kärkkäisellä käytiin myös ja sieltä tarttui mukaan vihreä piirasvuoka (Kiitos muori!). Sitten muorilaan teelle ja kekseille, kirottua, ja pörrölään katsomaan muutama jakso näkemiin vaan murua. Siitä sitten Korian abc:lle iltakaakaolle muutaman hyvän tyypin seuraksi ja sitten kotiin. Eli jotain happeningia oli siltikin, vaikka olin aivan liian puolikuntoinen tekemään oikeastaan mitään muuta kuin laahustamaan perässä. H I T A A S T I.
Päivän ruokamenyy oli yksinkertainen; aamulla mansikkarahkaa ja leipää, päivällä keksejä ihan liikaa ja päivällinen korvautui Niilon rasvajalostamon tuikiterveellisellä Keniläisellä. Suunnittelin jo K.e.n:in haastamista oikeuteen ja vaativani miljoonakorvauksia kun siinä on se yksi asia mihin en ikinä pääse sisälle vaikka kouvolassa asunkin: "Kouvolan Entiset Nuoret". Nimittäin kun en koskaan tule olemaan Kouvolan nuoria. No, sitten muistin että ei asuta ameriikassa, joten jätän haastamatta. Ja toisaalta, parempihan se on olla jotain muuta kun Kouvolan nuori, tai Kouvolan entinen nuorikaan.

Olen melko varma että laihdun tällä liman määrällä 20kg per päivä.

Ai ei vai? No mistä hitosta tuo lima sitten oikeasti tulee ellen muka yski aivojani ja keuhkojani ulos..


Mitä tulee tämän viikon "irti-sokerista-tavoitteeseen" niin ketuiksi se on mennyt. Tuntuu ettei kipeänä jaksa olla sitä itsekuria yhtään, ei ajatustoimintaa yhtään, ei harkintaa.. Ei mitään. En toki ole varta vasten mennyt mitään karkkia ostelemaan mutta tulihan tuossa tehtyä se ananaskakku yms. Suolaisten leivonnaisten yms tekeminen on paljon kalliimpaa touhua.

No, tämän päivän, eli sunnuntain, ajattelin vaan hengailla. Kotona.

Ja ensi viikon sokerittomuusyritys? Ennenkuin tämä tauti on ohi niin en edes yritä. Oheinen kuva kertokoon asenteestani aivan kaiken.

Tyhjiö

Tänään on olo että haluaisin olla jollekulle jotain. En tarkoita vaimoa, en rakastettua tavalliselle ihmiselle. Haluaisin olla jollekulle inspiraatio tehdä jotain. Jotain, joka auttaa jossain isommassa, suuremmassa asiassa kuin tavallinen elämä. Vaikkakin; onko mikään suurempaa kuin elämä itse, jos tarkalleen ajatellaan..
Mutta se sellainen että olisi merkitystä. Sillä, että olisi merkitystä johonkin, se toisi kai elämään merkitystä. Vaikea selittää.
Kaikkein järkevintä olisi kai haluta saavuttaa jotain itse, tehdä jotain suurta, olla merkityksellinen. Tehdä merkittävää työtä. Olla ja elää valokeilassa. Vaan kun ei. Minä haluan tehdä jotain näennäisen arvostamatonta duunia, kuten siivota: periaatteessa ei tarvitsisi käyttää aivojaan ja senkun vaan pitäisi huolen että kaikkialla on siistiä. Se siitä. Mutta kun ei se enää ole niin yksinkertaista, ne ihmiset ympärillä ovat vittupäitä, esimiehet, narisevat työkaverit. Mutta siis, en halua lääkäriksi enkä poliitikoksi. Haluan olla siivooja, ympäristökonsultti, lähikaupan myyjä. Jotain simppeliä.
Mutta. Haluan että ympärilläni on ihmisiä jotka pyrkivät johonkin. Haluan olla se hiljainen taustajoukkoon kuuluva ihminen jonka luo voi tulla iltateelle tai purkamaan muuten vaan ajatuksiaan. Se, joka kokkaa kun toinen ei jaksa. Haluan olla ystävilleni sellainen ihminen jonka kanssa voi jakaa ajatuksen kuin ajatuksen, jonka luona on jonkinlainen turvapoukama. Haluan olla se, jota kukaan ulkopuolinen ei tunne, mutta jonka nimi mainitaan pienellä jossain saavutuksessa; kirjailijan kirjan viimeisellä kiitos-lehdellä, yhtyeen albumin takakannen pikkupräntissä.. Jossain. Vilpitöntä kiitosta siitä että olen ollut olemassa, joskus jollekin.

Joskus ystäväni ovat kiittäneet minua milloin minkäkin tilanteen pelastamisesta, parantamisesta, seurasta.. Se on tärkeää. Mutta tätä nykyä yhä enemmän minua vituttavat ihmiset jotka liitävät elämäänsä pintaliidolla eivätkä halua mitään. Ironista, sillä itsehän olen juuri sellainen: tavoitteeni ovat tätä nykyä hyvin minimaalisia, en halua saavuttaa juurikaan mitään itse, olla vain välikappaleena niille jotka voivat saavuttaa jotain. Toisaalta, en minä ehkä kuitenkaan ajattele ettenkö pystyisi. Miksen pystyisi? Mutta minä en vaan.. halua.

Tuntuu että tätä nykyä jo tiskauskin on suuri ponnistus mihin pitää kerätä voimia. Miten tässä muka mitään muuta syvällisempää kerkeää edes...??

Mutta niin ne ne ihmiset. Sellaiset jotka kuittaavat takaisin jollain "joojoo"-kommentilla. Ne vituttavat. Ihmiset jotka eivät voi keskustella asioista vaan päättävät että eivät vaan voi tehdä elämälleen mitään koska .. Koska mitä? Koska he eivät vaan kerkeä. Koska on pieniä lapsia ja se on ihan mahdotonta ikinä lukea uutisia. Koska on pieniä lapsia niin ei kerkeä salille. Koska on pieniä lapsia, he eivät kerkeä perehtyä mihinkään tässä maailmassa. Koska on pieniä lapsia, on oikeus laittaa aivot lomalle.

Ja sitten sanotaan että ne lapset ovat siunaus. Ne ovat jotain jonka vuoksi elää. Jotain, minkä vuoksi olla olemassa. Jotain, mikä tuo merkityksen elämään. Olisiko minun elämäni merkityksellistä jos tekisin lapsia? Ei. Lapsensa kiintymys on jotain mitä ei tarvitse ansaita. Sen eteen ei tarvitse tehdä työtä. Vanhempana voi mokailla aika paljon ilman, että menettää lapsiaan henkisesti. Ystävien kanssa niitä mokia on rajallinen määrä.

Siskoni kertoo joskus muksujensa kaipaavan minua. Ja tiedän että tiettyinä hetkinä olen muksujen elämässä ollutkin sellainen luotettava, mukava täti. Sellainen, jonkalaista olisin joskus ehkä itsekin kaivannut. Tiedän, että tavoitteenani tulee olemaan se, että minulla on heihin sellaiset välit, että he voivat oikeasti teini-iässä ja sen jälkeenkin tulla kertomaan minulle että miltä tuntuu, mitä tapahtuu, miksi tapahtuu, ja kysyä neuvoa jos ovat jossain suhteessa hukassa. Systeri joskus sanoi että "tiedän että rakastat lapsiamme kuten rakastaisit omiasi". Voin sanoa että siskoni on todennäköisesti väärässä; minä rakastan hänen lapsiaan enemmän kuin koskaan tulisin rakastamaan omiani, sillä hänen lastensa kunnioitus ja välittäminen minun on ansaittava omalla läsnäolollani ja välittämiselläni, sillä että teen heille selväksi että he ovat upeita, ja sillä että teen selväksi että olen olemassa osittain heidän vuokseen. Eli saman kuin ystävilleni. En usko että koskaan olisin äitinä muuta kuin "ok". Osaisin minä ruokkia, osaisin vaatettaa, osaisin välittää. Mutta lopultakin; en minä halua lapsia.
Ja se ei tarkoita tietenkään, ettenkö haluaisi antaa lasta jollekin ihmiselle josta välitän suuresti, mutta siinä vaiheessa tilanne onkin monimutkaisempi ja lasten hankintaa pitäisi harkita monelta eri kantilta. Minä, itsekkäistä syistä, en sellaisia siis halua.

Elämässäni on siis jonkinlainen tyhjiö, tarve olla merkityksellinen, tarve olla jollekin hetken aikaa tärkeä. Muutenkin kuin sohvan nurkassa halittavana. Jotain erilaisempaa kuin kumppanuus. Mutta.. Kun sellainen on, sellainen on silloin sattumalta. Se ei ole mitään mihin voi kouluttautua. Se ei ole mitään mitä voi toteuttaa. Se on vain sellaista että pitää osata olla olemassa itsenään oikeille ihmisille, oikeaan aikaan.

Mutta.. Kun kaikilla on niitä pieniä lapsia ja he luopuvat kaikesta ajattelustakin niiden lasten takia. Niin miten tässä voi yrittää edes olla ystävä? Miten voi yrittää olla henkisenä tukena kun henkisyys niin useille ikäisilleni on sitä pelkkää äitiyden suorittamista ja omat haaveet heitetään romukoppaan tai vähintäänkin säilöön kunnes sitten eläkeikä koittaa tai lapset ovat pois kotoa tai tai tai..

Ja mitä minä tässä teen sillä aikaa. Joku narisi ettei facebookissa voi olla todellisia kavereita yli 50. En tiedä mistä hän puhui; minua kiinnostaa kaveerata jokaisen ihmisen kanssa, joka vaan avautuu vähääkään sielunelämästään. Minua kiinnostaa kuulla helikopteriasentajaksi opiskelevan opiskeluista, koulusiivoojan arjesta, sairaanhoitajan työn rankkuudesta, kokin työn tylsyydestä, kirjastonhoitajan päivistä, atk-tuen kasvavasta ketutuksesta, tähtitieteilijän löydöistä, maalarin tyhjän kankaan syndroomasta, autonasentajan merkkivihasta.. Kaikista. Arjesta, työstä, perhe-elämästä, elämättömyydestä, suhteista ihmisiin, itseen, kaikkeen. Minä en vaan enää osaa tulla kysymään kun kaikilta tulee tätä nykyä vastaukseksi "mulla menee ihan hyvin". Sitten kun kysyt että mikä on hyvin niin.. "no sitä perusarkea". Samperi, se perusarki on varmasti meillä kaikilla erilaista. Emme me syö perunaa joka maanantai klo 17, emme sauno koko maailma lauantaisin kello 18. Mutta kuinka paljon voi sitten jututtaa kun kuitenkin aina saa kuulla niitä moitteita että "se aina on utelemassa". Mikä on terveen utelun raja? Mikä on se avain, millä saa ihmisen jutustelemaan siitä arjesta? Ongelmista on aina helppo jutella, ja jos jotain kamalaa on sattunut. Mutta entä se arki, miksei siitä voi puhua? Varsinkaan jos muuta ei enää ole. Lapset vain. Ne ovat osa sitä arkea, mutta eivät varmasti koko arki..