Jatkuu niinkuin sade

 Viikonloppu oli rankka. Mutta sehän näiden postausten idea ja kantava voima taitaa tätä nykyä olla.. Olisi joskus kirjoittaa violetin eri sävyjä. Punaista. Ruusunpunaisia laseja ja keväistä skumppaa. Sitä miten halkean onnellisuudesta. Mutta sen sijaan tuntui että näkyvissä lauantain jäljiltä oli pelkästään mustaa. 

Voi toki olla että hyvin menneen viikon jälkeen pudotus todellisuuteen vaan oli astetta rankempi. Tai pudotuskulma hieman liikaa. 
Tein erästä projektia jossa alkuperäinen osanottajien määrä oli 5 ihmistä. Se kutistui kutistumistaan ja vei minulta sitten lopulta puoli vuorokautta ja aiheutti pelkästään selkäjumia ja vitutusta ja antoi palaneen naaman. Kaiken yksinjättämisen keskellä sitten kävi niin että eräs alkuperäisistä osallistujista vielä tuli paikanpäälle vittuilemaankin.  
Vittuilija sattui olemaan ihminen johon Peikolla on jonkinlainen kontakti, joku joka oli Peikolla ehkä toiveissa kumppaniksikin. Ja josta olin hyvinkin onnellinen; sellainen vakaa ja tervejärkinen ihminen jonka kanssa varmasti tulisin metamuruinakin juttuun. He kävivät kerran ulkona yhdessä ja kaikki tuntui menevän hyvin. Kun sitten tosiaan tuli lauantai ja projekti olisi pitänyt alkaa, ihmisistä osa oli sairastunut ja osalle ilmaantunut muuta. Ja sitten tämä ihminen, joka oli edellisenä iltana arponut että tuleeko paikalle aamulla vai iltapäivällä. Hänen peräänsä sitten kyseltiin 15.30 ja hän raivostui että olin jo paikalla ja aloittanut. Hän muille ilmoitti että oli minulta kysellyt aloitusaikaa ja jäänyt siihen uskoon että minä ilmottaisin monelta aloitetaan. Todellisuudessa hän oli ilmoittanut että hänellä oli aikomuksena aamulla mennä kirppareille ja kuulema muutenkin oli aamulle ohjelmaa. 
Hänen sanojensa seurauksena laitoin projektiin osallistuneille (yhteinen whatsapp-ryhmä) kuvankaappauksen viestistä jossa hän arpoi omaa paikalletuloaan ja infosin että ei, hän ei ole kysellyt minulta aloitusaikaa.

No, se tilannehan luonnollisesti vitutti aika reilusti. 

Peikolla ja minulla on nyt yhteistä historiaa vissiin kaikenkaikkiaan jotain 16 vuoden ajalta. Yhdessä niistä 11. Joten voin myöntää että kyllähän tuo kirpaisi aika paljon kun viestit nähtyään Peikko oli edelleen sitä mieltä että minä mokasin taas kommunikaationi kanssa. Ja jätti huomioimatta sen että kun launtain aloituksesta sovittiin, paikalla oli kaikenkaikkiaan 6 henkilöä, eli 4 ulkopuolista jotka eivät kuulleet kysymystä "moneltako aloitetaan", ja kuulivat lauseen "mä meen jokatapauksessa aamusta aloittamaan". Mutta aina se on helppo suuttua minulle, olettaa että tahallani sabotoin, olettaa että vika on tosiaan aina minussa. 
Olen hiljalleen oivaltanut että en taida kestää sitä että oma kumppani ei näe minussa enää sitä ihmistä jonka näki alussa; sen väärinymmärretyn ihmisen jolla on hyvät tarkoitusperät ja huono kommunikointitaito. Sitä se kuitenkin on, oli se aspergeria tai mitä vain, mutta sosiaalisesti olen totaalisen paska tulkitsemaan muiden tunnetiloja ellen ole aiemmin virittäytynyt niitä tulkitsemaan.  Jokatapauksessa minun sanojeni vääristely ja suoranainen valehtelu porukalle oli poispyyhkäisty Peikon mielestä sillä että minä puolustautuessani julkaisin aiheeseen liittyvän yksityisviestin porukalle M:lle tilannetta ääneen pohtiessani hän tuumasi että Peikko on vahvasti ihastunut tähän ihmiseen, joten katsoo siltä kannalta asiaa. Muistan vain lauseen aikaansaaman tunnetilan: Entä jos joskus minuunkin? Entä jos joskus joku minuunkin niin kiihkeästi että puolustaisi ja näkisi minunkin näkökantojani? Vaan ei. Ei koskaan. Muut menevät aina muiden maailmassa minun edelleni. 

Pantterin kanssa olemme keskustelleet paljon. Silti minusta tuntuu riittämättömältä, enkä tiedä saanko koskaan purettua pois sitä uhmaa ja machoilua mikä taas on nostanut päätään. En ole varma johtuuko se epävarmuudesta vai onko se vain tavallaan sitä turvaverkkoa johon voi pudottautua epävarmuuden hetkinä. 
Silti tiedän että itselleni on hieman hankalaa tasapainoilla M:n ja Pantterin välissä. Alunperinkin tiesin että kun molemmat ovat tavallaan (ja ennenkaikkea keskenään eri tavalla) herkkiä ja yliajattelevia, niin heidän keskinäinen kohtaamisensa tulee olemaan haasteellista. Pantterin romahduksen jälkeen sitten kaikki tuntuu todella tulehtuneelta. En todennäköisesti saa kumpaakaan heistä näkemään sitä toisen ihmisen todellista minää, kun siinä on liikaa latautuneita roolituksia päällä. En osaa purkaa niitä, ja se nakertaa elävältä hiljalleen.

Mitä tulee M:ään, minua edelleen ahdistaa anonyymit kommentit jotka tulevat selkeästi tuttavilta joiden on pakko päästä sanomaan jotain minulle ilman että voivat keskustella rehdisti. Ihan sama ovatko minun tuttaviani vai ovatko M:n tuttavia. 

Olemme, luonnollisesti, puhuneet siitä että haluamme olla enemmän yhdessä. Joten muutto on tullut puheeksi. M:n työt ovat toisella paikkakunnalla, mulla täällä sitovat muut ihmiset, sosiaalinen verkosto ja lapsi lähinnä. Joten en oikein näe itseäni muuttamassa tästä nyt ihan lähivuosina poiskaan. Eli luonnollisesti on ollut puhetta että jos M hiippailisi tähän suuntaan. Se tuntuu hiertävän ihmisiä.






Toteamushan se on. Silti se kuulostaa omiin korviini syytökseltä. Musta ajatusmaailmani sai minut tuon kommentin myötä miettimään, onko minulla mitään oikeutta pyytää M:ää muuttamaan tänne tai edes viettämään aikaa täällä. Onko minulla oikeus olla niin itsekäs että revin häntä irti kavereistaan vaikka tahtomattani? 
Olen tehnyt saman kuitenkin jo maantieteellisesti hyvin pitkälti Pantterille. Ja olen tehnyt saman Peikolle, seissyt menneessä hyvin monen ystävän ja jopa sukulaisen ikeessä piikkinä. Olen kuullut kuinka olen hirveä akka kaiken kaikkiaan, ja pilannut kumppanieni elämän. He ovat pelkkiä tahdottomia heittopusseja joita ilkeä noita-akka heittelee mielensä mukaan. 
Haluanko samaa myös M:lle? Nimittäin Peikon kanssa valinta oli tietoinen. Pantterin kanssa tuli vähän yllätyksenä että näinkö tämä sitten menee joka kerta.. Ja nyt M:n kohdalla? Jälleen tietoisesti. Ei tässä iässä olla pehmitetty ympäristöä lainkaan siihen että ihmisten elämät muuttuvat. Ei yli 40v mies saa kääntää elämänsä suuntaa koska silloin kaikki kääntyy läheisten ympärillä päin härän pyllyä. Eikö..? 

Kaikki menneisyys huomioiden minun on hieman vaikea suhtautua nimettömiin huutelijoihin jotka esittävät syytöksiä suoraan minulle. Minusta M:n ystävien pitäisi kertoa pahasta olostaan ääneen. 
Eräs hänen ystävättäristään kävikin kahvilla, ja arvostan suuresti kyseistä ihmistä. Jostain syystä uskoisin kovin mielelläni kun M kuvasi häntä suorapuheiseksi tyypiksi joka sanoisi kyllä jos jokin vaivaisi. Joten ainakin yksi ihminen lienee ok sen suhteen että olen M:n elämässä. 

Suurin osa epävarmuuksistani tulee toki omasta päästäni, mutta oikeasti on todella haastavaa olla juoksematta karkuun kun tilanne ei ole yhtään sen helpompaa mitä se oli aikanaan kummankaan aiemman kumppanin kanssa. Yhdessäolo on helppoa, ME olemme onnellisia. Mutta onko siellä taustalla aina pakko olla jotain paskaa joka vain odottaa että voi hypätä silmille? Ei kaikkien tarvitse olla onnellisia siitä että minä olen, mutta voisiko sitä jatkuvaa negatiivisuuden ryöppyä joskus edes hillitä hieman? 
Toki tiedän että on ihmisiä jotka rakastavat nähdä sitä että minulla menee huonosti / kuinka paljon lopulta menee kuitenkin huuteluista ihon alle. Mutta nyt kerron salaisuuden; tällä kertaa meni. Meni niin että sattui. Anonyymit huutelijat ry sai todellakin minut menemään niin lukkotilaan ja ahdistuneeksi kaiken muun tapahtuneen ympärillä että koin vahvasti että minun pitäisi työntää M pois elämästäni ja ymmärtää että kaikille on parasta jos oikeasti vaan poistun hänen elämästään enkä tule koskaan takaisin. 
Ja tapojeni vastaisesti nielin sen kaiken, itkin yksin. Päätin että ahdistukseni keskellä koko päivänä en vaan sano mitään negatiivista. Ilmaisin toki että parempi että olemme hiljaa emmekä keskustele, sillä minulla ei ollut kommentin lukemisaamuna kaiken tapahtuneen keskellä aikaa puida asiaa edes päässäni, vaan pelkästään ahdistua ajatuksesta lisää. 
Ja toisaalta, sisäinen minä tiesi kyllä sen että M ei päästäisi irti. Enkä minä kokisi oikeaksi työntää häntä pois, sillä olen niin tehnyt omien aatoksieni keskellä useamman kerran kuin eu-direktiivien nimissä olisi hyväksi. Jossain on varmasti kirjoittamattomat säännöt sille miten monta kertaa maailmankaikkeudessa voi sanoa toiselle hyvästi ja vielä saada anteeksi. Uskon että olen tuonkin määrän ylittänyt jo muutama kerta sitten.. 
Että todella vakaa ja ihana polyamorinen suhde? 

En silti tunnusta jojottelu-ilmiötä jossa toinen työnnetään kauas ja vedetään takaisin luokse. Olen yrittänyt pois työntää kyllä, vakaana aikomuksenani pelastaa kummankin ja vähän muidenkin mielenterveyttä. Olen yrittänyt pyristellä itse irti koska se henkinen jaksaminen on oikeasti äärimmäisen heikkoa tällä hetkellä. Suhde ei tullut hyvään aikaan, eikä suhteen kehittyminen tähän suuntaan. Rakastuminen ei kuulunut suunnitelmiin alun alkaenkaan, vaan se rakastaminen ja välittäminen vähän kauempaa, etäämmältä ja vakaammin. Se, että siellä olisi muitakin elämässä, eikä näin että minulla on pakottava tarve kuulla miten toisen päivä menee tai saada nuuskuttaa toisen ihoa. 
Mutta näemmä en olekaan kasvanut yli-ihmiseksi joka hallitsee ihan kaikkea tuntemuksiaan.. Mutta vahvasti sinne olen ollut matkalla! Tämä on vain väliaikainen takapakki! Vielä minä kovetan itseni kyyniseksi paskaksi joka ei jaksa enää välittää mitä muut ajattelevat. 

Kulisseissa tapahtunee muutakin kuin parisuhteilua, miltä olen sulkenut silmäni; ammattiosastoni puheenjohtaja meuhkasi loppuviikosta että minulle pitäisi antaa syyte petoksesta ja hänen päänsä on pölkyllä koska minä olen mokaillut. En tiennyt mokailleeni, olen ollut yhteydessä ihmisiin että sairastuin enkä kyennyt hoitamaan asiaa x ajallaan ja minulle sanottiin että homma on ok, hoidan kun kykenen. Eli homman hoitaminen siirtyi todellisuudessa niinkin suurella aikahaarukalla kun 1 vuorokausi. Siitä hyvästä minut tulee irtisanoa, minun tulee luovuttaa ammattiosaston omaisuus samantien jne. Okei; alkoholilla oli hänen osaltaan osuutta asiaan, mutta anteeksipyyntöä en tule saamaan. Kuten en edellisistäkään selkäänopuukotuksista ja meuhkaamisista.
Olen kiitollinen näistä vuosista ammattiosastoni kanssa, mutta kuten aiemmin elämässä puoluehommien kanssa, tein päätöksen lopettaa ammattiosaston ja ammattiliiton hommissa. Kiitos mielenkiintoisista vuosista, upeista muistoista ja mahtavista ihmisistä joihin sain tutustua, mutta paskakaivon leikkimiset saavat riittää. Joten annan itselleni tämän kuun armonaikaa kasata tavarat ja irtaantua hommasta.  Asialliset hommat hoidan, mutta muutoin nyt tosiaan saa jäädä se laiva. Edelleen, ilman katkeruutta, suosittelen ihmisiä järjestäytymään, ottamaan osaa ammattiliittonsa asioihin ja pyrkimään kohti vaikutusmahdollisuuksia. Peikko on oman ammattiliittonsa liittokokousedustaja, joten väitän että niistä hommista voi oikeasti saada hyvääkin, vaikka oma kokemukseni juuri tältä erää jääkin ns. pakkasen puolelle. 

Omat henkiset voimavarani ovat siis todennäköisesti aivan lopussa. Minulla ei ole ollut aikaa latautua mistään, kaikki on ollut suorittamista ja hankalaa päivästä toiseen elämistä. Tai sitä elämättömyyttä. Olen huomannut että kaikki aikani menee siihen että selviän välttämättömistä asioista, luovuus tulee hyvin tipottain ja oikeastaan on suurelta osin poissa. 
Haluaisin enemmän aikaa tyttäreni kanssa, enemmän aikaa touhuta pihalla, ylläpitää omaa jaksamista eikä vain työntyä rajoja vasten ja pyristellä. Eikä se oikeasti onnistu jos jatkuvasti on olo että täytyy tehdä enemmän ja enemmän tilanteessa jossa tietää jo antaneensa kaikkensa useiden vuosien ajan ilman kiitosta, ilman huomiointia. Ilman että kukaan arvostaa. Kaikki vaan pitävät itsestäänselvyytenä sillä "kyllä Paula hoitaa". Ja Paula hoitikin, ja mielellään. Aina siihen asti kunnes siitä tuli itsestäänselvyys ja rasite jossa päädyin tekemään yksin asioita jotka olisi pitänyt hoitaa porukalla. Otin vastuulleni kaiken sillä olen tunnollinen suorittaja, ja alamme olla harvinainen poikkeus ihmismeressä. Ja sitä kautta meitä on opittu lypsämään kuiviin ja lyhistymään taakan alle. 

Joten nyt on pakko katkaista. Pakko ajatella sekä itseään että niitä läheisiä jotka eivät vielä itsestäänselvyytenä kaiken hoitamista ota. Annettava enemmän niille ihmisille jotka yrittävät antaa takaisinkin jotain. Muutoin en tule näkemään jatkossakaan niitä värejä, vaan ainoastaan kaiken peittyvän sen mustan tunteen alle ettei ole jäljellä enää mitään minkä vuoksi yrittää.

CMX - Jatkuu niinkuin sade

Jos meillä ei ole tarinaa

Näemme vain tämän huoneen.

Jos meillä ei ole tarinaa

Kaikki virtaa tiehensä:

Ja eräänä aamuna

Kukaan ei rakasta mitään

Ei kuule puhetta tuulten

Puiden haikeaa kuisketta..

Meidät huijattiin leikkiin

Jossa voi vain hävitä.

Ja elämä jatkuu, loputtomasti niinkuin sade,

Ja elämä jatkuu, loputtomasti niinkuin sade.

Liian suuri loppuakseen,

Liian raskas jatkaakseen.

Jos meillä ei ole uskoa

Joka nostaisi suureen työhön,

Niiden ihmeiden puolesta

Joihin hulluuksissaan uskoo.

Eräänä aamuna

Ei kaipaa mitään.

Ei katsele kirkkautta

Ei tunnusta ihmisen kasvoja..

Meidät huijattiin leikkiin

Jossa voi vain hävitä.

Ja elämä jatkuu, loputtomasti niinkuin sade,

Ja elämä jatkuu, loputtomasti niinkuin sade.

Liian suuri loppuakseen,

Liian raskas jatkaakseen.

Ja elämä jatkuu, loputtomasti niinkuin sade..

Ja elämä jatkuu, loputtomasti niinkuin sade..

Ja elämä jatkuu.

Ja elämä jatkuu.

Liian suuri loppuakseen,

Liian raskas jatkaakseen.

Pelottavan ihanaa

En oikein osaa ja hallitse kaikkea tätä; polyamorian hankalin kohta on tasapainoilu kaikkien kumppaneidensa keskellä. Kun jotain häiritsevää tapahtuu, hyvässä ja pahassa, koko huojuva torni meinaa hetkeksi kaatua ja tasapaino löytyy haparoiden. Sitä heittäytyy yhteen ihmiseen pieneksi hetkeksi ja hukuttautuu sinne, laiminlyö toisia. Yrittää siinä sitten tasapainoilla ja löytää kultaista keskitietä.
Olen esitellyt M:ää nyt muutamille ihmisille ja osaan lauseita on ladattu aika paljon painoarvoa siitä että "en ole häntä aiemmin tavannutkaan". Totta. Hän on ollut vähän "piilossa" ja hänet on tuotu esiin vähitellen. Mutta pitää huomioida että minäkin tutustun vähitellen häneen. En ottanut pakettiratkaisua vaan kokeilin riskillä että saadaanko koko hommaa toimimaan mitenkään. Lapsi, muut kumppanit, tinder-rakkaus? Karmivaa. Olisin sanonut koska tahansa ystävättärelleni joka olisi samassa tilanteessa että ei helvetissä, ei tuo toimi. Ole kiltti ja juokse!

Olen ollut koko ajan asian suhteen avoin siitä missä mennään. Jossain vaiheessa vaihdoin tinderin tekstiä sopivammaksi, ja ns. perhekuvio kyllä tiesi hänestä koko ajan. 
Mutta silti koko ajan tulee askelia eteen että se pelko toisen menettämisestä on isosti läsnä. Jatkuvasti löydän / löydämme uusia kohtia joissa pohditaan että kestääkö tämä läjässä kaikkineen. Uusia asioita kokeiltavaksi, uusia keskusteltavaksi.  Ja sitten tulee se uupuminen keskusteluun. Väsyminen ymmärtämiseen, sopeutumiseen, keskusteluun.. 

Juuri nyt takana on viikko sairastelua ja yhdessäoloa. On turvallista sanoa että kaikki on hyvin juuri nyt; makaamme vierekkäin ja mikään ei vavisuta maailmaamme. 
Mutta entä sitten kun olemme erillämme? Silloin kaikki ajatukset virtaavat helpommin myös sinne negatiivisiin asioihin. Ikävä hiipii illalla kun toinen ei olekaan läsnä eikä vierellä. Silloin kun ei voi enää upottautua muihin ajatuksiin ja kaipuuseen, mutta ei myöskään voi nuuskutella toisen ihoa ja olla "rauhassa". 

Nyt kun olemme olleet yhdessä lähes puolitoista viikkoa toistemme kanssa, uskallan toivoa että tässä on todellakin jotain tappelemisen arvoista. Siinä että saamme myös arjen toimimaan. Että olisi muutakin kuin satunnaiset tapaamiset? Tavallaan sitä mitä inhoan polykuvioissa: kalenterien yhteensovittamista. 
Meillä kun on eri kuviot, ei kaupunki. Eri arki. Eri toiveita ja halujakin, oletin tovi sitten. Mutta kuten kuuluisa lause ilmaisee; seison sittemmin korjattuna. 
 On ollut suht rankkaakin aikaa, sillä epävarmuudet ovat käyneet tavallaan perustavampaa laatua oleviksi. isoiksi kasoiksi joita pitää setviä nähdäkseen selvemmin. Ei ole enää sellaista ruusunpunaista kalvoa siitä että kaikki menee loistavasti. Ja toisaalta joka kerta kun jotain tapahtuu, poikkeavaa tilannetta tai muuttuvaa tilannetta, huomaan miten pelottavan hyvin toimimme kuitenkin yhteen. Ei vaadi mitään neuvottelua vaan menemme asian läpi ja jälkikäteen sitten puidaan jos jotain puitavaa on. 

Olen seurannut myös parinmuodostusta muutamilta ihmisiltä ja ihmetellyt että mikä ihmiset sitoo toisiinsa. Miksi olla kumppanin kanssa, jonka kanssa on huono olla? Miksi tyytyä johonkin, mikä ei ole täydellistä ja oikeaa? Miksi ihmiset eivät pyri tekemään asioita joita haluavat? Miksi he eivät anna toisilleen sitä mitä kaipaavat? Mikä aikuisuudessa ja rakkaudessa on sitten niin kamalaa että halut eivät vain kohtaa? 

Onhan se pelottavaa jos jääkin yksin. Jos onkin oikeasti ihan yksin. 

Ja onhan se pelottavaa heittäytyä ja rakastaakin, ei sekään ole kovin iisi pala kakkua. Kaikki ne epävarmuudet on käytävä läpi yksin ja toisen kanssa. Opeteltava kuuntelemaan ja tutustumaan ihmiseen. 

Tai sitten voi mennä tutulla kaavalla; Puolituttu kumppani jonka kanssa on "ihan kiva olla". Jonka kanssa voi olettaa että molemmat ovat päättäneet olla yhdessä ja pitää kiinni toisistaan.  Tähtäimenä olla pitkään ja hartaasti. Rakentaa perheyksikkö.. Olla yhdessä pitkään jotta muut voivat kateellisena ihailla onnea.. Jota ei lopultakaan oikeasti ole. Koska ei tutustuta toiseen. Ei toisen toiveisiin. Ei haluihin. Ei ihmiseen itseensä; hänen aivotoimintaansa. Tunteisiin. Olemiseen. Motiiveihin. Kaikkeen.
Rakennetaan vain se elämä yhdessä, olettaen että molemmat ollaan onnellisia, molemmat saavat mitä haluavat kun ei toisinkaan ilmaista. Ja auta armias jos ilmaistaankin, niin... Niin. 

Ja okei, mä ymmärrän. Ihan helvetin raskas matka. Ei tää aina tunnu siltä että olis voittajafiilis. Ihan kauheetahan tää todellisuudessa on; töitä ja arkea, toiseen tutustumista, omiin reaktioihin tutustumista. Tutustumista siihen miten toinen kokee ja on, ja rohkaisua siihen että se uskaltaa sanoa miten toimitaan. Ja tässä kohtaa arjen luomista ennenkaikkea se että mitä toinen sanoo, on oikeasti se mitä on. Ettei se sano vain siksi että olettaa että tämä on se asia mitä mä haluan kuulla. Ettei ole kyse siitä että vain toinen sopeutuu.. 

Mutta ihanaa yhtäkaikki. Pelottavan ihanaa... 

Henkinen romahdus

 En ole kovin ylpeä loppuviikostani. Romahdin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Eritoten psyykkisesti. 

Päällisin puolin minulla menee ihan loistavasti; ei ole mitään maata kaatavaa ongelmaa minkä kanssa painia, ja tuntuu että ihmiset ympärilläni osaavat jopa käyttäytyäkin vaihteeksi. Liekö kevätauringolla asian kanssa tekemistä. 
On silti paljon pieniä asioita jotka painavat. Lähinnä sisäisiä ristiriitoja, joiden kanssa pitäisi oppia elämään ja tulemaan toimeen, enkä oikein haluaisi käsitellä niitä. Oikeastaan minulla ei olisi aikaa käsitellä niitä, sillä se on yhtä jatkuvaa itkua ja huonoa oloa ja eritoten uuden tunteen kanssa elämistä; Katumuksen. Olen koko elämäni pyrkinyt elämään niin ettei tarvitsisi katua juuri mitään ja niistä kaduttavistakin asioista olen aina ajatellut tähän asti että ne ovat elämää. Ne ovat niitä jotka tekevät meistä sen mitä olemme tänään. Mitään ei tule katua. 

Nyt kuitenkin omien ja äärimmäisen itsekkäiden elämänvalintojen takia olen tilanteessa missä en halua olla. Tuntuu että olen oman persoonani vanki. Polyamorian mannekiininä ei ole aina ihan niin kivaa. 

Aina olen voinut sanoa aiemmin etten muuttaisi asioita, en jättäisi pois mitään. Nyt tajuan että viime vuosilta jättäisin paljonkin pois, sillä lopulta elämäni olisi pitänyt olla aivan erilaista mitä se on nyt. Toisaalta, uskon tehneeni paljon hyvääkin, mutta ne vaikutukset taitavat kuitenkin olla niitä jotka jäävät toteennäyttämättä.. 

Katumus. Mutta sen läpikäyminen ei oikeastaan muuta mitään, sillä se keskittyy asioihin jotka ovat olemassa, niihin mitä en voi enää muuttaa. Niihin, jotka ovat kuitenkin tuoneet minut tähän hetkeen, tähän elämään ja näihin olotiloihin missä vellon. 
Jokaiseen sisäiseen ristiriitaan, jokaiseen ajatuksen alkuun. 
Ja vaikka minulla ei olisi aikaa käsitellä sisintäni, minulla ei oikeastaan ole halujakaan. Minä tiedän että se on jotain mitä minun on pakko käsitellä, mutta juuri nyt olen vain todellakin siinä taistele tai pakene paniikkimodessa jonka kanssa touhuan, suoritan, teen mitä vain kunhan en joudu olemaan yksin pääni kanssa. Se lopputulos ei sitten olisi oikeasti hyvä kenellekään. 

Tällä hetkellä vierelläni makaa ihminen joka on huomattavasti yksityisempi kuin minä. Olen osittain kateellinen, sillä hänen ajatuksensa ovat hänen ajatuksiaan.. Hänen elämänsä hänen elämäänsä. Mutta toisaalta, olen tässä jo. Jatkuvat ajatukset hänen elämänsä pilaamisesta omalla olemassaolollani eivät hälvene sillä että joku imbesilliä alempi kehitysaste käy nimettömästi blogissani avautumassa miten tuhoan M:n elämän olemassaolollani. Juujuu, voi olla että tuhoankin. Voi olla että tämä on totaalisen toksinen ja järkyttävään vallankäyttöön perustuva suhde jossa manipuloin miesparan kaikkeen siihen mitä hän ei elämässään halua; lojumaan sängyssä vieressäni hiljaisina aamuina, käymään puistossa kävelyllä ja leikkimään kotileikkejä toisinaan tyttäreni kanssa. Istumaan koneella niin että joku on läsnä ja samassa tilassa. Viestittelemään pikkutuhmia kesken työpäivän. Ja se seksi! Pahin kaikista. Olen viekotellut jälleen kerran seksillä viattoman ihmispolon manipuloiviin lonkeroihini ja mieleni kätköihin ja vielä niin vastentahtoisesti kun olla ja voi. Eihän muuta totuutta voi olla...? 


Ymmärrän ihmisten kauhistuksen. Tuo otus on ollut pitkään sinkkuna. Pitkään elänyt hyvin erilaista elämää, ja vielä ilmeisesti jossain määrin omasta tahdostaan. Ja nyt onkin olemassa Joku, joku kaveripiirin ulkopuolelta, joka on tullut ja ottanut hänet erilleen kaikesta? Harmi vaan että kuva on väärä; en minä todellisuudessa ole mikään satumaailman pahatar joka häkittää M:n korkeassa tornissa sijaitsevaan tyrmään. Kannattaa ehkä avata sitä omaa mieltään sille että kaikki naiset eivät halua kahlita, sitoa ja määrätä toisen elämästä. Meitä on toisenlaisiakin. 

Mutta on totta että M on muuttanut yhtälailla minun elämääni kuin minä hänen. Löydän itseni lukemasta me naisten, annojen ja muiden naistenlehtien artikkeleita joissa höpistään parisuhteen tunnetasoista. Olen lukenut hidasta elämää-sivuston kirjoituksia ihan uudella mielenkiinnolla, sillä nyt ne kaikki höpinät ja sanat ovat saaneet erilaista kosketuspintaa kun kumppanina on ihminen jolla on erilasta tunnesyvyyttä, erilaista tunnesitoutumista ja jonka ajatusprosessit toimivat jossain määrin samansuuntaisesti kuin omani. 
Ja se on se pelottavin osuus, itseasiassa. Enkö minä olekaan niin uniikki lumihiutale kuten kuvittelin? 

Ja se yhteys A:han. Se on hätkähdyttävää. Herään niin usein ajattelemaan että olinko sittenkin väärässä A:n suhteen, vai olenko väärässä juuri nyt, M:n suhteen? En useinkaan yritä laittaa ihmisiä samalle viivalle toistensa kanssa, en kuvittele että kykenen lokeroimaan. Silti yritän tehdä sitä, ilmeisesti saadakseni jotain tolkkua tilanteeseen. 
M ei ole narsisti, vaikka hänellä on paljon narsistisia piirteitä. Kykenisinkö elämään niiden kanssa? 
Ehkä siinä vaiheessa kun olen kohdannut omat demonini menneisyydestä. Ehkä sitten kun jokainen hänen vetäytymisensä ei ole enää minulle merkki siitä että taas lähdetään mukaan siihen kaikkeen paskaan mitä oli A:n kanssa. Että tämä ei ole "rakkauskauden" loppua josta lähdetään kohti toisen alistamista ja tuhoa, vaan tämä on vaan pieni hetki jolloin kasvetaan jos molemmat oikeasti tähtäävät samaan suuntaan ja yrittävät päästä asian kanssa sinuiksi. M kykenee siihen, äärimmäisen terävänäköiseen itseanalyysiin ja analyysiin yksiköstä jota siis kutsumme sanalla ME. Itse en ihan niin pitkälle kykene aina asioista näkemään, katsantokantani on monessa asiassa suppeampi ja joskus joka värittyneempi menneisyyteni takia. 

Ja siitä se suurin osa riidoista tulee. Minun menneestäni, minun käsityksistäni siitä miten asioiden tulisi olla, siitä miten minun maailmassani asiat ovat toimineet. Siitä huolimatta että esiinnyn mannekiinina jonka mielestä jokaisella on oikeus rakentaa oma elämänsä niin kuin parhaaksi näkee, kunhan ei tietoisesti vahingoita muita tämän pallon kanssatallaajia. Ja kompastun silti itse kaikkiin niihin normeihin, kaikkiin ennakko-odotuksiin, kaikkeen kummallisiin käsityksiin siitä miten me muka toimimme, olemme ja rakennamme motiivimme toimintaamme. Ironista sinällään.. 

Joten romahdin. Sorruin siihen että halusin paeta. Halusin heittää kaiken pois. Pienessä hetkessä paniikinomainen tunne kutisti maailmani siihen pisteeseen ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin paeta ja työntää M pois. Nollata tilanne "vain kavereita"-tilanteeseen. Siihen ettei tarvitse enää ajatella toisen tunteita. Siihen että voi suojella toista omalta itseltään. Ja siihen ettei tarvitse matkata sen syvemmälle itseen. Ei rakentaa mitään huojuaa tornia joka kaatuu kuitenkin. Ei käsitellä perustuksia jotka ovat rakentuneet vahingossa tämmöisiksi yli 40 vuoden aikana. 
Eli toisinsanoen ulkopuolisen silmin tilanne, jälleen kerran: jojottelua, toisen lähelle päästämistä ja pois työntämistä. Hyväksikäyttöä. Tunteilla pelleilyä. Manipulointia. Toksisuutta. Eroilmoitus. Karkaaminen.  Vittumaista käytöstä, jota en yhdeltäkään ihmiseltä katsoisi ketään ystävääni kohtaan. Jos katsoisin tätä tilannetta ulkopuolelta, ilmoittaisin M:lle että lähde nyt helvetin kovaa menemään, toi ei tosiaan ole tervettä. Se akka särkee sut, toi ei tule toimimaan. 
Joten miksi en sanoisi sitä rakkaalleni? Miksi en työntäisi pois sitä ihmistä joka on perhettäni, joka on yksi tärkeimmistä ja kallisarvoisimmista asioista elämässäni? Tietenkin sanon. Ja sitten onkin taas sisäistä ristiä ja riitaa, helvetti irti ja koko elämän rippeetkin täyttä kaaosta. 

Enkä vielä tiedä miten tilanteen saisi balanssiin. En tiedä miten lopettaa jatkuva henkinen itkuisuus, jatkuva hiipivä masennus? Alati riivaava tunne että olen aivan väärässä paikassa juuri nyt. 

Ja siinä kohtaa M tekee sitä mitä pitääkin. Kyseenalaistaa eikä alistu tahtooni. Kyseenalaistaa, selvittää, työskentelee asian eteen kummankin meidän puolesta silloin kun minä en jaksa. 
Mutta kuinka kuluttavaa se on M:lle? Helvetin. Näen ihmisen jota murennan pikkuhiljaa, enkä tiedä osaanko antaa tarpeeksi rakennusaineita ja korjaussarjoja että kyllä se tästä? 
Normaalisti ystäväpiiri on tässä kohtaa se joka nappaa kiinni. Tai perhe. Jokin joka tuo olemassaolollaan mahdolliseksi sen että toinen palautuu, peilaa omia ajatuksiaan parisuhteestaan parisuhteen ulkopuolelle. En tiedä paljonko M:llä niitä on, mutta sensuroidun kommenttiosastoni perusteella taitavat olla vähissä... 

Okei. Olen katkera. Myönnän, Katumus, katkeruus ja muut ihan kivat jutut elämässä valtaavat liikaa tilaa. Ja kuitenkin kaiken keskellä olen äärimmäisen onnellinen? Niin onnellinen että meinaan haljeta? 

Ratkaisuja?

 Joskus vihaan päätäni ja ajatuksiani. Eritoten niitä jotka eivät ole tahdonalaisia vaan tulrvat jostain niin syvältä menneisyyden traumoista ettei niitä oikein pysty käsittrlemään järjellä. 

Toisaalta, on helpotus huomata ettei ole ainoa. Että ympärillä on muitakin ihmisiä jotka pohdiskelevat samoista asioista johtuvia, joskin erilaisia asioita elämässään. 

Mun pitäisi tänään olla onnellinen, sillä keksin elämässäni ratkaisun joka auttaa moneen ongelmaan. Höpötin asian ääneen, tsekkasin parin kaverin kannat ja kaikkien mielestä idea on toimiva ja hyvä. Niin kutsuttu win-win-tilanne. 

Vaan hetken ajateltuani en enää tiedäkään oliko ideani niin kirkas. Päinvastoin.. 

Loinko kuitenkin nipun uusia ongelmia? Satutinko matkalla muutamaa muuta? Tuhosinko hetkellisellä ratkaisullani kenties jotain isompaa? Menetinkö tulevaisuuteni? 

Miksi en osannut huomioida toisen ihmisen näkökantaa? Jos olisin osannut, olisiko se muuttanut ehdotustani?  

Peikko aina valittaa että ammun hänet alas liian helposti. Nyt mietin, olenko ylisuojellut M:ää.. olisiko minun pitänyt ampua alas eikä nostaa korkeammalle? Entä jos asia ei vaan ole jotain mitä on mahdollista saada toimimaan? Entä jos hän lentää liian korkealla luullen osaavansa lentää, vaikka on todellisuudessa kuplan sisällä.. Mitä jos ihmiset ympärillämme puhkaisevat sen kuplan? Miten käy? 

Kuinka pahoin ihminen voi tipahtaa maahan ja vielä nousta? Kuinka paljon ihmistenvälisiä suhteita voi paikata...? 

Sateenkaaren sirpaleet

 Olen päivän aikana käynyt läpi monenlaisia fiiliksiä. Sitä myöden myös monenlaisia oivalluksia itsekkyydestä ja toisten elämien pirstaloimisesta. 

Kuinka itsekäs olen kun sidon itseeni kiinni kolme ihmistä jotka ovat joutuneet kanssani tekemisiin elämänsä varrella? 

Kuinka paljon omistautumista minulla on oikeus heiltä vaatia?  Kuinka paljon pystyn kuvioon kaiken kaikkiaan antamaan? Paljonko heille jokaiselle erillään? 

Rakastuessaan ihminen on valmis päättömyyksiin. Valmis mihin vaan jotta kumppanilla / rakkauden kohteella on hyvä olla. Mutta se kestää vain rakastumisvaiheen yli, ja mitä sen jälkeen tapahtuu...? Ja on sellaisia ihmisiä jotka ensin tapaavat sen oikean, 3kk ja naimisiin. Lapset viimeistään jo hääyönä. Osa eroaa yhtä lennokkaasti kuin starttasivatkin ja osa pysyy yllättävän pitkäänkin yhdessä. Pääasiallisesti olen vahvasti uskossa että parisuhteet harvoin kestävät. 

Pitääkö parisuhteen sitten kasassa päättäväisyys? Rakkaus? Yhteiset rutiinit? Alkunetrien uhraukset? Mikä? 

Mutta se itsekkyys. Olisiko jokainen kumppaneistani onnellisempi jos olisi se yksi ja ainoa minulle ja minä yksi ja ainoa heille?  Millaista elämän pitäisi olla että kaikki menisi niin hienosti että molemmat suhteen osapuolet olisivat onnellisia ja riittäisivät toisilleen? 

Suurehko osa ihmisistä pettää. Minä jos kuka tiedän... ja näin ollen tiedän ne moninaiset syytkin pettämiseen. Jännityksen etsintää. Rakkaudettomuutta. Seksittömyyttä. Omaa riittämättömyyttä.. kaikkea.  

Mutta polyamoria. Se on periaatteessa itsekästä: kaikki minulle. Vähän muillekin, mutta kaikki minulle nyt. 

Olisiko Peikko onnellisempi jos rinnalla olisi joku tasapainoinen nainen joka eläisi tasaista perhe-elämää? Olisi kotona odottamassa.. keskittyisi lapseen ja vaikka pihanhoitoon? 

Olisiko Pantterilla asiat paremmin jos vierellä olisi vaimo joka tukisi ja kannustaisi vain häntä? Joka antaisi jakamattoman huomionsa ja rakkautensa ja kannustaisi tavoittelemaan tähtiä savanninsa taivaalta.. 

Olisiko M onnellisempi jos voisi itsekkäästi ottaa vain sen mitä haluaa, ilman että tarvitsee huomioida olemassaolevien metamurujen tarpeita ja voisi vain keskitttyä suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta ja kolmea lasta aidatulla pihalla leikkimässä? 

On ymmärrettävää että näiden mietteiden keskellä olo tuntuu riittämättömältä. Itsekkäältä. Koska minulla on tämä kaikki! Parhaat puolet (ja no, ne pahimmatkin) kolmesta upeasta miehestä. 

Mutta ovatko heidän tarpeensa tarpeeksi erilaisia, jotta he voivat jokainen saada yhdeltä yhteiseltä naiselta sen mitä haluavat? Jos eivät, ottaako kukaan nainen heidän kumppaniaan, minua, ristikseen? 

Vaadinko minä liikaa? Uhraavatko he liikaa omaa onnellisuussiivuaan ollakseen minun kanssani? Riitänkö?  

Tiedän Pantterin kipuilevan, ja otan siitä omaksi syykseni paljon. Lasken epäonnistumisekseni sen että Pantterista tuntuu siltä kuin tuntuu: siltä että hän olisi jäämässä syrjaan perheestämme. V kuvioissa kärki on vastuussa kuitenkin sakaroidensa onnellisuudesta. Tasapuolisuudesta. Omasta ajastaan ja sen jakamisesta. 

Totuuden nimissä minun on myös myönnettävä että vähän odotin että hän haluaisi minusta eroon. Pantteri siis. 

Että minä en enää olisi se jota hän haluaisi kutsua rakkaakseen. Olemme niin monet kerrat kipuilleet asian kanssa että minä en tarjoa tarpeeksi jännitystä ja uutuudenviehätystä Pantterin elämään.

Ja mitä Peikkoon tulee: uskon että meitä pitää yhdessä jääräpäisyys ja tottumus.  Ja ehkä se että Peikko ei uskalla etsiä muuta? Tai halua? Ehkä uuden luonti olisi tässä vaiheessa vaan liian vaivalloista.

Entä M? Hän on polyamorian kanssa aika uusilla vesillä. Olisiko hänelle helpompaa elämää luvassa jos hän löytäisi elämänsä onnen muualta? Haluaako hän todellakin laittaa onnensa roikkumaan tämän yhden, onnettoman kortin varaan? 

Vai olisiko se kaikkien etu, jos romuttaisin tämän kuvion? Jos luovuttaisin? Olisiko se, että minun sydämeni särkyisi purppuranvärisiksi sirpaleiksi tuhannen neliön alueelle, se mikä mahdollistaisi kolmelle ihmiselle onnellisemman elämän? 

Vai olisiko edessä kaikesta huolimatta vielä vuosienkin jälkeen sirpaleita kaikissa sateenkaaren väreissä? 

Ja mistä sen edes voi tietää...

Kissapetoja ... vaiko vain petoja?

 Mulla on kaksi asiaa joista haluan kirjoittaa. Ne nivoutuvat yhteen löyhästi, mutta ne ovat yhtälailla osa juuri tätä hetkeä, sitä elämää josta olen ylpeä. Sitä elämää jota vihaan. Sitä elämää joka saa minut tuntemaan itseni arvostetuksi ja rakastetuksi. Sitä elämää, joka saa minut kiroamaan tyhmyyttäni ja arvottomuuttani. 

Muutama asia sekavassa sekamelskassa. Osassa kuvia, osassa tekstiä. Osa lainausta, osa tämänhetkistä tunnelmaa ja kirjoitusta. Enkä tiennyt miten nivoisin kaiken yhteen, joten menen takaperoisessa kronologisessa järjestyksessä. En tästä taaksepäin, vaan otan aikahypyn taakse, ja tuon lukijan lopulta tähän hetkeen. Tähän ja muutamaan edeltävään. Pysykää kärryillä, matka ei ole kovin tasainen. 
Ja koska en ole oikeasti kovin hyvä muistamaan päivämääriä, enkä näemmä edes kuluneita vuosia, olen ottanut vapauden hyväksikäyttää omia somelogejani facebookista, puhelimesta, blogistani.. 

Kun tapasin Peikon, olimme ystäviä pitkään. Mutta samoja aikoja tapasin Pantterin. Ja olimme ystäviä.. No, vielä pitempään. Päädyimme yhteen ensin Peikon kanssa. Sitten Pantterin kanssa. Ja myöhemmin kuvioihin tuli M.

Peikko kertoi jälkeenpäin että suostui avoimen suhteen sijaan polyamoriaan siksi, että pelkäsi menettävänsä minut. Järkevää tilanteessa oli se, että me puhuimme silloin paljon ja jälkeenpäin vielä enemmän. En vaihtaisi mitään pois. Ehkä enemmän antaisin huomiota Peikollekin, sillä heittäydyin aika paljon Pantterin elämään tuolloin. Miksikö? Koska rakastuin hulluna? Ei. Vaan siksi että Pantteri kävi läpi rankahkoa elämänmuutosta, erotilannetta ja seisoi yksin, aseettomana kaiken keskellä 
Tuolloin hänen ex-vaimonsa kertoi minulle kuinka kamala ihminen Pantteri on. Kuuntelin, ja kerroin näkeväni hänen kantansa. Mutta kerroin myös näkeväni sen erityisherkän ihmisen, joka itkee vieressäni ikäväänsä iltaisin (eksäänsä kohtaan.) Sen ihmisen, joka istuu portailla iltahämärän tunneilla ja tuijottelee teekuppi kädessä yöperhosia ja katulampun valossa hehkuvia kärpäsiä. Ihmisen, joka ahmi tietoa omasta erityisherkkyydestään, ja joka pyristeli helvetin raastavassa tilanteessa kohti elämää. Irti alkoholista, kohti metsälenkkejä. Ihmisen, joka ei pitänyt omasta itsestään ja käytöksestään menneessä, ja halusi apuani jotta kulkisi valoonpäin kohti tervettä ihmissuhdetta. Ja kohti ihmissuhdetta jossa voisi jättää taakseen hyväksikäytön, valtapelin, koston kierteen ja pettämisen. 

Päädyimme alunperin siis polyamoriseen suhteeseen, jossa minä ja Pantteri, Pantterin toiveesta, olimme suljetussa suhteessa. Eikä minulla ollut mitään intoa katsellakaan muuta, kaikki aikani meni perheeni rakentamiseen, rikkinäisen ihmisen (no, rescuekoira?) korjaamiseen. Tiesin olevani laastari, mutta halusin olla paras laastari. 
Vuosia myöhemmin Pantteri halusi avata suhteemme. hänhalusi mennä tinderiin ja löytää ihmisiä. Sovimme pari simppeliä sääntöä: minulle kerrotaan panoista (heti niiden tapahduttua) sekä muiden kanssa käytetään kondomia. 
Paljastui sittemmin, että Pantteri oli pannut kahtakin naista, lähes yhtäaikaa, ilman että oli käyttänyt sen paremmin kumia kuin kertonut siitä minulle. Toinen näistä naisista oli ystäväni silloin 15 vuoden takaa. 

"Voiko tähän olla kummaltakaan mitään muutasyytä kuin tietoinen tarve satuttaa mua? Ja kyllä. 4 päviää on asiasta keskustektu ja edelleen kumppani haluaa pitää kiinni siitä mitä meillä on. Mä en vaan ymmärrä miksi nää teki tän mulle, eikä kuulema ymmärrä kumppanikaan. En tiedä voiko mun olo arvottomampi ja mitättömämpi olla".

Eikä siitä ole kymmeniä vuosia. Siitä on muutama hassu vuosi, Petoksia ja pettymyksiä on kirjoitettu syksyllä 2021. Alkuvuosi selviteltiin sitä että Pantteri kävi polkasemassa valheiden verkkoa punoen erästä Saria uutena vuonna, ajellen taksilla Haminaan, vaikka kertoi minulle ettei lähde kanssani katsomaan ilotulitusta kun päätä särkee.. Ja hän lähtee kotiin nukkumaan. Olimme siis jo eronneet yhdessäasumisesta 2019, jolloin ystävättäreni oli kertonut sitten Pantterille pillu märkänä odottavansa tätä ja kyseli että olemmeko nyt eronneet. Pantteri antoi vahvasti ymmärtää olevansa sinkku. Kävimme muuten somelogit ja muut läpi, meillä ei tuolloin ollut riitaa, ei yhtään mitään minkä takia Pantterin olisi pitänyt missään muotoa antaa ymmärtää olevansa sinkku.. Petos satutti, se satutti että kaikki tämä tehtiin selkäni takana tilanteessa jossa meillä oli avoin suhde ja luottamus. Ja sopimus eritoten kondomista. Se oli ehdoton vaatimukseni. 
Ja kumpaakin vedeltiin paljaalla. Ja täytyy paljastaa, että ihan pikkaisen kirpaisi sekin, että Pantteri kertoi minulle vuosia ettei pidä suuseksistä, ja ensimmäisenähän tuo oli nuolemassa ystävätärtäni ja ilmeisesti tunkemassa munaa suuhun. Ehkä mä vaan sitten olen niin paska siinä hommassa, tai muuten vaan ällöttävä. En tiedä. Ei ole koskaan minuun sillä tavoin halunnut koskea. 

Kun näiden kahden asian välissä ei olisikaan ollut tarpeeksi vaikea selvitä kaikesta, päätti Pantteri että hän tappaa itsensä. Hei hei heinäkuu. 





Muistan, että minulla ei ollut keinoa päästä rappukäytävään. Muistan suunnattoman hädän kun pieni tyttäreni nukkui yläkerrassa ja pohdin, mitä helvettiä teen.. Muistan kun ajelin ympäri kylää, koska poliiseille soiton jälkeen mitään ei kuulunut. Kello oli lähempänä 23.00 ja lähdin etsimään Pantteria. Itku, huoli, hysteria.. Paniikki. Pelko. Syyllisyys. Ajatukset "anna anteeksi, tule takaisin, älä helvetti tee mitään, sinä olet tyttäreni isä, älä jätä meitä nyt." Sanattomat lupaukset maailmankaikkeudelle, että uhraan onneni ja vaikka elämäni, kunhan vain Pantteri selviää ja löytyy ajoissa.. 
ja poliisit olivat käyneet ovella. Pantteri oli kieltänyt ilmoittamasta minulle, luvannut ilmoittaa itse.. Ja jätti ilmoittamatta. Tämä kaikki selvisi minulle kun viimein alaovien lukitus aukesi klo 06 ja pääsin ryntäämään alaovesta sisään ja huoneiston ovea rynkyttämään. 
Selitykset olivat että hän ei ajatellut mitä teki minulle. 
Uskoin. Seuraaviin petoksiin asti.. 

Kun selvisimme tästä ystävättärestäni, Sarista, itsemurhauhkailusta.. 
Rankka vuosi näiltä osin. Oikeasti. 

Mutta 9.9.21 
Silloin mun elämään astui ihminen, josta tuli niin iso osa elämääni. arkeani. Vuoteen mahtuu ehkä kymmenkunta päivää jolloin tätä ihmistä ei ole ollut osana elämääni tekstimuodoss...

 
Tinderissä joku söpö tyyppi etsi tekstarityttistä ja päätin että mustahan voi tulla sellainen, kai mulla nyt jotain annettavaa jollekin tässä elämässä on. 
Mä muistan hetken kun näin ilmotuksen; istuin sohvalla ja hörähdin ääneen. Match! Päädyin ehdottelemaan että tekstarin sijaan whatsapp. Sopi tyypille mainiosti, ja siitä se sitten alkoi. 
Seuraavana iltana kerroin tästä tyypistä, profiilikuvan esittelyn kera, sekä Pantterille että Peikolle. 

Ei mennyt kauaa kun kerroin muuten myös äidille ja anopille. Nimittäin tuon päivämäärän jälkeen olemme kulkeneet M:n kanssa melkoisen matkan; syyskuusta seuraavan vuoden heinäkuuhun viestittelimme lähes päivittäin. Alusta asti hyvin suurin sanoin ja arjesta kertoen, fiiliksistä.. Kaikesta. Ihan oikeasti kaikesta. Ja jossain siinä matkan varrella rakastuin. 

M: tu tu. Ootko töissä vai vapaalla? 
--> vapaal ny. Sunnuntaina töis ja ensviikko aamu + yö yhdistelmää. 
Tuu kahville huoimenna, Neidin synttärit iitissä seuratalolla. Avec tervetullut.
M: oorait. Onko likalla mitään lahjapreferenssejä? 
--> Eip.
M: ents toiveita, tiedä mitä pikkuihmiset haluaa
--> Sille kelpaa kaikki.
M: Lava siideriä, check.

Ensimmäinen livetapaaminen oli tyttäreni syntymäpäiväjuhlien jälkeen; M:n piti tulla paikalle, mutta auto-ongelmia, joten kysäisin Peikolta että lähdetäänkö Lahteen lukemaan vikakoodeja. "Mennään vaan". Ja Pantteri lehtereille, nukkuva neiti takapenkille istuimeensa ja menoksi. Ja kaikki tämä on aikalailla poltettu mun takaraivoon. Se tunne, missä halusin koskettaa M:ää, mutta en uskaltanut, koska enhän mä nyt voinut tietää, vaikka kuvat ja kaikki oli kyllä vaihdettu, että mitä se tämmösestä suolehmästä sitten kuitenkaan tykkää. Helvetillinen epävarmuus. Aivan jäätävä pelko että kirjottaako se mulle enää. 

Kyselin samana iltana että jäikö traumoja? 
M: Ei. Mukava saada sellainen todellinen mental image nimen lisäksi. 

Tyttäreni kyseli sitten kotimatkalla että voimmeko muuttaa M:n taloon kun meidän oma talomme menee rikki. Peikko vastasi neidille että "sitä asiaa täytyy kysyä enemmän M:ltä".

Ja elokuussa sitten...

Eli ensimmäinen kahdenkeskinen livetapaaminen lähes vuoden kirjoittelun jälkeen. Ja sen jälkeen kotimatkalla varovaisia ääniviestejä puolin ja toisin, peläten että kummalta tulee se "tää oli kivaa, Mutta..." Ja muistan vaan hämmennyksen kun M puki sen pelon ensimmäisenä sanoiksi. Olihan se nyt selvää että mä tykkäsin, isosti, mutta mitä hittoa se nyt mun seurassa viihtyy, sellanen ihana tyyppi??
Samalla tapaamisella M tapas mun pikkusiskon ja sen miehen ekaa kertaa muuten. Eli kahdenkesken kyllä joo mutta vähän mausteilla osan aikaa. 

2022 Pantterin kanssa. 
Olemme kasvaneet ja keskustelleet, ja nämä pari vuotta käyneet parisuhteestamme keskustelemassa ammattilaisen kanssa. Tai ammattilaisen ohjauksessa.
Hoin pari vuotta syöpädiagnoosien varjossa että mä rakastan, mä kaipaan. Mä haluan enemmän suhdeaikaa. Mä haluan yhteisiä leffailtoja, en pelkkää perhepantteria. Mä haluan huomiota. Mä haluan hänet viereeni. Mä haluan sitä ja tätä ja tuota, ja Pantteri ei tiennyt mitä haluaa. 
Lopulta 2023 alussa, ehkä jo 2022 lopussa käänsin kelkkani väsytystaktiikan edessä ja rukoilin näissä keskusteluissa että Pantteri sitten päästää vaan irti, koska selkeästi mitään halua ei yhdessäololle ole. Että en mä seiso hänen ja tyttärensä välissä, enkä työnnä perheestä minnekään, mutta mitä järkeä tässä on? Oli ne sitten syöpä1 tai syöpä2 jälkimaininkeja, niin ensin mainittu aiheutti kaksin kappalein pettämisiä. Tottakai sitten tämä syöpä2 oli se kohta missä mua taas työnnettiin syrjään, ja mä päätin päästää niiltä osin irti. 
Keväällä 2023 Pantterin aloitteesta sovimme platonisesta suhteesta. Meininki oli se, että M laivalla teki asioita joita en todellakaan odottanut, ja se aiheutti sitten pienimuotoisen "Oho, mä olen muuten muutakin kun äiti"-reaktion. Heräämisen siihen että mä olen kuitenkin myös nainen. Sain kuitenkin täystorjunnan Pantterilta ja keskusteltuamme päätimme että rakkaus on ja pysyy, mutta seksi haudataan. Turha yrittää kun haluja ei Pantterilla ole ja hän etsii muutenkin jotain muuta elämäänsä. Mä olen vaan tämmöinen sivuosassa oleva rakas ystävä käytännössä. Mutta että meillä on lapsi. Meillä on perhe. Meillä on yhteinen aikamme, ja olemme edelleen avoimessa suhteessa oleva polyperhe, vain suhde on muuttunut platoniseksi rakkaussuhteeksi. 




Siitä sitten 2022 siis M:n kanssa jonkunlaisia livetapaamisia, varovasti ensin perheen kesken.. Sitten muutamia yökyläilyjä. Nyt, muutamia hassuja viikkoja sitten säännölliset yöt, koska.. Me nyt vaan halutaan. Tarvitaan. Koska kaikki ei ole pelkkää ystävyyttä, tekstiä ja viatonta kiinnipitämistä. Ei täysin platonista keskustelua. Kyllä te tiedätte, ne aikuisten hommelit. Ja taisin kertoa siitäkin blogissa....


Tässä kohtaa olen kirjoittanut 2 tuntia tätä tekstiä tarkastellen milloin mitäkin aikaleimaa, somekanavaa.. Pohtien että vienkö tämän loppuun, jätänkö tähän. Lopetanko kirjoittamisen? Kuinka syvälle menen? Ja montako siivua hapankorppua voi syödä putkeen vältelläkseen aivotyöskentelyä. Pitää sulkea pönttöuunin pelti. Silittää kissoja. Paeta ajatuksiaan.. 

Loikataan tiivistellen vappuaaattoon, joka meni oikeastaan melkein suunnitellusti. M:n piti tulla meidän kanssa tivoliin, mutta muutama muuttuja ja pieni kriisi mun omassa päässä. Pohdintaa siitä, onko meillä oikeasti tulevaisuutta. Isoja tunteita on, halu olla, juu, mutta asiat ovat olleet joiltain osin monimutkaisia, ja mä pelkään jatkuvasti että M vaan jäljittelee jotain mun tunteita ja peittelee omia tarpeitaan koska mullehan on iskostettu vuosien varrella että mä olen aika vaativa, manipuloiva ja muuten vaan kusipäinen ihminen joka ei muiden tunteista piittaa ja sitä rataa. Ja koska mä tykkään ihan helvetisti tosta ihmisestä, niin oon vaikka valmis päästämään irti. Kunhan se on onnellinen. Ja koska.. No. Mä en aina ole. Mä yritän vaan sopeutua siihen että Pantteri on platoninen ja herkkä. Ja Peikko on sopeutuvainen ja itsevarma. Ja mä olen vaan jostain sattumanoikusta näiden kaikien elämässä, enemmän tai vähemmän asioita mahdollistavana välttämättömyytenä. Lapsen äitinä, ajoittaisena siivoojana ja spermapankkina. Sitähän se on. Ei edelleenkään treffejä, parisuhderomantiikkaa ja ajatusta siitä että olisin ihana nainen joka on korvaamaton ja kaivattu. 

Mutta mä halusin puhua M:lle isoista asioista, oikeasti ehkä päästää irti. Ja pyysin että tule, tää paska repii meitä rikki. Tehdään päätös et ollaan yhdessä tai ollaan vaikka ystäviä, mutta pidetään kiinni siitä päätöksestä 6kk ilman keskustelua. Ilman jatkuvien isojen asioiden puimista. Otetaan kevyesti. Ei puhuta isoja asioita, ei isoja tunteita. Otetaan semmonen kevyt vaihe, kerrotaan vaan kuulumisia, opetellaan olemaan kevyemmin me? 
Ja siihen me tähdättiin. Kevytversio käsitteestä Me.
Ja vapputivoli. Koko porukalla. Ja edelleen mä olin onnellinen että me oltiin kaikki me. Perhe. Outo, ihana polyperhe. Toki Pantterilla oli vähän joku hätänä, mut se sano että sillä on kylmä. Oli muuten oikeasti kylmä ja kostea ilma.. 
Ja kun tulimme aattona kotiin, M kysyi tarkkanäköisesti et "oliks Pantteri aiemmin nähny meidän suutelevan?" 

Eeeehkä? Kai? Me ollaan sitä julkisesti tehty jonkun aikaa.. Onhan se ollut kuvioissa mukana.. Ja sitäpaitsi, emmä ole salaillut mitään? En mä ole sitä tyyppiä joka kiehnää yleensä. Enkä julkisuutelija. Enkä hipsuttelija. Mutta toisaalta, ei mulla ole sellaisia kumppaneitakaan ollut jotka olis sitä kaivannut? 
Joten joo. Me aika paljon kosketetaan. Huomaamatta. Pidetään kiinni, silitetään. 
Mutta me nähdään vähän. Oikeasti tosi, tosi vähän sitä kahdenkeskistä aikaa. Ei oikeasti mitään jokailtaista sohvannurkassa nyhjäystä, ja sitäpaitsi niistä näkemisistäkin meillä on iso osa vähän muuta kun olemista; me ollaan vasta opeteltu olemaan kahden muuallakin kun abc:llä. Me ollaan vasta opeteltu nukkumaan ihan oikeasti yöllä, niin että ei olla vaan höpötetty koko yötä tai venytetty tekemisiä niin pitkälle että uniaika jää lyhyeksi. 
Meillä on yleensä oikeasti tekemisiä päiviksi. Joten.. jos on mahdollista koskettaa toista, niin se tulee sitten tehtyä. Tartuttua kädestä. Suudeltua kaupan käytävällä. Jotain sellaista mikä tuntuu niin luonnolliselta etten enää kiinnitä siihen huomiota juurikaan...

Ja sitten keskusteltiin M:n kanssa taas sitä mitä ei pitänyt; isoja asioita. Aikajanaa meidän elämässä. Sitä, että mä halusin että se sen kaksoisliekki tietää kuka mä olen. Tai että äiti tietää kuka mä olen. Tai joku sellainen, että Jos Jotain Käy, niin mulla ei ole keneenkään kontaktia. Kukaan ei tule kertomaan jos M makaa sairaalassa koomassa. Ja mun paikka olis siellä, odottamassa. Ei ihmettelemässä että ghostasko se kahden vuoden jälkeen viimeinkin... Että olenko mä kuitenkin vaan kuvitellut koko M:n olemassaolon??
Ja M:n menneisyydestä. Ja mä tajusin, kun luin logeja taaksepäin, että se kerto mulle kaikesta. paitsi siitä kaksoisliekistään. Ja sitten kun se tuli mulle ilmi että se ihminen on olemassa, se oli vaan niin jäätävän järkyttävä yllätys. Ei paha asia, vaan hyvin hämmästyttävä, koska tosiaan tiedän että eräs kesätapahtuma on M:lle tärkeä, ja siellä tää ihminen oli mukana. Mutta kun katsoin logeja, siinäkään ei ollut mitään mainintaa koko ihmisestä. Tämä tyyppi tuli mukaan kuvioihin siis vasta livetapaamisten aikoihin ja silloin niin oudossa valossa että mulla oli tekemistä päästä kärryille. Ja aina kun luulin päässeeni niin ehei, olin jo tippunut muhkuraiselle kärrypolulle hyvät tovit taaksepäin. 
Mutta mä luotan että M on infonnut nyt jompaakumpaa ihmistä sen verran mun olemassaolosta, että mä oikeasti saan tietää jos jotain käy. Että ne oikeasti tietää että M on mulle tärkeä. Supertärkeä.  Ja että mulla on oikeus tietää.. 


Uppouduin tähän ajatukseen. Oli henkisesti raskasta, mutta antoisaa.  Ja jäin pohtimaan kaikenlaista asian tiimoilta, ja kevennetysti kuljin kohti vapun jälkeistä elämää. 

Ja kohta alkoi tykitys tiistai-iltana: Pantterilla on paha olla. Kukaan ei välitä. Hänet työnnetään perheestä. Hän on yhdentekevä. Kukaan ei kaipaa.  Mä en rakasta, ja hän tappaa itsensä. 
niin puun takaa että mä en ollut nähnyt varjoakaan, ainoastaan sen M:n tuoman häivähdyksen, mutta kaikki muu meni ohi. 
Pantteri heitti uhkauksensa ilmaan ja sulki puhelimensa. 

Päätin että mä jätän tän tähän. Mä en lähde enää kysymään mitä tapahtuu. Tää on pois mun käsistä, muiden ihmisten paha olo. Mä en aiheuttanut tätä. Mä EN aiheuttanut tätä. Apua! Peikko? Enhän mä aiheuttanut tätä? M? Enhän? 


Ja kuitenkin se ääni takaraivossa... 
Mä soitin Pantterille poliisit. Sen jälkeen soitin siskolleen ja kysyin että mitä oikeasti tapahtui tänään? Sain aika erilaisen version kuin mitä Pantterin kertomista viesteistä.. Ja siinä kohtaa oivalsin, että siellä on niin isoja ajatusvääristymiä, että tämä on pois minun käsistäni. 
Helvetillinen paniikki. Ja jälleen kerran vanhan kertausta.. 

Itku, huoli, hysteria.. Paniikki. Pelko. Syyllisyys. Ajatukset "anna anteeksi, tule takaisin, älä helvetti tee mitään, sinä olet tyttäreni isä, älä jätä meitä nyt." Sanattomat lupaukset maailmankaikkeudelle, että uhraan onneni ja vaikka elämäni, kunhan vain Pantteri selviää ja löytyy ajoissa.. 

Ja minä menin paikalle vara-avaimellani. Paikalle, jonne löydettäväkseni oli jätetty testamentti. Minä menin ja olin valmis vihani voimalla selvittämään että mistä on kysymys. Mutta löysin vain tyhjän asunnon. 

Ja minä en ole erään .. Pienen välirikon jälkeen pitänyt yhteyttä omaan kaksoisliekkiini. Nyt tiesin, etten selviä tästä. Joten soitin. Ja hän vastasi. Kerroin tilannekartotuksen ja sain muutaman vinkin, rauhoittavan sanan. 
Ja kykenin taas hetken ajattelemaan järjellä. 
Soitin 112, ja minulle annettiin niukasti tietoja. Soitin terveyskeskuspäivystykseen ja sain tietää hänen olevan jo siellä. Menin paikalle. Sain luvan tavata. 

"Mitä vittua tämä nyt on Pantteri hei?

Ja seuraavan parin tunnin saldo: 
MINÄ olen se, joka on työntänyt koko ajan Pantteria pois, haalinut satunnaisen panon elämäämme parin viime kuukauden aikana ja kääntänyt selkäni koko perheelle ja eritoten Pantterille. Muutama eri tavoin verhoiltu vaatimus jättää M ja sulkea suhde Pantteri-Peikko-meikäläinen-akselille. Mä panen, hän ei. Mä rikon kaiken. Mä olen lopettanut hänen koskettamisensa. Mä olen unohtanut hänen olemassaolonsa. Mä en enää tue häntä. 

Ja siihen hetkeen, sen kuplan alle unohtui kaikki se, kuinka minua rikottiin 2021. Siihen unohtui kaikki se, että hän on ollut alkumetreiltä asti mukana siinä miten M on muodostunut minulle tärkeäksi. Kaikki se narsistisuus ja itsekeskeisyys tiivistyi helvetin isoksi kuplaksi ja sulki hänet sisäänsä. Sinne omaan maailmaansa, jossa oli vain petoksia ja valheita jotka suuntautuivat häneen. Vain ja ainoastaan hänen suunnattoman suuri pelkonsa kaiken hajoamisesta.. 


---Ja silti. Silti siinä on vain murto-osa siitä mitä koin tänä yönä. Mitä kaikkea kävin läpi Pantterin vierellä 2021. Ja syöpien aikaan. Mitä kävin läpi myötäitkuissani hänen tehdessä eroaan ex-vaimostaan. Kun seisoin hänen rinnallaan hänen tapellessaan Sarin kanssa. Kun seisoin hänen rinnallaan kun he olivat ystävättäreni kanssa panneet pari vuotta minua vedättäen ja loukaten. 

Ja kaikki ne syytökset...? 

Ja siinä minä seisoin. Sairaalavuoteen vierellä. Kertoen että tällä keinoa hän ei saa minua revittyä irti M:stä. Tällä keinoin hän työntää minut irti itsestään vähitellen. Tai ehkä kertariuhtaisulla. Että minulla on onneni, ja sitä ei viedä minulta tällä kertaa pois. 
Että sen voi valita, onko osana elämääni tai ei, mutta esteeksi tähän ei asetu yksikään ihminen. 

Ja nyt tiedän varmaksi sen, mitä en tiennyt viime perjantaina: 
Tässä maailmassa ei ole enää ainoatakaan vuorta mitä minä en siirtäisi, jotta voin olla M:n kanssa. 

Pantterilla ei ole pienintäkään kykyä ymmärtää mitä tunneskaalaa vedin läpi siinä selittäessäni hoitajien ja lääkärien kuullen läpi litaniaani petoksista, itsemurha-aikomuksista, uimisista ja kaikesta muusta. Eikä minulla ollut todellisuudessa enää varmuutta yhtään mistään muusta kuin M:stä. 

Sillä seuraavalla itsemurha-viestillä Pantterin suunnalta on seuraavanlaiset seuraukset. Ja tästä kiitos M:lle, sillä paremmin en saisi enää tätä turhautumistani, epätoivoani, vihaani, kaunaani ja paskaa puettua sanalliseen asuun enkä käytäntöön: 

Minä vien loput Pantterin tavarat ja kämpän vara-avaimen. Minä en enää soita virkavaltaa apuun vaan menen ja vien kaiken mitä minulla Pantterin omaisuutta löytyy, pussissa hänelle itselleen ja ilmoitan: 

"Tässä on tavarasi. Anna mennä. Nyt voit lähteä rauhassa."

Kävi munkki

Joskus tuntuu että pakahdun siihen tunteeseen, että toinen on lähellä. Koskettavissa. 
Ja että se tykkää musta, ihan oikeasti. 

Viikonloppuna puhuimme narsismista, menneestä elämästä, ihmissuhteista.. Ihmisten välisistä, omista ajatuksista. Asioiden tärkeydestä. Tulevaisuudesta. Haaveista, toteuttamisesta, ideoista. Yhdessäolosta.

Ja toisinaan tuntuu että mä olen niin uskomattoman onnekas. Mulla on nää ihmiset mun elämässä, ja mä saan olla ihan oma itseni. Ei se aina niin herkkua tällä päällä ole, tietenkään. Mutta aina välillä varovaisesti uskaltaa toivoa että asiat voi mennä eteenpäin eikä aina junnata paikoillaan? Että vaikka vuosia on tottunut siihen että sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin, niin joskus tulee se hetki kun on sopeuduttava uusiin asioihin. Miellyttäviin, vaikka vaikeisiin.

Mutta parasta just nyt? 

Olla yhdessä jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jonka päänsisäistä maailmaa rakastaa niin kovin ettei siitä saa tarpeekseen.