23.9.23

Söpöstelyä


On oikeastaan kaksi asiaa mitkä tänään ovat pyörineet mielessäni ja kummastuttaneet kovasti. Toinen on se, että edelleen tän suhteen jatkuessa mulla on tarve pinkkeillä ja söpöstellä M:n kanssa, ja vastaavaa tarvetta ei oikein aiemmin ole ollut. Yleensä kai se loppuu johonkin alkuhuumaan ja elämä tasoittuu. Puolisen vuotta huumaa, ja sitten arki, sanovat.

Ja se toinen asia on se, miten paljon se hiertää ihmisiä. 

Ymmärrän kyllä että se ei ole aikuismaista, ymmärrän että se ärsyttää katsella jos itsellä ei ole vastaavaa. En kuitenkaan ole hieromassa sitä kenenkään naamaan, enkä asiasta leiju sen kummemmin ellei kysytä. Kirjoitanko? Tietenkin. Tämän blogin ja muiden somepäivitysten lukeminen ei käsittääkseni kenellekään ole pakollista missään nimessä. En edes omalta tuttavapiiriltäni, enkä itseasiassa omilta kumppaneiltanikaan velvoita blogin lukemista millään tasolla. Tiedän M:n lukevan, mutta kaikki muut lukijat ovat  mysteereitä, Mikä on tavalllaan helpotuskin. Toki nyt tauon aikana sain ylllättäviltä tahoilta palautetta siitä että lukevat vaikka eivät juuri kommentoi. Mutta tosiaan; ei pakollista. Kenellekään. 

Mä olisin saanut söpöstelyjä varmasti aiemminkin.. Mutta en oo oikein osannut. En söpöstellä, enkä kaivata sellaista. En oo nähnyt millään tasolla tarpeelliseksi, koska pitkäaikaiset kumppanitkaan ei oo tarvinneet sitä juurikaan. Tai ainakaan eivät oo ilmaisseet että mahdollisesti haluaisivat.
Poikkeuksena D. D halusi pinkkeilyä, ja mä en osannut. Mulla ei ollut narsistin jäljeltä kykyä romantiikkaan, eikä kauheesti vissiin aiemminkaan. Mä olen aika hyvin osannut rakentaa elämäni niin että kun toinen on poissa, keskitän energiani kaipaamisen ja haaveilun sijaan omaan elämääni. On ollut järjestöjuttuja, on ollut eläimiä, ystäviä, kodin kunnostusta.. Olen siis täyttänyt päiväni sellaisella mihin omat aivot jaksavat keskittyä, mistä saan jotain virikkeitä niille jaksoille kun sitten ollaan kotona.

Koskaan mä en oo ollu sohvannurkassa luuhaaja muutoin kun kipeänä ja ajoittain jos jotain sarjamaratoonia vedän. Eli varmaan kerran.. puoleen vuoteen? En tiedä. 

Mitä sitten on söpöstely?

Havahduin siihen että eilen lilluimme paljussa muutaman tunnin. Mitä tehden? Emme muuten yhtään mitään. Kiinni toisissamme, lähellä. Suukkoja, silityksiä, olemista. Yhteistä läheisyyttä, aikaa.
Yleensä kotona sohvalla istuskellessa hengailemme sylikkäin, M:llä taustalla joku youtube-pätkä ja ei juuri muuta. Joskus tietoisesti katsomme jotain sarjaa / leffaa yhtäaikaa. Mulla on vaan paha tapa menettää mielenkiinto ja nukahtaa, oli se katsottava mikä vain. Eikä se toisen kainalo ole niin huono paikka koisia..
Joskus lojumme höpöttelemässä sängyssä. Laiska aamu, ei kiire minnekään. Ei mitään orgioita, vaan ihan vaan jutellen, silitellen, ollen.
Toki on hetkiä että siivoilemme, teemme jotain kotihommia muutoin. Jotain mitä pitää tehdä, halutaan tehdä.. Jotain mitä meidän odotetaan tekevän sosiaalisen elämän ylläpitämiseksi. Tai käymme jossain, perheenä, kahdestaan.. Sienestämässä, leikkipuistossa, jossain.

Se on sitä toisen huomioimista arjessa myös. Sitä että kertoo että toinen on tärkeä, erityisellä tavalla. Että rakastaa. Tykkää kovasti. Kaipaa. Ajattelee toista kesken hassun arkisen askareen.



Mutta se söpöstely, pinkkeily... Se on sitä kun hengailee teinimeiningillä. Ihan vaan nyhvää toisessa kiinni, nuuskuttaa toisen iholla. Mä ihmettelen että miksi mä olen aikuisiällä, yli nelikymppisenä, löytänyt tarpeen nuuhailla jonkun kainalossa? Kemiaa? Krooninen väsymys? Ihmisyys joka on löytynyt äitiyden myötä? Onko meitä muita jotka eivät ennen mutta sitten?
Mä en osaa istua sohvalla mitään tekemättä yksin. Enkä kenenkään muun kanssa. En edes lapseni, me katotaan leffatkin niin että lapsi katsoo ja mä teen jotain samalla, käyn välillä istumassa ja sitten teen taas kappaleen matkaa jotain.
M:n seura on siis selkeästi se tekijä joka rauhoittaa mut paikalleen. Miksi? 

Mutta se puoli vuotta on tullut täyteen tuntemista, seurustelua. Ensitapaamisesta livenäkin on jo yli vuosi. Seksiä on ollut yli puoli vuotta. Kohta asuttukin enemmän tai vähemmän toisissamme kiinni se puoli vuotta.. Loppuuko pinkkeily? Söpöstelyn tarve? Loppuuko joskus kaipuu toisen iholla nuuhaamiseen työpäivän aikana? Tuleeko joku raja sille, kuinka monta tuntia voi olla tekemättä muuta kuin juoksuttaa sormiaan toisen iholla? Tasottuuko tunnemylläkkä jossain kohtaa? Tuleeko joku järkevyys toimintaan? Kyllästyykö sitä väistämättä toisen toimintaan?

En tiedä. Mulla ei ole ollut tämmöstä aiemmin. En tiedä mitä tapahtuu ja missä ajassa, joten oon vaan kahlannut tusinoittain naistenlehtien artikkeleja sekä somepalstojen arkistojen kätköjä löytämättä selitystä. Kukaan ei ole tullut kertomaan olevansa "edelleen rakastumisvaiheessa x vuoden jälkeen".
Rakastamisesta mä tiedän, mä rakastan monia eksiänikin kaveripohjalta edelleen. Se romanttinen rakkaus on tipahtanut pois erotessa, mutta edelleen annan vaikka paidan päältäni muutamille ihmisille jotka ovat olleet kumppanin asemassa menneessä.

Muutama ihminen on kommentoinut, että on outoa nähdä mut onnellisena.
On se minustakin outoa, ja oikeasti tuntuukin oudolta. Mut se ei ole se onnellisuus; sitä mä olen ollut usein. Mä olen herkästi onnellistuvaa tyyppiä. Mut tämmönen rakastamisnuuhaus on uutta, vaikka tässä on nyt yrittänyt sopeutua tilanteeseen hyvän aikaa. Mut oikeasti onnellinen? Olen ollut. Viikottain. Milloin mistäkin asiasta. Se on se mun piirre joka estää mua vaipumasta katkeruuteen ja ties mihin tässä paskassa elämässä. Ja se, että kykenen olemaan onnellinen toisten onnesta.

 Siinäkin yksi iso ihmetys: miksei voi vaan olla onnellinen kun muut on? Miksi katkeroitua? Miksi se on niin kamalaa jos mä olen onnellinen? Miksi niin vaikeaa nähdä että olen rakastunut? Miksi se ei ole tarttuvaa?

Kyllä.. Mä laiminlyön asioita. Mut se ois hyvä laittaa siihen kontekstiin että mä olen ollut ihan klassinen ylisuorittaja koko tähän astisen elämäni. Ja mulla on ollut järjetön tarve hakea hyväksyntää keinolla millä hyvänsä. Mä olen halunnut tuntea olevani rakastettu, halunnut kokea olevani tarpeeksi hyvä.
Ja hyvässä mun kannalta, pahassa muiden kannalta, M muutti aika paljon sitä arkea. Mä tiputin jo ennen M:ää paljon pois, puoluetouhua ja jatkuvaa itsestäni pala palalta nakertamista muiden hyväksi. Kukaan ei antanut mitään takaisin siinä määrin mitä multa vaadittiin ja haluttiin. Muutama ystäväsuhdekin päättyi, osa vaan siirtyi kauemmaksi.
Kaiken sen tein kun päätin että haluan olla lapseni kanssa enemmän. Haluan aikaa sille mikä mulle on tärkeää, haluan nähdä mitä maailmassa tapahtuu.

Sitten tuli M. M ruokki sitä samaa ajatusta mussa minkä olin raskaana ollessani 2018 saanut iskostettua päähäni; pois se mikä kuluttaa ja enemmän tilalle sitä mikä antaa jotain isosti.
Ja sitten lopulta M itse tähän arkeen tasapainottamaan. Muistuttamaan päivittäin siitä et mun pitää syödä. Juoda. Levätä. Nukkua. Ottaa lääkkeet.
Että mä ansaitsen onnellisuuden. Että mä kykenen olemaan riittävä, että mä kykenen tuomaan onnea muille. Että joku on kiitollinen kun mä olen mä.

Ja se on se mikä tuo mulle suurimman kauhun pintaan; mitä jos mä menetän sen kaiken? Mitä jos toi toinen näkee miten järjettömän paska ihminen mä olen ollut menneessä? Mitä jos se näkee että mä olin manipuloiva, hyväksikäyttävä ämmä? Ihminen joka juoksi pettämässä, hyväksikäyttämässä ja joka on joskus varastellut ja valehdellut sumeilematta, häpeilemättä, ilmeen värähtämättä? Mitä jos se tajuaa että mun moraali on aikoinaan ollut löyhä kun kaksi vuotta ulkona maannut muovilävikkö? (Jos joku ei mahtunut käsitykseen niin siihen vaan painamalla lisää koloa..)
Mitä jos se tajuaa että mä en olekaan noin upean huomioinnin ja hiplauksen arvoinen? Mitä jos se tajuaa että jää lopulta yksin mun kans kun mun kroppa vaan pettää päivä päivältä koska oon laiminlyöny sitä koko ikäni ja oon vanhempi sitä? Mitä jos se ymmärtää että mun pää on sekaisin ku isosetävainaan seinäkello? Mitä jos se viimein oivaltaa että muut on kauniimpia, ihanampia ja helpompia ku minä, ja mä jään yksin.. Selviänkö mä? Pysynkö mä tarpeeksi järjissäni että voin olla edelleen äiti? Että voin olla Peikolle kumppani?
Entä jos Peikko ymmärtää että sen akka on ihan sekasin? Entä jos se löytää jotain sellaista että se ei haluakaan mua rinnakkaissuhteeksi vaan vaihtaa kokonaan? Selviänkö mä? Selviääkö M siitä että joutuu kasaamaan mut pala palalta läjään? (Okei. Rehellisyyden nimissä nää on kumpikin joutuneet kyllä tekemään sitä tässä vuoden aikana enemmän ku kertaalleen. Ne osaa koota tän palapelin ulkoa, silmät sidottuna. Tilanteessa kun tilanteessa.)

 




19.9.23

Puhu Pahaa

 Olen saanut aika paljon palautetta hiljenemispäätökseeni liittyen. Myönnän, että ajatuksenani oli kunnioittaa erään ihmiset tahtoa ja huolenaiheita ja lopettaa koko kirjoittaminen.
Kyse ei missään vaiheessa ole ollut siitä että minulla ei olisi sanottavaa, vaan ihan puhtaasti ristiriidasta sen kanssa, onko sanottavani sellaista, että haluan aiheuttaa sillä ristiriitoja muiden elämään. 

Tiedän erään ihmisen olevan hyvin pettynyt, että kirjoitan. Lupaan kuitenkin, että käytän, jos mahdollista, entistä enemmän harkintaa siinä mitä sanon. Tai miten sanon. Ja yritän muistaa kaikki ne pointit joita keskustelussamme kävimme lävitse.

Suurin painostaja kirjoittamiseen jatkamiseen on kuitenkin ollut M. 

M lukee muutamaan otteeseen kirjoituksiani, ja kertoo ymmärtävänsä asioita paremmin kun lukee näitä blogista. Kirjoitin hänelle joskus ihan sähköpostikirjeenkin, mutta mutta. Silloin kirjoitan ihmiselle, yhdelle sellaiselle tietylle, ja onhan siinä tietenkin eri sävy kuin siinä kun kirjoitan enemmän tai vähemmän itselleni ja blogiin eksyville persoonille.

Muutama ihminen on kommentoinut blogiin, anonyymina kylläkin, että ei haluaisi että lopetan. Enemmän on niitä jotka ovat livenä kertoneet lukevansa, seuraavansa ja tavallaan se ihanin kommentti oli "Kun sä tunnut kirjoittavan niin usein sellaisista asioista joita itekin jossain määrin käyn läpi". Se on se pointti miksi mä kirjoitankin; jotta ihmiset löytäisivät näkökulmia asioihin, kokemuksia, ajatuksia.. Ja myös niiden tabujen rikkomisia.

Mä huomasin että viime lauantaina mun blogissa oli kävijöitä facebook-linkkauksen kautta 264. Eilen oli 242. Normaalisti täällä on käynyt hiljaisina päivinä n. 20 ihmistä kurkkaamassa että onko mitään sanottavaa löytynyt. En tiedä, kuka on linkannut ja missä ryhmässä, mutta mulla on vahva usko että siellä on M:n eksä asialla. Jos näin on, mä toivoisin vaikka nimetöntä kommenttia että missä ja miksi. Sen verran klikkauksia kuitenkin.. 

Just nyt istun yksin mökillä. Koirien kanssa. Muut ovat liikenteessä. Rauhallista, kaunista ja tykkään isosti. Kontrasti arkeen on iso muutoinkin kun ympäristönä.
En silti saa mielestäni mennyttä puolta vuotta. Jotain tilanteessa on niin vääristynyt ja rikki, etten ymmärrä. Mun kuuluis olla onnellinen, ihmisten mun ja M:n ympärillä pitäs olla joko onnellisia tai neutraaleja. Ei sen, että joku löytää oman onnensa, kumppaninsa jne, pitäisi ketään satuttaa? Jos jonkun pitäisi olla tilanteesta rikki, niin kai sitten vaikka Peikon? Ei muiden.

M:llä on eksänsä kanssa sovittelu aloillaan rikossyytteitä koskien. Asia ei koske minua, ellei lasketa henkistä kuormitusta kaikesta siitä mitä katson vierestä.
Mun on vaikea tajuta sitäkin, miten ihmiset, tässä meidän iässä, käsittelevät erojaan, yhteenmenemisiä yms. Mä olen paria ero-biisiä luukuttanut, kun tykkään sanoista. Toinen on Tupen puhu pahaa ja toinen hiljattain ilmestynyt Aston Kalmarin kauniimpi ilman sua. Molemmat liittyvät mielessäni tilanteisiin joissa itse olen vain sivusta seuraajana. 


Kirjoitan muuten eri mielentilassa kuin aikoihin. En ole valmistellut yhtään mitä aion sanoa tästä eteenpäin, joten tää on todellakin se free flow-osuus tästä eteenpäin..

Kun mä tosiaan tapasin M:n, meillä oli aika selkeä suunta. Me haluttiin vaan tutustua. Pitää kivaa. Välittää toisistamme lujaa. Kuulla toisistamme. Olla osana arkea mutta vahvasti vain etäisyyden päästä. Mutta yhtäkaikki, olin siinä uskossa että me ollaan aika pitkälti me, meidän suhde on meidän suhde, ja se, mitä tapahtuu M:llä muiden kanssa, ei ole mun asia. Ja mitä mulla tapahtuu muiden kanssa, ei ole M:n asia. Toki kumpikin tiesi ihmissuhteista muihin ja suurinpiirtein ne elämän reunamilla olevat hahmot nimeltä ja niin pois päin.

Mutta tää tilanne pääs yllättämään puskista aika isosti. 

Me ollaan löydetty jotain, mitä me ei osattu odottaa. Eikä toivoa. Me oltiin kumpikin enemmän tai vähemmän luovutettu sen suhteen että olis sellainen ihminen jonka kanssa arkea ois mahdollista muokata sellaiseksi toimivaksi läjäksi missä on hyvä olla, missä viihdytään ja mikä toimii.
Ja se muodostui meille hyvin vastentahtoisesti. Nopeasti, mutta oikeasti vastentahtoisesti. Me ei haluttu muuttaa yhteen. Ei jakaa sitä arkea viestejä ja satunnaisia tapaamisiä lukuunottamatta. Me vakuuteltiin kyllä aika pitkään ettei asuta kyllä tulevaisuudessa edes samassa kaupungissa. Oma aika on tärkeää kummallekin.
Tässä kohtaa väittäisin muille että se oli surkeaa itsetuntemuksen puutetta.. Mutta ei. Kenen tahansa kanssa tilanne olisi ollutkin juuri niin. En olisi halunnut yhtään mitään. Olisin ollut yksinasujana, satunnaisesti mieheni luona oleskeleva mölliäinen. Ihminen joka väsyy siihen että joku hengittää niskaan. Ihminen joka kavahtaa kosketusta, eikä halua nukkua kenenkään vieressä joka yö. Ihminen joka kaipaa kirjaimellisesti tilaa ympärilleen.
Mikä muuttui? Ei mikään. Ja kaikki.
Se, että löysin M:stä sen kadottamani puoliskon. Sen, jolle mun tarvii hyvin vähän selittää yhtään mitään. Jolle mun ei tarvii kertoa että milloin tilanne on se, että pysyy nyt oikeasti kaukana. Ihmisen, joka lukee mun kehonkieltä täydellisesti. Ihmisen joka ymmärtää milloin on se hetki että tarviin vaan että joku kietoo siihen pumpuliin ja puhaltaa haavat pois.
Siinä on ihminen, joka väsyy samoihin asioihin kun minä. Ja sen takia tietää milloin me steppaillaan oman jaksamisen rajoilla. Ne on keskenään yllättävän lähellä toistemme rajoja, vaikka sen rajan ylittäminen oireilee eri tavalla.

Peikon ystävät lukevat tätä toisinaan. Ja kertovat Peikolle sitten että hei, sua ollaan heivaamassa laidan yli. Hiljainen ero, toi nainen on myyty jo muualle. 

Se ei pidä paikkaansa. Polyamorian kauneus; kaksi täysin erilaista suhdetta. Ei periustein. Eri tunnetasolla, samalla sitoutumisella. Eri vakavuudella, eri arjellakin. Mutta tän kohdan taitaa ymmärtää vain toinen ihminen joka elää polyamoria-arkea. Tottakai monosuhteissa se uusi suhde tuntuu paremmalta kun se, jonka päätyi katkaisemaan syystä tai toisesta. Tässä mä en ole luopunut Peikosta missään vaiheessa. vaikka tottakai omistautuminen M:lle on työntänyt arkea Peikon kanssa kauemmas. Jos M olisi ilkeämielinen, omistushaluinen ja keskustelukyvytön otus, niin joo, olisi isoja ongelmia kaiken kanssa. Mutta kun ei ole; M tiesi kuitenkin mihin tuli, ja alusta asti on juteltu hyvin paljon siitä mikä on realistista, mikä on mahdollista, mikä on mahdollisuuksien rajoissa muuttaa ja mikä on pysyvää.
Peikko on aina ollut viimeksimainittua. Peruskallio. Ihminen, joka on. Ei ihminen joka on sen aikaa "kunnes". Peikko on muuten, sivuhuomiona, vähintään kahdesti pelastanut M:n ja mun välit / mahdollistanut tän suhteen jatkumisen.
Ekalla kerralla mä sain ryöpyn niskaani et mä tein jotain, mä olin hankala ja ilkeä ja mun on kannettava vastuu siitä että M meinas luovuttaa. Mä kuuntelin saarnan, otin vastaan neuvot ja kiukun, ja otin niitä ratkaisevia askelia M:ää kohti.
Toisella kertaa istuimme olohuoneessa, suhteessa oli silloin vielä kolmen sijasta neljä. M loukkasi mua tavalla jota mä en melkein ajatellut antaa anteeksi. Peikko selitti, kuunteli kumpaakin ja yritti toimia tulkkina välissä. Pantteri oli tärkeä osanen, koska muutoin mä olisin kokenut että mut on jyrätty ja pakotettu näkemään vain jotain mitä en halua edes katsoa.

Ne kaksi oli varmaan kaikkein eniten keskiössä kaiken suhteen. Siellä on monia riitoja, monia yhteenottoja. Kaikki väärinkäsityksiä, kaikki väsymystä. Kaksi niistä missä Peikko on ollut ratkaisevassa asemassa ja kaksi sellaista, missä M itse on ollut päästämättä irti. Toinen laivalla, toinen eräs abc-yö. Yö, jolloin kumpikin totesi että ei tässä oo mitään järkeä, tää ei toimi, me ei pystytä. Mut me halutaan. Ja siitä rakennettiin taas tätä kaikkea.
Nyt on ollut aika pitkään sitä, että meillä ei ole muuta kuin epävarmuutta. "Eihän toi nyt ole luovuttanut?" Mutta ei enää isoa kriisiä mistään. Pelkoa ja epävarmuutta tilanteissa, joissa jompikumpi näkee toisen epävarmuuden ja väsymyksen mistä tahansa asiasta. Mutta ehkä sitä itsetuntemusta ja toiseen luottoa kuitenkin on jo niin paljon että silloin ei enää keskustella väkisin yötä läpi ja vedetä väsyneenä viikkoa hampaat irvessä, vaan annetaan olla, pohditaan tahoillamme ja keskustellaan sitten kun se asia on jossain muodossa kummankin päässä. Tähän asti se kauhukuva siitä että toinen ei jaksa, että toinen luovuttaa, on pakottanut vääntämään asioista tuntikausia ilman että kuva on itselle, saati ehkä toisellekaan selvä.
Luotto kasvaa ajan myötä.
Ja meillä on kummallakin se sama pako-reaktio ihmissuhteissa tätä nykyä. Ihmissuhteissa, tilanteissa, kaikessa. Oma väsymys painaa niin kovaa että epämiellyttävä tilanne kahlataan läpi tasan siihen asti että siitä pääsee pois ja nuolemaan omat haavat ihan rauhassa. Joten se sitten on näkynyt molemmin puolin.

Kerron tämän ylläolevan siksi, että haluan antaa ymmärrystä; me toimimme siksi että me olemme me. Yksikkönä, yhdessä ja erikseen. Meillä on kyky nähdä toisemme, meillä on kyky tuntea toisen reaktioita, toisen ajatuksia. Ja silti meillä on tarpeeksi eroja, että löytyy vielä jotain millä yllättää, jotain, mihin tutustua.
Mutta ensinmainittu on se, miksi me toimimme meille. Vaikka Just Sä olisit kuinka mun tai M:n elämässä, se suhde ei vaan olis samanlainen. Se, mitä sulla ja mulla oli, tai mitä sulla ja M:llä oli, ei olisi koskaan ollut sitä mitä mulla ja M:llä. Koska ihmiset. Luonteet. Elämä. Kaikki.
Joten älä kysy iteltäs miksi et sinä. Maailma ei toimi niin. Oikeasti.
Mä en antanut yhdellekään eksälleni paskaa elämää ja parisuhdetta siksi että olisin ollut ilkeä ja inhottava ja ties mitä. Mä en ollut heille vaan yhteensopiva muutoin kun sillä hetkellä sen hetken aikaa. M:n kohdalla samoin; se mitä on ollut, on ollut. Se on mennyt. M on elänyt kuten sillä hetkellä on ollut tilanne. Ei se ole satuttanut ketään tahallaan. Ei ole ollut antamatta asioita tahallaan. Te ette vaan olleet oikeita toisillenne sillä saralla, kuten en minäkään ollut oikea entisilleni. Se ei kuitenkaan tee tyhjäksi historiaa, muistoja, elämää. Me kaikki olemme mitä olemme, juuri siksi mitä olemme olleet Menneisyys tekee meistä sen, mitä olemme nykyään.

Kyllä mäkin olen menneinä vuosina miettinyt useita kertoja että miksi mä en saanut sitä mitä eksäni uudet. Miksi mä en ollut se, jonka ois voinu viedä jonnekin, jonka kans ois tehty niitä asioita mitä "nykyisen naisen". Mä oon kuluttanu elämästäni hyvin monia tunteja miettien, mitä mä tein väärin, miksi mä olin väärä? Mitä mä oisin voinut tehdä toisin ollakseni oikea jollekin.. Miksi mä en saanut rakennettua mitään pysyvää?
Mut todellisuus on siinä että mä en ymmärtänyt että se vaatii kemiaa, luonnetta, ei pelkästään tahtoa ja rakkautta. Se ois tarvinnut ymmärrystä, sitä että on tarpeeksi yhteistä, tarpeeksi eroja. Tarpeeksi jotain mihin tarttua, tarpeeksi vakaata materiaalia mihin rakentaa.

Mä ymmärrän että eksistä kuuluu puhua pahaa joidenkin ihmisten maailmassa. Mä ymmärrän että kuuluu juoruta, kuuluu purkaa omaa paskaa oloaan. Kuuluu mustamaalata..
Mutta siitä on niin kovin vähän aikaa kun mä erosin Pantterista, että muistan vähän liian hyvin miltä tuntui olla se, josta kerrottiin asiat vääristellen, että mä en tavallaan voi hyväksyä sitä että niin toimitaan. Ja nykyaikana kun on netti.. Mitä sä kerrot jossain face-ryhmässä ja ylilaudalla, se seuraa niin pitkän aikaa toista, ettei siitä ole oikein käsitystäkään.
Mut seuratkaa nyt vaikka poliittista porukkaa; siellä on kaiveltu rasismi-huutelut ja kissanpolttamiset vaikka niistä on vuosia. Mitä nettiin laittaa, niin siellähän se sitten on. Hyvässä ja pahassa, ja eritoten pahassa. Kun kirjoittaa itsestään, kertoo itsestään, silloin on vastuussa itse sanomastaan. Mutta kun sä kirjoitat sun eksästä, ja eritoten jos kirjoitat valheita, se on kokonaan eri asia. Kun kirjoitat täysin nimettömänä, niin ok, sä saat purnata ja kiukutella. Mut se, että sä olet nimetön ja sun uhri on tunnistettavissa? Se ei enää ole ok. Ja rikossyytteiden alaiset syytökset? Ne ei ole ok. Ei koskaan.
Mä toivoin että kaikki tää kirjoittaminen näistä ajatuksista olis ollut tyhjää, turhaa ja nyt jo ohi. Mä toivoin että niitä linkkauksia ei enää tulis. Mutta tässä ollaan, jälleen kerran.
Toistelemassa itsestäänselvyyksiä tekstimuodossa ja toivomassa että joku ottaa onkeensa, joka tänne tulee linkkauksien perässä. Että joku siellä sanois poikkipuolisen, epäilevän sanan ja olis se joka katkaisee ketjun..
Mut nyt tältä erää lopetan tän ajatusten virran taustalla soivan biisin sanoihin.


TUPE - PUHU PAHAA

Ala ajan kanssa vihaaAja mun talon ohi etkä kato ees pihaaIhan mitä vaan et must tulee sulle ilmaaKoska meitsii ilman sul ois kaikki nii hyvin
 
Puhu pahaa must sun frendeilleSano et oon spede joka antaa väärii merkkejä, mimmien kanssa pelleilenVaikka mä sanon et poikaystävää must ei saaLeijaa et oot tääl mut mä en harrasta suhteitaVaikka puhuinki suoraan ja susta sen kyl huomaanEttä vaikka sanon ei sä mielipiteen voit mokaaMietin miten vitussaOon täs taas joku kusipää tai sit jonkun poikaystävä
 Eikä tuntee voi kyl paljookaanMut vastarakkaus on jotain mitä en pysty tarjoomaanEnkä haluu sul pahaa mieltä mut meitsi on sitä mieltäEn sano et sitoudun jos en sitä oikeesti tiedä
 Kusipään rooli kai mun vastuulDramaattinen lopputulos jälleenKysyt et miten tää ny täst jatkuuNo vaik tälleen
 
Puhu pahaa must sun kavereilLähe frendinkaa dokaa, ja ota joku mukaaKyl se olo aamul paranee, tai sitte eiPuhu jengil että sama se, mitä teinAla ajan kanssa vihaaAja mun talon ohi etkä kato ees pihaaIhan mitä vaan et must tulee sulle ilmaaKoska meitsii ilman sul ois kaikki nii hyvinIhan mitä vaan, jotta pääset tästä yli
 
Ehkä meitsi on se ongelmaKu kerroin alust asti ettet täältä löydä onneaEhkä tänään, mut en voi olla sun kokonaanSä voit sanoo mitä vaan, jos se helppaa sun oloas
 Kutsu narsistiks, paskaks artistiksJoku joka oikeest teräviä tarvitsisVoit sanoo et mulla on vitusti ongelmiiJa vääristää tarinoit siitä miten sua kohtelinSillä ois väliä, jos en susta välittäisKlisee mut ongelma on mussa, kai sä sen käsitätSinne pääsisit jos sydämessä olis paikkaMut sillä aikaa sä voit vaikka
 
Puhu pahaa must sun kavereilLähe frendinkaa dokaa, ja ota joku mukaaKyl se olo aamul paranee, tai sitte eiPuhu jengil että sama se, mitä teinAla ajan kanssa vihaaAja mun talon ohi etkä kato ees pihaaIhan mitä vaan et must tulee sulle ilmaaKoska meitsii ilman sul ois kaikki nii hyvin
 Puhu pahaa must sun kavereilLähe frendinkaa dokaa, ja ota joku mukaaKyl se olo aamul paranee, tai sitte eiPuhu jengil että sama se, mitä teinAla ajan kanssa vihaaAja mun talon ohi etkä kato ees pihaaIhan mitä vaan et must tulee sulle ilmaaKoska meitsii ilman sul ois kaikki nii hyvinIhan mitä vaan, jotta pääset tästä yli...

16.8.23

Hiljenen.

 Musta tuntuu että tää blogi.. Tai no, koko blogimaailma on ollu mun henkireikä todella paskoina aikoina. Ennen oli vaan sellainen asenne että vitut muista, mä kirjotan omaa päätäni selväks. 

Oli lukijakuntakin toki pienempi.. Mutta äänekkäämpi. Nyt ei oikein saa palautetta juurikaan mistään tekstistä suoraan blogiin, saa vain muuta kautta.
Kommentit mitä tänne tulee, ovat suureksi osaksi anonyymia huutelua siitä miten tämmöinen paska ämmä voi katsoa oikeudekseen olla olemassa. Ei siis kovin mieltä ylentävää.

Musta tuntuu totaalisen paskalta että M:n myötä blogista on tullut riippakivi. Tää on auttanut mua näinäkin aikoina laittamaan asioita järjestykseen pääni sisällä.. Ja tää on tavallaan se ystävä joka multa puuttuu; mulla ei ole ketään kelle kertoa asioita. Monipuolisesti. Kertoa ja peilata, työntää omasta päästä muualle.

Mä uskon olevani totaalisen rikkinäinen ihminen edelleen, enkä mä tiedä mitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Nyt vaan tiedän että satutan useita ihmisiä sillä että yritän eheyttää itseäni kirjoittamalla. Koska kirjoitan avoimesti M:n ja itseni väleistä, se on aiheuttanut kevään ja kesän myötä sellaisia paskamyrskyjä että pää ei jaksa pysyä pinnalla. Mä haluaisin samaan aikaan pukea sanoiksi sen kaiken hienon mitä mä koen.. Mä olen 40 ja ekaa kertaa rakastan niin helvetin lujaa että se vaan tuntuu oikealta.
Ja tunnen olevani rakastettu! Se on asia jota mä en ole tuntenut koskaan ennen..

Ja että mä olen löytänyt jonkun, joka on yhtä paskana ku minä. Eri syistä. Eri tilanteista. Eri tavalla. Mutta joka kykenee kantamaan tätä kaikkea mun kanssa, niin että mä en lyhistykään enää.. Että yhtäkkiä mä saan happea ja elän. 




Ja siitä syystä mä sit satutan ihmisiä. Omalla onnellani.
Peikko saa seistä kilpenä kertomassa ihmisille et on ihan ok että mä olen onnellinen. Että on ihan ok että mä kirjoitan ja puhun, ja että mun onni ei ole Peikolta pois millään tasolla. Se, mitä mulla ja Peikolla on, on hyvin erilaista. Mun polyamoria on sitä että mä en eti sarjaa samanlaisia kumppaneita vaan erilaisia. Sitä mun täydellistä miestä joka on jaettu useampaan kroppaan.. Ja sitä mulla on nyt. Oikeasti.

Ja M.. M joutui kokemaan eksänsä taholta kauheuksia koska .. No. Mustasukkaisuus kaikesta tästä.

Ja lisäksi sitten vielä se arkisempi, tärkeämpi asia; vanhemmat.
Mä sain välillisesti kuulla aiheuttavani skismaa kirjoituksillani M:n äidille. Enkä mä halua. Mä en halua että asiasta joutuu kukaan keskustelemaan koskaan. Että kenenkään, eritoten M:n äidin joka ei tunne minua, tarvitsee pohtia että olenko mä ihminen joka ei osaisi asettaa niitä rajoja, mitä voin kirjoittaa ja mitä en. Tai että löytyykö täältä joskus jotain sellaista, mikä vainoaa M:ää koko loppu elämän?

Kaikki tää paska, ihmisten ymmärtämättömyys.. Suhteutettuna siihen että palaute vertaistukena olemisesta tms on tällä hetkellä täysin pyöreä nolla.. Mä olen tarpeeton.
Miksi mä kirjoittaisin? Miksi mä riskeeraisin kaiken? Entä jos seuraavaksi löydänkin M:n sirpaleina sylistäni sen takia että seuraava kriisi iskeekin sitten kohtaan mistä en ole kerennyt korjata mitään? Kohtaan joka on niin hauras että mä en pysty tekemään enää mitään, ja se on se kuolinisku kaikelle?

Koskaan ei saa sanoa ei koskaan.
Mutta toistaiseksi? Mä hiljenen.
Jos tää kaikki mitä mä pidän onnellisuutena, paljastuukin olevan jotain sairasta paskaa niin.. Pidätän oikeuden itkeä sieluni sirpaleet tänne. 






8.8.23

Viimeinen kannanotto

 


Palaan vielä kerran tähän seksuaalisen ahdistelun syyttelyyn, kun tuntuu olevan nyt puheenaiheena kulissien tuolla puolen.
Olisin varmaan osittain syyllistynyt epäilemään samoja asioita ihmisistä kuin mitä minusta epäillään, jos tilanne olisi toisenlainen. Eli tottakai mä puolustan kumppaniani ja kieltäydyn näkemästä ja suljen silmäni "ilmiselvältä".
Mutta korostan: ei ole ollut tapana sulkea silmiä tosiasioilta. Päinvastoin.

Ja tänään sille eksällekin laitoin selityksiä, lähinnä omasta toiminnastani, mutta ne jääköön meidän välisiksi minun osaltani. Hän tehköön mitä tekee omalta osaltaan saamillaan tiedoilla.

Julki haluan kuitenkin tuoda omat pointtini:

M on aspergerinsa ja add:nsä takia ihminen jolla on vahva, oma moraalikoodisto. Hän on myös selkeästi yliajattelija. Ja monia muita piirteitä; niiden ansiosta tiedän, että hän ei koskaan, ei menneessä eikä nykyisyydessä, ole ihminen joka tekee kenellekään mitään mikä on vastentahtoista toiselle ihmiselle. Hän ei riko kenenkään fyysisiä rajoja _koskaan_.
En näe häntä edes kännitilanteessa puristelemassa ketään sen paremmin rinnoista kuin pakaroista niin että vastapuoli ei ole rohkaissut toimintaan. Pienikin ele, pienikin sävähdys ihan missä tahansa tilanteessa ja M viheltää pelin poikki voimakkaasti.

Okei, mun moka. Mä kirjoitin jotain bdsm:stä, alistamisesta, dominoinnista. Ja jokunen somepäivitys siitä että mustelmat eivät aina ole väkivaltaa, joskus ne ovat vain rajua rakkautta. Ja sen jälkeen tämä eksä sai sitä vettä myllyynsä ja mielikuvia asioista.
Mä olen siitä jokaiselle tilanteesta kärsineelle osapuolelle anteeksipyynnön velkaa. Mä en siinä kohtaa ajatellut että niitä kirjoituksia voidaan käyttää polttoaineena mielikuvitukseen perustuville syytöksille. 


M:n ja mun seksielämä on joo hyvin haparoivaa, kokeilevaa ja teinimäistä. Uusia asioita kummallekin. Molemmin puolin kunnioittavaa. Keskustelevaa. Kaikkea.
Mutta: ei koskaan mitään mitä ei tehtäisi täydessä yhteisymmärryksessä. Ei väkivaltaa. Ei haavoja. Ei kipua. Ei toisen alistamista;  Ei henkistä eikä fyysistä. Sen enempää ei ehkä ole asiaa syytä avata. Mutta vastauksena kysymyksiin; kaikki on ok. Enemmän kuin ok.

Ja pyydän ulkopuolisia lukijoita muistamaan sen, että tää on mun näkemys. Mun kokemus. Perustuen kaikkeen mitä mä koen elämässä, rakkaudessa, maailmassa. Sillä hetkellä kun kirjoitan.
Tää ei ole absoluuttinen totuus. Tää on mun elämä.

Mä kirjotin 2017 somepäivityksen:



Ja mä voin sanoa että mä olen saanut sen mitä maailmankaikkeudelta pyysin. Mun rinnalla on ihminen joka ei pura muhun turhaa ahdistustaan, eikä kiukkuaan. Ja joka kietoo mut pumpuliin niinä päivinä kun mä oikeasti tarvitsen sitä. Mä en ole rakkauden sokaisema; mä näen M:n huonot päivät. Mä näen mihin hän kykenee. Mä näen mitä hän voisi olla pahimmillaan. Mä näen kiukuttelun, piikittelyn, pimeyden, sarkastisuuden.. Mutta tärkeintä; mä näen myös syyt niihin. Mä koen vahvasti että mä ymmärrän. Ja mä tiedän, mistä se kuva tulee niille jotka kokee että M on pätevinään ja että M on kusipää. En mä ole sokea.
Mä vaan en myöskään ole sokea muiden ihmisten teoille ja vaikutuksille.

Ja tärkein muistutus; ihminen on aina erilainen ystävilleen, vanhemmilleen, sisaruksilleen, työkavereilleen, kumppanilleen, lapsilleen.. Ihminen on lopulta kuitenkin peili, ja joskus peilissä on säröjä ja kuva vääristyy.

Mutta mä olen onnellinen siitä että M on tässä. Mun. Olin sitten sokea tai en, mutta mä olen niin varma kuin ihminen voi toisesta olla olematta paikalla: ne ahdistelusyytökset olivat turhia, perättömiä ja valheellisia. Niihin ei ollut aihetta. Se oli puhdasta "vastapuolen" ahdistuksen, pettymyksien ja muun pahan olon ja kiukun purkamista, sen enempää avaamatta. Ikävää että sattui eskaloitumaan näin, mutta väitän että tässä ei nyt hän ajatellut millä asioilla "leikitteli", ja miten vakavia tuon sortin syytökset ihmisen loppuelämälle ovat.

Ja hei M..

 



3.8.23

Heikoin lenkki?

 On totta että kirjoitan hyvin avoimesti yleensä kaikesta, mutta sitten on olemassa niitä asioita, jotka ovat vaan omassa päässä. On asioita, joita ei vaan kirjoiteta koska mm. lapsen yksityisyys. On asioita joita ei kirjoiteta koska muut ihmiset.

Ja on asioita, joita kirjoitan siksi että haluan vertaistukea, antaa tai saada. Ja tämä kirjoitus on juuri sitä; vertaistuen antamista jollekulle siellä näytön toisella puolen.

Viimeiset viikot olivat aika uuvuttavia. Oli pikaisesti suunniteltava häiden suhteen enemmän kuin mitä ajattelin. Se oli kivaa, tykkäsin, halusin ja tarjouduin, mutta koska se tapahtui kaiken muun ohella, se verotti aika isosti. M oli upea ja apuna, myös Peikko teki isosti. Äitinikin kykeni kynnelle, joten olimme kaikki vähän väsyneitä (mutta onnellisia!!) häiden jälkeen.
Samaan syssyyn sattui isompaa työtuurausta, päivien venymistä, lapsen sairastuminen, koiran mahdollinen lopetustuomio, M:n asuntohommia.. Kaikkea. Isosti kaikkea elämää, ja ihan kivaakin, mutta kaikkea kerralla. Pitkiä päiviä poissa kotoa, pitkiä päiviä ilman keskustelua, kosketusta, yhtään mitään. Kotiin illalla, kaatuminen sänkyyn. Aamulla juosten kohti arkea.

Kun sitten tuli se hetki että tuo M:n exä-keissi levähti silmille, minä lopulta väsähdin. Tämän viikon keskiviikkona jouduin aamulla keräilemään sieluni sirpaleita ensin kämpän lattialta ja lopulta autonikin lattialta. Olen sanonut koko kesän, että jaksamiseni menee niin äärirajoilla, enkä kerkeä pysähtyä. On ollut eroa, on ollut suorittamista, sairastelua ja nyt sitten viime lauantaina aterooma takana kankun ja reiden taitteessa. 7 pvää viikossa haavahoitoa ja sinnittelyä kaiken paskan kanssa.

Ja M veti samaa tahtia, on vetänyt kevään ja kesän, joten aloimme molemmat olla aika kaaoottisessa tilassa jo ilman exiäkin..
Niin. Se hetki.. Mainittuna aamuna päätin että minä en nyt tänään mene rikki, suoritan päivän tehtävät ja katotaan mikä on illalla fiilis. Mutta sitten tapahtui jotain mikä heitti minut rajan yli; se kertakaikkinen tunne että minä en enää jaksa tätä. En selvittää yhtään mitään. En jaksa enää saada kaikkea soljumaan nätisti. Menetin uskoni meihin, menetin toivoni siitä että yhtään mikään tulee toimimaan.
Sanoin M:lle että olemme yhdessä tämän eksäepisodin yli joka tapauksessa, mutta sen jälkeen katsotaan mitä meistä on enää jäljellä. Minulla oli isosti olo että annan ja annan, eikä mikään asia muutu. Minut imetään kuiviin, kaikki vaatii niin helvetisti että masennun taas enkä kykene nousemaan enää.

Ja tämä on se vertaistukikohta: Joka helvetin ihminen meistä väsyy. Ilman kannustusta, tunnustusta, ilman sitä hetkeä että kokee olevansa tarpeellinen. Jokainen väsyy kun pinotaan painolastia harteille helvetinmoisella tahdilla. Kasataan asioita pinoon ja kun se pino sortuu, siinä saattaa jäädä alle, eikä henki oikein enää kulje..

Minä en hoitanut tilannetta hyvin. Oikeasti. Minä ilmoitin, raukkamaisesti whatsappilla tuon kaiken. Että en jaksa. Että sinnittelen nyt kun kerran aloitettiin, ja rakkaus on olemassa edelleen mutta keinoja ei.
Eikä siitä niin kauan ole kun edellisen kerran pyristelin irti. Mutta fakta on, että tilanne, jossa minulla on joku jolle kiukutella etten jaksa, on uusi. Koska hei, aina on ollut vain pakko jaksaa. Vaikka kuinka olen aikanaan Peikolle, Pörrölle, Pantterille, kenelle vain kiukutellut että en jaksa, niin asiahan on ollut niin että minä olen vain sinnitellyt. Painanut läpi aivan kaikesta, Pantterin syöpädiagnooseista. Kuolemista. Kolmet perunkirjoitukset vuodessa.. Painajaisista. Elämästä.
Ja täytyy myöntää että ei ole aina ollut helppoa, että M on astunut elämääni. Hän oli vierellä kun kannoimme isäni hautaan. Silloin otin ensimmäisen kuvan hänestä julkisuuteen tyttäreni kanssa, jos oikein muistan.. Mutta se iso ristiriita siinä että samaan aikaan käyn isoimpia kriisejä elämässäni, niitä asioita jotka vaativat totaalista omistautumista ajallisesti ja jotka vaativat resursseja aivan järjettömästi, ja kuitenkin yritän tutustua päivä päivältä enemmän ihmiseen jonka kanssa olen päättänyt elää lopun elämääni. Yrittänyt sopeuttaa tuollaisen vannoutuneen ikisinkun elämän omaani, polyamoriseen lapsiperhekuvioon.. Ja tässä kohtaa voi toki kuitata että hei, johan te pari vuotta olette... Mutta...
Ensimmäiset hetket olivatkin sitä; iso kuvio ensin. Perhe. Yhteiset hetket. Ja siinä on oikeasti pohja, joka on rakennettu kuitenkin aika lujaksi. Jos olisimme yrittäneet rakentaa ensin meidät, kahdenkeskisen suhteen, ei se olisi kantanut ihan näin pitkälle. Piti olla ensin kaikki me. Sitten tuli vasta ne täysin kahdenkeskiset hetket. Aiemmin oli vain sanoja, isoja ja pieniä sanoja. Joka päivä.
Sitten oli perheaikaa. Ja sitten me. Ja Me aika kiireellä.. Joten samaan aikaan kaiken sovittaminen ja toiseen tutustuminen. Katastrofista toiseen kävelyä ja silti aivan järjettömän isoja onnenhetkiä. Sanoinkuvaamatonta yhteenkuuluvuutta.
Ja se jälkimmäinen alkoi hiipua. En nähnyt enää pointtia kävellä katastrofista toiseen. Tuntuu että tästä paskasta ei ole mitään ulospääsyä, koko ajan ulkopuolelta tulee jotain käsiteltävää sitä tahtia että en kerkeä käsitellä.

Joten joo. M:n eksä järjesti katastrofinsa siihen kohtaan että minä melkein luovutin väsymykseni kanssa, jota en osannut käsitellä. Koska ainoa keino mitä minä tunnen sellaisten käsittelyyn on pakeneminen.
Kun Jyväskylä alkoi kaatua päälle, muutin pois.
Kun parisuhde alkoi ahdistaa, kävelin pois.
Kun internet alkoi ahdistaa, suljin isolta osalta koneen. Menin pois. Haparoivin askelin, mutta menin silti. Yli kymmeneksi vuodeksi jonnekin mistä vain muutamin kurkkauksin somen kautta katsoin mitä tapahtuu.

Joten yritin paeta.
M oli siivoamassa kun tulin kotiin väsyneenä ja aikalailla luovuttaneena. Varovaisesti hän tarttui kiinni. Hän veti kätensä irti ja yritti peittää kyyneleensä kun hän katsoi minua ja käänsi päänsä pois ja sanoi "sä olet luovuttanut". Se kivun aalto mikä lävitseni meni sillä hetkellä kun näin että satutin, oli aika lamauttava.
Sillä hetkellä toki myönsin luovuttaneeni, jälkeenpäin ajateltuna vaan toimin kertakaikkisen väärin. Mulla ei vaan ollut työkaluja, ei keinoja, ei mitään mistä lähteä työstämään ylöspääsyä. Mä halusin vaan ulospääsyn.

Ilta meni miten meni, sinnitellessä. Juttelimme, suoritimme arkea.. Mutta yö korjasi uskomattoman paljon. Juttelimme väsymyksestä illalla, ja siitä mikä meissä on muuttunut muutaman viikon aikana. Läheisyys. Kiilto toisen silmissä. Se, että meillä ei ollut aikaa olla lähekkäin, olimme fyysisesti liian väsyneitä kaatuessamme nukkumaan. Ei aikaa, ei mitään..
Joten viime yönä M antoi itsestään enemmän kuin olisin koskaan voinut toivoa. Hän piti kiinni. Suukotti, piti kiinni, piti lähellään. Kietoutui minuun. Langaton lataus.
Aamulla ei ollut kiirettä minnekään, kun haavahoitokin oli vasta päivällä, Pörrö otti kummityttönsä yökylään.. Eli täysin rauhallinen aamu täynnä puhdasta rauhallisuutta. Ei mitään vaatimuksia mistään juuri siihen hetkeen.
Ja M kiemurteli aamupäivällä levottomana, joten tajusin: hei. Toi ihminen teki tän just siks et mä tarvitsin tätä. Ihan vaan siks.
Se on jotain mitä on mielettömän vaikeaa selittää, mutta niin se vaan menee: kun toinen on rikki, sitä pitää antaa itsestään. Kaikki se mitä pystyy. Olla rakennusaineena toiselle. Ehdoton rakkaus ilman vaateita.

Joten: joskus on ok hajota. Nää ois tämmöselle "mä meen mistä vaan läpi"-ihmiselle, joka kantaa mukanaan asennetta "tottakai pärjään, onko vaihtoehtoja" ihan kivoja asioita harjoitella ennakkoon. Oikeasti.
Mä liian usein oon tässä puolen vuoden aikana ollut luovuttamassa, koska tuntuu että resurssit ei vaan riitä.. Ja että mä en vaan riitä. Mä en osaa. Mä en kykene. Oon riittämätön paska.

Ja hei. Silti mä riitän.
Ja just tänään?
Tänään mä pystyn mihin vaan. Koko loppuviikon mä siirrän vuoria, koska mä tiiän että mulla on toi yks upea vieressä, joka paikkaa jos mä en pysty. Se joko pesee keittiön lattian ku oon väsy, nukuttaa muksun, pitää sillä aikaa seiniä pystyssä kun mä käperryn itseeni ja itken paskuuttani tai sit se antaa omasta rakkaudestaan niin paljon että mä lataudun.
Monissa suhteissa on paljon hyvää, paljon voimavaroja. Ne on erilaisia, mulla jos kellä on kokemusta et sitä ihminen voi olla niin onnellinen niin monin tavoin. Mut just tähän elämänhetkeen tää on se mitä mä tarviin. M on mun ihminen. Mun laturi. Ja mä idiootti melkein luovutin.



1.8.23

Seksuaalisesta ahdistelusta

 Isäni sanoi aikanaan että mitä ei voi peittää, sitä pitää korostaa. Yleensä puhuttiin sisustuksesta, mutta näin nettiaikana olen aika pitkälti myös vetänyt sen omaan blogiini ja muuhunkin; kun joku asia on karannut käsistäni, helpoin tapa käsitellä asiaa on kirjoittaa se auki.

Valitettavasti uusimman kumppanini eksä on se, joka on aiheuttanut niin paljon päänvaivaa ja paskaa, että ajattelin käydä sitä vähän läpi. Kysymättä lupaa itseasiassa keneltäkään, en kumppaniltani, en kyseiseltä eksältä. Haluan tilanteen pois päästäni, haluan oikoa asioita ja haluan kertoa että "kaunis anteeksipyyntö" on kaikkea muuta kuin todellisuudessa kaunis. Siitä kun ottaa vittuilun pois, ei jää jäljelle kuin tyhjiä sanoja. Tiedän kirjoitukseni aiheuttavan mielipahaa kumppanilleni ja eksälleen, mutta koska jälkimmäiseksi mainittu veti pelin aika likaiseksi, koen etten enää viitsi niellä sitä paskan määrää mitä minulle on tässä syötetty.

Eli: Kumppanini seurusteli 20 vuotta sitten ihmisen kanssa, jonka kanssa tiet erosivat yhteensopimattomuuden takia. Sen jälkeen suhde jatkui kasuaalina seksisuhteena, lähinnä suihinottojen merkeissä. Muutamia kertoja vuodessa ja muutamia hiljaisia vuosia välissä. Kumppanini on ollut minulle avoin tämän kahden vuoden ajan elämästään, tunteistaan, tuntemuksistaan.. Ja lopulta kun olemme puhuneet suhteen säännöistä, olemme valinneet että vaikka satuttaisimme toisiamme, olemme rehellisiä. Brutaalin rehellisiä. Ja ymmärrän, että se hämmentää tätä eksää suuresti.
Tilannehan oli niin että nämä kaikki asiat olivat tiedossa kun päätin laittaa viestin tälle ihmiselle; halusin tutustua muodollisesti, koska kyseessä oli kumppanilleni tärkeä ihminen. Olen tutustunut myös muihin hänen elämänsä ihmisiin, joten tämä eksä, joka viikottain (useita kertoja viikossa) piti yhteyttä, oli tietenkin listalla "tutustumisen arvoinen ihminen mikäli ajattelemme että M muuttaa tänne suunnalle, jotta k.o ihminen kokee turvalliseksi vierailla meilläkin."

Siitä alkoi se avoimen kirjeen julkaisemiseen johtanut episodi.
Ensin hän otti yhteyttä ihmisiin, ja alkoi nimittelemään minua. Ei tulosta. Nosti sitten panoksia ja alkoi jauhaa kahdesta asiasta: he eivät koskaan ole seurustelleet, pelkästään hengailleet soluasunnossa yhdessä, ja että tämän jälkeen M on seksuaalisesti häntä ahdistellut.
Ihmiset alkoivat kyseenalaistaa että miksi sitten olet hänet vielä päästänyt asuntoosi, kutsunut kylään, pitänyt yhteyttä, ollut automatkoilla yhdessä jne. No, sitten alkoi se "no pitäisiköhän minun tehdä sitten rikosilmoitus". Siihen kohtaan kärysi minulta lopullisesti se käämi sitten.
Eräs ystävättäreni sitten kuunteli teennäistä valitusvirttä siitä että "voi kun paula vain tietäisi millainen M oikeasti on". Ystävätär rohkaisi laittamaan viestiä minulle.
Sain viestin. Viestin sisältö on aikalailla paskaa: M on väkisin suudellut, vaatinut kortsun kanssa suihinottoja ilman että asiaan on suostuttu, kourinut tissejä väkisin, hivellyt reittä autossa..
Vastasin mailiin. Ilmoitin että tiedän kaiken tämän ja tiedän, että tämä eksä oli tasan tarkkaan mukana. Makukortsu tuskin oli M:n preferenssi näinä kertoina? Joo, hän ehdotteli suihinottoa, toisinaan eksä, vai pitäisikö sanoa fwb-suhteen naispuoleinen osapuoli suostui, toisinaan ei. Kun hän pyyteli palvelusta johonkin asiaan, saattoi M kysyä että saako kahvin kanssa jälkkäriäkin. Ihan noin niinkun viesti-muodossa, ei paikanpäällä alistaen ja ahdistaen. 

Ja M:n osalta on sanottava että vaikea uskoa että ketään väkisin on suudellut kun ensimmäinen kielari on vaihdettu meidänkin osalta itseasiassa vasta maaliskuussa.  Ei ollut kovin intohimoinen suutelija, pelkkiä epävarmoja pikkupusuja, vaikka siinä kohtaa seksiäkin oli jo takana.. Toki heitän haasteen; jos sieltä joku löytyy todistamaan tämän vääräksi ja on niitä suudelmia M:n kanssa vaihdellut isoatikin ennen vuotta 2023 niin seison sitten korjattuna asian suhteen...

Onneksi niissä videoissa, joita heidän väliltään on, kuitenkin käy ilmi että suihinoton suorittaja ei ole veitsi kurkulla asian äärellä.

Hän myös syytti minua siitä että aiheetta väitin hänen käyttäneen henkistä väkivaltaa. Mutta sitähän se oli sekä suhteen aikana että sen jälkeen. Todennäköisesti kyllä M on ollut sanallisesti ilkeä, minä tiedän kyllä hänen ivallisen, sarkastisen ja ilkeän puolensa. Se harvoin suuntautuu minuun, mutta olen siitä äärimmäisen tietoinen. Se on hyvin peitelty puoli, mutta hei.. Useimmiten meillä sarkastisilla kusipäillä on se asiakaspalveluhymy naamalla tarvittaessa. Joten sori, en voi tuomita M:ää, toimin itse täsmälleen samoin.

Laitoin sitten viestiin että maanantaihin asti aikaa esittää anteeksipyyntö julkisesti siitä paskanjauhannasta että M olisi seksuaalisesti ahdistellut. Muistutus siitä että tutkintapöytäkirjat ovat käsittääkseni julkisia ja hänen aviomiehensä luettavissa, oli ehkä osaltaan syynä anteeksipyynnön saamiseen.
Ensimmäinen versio ei sisältänyt nimiä. 





Toinenkin versio, pyynnöstä lyhennetty sellainen, jätti lopulta pois sen mitä toivottiin: M:n koko nimen julkaisemisen / tägäämisen, jotta M voisi käyttää kyseistä anteeksipyyntöä siinä kohtaa kun tulevaisuudessa kaivetaan ahdistelusyytökset esiin. Sitä ei tullut. Kuvakin joka anteeksipyynnössä on, on täyttä vittuilua.




Se kolmeviikkoinen, mistä viesteissä puhutaan, oli ihan tovi sitten. M oli kesälomalla ja testasi kuinka kauan k.o ihminen on hiljaa jos M ei laita viestiä. Rohkaisin lopulta laittamaan ja sanoin että "kerro miltä susta tuntuu". Tilanteen nykykuvaushan on "pahoitit mielesi ja annoitkin mulle siitä palautteen todella suoraan." Juu, M antoi palautteen kertomalla että ikävöi, ja että tuntuu tosi paskalta kun tämä ystävä ei ota yhteyttä muulloin kun tarvitessaan jotain tätä nykyä. Että olisi kiva jos tämä kysyisi M:ltä joskus muutoin vain mitä kuuluu, tai edes jättäisi puhumatta päälle jos M yrittää kertoa jotain.

Jokainen tilanne, jota olen itseasiassa tovin seurannut vierestä, on ollut hyvin vääristynyt. Se, että väittää ettei suhdetta ole ollut, vain pelkkää hengailua.. Ja nyht lopulta kaikki asiat on väännetty niin että hän on viaton enkeli ja kärsinyt syvästi ahdistelevasta mulkusta (tämäkin kutsumanimi mm. ryhiksen kanssa löytyy eksän viesteistä..)
Nyt olen ämmä ja narttu, joka vaati anteeksipyyntöä.
Samaan aikaan tämä eksä myös selitti ettei ole minua haukkunut, eikä puhunut minusta pahaa. Lähes saman hengenvedon aikana oli mielenkiintoista nähdä ne viestit mitä hän on minusta puhunut. Miten M on muuttunut niin hirveäksi ihmiseksi kun tapasi minut. Ilmeisesti siis aika pitkän aikaa sitten.. Vaan paskamyrskyhän lähti liikkeelle vasta sitten kun tämä eksä tajusi kuka olen, ja että meillä oli kuin olikin jotain yhteistä historiaa ja yhteisiä tuttuja. Ensin oli yritys vääntää M ja minut erilleen paskaa jauhamalla ja se kun ei onnistunut niin muut irvikuvashowt siihen sitten kanssa.
Yritin aluksi muuten ottaa tämän paskashow:n kanssa yhteyttä eksän nykyiseen mieheen. Olisin sanonut hänelle aikalailla näin: "yritä saada hänet rauhottumaan, koska nyt puhutaan asioista joilla on oikea rikosnimike. Sä et halua tätä paskamyrskyä sun kumppanin osalta yhtään enempää ku mä mun."
Sain ignoren, joten ok. Mennään sitten tällä vaihteella. Se mitä tämä nainen ei halunnut minun kertovan miehelleen, liittyi varmaan tämän naisen toiseen eksään ja pikkusotilaaseen joka kaipaa huomiota. Ja ei, tällä ei viitattu heidän yhteiseen lapseensa.

Joten: mä en henkilökohtaisesti ymmärrä miksi nämä syytökset seksuaalisesta ahdistelusta ja paskanjauhaminen sekä minusta että M:stä. Me oltais, ja tässä kohtaa todellakin käytän ME-muotoa, annettu tämän kyseisen ihmisen poistua elämästämme ihan rauhassa. Sieltä tuli syytökset "mä luulin sun olevan yhden naisen mies". Joo, M on edelleen yhden naisen mies, ja siksi hyvä ihminen sä et ole enää kuvioissa. Mä olen. Se, että mulla on useita miehiä vaikka sä et voikaan ymmärtää tätä sairasta elämäntapaa ja "mitä sun äitiskin tosta sanoo?", niin se ei ole oikeasti sun päänsärky. Ei ole ollut koskaan, eikä tule olemaan. Joo, sun entinen poikaystävä 20 vuoden takaa on päätynyt nyt ilkeän nartun hyväksikäytettäväks. Mut sun omat mailit ja viestit sekä meille että sun kavereille kertoo sanoillaan sen että sä olet onnellinen kun ei tarvii sekaantua asiaan, sä haluat vaan et sut jätetään rauhaan ja että sä saat elää omaa elämääsi. 


Mitä jos nyt lukisit ne sanat, tiputat katkeruuden ja paskanjauhannan ja nimittelyn pois ja teet just niin: keräät oman elämäs rippeet ja keskityt elämään rauhassa? Me ei olla sun tielles asettumassa, kunhan sä et jatka tota aloittamaas linjaa vaan käännät sen paattis oikeesti nyt vaan uusiin tuuliin.

Ja ne jotka mut tuntee... Mä en tee tätä ilkeyttäni, vaan koska mun rakasta on uhattu. Sen myötä mun koko perhettä; mä en halua lasuja siitä että mä asun yhdessä jonkun seksuaalirikosihmisen kanssa. Mä en halua että ihmiset kuvittelee että mä en ole tietoinen näistä syytöksistä, enkä mä oikeasti jaksa niitä jauhaa "selväksi" kenenkään kanssa sen enempää kun mun kumppanitkaan. M on mikä on, ja me tiedetään mikä se eksä on. Me luotetaan M:ään.
Ja joo, tää paska vaikuttaa mun arkeen; M stressaa ja sillon se tuoksuu erilaiselle. Mun kainalopaikka on erituoksuinen kun 2 viikkoa sit, ja mä en tykkää siitä. Joten...





Ps. M:n luonteesta kuvaavaa on se, että kun sanoin että lopettaa ton paskanjauhannan tekemällä rikosilmotuksen eksänsä puheista tai laittaa fb:hen julkiseksi pyynnöksi että saa logit ihmisiltä joille tää eksä on jauhanut paskaa, M:n, eli haukutun, paskanjauhannan kohteena olevan ihmisen vastaus oli: "kaikki tulis julki.. Ja mä en halua olla se joka paskoo niiden avioliiton."
Joten anteeksi M. Mä tein tän sun selän takana. Mä toivon että sä joskus annat mulle anteeksi, ja mä toivon että tää ei riko meitä kokonaan.


27.7.23

Pystyynnostettu emakko


 


Joillakin ihmisillä on tarve loukata, satuttaa. Purkaa omaa pahaa oloaan. Eivätkä je osaa oikein muuta tapaa purkaakaan kaikkea..  Tosiasia kuitenkin on että toista ihmistä ei oikein sanoilla voi loukata ellei ihminen ole valmis loukkaantumaan. Minä kun en oikein osaa ulkonäköäni kohtaan tarkoitettuja kommentteja ottaa loukkaavina. Olen aika sinut itseni kanssa: tiedän mitä olen, tiedän mitä kroppani on ja mihin sen kanssa pystyn.
No, minä ajattelin kuitenkin nyt hieman ruotia tuota viimeisimmän kirjoitukseni kommenttiosaston älynväläystä. Taidan tietää kuka sen kirjoitti, mutta siltä varalta että olen väärässä ja se onkin jonkun random-ihmisen ajatuksia eikä henkilökohtaista katkeraa purkausta, pohditaan hetki minua.

On totta että mulla on tissit. Oon niistä melkoisen ylpeä. Ne on isot ja pehmeät, ja toimii moneen kivaan juttuun.
Ja sitten on se toinen silmiinpistävä osuus: ylipaino. Se ei oo haitannu mua juurikaan, enkä usko että sinällään tulee haittaamaan. Aikuisikäni olen ollut ylipainoinen, ja muutamaan otteeseen kirjoittanut blogissakin aiheesta: yksikään mies ei oo pokannut mua mistään sillä ajatuksella että mulla ois se sumopainijan puku päällä jonka sitten heitän makkarissa pois. Jokainen joka on päässyt seksiin asti, on kyllä ollut näkevä ja tunteva mies joka on tiennyt minkämuotoisen ihmisen viereltään löytää. Tästä syystä en ole muuten harrastanut kännipanojakaan muutoin kuin tuttujen kesken. 

Mä en ole jaksanut juuri laittautua. Osaanhan mä, mutta ei oo ollu tarvetta ku satunnaisesti. Oon kelvannu kumppaneille ja ystäville tämmösenään. Toki jos kumppanit on nähneet että ihan just häntä varten oon laittanut jotain, joko miellyttävää vaatetta tai huulipunaa tai vaikka sen koko meikin, niin kyllähän sieltä silmistä erityinen tuike löytyy siihen kohtaan. Se tuike ei syty siksi että mä näyttäisin tavallista paremmalta vaan siksi, että mä tein jotain fyysistä jolla osoitin et "hei, mä huomioin nyt vaan sut".

Mussa on aika vähän mitään feikkiä. Hiukset on omat. Ripset. Kulmat. Kynnet. Kaikki. Jopa ajatukset epävarmuuksineen kaikkineen. Ja tää ei tarkoita että ylenkatsoisin niitä jotka laittautuu ja koristautuu; se heille suotakoon siinä missä mulle annetaan mahikset olla laittautumatta. Sen verran utelias luonne oon että oon antanut itselleni selvittää mitä se vaatii, ripsihuolto, kynsihuolto, hiusten pidennykset ja muu. Ja arvostan sitä mitä ihmiset itselleen tekevät!
Mä itse en itselleni halua sitä, en kaipaa sitä, mutta on ihan jees että muut tekee.

Mutta koko ajanhan sitä kaikki hokee et "mä teen tän itelleni enkä miehille" ja muita klisheitä. Entä jos lopettas sen höpötyksen ja tekiskin miestään varten? Jos kuitenkin kertoisi toiselle et nää räpsyripset on nyt mulla just siksi että mä voisin tuijotella sua niillä palvovasti? Että otin nää hiustenpidennykset jotta voit ottaa paremmin tukasta kiinni kun... Niin.

Mä teen paljon asioita kumppanieni ja ystävieni vuoksi. Heikosti itseni vuoksi.. Ja myönnän: mulla on siinä parantamisen varaa.
Mutta mitä tulee tähän kommentin "pystyyn nostettu emakko": mennään vähän syvemmälle.
Mä muuten oikeasti tarvitsen apua noustakseni lattialta. En siksi että tää painoluokka 120kg tekis nousun hankalaksi, vaan siksi, että mulla on selän kans ongelmia ja lonkan kanssa. Lonkassa on rustokasvaimia, ei kulumia. Joten se tulee kiukuttelemaan hyvät tovit tästä eteenpäin, huolimatta mitä numeroita painolukemastani löytyy.
Emakko saatan ollakin, tissit ainakin on.

"Mä en ymmärrä miten kukaan suhun koskee pitkällä tikullakaan".

Niin. Ensinnäkään kenenkään ei tarvitsekaan ymmärtää, mutta siltä varalta että joku oikeasti pohtii asiaa niin ruoditaan auki.
Mullehan on kelvannut pitkät tikut, lyhyet tikut ja keskimittaiset tikut. Joten en oo ollu nirso. Enkä ulkonäkökeskeinen.
Arvostan kovasti esim. salipettereiden duunia (Moi Atte) mitä ne tekee kroppansa eteen. Katson kyllä mielelläni, ihailevastikin. Mut mä katon myös töissäkäyvän miehen kroppaa. Isävartaloa. Kitaristeja. Nörttipojat on jees. Sillä ulkonäöllä ei oikeesti ole niin paljon väliä kun sillä hygienialla. Hyväntuoksuinen ihminen nyt vaan on hyväntuoksuinen ihminen. Puhdas ja ihana, sellainen jonka vartalolla mun sormet ja kieli mielellään seikkailee.
Niin. Mun sormet. Mun kieli. Miehen kropalla.
Mä en makaa sängyssä ja näytä viehättävältä juurikaan. En tiedä miten se edes onnistuisi tämmöiseltä emakolta.. Mutta mä tykkään olla aktiivinen. Tykkään tuottaa toiselle nautintoa. Ja toisaalta, jos se toinen löytää jotain kivaa mun kropasta, mistä se saa itselleen nautintoa, hyvä niin. Jos se löytää jotain kivaa mistä mä nautin kans, mä en epäröi näyttää sitä.

Hyvä seksi on hyvää seksiä. Huono seksikin on seksiä. Ja loistava seksi on loistavaa seksiä silloin kun molemmat osapuolet on siinä mukana ja löytää ne kohdat toisistaan mitkä iskee tulta.

Joten vahvasti uskon että siks ne koskee: mulla on itsetunto kohdallaan, mä en häpeile mun kroppaa ja mä huomioin ne. Siks ne haluaa.

Mitä tulee psyykkiseen puoleen.. Mä sanoin että mä oon persoonallisuusvampyyri. Mä elän siitä että saan kuunnella ihmisten mieliä, että mä saan tutustua niihin. Että mulla on itseäni kiehtovia ihmisiä ympärillä. Muutoin mä näivetyn.

Eli ne mun ihmiset tykkää musta, koska mä tykkään niistä, kiehtoudun niistä, haluan kuunnella niiden höpötystä mistä vaan jutuista vaikka maailman tappiin asti. Kuuntelun taito on kaikkein tärkein taito. Läsnäoleminenkin. Se, että on siinä hetkessä eikä koko ajan mieti omiaan. Se, että paneudun käsillä olevaan juttuun, paneudun toisen höpinään. 

Siks myös kaikki mun pitkäaikaiset parisuhteet on kehittyny ystävyydestä.