9.5.22

Äitienpäivän 2022 ajatuksia



Ensimmäisen kerran tajusin olevani äiti, josko sitä koskaan voi tajuta, varmaan tuolla hetkellä kun ensimmäisen kerran näin tyttäreni fyysisesti. Hän oli nelisen päivää vanha, ennenkuin tapasimme. Ennenkuin ensimmäisen kerran pääsin katsomaan ja koskettamaan.. Tuolloin kirosin ja kiitin omaa kroppaani. Koko raskausaika oli kamalaa, fyysisesti, mutta silti kroppani selvisi sekä raskausajasta että siitä tilanteesta jota kuulema ei voi synnytykseksi sanoa kun ei alakautta tullut. Tuli hyvinkin lähes vatsasta, navan yläpuolelta. Mutta ihan oikeasti, minähän en koskaan osannut siitäkään loukkaantua että synnytykseni kyseenalaistettiin. Kun kuulin huhuja etten ollut raskaana lainkaan, tuhahtelin. Niin, minua ei näkynyt loppuraskaudesta missään koska kroppani ei kantanut. Eikä siinä mitään nähtävää olisi ollutkaan. Painoa kertyi raskauden aikana 8 kiloa ja ne hävisivät lapsen ulostulon sekä 5 viikon jälkeen sinne mistä olivat tulleetkin. En ole ymmärtänyt "raskauskiloja". Kyllä ne kilot ihan siitä omasta syömisestä ja laiminlyönnistä tulevat, eivät raskaudesta.. 
Ja kyllä, siitä laiminlyönnistä minä tiedän jos jostain.





Kaikenlaista ihmeellistä on mahtunut näihin muutamiin vuosiin. Äitiyttä enemmän kuin uskoisi kaikelta siltä pohjalta mitä elämässä on sattunut ja tapahtunut. Minä kun en häpeä myöntää että en halunnut äidiksi. En häpeä myöntää että lapseni oli "yllätys", tavallaan vahinkoraskaus. Samaan aikaan kuitenkin harkittu ja keskusteltu. Pelätty. Ja kuitenkin rakastettu alusta lähtien. 
Mutta se laiminlyönti.. Melkein kerkesin 40 vuoden ikään ennenkuin löysin jotain, minkä takia pysyä elossa. Jotain, mikä estää jatkuvan toiveen poispääsystä. Estää tai ainakin siirtää tuonnemmaksi. 
Isoäitini toivoi lähes koko elämäni että hän olisi jo päässyt pois. Joten en osannut surra hänen kuolemaansa, kun tiesin että hän viimein pääsi pois. Olen tottakai kaivannut häntä näinäkin aikoina, hän oli ihminen jonka vahvuudelle ei mikään vedä vertoja. Hän on ihminen josta minä ammennan jaksamiseni. Näin hänen vahvuutensa, kärsimyksensä ja silti elämänilon hetkiä. Samaistun häneen hyvin paljon.. 
Isänikin halusi pois. Hän halusi elää elämänsä täysillä ja mennä sitten rauhassa. Kun hän kertoi minulle että hän on pyytänyt elvytyskieltoa, sanoin ymmärtäväni koska itsekin harkitsin sitä joskus. En kirjoittanut koska Peikko ei sitä halunnut. Kunnioituksesta toista ihmistä kohtaan ajattelin sitkuttelevani sen aikaa kun "tarve vaatii". 
Suurin ero vanhemmuudessa kai meillä onkin se, että minä en tehnyt lasta nuorena. Minä elin ensin elämäni, ja nyt sitten olen "vain äiti" hyvällä omallatunnolla. 
En ole aktiivisesti yrittänyt kuolla sitten nuoren aikuisikäni. Ei minulla ole mitään viiltelymeininkejä eikä vastaavaa, sillä masennukseni on aina ollut pysyvästi läsnäolevaa mutta tavallaan kuitenkin ilman itsetuhoa. Tai näin siinä paperissa lukee; ei itsetuhoisia taipumuksia. 

Rohkenen väittää vastaan. 
Itsetuhoinen minä olen ollut koko elämäni. En ole tupakoinut kun se on sen verran kamala tapa kuolla tuo tukehtuminen. Huumeet ovat loistaneet poissaolollaan, kuten alkoholikin suureksi osaksi. Minä kun olen jotenkin ajatellut että aivoni ovat ainoa tarpeellinen osa minua, niin niitä en tuhoa. 
Mutta se kroppa... Olen paskat välittänyt painostani. En ole lihottanut itseäni tieten tahtoin, mutta en ole juuri laihduttanutkaan. Olen ollut vain.. Tämmöinen. piittaamaton, olematon.. Toki minulla on tissit. Niitä on ollut kiva näytellä, niillä on saanut etuja. Mutta muutoin en ole ulkonäkööni panostanut satunnaisia, yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Ei ole kynsiä, hiuksia, ripsiä.. Ei oikein mitään. En minä ole välittänyt. Olen ajatellut että tämmöisenään kelpaan jos olen kelvatakseni, ja tähän asti se on riittänytkin. 
Nyt vaan on tullut esiin näitä asioita, osa painoliitännäisiä ja osa jotain muuta. 
On kasvaimia. On poistettuja elimiä. On perussairauksia. On kaikenlaista.. 
Ennenkaikkea on liikuntakyvyn puute, ranteiden ahtaumaa ja selkänikamien painumaa. Ironista sinänsä, nämähän eivät ole painosidonnaisia, vaikka diabetekseni nyt onkin. Astma ei. Kaikkea sitä... 
Mutta niin. Vaikka kuinka laihduttaisin, vaikka kuinka huolehtisin itsesäni nyt, en tule selviämään enää "loppuun asti". En tule juhlimaan suvun matriarkkana satavuosiapäiviä, enkä oikeastaan kyllä haluakaan. Erona vaan entiseen on se, että kun aiemmin halusin kuolla mahdollisimman nopeasti, päästä pois kärsimästä koska täällä nyt vaan ei ollut minulle oikein mitään.. Niin nyt sitten olisi. 
Äitiyden myötä olen rohjennut toivoa ääneen että eläisin vielä 20 vuotta. Haluaisin nähdä tuon tyttäreni elämän sinne parikymppiseksi. 
Ei se mitään takaa, ihminen ei silloin ole lähellekään valmis. Minä en ainakaan ollut. En tiennyt mistään mitään ja en hitossa olisi ainakaan äidiksi kyennyt. Olisin ollut epävakaa ja tehnyt lapseni eämästä kyllä todellakin sitä kuuluisaa "elävää helvettiä". 
Aina välillä tuntuu että niin teen nytkin. 





Mutta minua on siunattu tuollaisella pallerolla. Ihmisentaimella, joka on ihan kuin minä. Paitsi että parempi. Aivan helvetisti parempi. 
Ymmärrän häntä kuitenkin suurimman osan aikaa. Rohkenen väittää että on äärimmäisen harvoja hetkiä kun kommunikaatiomme on niin hataraa etten ymmärtäisi mitä hän ajaa takaa. Hän on sellainen miniminä, näkee asioita samoin kuin minä, kaipaa äärimmäisen paljon kommunikointia, äärimmäisen paljon juttelua ja sanoja. Vastauksia kaikkeen. Tietoa aivan kaikesta. 

Joku voisi sanoa että aina nuo ovat tuossa iässä äänessä ja että kaikki noin nelivuotiaat kyselevät kaiken aikaa.. Ne, jotka tämän pikkuneidin tuntevat tässä arkielämässä, tietävät että kyse on vähän enemmästä: Kyse on pikkuvanhasta kakarasta jonka sanavarasto on laajempi kuin moni osaa arvatakaan. Hänen kysymyksensä eivät ole enää pitkään olleet sellaisia, joihin olisi yksinkertaisia "kyllä / ei"-tason vastauksia, vaan hänen kanssaan joutuu keskustelemaan hyvin laajalta kantilta jo karkkipäivien merkityksestä siinä missä saatanan ja jumalan välisestä olemassaolosta. 
En minä olisi uskonut menneinä vuosina käyväni alle neljävuotiaan kanssa keskustelua siitä, miksi jotkut ihmiset uskovat jumalan olemassaoloon ja jotkut eivät. 
Häneltä tuntuu puuttuvan tietty lapsenusko asioihin, enkä voi olla ajattelematta, olenko toiminut kovinkin päin persettä vastatessani hänelle aina parhaan taitoni ja osaamiseni mukaan.. Olisiko ollut kauniimpaa antaa hänen usko että on olemassa taivas jonne ihmiset menevät kuoleman jälkeen? Olisiko ollut parempi suojata enemmän kaikelta..? 
En tiedä. Itse toivoin lapsena rehellisiä vastauksia. Toivoin että tietäisin paremmin asioista, olisin kaivannut jonkun joka olisi kertonut minulle kaikenlaista. Olisi kertonut mahdollisuuksista elämässä. Kaikesta. 

Monella tapaa näen hänessä itseni. Kaikessa ärsyttävyydessään.. Äänekäs lapsi. Helposti loukkaantuva. Turhautuu kun ei tule ymmärretyksi. Pelkää tilanteita joissa ei tiedä miten tulee käyttäytyä. Pelkää tulevia tapahtumia. Aistiyliherkkänä yllättävät asiat suussa saavat yökkäämään. Odottamattomat hajut. Värimuistot. 
Ja kaikesta siitähän minulla on itselläni liuta diagnooseja; on impulsiivista persoonallisuushäiriötä, on sosiaalisten tilanteiden pelkoa, on paniikkihäiriötä. 
Ehkä siksi minä koen että ymmärrän. Ehkä me tosiaan olemme niin samanlaisia, äiti ja tytär. 
Osaan pehmentää useita tilanteita, lääkärikäynnit, päivän kulun, ihmisten tapaamiset, suuhun laitettavat asiat.. Aivan kaikki tähän asti on selvinnyt puhumalla. 
Kaksivuotiaana kävimme ottamassa labrassa verikokeita. Labrantäti oli sitä mieltä että minun pitäisi ottaa lapsi syliin ja pitää kiinni. Sanoin että josko kuitenkin hän istuu nyt ihan itse siinä tuolissa, ja otatte sen veren. Kerroin neidille koko ajan mitä tulee tapahtumaan, ja siinä istui kuin tatti savessa, kyyneleet silmissä urheana kun verta otettiin. Sai hoitajilta vuolaat kehut, muutaman makutikun ja extratarroja kun oli koko päivän reippain asiakas. 
Tuo lapsi pääsee siis läpi mistä vaan kun sille kertoo mitä tapahtuu. Hän muistaa ohjeistuksia hyvin pitkältä menneisyydestä ja omaa äärimmäisen vahvan oikeustajun. Kun hän on oppinut että jotkut asiat kuuluvat olla tietyllä tapaa, siitä ei saisi poiketa. Lähes autistisen pakkomielteisesti hän pitää kiinni siitä että tietyt asiat pitää tapahtua tiettyinä aikoina.. 
Itsehän kävin tässä kovaa koulua siitäkin aiheesta... Että rutiineista voi joustaa. Että maailma ei kaadu, jos lapsi ei syö tiettyyn aikaan. Ja että lapsen maailma ei kaadu, jos minä joskus annan vaan asioiden olla. (Ja lopulta, oman maailmani kaatumista minä pelkäänkin, en lapsen..)

En minä tiedä kyllä paljoakaan vanhemmuudesta, ja kuulema ensimmäinen lapsi on aina harjoituskappale. Minulla tämä tulee olemaan ainoani, joten syteen tai saveen. Katsotaan miten käy. 

Mutta sen tiedän, että olen erinomaisen ihmisentaimen äiti. Ja olen erityisen ylpeä siitä. 

Kiitos Roosa kun teit minusta äidin ja opetat minulle joka päivä jotain uutta. Ja kiitos siitäkin, että kälkätät niin että välillä pyydän sinua olemaan hiljaa kun pääni tuntuu halkeavan kaikista niistä sanoista ja asioista... Ja erityisesti kiitos että et loukkaannu, vaan annat minulle aikaa ja tulet myöhemmin rutistamaan ja kysymään "joko nyt voidaan äiti taas jutustella?"







2.4.22

Pekka Kivelä

 

    




KIVELÄ, PEKKA JUHANI
s. 08.08.1950
k. 02.04.2022

"Yksinäiset minuutit
vuosiksi kääntyvät. 
Sinun kätesi jälki
Sydämessäni säilyy."


Isäni nukkui ikiuneen sairaalaosastolla Jyväskylässä.

25.3.22

Maaliskuun masennus

 Jossain vaiheessa tulee vaan se piste että on aivan liikaa hartioilla. 
Kirjoitin naistenhuoneelle facebookkiin kirjoituksen alkuviikosta.. 

Pakko avautua.
Jumankavita minuu ärsyttää että tää hiivatin Suomi vetää nää tuloerot ihan jäätäviks. Kurkun hinnasta en edes aloita mut ihan oikeesti toi polttoaine..
Mullon muksu hoidossa yksityisessä englanninkielisessä päiväkodissa. Matkaa meil on n. 15km suuntaansa. Mä ajattelin et voin tinkiä kyl omist jutuista että takaan lapselleni laadukasta varhaiskasvatusta ja hyvän alun kun se on selkeästi ikätasoaan edellä puheenkehityksessä.. Englanti oli siis luonteva valinta tähän.. (Neiti on vajaa 4v.)
Mä en tupakoi, mulle ei tuu lehtiä. Juon alkoholia ehkä 6 annosta vuodessa ja seki jaettuna n. 4 erään. Ei oo laitettuja ripsiä, tissejä, hiuksia tai kynsiä. Ei oo liutaa suoratoistopalveluita.. (Spotify on!) Mä en käy saleilla, en harrasta juuri muuta ku kotona oloa ja ilmeisesti jatkossa sitä kurkun kasvatusta että on jatkossa jotain leivän päälle..
😬

Mutta toi polttoaine. Se vie oikeesti puolet mun (EDIT: asumiskustannusten jälkeen käteen jäävistä) tuloista!
Mä mietin et lapsilisät voi heittää suoraan tankkiin tai ostaa muksulle ne varsilenkkarit.. Julkisiin vaihtaisin jos kulkis. Ei kulje. Ja siltä osin ku kulkee ni matka kestäis 1.5 tuntia suuntaansa. Eli ei oikeesti täälläpäin oo realistinen vaihtoehto.
(Eikä tulojen lisääminen, oon eläkkeellä. Ei pysty fyysisesti tekemään töitä.)
Millä te muut (vanhemmat) puratte tän vitutuksen, turhautumisen ja helvetillisen kiukuntunteen?? Jos nyt ajatellaan et se salillakäyminen jne ei oo vaihtoehto.
Ja juu, mindfulnessia treenaan mutta ku ei oo lehmän hermot ei...
Sain vastaukseksi liikunnan ja puutarhanhoidon. Ja, kuten naistenhuoneen tyyliin kuuluu, helvetinmoisen kasan vittuilua siitä että köyhän ei pidä vaatia vaan tyytyä osaansa. Lisäksi pitää olla kiitollinen mistä vaan koska afrikan lapset ja syyrian sota ja slava ukraini. Mä myönnän kuitenkin olevani helvein itsekäs tapaus, pelkästään oman persereikäni reunat. Viime syksynä lähti isomummo.. Hänen perunkirjoituksensa on nyt sitten 30.3 koska tässä on ollut hässäkkää mm. virkatodistusten saamisessa sekä sen selvittämisessä, että tehtiinkö hänen miesvainajastaan perunkirja v. 1959. Hänellä ei ollut henkilötunnusta, koska niitä ei vissiin systemaattisesti siihen aikaan jaeltu.. Joten tie on ollut mutkikas. Sinä aikana olen kuullut lähinnä vittuilua ja vaatimuksia hänen kahdelta lapseltaan asioista. Kenenkään muun, eli koko perikunnan, ei tarvitse olla paikalla, heillä on siihen kuitenkin mahdollisuus. Minä typerä vastuunkantaja olen pesänilmoittaja, vaikka en oikeutettu minkäänlaiseen perintöön (mitään jaettavaa ei ole, kasa laskuja vain) kuitenkin olen velvoitettu olemaan paikalla. Ja kun on haettu kahdesti lykkäystä niin tuo 30.3 on toiseksi viimeinen päivä pitää perunkirjoitus, eli sitä ei voi siirtää vaikka olisi mikä esteenä.. Joten minun on oltava paikalla. Hautajaisiinhan minulla ei ollut varaa, mutta kävimme laskemassa uurnan kuitenkin Tuusulaan. No, sitten lähti appiukko. Hän oli upea mies, kunnioitin suuresti hänen nauravaista luonnettaan ja ystävällisyyttään. Emme tunteneet pitkään, mutta tarpeeksi pitkään että jäin kaipaamaan. Hänen siunaustilaisuuteensa en päässyt, korona ja muuta kivaa, mutta josko uurnanlaskijaisiin kuitenkin? Nyt sitten isäni.. Hän jo viime keväänä kertoi minulle elvytyskiellostaan. Eikä siinä, kunnioitin. Kerroin että jään kaipaamaan, mutta ymmärrän täysin ja hyväksyn. Hän sanoi kertoneensakin siksi että tiesi että hyväksyn., Hän ei ole ollut näinä elinvuosinani maailman parhain isä, mutta hän on ollut minulle ainoa kuitenkin, ja toiminut varmasti parhaan osaamisensa mukaan asioissa. Nyt hän on jälleen sydänoireiden takia sairaalassa, ja tällä kertaa hän on kieltäytynyt jatkotutkimuksista eikä halua hoitoja. Siitä olen vihainen, katkera, vittuuntunut ja tähän kaikki adjektiivit mitä vaan löydän tästä kielestämme. En kertakaikkiaan jaksa sitä ajatusta että hän ihan vielä luovuttaisi. Minä niin toivoin että tulisi kesä, hän jaksaisi kesään koska olisin halunnut vielä mennä Jyväskylään tyttäreni kanssa häntä tapaamaan.. Että olisimme voineet mennä vaikka leikkipuistoon toviksi oleilemaan. isäni on siis alkoholisti, mistä olen monesti kai maininnutkin. Viime vuodet hän on asunut kankitiellä (alkoholistiasuntola) ja sinne ei saa lapsia viedä. Näin ollen tyttäreni ja isäni tapaamiset ovat rajoittuneet viimeiset pari vuotta siihen että olemme käyneet kahvilla jossain. Isäni ei ole ollut matkustuskunnossa. Mutta olisin halunnut Vielä Yhden Kerran, että Pekka-pappa ei jäisi muistoissa vain häivähdykseksi tyttäreni muistoissa. Hän on sairaalassa ja on hyvin pieni mahdollisuus että hänet kotiutettaisiin. Vaan kun Jyväskylän kaupungin kotihoito ei tee kankitielle käyntejä, eikä minulla ole rahaa mitään yksityistä hoitajaa hänelle palkata, eikä, kuten arvata saattaa, alkoholistilla ole itsellään mitään säästöjä. Arvatkaapa milloin hänen hoitopalaverinsa olisi, mistä se hoitaja soittelikin..? Kyllä. 30.3. En tiedä miten tulevaisuudessa hänen hautajaisensa hoidan.. Nyt jo isoäitini perunkirjoitukset nielevät omaisuuden, koska vain hautajaiskulut nielevät sen mitä hänellä tilillä oli. Jaettavaa ei jää, joten minun on maksettava ne helvetin kulut siitä kaikesta. OIkeusaputoimiston päätös.. "jos olisi kyse vanhemmastasi tai lapsestasi, saisit maksuvapautuksen tuloillasi, mutta nyt sinulle jää maksettavaa 65%). Sosiaalitoimi ei asiassa kuulema auta (puhuin sosiaalityöntekijän kanssa.... Niin. Jos alkuviikosta kirosin sitä että rahat ovat tiukalla ja joudun kaikesta tinkimään että saan lapseni pidettyä siinä päiväkodissa jossa haluan, tänään kirosin sitä että ulosottomies ei 1.4 lähtien huomioi minulle elätettäväksi lasta jonka kanssa asun, ja joka on huollettavani.. (Kyllä, selkeä virhe, tullaan varmasti oikaisemaan, mutta näihin rahoihin mitä huhtikuussa on maksussa, ei oikaisu kerkeä..) Ja nyt sitten tuo isäni juttu.. Nyt voin kirota sitä että en ihan oikeasti tiedä, miten helvetissä repisin rahaa yhtään mistään että pääsisin häntä katsomaan. Auton katsastus oli tässä kuussa ja sinne humpsahti reilu 300 euroa, eli suomeksi sanottuna olen velkaa helvetin perkeleesti. Enkä millään pysty kerralla maksamaan edes takaisin. En usko itse jumalaan, en kertakaikkiaan pysty. Eikä näitä aikoina voi ajatella tätä kaikkea paskaa kuin siten, että jos Jumala on olemassa, hänkin vihaa minua. Ironista on se, että eilen lohduttelin entistä naapurin miestä kun vaimonsa oli kuollut ja suruliputus taloyhtiöllä on 1.4. Hän joutuu tappelemaan nyt kaupungin vuokra-asuntojen kanssa siitä että saako asua asunnossa jossa ilmeisesti oli alunperin ainakin vain vaimon nimi vuokrasopimuksessa. Lohdutin häntä, ja hän halasi minua oksennukset rinnallaan kaatokännissä. Siinä rutistaessaan sitten siunasi minut. Ihan koko litanialla. Mitä siitä seurasi? Se, että saan litanian paskauutisia seuraavana päivänä. Hyvä siunaus kertakaikkiaan. Ei tällä maailmalla ole jumalaa. Jos kohta ei kyllä saatanaakaan, eikä ihmiskunnalla toivoa. Ei taida mennä viikkoakaan ettenkö kiroisi sitä että tein lapsen tähän maailmaan. Hänellä ei tule olemaan millään tavoin helppo tulevaisuus vaikka minä mitä tekisin. Hänen elämänsä ei tule helpottumaan yhtään minkään uhraukseni takia. Eikä hänellä kohta ole läheisiä jäljellä kun kaikki nukkuvat pois. Jos jollakulla on jotain välejä ja järjetön, luja usko siihen yläkerran heppuun, niin rukoilkaa mulle 100€ lottovoitto, jotta pääsen vielä kerran viemään tyttäreni katsomaan pappaansa. Tää paska ei vaan ole oikein että kaikki helvetin rahat menee asuntoon, polttoaineeseen ja likalliiseen ruokaan. Mä en helvetti tupakoi, en juo viinaa, en uhkapelaa kuin lottoa, enkä oikeesti tee kenenkään elämästä maanpäällistä helvettiä tietääkseni. Kierrätän kiltisti, teen lahjotuksia aina kun voin, ja autan kaikkia ihmisiä ketä vaan pystyn, vaikka niillä viimesillä voimillani yli oman jaksamisen. Nyt vaan tuntuu siltä että mä lukkiudun tänne taloon ja en tee enää yhtään mitään kenenkään hyväksi. Mä alotan suruajan ja pidän sitä tän vuoden loppuun saakka ja katon sen jälkeen mitä maailmassa on tapahtunut. Ja JOS maailma ois vähän vähemmän paska, se puhelinsoitto isästäni ois tullu aamulla. Mä nimittäin otin ne tänään tilille kilahtaneet lapsilisät ja ostin lapselleni ruokaa ja pääsiäistarvikkeita sekä pari synttärilahjaa lähipiirin muksuille ja ilahdutin itseäni uudella kasvilla. Ylihintainen varmasti, 4 euron tokmannin oranssitähdykän. Jotenka näistä helvetin rahoista on jäljellä 15 euroa joilla meinasin ensi viikon elää maidon ja tuoreiden vihannesten suhteen.

26.1.22

Vihapuheesta ja ihmisistä.

 Aina toisinaan valvon öitä tai vietän päivällä tuntikausia pohtien, onko mikään tässä elämässäni minkään arvoista, tai voisinko parantaa asioita jollain omalla toiminnallani. 
Toisinaan olen lamaantunut omasta typeryydestäni, joskus toisten ihmisten typeryydestä. Aina kaikki asiat eivät ole henkilökohtaisia, eikä niitä voi ottaa henkilökohtaisesti, mutta toisinaan ne iskevät suoraan sieluun. 

Olen pohtinut tänä yönä erityisesti polyamoriaani. Se altistaa minut toistuvasti nimenomaan vihapuheelle; sille järjettömälle ihmisten syövereiden oksennukselle jota netti on pullollaan. Kun tavalliselta ihmiseltä, keskivertopersoonalta, rikotaan puutarhatonttu, ensimmäinen ajatus hänellä on jotain "voi helevetin nuoriso" ja olankohautus. 

Kun sama tehdään jollekin vähemmistöryhmälle, pitää aina miettiä mitä teossa on takana. Onko se nimenomaan sitä maalitusta, yksittäinen vihanpurkaus, satunnainen teko vai "viesti" jostain. Äärimmäisen kuluttavaa. Joskus se voi olla yliajattelua, joskus se voi olla jotain muuta. 
Aikanaan edellinen naapurini järjesti näitä ilkivaltatempauksia ja haukkui minua kirjoitus- ja lukutaidottomaksi ihmiseksi jonka kanssa on mahdotonta keskustella. Tietenkin facebook-ryhmissä joissa en ollut itse mukana. Sain näistä kirjoituksista sitten muilta naapureilta kuvankaappaukset ja yritin ottaa yhteyttä naapuriin; kun ei suostunut kommunikoimaan, tein lopulta rikosilmoituksen. Yritin saada häntä sovitteluun, mutta hän ei suostunut. Kun selvisi, että hän sai talonsa myytyä, luovuin koko asiasta sitten, ajattelin että kohta tämä loppuu. Ja yllättäin se ilkivalta (sähköjohtojen nyhtäminen, autonpulttien löysääminen jne) vakavammilta osin loppuikin. 
Otin yhteyttä keskusteluun osallistuneisiin muihin naapureihin ja kävin ovella muutaman kanssa juttelemassa. Mieleeni on noussut erityisesti eräs nainen jonka kanssa juttelimme hänen portaillaan; hän pyysi anteeksi ja sanoi ettei tiennyt mikä häneen meni kun hän keskusteluun osallistui ja minua leimasi tuntematta. Kerroin hänelle taustoistani ja asioistani ja avasin vähän millainen olen ihmisenä. Hän oli lapsilleenkin puhunut että äiti teki nyt tyhmästi ja osallistui nettikeskusteluun haukkumalla tuntematonta, ja että näin ei pidä toimia. 
Viis siitä miten hänet kohtasin, hänen toimintansa lastensa suhteen on se, minkä takia tuota ihmistä kunnioitan todella paljon. Se, että myöntää lapsilleen virheitään ja opettaa heitä niiden kautta, on järjettömän upea toimintatapa. 

Niin. Olen siis jatkuvassa valvetilassa vähän kaiken silmätikkuna olemisen takia. Se on kuluttavaa. Kuluttavaa on myös se, että kun viimeisin "pettäminen" tapahtui toisen kumppanini taholta, olen ollut ns. Tuntosarvet pystyssä hyvin pitkään tässä. Se heijastuu kyllä parisuhteeseen, joskaan ei ihan välttämättä sillä tavoin kun olettaisi. Tietyssä elämänvaiheessa olisin raivonnut enemmän, olisin syytellyt ja syytänyt vihapuhetta kai itsekin. Nyt olen vain äärimmäisen pettynyt ja pohtinut päiviä, viikkoja ja kuukausia että miksi minä tätä siedän? Miksi minä jaksan? Miksi jatkan? Mikä siinä ihmisessä on niin ihanaa että minä oikeasti altistan itseni näille tunteille? Olen jopa pohtiunut, että olenko rakentanut identiteettiäni liikaa polyamorian ympärille, että minun on pakko olla "se ainakin kahden miehen nainen", maksoi mitä maksoi? 

Eilen kumppanini soitti minulle olevansa päivystyksessä. Parina edellisenä iltana olin raotellut sanaista arkkuani appiukon menehtymisestä huolimatta. (Myönnän, ei oikea ajankohta puida hänen parisuhteellista käyttäytymistään.. Mutta kun ne tuntosarvet.) Ensin ajattelin että #taas sitä mennään", mutta hän oli kaatunut ja oli menossa kuvauksiin. Siinä kohtaa olin kyyninen, että taasko tuo ihminen etsii sairaslomaa luistaakseen velvollisuuksistaan, mitä ikinä ne olivatkaan, koululiitännäisiä tai työliitännäisiä. 
Seuraava puhelu oli sitten hänen diagnoosinsa; murtunut olkavarsi. Kun hän luki diagnoosinumeroa ja kertoi muutoinkin lääkärissäkäynnistä, ajattelin että mitä hiivattia tuo ihminen todistelee tuolla, onkohan koko lääkärissä kun kerran pitää noin todistella. 
Mietin sitten kuitenkin tovin päästä asiaa lisää; kyllä, hänen pitää minulle todistella koska epäilykseni ovat lukuisten valheiden jälkeen ihan tapissa lähes kaiken sanomisen suhteen. Ja siinä kohtaa mietin taas sitä, että miksi minä tuota ihmistä katson.. Miksi en vain ilmoita ettänyt on vaan tilanne se, että ei meidän ole järkeä jatkaa tätä. Että ei se luottamus enää löydy, kun joka kerta kun jotain käy, minä epäilen ensin valheeksi ja sitten vasta mietin että jos se totta puhuukin, miten minun tulee suhtautua? 

Illemmalla hain hänet syömään ja katselin hänen kipujaan. Olisin halunnut ottaa puolet niistä kannettavakseni, koska tiedän että kannan kipujani huomattavasti paremmin kuin kumpikaan kumppaneistani. Katselin häntä ja hän oli muutaman tovin se ihminen, johon olen rakastunut aikanaan; ilman vihaa, ilman ennakkoluuloa, ilman epäilyksiä. Ilman sitä kuorta jonka hän on kaiken paskan takia rakentanut päälleen.. Ja loppuillan ja yön pohdinkin, miten saisin sen ihmisen takaisin pinnalle. Miten saisin häneltä sen kuoren pois, kun hän ei itse kykene sitä riisumaan? Miten autan häntä olemaan se paras versio itsestään, kun yhteinen aikamme on kaiken suhteen niin helvetin kortilla? 
Fyysistä läheisyyttä ei ole ollut kuukausiin. En puhu siis seksistä vaan ihan vain ylipäätään kosketuksesta; kun hän päivää ennen päivystysreissuaan autosta lähtiessään kurkotti minua kohti ja antoi suukon, ajattelin pitkästä aikaa että ehkä meillä kuitenkin on toivoa? Ei se siis lopulta kovin paljoa vaadi, että löytää sen kipinän takaisin. Se, kantaako se mihinkään, on kai sitten kiinni siitä miten paljon kipinää ruokitaan. Aika näyttää. 

31.12.21

Kuvaushaaste 2022

Tänä vuonna osallistuin vapaasti 365PhotoChallenge-haasteeseen, mutta ensi vuonna ajattelin että haluan osallistua johonkin valmiiksi ideoituun. Joten metsästin haasteen ja käytin vähän vapaata suomennosta ja ideointia sekaan. Alkuperäinen haaste löytyy täältä. 
Tässä haastekohdat päivä päivältä. Itse osallistun instan kautta ja toivoisin että jos joku kanssani lähtee tähän mukaan, niin käyttäisi vaikka kanssani samaa hashtagia, ( #kuvaushaaste2022 ) niin saisin kurkattua muidenkin tulkintoja aiheesta. 
Osa kohdista oli tosiaan valokuvaustekniikoita, joten niihin laitoin /-viivaa käyttäen ihan vain jonkun aihepiirin vaihtoehdoksi jos ei aio kovin teknisesti haastetta suorittaa. (Itse en aio, kun en laske omia kuvausjuttujani edes harrastelijakuvaukseksi vaan ihan vaan somettamiseksi.)
Olisi kiva jos hihkaisisit vaikka kommentteihin / laittaisit viestiä jos aiot osallistua? :) 

TAMMIKUU

1. Ruoka

2. Talvinen auringonlasku

3. Epätarkkuus

4. Taikuus

5. valokeila
6. Pitkä valotusaika /Autoliikenne

7. Tekstuurit
8. ääriviivojen valaisu / kyltti
9. Valonheitin
10.viivoitettu
11.Horoskooppi
12. Dynaaminen jännitys
13. Omakuva
14. Harris Shutter – efekti / julkisuudenhenkilö
15. Vesiroiske
16. Lumihiutale
17. Koru
18. Kassissasi
19. Lempipaikkasi kotonasi
20. Jälkiruoka
21. Mökki, hytti tai ohjaamo
22. Flanelli
23. Käsialasi
24. Kirja jota olet lukemassa
25. Kello
26. Kelkkailu
27. Jääpuikkoja
28. Käpertyminen
29. Lumiukko
30. Kotoisat, lämpimät valot.
31. Kynttilöitä.

HELMIKUU

1. Tuplavaloitus / valaisin
2. Sisusta
3. Uni
4. Salainen pahe
5. Aamutaivas
6. Karkki
7. Nauha
8. Peilikuva
9. Terälehdet
10. Jotain pinkkiä
11. Käsi kädessä
12. Silmät
13. Jotain mitä hiljattain ostit
14. Parit
15. Huurteinen
16. Suklaa
17. Kollaasi
18. Hajautuminen
19. Mitä rakastat itsessäsi
20. Suudelma
21. Rakkauskirje
22. Perheesi
23. Treffi-ilta
24. Yksinäisyys
25. kiintymys
26. Amor
27. Oviaukko
28. klo 6 aamulla.

MAALISKUU
:

 
1. Pastellivärit
2. toisto, kertaus
3. Abstrakti
4. Unet, unelmat
5. Pyörähdys
6. Ylhäältäpäin
7. Läheltä
8. Alaviisto
9. Lempivärisi
10. Tuore
11. Urbaani
12. Asetelma
13. Liike
14. Kolmijalka
15. Luonto
16. Vintage / vanhanaikainen
17. Dokumentaarinen
18. Muste
19. Terävä
20. Salamavalo
21. Sulava lumi
22. Pörröisyys
23. Rooliasu
24. Lähikuva
25. Lapsuusmuisto
26. Linjakkuus, jatkuvuus
27. Kolmanneksen sääntö / kolme
28. Kolmio
29. Studio
30. yöelämä
31. Ruma paikka

HUHTIKUU 

1. Onnekas
2. kävely
3. Pelit
4. Päivän suosikkihetkesi
5. Puhkeava kukinto
6. Liike
7. kasvoton
8. Värikäs
9. HDR / Elokuva
10. Värileikkiä
11. Suodattamaton
12, Tyhjyys
13. 11.11 aamulla.
14. tuuli

15. Leijunta

16. G niinkuin ....
17. Kirkas
18. Pääsiäismunien koristelua
19. Liike-epätarkkuus
20. Mutainen kengänjälki
21. Sateenkaari
22. Voikukka
23. Siementen istutus
24. Luonnollinen
25. Kaukainen
26. Iltasi
27. Rentoutuminen
28. Alastomuus
29. Kakku
30. Mehiläisiä

TOUKOKUU

1. Tämänhetkinen mieliala
2. Vaalituin aarteesi
3. Tunteet
4. Ruoho, Nurmi
5. Kuu
6. Lintu
7. Sininen hetki
8. Kultainen tunti
9. Makrokuva
10. Tähdet
11. W niinkuin...
12. Maitokylpy
13. Pyörä
14. Leija
15. Jooga
16. Asuste
17. Vaellus
18. Paljasjaloin
19. Horisontti
20. Kukkaseppele
21. Palapeli, arvoitus
22. Vaimea, hillitty
23. kontrasti
24. Ensimmäiset mansikat
25. Elokuvateatteri
26. Puhelimessa
27. kertakayttökamera
28. Raha
29. Posti
30. Aurinko
31. Juhlat

KESÄKUU


1. Tanssi
2. Linssin välke
3. Kuplat
4. Ilotulitus
5. Jalkakäytävä
6. Katto
7. Aurinkolasit
8. Picnic
9. Auringonlasku, auringonnousu
10. Pitkä valotusaika / Liikenne
11. Urheilu
12. Halaus
13. Hymy
14. Hyppy
15. Tuntematon
16. Savu
17. Kuva kuvassa
18. Vääristynyt mittasuhde
19. Valomaalaus
20. Pannutus
21. Panoraama
22. Yö
23. Kädet
24. Kulkuneuvo
25. Tuore hedelmä
26. Glitter
27. Lemmikit
28. Välimatkan päästä
29. Perhonen
30. Aurinkolasit

HEINÄKUU

1. Pilvenpiirtäjä
2. Polkakuvio
3. Vesimeloni
4. Tulipesä
5. Vesi
6. Linnunsilmä
7. Käytä eri linssiä / Linssiruoka
8. Suihkulähde
9. Eläin
10. Ensimmäinen ihminen jonka näet
11. jotain keltaista
12. Ilmapalloja
13. Tatuointi
14. Jotain läpinäkyvää
15. Sulkia
16. Neonväriä.
17. Heijastus
18. Silhuetti
19. Naapuri
20. Jäätelö
21. Symmetria
22. Katukuva
23. Mikä sai sinut hymyilemään?
24. Ikkunanäkymä
25. Uudelleenkuvaa vanha kuva
26. Päivän vaatekerta
27. Sade
28. Särkyvää
29. Vastakohdat
30. Huulet
31. Portaat

ELOKUU

1. Taustavalo
2. Toinen kuvaaja
3. Teknologia
4. Jotain pinkkiä
5. Taivas
6. Paljas tunne
7. Filmikamera
8. Maailmanpyörä
9. Vesiputous, koski
10. Hiukset
11. Tyynysota
12. Muotikuva
13. Salamointi, Ukkonen
14. Uiminen
15. Muotokuva
16. Hevonen
17. Värikkäitä vesipisaroita
18. Laituri

19. Lyhty
20. Infrapuna
21. Sumuinen maisema
22. Kynttilän sammutus
23. Lapset
24. yksityiskohdat
25. Konsertti
26. Luonnonvalo
27. Varjoleikki
28. A niinkuin
29. Epätodellinen
30. Päivittäinen tapa
31. ylösalaisin

SYYSKUU

1. Minimalistisuus
2. Harrastuksesi
3. klo 15.
4. Käsi
5. Tulkitse laulua valokuvan muodossa
6. Käytä kuvausrekvisiittaa
7. Paras ystävä
8. Isovanhemmat
9. Kuvio
10. Tuoksu josta pidät.
11. Säihke
12. arkkitehtuuri
13. Ennen ja jälkeen
14. Tiekyltti
15. Työtila
16. Sää
17. aikainen aamu
18. Puutarha
19. vauva
20. L niinkuin..
21. Sadonkorjuu
22. Ympäristö
23. mosaiikki
24. veistos
25. Seepia
26. vierekkäiset linjat
27. Ryppyjä
28. Kengät.
29. Paha tapa.
30. Triptyykki

LOKAKUU

1. Synkkä
2. Pelkosi
3. Lätäkkö
4. Kulta
5. taide
6. Kaupunkisi
7. Viipale
8. Avaimesi
9. Lintuparvi
10. Käsivarjoja
11. Syysasetelma
12. Silta
13. Juokseva vesi
14. Jotain ruskeaa
15. Alapuolella
16. automatka
17. Lehtiä maassa

18. Piiras
19. Polku
20. Kurpitsa
21. Katuvalot
22. Farkku
23. Maatilatori
24. Maissi
25. Neste
26. Hupsu
27. Hämähäkinseitti
28. Pelottava
29. B niinkuin
30. Hylätty
31. Hautausmaa

MARRASKUU

1. Autossa
2. Instrumentti
3. Shoppailu
4. klo 13
5. Metsä
6. Rustiikkinen
7. M niinkuin
8. Kaneli
9. Käsintehty
10. Yhteensopivat
11. Linnunpelätin
12. Puu
13. Uniasu
14. inspiraatio
15. Kokoelma
16. Innovaatio
17. Elokuvan innoittama
18. keinotekoinen valo
19. Rikkinäinen
20. Seikkailu
21. Iltapäivärituaali
22. Musta ja valkoinen
23. Kiitollisuus
24. Epätäydellinen
25. Maantaso
26. Kasvit
27. Askare
28. Prisma
29. Merkityksellinen sijainti
30. Kausivalot

JOULUKUU

1. Aamupala
2. Pelaajat
3. Itsehoito
4. Sukat
5. Tulipesä
6. T niinkuin..
7. Monokromi
8. Sängyssä
9. Joulukoriste
10. Ovikranssi
11. Jotain punaista
12. Neule
13. Ulkovalot
14. Joulukuusi
15. Kynttilät

16. Karkkikeppi
17. Lempiperinne
18. Joulupaperi
19. Luistelu
20. Perääntyminen
21. Sukat
22. Kuuma juoma
23. Lumi
24. Bokeh / jouluaatto
25. Lahjojen avaus
26. Hopea
27. Käpy
28. Lempiperinteesi
29. Lumisade
30. Lumienkeli
31. Uudenvuodenlupaus



20.12.21

2021

 Onko aikuisuus tätä? Että vuosi vuodelta pääsee sanomaan että vuosi on ollut karmein koko aikuisiästäni? Että tuntuu että asiat eivät vaan.. selviä. Että tulee koko ajan jotain hirveää, jotain sellaista mistä selviämiseen menee koko ihmisikä? Että tulee vastaan sellaisia asioita joita ei vaan kertakaikkiaan saa puetuksi edes sanoiksi. 
Miten ihmiset sen tekevät, selviävät ihan kaikesta? 

Tähän vuoteen on mahtunut kamalia asioita, henkisesti kuormittavia. Tottakai korona tuo oman haasteensa. On pelko omasta ja läheisten sairastumisesta (siskon perhe ja isä ovat sairastaneet ja onneksi selvinneet) sekä tietenkin jatkuva uutistulva kuormittaa omalta osaltaan. Mutta silti pahinta kaikessa on itselleni tämä koronapassi-episodi. On käsittämätöntä, että kun koko olemassaoloni ajan musiikki on ollut selviämiskeinoni lähes kaikesta, ja teinistä asti, tai oikeastaan esiteinistä asti olen tottunut keikoilla ramppaamaan ja upottamaan rahani enemmän tai vähemmän keikkalippuihin ja artisteihin. Levyt olen ostanut aina kun mahdollista, keikkamyynnistä. Itse en välitä oikein bändipaidoista mutta olen niitä sitten aina toisinaan ostellut joko lahjaksi tai myöhemmin kumppaneilleni. Mutta nyt? Ei ole sitä pakokeinoa tästä maailmasta. Muutama keikka tuli käytyä ennen koronapassin tuloa, ja Dark Riverissä tuli koettua Moonspoell ja True Cult Club. Kertakaikkisen upeita kokemuksia ne. 

Mutta niitä paskoja asioita.. Pantteri on tosiaan laittanut aika koville tässä vuoden aikana. Alkuvuosi meni siinä että selviteltiin sitä epärehellisyyttä ja määriteltiin suhteen sääntöjä ääneen. Mentiin sitten ihan parisuhdeterapiaan, kun ajatus oli että kyllä tästä selvitään. Siellä sainkin kuulla olevani kuitenkin aika tärkeä ja kuitenkin myös ärsyttävä. Jälkimmäistä on tiuskittu minulle useaan otteeseen kyllä, mutta se että olisin oikeasti tärkeä, se jää sanomatta minulle itselleni sekä muiden kuullen että kahdenkeskisesti. Minusta on tuntunut arvottomalta aika pitkään, josko ehkä koko elämäni. 
Tuntui että siitä selvitään, ja luotin että kyllä kai se oppii hiljalleen olemaan rehellinen. 
Sitten tulikin se episodi että selän takana oli muutama vuosi vedetty aika rankkaa flirttiä ja päädytty ystävättäreni kanssa panemaan.  Siinä oli sitten aika paljon minulle työstämistä; että määrittelen haluanko jatkaa tätä työstämistä suhteen eteen mitä aloitettiin alkuvuodesta vai heitänkö sitten kuitenkin jo hanskat tiskiin Pantterin kanssa. Olen kallistumassa kaiken keskellä jälkimmäiseen, vaikkei mitään päätöksiä ole tehty. Aika paljon saa tapahtua ihan näkyvää muutosta että tässä kyetään luottamusta enää rakentamaan.. Liian paljon on tapahtunut, liian vähässä ajassa. 

Peikon kanssa tilanteet ovat äärimmäisen haastavia. Kaipaan todella paljon selityksiä ja apua siihen että ymmärtäisin miksi aikuisiän keskittymishäiriölle ei vaan voi saada diagnoosia. Miksi ei saada lääkitystä eikä terapiaa? Miksi minä joudun kantamaan harteillani koko arjen? Miksi minä en saa tukea? Miksi en apua? 

Pörrö on hyvä ystäväni, edelleen. Hän on lapseni kummi ja todella tärkeä elämässämme. Olemme käyneet kaikenlaista tässä läpi, eikä vähiten hänen vatipäisen eksänsä ja muutaman kaverinsa (ystäväksi kieltäydyn nimittämästä) takia. Asiaan liittyy oikeudenkäyntiä ja juoruilua ja luoja ties mitä. 
Mutta nyt hänellä on selkäleikkaus takana, eikä sekään mennyt kuten strömsöössä. Yritän auttaa minkä osaan ja kykenen, mutta eipä nuo lääkärit juuri maallikkoa kuuntele. 

Tyttäreni lähti päiväkotiin yksityiseltä perhepäivähoitajalta. Siinä oli vähän.. Ei-niin-sujuvaa kommunikointia ja käytöstä. Päädyin tekemään eräästä lapsesta huolenilmaisun kun vuoden ajan puri tytärtäni ja asioille ei vaan voinut mitään. Keskustelimme sitten varhaiskasvatuksen ylemmän portaan kanssa ja päädyin jo itseasiassa ennen tätä keskustelua siirtämään lapseni yksityiseen päiväkotiin. En kertonut tyttärelleni syitä siirtämiseen, vaan kerroin että hän siirtyy isompien tyttöjen ryhmään opettelemaan englantia. Hommat ovat sujuneet hyvin, hän on innoissaan suurimman osan ajasta. 
Ikävä kyllä takapakkia on tullut sielläkin, ja olen joutunut punnitsemaan että olenko kanaemo joka kantaa poikastaan vähän liiaksi. En tiedä. Aika näyttää että kasvaako tuosta pienestä uhmaikäisestä riiviöstä ihminen minun hoivassani vai myynkö, kuten ennenvanhaan sanottiin, mustalaisille. 
Päiväkotiin siirtymisen myötä ollaan oltu 2 viikkoa kotona ja 2 viikkoa hoidossa ihan koko syksy. Kipeänä koko ajan, mutta koronalta ollaan tähän asti vältytty. Nyt pidän häntä kuukauden kotona lomailemassa ja katsotaan josko sieltä päiväkodista kannetut virukset saataisi nyt vaikka rauhottumaan,. Rasittavaa elimistölle, rasittavaa perheen arjelle. Ja itse immuunivajeisena saan sitten jokaisen kulkutaudin itsekin.. 

Isoäitini kuolema. Tajusin tänään että minulla ei enää ole mummoa. Ei ainoatakaan mummoa. Olen aina ollut kuitenkin mummojeni tyttö. Viimeisimmän isoäitini kuoleman jälkipuinti on aivan järkyttävää. Perunkirjoituksiin haettiin lisää aikaa, setäni hakee isääni kohtaan lähestymiskieltoa ja tätini on sitä mieltä että minä olen kusettanut vaikka ja missä ja minun toimintani pesänhoitaja tulee tutkia ja .. No. Hulluja nuo alkoholistit. Olen päättänyt että en halua olla tämän epistolan jälkeen heidän kanssaan yhtään missään tekemisissä. Työnnän sen oven kiinni enkä todellakaan aio katsoa taakseni. Toivon että tämä tätini kuolee syöpiinsä, hänestä ei ole ollut tälle yhteiskunnalle yhtään mitään muuta kuin kustannukaia ja huolta. Enkä kovin monen ihmisen kuolemaa sentään ole eläissäni toivonut. Hän vaan on onnistunut pilaamaan monta päivää elämästäni; isänpäivänä viimeksi. En ole laittanut häntä estoon aiemmin sen takia että jos vaikka toiselle tädilleni tai isälleni käy jotain, olen ajatellut että haluan tiedon. No, ehkä se tieto saa nyt jatkossa tulla muiden kautta. Minä en enää jaksa olla paskakaivona. 

Eksäni on ollut viimeisen viikon ajan kuumana puheenaiheena ympäri keskustelupalstoja ja en tiedä, onko kovin montaa lehteäkään jossa häntä ei olisi mainittu. Keskustelupalstoilla on kaivettu hänen kuviaan esiin onnistumatta. Yritin löytää erään valokuvapalvelun tunnuksiani, sillä tajusin tässä seuratessani keskusteluja että ainoat kuvat hänestä julkisuudessa ovat näemmä meikäläiseen liittyviä, ja ajattelin omalta osaltani poistaa ne. No, enpä poista kun en pääse kirjautumaan. 
Asiasta jotain tietäville: en minä häntä suojelisi, enkä itseasiassa niinkään edes sitä ystävätärtäni vaan ihan vain heidän lapsiaan. Ei kukaan ansaitse sellaista.. 
Mutta omalta osaltani olen tosiaan kelaillut sitäkin parisuhdetta enemmän kuin olisi suorastaan suotavaa. Yritin löytää vihjettä ja viitettä siitä, mitä paljastui. Rehellisesti voin sanoa että en löytänyt. En yhtään ainoaa. Sen sijaan löysin kasan viitteitä tänä vuonna siitä että olen saatanan paska ihmistuntia. En osannut aavistaa Pantterin ja ystävättäreni tempauksia, enkä mm. tätä tapahtunutta. En osannut ymmärtää suojella lastani aiemmin tarpeeksi ponnekkaasti ettei hänen olisi tarvinnut olla purulelu eikä maalitaulu. En ymmärtänyt mikä sekopää tätini on. Eli loppujen lopuksi; olen kuitenkin elänyt omassa kuplassani ja olettanut aivan liikaa asioita ihmisistä. Olen ollut naiivi ja typerä. 

Eksäni ja ajanjakso elämässäni tuolloin toi mieleeni myös jonkun, joka ei sieltä ole kyllä koskaan poistunutkaan. X. 
Aiemmin toivoin että olisin voinut hänen kanssaan jutella ja ehkä saada jotain tolkkua kaikkeen. Että olisin voinut sanoa jotain, mikä olisi korjannut asiat edes moikkausväleihin. Mutta... niin. Nyt taidan olla siinä pisteessä että kun saisin kerran hänet nähdä, pitää vielä kerran elämässäni hänen kädestään kiinni, vaikka ihan hiljaa vain, niin ehkä sitten kaikki olisi .. jotain. Ei hyvin, mutta paremmin. Ehkä minusta ei tuntuisi näin helvetin karmealta.. En tiedä. Miten voi ikävöidä ihmistä joka ei ole vuosiin enää ollut minulle muuta kuin ajatusteni haamu? Eikö jo yli kymmenessä vuodessa pakkomiellekin päästäisi irti? En minä tiedä mitä tämä on. En tiedä, onko hänellä lapsia. En tiedä hänen työpaikkaansa. En tiedä edes miltä hän näyttää tätä nykyä. En siis ole ruokkinut "pakkomiellettäni" stalkkaamalla. Silti hän asuu ajatuksissani. Jos ei joka päivä niin joka toinen. Varmaan hautajaisiini asti. 

Riitelin myös erään häneen liittyvän ihmisen kanssa taannoin. Tai no, ei häneen. Samaan elämänvaiheeseen liittyvän tuttavansa kanssa. En ihan täysin ymmärtänyt, enkä ymmärrä, hänen näkökantaansa asioihin (koronapassi, koronarokote, valinnanvapaus) joten hetken aikaa vuodatin luvattoman paljon kyyneleitä siitä hyvästä että jos minä hänen ystävyytensä menetän, minulla ei ole enää uskoa yhteenkään ystävyyssuhteeseen.  Siinä kohtaa tajusin kuinka iso merkitys tällä ihmisellä on ollut arkeeni monia vuosia. Mutta ehkä on parempi olla mainitsematta hänestä ja hänen timmistä perseestään yhtään mitään. Nousee pian silläkin miehellä kusi päähän kun tietää olevansa mielenterveyteni kannalta se viimeinen ripe joka pitää minua tässä maailmassa? 

Terveydentilani on luisunut koko vuoden alaspäin. Toki odotetusti.  Ei onneksi kovin kiihtyvällä tahdilla. Katsotaan onko tässä mitään keinoa hidastaa asioita, vai odottelenko vaan pyörätuolia ja sokeutumistani. Ei sillä, onneksi on vielä terveet aivot niin voi tässä edes jotain äitiyttä höperehtiä. 


Mutta tämä vuosi.. Tämä on ollut oikeasti aivan karmiva. 
Eikä tosiaan vähiten sen takia että en pääse tuulettamaan päätäni yhdellekään keikalle. Enkä tule pääsemään ensi vuonnakaan.. 
Paitsi jos koronapassi nyt haudataan joskus. Jos joskus olemmekin taas matkalla kohti vapaata, oikeudenmukaista yhteiskuntaa... 


1.12.21

Katkerat eksät


 Pantterin ex-vaimo on hieman katkeroitunut. 

Sain tänään soiton lastensuojelulta, että joku on tehnyt lastensuojeluilmoituksen siitä, että Paula Hassel kertoo julkisesti somessa että nukkuu molempien miestensä kanssa samassa sängyssä, ja näin ollen herää huoli lapsen kehityksestä kun altistuu vanhempiensa seksielämälle.

Muutama tovi sitten selvittelin pantterin ex-vaimon, Kaisan kanssa asioita. Hän on satunnaisesti käynyt naistenhuoneella ja muissa ryhmissä kommentoimassa ilkeästi polyamoriasta sekä minusta minun kommenttieni perään. Olen kuunnellut, antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja välillä sitten kivahtanut takaisin. Mitä milloinkin, tilanteen mukaan.  Yhden facebook-postauksen tein viimeisimmästä ryhävalas-keissistä, koska Kaisa suoraan kertoi mistä on katkera; että hänet tehtiin naurunalaiseksi sillä että hänen exänsä on nykyään polyamorisessa suhteessa.  Dokumenteissa ja lehtijutuissa ei muuten koskaan tietääkseni ole viitattu kenenkään meidän eksiin millään tavalla, ellei sitten minun eksiini ja pettämisiini.






Keskustelin hänen kanssaan whatsappilla tämän ryhävalas-jutun seurauksena, ja kerroin että häntä ei ole meidän toimestamme petetty, eikä satutettu. Kävimme läpi tätä että jatkuvasti pitää loukata, ja että ei tämä ketään hyödytä. Hetken kerkesin ajatella että sain jotain järkeä sen naisen päähän, mutta.. No, en näemmä saanut.  Keskustelun lomassa kuitenkin hän mainitsi seuraavaa: 



                                                 

Ajattelin nyt laittaa tähän kuvan lapseni huoneesta ja nukkumapaikasta: 



Ihan itsekseen neiti 3v nukkuu prinsessavaunussaan. Vähän on maalaushommia vielä, kun huone ei ole tarpeeksi pinkki... Mutta niin. Nukkuu tässä yläkerran omassa huoneessaan, pää tuolla Sarvisen vieressä. 
Me nukumme makuuhuoneessa, muurin toisella puolella. Sen lisäksi että meillä on ovi, jonka saa kiinni jos sattuisi jotain aikuisten touhuja haluamaan.. Mitä voi muuten harrastaa muuallakin kuin makuuhuoneessa. Vaikka talomme alakerrassa. Ulkona. Autossa. Mielikuvitus on rajana, you name it. Lisäksi tuossa on varasto leväytettynä pitkin makkarin tasoa, joten aika mestari saa olla, että saa tästä vedettyä sen johtopäätöksen että siellä ne aikuiset panee ja lapsi katselee VIERESSÄ. 
Viereisessä huoneessa kyllä, mutta näkyvyyttä ei muuten aikuisten sänkyyn ole vaikka ovi olisi sepposen selällään.. 



Kas siinä, dokumenteissäkin nähty paholaisen panoluola jossa on muuten myös seinien hionta ja maalaus tulossa kunhan saadaan varastot siihen kuntoon.. (Varastokaapeista kaksi purettiin pois että saatiin neidin huoneeseen mahtumaan tuo vaunu-sänky, joten tavaroita käydään läpi sitä mukaa kun jaksan niitä setviä ja uudelleensijoittaa.)

Ymmärrän kyllä että vituttaa että mies lähti. Ymmärrän jossain määrin jopa someriehumisen, ja sen, että haluaa syyttää minua: minä ilmeisesti olin kuitenkin sillä hetkellä se parempi vaihtoehto elämänkumppaniksi koska hän on eksä ja minulla ja pantterilla ei samanlaisia ongelmia ole mitä heillä oli keskenään. Ihmisistä ja heidän paremmuuksistaan se ei kerro, vain siitä ketkä ovat missäkin tilanteessa yhteensopivampia. 

Mutta sitä en ymmärrä, en helvetti soikoon, että kulutetaan lastensuojelun perkeleen rajallisia resursseja kiusantekoon!! Aivan selkeään sellaiseen, sillä ei Kaisalla, sen paremmin kuin kenelläkään muullakaan, tule kyllä oikeasti vakavasti otettavaa huolta siitä että lapsen kehitys olisi seksielämän näkemisestä täällä vaarantunut. Ei aiemmin, ei nyt, ei tulevaisuudessa. 
Lapseni TIETÄÄ miten vauvoja sinällään tulee, että siihen tarvitaan mies ja nainen yleensäottaen, ja että vauva kasvaa mahassa. Se tieto tulee puheesta, ei empiirisitä kokemuksista ja näkemisistä. 

Ja näin Joulun alla ja korona-aikaan: älkää perkele kuormittako sitä lastensuohjelua siksi että itsellänne on paha mieli kun eksällänne menee paremmin. Älkää siksi että itseänne vituttaa jonkun naama. Älkåä tehkö kiusaa ellei Ihan Oikeasti ole huoli siitä että lapsella ei ole kaikki ok. Lastensuojelu on jo nyt vähillä resursseilla ja helvetin ylikuormitettua. Ja perkele Kaisa, teidän erostanne on neljä vitun vuotta. Anna olla. Anna oikeasti olla. Sä saat tolla kyllä mulle vitutusta, mutta siitä kärsii viattomat sivulliset. Jos sä koet että koit vääryyttä, sä olet aivan vapaa yrittämään tota miestä takaisin elämääsi. Jos asiat on huonosti, tee tilanteelle jotain mikä sen korjaa. Älä tuhlaa yhteiskunnan resursseja, minäkään en ole niin tehnyt sinun vuosia jatkuneen terrorisoimisesi kohdalla. 


Voidaan me tässä käydä läpi että mitä minä olen tehnyt: minä En ole sinun silloisen miehesi kanssa sinua pettänyt, hän ilmoitti sinulle erostanne ennenkuin me pohdimme onko meistä suhteeseen. 

Mitä sinä olet tehnyt? Jatkuvaa some-terrorisointia erinäisissä ryhmissä, soittelua ja rahan vaatimista ex-appivanhemmiltasi ja paskanjauhantaa siitä miten tilanteet ovat edenneet ja miten sinua on muka kohdeltu. Neljässä vuodessa kyllä pääsee yli asioista jos haluaa. 



EDIT: 

Lasun kirjallinen teksti: