Hiljenen.

 Musta tuntuu että tää blogi.. Tai no, koko blogimaailma on ollu mun henkireikä todella paskoina aikoina. Ennen oli vaan sellainen asenne että vitut muista, mä kirjotan omaa päätäni selväks. 

Oli lukijakuntakin toki pienempi.. Mutta äänekkäämpi. Nyt ei oikein saa palautetta juurikaan mistään tekstistä suoraan blogiin, saa vain muuta kautta.
Kommentit mitä tänne tulee, ovat suureksi osaksi anonyymia huutelua siitä miten tämmöinen paska ämmä voi katsoa oikeudekseen olla olemassa. Ei siis kovin mieltä ylentävää.

Musta tuntuu totaalisen paskalta että M:n myötä blogista on tullut riippakivi. Tää on auttanut mua näinäkin aikoina laittamaan asioita järjestykseen pääni sisällä.. Ja tää on tavallaan se ystävä joka multa puuttuu; mulla ei ole ketään kelle kertoa asioita. Monipuolisesti. Kertoa ja peilata, työntää omasta päästä muualle.

Mä uskon olevani totaalisen rikkinäinen ihminen edelleen, enkä mä tiedä mitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Nyt vaan tiedän että satutan useita ihmisiä sillä että yritän eheyttää itseäni kirjoittamalla. Koska kirjoitan avoimesti M:n ja itseni väleistä, se on aiheuttanut kevään ja kesän myötä sellaisia paskamyrskyjä että pää ei jaksa pysyä pinnalla. Mä haluaisin samaan aikaan pukea sanoiksi sen kaiken hienon mitä mä koen.. Mä olen 40 ja ekaa kertaa rakastan niin helvetin lujaa että se vaan tuntuu oikealta.
Ja tunnen olevani rakastettu! Se on asia jota mä en ole tuntenut koskaan ennen..

Ja että mä olen löytänyt jonkun, joka on yhtä paskana ku minä. Eri syistä. Eri tilanteista. Eri tavalla. Mutta joka kykenee kantamaan tätä kaikkea mun kanssa, niin että mä en lyhistykään enää.. Että yhtäkkiä mä saan happea ja elän. 

Ja siitä syystä mä sit satutan ihmisiä. Omalla onnellani.
Peikko saa seistä kilpenä kertomassa ihmisille et on ihan ok että mä olen onnellinen. Että on ihan ok että mä kirjoitan ja puhun, ja että mun onni ei ole Peikolta pois millään tasolla. Se, mitä mulla ja Peikolla on, on hyvin erilaista. Mun polyamoria on sitä että mä en eti sarjaa samanlaisia kumppaneita vaan erilaisia. Sitä mun täydellistä miestä joka on jaettu useampaan kroppaan.. Ja sitä mulla on nyt. Oikeasti.

Ja M.. M joutui kokemaan eksänsä taholta kauheuksia koska .. No. Mustasukkaisuus kaikesta tästä.

Ja lisäksi sitten vielä se arkisempi, tärkeämpi asia; vanhemmat.
Mä sain välillisesti kuulla aiheuttavani skismaa kirjoituksillani M:n äidille. Enkä mä halua. Mä en halua että asiasta joutuu kukaan keskustelemaan koskaan. Että kenenkään, eritoten M:n äidin joka ei tunne minua, tarvitsee pohtia että olenko mä ihminen joka ei osaisi asettaa niitä rajoja, mitä voin kirjoittaa ja mitä en. Tai että löytyykö täältä joskus jotain sellaista, mikä vainoaa M:ää koko loppu elämän?

Kaikki tää paska, ihmisten ymmärtämättömyys.. Suhteutettuna siihen että palaute vertaistukena olemisesta tms on tällä hetkellä täysin pyöreä nolla.. Mä olen tarpeeton.
Miksi mä kirjoittaisin? Miksi mä riskeeraisin kaiken? Entä jos seuraavaksi löydänkin M:n sirpaleina sylistäni sen takia että seuraava kriisi iskeekin sitten kohtaan mistä en ole kerennyt korjata mitään? Kohtaan joka on niin hauras että mä en pysty tekemään enää mitään, ja se on se kuolinisku kaikelle?

Koskaan ei saa sanoa ei koskaan.
Mutta toistaiseksi? Mä hiljenen.
Jos tää kaikki mitä mä pidän onnellisuutena, paljastuukin olevan jotain sairasta paskaa niin.. Pidätän oikeuden itkeä sieluni sirpaleet tänne. 

Loppu.

  Poikkeuksellisesti kirjoitan kännykällä, enkä koneella, joten kirjoitusvirheitä tulee näpyttäessä. Korjataan pahimmat sitten joskus.

Kun ihminen sokaistuu rakkaudesta, hormonimyrsky alkaa. Ihan totaaliset fyysiset sydämentykytykset. Tunne että kävelee 20 senttiä maan pinnan yläpuolella.  Eikä saa sitä rakkautensa kohdetta pois päänsä sisältä, eikä voi vaan.. päättää omista ajatuksistaankaan. 

Perhosia on vatsassa jo ihastumisestakin. Tykytyksiäkin. Mutta mä heittäydyin johonkin mikä olis monesta syystä pitänyt kokea teininä. Kokea nuorena. Ja heittäytyä tähän kaikkeen varovaisemmin.. 

Pohdin usein, kuten blogia pitkään lukeneet tietävät, miksi mua ei koskaan ikävöidä? Miksi muhun ei voi rakastua? Miksi mä en ole kenellekään mitään? Ja ehkä kaikki se teki mut aikanaan alttiiksi sille et päädyin yhteen narsistin kanssa. Että musta sai niin hyvin vallan.. ja että mut sai melkein liiskattua kaiken lopuksi kuin torakan. Vähintäänkin mun itsetunnon. Mä kuitenkin muutamia vuosia sitten lakkasin pohtimasta ja päätin ettei nää asiat pohtimalla parane. Hyväksyn vaan tyynesti että mä olen mä ja se siitä. Elämästä tulee sellaista kun tulee. 

Koska narsistikokemus, mä olin varovainen. Mä toipuessani siitä kaikesta, luin ja opiskelin kaiken minkä osasin, ihmisistä. Ihmisten käytöksestä. Ihmisten olemisesta. Siitä, miten joku voi olla olevinaan jotain muuta kuin on. 

Noin puolisen vuotta ihminen jaksaa teeskennellä. Noin puoli vuotta kestää rakastumisen hormonimyrsky. 

Joten vuosi. Siinä mun elämälle siihen hetkeen uusi ohjenuora: vuoden kun katsoo, läheltä ja kaukaa, näkee mikä ihminen on laatuaan. Ja siihen mä luotin nämä n.15 vuotta.. 

Kävi selväksi sekin että mä olin väärässä. Tai sitten mä en ollut vaan tarpeeksi lähellä. 

Muutama tovi sitten, pieni hetki ihmiselämästä ja silti ikuisuus sitten mä aloin juttelemaan M:n kanssa. Ja tapasin livenä ekan kerran sen pihassa. Mä halusin koskettaa, mutta en uskaltanut. Siitä hetkestä on oikeasti aikaa alle vuosi.. 

Tapasin M:n ekan kerran kahdenkesken abc-asemalla. Toin siskolle sen muksun meillepäin unohtamat lääkkeet.  Samalla sitten jumituin pitkäksi toviksi juttelemaan M:n kanssa. Musta tuntui että mä haluan ton tyypin itelleni. Sen hymy! Ja olemus. Ja jutut. Ja kaikki.  Ja mulla oli järjettömän onnellinen olo että mä sain tutustua ihmiseen joka oli Just Tollanen. Mutta.. mutta. Ei näissä asioissa yleensä onnea ole, joten se hiipivä varjo siellä jossain... 

Meni tapaamisia porukalla ja kahden. Jotain seksintekelettä ja lukuisia viestejä, viikottain. Melkein päivittäin. Ei mitään rutiininomaisia hyvää yötä ja huomenta, vaan aidontuntuisia kysymyksiä, kaipausta kuulla toisen mielipide asiasta kuin asiasta. 

Lopulta mä jouduin antautumaan. M suuteli itsensä kaiken läpi, oli ikävöivinään ja kaipaavinaan ja halusi pitää kiinni. Ihan eri tavalla kun kukaan koskaan. Ikinä. Oikeasti kukaan. Se hajotti mua, ja mä en kyennyt enää muuta kuin putoamaan purppurankirjavaan mereen ja menemään virran mukana. Kaikki peliin, suojat pois. 

...liian varhain. Mä tiputin oman sääntöni vuodesta pois: mä oletin että kokonaiskuvan saa rakennettua kun toinen on siinä viestin päässä. Tiesin että viestissä sä voit olla mitä vaan, voit sanoa mitä vaan missä vaan mielentilassa. Ja vastoin parempaa tietoani mä silti luotin ja annoin mennä. 

Ja nyt.. Nyt, lähes vuosi myöhemmin mä istun samalla ABC-asemalla. Luin läpi viestejä, yritin ymmärtää miksi mä en tajunnut.. miksi mä luotin? Mulla oli aivan kaikki tieto hyppysissäni, silmieni edessä: ei tägäyksiä someen parisuhdemielessä. Mä ajattelin suojelevani M:ää joltain abstraktilta sattumiselta, koska ihmiset ja polyamoria. Mä en halunnut että ihmiset lyö ja potkii kovin kovaa, koska oon nähny miten Pantteriin sattuu kaikki se mitä ympärillä on. Kuinka paljon se satuttaa mitä ihmiset sanovat ja tekevät silloin kun eivät hyväksy. Mä ja Peikko ollaan vahvoja. Meillä on keinomme ravistaa se paska pois hartioilta hyvin tehokkaasti. Enkä tiennyt onko M enemmän meidän vai Pantterin kaltainen.  

Todellisuus iski vasten kasvoja tänään. Mä olin suunnitellut viikonlopulle näkemisiä 2kpl. Perjantaina eräs keikka hänen kotikaupungissaan ja sunnuntaina ruokailu meillä. Hän ilmoitti aamulla että ystävättärensä on kipeänä, ja hän ei aio jäädä kyläilemään. 

Päivä höpöteltiin niitä näitä. 

Oli eräa asia, joka mun piti tehdä, mutta jonka päätin jättää tekemättä koska halusin suojella M:ää ja tämän ystävätärtä. Vetäydyin ja luovutin.  Vaan vähänpä tiesin... samaan aikaan kun itse skippasin jotain minkä eteen olen huitonut aika kauan, jonka koin sydämen asiakseni, M teki tietoisen päätöksen lähteä ystävättärensä luokse kyläilemään tämän ollessa sairas. Vihjaten kuvalla, missä on. Edes suoraan kertomatta.. Luopuen samalla siitä mitä suunnittelimme yhdessä. 

Ja mä tajusin, että se kaikki mitä olin uskonut, toivonut ja rakentanut, romahti kerralla alas. Eträ mä olin työnnettävissä syrjään.. vaihdettavissa pieneen hetkeen ystävättären kanssa. Siitä vain. 

Mä olen edelleen se ihminen, johon ei rakastuta. Mä olen edelleen se ihminen jonka seuraa ei kaivata. Mä olen se, jolla ei vaan ole väliä. Ja se on se, mitä mä en olis koskaan saanut unohtaa. 

Jos mä olisin muistanut sen, mä en istuis tässä. Mun jalat ei ois vetelinä ja sydän pienellä kramppikiemuralla särkyneenä.. Mä en hengittäis pinnallisesti sen pelossa että jos mä vedän syvään henkeä, se hengenveto on mun viimeinen. 

Mä keskitin kaiken tahdonvoimani että kävelin abc:n tuulikaapista tähän pöytään istumaan teekupin kanssa.  Mä päätin, että mä käyn viestit läpi. Mä päätin että kirjotan tän kaiken ulos itestäni vaikka silmät ei näe kunnolla.. (Kyyneleet loppu vissiin tossa kilometri ennen abc:n ramppia..) vaikka kädet on jalkojen kanssa kilpaa maitohapoilla. Mutta mun on lähdettävä tästä eheämpänä kun mä olin tänne tullessa. 

Mä en saanut tähän hätään tatuointia, mutta onneks mulla on työkaverin antama kynä. Mä kirjotin tyttäreni nimen vasempaan käteen koska mä pidän vasemmalla kädellä ratista kiinni. Koska mä näen sen tekstin ajaessa joka hetki.. Ja se nimi muistuttaa mua siitä että mä olen äiti. Mä olen joku jolla on merkitystä maailman tärkeimmän ihmisen kannalta. Mä olen joku joka ei luhistunut, vaikka menetti ensimmäisen kerran jotain niin isoa ettei sille ole sanoja. Ei käsitteitä. En pelkästään ihmistä, en pelkästään kumppania. Vaan uskon siihen että mä olisin minkään niin upean asian arvoinen. Mä olen edelleen vain lelu. Rikkinäinen ja käyttökelvoton lelu jossa ei kenenkään mielenkiinto jaksa kovin pitkään pysyä. 

Petoksia ja pettymyksiä

En ole kirjoittanut viime aikoina. Kyse ei ole siitä että ei olisi sanottavaa.. Eikä oikein siitäkään etteikö todellisuudessa olisi aikaa. Ehkä olisi, jos sitä järjestäisi. Tai jos keksisi, miten päin sanoja laittaa jotta saa purettua päästään yhtään mitään ulospäin. 

Olo on pääasiassa loukattu, satutettu ja alistettu monilta osin. En saanut kovin montaa hetkeä surra isoäitini menetystä kun jo haaskalinnut pyörivät ympärillä kaikkineen. Olisi pitänyt ymmärtää olla tekemättä mitään ja jättää kalmo kylmenemään yhteistkunnan harteille niin ei olisi omat rahat ja lapseni hyvinvointi ihan näin kortilla. 

Pettämisiä ja pettymyksiä on tälle vuodelle mahtunut nyt tarpeeksi. Enemmän kuin tarpeeksi, jos rehellisiä ollaan. Alan olla sietokykyni rajoilla. En tiedä voinko luottaa keneenkään.. Jopa tietenkin ne uskollisetkin ystävät saavat toki osansa epäilyksistäni; kun yksi ystävä pettää yli 10 vuoden ystävyyden omien seksuaalisten toiveidensa takia, niin kyllähän se kirpaisee. Se, että minun ystävyyteni ja auttamiseni oli niin halpaa että oli myytävissä tuosta vain. 
Näin 40 vuoden iässä itse koen olevani tarpeeksi kypsä punnitakseni asioista hyötyjä ja harmeja. Ja hassuinta on se, että asiastahan oli puhuttu ystävättäreni kanssa: että en minä pahastu jos joku heilastelee eksiäni, enkä pahastu jos miehilläni on sivusuhteita. Pääasia on että tiedän missä mennään, ja olen aika vahvoilla siinä että minä olen se "ykkönen". Minä olen siinä vahvoilla siksi että minä tiedän että minulle voi olla rehellinen, minulle voi olla avoin. Aivan kaikesta.  Koska minä useimpia asioita ymmärrän, vaikken hyväksy. Siksi tiedän, että olen kasvanut ihmiseksi jonka luota voi olla vaikea lähteä "huonomman" naisen mukaan. Avuni ovat todellisuudessa jotain muuta kun mitä mainostan niiden olevan: aina vetoan että ei näiden isojen tissien luota kukaan karkuun halua. Todellisuudessa tiedän, että tosiaan olen ihminen jolle voi puhua, ja jonka kanssa ajoittain voi olla hauskaakin, noin niinkun seurustelukumppanina. Olen ihminen joka ei nalkuta turhista asioista, joskin sitten asioista joista pitää, nalkutan kylliksi. Olen ihminen joka ei jaksa peitellä ja häpeillä läskejään ja joka on sinut itsensä kanssa. Se siitä, ei siihen muuta tarvita. 

Ja koska olen sinut itseni kanssa, tiedän kykeneväni tämänkin yli läpi kävelemään. Tiedän selviäväni, joskaan en ehjin nahoin. Epäilen, syyttelen itseäni, etsin syitä aikani. Kyseenalaistan kauan. Mutta silti kävelen, opin mitä tarvitsee ja jatkan elämää. 

Mikä sitten sai ystävättäreni peittelemään viestittelyjä mieheni kanssa? 2019 olivat aloittaneet, ja viestit olivat aika rankkaa luettavaa. Miksi vielä, kun päin naamaa asiasta kysyin, hän päätyi minulle valehtelemaan ja syytti että mieheni valehtelee? Miksi minulta piti salata kaikki tilanteessa, jossa avoimuus oli avainsana ja lupa "suhteeseen" olisi ollut? 

Pohdin pitkään miksi minun on ollut helpompi tavallaan antaa anteeksi / ymmärtää kumppaniani, eikä ystävätärtäni. Minähän olen se ihminen joka pettämistilanteissa on kaikille sanonut että toista naista on turha syyttää? 
Niin. Tänään sain ajatustyöni päätökseen; siksi että mieheni ei valehdellut yhtä pahasti. Hän salasi asian, jätti kertomatta, ja muutamaan otteeseen parin vuoden aikana valehteli suoraan että "mitään ei ole meneillään". Mutta kun aloin aavistella tilannetta, kävelin hänen luokseen ja kysyin asiaa suoraan, hän myönsi. Hän ojensi viestit luettavakseni ja latasi sillä hetkellä kortit pöytään. 
Kun puhelimessa kysyin ystävättäreltäni, hän kielsi että mitään fyysistä olisi ollut, ja väitti mieheni valehtelevan. Kun istuimme samaan pöytään asiasta keskustelemaan, hän väitti että viestejä ei ole. Siinä kohtaa mieheni ojensi puhelimensa hänen nähtäväkseen että jos ovat päässeet unohtumaan niin siinä ovat luettavissa. Ystävätär kertoi että kaikki viestit olivat hänen normaalia nettiviestinsäänsä. Että pillu märkänä odottelee ilmeisesti sitten kaikkia nettituttujaan.. 

Selvittelin tilannetta tässä pari viikkoa ja selvisi, miten kaksinaamaisesti ystävättäreni on käyttäytynyt. Hän on haukkunut minua muissa yhteyksissä, hän on valehdellut ja vääristellyt sanomisiani kahden vuoden ajan ihmisille. Hyvin hyvin paljon. Eräs heistä kysyi minulta että "Etkö sä osannut päätellä että kun se sulle haukkuu muita niin kai se sua haukkuu muillekin?". Sanoin että en, sillä minulle hän ei haukkunut ja arvostellut muita, sillä ystävyydessämme oli aina kyse siitä että pystyimme puhumaan vaikka mistä: puhuimme politiikasta, parisuhteista, oman alan asioista, tunteista, musiikista, selviytymiskeinoista, salillakäymisistä, ihan mistä vaan... Paitsi että emme haukkuneet ja arvostelleet muita. Minun silmissäni hän oli mahtava ihminen joka oli juoruilun ja paskanjauhannan yläpuolella ja hyvää keskusteluseuraa. 
Eli minä olin naiivi, hyvää uskova ihminen. En osannut kuvitella petosta, enkä edes sillä hetkellä kun hän valehteli minulle päin naamaa, kyennyt ymmärtämään kuinka paljon sieltä löytyisi muuta paskaa erinäisistä yhteyksistä. 

Mitenkä jatkan? 
Ei minulla ole energiaa raivota, eikä katkeroitua. Varovaisemmaksi kyllä tulin, ja osaan suodattaa nyt paremmin tämän ihmisen jutut korvieni läpi. Hän ei enää lukeudu ihmisiin, joita auttaisin tilanteessa kuin tilanteessa. Hänen hätänsä vuoksi en keskeyttäisi enää yöuniani, enkä itseasiassa edes ateriaani. 
Mutta en missään nimessä ole katkaisemassa välejäkään; hän on edelleen se sama ihminen jonka tunsin, tunnen nyt vain myös sen toisen puolen. En enää luota, mutta luottamusta ei tarvita siihen että voi toisen kanssa viettää aikaa. Hän siis säilyy tuttavapiirissäni, mutta on nyt kaveri ystävättären sijasta. 

Mitä tulee mieheeni.. Hänen kanssaan asian selvittely jatkuu. Se, miksi pääsi tapahtumaan mitä tapahtui, mitkä ovat syyt, mitkä toiveet. Mitä hän etsi.. Sillä selvää oli "paljastumisen" hetkellä ja siitä tähän päivään että hän ei ollut menossa minnekään. Hän ei etsinyt tilalleni ketään, hän etsi lisäksi jotain muuta.. Mutta toisaalta, kun selvittelin asiaa hänen kanssaan, hän oli aika hämmentynyt tämän ystävättäreni muista jutuista; sekä niistä kaksinaamaisuuksista mitä tässä on käyty läpi muutaman viikon aikana, että näistä muista miehistä joita oli lukuisia hänen lisäkseen. Eli rehellisyys siitäkin puuttui.  

Kun seuraavaksi joku ihminen tulee tuttavilleni kertomaan että minä olen sanonut heistä jotain pahaa jollekin toiselle tuttavallemme, kehoitan vahvasti pohtimaan tätä: 

Minä olen suorasukainen ihminen. Minä sanon asiat aivan suoraan. Saatan peitellä, saatan jättää kertomatta, saatan antaa ymmärtää toisin kuin mitä on. Mutta valehtele en. 
Minua vihataan siksi että sanon asiat suoraan. 
Minua arvostetaan siksi että sanon asiat suoraan. 

Joten: Miksi minä olisin sanonut kenestäkään kenellekään toiselle yhtään mitään minkä takana en seisoisi? 
Kyllä, jätän sanomatta että naamasi vituttaa juuri tänään. Jätän sanomatta että en arvosta toimintaasi. Mutta en kerro sinun tehneen asioita joita et ole tehnyt. En arvostele luonteenpiirteitäsi elleivät ne liity suoraan keskusteltavaan asiaan. Ja ennenkaikkea; minulle voi purnata, minä en kerro siitä koko kylälle. 

Toisaalta.. Jokaisella on sietorajansa. Jos sattuisi jostain sattumanoikusta käymään niin että tämänkaltainen tilanne uusiutuisi tulevaisuudessa samojen ihmisten toimesta.. Siinä kohtaa minun rajani olisi ylitetty. Siinä kohtaa kunnioitukseni heitä kohtaan olisi lopullisesti näiverretty loppuun ja siinä kohtaa en enää säästelisi heitä. Siinä kohtaa ei olisi jäljellä enää syitä ymmärtää tai yrittää käyttäytyä ihmismäisesti, ei pitää salaisuuksia eikä enää mielipiteitä omana tietonani. Sillä tällä kahden vuoden petoksella ei ollut yhtään mitään muuta syytä kuin satuttaa minua. Muuta syytä en ole löytänyt, eikä minulle ole mitään muuta syytä kerrottu. 
Kerran annetaan uusi mahdollisuus, mutta vain kerran. 

Helvi Kivelä

 

KIVELÄ, HELVI ANNIKKI

s. 13.06.1925 
k. 25.07.2021

Lauluton oli metsomaa kun pääsit kotiisi nukkumaan.
Männyt tuloasi kumarsi kirjaillen epitafin ikkunaan. 

Kannoin sinut läpi hiljaisen huoneen, 

kannoin sinut kotiisi tuoneen. 


Helvi on saateltu ikiuneen Tuusulaan, Jokelan uurnalehtoon läheisten läsnäollessa. 

💓

Polyamoria, lehtijutut

Minusta ja meidän perheestä on ollut lehdissä juttua viimeisen parin vuoden aikana. Yle teki dokumentin polyamoriasta (sinua, sinua rakastan) jonka kommenttiosasto on suljettu. Se johtui siitä että ihmisillä oli tarve kertoa mielipiteensä; miten hirveältä näytän, miten sairas perhe olemme ja kaukana eivät tappouhkauksetkaan olleet. Taisin kerran aikanaan selailla läpi, vastata muutamaan ja se siitä. Ei kiinnostanut oikeastaan enempää.
Juttuja on ollut myös Hymyssä, Kauneus ja terveys -lehdessä ja viimeisimpänä tätä kirjoittaessa ilta-sanomissa.
Iltasanomien facebook-sivulle linkatun jutun kommenteista hyvin suuri osa on sitä tavallista ahdistusta ja paskaa, mitä ihmiset suoltavat. Moni yrittää loukata purkaakseen omaa pahaa oloaan, moni menee virran mukana. Harva ajattelee että millainen ihminen sitten on se, josta noita juttuja kirjoitellaan.
Niin. Se huomiohuora joka on tyrkyllä joka paikassa, "polymeerihuora".

Se, mitä jutuissa ei koskaan kerrota; MIKSI minä olen esillä? Miksi minä en jatka elämääni siellä varjoissa, missä muutkin polyamoriset perheet? SIKSI, että jos tekisin niin, kuka riskeeraisi itsensä ja perheensä minun puolestani? Kuka lähtisi asettamaan itsensä alttiiksi kaikelle halveksunnalle, arvostelulle, syljeskelylle? Sietäisi sitä että pihaan heitellään kondomeja, kadulla huudellaan huoraksi? Kuka muu jaksaisi tätä paskaa käsitellä?
Miksi sitä sitten on käsiteltävä? Koska ihmiset pelkäävät kaikkea uutta aivan järjettömästi. Koska ihmiset nimenomaan kippaavat sitä paskaa polyamorikoiden niskaan ihan uskomattomia määriä. Melkein toivon, että iltasanomat pitävät kommenttiosaston auki, jotta ihmiset voivat oikeasti käydä katsomassa sitä paskan määrää. Lehteä tästä ei pidä syyttää, missään nimessä. Olen sitä mieltä että jokainen on vastuussa siitä, mitä sormiltaan internettiin suoltaa, oli alkoholia veressä tahi ei. Polyamoriasta on vaan jonkun puhuttava. Jonkun on oltava se, joka toimii paskapuskurina sen aikaa että tämä koetaan suht normaalina, niin että voimme ihan kaikki tulla "kaapista".

Minä tiedän ettei tässä "elämäntavassa" ole mitään hävettävää. Ei mitään vikaa. Ei mitään rikollista, ei mitään kummallistakaan, jos tarkkaillaan ihmisluontoa. Monogamia on astunut kuvioihin vasta uskontojen myötä, ja uskonnot ovat ilmestyneet kuvioihin siksi, että ihmisiä on helpompi ohjailla. Ihmisillä on jostain syystä luontainen tarve olla komenneltavina, olla osa laumaa. Uskonto mahdollistaa tämän. Mutta se siitä..

Eli koen polyamorian itselleni luontevana. En sitä suosittele ihmisille jotka eivät sitä niin koe. Mutta minä haluan puhua nimenomaan polyamorian hyvistä puolista. Siitä rakkauden määrästä mikä meilläkin on; siitä on jaettavaksi. Lähipiirini, se todellinen sellainen, tietää että minä olen aina rakastanut rajattomasti. Minä annan ystävieni puolesta todellakin vaikka paidan päältäni, meille ovat tervetulleita yksinäiset joulunviettoon, ihmiset kriisin keskellä jutustelemaan. Annan helposti anteeksi sen mitä minuun puretaan, mutta olen suorapuheinen ja kusipäinenkin silloin kun tilanne sellaiseksi käy. En ole empatialässyttäjä, mutta kuuntelen ja pyrin ongelmia ratkaisemaan.

Tässä tapauksessa haluan tehdä polyamoriaa tunnetuksi. Jos joku muu perhe näihin haastatteluihin jne suostuisi, olisin iloinen. En kuitenkaan sitä polypiireissä vaadi, eritoten perheiltä, sillä ihmisen nälviminen ja henkilökohtaisuuksiin meneminen on kertakaikkisen käsittämätöntä. Meitä on enemmän kuin tiedättekään, mutta suurin osa pitää taipumuksensa omana tietonaan, sillä ulkopuolisten asenne on mitä on.
Minä pyrin siihen, että muutaman vuoden päästä aika olisi kypsä sille, että voin luottavaisin mielin laittaa kansalaisaloitteen juridisten vanhempien lisäämisestä nykyisestä kahdesta neljään. Tämä ei palvelisi pelkästään polyamorikkoja, vaan eritoten uusioperheitä, joissa lapset on tehty nuorena, mutta sittemmin erottu ja perustettu perheitä joissa on isäpuoli ja äitipuoli mukana. En sano että juridisen vanhemman lisääminen pitäisi olla läpihuutojuttu, vaan kuten nykyisen oheishuoltajuuden hakemisessa, pitäisi tilanne selventää hakemuksessa ja vanhemmuuden hakemisen olla perusteltua.

Polyamorian ovat monet tuominneet sairaaksi, ja kun ovat kuulleet tyttärestäni, on vinguttu milloin mitäkin, huudeltu viranomaisia avuksi ja karjuttu isoon ääneen lasua. Luonnotonta, kamalaa ja hirveää. Lapsi elää sairaassa ympäristössä.
Luitteko mistään mediasta juttua kun äiti oli lähtenyt bilettämään viikoksi ja katkaissut talosta vedet? Niin. Kolme vuotias oli vaan unohtunut kotiin ja isoäitinsä löysi hänet nälkään ja janoon menehtyneenä. Jumalauta että on polyamoria sair,,, Eikun hetkinen. Ihan yh-äidistä taisikin olla kyse.

Kaikki tietävät Eerikan. Miten isä ja lapsen äitipuoli sitoivat lapsen, teippasivat nukkumaan. Tappoivat. Vahingossa. Sellainen mukava monogaminen hetero-otuspariskunta se.

Pointti tuli varmaan tältä osin selväksi; lapset kärsivät perhemuodoista huolimatta. Miksi? koska vanhemmat jäävät yksin. Väsyvät. Tai sitten kaksi psykopaattia löytävät toisensa, vakka kantensa valitsee.

Me olemme tunteneet tässä perheessä toisemme 10 vuotta. Ylikin, itseasiassa. Suhteesssa emme toki ole olleet niin pitkään, Peikon kanssa taidetaan seitsemättä kriisivuotta tässä mennä ja Pantterin kanssa taitaa pari vuotta olla kohtsilleen täynnä.
Meidän lapsemme ei ollut "vahinko". Yllätys kyllä, mutta ei vahinko. Jätimme tietoisesti ehkäisyn käyttämättä yhdynnöissämme ja salaa mielemme sopukoissa toivoimme että maailmasta löytyisi keijupölyä meidän talomme ympärille sen verran että ihme tapahtuisi. Että ansaitsisimme jotain niin hienoa.

Me ihan tietoisesti teimme lapsen joka kasvaa kahden täysivertaisen isän kanssa. Yhden ei-niin-täysipäisen äidin kanssa. Muutaman enemmän tai vähemmän karvaisen koiran kanssa. Yhden kissan. Ihanan, sekopäisen tuttavapiirimme keskellä.  Tämä ei ollut mikään yhden illan jutun tuotoksena tullut "hupsista"! Tämä ei ollut niin että kännissä pantiin kimpassa, ei tiedetä kuka on isä eikä uskalleta selvittää. Tämä oli tietoinen valinta. Ja tämä on meidän elämämme. Meidän tapamme. Meidän onnellisuutemme.

Minua saa arvostella. Minua saa haukkua. Meidän perheestämme saa olla huolissaan, mutta tuskin tarvitsee. Olen hyvin varma siitä että kolmen aikuisen perheessä on voimavaroja hyvin paljon. Olen varma, että lapsestani kasvaa tasapainoinen ja ihana ihminen.. Tai että niin kauan suuntaus on se, kunnes maailma pääsee vaikuttamaan perhettä enemmän. Jos hänelle ulkomaailma toistaa jatkuvasti, miten epänormaalia on rakastaa, niin kyllähän se vaikuttaa väistämättä. Kun hoetaan että vanhempansa ovat mieleltään sairaita, kyllä hän viimeistään nuorena kummastelee. Ei pelkästään vanhempiaan, vaan sitä ristiriitaa, minkä tilanne luo. Hyvät kotiolot, rakastavat vanhemmat. Ja sitten se ilkeä puhe muiden suusta.

Edelleen pyydän samaa mitä usein facebookissa ja muualla mediassa; Aikuinen.. Ajattele mitä puhut. Ajattele miten puhut meistä. Siellä on jossain ne pienet korvat, jotka imevät sinulta kaiken mitä vaan pystyvät. Ne kuuntelevat. Ne katsovat sinua ylöspäin. Arvostavat. Ehkä ne kuuluvat tyttärellesi. Ehkä pojallesi. Mutta ne voivat kuulua naapurin lapselle. Siskosi lapselle. Veljesi lapselle. Kummilapsellesi.. Kenelle vain.
Ja jos sinä kerrot että on väärin elää kuten me elämme, menee kauan ennenkuin ne pienet korvat ovat tarpeeksi kasvaneet että osaavat muodostaa toisenlaisen kuvan maailmasta. Ja siihen mennessä hän on ehkä kerennyt koulukiusata, nettikiustata, aiheuttaa paljon pahaa polyperheiden lapsille. Rikkoa heidän sielustaan niitä palasia, jotka muutoin olisivat niitä palasia jotka ihmisen pitävät ehjänä, luottavaisena, vähemmän katkeroituneena.
Älä tuhoa muiden tulevaisuutta omalla katkeruudellasi. Pelasta osa maailmaa pelastamalla sukupolvemme lasten tulevaisuus.

Valtapeliä

Ehkä suurin pelkoni elämässä on tavallaan se hylätyksi tulemisen pelko.. Ei siinä määrin että takertuisin, vaan siinä mielessä että tiedän jokaisen minut jättävän, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Niin että minun on joka tapauksessa syytä opetella olemaan yksin..
Silti kaipaan sitä huolenpitäjää. Ihmistä joka saa minut tuntemaan että olen turvassa. Aina.
Ihmistä, jonka kainalossa mikään ei satuta. Ihmistä, joka ei satuta. Ihmistä, joka ei loukkaa.

Pitkään luulinkin että olen löytänyt sellaisen.. Että Peikko on ihminen joka ei halua satuttaa, ei halua loukata. Ei ehkä osaa aina pitää turvassa, mutta ainakaan ei tahallaan loukkaa. Ja antaa minun olla sellainen omituinen kun olen..

Hiljalleen tuo usko on murentunut pois. Suurimmaksi osaksi kai alkoholin avustuksella. Joka kerta kännätessään hän on alkanut laukoa näitä totuuksia ääneen, mitä ajattelee minusta. Ja minun on aika vaikea päästää niitä enää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.. Sanotaanhan kuitenkin että juopon ja lapsen suusta kuulee totuuden.

Tänään hän oli iaänsä syntymäpäiväjuhlilla. Kyselin, että mihinkäs aikaan sitten aikoo tulla, lämmitetäänkö saunaa vai ei. Kaavailtiin että joa seiskan jälkeen aletaan lämmittelemään niin hänet voisi yhdeksän, kymmenen välillä hakea kotiin.
Reilu tunti siinä hakureissussa sitten kesti, matkaa tästä juhlakalun luokse on alle 10 minuuttia suuntaansa. 
Hermostuin. Kyselin tiukkasanaisesti perään ja ilmoitin että saunolisen voi unohtaa. Vastaus oli "kohta kotona". Soitin; karaokea oli laulamassa eikä suinkaan kotimatkalla.

Minun kantani asiaan oli eträ hän olisi voinut rueta tekemään lähtöä aiemmin kun kerran tiesi että oven suussa aina sitä asiaa alkaa löytymään, ilmoittaa minulle että hänet voi hakea myöhemmin, tai alunperin sopia että häntä ei tarvitse odotella saunan kanssa.
Hänen kantansa? Minä olen hysteerinen, alkoholistiperheessä traumatisoitunut draamaqueen joka ei ymmärrä normaalia alkoholinkulutusta, kahden kyrvän kasvattama ihminen joka antaa ymmärtää että on ok lähteä pippaloihin ja sitten heti toisen lähdettyä alkaa keräämään angstia että voi huutaa toiselle jollain tekosyyllä. Sain myös kuulla että hän ei ole isäni kaltainen, veneen alla asuva juoppo. Jos olisin jaksanut, olisin kertonut että ei todellakaan, hän ei ole mitään isääni verrattuna. Isäni on halutessaan aikaansaapa, tekee maailman parasta mustikkapiirasta, maailman parhaita kalapihvejä ja on kasvattanut mimulle järkeä päähäni. Toki hän on alkoholisti, mutta helvetin rehellinen sellainen, joka ei koskaan ole muuta väittänytkään olevansa. Hän ei ole koskaan antanut minun ymmärtää että hän olisi olosuhteiden uhri, vaan kertoo itse poistuneensa yhteiskunnan oravanpyörästä.
Peikko sen sijaan ei koskaan ole valmis katsomaan peiliin, ja jos katsookin, sieltä katsoo takaisin virheetön kuva. Joten ei, en koskaan ole hänen luullutkaan yltävän isäni tasolle.

 Ei sillä, hyvähän se on näiden vuosien jälkeen kuulla näitä rehellisiä ajatuksia...

Olen joutunut pistämään insuliinia. Riskiraskaus, diabetes ja muut terveydelliset ongelmat. Minulla on n.2kk aikaa kunnes tämä pieni ihme on suunniteltu astuvaksi maailmaan..

Piikkikammoisena en ole itse pistänyt, vaan miehet ovat joutuneet pistämään. Peikko ilmoitti kuin salama kirkkaalta taivaalta että voin sitten pistää tästä lähin insuliinini itse.
No, en voi. Nyt ollaan sitten ilman insuliinia ja otetaan terveydenhuollolta huutoja vastaan. Tiedn ennakoivista lastensuojeluilmoituksista ja lääkäri minulle sellaisesta ilmoittikin alkuraskaudesta ellen suostuisi insuliinia pistämään.. Eli nyt on sekin edessä että joudun selittelemään miksi en välitä tulevasta lapsestani tarpeeksi että opettelisin pistämään..

Toissapäivänä tuumailin miehilleni että minua ei ehkä synnyttäessä kannata silitellä, koen sen epämiellyttävänä.. että mielummin ovat vain paikalla, ihan ilman kännykkää kiitos. Varoitin, että jos liikaa lääppii, saatan huitaista. En nimittäin tiedä muuta kuin että synnytys sattuu ja en yleensäkään kipupäivinäni siedä sen paremmin läheisyyttä kuin kosketusta..
Pantteri ilmoitti minulle että tuntuu siltä että voin mennä synnyttämään ihan keskenäni.

Jos minulla ei ole oikeutta tuntea mitä tunnen, ei olla mitä olen.. Miksi minun pitäisi elää näin? Miksi minun pitäisi antaa tulevan lapseni nähdä että minua ei arvosteta ja että parisuhteet / ihmissuhteet ovat valtapeliä? Minusta ne eivät saisi sitä koskaan olla..

Minä en koskaan, en niinä hetkinä kun olen halunnut Peikosta erota, KOSKAAN ole uhannut jättää häntä yksin minkään asian kanssa. Olen aina sanonut että vaikka eroaisimme, tuen kaikessa missä voin ja osaan. Autan järjestämään mitä vain.. Minulle ei olisi koskaan, ikinä, minkään riidan yhteydessä tullut mieleen ilmoittaa mitään noin paskaa kuin että voin jatkossa pistää insuliinini itse. Se on ihan suoraan vallankäyttöä, se on minulle suoraan sitä että minut halutaan alistaa käyttämällä heikkoa kohtaani minua vastaan.  En ymmärrä sellaista.


Enkä ymmärrä hyökkäystä vanhempiani kohtaan.. He ovat tehneet virheitä menneisyydessä.. He ovat silti hyväksyneet valintani elämässä, hyväksyneet kumppanini. Ehdoitta. Avanneet kotiensa ovet, ottaneet vastaan..
Sen sijaan Peikon isä ja hänen puoli suvustaan. Sieltä niitä "kyrpiä" enemmän riittää. He ovat onnistuneet tekemään elämästäni helvettiä kasvattamalla Pörrön sisaresta narsistisimman kusipään johon olen törmännyt. Olen saanut kuulla olevani väkivaltainen psykopaatti ja muuta paskaa. Minua on häädetty Pörrön elämästä isänsä toimesta, ja tämän (jo edesmennyt) vaimo heitteli kaupan kassana työskennellessään vaihtorahani pitkin lattioita jotta sai nöyryyttää kun niitä sieltä keräilin.. Peikon mummo, eli isän äiti, on haukkunut minut huoraksi ja ties miksikä muuksi sekä minulle päin naamaa että muille ihmisille. Koskaanhan en ole sen puolen juhliin ollut tervetullut, ja tämä ihana appeni on tehnyt selväksi että ei aio papaksi rueta jos lapsi onkin biologisesti Pantterin eikä Peikon. Minä en ole vielä tehnyt selväksi että lapsella on sen verran isovanhempia, että vaikka olisi Peikon biologinen, hänen pappauttaan ei tässä perheessä tarvita.

Ja minun vanhempani olivat niitä kyrpiä koska heillä oli vaikeaa kun oli lapsi, ja sortuivat pullosta lohtua etsimään?

Olen jokatapauksessa saanut kuulla tänään näitä totuuksia sen verran että tiedän etten aio alkoholin kanssa olla tekemisissä toviin. Tämän ilmoituksen annettuani sain kuulla sen verran lisää elämäntotuuksia, että tulin siihen tulokseen että minun taitaa olla parempi rueta nyt pohtimaan toden teolla että mistä kaivelen asunnon ja muuttoauton ennen synnytystä. Minä en halua lapselleni ainoatakaan alkoholinhuuruista riitaa hänen elämänsä alkumetreille, ja mielestäni Peikko tänään osoitti käytöksellään ettei kykene hillitsemään itseään ja sanomisiaan alkoholin alaisena, eikä hän kykene näkemään omia virheitään ja näin ollen kehittämään käytöstään..


Ja toki, tunnen  itseni loukatuksi. Silti se ei tule yllätyksenä; minä tiedän sisimmässäni etten koskaan tule yhdellekään ihmiselle olemaan tärkein kaikista. En koskaan se, jota varjeltaisiin kaikelta pahalta. En se, joka pidettäisiin turvassa.

Mitä jos..

Aina sanotaan että pitäisi kulkea toisen saappaissa, jotta voi arvostella toisen tekemiä valintoja. Pitäisi tietää kaikki se, mitä ei tiedä, jotta voisi kyetä ymmärtämään täysin toisen tekemiä valintoja. Pitäisi hahmottaa ajankulu, ajatukset kaikki..

En voi antaa sellaista tietämystä kenellekään. En voi kuvailla tilanteita niin selvästi, että kukaan ymmärtäisi mitä käyn läpi, tai edes miltä minusta tuntuu. Mutta jostain syystä, jota en tiedä itsekään, aion yrittää.

Miltä sinusta tuntuisi aina olla syypää kaikkeen muiden silmissä? Pyyteettä hoidan isoäitiäni, käyn kaupassa, hoidan virastoasioita, setvin laskuja jotka hän heittää roskikseen kertomatta minulle. Selvittelen miksei hän mene pesulle, ja mihin hänen ruokansa ja rahansa häviävät. Kokkaan hänelle tai vien mikroaterioita. Vaihdan lakanat. Siivoan toisinaan.
Hän on muistisairas, mutta hän asuu kotonaan. Yksin.

Vähintään kerran viikkoon saan viestin tai soiton joko isältäni, hänen veljeltään tai yhdeltä siskoltaan jonka sisältö on sama, vaikka sanat vaihtelevat. Olen isoäitiä hyväksikäyttävä huora. Siinä se.
Tämmöisiähän nämä ovat:

"Niinpä niin. Paula-tytteli pumpaa, lypsää ja kusettaa. Mielistellen yli 90v mummuaan, ajeluttelee ja vähän avittelee, järjesti hänelle palvelu / saattohoito"kodin" ym ja kuolaa viimeisiä ropoja maallisista jäännöksistä odottaessaan että mummosta aika jättää. Ja mummeli makselee ja kustantaa kuvitellen että hänestä jää kauniit muistot - raadollisen kuvottavaa touhua".

Niin.. Paitsi ettei isoäitini ole kyennyt hoitamaan mitään rahallisia asioita aikoihin, ja hänen sairaalalaskunsa ovat isompia kuin tulot, jonka takia haen kuukausittain kelalta toimeentulotuen hänelle ihan paikan päälle mennen, koska hänellä ei ole verkkopankkitunnuksia, ja jos olisikin, minä en voisi niitä käyttää. Mummeli ei maksee mitään muuta kuin omat ostoksensa, jotka minä hänelle vien, koska hän ei jaksa enää itse liikkua juurikaan. Käyn hänen luonaan lähes päivittäin, kotihoito käy 3 kertaa päivässä. Muut sukulaiset kerran vuodessa jos edes sitä. Ja minä olen se joka vähän ajeluttaa ja kuppaa...

Isoäitini ollessa sairaalassa tätini ilmoitti minun olevan sairas huora ja että hän on tyytyväinen kun sain keskenmenon vuosia sitten. Ilmoitti ettei halua minua enää koskaan nähdä. Näitä viestejä kännissä laittelee harva se viikko.Vuosi sitten pyysi äitinsä kylään ja minä vein, 92-vuotiaan vanhuksen. Ei sitten avannut ovea, ja jouduimme setvimään mistä on kyse. Vein isoäidin takaisin kotiin (ajomatka suuntaansa 3 tuntia) ja poliisit asunnolle; tätini oli yrittänyt itsemurhaa pillereillä ja makasi siellä ulosteissaan. Sairaalareissu.Ja minähän se sairas olenkin..

Mutta se siitä. Sitten voidaan mennä "ystäviini". Muutamat ovat juoruilleet siitä että koska olen puhunut että luovutan tuon meidän Laurelin, tanskandogin suhteen, että minulla ei ole osaamista, eikä aikaa, eikä rahaa tuon koiran kasvattamiseen. Viimeisimpänä huhuina sellaiset, että piiskasin sen siihen kuntoon että jouduin käyttämään eläinlääkärillä ja siksi en sitä nyt vie ulos puistoilemaan enkä halua kenenkään näkevän koko koiraa. Muutoinkaan en välitä koiristani yhtään, koska en ole valmis niiden kanssa mitään tekemään.
Niinhän se tietty on.

Tai sitten ei. Tai sitten Laurel sai stafylokokkitulehduksen tassuunsa, laitoimme siihen rahaa tässä kuussa lähes nelisen sataa euroa, kuukauden antibiootit, 2x päivässä haavanhoito ja sitomiset, antibioottisin voitein ja pesuin ja Laurel ei ole voinut kävellä sillä tassulla. Omasta mielestäni ymmärrettävistä syistä on käynyt vain hihnalenkillä ja vapaana viimeisen viikon aikana ainoastaan omassa pihassa, nurmikolla. Kyllä, meille väsättiin aita, jolloin kivetys on eristetty että tosiaan juoksee NURMIKOLLA. Mutta senhän minä meille teetin ihan huvikseni, omaksi ilokseni, koska en välitä niistä koirista, halusin vain aidata pihan kahtia kun näyttää niin vitun kivalta ja sopii talon väreihin. Ja feng-vitun-suihin.

Eräs "tuttavapariskunta" on arvostellut pitkään tekemisiäni. Olisin kovasti tämän naisen kanssa tässä parin viikon aikana yrittänyt päästä juttelemaan ja kyselemään asioista kasvotusten mutta ei ole onnistunut koska "mies on töissä" ja "mies on treenaamassa" ja milloin mitäkin. Kuuntelen hänen huoliaan siitä että lapsella on viivästystä puheen kehityksessä yms. Kuuntelen itkua miten mies juo liikaa, eikä ole kotona kun ramppaa "entisten naapureiden luona" ja paljon muutakin.
Olen nyt kuunnellut arvostelua kautta rantain siitä että olen raskaana, siitä että päädyin polyamoriseen suhteeseen ja paljosta muusta. Jokainen tekemäni asia, ihan kauppakäyntejä myöten on analysoitu. Tämmöisessä talossa ei voisi lasta kasvattaa, eikä varsinkaan näiden ihmisten kanssa, minusta itsestäni puhumattakaan. Eikä tällä eläinlaumalla.
Näin minusta puhuu pariskunta, jonka luona kävimme siivomassa yhteensä 27 tuntia koska eivät olleet jaksaneet aikoihin viedä roskia, siivota mm. keittiön kaappeja tai laittaa mitään tavaroita paikoilleen. Kissojen vessaa en ollut nähnyt siinä kunnossa sitten pahimpien juoppokämppien siivouksen. HE arvostelevat sitä, voinko minä kasvattaa lapseni talossa, jossa ei ole sisäsuihkua.
Ihmiset, joiden koirat kuulema eläinsuojeluvalvonta oli suositellut lopetettavaksi, arvostelevat minun tapaani pitää omaa laumaani.
Ja tosiaan; jos ei mies viihdy kotona töiden ulkopuolella edes jouluna, saati muina juhlapyhinä, koska suhde on niin perseellään, miten he voivat arvostella minun suhdettani, kun kuitenkin kaikki me kolme olemme yhtä perhettä, eikä meistä kellään käsittääkseni ole tarvetta vetää viinaa päätä täyteen tai yrittää löytää pakopaikkaa kodin ulkopuolelta jokaiselle vapaahetkelle?

Ja toinen on eksäni. Eksäni ja ystävättäreni.
Molempia olen tukenut kuuntelemalla lukemattomat itkut ja ahdistukset. Kummallekin yrittänyt olla tukena ja rauhoittavana seurana aina kun olen voinut. Kummaltakin olen saanut sangoittain paskaa niskaan  vuosien varrella niin uskomattoman monta kertaa etten enää jaksa pysyä laskuissa. Toki saan sen anteeksipyynnön aina ajoittain, ja taas kelpaan kuuntelevaksi korvaksi.
Siellä istutaan sitten yhdessä terassilla kehumassa omaa erinomaisuuttaan ja naureskelemassa miten meillä ei mitään tapahdu ja he sentään tekevät kaikenlaista puuhastelua.  He siirtävät koira-aitauksia ja tekevät puuhommia (meiltä lainatulla moottorisahalla jonka haukkuvat totaalisen paskaksi.) He naureskelevat sille että Pantteri on laittanut kuvaa istuttamastaan kukasta, miten helvetin vähäinen saavutus viikonlopulle. Tai että miten Peikko ei ole varmasti tehnyt sitä eikä tätä.
Tietääkö jompikumpi heistä mitään täällä tapahtuvista asioista? Tiesivätkö että toisen isä oli sairaalassa yötä? Tietääkö kukaan ystävistäni miten minun raskauteni menee? Tietääkö joku mitä komplikaatioita sain insuliinin aloituksesta viime viikolla? Kysyikö teistä kukaan? Ja toki, jos oma kumppaninne ei ole koskaan stressannut teidän voinnistanne, voitte kysellä itseltänne miksei, tai voitte vaan uskoa että on helvetin hyvä että saadaan kuitenkin asioita aikaiseksi.
Minä ymmärrän kyllä omia kumppaneitani; Peikolla on lomautuslappu kädessä ja aika helvetisti tekemistä että saa työnantajalta tarvittavat liitteet. Pantterilla on omat ongelmansa. Ja ei ole minun tehtäväni edes avata niitä julkisesti. Kuitenkaan; te ette tiedä ja arvostelette silti.

Miltä se tuntuu kun tietää "ystäviensä" arvostelevan jokaisen teon, tekemättä jättämisen ja ties minkä? Miltä se tuntuu, kun jokainen ystävä arvostelee kumppaniasi joka helvetin kaarteessa? Arvostelee ulkopuolelle kaiken sinun käyttäytymisesi ja tekemisesi ja perhe-elämäsi, mutta sinulle itsellesi kumppanisi käytöstä joka hetki?

Tänään on ollut aika paska päivä. Olen saanut eräältä ystävältäni koko päivän kuulla miten kaikki, mikä tässä talossa tapahtuu, on väärin hoidettu. Aloitin kuuntelemisen tästä saarnasta siinä puoli yhden aikaan. Kuuntelin siihen kuuteen asti, kunnes hän sai isoäitini, joka kotiutettiin sairaalasta, seurakseen tuohon pihalle motkottamaan kun en ole vielä pihaa saanut kesäkuntoon. Tätä kestin puoli kahdeksaan, kunnes omat mieheni tulivat kotiin ja isoäidin tuli kotisairaanhoito vastaanottamaan.
Koko päivän kuuneltuani miten miehet eivät saa mitään aikaan (puolustelin osaa hommista, mm. äitienpäivänä ei oikein muuta kerennyt kun äitienpäivävierailut neljään paikkaan ja lisäksi yhden hiivatin ison juuriston omaavan angervon siirron, ja osan hommista myönsin että vituiksi menee, mutta selittäen että minä en vain jaksa koko ajan organisoida kaikkea.)
Ystäväni tiesi että päivän aikana olen stressannut kotiasioista, isoäitini sairaalaan joutumisesta sekä diabetes-hoitajan soitosta ja mm. lääkkeen soveltuvuudesta itselleni. Hän tiesi, että miehet lähtivät kaatamaan omenapuuta. Hän tiesi, että minä en täältä kotoa käsin voi vaikuttaa asiaan..
Silti. Hänen piti saada minulle paska mieli valittamalla lähtiessä ettei koskaan enää tule lainaamaan autoaan yhtään mihinkään. Hän valitti että voimme palauttaa peräkärryn vaikka työntämällä, hän lähtee vetämään kun saa autonsa takaisin. Ja sitä rataa. Minuun piti päästä purkamaan kaikki helvetin turhaumat ilman, että minä saatoin tilanteelle Yhtään Mitään. Puhumattakaan miten hän hoki että olisi pitänyt jäädä sinne ystävättäreni luokse koska täällä kaikki on paskaa. Eli kun tämä ystäväni sattuu olemaan se eksäni, joka on ystävättäreni kanssa kilpaa haukkunut elämääni viikonlopun ajan, niin miten minun pitäisi suhtautua?

Mitäpä tässä. Nielen kaiken, otan vastaan vähän lisää paskaa ja kun hän tarvitsee kuuntelijaa ja auttajaa jollekin virasto/lääkäri/mille tahansa asialleen, minä kuuntelen. Joskin kiusaus sanoa siinä kohtaa että meneppä puhumaan sille ystävättärelleni, kun tuntuu seura paremmin kelpaavan ja kiukuttelematta...

Mutta sinä joka luet tätä; kun seuraavan kerran näemme, voisitko olla arvostelematta minulle kumpaakaan miehistäni? He eivät ole maailman täydellisimpiä ihmisiä. He eivät ole niitä ahkerimpia. He eivät ole mallikelpoisimpia, eivätkä he näytä taivaallisen jumalaisilta adoniksilta (sinun silmissäsi). Voisitko muistaa kuitenkin että minulle he ovat kaikki kaikessa? Voisitko muistaa että he näyttävät minun silmissäni maailman ihanimmilta kun he hymyilevät minulle? Voisitko muistaa että puhut rakkaistani? Voisitko siis kunnioittaa minua sen verran, että jättäisit heidät keskustelujen ja arvostelusi ulkopuolelle? Minä tappelen kotona sitten niistä asioista mitkä ovat tekemättä, mutta minä en tarvitse SINUA kertomaan miten he voisivat käyttäytyä toisin, miten he voisivat tehdä asioita tms. Minä rakastan heitä, tuollaisenaan. Nyt ja tässä hetkessä.

Jos et halua luoda itsestäsi idiootin kuvaa silmissäni tulevaisuudessa, älä enää juorua minusta kylillä asioita, joista et tiedä. Älä soita ystävällesi että "arvaa mitä? Nyt ne sen Paulan miehet ovat tässä kaupalla kaljahyllyllä, missähän se Paula on?". Älä ilmoita ystävällesi että "hei, mä näin Paulan tänään keskustassa, ei se raskaana ole, se on vaan tavallinen läski". Älä levitä perättömiä juoruja koiristani tai kissoistani, jatka samalla linjalla kuin muutkin ja soita se eläinsuojelu paikalle. He ovat jo viralliset raporttinsa tehneet, ja toistaiseksi olen selvinnyt ihan mallikkaasti, on katsottu koirien kunto, on katsottu että on vettä ja ruokaa ja ulkoilevat. On tehty ennakoivia lasuja ja on tsekattu kotini soveltuvuus lapsille. Jos olet huolissasi oikeasti, ota yhteyttä viranomaisiin. Älä juorua kylillä.
Muutoin se on vaan ihan puhtaasti paskanjauhantaa, ja sinä et ole muuta kuin paskanjauhaja.

Poika

Pari kirjoitusta taaksepäin päätin, etten tilannetta sen kummemmin avaa julkisesti, vaan jokainen jonka tarvitsee tilanteesta jotain tietää, voi tulla ihan itse kysymään.
Nyt siskoni toimien takia päädyin kuitenkin toisenlaiseen ratkaisuun; Poika on muuttanut pois ja siskoni päätti poistaa meidän koko poppoon facebookista. Tilanne ehkä vaatii kuitenkin siis avaamista, ne huhut siipien katkaisemista ennenkuin lähtevät laukalle..

Poika päätti silloin taannoin karata meiltä, ja valitti sitten koti-ikäväänsä. Hain karkaamisen jälkeen Pojan kriisipäivystyksestä kotiin. Oma suunnitelmani oli, minkä hänellekin kerroin, että jatketaan sitä tietä mitä ollaan kuljettu, kevääseen asti ja katsotaan sitten siinä kohtaa että mikä on tilanne. Käydään terapiassa. Että pidennetään kotonakäyntejä yövierailuiksi ja katsotaan että ne lähtevät menemään hyvin, mutta että koulu täytyy sujua. Jos sitten kesällä vaikka kesälomaa siellä vanhempien luona.
Meille kuitenkin annettiin ohjeeksi että Poikaa ei saa pakottaa kouluun, koska siellä saattaa olla kiusaamista meneillään. Opettaja ja oppilaat vakuuttelivat että ei ole, Poikakin sanoi aluksi että ei ole, mutta muutti kertomustaan sitten huomatessaan että siitä oli se hyöty, ettei häntä kouluun pakoteta.

Hän oli koulusta pois 2 viikkoa ja tiukassa valvonnassa, 24/7, kohonneen itsemurhariskin vuoksi. Vahdimme siis aikuisten voimin poikaa, mutta kielsin mm. pleikkarin pelaamisen ja kännykkäpelaamisen koska hän kieltäytyi tekemästä läksyjä joita opettaja antoi. Lukeminen ja omat lelut saivat riittää virikkeeksi, mikä hänen mielestään tietysti oli tylsää. Puhelinta sai käyttää muuhun paitsi pelaamiseen ja pornon katseluun.

Sitten Poika pääsi osastojaksolle, omasta tahdostaan. Ja kotilomalle viikonloppuna, jolloin osasto käski hänet pakottaa kouluun perjantaina. Veimme, ja kyyti oli valmiina päivän päätyttyä poiskin, mutta hän oli karannut ilman päällysvaatteita pikkupakkaseen ja ilmoittanut opettajalle lähtevänsä käymään vessassa eikä enää palannut koululle vaan lähti menemään.
Taas rattaat pyörimään, poika löytyi tuntikausien päästä tien laidasta kylmissään apua huutelemassa. Menin kriisipäivystykseen ja hain pojan meille, omasta tahdostaan. Lähdin käymään kaupassa, koska poika pyysi omenamehua ja viinirypäleitä. Sillä aikaa tilanne oli kärjistynyt, hän uhkaili sitten miehiä että vetää heitä turpaan, lyö, hakkaa ja vahingoittaa muillakin tavoilla.
Sanoin että en pysty jäämään tänne pojan kanssa Peikon lähtiessä töihin, vaan soitin sähikäisen paikalle ja kävimme viemässä pojan osastolle viikonlopun viettoon.
Sen jälkeen poika ei halunnut minua enää nähdä, enkä siis ole useisiin viikkoihin häntä nähnyt.

Hän ilmoitti osastolla että tappaa itsensä jos joutuu kanssani juttelemaan. Hän ilmoitti että hänelle on juotettu meillä viinaa. (On saanut alkoholitonta olutta, inkivääriolutta, alkoholitonta viiniä ja alkoholitonta kuoharia kyllä maistaa.) Kertoi että hänellä on meillä piilopullo viiniä mistä hän naukkailee vessassa käydessään. Ja että meillä harrastetaan seksiä joka yö niin kovaan ääneen ettei hän saa nukuttua. (Oma unirytminihän oli että nukkumaan klo 21, herätys 04. Kipuni, edelleen, estävät kovin virkeän seksielämän.) Lisäksi hän pelkää jatkuvasti että toinen miehistä kilahtaa päästään ja ampuu meidät. (Miehet eivät koskaan riitele, minä olen se joka täällä riitelee jos joku.) Ja että hänen mielestään olemme pettäneet Peikon ottamalla tähän toisenkin miehen.

Muitakin valheita ilmeisesti on tullut. Hän ei kuitenkaan kokenut meillä olevansa enää turvassa. Myönsi osan valheista kuitenkin äidilleen valheiksi. Kieltäytyi sosiaalitoimelle, osastohenkilökunnalle, vanhemmilleen ja lääkäreille kertomasta että miksi ei halua puhua kanssamme.

Koska 12-vuotiasta kuunnellaan, (ei jää kuunteluksi vaan tosiaan 12-vuotias saa nykyään ihan itse päättää tapaako huoltajaansa ja missä asuu.. meneekö kouluun yms.) niin tosiaan pojan siirtoa muualle alettiin miettiä. Suosittelin massiivisten psyykkisten ongelmien sekä sisarusten turvaamisen, sekä biologisen äitinsä jaksamisen turvaamisen vuoksi sijoitusta lastensuojelulaitokseen josta sitten kävisi niillä kotilomilla hallitusti, enkä katsonut että siirto samantien paikkaan jossa on vuosia sitten jo ongelmia ilmennyt ja uudet ongelmat päälle... Kouvolassa asuessaan poika sai dissosiatiivisen persoonallisuushäiriön diagnoosin, joka hänen äitinsä mielestä oli väärä. Äitinsä ilmoitti että pakko olla asperger, sillä sitä on epäilty jo vuosia ja vahvisteltu jollain fyysisillä testeillä, ja että hoitohenkilökunta on väärässä, dissosiatiiviseen persoonallisuushäiriöön ei ole viitteitä. Lääkäri selitti sitten minun kuulteni Pojan äidille että aspergeria ei voi olla, koska blaablaa. Joten käsittääkseni dissosiatiivinen häiriö on se, mikä hoidettavaksi nyt sitten jää.

Poika muutti takaisin biologisille vanhemmilleen eilen. Keskustelimme sisareni kanssa tilanteesta, ja sanoin mitä olen sanonut aiemminkin: Poika valehtelee, ja olisi tärkeintä saada hänelle ymmärrys että näin vakavista asioista ei voi valehdella. Että valehtelu on oikeasti väärin, viis motiiveista. Ja että syy-seuraus-suhde olisi tärkeää saada ymmärretyksi.
Mutta hänet nyt palkittiin valehtelusta, sillä hän pääsi kotiin, meitä ei tarvinnut enää kohdata ja setviä niitä valheita joiden seurauksia me sitten kannamme niskoissamme. Puhelimet ja pleikkarit on näppien ulottivilla täysin vapaasti ja yhtään ainoaa seuraamusta ei negatiivisessa mielessä asiasta seurannut, jos ei lasketa sitä että poika ei meille enää ole tervetullut. Minä suojelen nyt omaa perhettäni, tänne ei lisää valheita tarvitse tulla keksimään lastensuojelulle kerrottavaksi.
Poikahan päätti tosiaan että me emme voi mennä jouluna, kuten oli suunniteltu, heille käymään. Hänhän tappaa itsensä jos joutuu minun kanssani tekemisiin. Eli minusta kun siinä asiassa ei pitäisi lapselta kysyä, vaan lapsen olisi asiat aina kohdattava, selvitettävä..
Äitinsä kuitenkin ilmeisesti uskoo jossain määrin pojan puheita, koska ei ole antanut enää näiden episodien aikana muiden pojan sisarusten käydä meillä kylässä. Vanhin sai tulla kun oli Mummonsa seurana. Muutoin on kieltänyt vierailut. Kun kysyin miksi, hän vastasi että "en muista".
Kerroin että se antaa meille kuvan että kun poika selvisi seuraamuksetta, sisarukset eivät saa tulla käymään, niin kertoohan se meille mitä siellä perheessä todellisuudessa sitten ajatellaan.

Hän sitten kirjoitti fb-päivityksen että poika on kotona ja saa nyt viimein apua jota tarvitsee. Päivitys loukkasi minua, ja se loukkasi Peikkoa. Se loukkasi myös Pörröä; täällä on tehty Pojan eteen melko uskomattomia järjestelyjä.. Jotta häntä on saatu kuskattua arviointijaksolla useita kuukausia viikottain, on mm. työvuoroja muutettu, asiakkaiden siivousaikoja siirrelty ja omia menoja uudelleenjärjestelty viime keväästä tähän syksyyn. Jokainen on tehnyt kaikkensa, että saimme sen dissosiatiivisen persoonallisuushäiriön diagnoosin, pääsimme jonoon terapiaan yms. Ja tuo sisareni päivitys vesitti kaiken, että täällä ei ole mitään apua annettu.
Kommentoin päivitykseen että ihan niin ei mielestäni asia ole, ja Peikko ja Pörrökin kertoivat omaa kantaansa asiaan. Siskoni väitti minun kommentoineen vittumaisesti ja että hän ei jaksa asiasta jauhaa. Ilmoitin että olkoon tilanne näin, peikkokin ilmoitti että olkoon näin.
Pari tuntia myöhemmin siskoltani tuli viesti että hän on poistanut meidän porukan facebookista koska ei jaksa asiaa setviä siellä.

No mutta. Kun siskollani tai hänen lapsillaan on ollut leikkauksia, terveydellisiä ongelmia jne, olen aina saanut niistä tiedon facebookin kautta. Pörrön kummipoika, siskoni nuorin poika, on sellainen jolla on fyysisiä terveydellisiä ongelmia ollut paljonkin. Pörrö mietti samaa kuin minä: "Nythän mie en näe facest ollenkaan niiden kuulumisia. Ku sieltähän mie oon saanut tähänki mennes ne tietää vaikka oon pyytäny soittaa tai laittaa viestiä et miten on menny esim. leikkaukset ja sit on facest saanu kuitenkin lukee niinku kaikki muutkin.. Kuiteen aina ressannu ja nukkunu huonost ku ollut jotain yllättävää tai leikkauksia. Et kylhän se toi vaikuttaa siihenki tuo siskos tempaus. Ja mie oon kuiteen yrittäny tehä parhaani täs kummisetän roolis vaikka aika kaukana asunkin."
Ehdotin hänelle että kertoo tämän siskolleni ääneen, josko siskolle vaikka tulisi järkeä päähän.
"No sille on kyl ihan turha mitään sanoa, Se nyt kokee tuonki vaan jonain hyökkäyksenä."

Valitettavasti Sisareni ei tosiaan näe oman toimintansa vaikutuksia muihin. Kun pyysin häntä avaamaan asian suhteen silmänsä, hän ilmoitti ettei facebook ole koko elämä ja että minun on turha Pojan kautta turha kostaa yhtään mitään ja että sillä ei ole mitään väliä mitä ulkopuoliset ajattelevat.
Kysyin että mitä tässä ollaan kostamassa, mutta hän ei vastannut enää.

Ikävää, että hän ei tosiaan näe oman toimintansa vaikutuksia, ei lastensa elämään, mutta ei myöskään oman ydinperheensä ulkopuolisten elämään. Vaikka hänen mukaansa ulkopuolisten mielipiteillä ei ole väliä, niin kun asun itse täällä 180km päässä heistä, niin minä koen että sillä on väliä, mitä esim. asiakkaat joiden luona työskentelen, kuulevat ja näkevät asiasta. Se, että en pojan ongelmista kertonut juurikaan hänen täällä ollessaan, ei vie sitä faktaa pois että juorut kulkevat, ja en tällä hetkellä kykene edes hahmottamaan että kenelle kaikille poika on puhunut valheitaan. Rajottuvatko ne hoitohenkilökuntaan vai onko kenties puhunut kavereilleenkin? Uskovatko kaverien vanhemmat sellaisia asioita meistä? Tietääkö kukaan heistä että pojalla on psykiatrian hoitosuhde ollut koko ajan? Tietävätkö he, että meillä elettiin normaalia arkea eikä pidetty orgioita joissa lapselle juotetaan viinaa? En kertonut edes koskaan, miksi poika meille siirtyi. Lähimmät tietävät, kauemmaisille kerrottiin vain että hänellä oli sisarustensa kanssa ongelmia. En tiedä ajatteliko kukaan loppuun asti, että jos kuusilapsisesta perheestä otetaan yksi ja siirretään muualle vanhempien päätöksellä (lastensuojelun asiakkuutta ei ollut missään vaiheessa) niin tilanne on vähän jotain muuta kuin pientä riitaa..  Siellä kotioloissa on ollut ongelmia joiden takia mm. toinen vanhemmista on käynyt läpi raskaan oikeusprosessin pojan kertomien valheiden seurauksena. Silti, SILTI sen valehtelun annettiin taas kerran mennä seuraamuksetta läpi.

Asiasta en halua keskustelua, ellei se liity lastensuojelun / lastenpsykiatrian puolen yleisiin käytäntöihin ja ongelmakohtiin. Sisareni perhe-elämää en ole halunnut aiemmin avata, en hänen kolarinsa enkä muiden asioiden tiimoilta, olen sitä mieltä että halukkaat voivat häneltä itseltään kysyä. Näin ollen en halua sitä vieläkään tämän enempää käsitellä. Lähellä olleet tietävät kyllä tilanteista. En myöskään tule tämän enempää ruotimaan Pojan tilannetta. Jos joku kokee että haluaa tietää enemmän oirehdinnasta, suosittelen vierailemaan osoitteessa Disso.fi. Sivut ovat olleet auki vasta vähän aikaa, mutta ovat mielestäni erittäin hyödylliset ja kattavat.

2017

Kuten sanoinkin jo aiemmin instagramin puolella, vuosi 2017 on ollut tähän astisen "aikuisen" elämäni rankin vuosi. On tapahtunut hyvin paljon sellaista, mikä on vaatinut aika paljon reagointia, fyysistä sekä tunnepuolen asioita.
En ole kirjoittanut vuoden aikana kovinkaan paljoa, sillä minusta on tuntunut ettei ole aikaa, ei ole sanoja, ei ole mitään keinoa kertoa asioista, sillä on ollut niitä asioita jotka koskevat muita, netin ulottumattomissa eläviä ihmisiä, kuten isoäitiäni.

Alkuvuodesta oli sopeutuminen siihen ajatukseen että meille tosiaan muutti teinipoika, ja minun piti yhtäkkiä pystymetsästä ymmärtää wilma-järjestelmää, kouluasioita ja tuhansia pieniä asioita mitä lapsen kasvattamisessa vaaditaan. Ja lopulta hankalin asia on se yhteiskunta, johon se pieni ihminen piti saada asettumaan. En minä ymmärrä sitä itsekään, miten minulta voidaan vaatia että kasvattaisin jonkun muun ymmärtämään sitä miten kuuluu toimia..

Isoäitini sai loppuvuodesta aivoinfarktin. Toipuu siitä hyvin, kyllä. Mutta asiat ovat olleet läpi vuoden melko hankalia, eivät toki isoäitini takia, vaan sukulaisten järjettömien vaatimusten ja kännäyksen.

Oma terveyteni on reistaillut aika reilusti. Olen ollut kipeämpi kuin koskaan.
Enkä tarkoita tässä pientä lenssua tai muuta, vaan siis puhutaan kipupotilaan kivuista. Toisaalta, olen myös saanut diagnooseja! Lonkkakipuni uskottiin pitkään jatkuvan kulumasta. Kieltämättä lääkärin ilme oli melko korvaamaton kun kuvat tulivat ja kulumaa ei tästä elopainosta huolimatta ollut. Sitten laiteltiin reumalääkärille, muutamat magneettikuvat ja viimein sitten vielä varjoainekuvat, ja paljastui että lonkkani on täynnä rustokasvaimia, jotka estävät siis fyysisesti minua liikuttamasta lonkkaa mm. sisäkierron suhteen sekä menemästä kyykkyyn jne. Eli liikuntakykyni on tosiaan rajoittunutta melko lailla.

Aloitin loppuvuodesta uuden työn, tosin pääsin myös ammatillisen kuntoutuksen arviointiin, joka alkoikin menneellä viikolla. Työterveyslääkäri oli sitä mieltä jo viime vuoden lopulla etten tule enää siivoushommiin pystymään, ja siltähän se kovasti näyttää. Tuo taipuminen on haastavaa ja sitten tietysti vielä päälle se, että ranteeni eivät tykkää työskentelystä.

Olin myös nutrilett-painonhallintaryhmässä, erittäin niukkaenergisellä dieetillä, 6 viikkoa. Tarkoitus oli jatkaa pidempään, ainakin kolmella viikolla, mutta minulle kävi jotain, jonka takia en pysty enediä jatkamaan enää tänä vuonna, enkä oikeastaan seuraavan vuoden aikanakaan. Siitä lisää sitten vuoden alkupuoliskolla. Sama tila estää tiettyjen särkylääkkeiden syönnin, joten kivut ovat haastavia tällä hetkellä, jos ajatellaan ihan arjessa selviytymistäkin.
Ened auttoi kuitenkin löytämään tasapainoa ja ruokarytmitystä. Siitä kiinnipitäminen on sitten täysin omasta päästä kiinni, mikä on osittain myös haasteellista. Kun olisi niin helppo vaan ajatella että vitunko väliä, ei minulla ole väliä.. Mutta tiedänhän minä, esimerkilläni on väliä. Kropallani on väliä. Pääni sisäisellä elämällä on väliä!

Alkuvuosi meni erään sähikäisen pyöriessä kuvioissa enemmänkin. Nykyisin vähemmän, koska olen paska ystävä, eikä minulla ole hänelle aikaa kuin hyvin pienissä erissä, pienissä määrin. Tiedän, että suhteemme vaatisi enemmän, rauhallisempaa, mutta kun. Tämä nyt on mitä on. Aina ei voi valita.
Silmiini osui kirjoitus kaksoisliekistä. Tulin aiheesta lukeneeksi enemmänkin. Lyhyesti:

"Kaksoisliekki on puolikkaasi. Kehityksen tietyssä kohdassa jokainen sielu jakautuu feminiini- ja maskuliinienergiaan ja alkaa oppia kahta eri polkua pitkin. Voisit olettaa, että kaksoisliekkisi on hyvin samanlainen kuin sinä, mutta näin ei ole. Nämä kaksi oppivat hyvin eri suunnissa, joten lopullisen jälleentapaamisen tapahtuessa kumpikin saa kaiken opitun. Ne täydentävät toisiaan." 

Ja siltä se tosiaan tuntuu, tuo sähikäinen on kaksoisliekkini. Aluksi tuntui hyvin hämmentävältä, mutta nykyään tuntuu helpottavalta; kaikelle on selitys, se pitää vaan maailmasta löytää. Ja tässä kohtaa selityskin tarjoili itse itsensä, eikä sitä tarvinnut kaivella..
Mutta siinä missä se on palkitsevaakin, se on myös kuluttavaa. Jatkuva huoli toisesta ihmisestä, jatkuva stressi. Eikä siihen oikeasti auta että "älä huolehdi". Kannan hänestä huolta enemmän kuin keskimäärin sukulaisistani. Kannan hänen henkisestä jaksamisestaan huolta päivittäisellä tasolla.
Toisaalta, hänen seurassaan tuntuu siltä että hetkellisesti kaikki on ok. Tuntuu että saan hengitettyä paremmin, ja hetkellisesti kaikki on hyvin.

Sitten on toki tämä polyamoria-kuvio. Tuntuu olevan suuri ongelma ja kaiken määrittelevä elämäntapa.. Mutta toki vain ulkopuolisten silmissä. Oma perhe-elämä ei nyt oikeastaan eroa normaalista parisuhteesta juurikaan. Mitään haastavaa tilanteessa ei ole, miehet tulevat keskenään toimeen vallan loistavasti, nalkutuksen määrä on osaltani vakio, että joku voisi imuroida, joku voisi kastella kukat. Siinäpä se.
Kuitenkin Pantterin tuleminen osaksi perhettä on sujunut kivuttomasti kaikkien osalta. Tottakai on omia haasteitaan kestää pieruhuumorin määrän triplaantuminen, testosteronin määrän kasvu ja kaikki muut kivat pienet asiat talossa, mutta.. Bonukset ovat tuntuvat.
Julkisuuteen lähdin asian kanssa siksi, että minua ärsytti suunnattomasti ihmisten asenteet polyamoriaa kohtaan. Oikeasti: sillä ei ole väliä kuka rakastaa ja ketä rakastaa, missä rakastaa ja miten, jos muita ei satuta. Ja ihan oikeasti; SINÄ et tarvitse terapiaa siksi, että minä rakastan useampaa miestä ja päätän olla pettämättä ketään ja pitää heidät molemmat kumppaninani..

On silti mahtunut paljon mukaan sitäkin, mikä lisää riittämättömyyden tunnettani. En ole aina kyennyt näkemään Peikon tarpeita ja toisinaan tuntuukin siltä, että pitäisi tehdä enemmän, antaa enemmän.. Ongelma vaan on siinä, ettei ole mistä antaa. Ei ole mitä voisi tehdä. Kaikki tuntuu menevän perusarjesta selviämiseen, ei ole mihinkään ylimääräiseen enää voimia.
Pantterin suhteen tietysti samat fiilikset, eikä se ole helpottanut, että näen kuinka paljon hän ex-vaimoaan välillä kaipaa. Ja jos vain jäisikin siihen, kaipaukseen ja ikävöintiin. Mutta kun puolet vuodesta on kulunut siten, että olen jatkuvan syynin alla; kelpaanko hänen tilalleen vai päättääkö Pantteri kuitenkin palata entiseen elämäänsä. Riitänkö minä kumppaniksi? Kykenenkö minä antamaan kaiken sen, mitä tarvitaan? Kykenenkö tukemaan tarpeeksi kaikessa, muutoksessa, arjessa jne? Kykenenkö antamaan rakkautta tarpeeksi? Vai olenko kuitenkin riittämätön, tulenko menettämään taas kerran ihmisen jota rakastan, koska olen mitä olen?
Ja ei, tämä ei ole puhtaasti teoreettista pohdintaa. Se on sitä, mikä kuluttaa, kun itkee silmät päästään portailla ulkona kun toinen pakkaa tavaroitaan ja on valmis kävelemään pois. Se on sitä kun yrittää pystyä olemaan parempi kuin onkaan, ja kertoo että olen olemassa tässä, vierellä, joka tapauksessa, vaikka hän mitä päättäisi. Että olen ystävänä tässä aina, koska rakastan, ja tuen, vaikka hän kokisi että jossain olisi parempi jonkun muun kanssa, ilman minua..
Ne hetket eivät ole niitä mukavia.

Koen itseni petetyksi tietyllä tapaa erään perheenjäsenen / sukulaisen taholta myöskin.. Loppuvuodesta oli sellainen episodi, että perhe-elämä on ollut melkoisen tutkistelun alla, ja tulee sitä olemaan vielä pitkään. Minusta ja perheestämme on kerrottu sellaisia valheita, että niitä on mahdoton antaa anteeksi. Petos on ollut nöyryyttävä, ja tiedän sillä olevan kauaskantoisia seurauksia. Siitä tulen ehkä kertomaan joskus, jos tilanteet sen sallivat. Toistaiseksi en voi analysoida asiaa enempää. Sen verran valotan, että on erittäin surullista, että ihmiset, ammatikseen psyykkisesti sairaiden ihmisten kanssa työskentelevät sellaiset, uskovat sokeasti valheita koska eivät näe ilmiselviä syitä valehtelulle. (Huomionhaku, mustamaalauksen tarpeen motiivit...)

Otin myös piraattipuodin postitukset hoitaakseni. Siinä sitä sitten onkin kerrakseen. Hallittua kaaosta talossa, KonMarista ei tietoakaan taas. Joten sekin kuormittaa, kun ei langat ole kaikki käsissä. Olen niitä loppuvuodesta yrittänyt haroa enemmänkin käsiini, mutta mutta... Ehkä ne siitä vielä kasaantuvat ja punoutuvat joksikin nätiksi.

Tässä oikeastaan murto-osa kuulumisista, mutta jonkinlainen yhteenveto kuitenkin tämänhetkisestä tilanteesta. En tiedä missä merkeissä ensi vuosi tulee alkamaan, mutta tämä vuosi loppuu hyvin ristiriitaisissa merkeissä. Tunnepuolen tila on aivan täysin sekaisin, koska en tule ymmärtämään tuota petosta, en tule ymmärtämään ihmisten käsitystä moraalista. En ymmärrä miksi maailma toimii kuten toimii. En ymmärrä miksi ihmiset ovat niin läpimätiä paskoja toisilleen nykyään. Missä on kunnioitus? Missä on maalaisjärki? Missä on kaikki se rakkaus mitä meillä pitäisi olla maailmassa?

Vuoteen on mahtunut siis positiivisiakin asioita, jos se ei rivien välistä käy ilmi. Negatiivisia ja kuormittavia on tosiaan vaan ollut aika paljon enemmän kuin aiemmin. Ja ne ovat isompia. Sellaisia, joista selviäminen on epävarmaa. Sellaisia, joista ei voi selvitä kaikista. Ja sellaisia, joihin täytyy vain sopeutua.

Värityskirja

Jos aiot lukea Marko Annalan värityskirjan, älä lue tätä kirjoitusta ennenkuin olet lukenut kirjan. Ei nyt varsinaisia "juonipaljastuksia", mutta oleellisia osasia kirjasta olen sullonut mukaan käsitelläkseni tylsää aihetta, eli itseäni. Jos taas Annalan kirja ei nappaa edes ajatuksena niin David Duchovnyn "Pyhä Lehmä" löytyy tämän hetken suosituslistani yläpäästä myöskin.

Niin. Ajatuksenani oli alkuviikosta kirjoittaa yhtä jos toista blogiin ennen kirjan ilmestymistä, mutta en kerennyt. Kun kirja tuli tänään postissa kesken kauniiden ja rohkeiden tuijottamiseni, ajattelin että luen vain vähän matkaa, ja kirjoitan sitten blogahduksen mitä ajattelin.
Luettuani kirjan, päätin käsitellä aiemmin ajattelemani asian osittain kirjan kautta. Vaikka jossain määrin ateistiksi tunnustaudun, niin kai sitä jonkinlaiseen johdatukseen uskoo kun aina epätoivon kohdalla tuntuu että jostain se oljenkorsi kulkeutuu elämään vaikka miten synkältä näyttäisi.

En ole kovin hyvä kirjoittamaan ytimekkäästi. En ole hyvä ilmaisemaan asioita siten kun haluaisin, joten siksi kai on helpoin aina omia tuntemuksia käsitellä biisien kautta. Harvoin silti kirjallisuudessa törmään kirjoihin joista löydän mitään samaistumisen aihetta. Monesti olen tullut miettineeksi että olemme lopulta melko samanlaisia, samana ajankohtana syntyneet ihmiset. Mutta siihen se ajatus oikeastaan aina jää. Pidän ihmisluonteista, rakastan lukea ihmisten blogeja mikäli ne keskittyvät ihmisen elämään isommalta osin.. Olen vähän rajoittunut siihen mitä tulee yhden aihealueen blogeihin. Toki hyväksikäytän sumeilematta kasviskokkailijoiden blogeja etsiessäni inspiraatiota jne, mutta eniten pidän päiväkirjamaisista asioista.
Ja sitä Värityskirja on. Päiväkirjamainen kuvaus Marko Annalan elämästä. Päiväkirjamaisuutta on sitten monenlaista, on sitä "rakas päiväkirja, tänään minusta tuntuu että blaablaa" ja sitten on sitä mitä itse teen; kirjoitan joka päivä tekemiseni ylös, ketä kävi kylässä yms. Pelkään nimittäin että unohdan itseni joskus lopullisesti. Silloin voin edes tarkastaa vanhoista päiväkirjoista että on ollut päiviä jolloin olen ollut normaali. Ja on ollut päiviä jolloin jotain muuta.. Mutta siis Värityskirja on melkolailla pintaraapaisu Marko Annalan elämästä ja persoonasta. Se avaa ehkä käsittämään miksi jotain on tapahtunut, ja ehkä summaa monta eri haastattelua yhteen. Mutta syvälliseksi ei kirjaa voi luonnehtia missään nimessä.
Kirja itsessään on hyvä, kuten nyt on vaikka Anssi Kelan kesä Kalevi Sorsan kanssa, mutta kirja on selkeä ero sanoittaja-Annalan ja kirjailija-Annalan välille, vaikka aihe on sama: oma elämä.

Se, mistä ajattelin kirjoittaa alunperin on nimenomaan kirjoittaminen. Se, että haluaisin palata siihen mistä lähdin. Blogin kirjoittaminen oli minulle terapiaa, ja vuosia kirjoitinkin semi-anonyymisti blogiani puhtaasti päiväkirjamaisista lähtökohdista. Tajusin sittemmin että olen pystyttänyt leirini sellaisten ihmisten keskelle jotka eivät epäröineet hyökätä kimppuuni kun olin haavoittuvaisimmillani.
Käsittelin silti blogiini kaiken, riidat ihmissuhteissa, kuolemantapaukset, keskenmenot, kaiken.
Nyt? En juuri mitään.

Hassua sinällään, olen olettanut ettei elämäni kiinnosta ketään. Kirjoitin alkuperäistä blogiani julkisesti siksi että toivoin että joku löytäisi tukea ja apua lukiessaan kaikesta paskasta. Niin kävikin satunnaisesti.
Sen jälkeen pyrin suojelemaan läheisiäni ja laitoin blogin tilaan jossa lukijan täytyy pyytää minulta pääsy lukemaan sitä. Enkä ole kirjoittanut sinne juuri mitään aikoihin.

En haluaisi kirjoittaa kipublogia, sillä elämässä on paljon muutakin. Kivut ovat osa sitä, joudun näiden kanssa elämään lopun elämääni, halusin tai en. Kävelin eilen 4km matkaa kolme tuntia. Kertooko se idiotismistani vai sinnikkyydestäni, tiedä siitä sitten. Olisin minä voinut soittaa vaikka anopille että olen jumissa, hae minut pois. Mutta kun päätin käyttää koiran lenkillä niin minä sitten käytin. Ei ollut nautinto, ei minulle eikä koiralle, mutta ymmärrämme taas toisiamme palan matkaa paremmin.

Eräs ihminen käski kirjoittaa Mokoma-faniblogia. Sanoin ettei minulla ole aiheesta sanottavaa. Tällä hetkellä vaan elämäni on niin helvetin pieni, että Mokoma nousee isoksi osaksi.
Tajusin vaan eilen ettei sekään oikeastaan ole totta. Mokoma on ainoa suht turvallinen asia mistä saatan kirjoittaa, vaikka siitä sataa paskaa niskaan siitäkin. Päätin tänään että muutan suunnan; ei minun tarvitse miettiä mitä voin kirjoittaa... Ainoastaan se, Miten asioista kirjoitan.

Värityskirjasta osui silmiini yksi lause ylitse muiden, se löytyi sivulta 46.

"Yhdessä halveksuvassa lauseessa niin paljon paskaa, etten tiedä opinko sitä koskaan kantamaan".

Se kiteytti ehkä sen mitä olen viimeiset kuukaudet yrittänyt ihmisille jauhaa, onnistumatta. Se, mitä ihminen sanoo, ei välttämättä merkitse sanojalle yhtä paljoa mitä se merkitsee kuulijalle. Toki joissain tilanteissa toisinkinpäin. Mutta sitä se on; nykykielellä ilmaistuna siis menee tunteisiin kun tullaan arvostelemaan tekemisiä, kuuntelemisia, ties mitä. Ja käsitetään tahallaan väärin.
Olen kasvanut maailmassa jossa ei ollut somea. Se on muokannut minusta tietynlaisen. Toisaalta, ei pidä unohtaa narsistia, joka jätti minuun leimansa. Todennäköisesti iäksi, vaikka kuinka olen yrittänyt lukea ja oivaltaa, saavuttaa sitä tilaa jossa ymmärtäisin miten narsisti voikaan päästä toisen ihon alle niin syvälle, miten hän saa uhrinsa uskomaan että tämä on alinta kastia ikinä ja narsisti itse se suurin mahdollinen palkinto elämässä..
Ja tavallaan luulin ehkä jonkun aikaa että tämänhetkinen kaikki arvostelu on hyökkäys minua kohtaan, että juuri minun persoonani on se, mitä ihmiset vihaavat. Ei se niin mene.. Eräs ystävättäreni ei kykene nauttimaan legolla rakentelusta; "Miksi sä sit hommasit lapsia jos et kerran jaksa niiden kans rakennella legoilla?"
Ihmiset jakaantuvat tässä kohtaa kolmeen kastiin: ykkösryhmä on se, joka voisi päästää suustaan tuon kommentin ja siksi ymmärtävät. Sitten on se kakkosryhmä jotka olettavat että "no läpällähän toi on heitetty". Se on se, mitä minäkin toivon. Mutta sitten on se kolmas ryhmä, johon itse kuulun: ymmärrän että kommentin heittäjän maailma on juuri niin pieni ja sulkeutunut kuin kommentti antaa ymmärtää. Heille on olemassa vain se oma maailmankuvansa. Ehkä heidän tarkoituksensa ei ole loukata, vaan ainoastaan ilmoittaa oma kantansa. Silti on ihmisiä, jotka loukkaantuvat. Omien kokemustensa ja elämänsä valmentamana tai muuten vain luonteensa takia..

Värityskirja vei minut pienelle tripille omaan menneisyyteeni. Tapahtumapaikka on eri, minähän en ole täältä hiivatin idästä, vaan niitä normaalimpia Keski-Suomen kasvatteja. Mutta silti, kertojan lapsuuden ja nuoruuden kokemukset veivät tosiaan minutkin lapsuuteen ja nuoruuteen, pohtimaan asioita joita olin jo painanut jonnekin taustalle kummittelemaan.
Siihen hetkeen kun äitini kielsi minulta musiikkiluokalle siirron koska "ethän sä osaa mitään". Koskaan ei vanhempiani kuulunut kevätjuhliin eikä myöskään joulujuhliin. Jatkuvasti sain kuulla että minusta ei ole mihinkään, ja kaksi hetkeä kuvaakin sitten elämääni siltä saralta: Se kun musiikinopettaja sai kuulla että pyörin bändissä, enkä uskaltanut myöntää rooliani. Jos olisin kertonut laulavani, hän olisi varmaan nauranut itsensä tärviölle. Sanoin että soitan bassoa. Voin kertoa että ei mennyt vahvasti, siihen mennessä osasin tasan tarkkaan muutamia sointuja kitaralla, ja basso EI ollut helpompi instrumentti.
Myöhemmin minut pakotettiin karaokeen. Äitini oli paikalla. Se hetki yhdistettynä sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja paniikkihäiriöön? Ei hyvä. En ole sen jälkeen laulanut julkisesti muille kuin siskoni lapsille tuutulauluja. Ovat nukahtaneet, joten ehkä en kuulostanut vanhalta riivinraudalta vaan ennemmin unettavalta ja tasapaksulta. Hyvä niin.

Nuorisokodissa opettelin varsinaisesti soittamaan kitaraa. En toki poikien kanssa jotka soittelivat lähinnä sähkökitaraa, minä rakastin akustista. Siihen aikaan kuuntelin sekalaista musiikkia, olin päässyt kasarihevistä Iron Maidenia ja Van Halenia lukuunottamatta melko hyvin yli ja kuuntelin sitten prodigya, Marilyn Mansonia (sattuneesta syystä en nyt saa päästäni ajatusta että miltä Marko Annala olisi näyttänyt verkkosukkiksissa...) Apulantaa, Sex pistolsia, Violent Femmesiä.. Hyvin sekalaista siis. Silti ne biisit joita kitaralla tapailin, olivat sitten Bryan Adamsia, Apulannan rauhallisempia biisejä (ilona, päivästä toiseen..) ja niitä Juicen iltanuotiolla soitettavia renkutuksia. Sain kehuja siitä että toisin kuin pojat, en opetellut biisejä vaan soittamista yleensäottaen. Sain ohjeistuksen että tunti päivässä pitää vanhat taidot yllä. Nuorisokodissa "oma hoitsuni" taisi olla ainoa jonka kuullen soitin. Toki soitto kuului yleisiin tiloihin, mutta suoraan huoneessa ollessa.. Ja hän varmaan oli ainoa joka ohjeisti ja antoi kritiikkiäkin tarvittaessa. Ja hänen soittoaan kuuntelin lumoutuneena. Hän kirjoitti myös sointuja biiseistä joita halusin soitella, siihen ei ikinä itselläni ole kykyä ollut.
Myöhemmin silppusin kitaran, poltin pari kansiollista nuotteja ja tabseja ja päätin etten koskaan enää koske kitaraan. Vain tajutakseni pari vuotta myöhemmin silloisen aviomieheni lähdettyä kälppimään että se on ostettava uusi. Soittelin lähinnä kuitenkin vain tanskandogilleni tuolloin. Ehkä joku kumppaneistani kuuli soitantaani, mutta...
Pari vuotta sitten tuli kuitenkin aika etten ollut kitaraankaan koskenut enää. Ranteeni eivät antaneet soittaa, joten möin sitten pois. Hiljalleen turrutin itsestäni myös musiikinkuuntelun. Herättelin sen sitten myöhemmin takaisin eloon, mutta tosiaan elämässäni on synkkä aika jolloin musiikki jota kuuntelin oli sitä poppispaskaa jota en näin jälkikäteen edes laske musiikiksi. Täysin koneellista diipadaapaa joka ei herätä tunteita suuntaan tai toiseen..

Mutta tosiaan, minut on aina litistetty. Äitini sanomiset ja tekemiset on käsitelty tuhanteen kertaan aiemmin; hän oli alkoholisti, joten lopulta minua on kasvattanut 50% äitini ja 50% alkoholi.
Isäni ei ollut kuvioissa, mutta ne hetket kun isäni luona olin toisinaan, jakautuvat kahtia. Oli se hauska isä, jonka kanssa käytiin mustikassa ja pilkillä, ja sitten oli se isä, joka yritti puukottaa. Se isä, joka kertoi etten ansaitse kantaa hänen sukunimeään.

Toinen Värityskirjasta silmille hypännyt pätkä löytyy sivulta 169;

 "Unelma siitä että olisin terve. Ettei aina muutaman vuoden välein tarvitsisi sairastua masennukseen. Unelma siitä, että oppisin tunnistamaan niitä keinoja joilla masennuksen voi välttää."

En tiedä onko sellaisia olemassa kaikille.. Minä uskon vakaasti että masennukseni on pohjimmiltaan toivottomuutta, epätoivoa ja ehkä jonkinlaista pakoakin. Tai epätoivoa siitä oikeastaan, ettei pääse pakoon. Masennusjaksoinani hoidan vain aivan kaikkein välttämättömimmän, eikä se ole oma ravinto tai hygienia, vaan juurikin koirien käyttäminen ulkona, kissojen ruokinta tai muksun tyrkkääminen kouluun. Se kaikki, minkä tiedän jäävän hoitamatta ilman panostani. Kuka sitten panostaisi minuun? Kuka pitäisi huolta minusta? En tiedä.

Miten minä voisin päättää oman masennuskierteeni? Haalimalla oikeasti niitä asioita ympärilleni joita tarvitsen ja joita rakastan. Minulla ei vaan ole siihen varaa.. Muuttaisin pohjoiseen, pieneen omakotitaloon kauas muusta asutuksesta. Koirien kanssa, toki. Ilman ihmiskontakteja. Keräisin itseni kasaan, antaisin jokaisen särön luutua niin että henkiset murtumakohtani olisivat lopulta niitä vahvimpia. Viettäisin muutaman vuoden yksinäisyydessä eheytyen.

Miksikö? Koska en kykene laittamaan itseäni niin kiinni, niin pieneksi ja huomaamattomaksi, etteikö joku näkisi minua ja tulisi vaatimaan palasia minusta.

Mitä minä teen arkena? Hoidan puolueasioita, sillä haluan tulevaisuuden ihmisille paremman elämän. Haluan vaikuttaa. Haluan tukea sitä kaikkea mihin uskon tulevaisuudessa, avointa päätöksentekoa, valinnanvapautta, vastuunkantoa oikeuksien rinnalla toki..
Hoidan isoäitiäni, joka on muistisairas ja minusta riippuvainen lähes kaikin tavoin. Huolehdin lääkityksestä, huolehdin ruuasta, laskujenmaksuista, lomakkeiden täytöstä.
Hoidan perhettäni, koiria, osallistun kaikkeen mihin pystyn, kun pyydetään. Olen huono sanomaan ei, jos tiedän, että kykenen auttamaan. Enkä ole varma, koska se hetki tulee vastaan että en tunnekaan rajojani. Haluan uskoa että tunnen, mutta.

Isoäitini on harteillani siksi että hänen elossaolevista lapsistaan kolme on alkoholisteja ja yksi laitoksessa asuva skitsofreenikko. Olen ainoa joka kasvatettiin ilmeisesti tässä suvun haarassa vastuuntuntoiseksi. Sain muidenkin osuudet näemmä..

Tätini, se alkoholisti-sellainen ei ole kovin tyytyväinen tilanteeseen. Viestit joita häneltä saan viikottain ovat loukkaavia ja kuluttavia.
"Haista vittus jos Peikko ei sinne jaksa" on lievimmästä päästä. Hän haukkuu huoranpenikaksi, ilmoittaa kuinka kumpikaan puoli suvusta ei minusta välitä, kertoo isäni haukkuvan, milloin isoäitinikin, kuolleen tätinikin on ilmoittanut inhonneen minua. Vaikka itse sanat suodatan enkä jaksa taltioida enää sisälleni, pitkään jatkuneena (vuosia) tämä kaikki jättää kuitenkin jälkensä. Myönnän että olen typerä tässäkin tilanteessa, mutta en osaa sulkea itseäni ja ajatella että alkoholi ja sairaus siinä puhuu, ennenkuin olen tuijotellut peiliin muutamat hetket ja pohtinut, olenko antanut tällä kertaa aihetta purkauksille. Ja sen teen joka kerta haukut saadessani. Joka ikinen riita, tora, haukku, vaikka kuinka yksipuolista tahansa, minä mietin mitä olisin voinut tehdä toisin. Eikä se enää ole tervettä tässä määrin. Minun(kin) pitäisi oppia itsekkäämmäksi, vaikka kuinka väitetään että olen itsekäs, empatiakyvytön paska. 

Siskoni on vaikeassa tilanteessa ja hänen toiseksi vanhin lapsensa otettiin meille asumaan. Minua on kiitelty siitä että tein epäitsekkään teon ja autan "hädässä". Ei motiivini ole yksinomaan sisareni ja hänen perheensä auttaminen...
Sain taannoin sen keskenmenon, kun raskaus oli pidemmällä kuin aiemmat raskauteni. En ajatellut koko keskenmenoa itseasiassa aikoihin, mutta sattuneesta syystä värityskirja sai muistelemaan sitäkin.
Minähän olisin oikeasti vapaaehtoisesti lapseton. Olin varaamassa aikaa sterilisaatioon, sillä olen varma, etten halua äidiksi. En halua geenejäni eteenpäin, en halua huolehtia kenestäkään. Haluan tiivistyä itseeni enkä jakautua. Mutta kun menimme Peikon kanssa yhteen, puhuimme lapsista, tietenkin.. Peikko on vahvasti "isätyyppiä". Sovimme, että odotamme muutaman vuoden, ja jos ei lasta kuulu, saan mennä sterilisaatioon. Reilu peli siis.
Tulin raskaaksi ja sain keskenmenon. Raskaus oli sen verran pitkällä että jouduin kohtuun kuolleen sikiön sitten synnyttämään lääkeavustuksellisesti sairaalassa. Olen kuullut että jotkut tyrkätään kotiin synnyttämään, minä tein sen osastolla. Tunteeni sillä hetkellä olivat surua, mutta eivät siksi että olin menettänyt lapsen, vaan siksi että en kyennyt auttamaan Peikkoa joka oli murheen murtama. Googletin, kyselin joka paikasta apua että miten minä voin tukea miestäni? Ilmeisesti en mitenkään, sillä mistään en löytänyt ulkopuolista apua. Hetken kuvittelin että suhteemme kuolee sen myötä että en kykene myötäelämään surua joka oli tavallaan lähtöisin minusta, mutta jota en vain kokenut omakseni. Toki ennen raskauttakin puhuimme että jos koskaan eroamme, huoltajuus jää täysin Peikolle, sillä minä en kykene lasta kasvattamaan. Ilmeisesti selvisimme kuitenkin siitäkin ajasta yli. Nykyisellään Peikko on kertonut ettei enää niinkään elä siinä uskossa että lapsen on oltava biologinen.. Joten tavallaan tämä oli saumani hyvittää se, etten hänelle "kykene" antamaan biologista lasta. Poika, joka perheeseemme muutti, on tosin jo 11, mutta Peikko on hänet tuntenut jo 6-vuotiaasta. Poika on todennäköisesti hyvin samankaltainen kuin oma, biologinen lapseni olisi; moniongelmainen, masentunut, diagnosoimaton toki.. Sosiaalisesti kömpelö ja järkyttävän paljon itseään täynnä. Sellainen minäkin olin. Ihan levällään joka suuntaan..
Toisaalta.. Nyt minä tiedän mitä minun olisi pitänyt kuulla silloin jotta olisin kasvanut edes vähän tasapainoisemmaksi. Ehkä minä osaan tehdä jotain enemmän oikein?
Siskoni kuvailee tätä poikaansa melko osuvasti: "Hän ei ole tiimipelaaja kuten muut lapsemme. Hän on erakkoluonne, kuten tätinsä." Harmi vaan, ettei yhteiskuntamme oikein tue sellaista elämäntapaa.

Monessa kohtaa olen aivan erilainen luonteeltani ja kokemuksiltani kuin Marko Annala, joten ei voida tässäkään tapauksessa puhua että olisin täysin uppoutunut ja samaistunut kirjan kertojaan. Mutta silti se tietty ajankuva toi muistoja enemmän kuin mikään pitkään aikaan ja jotkut yhteneväisyydet hätkähdyttivätkin. Värityskirja on viimeisen 5 vuoden aikana lukemistani kirjoista ainoa jonka kertojaan samaistuin useita kertoja. Hämmästyin. Tietäähän sen jokainen aikuinen että tietyt kokemukset ovat sellaisia joiden kanssa ei ole yksin. Tietyt ajatukset eivät ole sellaisia joita kukaan muu ei ajattele. Vaikka lähtökohdat ovat eri, päätelmä voi silti olla sama.

 Ja ehkä minä annan kivikokoelmallemme vielä armonaikaa.
 Sekä Peikko että minä olemme tahoillamme hamstranneet kiviä, isoja ja pieniä, kauniita rumia, ja säästäneet niitä elämämme varrella. Hiljalleen ne ovat ottaneet paikkansa kuistin ikkunoilla pelargonioiden sijaan ja lopulta osa on valunut pihallekin.. Olkoon. Ei se tunnukaan enää niin erikoiselta etteikö siinäkin kohtaa voi ihmisten kummastelua kuitata olankohautuksella.

Ihmissuhteiden burnout

Olen ollut kirjoittamatta, sillä oikean käden peukalon ojentajalihas on ollut hyvin pahasti tulehtunut. On edelleen tulehtunut, mutta jonkun verran antaa kuitenkin käyttää itseään.. Mutta se haittasi pahasti jouluvalmisteluja, töitä (sairaslomaa takana ja edessä), salilla käyntiä, kaikkea elämää.

Mutta nyt ajattelin kirjoittaa jostain ihan muusta, itsestäni ja ihmissuhteistani. Ne eivät koskaan ole olleet helppoja, ja olen ollut menneisyydessä hyvinkin ajattelematon ihminen. Ja välillä on raskasta olla totuuden torvi, se, joka kokee velvollisuudekseen puhua totta kun kysytään. Ja joka haluaa oikaista vääryyttä. Ja kun koko ikäni olen kuullut sitä että pitäisi kohdella muita kuten haluaisi itseään kohdeltavan, niin siten olen tietenkin opetellut toimimaan. Eli haluan, että minulle kerrotaan totuus niinäkin hetkinä, kun se ei minua miellytä. Ja oikeasti; minä en näe kaikkia niitä lankoja, joita ympärilläni on. Minä en aina ymmärrä ketä kaikkia asiat joita teen tai sanon, koskettavat. Toisaalta, olen aina ollut sitä mieltä, että vastuu on kuulijalla siinä missä sanojalla: jos jokin tuntuu loukkaavan, eikö silloin kannattaisi tulla kysymään mitä tarkoitin? Jos joku tuntuu paskanjauhannalta, eikö kannattaisi kysyä, mistä on kyse?
Puolueen kanssa kipuilin pitkään, sillä minusta tuntui että en vaan jaksa koko paskaa. Olen sitä mieltä, että olen saanut syytöksiä turhaan. Olen hankala, tiedän, mutta turhaa paskanjauhantaa on jumalattomasti, kun ihmiset eivät ole voineet tulla sanomaan asioita suoraan. Niiden setvimiseen olen sitten kuluttanut energiaani sen verran kun olen terveydentilaltani jaksanut. Tässä vaiheessa sanon kuitenkin ison kiitoksen muutamalle ihmiselle; en mainitse teitä nimeltä, mutta kerroitte minulle niistä "tulipaloista" joita jouduitte sammuttelemaan. Tiedän, että niitä tulee jatkossakin. Mutta toivon silti, että silloin kun niitä tulee, niitä ei sammutella heittelemällä jauhetta minne sattuu, vaan tulen alkulähteille: pyytäkää minulta selitys jos toimeni kummastuttavat tai arveluttavat. Motiivit ovat joskus piilossa, mutta koskaan en ole puolueelle pahaa tahtonut, vaan antanut aina kaiken minkä olen pystynyt.

Ystäväni. Te olette mitä olette; toiset läheisempiä kuin toiset. Muutamat puukottavat selkään toistuvasti, muutamat ovat ottaneet opikseen.. Ja muutama on äärimmäisen läheinen ja tärkeä. Erityisesti sinä, joka tänään soitit minulle.. Puhuimme paska-asioita ja uudelleenkouluttamisesta. En tiedä, luetko tätä koskaan, mutta tiedätkö, olet ainoa ihminen joka soittaa tai tulee käymään ilman että haluaa minulta mitään. Ihan vain jutellakseen ja höpötelläkseen ihan vain koska ihmisten joskus tulee jutella niitä näitä. Koskaan en tiedä mistä tulemme puhumaan kun soitat, tai kun tulet käymään; se on virkistävää. Anteeksi että se olet sinä joka "aina" soittaa, mutta se taitaa olla kiinni elämämme aikatauluista, teet kolmivuorotyötä, joten.. Mutta oikeasti, kiitos. En usko että oikeasti tiedät miten suurta osaa järjissäpysymisessäni näyttelet.

Isäni on kadoksissa. En tiedä missä hän on. En ole varma, haluanko edes varmuutta asiaan.. Pitkään suljin silmäni ja ajattelin että on missä on, kyllä hän sitten ottaa yhteyttä taas haukkuakseen kun on valmis.
Tein kuitenkin viikonloppuna matkan paikkakunnalle jossa asuin taaperovuosinani. Tapasin isäni hyvän ystävän ja hänen työkaverinsa. Se sävy, millä he kertoivat muistojaan isästäni, sai minut muistamaan niitä hyviä hetkiä, ja ymmärsin, että alan olla katkeroitunut ja väsynyt siihen, että kannan vastuuta ja huolta aikuisesta ihmisestä. Eikä se ole mitään, mitä olisin valinnut. Se vaan on jotain, mitä on. En koskaan saanut häneltä sitä huolenpitoa, mitä olisin oikeasti tarvinnut. Miksi minä en osaa sitten olla huolehtimatta hänestä..?

Isoäitini. Toisen omaishoitaja olin, ja lopulta saatoin hänet haudan lepoon. Toisen raahasin Tuusulasta lähemmäs itseäni, jotta voin huolehtia hänestä täällä. Kävimme tänään kahvilla ja kaupalla, ja hän kiirehti kovasti ostoksilla. Kerroin hänelle ettei ole kiire, että voimme rauhassa etsiä hänelle mieluisimman shampoon ja hajuveden. Etsimme, ja hän, muistihäiriöinen isoäitini, oli tyytyväinen ja rentoutunut kun menimme kotiinsa. Minun pitäisi enemmän antaa hänelle aikaani, sillä tiedän, ettei yhteistä aikaa enää ole jäljellä paljoa. Minun pitäisi mennä ja olla hänen kanssaan. Ja kunhan saan terveyteni kuntoon, menenkin. Kävelen sinne päivällä, teen lumityöt ja istun kahville. Kunhan vain voin olla varma, ettei minussa ole mitään mikä vaarantaisi hänen terveytensä. Hänkin kun toipuu keuhkokuumeesta yms..

On eräs ystävä, jota haluan kiittää upeistä juttuhetkistä. Nainen, joka tuskailee eron ja uuden suhteen välimaastossa. Hänkään ei varmasti tiedä, miten virkistävää seuraa minulle on. Minua harmittaa, että oma teveyteni on pettänyt minut niin pahasti, etten kykene lähtemään salille seuraksi rehkimään kuten haluaisin. Enkä pääse täältä kahvittelemaankaan kahden kesken kuten haluaisin, koska autoni hajosi. Pitänee opetella bussilla liikkuminen, kunhan vain saisi aikaiseksi.

Linux. Debian. Sitä minä kaipaan, mutta se, että saisin edes oman koneeni käyntiin, vaatisi uskomattoman määrän keskittymiskykyä, enkä usko että saan ihan heti itseäni kasaan senkään suhteen..

Ja sitten on hän, jonka lasken parhaaksi ystäväkseni. Pörrö. Ilman häntä en olisi tässä, tietenkään. Kun putket jäätyvät, rahatilanne kaatuu päälle, ja yksinäisyys tuntuu tukahduttavalta, tiedän, että siinä on ihminen, johon voin luottaa. Tiedän, että hän tietää, miltä tuntuu repiä puukkoja selästään. Tiedän, että hän tietää hyvin pitkälle sen, millaisessa suossa yritän tarpoa. Tiedän, että hän näkee virheeni, ja yrittää osoittaa missä kohtaa menen metsään. Usein olen liian jääräpäinen kuunnellakseni, ja ystävyydessämme ehkä vielä liian usein molemmat pääsemme sanomaan "mitäs minä sanoin". Ehkä joskus opimme kuuntelemaan toisiamme enemmän ja paremmin. Toistaiseksi tappelemme vielä jonkun verran ja sitten sovimme. Tärkeintä on, että hän on siinä. Eikä maailmassa ole mitään, mitä en hänen vuokseen tekisi. Elämämme ovat kietoutuneet yhteisten kokemusten ja yhteisten ihmisten vuoksi yhteen hyvin tiukasti. Se voi olla tukahduttavaa, tai ehkä vähintään hämmentävää ihmisille, jotka eivät ymmärrä, mitä kaikkea olemme käyneet läpi. Ystävyytemme alkoi toki parisuhteena, mutta kokonaisuudessaan lähes 10 vuotta kestänyt tuttavuus on sellaista, mihin mahtuu niin mielettömän paljon. On romahduksia, on huippuhetkiä. On työkuvioita, ihmissuhteita, kuolemaa ja syntymää. On kaikkea mahdollista. Ja tulee olemaan. Siinä on ihminen, jonka toivon tuntevani niin kauan, kun elämämme kestää.


Mutta sitten on vielä se yksi.
Se mahdollisesti tärkein, se, joka todennäköisesti haluaa olla vierelläni, mutta jonka arvoinen en missään nimessä ole.. Ei kulu päivääkään, ettenkö vihaisi itseäni sen takia, miten olen elämäni elänyt. Ei kulu päivääkään, etten vihaisi sitä, että tuhoan hänen elämäänsä olemalla tässä hänen rinnallaan. Hänen olisi pitänyt saada terve, järkevä nainen, joka on sydämellinen ja rakastettava. Sellainen, joka tulee ihmisten kanssa toimeen. Sellainen kaunis ihminen, jota ystävät jumaloivat. Sellainen, joka on toimelias ja antaa kaikkensa parisuhteelle ja elämälle.

Mokoma - Mutta minulta puuttuisi rakkaus

lyhty sammunut pääni päällä

ei yksikään ajatus elä

kipu esittäytyy ystävänä

on aina vain lähempänä

vaalin sitä rakkaudella

sillä ei ole minulla toista

huokaan hiljaa

heitän kukan vastaan

päivät seuraavat toinen toistaan

ja minä odotan

jotain tapahtuvan

ja minä odotan

jonkun saapuvan

onko jossain minulle koti

johon joku minua kaipaa

muistelen aikaa jolloin vielä

nauroin ja tunsin vihaa

nyt olen kehys vailla kangasta

luuta ja heikkoa lihaa

ja minä odotan

jotain tapahtuvan

ja minä odotan

jonkun saapuvan

onko jossain minulle koti

johon joku minua kaipaa

ryntääkö joku syliin

jos olen ollut poissa pitkän aikaa

itkeekö joku jos kuulee minun kuolleen pois

huomaako edes kukaan

onko haudallani kynttilöitä

kukkia saanko mukaan

nyt olen kehys vailla kangasta

luuta ja heikkoa lihaa

onko jossain minulle koti

johon joku minua kaipaa

ryntääkö joku syliin

jos olen ollut poissa pitkän aikaa

itkeekö joku jos kuulee minun kuolleen pois

huomaako edes kukaan

onko haudallani kynttilöitä

kukkia saanko mukaan

Sen sijaan hän sai minut. Loppuunpalaneen ihmisen. Sekä henkisesti että fyysisesti.
En tiedä, korjautuuko mikään minussa enää koskaan. En tiedä, odottaako minua tämän vuoden lopussa mahdollinen uudelleenkoulutus vai sairaseläke. Tiedän vain, että joudun käymään jutustelemassa mukavia valkotakkisille, ja mahdollisesti aloitan lääkityksen ensi kuussa, josko itseinhoni siitä vaikka vähenisi. Lääkkeitä lääkkeiden päälle, kätevää?
Minä olin joskus jotain, mitä halusin. Annoin kaikkeni ihmisille, jotka tarvitsivat. Kun tajusin rueta suojautumaan, olin jo heittänyt itsestäni liikaa menemään. En tiedä, onko minun mahdollista saada itseäni kasaan enää. En tiedä, kykenenkö rakastamaan ilman että ajattelen, että Peikko lähtee vielä. En tiedä, kykenenkö käymään hänen kanssaan missään, ilman että ajattelen, että hänen vierelleen kuuluisi joku huoliteltu, kaunis industrial-henkinen nainen eikä muumimamma joka ei muista katsoa peiliin kuin kolme kertaa viikossa.. En tiedä, kykenenkö repimään itsestäni niin paljon, että rakentaisin tätä kotia, panostaisin tähän taloon, kun neljä päivää seitsemästä olen varma, että hän löytää jonkun monin tavoin paremman ja lähtee viereltäni, ja minä jään taas kerran tyhjän päälle.
Ja nyt sitten on hyvä kysyä että emmekö ole naimisissa, onko meillä avioehtoa jne.. Ei ole ehtoa, olemme naimisissa. Mutta koskaan en tulisi viemään pennin kunaa erossa. Kun katsotaan aikaisempia eroja, olen antanut eksieni pitää lähes tulkoon kaiken mitä ovat halunneet. Niin minä antaisin nytkin.. Minä rakentaisin vaikka kaiken tyhjästä jos tarve tulisi. Tai sitten jättäisin rakentamatta. Mutta mitään en veisi pois, mitä ei mukanani ovesta heitettäisi.
Kuinka paljon rakkautta laimentaa se, että toinen koko ajan jarruttaa ja epäröi? Kuinka paljon voi sabotoida omaa suhdettaan sillä että jatkuvasti uskoo että ei tämä tule kestämään koska toinen ansaitsee parempaa? Tuleeko koskaan hetkeä, että uskon, että olen ansainnut tuon ihmisen rinnalleni?

Totuuden nimissä on myönnettävä, että Peikossa on huonoja puolia vaikka kuinka. Hän on liian harkitsevainen, unohtelevainen ja ihan suorastaan laiskakin toisinaan. Tai ehkä vain liian mukavuuden haluinen.. Mutta silti. Silti.
Minä olen tuhonnut tahattomasti hänen ystävyyssuhteitaan. Olen saanut hänet eristettyä ihmisistä omalla käytökselläni. Olen saanut katkeruuteni tarttumaan häneen.. Vaikkakin hän on sitä mieltä, että olen vain avannut hänen silmänsä näkemään tietyissä ihmisissä tiettyjä asioita....

Mutta silti. Kun katson häntä nukkumassa, minä rakastan. Rakastan niin että halkean. Vihaan itseäni niin että tekisi mieleni lähteä. Jättää kaikki. Uskoa että hän toipuu, että hän löytää sitten sen oikean, rakastavan vaimon. Sellaisen, joka tekee kaiken sen, mitä minä haluaisin tehdä, mutta en kykene. Fyysisesti voisin ehkä jossain määrin hyväksyä sen, että olen rajoittunut.. Mutta henkinen rajoittuneisuuteni on yksinkertaisesti sellaista, että en pääse siitä yli. Tiedän, että minun pitäisi. Mutta en voi. En vaan pysty..

Ehkä myönnän, että se "elämäni suuri rakkaus", X, on vaikuttanut minuun musertavasti. En kykene selittämään itselleni miksi toimin kuten toimin. Miksi en tehnyt mitään oikein. Ja sitä ajatellen pelkään kai vieläkin tehdä yhtään mitään. Lisäksi jokainen mennyt ihmissuhde, parisuhde ja ystävyyssuhde, on syönyt minusta palasia. Minä en tiedä, miten eheytyisin? Minä en tiedä, ihan oikeasti, miten minun tulee toimia, että tulen ehjäksi?

Mokoma - Lunnaat

Tulit kenties toisesta ajasta
Jostain kaukaa vieraasta paikasta
Et esitellyt itseäsi
Silti asetuit taloksi
Suljit verhot ja piilouduit visusti

Otit minut syliin
Puristit ja teit sen selväksi
Otit minut syliin
Että vierelläni hetken kulkisit

Vaadit lunnaiksi kaikkea kaunista
Auringon nousuja, linnunlaulua
Riistit minulta kohokohdat
Ja sulloit ne säkkiisi
Kun vihdoin lähdit
Et sanonut hyvästi

Otit minut syliin
Puristit ja teit sen selväksi
Otit minut syliin
Että vierelläni hetken kulkisit
Otit minut syliin
Kuristit ja sitten hellitit
Otit minut syliin

Otit minut syliin
Puristit ja teit sen selväksi
Otit minut syliin
Että vierelläni hetken kulkisit
Otit minut syliin
Minut syliin