Julkisivuremppa

10.11.23

Arkea.

Olen sanonut monesti että mä elän kahden ihmisen kanssa, joilla on add. Todennäköisesti mun lapsellani on adhd. Mulla on itsellä kaikennäköstä, mutta ei juuri keskittymishäiriötä, on vaan paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, impulsiivinen persoonallisuushäiriö sekä pitkäkestoinen vakava masennus. Ihan tarpeeksi kirjoa kaikelle kummalliselle arjessa.
Mutta ehkä ne oman pään ongelmat ja kaikki mennyt on saanut minut kuitenkin turvautumaan kliseisiin ja selfhelp-oppaisiin, joista olen oppinut myötätuntoa itseäni kohtaan ja kärsivällisyyttä muita kohtaan.
Nuorempana samankaltainen suhde kuin mitä minulla nyt on M:n kanssa, ei olisi tullut kuuloonkaan. Ei kertakaikkiaan olisi pää kestänyt juosta perässä ja siivota toisen jälkiä, "aikuinen ihminen.."

Nyt kun tiedän ja tiedostan, ettei se ole valinta, siedän piirteitä aivan eri tavalla. En jaksa niistä vetää raivareita, en jaksa skitsota. Ei ole syytä. Nuorempi minä kyllä otti pulttia ihan kaikesta ja mökötti epävarmuuttaan nurkassa. Mustasukkaisuuttaan jurotti ja kiemurteli.
Mutta sitä on henkinen kasvu. Olen edelleen kyllä sama ihminen, mutta ehkä tuo mennyt 10 vuotta, ehkä jopa 20 vuotta, on pehmentänyt särmää aika reilusti.

Nyt on puhuttu paljon taas siitä somen kiiltokuvapuolesta. Itsekin olen saanut osani siitä että väritän värikynällä kauniimmaksi somekuvaa, annan kuvaa onnellisemmasta parisuhteesta M:n kanssa kuin mitä on mahdollista edes olla, koska "hei, sun kumppanilla on add". Ja sen kuuluu olla todella raskasta ja kamalaa ja sietämätöntä. Kuten lapsen aistiherkän adhd-puolenkin. Kuuluu ruikuttaa siitä miten tarvitaan säälipisteitä ja sympatiaa koska arki on kamalaa ja rasittavaa ja ihan hirveää. Kellä on kirkkain marttyyrikruunu päässä, se on äideistä parhain ja kumppaneista upein.

Mitä se arki sitten oikeasti on? Se on tätä.

Yöpalaa peilin edessä. Vessassa. Koska nälkä voi tulla ja mennä miten sattuu.

Välipalapulla suihkussa. Koska pieni makeanhimo. Hetken aikaa.

Aamukalsarit sängyn vieressä. Niitä ei kerkeä laittamaan pyykkikoriin, jonka etäisyys tästä pisteestä mitattuna on n. 2m.

Kuvauksia äidille että "se tippui lattialle". (5v.) Kuvata täytyi koska se nyt on siinä maton päällä, ja se on mahdoton nostaa itse, eikä sille oikein ole paikkaakaan.

Saisihan siinä aikaan tappelun jos toisenkin. Marmattaisi kukkakaalista, pullasta, kalsareista.. Lapselle leluista ja pukeutumisesta ihan kaiken aikaa.
Tai sitten voi hymähtää ja pohtia että pitääkö se kukkakaali höyrystää suihkussa vai olisiko höyrykattilan oston paikka kotiin.
Huomautanko? Todellakin.
Häiritseekö? Ei. Ahdistaako? Ei.
Se on arkea, ja se on tavallaan vielä todella söpöä arkea.
Se kertoo siitä että syöminenkin oli toissijaista kun jotain tärkeämpää tai kiehtovampaa tuli mieleen juuri sillä hetkellä. Jotain, mikä valtasi aivot enemmän kokonaisvaltaisesti kun tylsä perustarpeen tyydyttäminen. Tai vielä tarkemmin; se perustarpeen osa oli jo tyydytetty, nälkä meni ohi joten oli aikaa suorittaa jotain ihan muuta..
Kukkakaali oli aiempi, sille hymähdin. Mutta pullan kohdalla saatoin hihittää jo ääneen. Sitä ei koskaan tiedä mitä löytää ja mistä, koska.. No. Se nyt lasketaan sillä hetkellä kädestä siihen mihin lasketaan ja jatketaan jos muistetaan.
Ja ne kalsarit? Kyllä ne ajastaan pyykkiin kulkeutuu. Joko herran itsensä toimesta, pikkuneidin toimesta tai sitten nappaan ne ohimennessäni itse. Onko sillä oikeasti väliä kuka ne kerää? Kenen tarkoitusperiä se palvelee että jäkättää kalsareista tai sukista jotka jäävät lattialle? Sen sijaan tiedän hyvin kenen tarkoitusperiä se palvelee että niistä vaatteista voi hankkiutua eroon Just Sillä Hetkellä kun siltä tuntuu. Ihan vaan ajattelematta ja pohtimatta liikoja.

Kukkakimppuja. Joka suuntaan rönsyileviä kuten M:n ajatukset. Ja Peikonkin. Molemmilla on omia hassuja ajatusmaallejaan, omat hassut tapansa. Ja hyvin pitkälti omat omituiset tapansa elää arkea.

Se on myös hulluja shoppailureissuja ikeaan. Tai Bauhaussiin. Tai paikalliseen rautakauppaan.. M:llä on tuhat ja yksi projektia erilaisissa laatikoissa. Peikon projektit ovat levällään, koska hän vielä uskoo että "jonain päivänä" on lähitulevaisuudessa, kun taas M on vähän raadollisempi ja on jo siirtynyt vaiheeseen "jonain vuonna".
Joten shoppailun jälkeen se toteutusvaihe on oltava hyvin pian, ennenkuin näillä into hyytyy. Eli minä sitten olen se joka sanoo että "NYT". Ja sitten tehdään.
Oma fyysinen kunto kyllä vaatii päivän tai pari väliä ostosten ja toteutuksen kanssa, muutoin ei suju meikäläiseltä osallistuminen...

Näillä luonteilla se on myös jatkuvaa toisen huomioimista. Oman käytöksen pohdiskelua. Anteeksipyyntöjä, anteeksiantoa. Turhiakin morkkiksia omasta toiminnasta ja jatkuvaa kehittymistä. Ylitulkintaa molemmin puolin.

Pieniä arjen luksushetkiä, kun molemmat tiedämme, että nyt on vaan pakko olla varsinaisesti suorittamatta mitään kummallista ja hemmotella toista ja itseä.

Yhteisiä retkiä ja kahvitteluja jossain kivassa paikassa, koska jokainen hetki jonka arjessa saa varastettua kaikesta hektisestä kahdenkeskiseksi, on pienen juhlan arvoinen. Kakkupala, nuotiokahvi, lasillinen viiniä. Tee-hetki kotona sohvannurkassa. Kaikki se pieni millä on merkitystä.

Ja oikeasti eniten merkitystä on kuitenkin omalla asenteella. Avaatko television väsyneenä ja käperryt hiljaa toisen kainaloon.. Vai jätätkö avaamatta. Kysytkö kuitenkin toiselta miten päivä meni? Perehdytkö hetkeksi toisen maailmaan sen sijaan että turrutat itsesi ruudun valossa? Otatko "omaa aikaa" realitytv:n maailmasta vai jaatko oman realistisuutesi kumppanisi kanssa; kysy toiselta mikä oli päivässä parasta? Mikä oli päivän paskin hetki? Mikä oli tunnetila työmatkalla töistä kotiin?

Asenne. Se on oikeasti se mikä määrittelee sen että onko se kukkakaali sööttiä vai rasittavaa. Tai se valokuva muffinivuuasta. Tai ne lelut lattialla; onko se taistelun arvoista kun näkee että neiti 5v on juuri nyt antanut kaikkensa leikeille eikä vaan jaksa siivota. Pitääkö silloin pitää "periaatteesta kiinni" ja määrätä itkun kera lapsi keräämään lelunsa? Vai onko se hetki jolloin omat voimavarat riittävät siihen että lapsi saa mennä nukkumaan ja äiti suukottaa poskelle kertoen "ei haittaa tänään, mä kerään ne huomenna paikalleen. Koita saada unenpäästä kiinni".

19.10.23

Torstain turinointia

Välillä tuntuu että päivät kuluvat nopeammin kuin haluaisin. Mitään ei saa tehtyä, mitään ei tule tehtyä.
Joku kyseli että miten päiväni sujuvat, ja jäin miettimään.. Onko päivissäni mitään yhdistävää tekijää? Onko minulla rutiineja jotka toistuvat? Paitsi se että tietysti ihminen syö ja nukkuu. Mutta muita rutiineja? Ei oikeastaan ole.

Päiviäni määrittää mm. kiputila, muiden ihmisten tunnetilat, fyysiset jaksamiset, työvuorot... Jokainen päivä on erilaisensa. Joskus sitä suunnittelee siivoavansa. Joskus se toteutuu, joskus ei. Elämäni ei ole kovin "vakaata" siinä mielessä. Se on paljon reagointia toisten ihmisten tarpeeseen.

Vaan jäin pohtimaan että kuinka paljon se antaa itselleni? Kuinka paljon se kuluttaa? Kuinka paljon ärsyttää? Ja kuinka paljon se tuo sisältöä elämään?
Olen ajoittain tehnyt lupauksia itselleni että alan itsekkäämmäksi, pienennän ympyröitäni, enkä enää rönsyile joka suuntaan. Tiivistyn. Itseeni, perheeseeni.
Omistaudun johonkin kotikuplaan ja pysyn siellä tovin. Eikä se huonolta kuulosta; olen työntänyt niitä toksisia ihmisiä pois, kauemmas ja kauemmas. Olen pudottanut pois niitä hommia joista minulle on tullut enemmän negatiivisia fiiliksiä.

Suoraan sanottuna minun pitäisi itseasiassa löytää enemmän niitä isompia asioita mitkä antaisivat jotain positiivista tai keksiä, miksi ne isot asiat jotka ennen ovat tuoneet iloa, muuttuvat negatiivisiksi. Yleensähän se on kyse ihmisistä, ei asioista. Miksi ihmiset sitten haluavat tehdä asioista paskaa? Miksi haluavat työntää itseltään pois, paeta vastuuta, kiukutella, olla kärttyisiä, vaativia ja ärsyttäviä vastuunpakoilijoita? Silloin ne, jotka ovat vastuuntuntoisia yhteenhiileen puhaltajia, väsyvät kovin yrittäessään pitää koko paskaa koossa koko porukan puolesta. Usean järjestöhomman ongelma.. Isosti. Joten oikeastaan voisin väittää että tietyiltä osin tuttavapiirini on vaan kieroutunut ja vääränlainen.
Vääränlaisena näen erityisesti ammattiliittoni järjestötoiminnan johon värväsin työpaikaltanikin porukkaa. Yksi toisensa jälkeen he paloivat johtokuntatyöskentelyssä loppuun. Omaa, silloista kumppaniani mm. puheenjohtajana toiminut nainen lääppi kesäpäivillä isosti. Roikkui kaulassa ja vaati suutelemaan, jolloin kumppanini tuli takaisin pöytään tupakkapaikalta ja kertoi että ei halua jatkaa tämän enempää kyseisen ihmisen seurassa. (Itse näin tapahtuman ensin vierestä tanssilattialla ja lopulta tupakkapaikalle ikkunasta, en ollut kuitenkaan kuulemassa..)
Seuraavaksi kimpussa oli nuorempi rahastonhoitaja, jonka kanssa sitten kumppanini tosiaan päätyikin panemaan ja heittelemään erittäin irvokkaita whatsapp-viestejä siitä miten "täällä odotan sua pillu märkänä ja suihkunraikkaana". Meillä oli avoin suhde, joten minulla ei ole muutoin asiaan sanomista kuin että kyseisten naisten salailu, peittely ja selän takana toimiminen olivat niitä vittumaisimpia asioita.
Myöhemmin samainen puheenjohtaja aiheutti eroamiseni kännisoittelulla, raivoamisella, jatkuvalla pahan olon purkamisellaan ja hyökkäävyydellään. Nyt osaston toiminta lähenee loppuaan ja k.o puheenjohtaja mm. huusi viime kokouksessa (kuulin itse puhelimitse) miten osaanottajien pitäisi pitää "Turpa Kiinni". Tämänkaltaiset ihmiset syövät ihmisten tahdon toimiakaan järjestötoiminnassa..
Tämänkaltaisten ihmisten kanssa toimiminen on saanut minut varpailleen ihan kaikkien ihmisten kanssa, ja itseasiassa ärsyyntymään ihmisistä aamuisin. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, mitä katastrofia seuraavaksi on niskassa.
Näistä tapahtumista on jo yli vuosi, mutta viimeksi asiasta on käyty some-keskustelua eilen kun tämän rahastonhoitajan entinen miesystävä alkoi aavistelemaan asiaa. Aikanaan hänelle kerroin kyllä tapahtuneesta, mutta hän sivutti asian ilmeisesti totaalisesti. En tiedä mikä nyt nostaa päätään, vanha suolako heillä janottaa vai taasko tämä rahastonhoitaja punoo verkkojaan ja hyväksikäyttää ihmisiä. En tiedä. En oikein välitäkään, sillä olen sen ajanjakson työntänyt päässäni käsiteltyjen asioiden kansioon. En koskaan tule ymmärtämään miksi 20 vuoden ystävyys heitettiin helvettiin, mutta olen selittänyt sen itselleni että hän oli munankipeä, itsetunnoltaan alhainen ihminen joka ei vaan osaa elää ja antaa arvoa asioille. Toivottavasti nykyisessä, väkivaltaisessa narkomaanin kanssa solmimassaan suhteessa hän on niin onnellinen kuin antaa somekuviensa kanssa ymmärtää. Itse en ole enää seurannut, mutta tämä on pieni paikkakunta.
Tiedän että mies on paiskonut häntä pitkin portaita ja nyt on ennen järkevänoloisesta ja ahkerasta työntekijästä (olemme olleet useissa samoissa työpaikoissa ystävyytemme aikana) tullut kömpelö nainen jolla on paikat mustelmilla ja mm. käsi murtuneena... Jatkuvaa sairastelua jne. Mutta jos hän sanoo olevansa onnellinen ex-bandidossin kanssa joka on jo katkonut sormia uhreiltaan jne, niin enhän minä siihen voi mitään sanoa. Toivon monilta osin näkeväni vain tilanteen värittyneesti ja toivon että hänellä on oikeasti mies joka arvostaa häntä ja rakastaa ansaitsemallaan tavalla.

Minulla onneksi on. Kaksi upeaa kumppania, joita taannoin kiitinkin siitä, että he tekevät minut onnelliseksi. Kyseisen päivityksen alle itseasiassa ilmestyikin yllä mainittu läpikäyminen näistä saunapanoista jne. Eilen. Ymmärrän jossain määrin tarpeen puhua asiasta, tarpeen käydä läpi, tarpeen ilmaista tulleensa petetyksi. Mutta julkisesti? Toisaalta; ei minua häiritse. Minua se ei koske, sillä minä olen asian kanssa rauhan sopinut. Asia ei tullut minulle enää yllätyksenä, ja koska olen aiemmin asiasta someenkin kantani kertonut, minulla ei ole asian suhteen mitään jatkettavaa mihinkään suuntaan.
Lisäksi M:n eksän keissi, erään ystävättären huoltajuuskiista ja kymmenet, elleivät sadat muut ihmisten keskinäiset suhteet saavat minut oikeasti voimaan pahoin.
Katkeruutta, ihmisten (omien lapsien!!) hyväksikäyttö omien tarkoitusperiensä ajamiseksi.. Kaikkea kamalaa. Haluaisin enemmän haalia niitä ihmisiä ympärilleni, jotka näkevät ympärillään hyvää. Niitä, joiden kanssa voi istua lasilliselle tai kahvikupilliselle ja nauraa elämän nurinkurisuudelle. Niitä, jotka lähtevät syysiltana kuuntelemaan jäätyneiden lehtien ritinää tennareiden alla. Niitä, jotka lähettävät meemejä kesken työpäivän koska tulivat hetkiseksi ajatelleeksi minua. Niitä, jotka laittavat tekstarin kysyäkseen aidosti mitä kuuluu, tai niitä, jotka laittavat viestin kertoakseen mitä kuuluu. Ihan vain muuten vain, koska he tietävät, että minä haluan heistä kuulla.

Hesarilla on artikkeli missä puhuttiin parisuhteista.
"Parisuhteissa näkyy nyt nopeatemposta tyytymättömyyttä".
Niin.

"Kun hän kehottaa sinua puhumaan hänelle, mutta tiedät, ettei hän ole vaivan arvoinen joten kerrot kaiken olevan hyvin".

"Kun hänen hymynsä vie oman hymysi pois."

"Ihminen saattaa hakeutua suhteeseen jossa ei haluaisi edes olla."

"Lisäksi hän nostaa esiin suhteiden nälkiinnyttämisen. Siis sen, ettei kumppanille anneta tarpeeksi aikaa, huomiota, omistautumista ja keskusteluja. Nälkiintyneessä suhteessa voi tuntea tympääntyneisyyttä kumppania kohtaan".

"Ihminen ei aina jaksa tai pysty käsittelemään ongelmiaan suhteessa vaan saattaa oksentaa ne verkkoon".

Ilmiö on kammottava. Lopetin naistenhuoneen lukemisen juuri sen takia: litania ihmisiä haukkumassa kumppaniaan ja kertomassa miten toisen lärvi tympii. Ihan vaan koska vertaistuki ja yhdessähaukkuminen on niin riemastuttavan ihanaa.
Ja miten sitä korjataan? Ei mitenkään. Ei yhtään mitenkään.

Mä olen onnellinen kumppaneistani, joiden kanssa voi puhua. Okei, me valvotaan M:n kanssa yö sen takia, että joku asia pitää läpikäydä. Ensin ne asiat olivat väärinkäsitysten läpikäymisiä. Isoja tunteita, sopeutumista, kummankin haparointia. Nyt ne ovat enemmän ja syvemmin vain toisen epävarmuuksien spekulointia, pienien virheiden korjaamista ennenkuin niistä tulee mitään katastrofia.
Viime yö?
M syventyi pelaamaan kännykällä. Minä keskustelin paria whatsapp-keskustelua. Molemmat kipeänä ja väsyneenä. M odotti minulta jotain, minä tulkitsin että hän syventyi mielummin pelaamiseen. Ei mitään riitaa, menin vain matkalle höyhensaaria kohti.
No, M ei ole niitä hienovaraisimpia ihmisiä möksähtäessään; toinen osapuoli vaistoaa kyllä joka solullaan että M:llä ei ole hyvä olla. Kiemurtelua ja pahaa oloa. Joten siitä sitten keskustelua asiasta; M:llä itsesyytöksiä pelaamisesta ja siitä että laiminlöi minua kun tulkitsi että olin uppoutunut keskusteluihin puhelimella. Ja tietysti se syy, miksi uppouduin, oli se, että M minun tulkintani mukaan pelasi mielummin. Ja taustalla alkuviikon kipeänä oleminen, eli ei niinkään ihan toisessa kiinni nukkumista ja läheisyyttä vaan enemmänkin "liikaa räkää, limaa, liian kuuma, liian kylmä"-fiilistelyä molemmin puolin. Eli molemminpuolista väärintulkintaa iltaan, ja siitä sitten keskustelua aamun pikkutunneille. Ja ne tulkinnat? Ne tulevat siitä, mitä yhteiskunta meille opettaa. Ne tulevat sieltä, miten meitä on kohdeltu menneisyydessä.. Sillä mikään ei ole helppoa. Mikään ei ole "puhtaalta pöydältä", kaikki on sekaisin ja ihmisen itse puhdisteltava ajatuksiaan, asenteitaan, elämäänsä. Muutoin on vain nippu oletuksia, jotka johtavat lopulta pahasti harhaan.

Jäin hesarin uutisoinnin lukemisen jälkeen taas pohtimaan, miten onnellinen olen. M halusi kertoa. Minä halusin kuunnella. Molemmat halusimme selvittää, kumpikin on valmis tinkimään vaikka unenlaaduista, jotta asiat saadaan järjestykseen. Ja näin "pienestä"! Ei mitään massiivista ja mullistavaa vaan ihan vain arkea.

Joten kyllä. Olen onnellinen. Edelleen. Vaikka monilta osin pettynyt ihmisiin.

7.10.23

Parisuhteellisuutta

Mä seuraan useita parisuhteita sivusta. Ja sinkkujakin, tietysti. Eli ihmisiä, ihmiskohtaloita.. Mutta tänään erityisesti mä hämmästelen sitä, miten kiihkeästi ihmiset haluavat muuttaa sen toisen ihmisen olemaan jotain, mitä kaipaavat. Miten epätoivoisesti ihmiset sulkevat silmänsä ja mielensä siltä, mitä se toinen oikeasti on.
Sitten on lopulta kaksi onnetonta ihmistä, joista kumpikaan ei saa välttämättä sitä mitä on toivonut ja halunnut. Tai jos saa, niin vain toinen. Yleensä niin että se toinen tyytyy johonkin ja toinen teeskentelee olevansa onnellinen.
Skeptinen, inhorealistinen näkemys. Tiedän.

Mun eräs ystävä toivoi iltalenkkiseuraa kumppanistaan. Ei saanut. Törmäsi kumppaniinsa kaupassa. Sai siitä hyvästä pari päivää myöhemmin huudot niskaansa. Nyt sitten kumppani heitti ystäväni ulos asunnostaan.. Mutta. Sitä se parisuhde on. Huomenna pyydetään anteeksi. Huomenna sovitaan, ja kaikki on hyvin, vaikka on nolattu kaikkien tuttavien edessä ja vaadittu käyttäytymään itsensä vastaisesti vähän väliä..

Ja se mustasukkaisuus, molemminpuolin. Kun se kumppani hymyilee kaupan kassalle, käy tykkäämässä lähikaupan myyjättären päivityksestä. Tai jää kiinni siitä että runkkasi pornomallin pornokuville. Tai instassa jonkun sometyrkyn, yhtä kaukaisia kumpikin. Ja sitten sovitaan. Mustistellaan lisää, eikä vahingossakaan paneuduta siihen, mikä epävarmuuden aiheuttaa.

Ja sitten on niitäkin, joilla ne pettämisen rajat ovat vähän erilaiset. Joiltain voi ottaa suihin, muttei suudella. Joitain voi pannakin, kunhan yläpään huulet eivät kosketa, koska huulien kauttahan ne tunteet tarttuvat. Ja sitäpaitsi, aina voi vähän panna muita, koska mitä toinen ei tiedä, se ei satuta. Pääasia että oma pää kestää ja kaikki on hyvin? Ja lopulta se morkkis on niin suuri, että se on kerrottava kuitenkin sille omalle kumppanille. Satutettava, lyötävä lyötyä. Toivottava että toinen antaa anteeksi, koska todennäköisesti se toinenkin on tehnyt jotain, koska 10 vuotta on pitkä aika olla yhdessä..

Mulla oli tänään paska päivä. Paska viikko.
Mä pelkään erään ystäväni hengen puolesta, enkä osaa oikein nukkua. Steppailen levottomana pitkin kämppää. Ja vähän tietysti stressaan raha-asioista, lääkärihommista, terveydestä, kaikesta. Tuntuu siltä että erityisen stressaava ajanjakso on päällä.
M:llä oli myös aika sosiaalisesti kuormittava päivä. Ei kovin hyvä. Päädyimme hengailemaan mitään tekemättä sohvalle ja pohtimaan syntyjä syviä; minuun olisi sattunut jos hän olisi valinnut jonkun muun ihmisen seuran tänä iltana. Minä halusin että hän tulee kotiin ja puhuu minulle.
Ja M;ään olisi sattunut, jos minä olisin painunut kahvittelemaan erään ihmisen kanssa abc:lle.

M oli superväsynyt ja halusi minut sänkyyn lojumaan. Käytännössä nukuttamaan hänet, pitämään kiinni tai käpertymään kainaloon jotta hän saa nukahdettua. Ja minä taas halusin kävelylle ulos. Ihana viileä syysilta.. Mutta siellä nyt olisi voinut olla vaikka ja mitä, ja M:n tehtävä omasta mielestään on suojella minua. Hän käytännössä vaati että lähdemme yhdessä kävelylle, ja oli siinä pisteessä että ajattelin hänen nukahtavan pystyyn ennenkuin pääsemme alaovesta ulos.
Lopulta hölmöläismies tuli järkiinsä ja painui sänkyyn ja antoi minulle luvan mennä kävelylle yksin.
Keskustelun aikana hän toi hyvin esille sen että hänen pitää olla täydellinen, huolehtia kaikista tarpeistani. Hänen kuuluu olla minun tukenani, turvanani, antaa minulle kaikki mitä tarvitsen. "Mä en voi enää piristää itseäni tänään, mutta voin tarjota sulle läsnäoloa ja piristää sua".
Katsoin kun M käpertyi sängylle äärimmäisen väsyneenä. Asentona oli jostain alkuaikojen riitelyjen ajoilta tutuksi tullut "olen pettynyt itseeni, olen yksin"-asento. Samaan aikaan asento on tuttu ja rakastettava, sillä se paljastaa heikkouden.. Mutta samaan aikaan muhun sattui, sillä tiesin olevani asentoon osasyy. Mä tiesin että mä oisin saanut koko olemuksen muuttumaan vaan sillä että kietoutuisin ympärille toviksi.
Katselin nukahtanutta otusta ja päätin että ei, minä en lähde tästä mihinkään tänään. Ihan vain jotta voin sanoa hänelle aamulla, että valitsin mielummin hänen nukkuvan seuransa kuin yksin ulkona kävelyn. Joudan odottamaan, eikä minun tarpeeni ja toiveeni ole minulle tänään sen tärkeämpiä kuin hänen toiveensa.
Olen minäkin pettynyt itseeni; minä olisin halunnut olla hänen tukenaan tänään. Olisin halunnut olla paljon enemmän kuin mihin pystyin. Joten tiedän hänen tilansa; hän olisi myös halunnut olla jotain mihin ei pystynyt.

Ja hei: sen sijaan että olisimme riidelleet, olleet pettyneitä itseemme ja toisiimme, me teimme kumpikin omilla tahoillamme asioita. Minä juorusin ystävättären kanssa puhelimessa, ja nyt kirjoitan blogia. Hän nukkuu väsymystään. Aamulla sitten yhteinen aamiainen ja läheisyyttä ennen viikonlopun rientoja.

Mutta mä tiesin että mä olisin voinut mennä kävelylle. Yksin tai yhdessä. Mä tiedän että olisin saanut hänet mukaani jos olisin vain lähtenyt ja sanonut että mennään. Ja se on tärkeää. Mä tiedän että hän olisi uhrautunut, jos se olisi ollut välttämätöntä mun hyvinvoinnin kannalta. Ja sama toisinpäin; mä olisin kyllä väkisinmaannut itseäni jos se olisi ollut välttämätöntä. Nyt meillä on kummallakin vain lieviä henkisiä ruhjeita, jotka paranevat aamulla kun toinen on vieressä hymyilemässä.

Kummankaan ei tarvinnut tapella. Kummankaan ei tarvinnut purkaa pahaa oloaan. Kumpikaan ei haastanut riitaa, kukaan ei heittänyt ketään pihalle. Kummallakin OLI kyllä epävarmuutta. Mustasukkaisuutta. Toteutumattomia toiveita. Kaikkea sitä mistä pariskunnat saavat aikaan aivan järjetöntä draamaa!

Ei.. En mä ole aina ollut tämmöinen. Mä olen kanssa ollut epävarma, tappeleva ja mustasukkainen riidanhaastaja.
Mut nyt mulla ei ole tarvetta. Mä olen turvassa. Turvallisessa ihmissuhteessa, jossa koen että tulen ymmärretyksi. Huomioiduksi. Rakastetuksi. Hyväksytyksi. Jossa voin olla oma itseni, kaikkine tunnetiloineni.

Ja hei.. Siihen sun pitäs pyrkiä. Sun kumppanin kanssa yhdessä, tai sit sun pitää etsiä se yhteensopivampi kumppani.

23.9.23

Söpöstelyä

On oikeastaan kaksi asiaa mitkä tänään ovat pyörineet mielessäni ja kummastuttaneet kovasti. Toinen on se, että edelleen tän suhteen jatkuessa mulla on tarve pinkkeillä ja söpöstellä M:n kanssa, ja vastaavaa tarvetta ei oikein aiemmin ole ollut. Yleensä kai se loppuu johonkin alkuhuumaan ja elämä tasoittuu. Puolisen vuotta huumaa, ja sitten arki, sanovat.

Ja se toinen asia on se, miten paljon se hiertää ihmisiä.

Ymmärrän kyllä että se ei ole aikuismaista, ymmärrän että se ärsyttää katsella jos itsellä ei ole vastaavaa. En kuitenkaan ole hieromassa sitä kenenkään naamaan, enkä asiasta leiju sen kummemmin ellei kysytä. Kirjoitanko? Tietenkin. Tämän blogin ja muiden somepäivitysten lukeminen ei käsittääkseni kenellekään ole pakollista missään nimessä. En edes omalta tuttavapiiriltäni, enkä itseasiassa omilta kumppaneiltanikaan velvoita blogin lukemista millään tasolla. Tiedän M:n lukevan, mutta kaikki muut lukijat ovat mysteereitä, Mikä on tavalllaan helpotuskin. Toki nyt tauon aikana sain ylllättäviltä tahoilta palautetta siitä että lukevat vaikka eivät juuri kommentoi. Mutta tosiaan; ei pakollista. Kenellekään.

Mä olisin saanut söpöstelyjä varmasti aiemminkin.. Mutta en oo oikein osannut. En söpöstellä, enkä kaivata sellaista. En oo nähnyt millään tasolla tarpeelliseksi, koska pitkäaikaiset kumppanitkaan ei oo tarvinneet sitä juurikaan. Tai ainakaan eivät oo ilmaisseet että mahdollisesti haluaisivat.
Poikkeuksena D. D halusi pinkkeilyä, ja mä en osannut. Mulla ei ollut narsistin jäljeltä kykyä romantiikkaan, eikä kauheesti vissiin aiemminkaan. Mä olen aika hyvin osannut rakentaa elämäni niin että kun toinen on poissa, keskitän energiani kaipaamisen ja haaveilun sijaan omaan elämääni. On ollut järjestöjuttuja, on ollut eläimiä, ystäviä, kodin kunnostusta.. Olen siis täyttänyt päiväni sellaisella mihin omat aivot jaksavat keskittyä, mistä saan jotain virikkeitä niille jaksoille kun sitten ollaan kotona.

Koskaan mä en oo ollu sohvannurkassa luuhaaja muutoin kun kipeänä ja ajoittain jos jotain sarjamaratoonia vedän. Eli varmaan kerran.. puoleen vuoteen? En tiedä.

Mitä sitten on söpöstely?

Havahduin siihen että eilen lilluimme paljussa muutaman tunnin. Mitä tehden? Emme muuten yhtään mitään. Kiinni toisissamme, lähellä. Suukkoja, silityksiä, olemista. Yhteistä läheisyyttä, aikaa.
Yleensä kotona sohvalla istuskellessa hengailemme sylikkäin, M:llä taustalla joku youtube-pätkä ja ei juuri muuta. Joskus tietoisesti katsomme jotain sarjaa / leffaa yhtäaikaa. Mulla on vaan paha tapa menettää mielenkiinto ja nukahtaa, oli se katsottava mikä vain. Eikä se toisen kainalo ole niin huono paikka koisia..
Joskus lojumme höpöttelemässä sängyssä. Laiska aamu, ei kiire minnekään. Ei mitään orgioita, vaan ihan vaan jutellen, silitellen, ollen.
Toki on hetkiä että siivoilemme, teemme jotain kotihommia muutoin. Jotain mitä pitää tehdä, halutaan tehdä.. Jotain mitä meidän odotetaan tekevän sosiaalisen elämän ylläpitämiseksi. Tai käymme jossain, perheenä, kahdestaan.. Sienestämässä, leikkipuistossa, jossain.

Se on sitä toisen huomioimista arjessa myös. Sitä että kertoo että toinen on tärkeä, erityisellä tavalla. Että rakastaa. Tykkää kovasti. Kaipaa. Ajattelee toista kesken hassun arkisen askareen.

Mutta se söpöstely, pinkkeily... Se on sitä kun hengailee teinimeiningillä. Ihan vaan nyhvää toisessa kiinni, nuuskuttaa toisen iholla. Mä ihmettelen että miksi mä olen aikuisiällä, yli nelikymppisenä, löytänyt tarpeen nuuhailla jonkun kainalossa? Kemiaa? Krooninen väsymys? Ihmisyys joka on löytynyt äitiyden myötä? Onko meitä muita jotka eivät ennen mutta sitten?
Mä en osaa istua sohvalla mitään tekemättä yksin. Enkä kenenkään muun kanssa. En edes lapseni, me katotaan leffatkin niin että lapsi katsoo ja mä teen jotain samalla, käyn välillä istumassa ja sitten teen taas kappaleen matkaa jotain.
M:n seura on siis selkeästi se tekijä joka rauhoittaa mut paikalleen. Miksi?

Mutta se puoli vuotta on tullut täyteen tuntemista, seurustelua. Ensitapaamisesta livenäkin on jo yli vuosi. Seksiä on ollut yli puoli vuotta. Kohta asuttukin enemmän tai vähemmän toisissamme kiinni se puoli vuotta.. Loppuuko pinkkeily? Söpöstelyn tarve? Loppuuko joskus kaipuu toisen iholla nuuhaamiseen työpäivän aikana? Tuleeko joku raja sille, kuinka monta tuntia voi olla tekemättä muuta kuin juoksuttaa sormiaan toisen iholla? Tasottuuko tunnemylläkkä jossain kohtaa? Tuleeko joku järkevyys toimintaan? Kyllästyykö sitä väistämättä toisen toimintaan?

En tiedä. Mulla ei ole ollut tämmöstä aiemmin. En tiedä mitä tapahtuu ja missä ajassa, joten oon vaan kahlannut tusinoittain naistenlehtien artikkeleja sekä somepalstojen arkistojen kätköjä löytämättä selitystä. Kukaan ei ole tullut kertomaan olevansa "edelleen rakastumisvaiheessa x vuoden jälkeen".
Rakastamisesta mä tiedän, mä rakastan monia eksiänikin kaveripohjalta edelleen. Se romanttinen rakkaus on tipahtanut pois erotessa, mutta edelleen annan vaikka paidan päältäni muutamille ihmisille jotka ovat olleet kumppanin asemassa menneessä.

Muutama ihminen on kommentoinut, että on outoa nähdä mut onnellisena.
On se minustakin outoa, ja oikeasti tuntuukin oudolta. Mut se ei ole se onnellisuus; sitä mä olen ollut usein. Mä olen herkästi onnellistuvaa tyyppiä. Mut tämmönen rakastamisnuuhaus on uutta, vaikka tässä on nyt yrittänyt sopeutua tilanteeseen hyvän aikaa. Mut oikeasti onnellinen? Olen ollut. Viikottain. Milloin mistäkin asiasta. Se on se mun piirre joka estää mua vaipumasta katkeruuteen ja ties mihin tässä paskassa elämässä. Ja se, että kykenen olemaan onnellinen toisten onnesta.

Siinäkin yksi iso ihmetys: miksei voi vaan olla onnellinen kun muut on? Miksi katkeroitua? Miksi se on niin kamalaa jos mä olen onnellinen? Miksi niin vaikeaa nähdä että olen rakastunut? Miksi se ei ole tarttuvaa?

Kyllä.. Mä laiminlyön asioita. Mut se ois hyvä laittaa siihen kontekstiin että mä olen ollut ihan klassinen ylisuorittaja koko tähän astisen elämäni. Ja mulla on ollut järjetön tarve hakea hyväksyntää keinolla millä hyvänsä. Mä olen halunnut tuntea olevani rakastettu, halunnut kokea olevani tarpeeksi hyvä.
Ja hyvässä mun kannalta, pahassa muiden kannalta, M muutti aika paljon sitä arkea. Mä tiputin jo ennen M:ää paljon pois, puoluetouhua ja jatkuvaa itsestäni pala palalta nakertamista muiden hyväksi. Kukaan ei antanut mitään takaisin siinä määrin mitä multa vaadittiin ja haluttiin. Muutama ystäväsuhdekin päättyi, osa vaan siirtyi kauemmaksi.
Kaiken sen tein kun päätin että haluan olla lapseni kanssa enemmän. Haluan aikaa sille mikä mulle on tärkeää, haluan nähdä mitä maailmassa tapahtuu.

Sitten tuli M. M ruokki sitä samaa ajatusta mussa minkä olin raskaana ollessani 2018 saanut iskostettua päähäni; pois se mikä kuluttaa ja enemmän tilalle sitä mikä antaa jotain isosti.
Ja sitten lopulta M itse tähän arkeen tasapainottamaan. Muistuttamaan päivittäin siitä et mun pitää syödä. Juoda. Levätä. Nukkua. Ottaa lääkkeet.
Että mä ansaitsen onnellisuuden. Että mä kykenen olemaan riittävä, että mä kykenen tuomaan onnea muille. Että joku on kiitollinen kun mä olen mä.

Ja se on se mikä tuo mulle suurimman kauhun pintaan; mitä jos mä menetän sen kaiken? Mitä jos toi toinen näkee miten järjettömän paska ihminen mä olen ollut menneessä? Mitä jos se näkee että mä olin manipuloiva, hyväksikäyttävä ämmä? Ihminen joka juoksi pettämässä, hyväksikäyttämässä ja joka on joskus varastellut ja valehdellut sumeilematta, häpeilemättä, ilmeen värähtämättä? Mitä jos se tajuaa että mun moraali on aikoinaan ollut löyhä kun kaksi vuotta ulkona maannut muovilävikkö? (Jos joku ei mahtunut käsitykseen niin siihen vaan painamalla lisää koloa..)
Mitä jos se tajuaa että mä en olekaan noin upean huomioinnin ja hiplauksen arvoinen? Mitä jos se tajuaa että jää lopulta yksin mun kans kun mun kroppa vaan pettää päivä päivältä koska oon laiminlyöny sitä koko ikäni ja oon vanhempi sitä? Mitä jos se ymmärtää että mun pää on sekaisin ku isosetävainaan seinäkello? Mitä jos se viimein oivaltaa että muut on kauniimpia, ihanampia ja helpompia ku minä, ja mä jään yksin.. Selviänkö mä? Pysynkö mä tarpeeksi järjissäni että voin olla edelleen äiti? Että voin olla Peikolle kumppani?
Entä jos Peikko ymmärtää että sen akka on ihan sekasin? Entä jos se löytää jotain sellaista että se ei haluakaan mua rinnakkaissuhteeksi vaan vaihtaa kokonaan? Selviänkö mä? Selviääkö M siitä että joutuu kasaamaan mut pala palalta läjään? (Okei. Rehellisyyden nimissä nää on kumpikin joutuneet kyllä tekemään sitä tässä vuoden aikana enemmän ku kertaalleen. Ne osaa koota tän palapelin ulkoa, silmät sidottuna. Tilanteessa kun tilanteessa.)

19.9.23

Puhu Pahaa

Olen saanut aika paljon palautetta hiljenemispäätökseeni liittyen. Myönnän, että ajatuksenani oli kunnioittaa erään ihmiset tahtoa ja huolenaiheita ja lopettaa koko kirjoittaminen.
Kyse ei missään vaiheessa ole ollut siitä että minulla ei olisi sanottavaa, vaan ihan puhtaasti ristiriidasta sen kanssa, onko sanottavani sellaista, että haluan aiheuttaa sillä ristiriitoja muiden elämään.

Tiedän erään ihmisen olevan hyvin pettynyt, että kirjoitan. Lupaan kuitenkin, että käytän, jos mahdollista, entistä enemmän harkintaa siinä mitä sanon. Tai miten sanon. Ja yritän muistaa kaikki ne pointit joita keskustelussamme kävimme lävitse.

Suurin painostaja kirjoittamiseen jatkamiseen on kuitenkin ollut M.

M lukee muutamaan otteeseen kirjoituksiani, ja kertoo ymmärtävänsä asioita paremmin kun lukee näitä blogista. Kirjoitin hänelle joskus ihan sähköpostikirjeenkin, mutta mutta. Silloin kirjoitan ihmiselle, yhdelle sellaiselle tietylle, ja onhan siinä tietenkin eri sävy kuin siinä kun kirjoitan enemmän tai vähemmän itselleni ja blogiin eksyville persoonille.

Muutama ihminen on kommentoinut blogiin, anonyymina kylläkin, että ei haluaisi että lopetan. Enemmän on niitä jotka ovat livenä kertoneet lukevansa, seuraavansa ja tavallaan se ihanin kommentti oli "Kun sä tunnut kirjoittavan niin usein sellaisista asioista joita itekin jossain määrin käyn läpi". Se on se pointti miksi mä kirjoitankin; jotta ihmiset löytäisivät näkökulmia asioihin, kokemuksia, ajatuksia.. Ja myös niiden tabujen rikkomisia.

Mä huomasin että viime lauantaina mun blogissa oli kävijöitä facebook-linkkauksen kautta 264. Eilen oli 242. Normaalisti täällä on käynyt hiljaisina päivinä n. 20 ihmistä kurkkaamassa että onko mitään sanottavaa löytynyt. En tiedä, kuka on linkannut ja missä ryhmässä, mutta mulla on vahva usko että siellä on M:n eksä asialla. Jos näin on, mä toivoisin vaikka nimetöntä kommenttia että missä ja miksi. Sen verran klikkauksia kuitenkin..

Just nyt istun yksin mökillä. Koirien kanssa. Muut ovat liikenteessä. Rauhallista, kaunista ja tykkään isosti. Kontrasti arkeen on iso muutoinkin kun ympäristönä.
En silti saa mielestäni mennyttä puolta vuotta. Jotain tilanteessa on niin vääristynyt ja rikki, etten ymmärrä. Mun kuuluis olla onnellinen, ihmisten mun ja M:n ympärillä pitäs olla joko onnellisia tai neutraaleja. Ei sen, että joku löytää oman onnensa, kumppaninsa jne, pitäisi ketään satuttaa? Jos jonkun pitäisi olla tilanteesta rikki, niin kai sitten vaikka Peikon? Ei muiden.

M:llä on eksänsä kanssa sovittelu aloillaan rikossyytteitä koskien. Asia ei koske minua, ellei lasketa henkistä kuormitusta kaikesta siitä mitä katson vierestä.
Mun on vaikea tajuta sitäkin, miten ihmiset, tässä meidän iässä, käsittelevät erojaan, yhteenmenemisiä yms. Mä olen paria ero-biisiä luukuttanut, kun tykkään sanoista. Toinen on Tupen puhu pahaa ja toinen hiljattain ilmestynyt Aston Kalmarin kauniimpi ilman sua. Molemmat liittyvät mielessäni tilanteisiin joissa itse olen vain sivusta seuraajana.

Kirjoitan muuten eri mielentilassa kuin aikoihin. En ole valmistellut yhtään mitä aion sanoa tästä eteenpäin, joten tää on todellakin se free flow-osuus tästä eteenpäin..

Kun mä tosiaan tapasin M:n, meillä oli aika selkeä suunta. Me haluttiin vaan tutustua. Pitää kivaa. Välittää toisistamme lujaa. Kuulla toisistamme. Olla osana arkea mutta vahvasti vain etäisyyden päästä. Mutta yhtäkaikki, olin siinä uskossa että me ollaan aika pitkälti me, meidän suhde on meidän suhde, ja se, mitä tapahtuu M:llä muiden kanssa, ei ole mun asia. Ja mitä mulla tapahtuu muiden kanssa, ei ole M:n asia. Toki kumpikin tiesi ihmissuhteista muihin ja suurinpiirtein ne elämän reunamilla olevat hahmot nimeltä ja niin pois päin.

Mutta tää tilanne pääs yllättämään puskista aika isosti.

Me ollaan löydetty jotain, mitä me ei osattu odottaa. Eikä toivoa. Me oltiin kumpikin enemmän tai vähemmän luovutettu sen suhteen että olis sellainen ihminen jonka kanssa arkea ois mahdollista muokata sellaiseksi toimivaksi läjäksi missä on hyvä olla, missä viihdytään ja mikä toimii.
Ja se muodostui meille hyvin vastentahtoisesti. Nopeasti, mutta oikeasti vastentahtoisesti. Me ei haluttu muuttaa yhteen. Ei jakaa sitä arkea viestejä ja satunnaisia tapaamisiä lukuunottamatta. Me vakuuteltiin kyllä aika pitkään ettei asuta kyllä tulevaisuudessa edes samassa kaupungissa. Oma aika on tärkeää kummallekin.
Tässä kohtaa väittäisin muille että se oli surkeaa itsetuntemuksen puutetta.. Mutta ei. Kenen tahansa kanssa tilanne olisi ollutkin juuri niin. En olisi halunnut yhtään mitään. Olisin ollut yksinasujana, satunnaisesti mieheni luona oleskeleva mölliäinen. Ihminen joka väsyy siihen että joku hengittää niskaan. Ihminen joka kavahtaa kosketusta, eikä halua nukkua kenenkään vieressä joka yö. Ihminen joka kaipaa kirjaimellisesti tilaa ympärilleen.
Mikä muuttui? Ei mikään. Ja kaikki.
Se, että löysin M:stä sen kadottamani puoliskon. Sen, jolle mun tarvii hyvin vähän selittää yhtään mitään. Jolle mun ei tarvii kertoa että milloin tilanne on se, että pysyy nyt oikeasti kaukana. Ihmisen, joka lukee mun kehonkieltä täydellisesti. Ihmisen joka ymmärtää milloin on se hetki että tarviin vaan että joku kietoo siihen pumpuliin ja puhaltaa haavat pois.
Siinä on ihminen, joka väsyy samoihin asioihin kun minä. Ja sen takia tietää milloin me steppaillaan oman jaksamisen rajoilla. Ne on keskenään yllättävän lähellä toistemme rajoja, vaikka sen rajan ylittäminen oireilee eri tavalla.

Peikon ystävät lukevat tätä toisinaan. Ja kertovat Peikolle sitten että hei, sua ollaan heivaamassa laidan yli. Hiljainen ero, toi nainen on myyty jo muualle.

Se ei pidä paikkaansa. Polyamorian kauneus; kaksi täysin erilaista suhdetta. Ei periustein. Eri tunnetasolla, samalla sitoutumisella. Eri vakavuudella, eri arjellakin. Mutta tän kohdan taitaa ymmärtää vain toinen ihminen joka elää polyamoria-arkea. Tottakai monosuhteissa se uusi suhde tuntuu paremmalta kun se, jonka päätyi katkaisemaan syystä tai toisesta. Tässä mä en ole luopunut Peikosta missään vaiheessa. vaikka tottakai omistautuminen M:lle on työntänyt arkea Peikon kanssa kauemmas. Jos M olisi ilkeämielinen, omistushaluinen ja keskustelukyvytön otus, niin joo, olisi isoja ongelmia kaiken kanssa. Mutta kun ei ole; M tiesi kuitenkin mihin tuli, ja alusta asti on juteltu hyvin paljon siitä mikä on realistista, mikä on mahdollista, mikä on mahdollisuuksien rajoissa muuttaa ja mikä on pysyvää.
Peikko on aina ollut viimeksimainittua. Peruskallio. Ihminen, joka on. Ei ihminen joka on sen aikaa "kunnes". Peikko on muuten, sivuhuomiona, vähintään kahdesti pelastanut M:n ja mun välit / mahdollistanut tän suhteen jatkumisen.
Ekalla kerralla mä sain ryöpyn niskaani et mä tein jotain, mä olin hankala ja ilkeä ja mun on kannettava vastuu siitä että M meinas luovuttaa. Mä kuuntelin saarnan, otin vastaan neuvot ja kiukun, ja otin niitä ratkaisevia askelia M:ää kohti.
Toisella kertaa istuimme olohuoneessa, suhteessa oli silloin vielä kolmen sijasta neljä. M loukkasi mua tavalla jota mä en melkein ajatellut antaa anteeksi. Peikko selitti, kuunteli kumpaakin ja yritti toimia tulkkina välissä. Pantteri oli tärkeä osanen, koska muutoin mä olisin kokenut että mut on jyrätty ja pakotettu näkemään vain jotain mitä en halua edes katsoa.

Ne kaksi oli varmaan kaikkein eniten keskiössä kaiken suhteen. Siellä on monia riitoja, monia yhteenottoja. Kaikki väärinkäsityksiä, kaikki väsymystä. Kaksi niistä missä Peikko on ollut ratkaisevassa asemassa ja kaksi sellaista, missä M itse on ollut päästämättä irti. Toinen laivalla, toinen eräs abc-yö. Yö, jolloin kumpikin totesi että ei tässä oo mitään järkeä, tää ei toimi, me ei pystytä. Mut me halutaan. Ja siitä rakennettiin taas tätä kaikkea.
Nyt on ollut aika pitkään sitä, että meillä ei ole muuta kuin epävarmuutta. "Eihän toi nyt ole luovuttanut?" Mutta ei enää isoa kriisiä mistään. Pelkoa ja epävarmuutta tilanteissa, joissa jompikumpi näkee toisen epävarmuuden ja väsymyksen mistä tahansa asiasta. Mutta ehkä sitä itsetuntemusta ja toiseen luottoa kuitenkin on jo niin paljon että silloin ei enää keskustella väkisin yötä läpi ja vedetä väsyneenä viikkoa hampaat irvessä, vaan annetaan olla, pohditaan tahoillamme ja keskustellaan sitten kun se asia on jossain muodossa kummankin päässä. Tähän asti se kauhukuva siitä että toinen ei jaksa, että toinen luovuttaa, on pakottanut vääntämään asioista tuntikausia ilman että kuva on itselle, saati ehkä toisellekaan selvä.
Luotto kasvaa ajan myötä.
Ja meillä on kummallakin se sama pako-reaktio ihmissuhteissa tätä nykyä. Ihmissuhteissa, tilanteissa, kaikessa. Oma väsymys painaa niin kovaa että epämiellyttävä tilanne kahlataan läpi tasan siihen asti että siitä pääsee pois ja nuolemaan omat haavat ihan rauhassa. Joten se sitten on näkynyt molemmin puolin.

Kerron tämän ylläolevan siksi, että haluan antaa ymmärrystä; me toimimme siksi että me olemme me. Yksikkönä, yhdessä ja erikseen. Meillä on kyky nähdä toisemme, meillä on kyky tuntea toisen reaktioita, toisen ajatuksia. Ja silti meillä on tarpeeksi eroja, että löytyy vielä jotain millä yllättää, jotain, mihin tutustua.
Mutta ensinmainittu on se, miksi me toimimme meille. Vaikka Just Sä olisit kuinka mun tai M:n elämässä, se suhde ei vaan olis samanlainen. Se, mitä sulla ja mulla oli, tai mitä sulla ja M:llä oli, ei olisi koskaan ollut sitä mitä mulla ja M:llä. Koska ihmiset. Luonteet. Elämä. Kaikki.
Joten älä kysy iteltäs miksi et sinä. Maailma ei toimi niin. Oikeasti.
Mä en antanut yhdellekään eksälleni paskaa elämää ja parisuhdetta siksi että olisin ollut ilkeä ja inhottava ja ties mitä. Mä en ollut heille vaan yhteensopiva muutoin kun sillä hetkellä sen hetken aikaa. M:n kohdalla samoin; se mitä on ollut, on ollut. Se on mennyt. M on elänyt kuten sillä hetkellä on ollut tilanne. Ei se ole satuttanut ketään tahallaan. Ei ole ollut antamatta asioita tahallaan. Te ette vaan olleet oikeita toisillenne sillä saralla, kuten en minäkään ollut oikea entisilleni. Se ei kuitenkaan tee tyhjäksi historiaa, muistoja, elämää. Me kaikki olemme mitä olemme, juuri siksi mitä olemme olleet Menneisyys tekee meistä sen, mitä olemme nykyään.

Kyllä mäkin olen menneinä vuosina miettinyt useita kertoja että miksi mä en saanut sitä mitä eksäni uudet. Miksi mä en ollut se, jonka ois voinu viedä jonnekin, jonka kans ois tehty niitä asioita mitä "nykyisen naisen". Mä oon kuluttanu elämästäni hyvin monia tunteja miettien, mitä mä tein väärin, miksi mä olin väärä? Mitä mä oisin voinut tehdä toisin ollakseni oikea jollekin.. Miksi mä en saanut rakennettua mitään pysyvää?
Mut todellisuus on siinä että mä en ymmärtänyt että se vaatii kemiaa, luonnetta, ei pelkästään tahtoa ja rakkautta. Se ois tarvinnut ymmärrystä, sitä että on tarpeeksi yhteistä, tarpeeksi eroja. Tarpeeksi jotain mihin tarttua, tarpeeksi vakaata materiaalia mihin rakentaa.

Mä ymmärrän että eksistä kuuluu puhua pahaa joidenkin ihmisten maailmassa. Mä ymmärrän että kuuluu juoruta, kuuluu purkaa omaa paskaa oloaan. Kuuluu mustamaalata..
Mutta siitä on niin kovin vähän aikaa kun mä erosin Pantterista, että muistan vähän liian hyvin miltä tuntui olla se, josta kerrottiin asiat vääristellen, että mä en tavallaan voi hyväksyä sitä että niin toimitaan. Ja nykyaikana kun on netti.. Mitä sä kerrot jossain face-ryhmässä ja ylilaudalla, se seuraa niin pitkän aikaa toista, ettei siitä ole oikein käsitystäkään.
Mut seuratkaa nyt vaikka poliittista porukkaa; siellä on kaiveltu rasismi-huutelut ja kissanpolttamiset vaikka niistä on vuosia. Mitä nettiin laittaa, niin siellähän se sitten on. Hyvässä ja pahassa, ja eritoten pahassa. Kun kirjoittaa itsestään, kertoo itsestään, silloin on vastuussa itse sanomastaan. Mutta kun sä kirjoitat sun eksästä, ja eritoten jos kirjoitat valheita, se on kokonaan eri asia. Kun kirjoitat täysin nimettömänä, niin ok, sä saat purnata ja kiukutella. Mut se, että sä olet nimetön ja sun uhri on tunnistettavissa? Se ei enää ole ok. Ja rikossyytteiden alaiset syytökset? Ne ei ole ok. Ei koskaan.
Mä toivoin että kaikki tää kirjoittaminen näistä ajatuksista olis ollut tyhjää, turhaa ja nyt jo ohi. Mä toivoin että niitä linkkauksia ei enää tulis. Mutta tässä ollaan, jälleen kerran.
Toistelemassa itsestäänselvyyksiä tekstimuodossa ja toivomassa että joku ottaa onkeensa, joka tänne tulee linkkauksien perässä. Että joku siellä sanois poikkipuolisen, epäilevän sanan ja olis se joka katkaisee ketjun..
Mut nyt tältä erää lopetan tän ajatusten virran taustalla soivan biisin sanoihin.

TUPE - PUHU PAHAA

Ala ajan kanssa vihaaAja mun talon ohi etkä kato ees pihaaIhan mitä vaan et must tulee sulle ilmaaKoska meitsii ilman sul ois kaikki nii hyvin

Puhu pahaa must sun frendeilleSano et oon spede joka antaa väärii merkkejä, mimmien kanssa pelleilenVaikka mä sanon et poikaystävää must ei saaLeijaa et oot tääl mut mä en harrasta suhteitaVaikka puhuinki suoraan ja susta sen kyl huomaanEttä vaikka sanon ei sä mielipiteen voit mokaaMietin miten vitussaOon täs taas joku kusipää tai sit jonkun poikaystävä

Eikä tuntee voi kyl paljookaanMut vastarakkaus on jotain mitä en pysty tarjoomaanEnkä haluu sul pahaa mieltä mut meitsi on sitä mieltäEn sano et sitoudun jos en sitä oikeesti tiedä

Kusipään rooli kai mun vastuulDramaattinen lopputulos jälleenKysyt et miten tää ny täst jatkuuNo vaik tälleen

Puhu pahaa must sun kavereilLähe frendinkaa dokaa, ja ota joku mukaaKyl se olo aamul paranee, tai sitte eiPuhu jengil että sama se, mitä teinAla ajan kanssa vihaaAja mun talon ohi etkä kato ees pihaaIhan mitä vaan et must tulee sulle ilmaaKoska meitsii ilman sul ois kaikki nii hyvinIhan mitä vaan, jotta pääset tästä yli

Ehkä meitsi on se ongelmaKu kerroin alust asti ettet täältä löydä onneaEhkä tänään, mut en voi olla sun kokonaanSä voit sanoo mitä vaan, jos se helppaa sun oloas

Kutsu narsistiks, paskaks artistiksJoku joka oikeest teräviä tarvitsisVoit sanoo et mulla on vitusti ongelmiiJa vääristää tarinoit siitä miten sua kohtelinSillä ois väliä, jos en susta välittäisKlisee mut ongelma on mussa, kai sä sen käsitätSinne pääsisit jos sydämessä olis paikkaMut sillä aikaa sä voit vaikka

16.8.23

Hiljenen.

Musta tuntuu että tää blogi.. Tai no, koko blogimaailma on ollu mun henkireikä todella paskoina aikoina. Ennen oli vaan sellainen asenne että vitut muista, mä kirjotan omaa päätäni selväks.

Oli lukijakuntakin toki pienempi.. Mutta äänekkäämpi. Nyt ei oikein saa palautetta juurikaan mistään tekstistä suoraan blogiin, saa vain muuta kautta.
Kommentit mitä tänne tulee, ovat suureksi osaksi anonyymia huutelua siitä miten tämmöinen paska ämmä voi katsoa oikeudekseen olla olemassa. Ei siis kovin mieltä ylentävää.

Musta tuntuu totaalisen paskalta että M:n myötä blogista on tullut riippakivi. Tää on auttanut mua näinäkin aikoina laittamaan asioita järjestykseen pääni sisällä.. Ja tää on tavallaan se ystävä joka multa puuttuu; mulla ei ole ketään kelle kertoa asioita. Monipuolisesti. Kertoa ja peilata, työntää omasta päästä muualle.

Mä uskon olevani totaalisen rikkinäinen ihminen edelleen, enkä mä tiedä mitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Nyt vaan tiedän että satutan useita ihmisiä sillä että yritän eheyttää itseäni kirjoittamalla. Koska kirjoitan avoimesti M:n ja itseni väleistä, se on aiheuttanut kevään ja kesän myötä sellaisia paskamyrskyjä että pää ei jaksa pysyä pinnalla. Mä haluaisin samaan aikaan pukea sanoiksi sen kaiken hienon mitä mä koen.. Mä olen 40 ja ekaa kertaa rakastan niin helvetin lujaa että se vaan tuntuu oikealta.
Ja tunnen olevani rakastettu! Se on asia jota mä en ole tuntenut koskaan ennen..

Ja että mä olen löytänyt jonkun, joka on yhtä paskana ku minä. Eri syistä. Eri tilanteista. Eri tavalla. Mutta joka kykenee kantamaan tätä kaikkea mun kanssa, niin että mä en lyhistykään enää.. Että yhtäkkiä mä saan happea ja elän.

Ja siitä syystä mä sit satutan ihmisiä. Omalla onnellani.
Peikko saa seistä kilpenä kertomassa ihmisille et on ihan ok että mä olen onnellinen. Että on ihan ok että mä kirjoitan ja puhun, ja että mun onni ei ole Peikolta pois millään tasolla. Se, mitä mulla ja Peikolla on, on hyvin erilaista. Mun polyamoria on sitä että mä en eti sarjaa samanlaisia kumppaneita vaan erilaisia. Sitä mun täydellistä miestä joka on jaettu useampaan kroppaan.. Ja sitä mulla on nyt. Oikeasti.

Ja M.. M joutui kokemaan eksänsä taholta kauheuksia koska .. No. Mustasukkaisuus kaikesta tästä.

Ja lisäksi sitten vielä se arkisempi, tärkeämpi asia; vanhemmat.
Mä sain välillisesti kuulla aiheuttavani skismaa kirjoituksillani M:n äidille. Enkä mä halua. Mä en halua että asiasta joutuu kukaan keskustelemaan koskaan. Että kenenkään, eritoten M:n äidin joka ei tunne minua, tarvitsee pohtia että olenko mä ihminen joka ei osaisi asettaa niitä rajoja, mitä voin kirjoittaa ja mitä en. Tai että löytyykö täältä joskus jotain sellaista, mikä vainoaa M:ää koko loppu elämän?

Kaikki tää paska, ihmisten ymmärtämättömyys.. Suhteutettuna siihen että palaute vertaistukena olemisesta tms on tällä hetkellä täysin pyöreä nolla.. Mä olen tarpeeton.
Miksi mä kirjoittaisin? Miksi mä riskeeraisin kaiken? Entä jos seuraavaksi löydänkin M:n sirpaleina sylistäni sen takia että seuraava kriisi iskeekin sitten kohtaan mistä en ole kerennyt korjata mitään? Kohtaan joka on niin hauras että mä en pysty tekemään enää mitään, ja se on se kuolinisku kaikelle?

Koskaan ei saa sanoa ei koskaan.
Mutta toistaiseksi? Mä hiljenen.
Jos tää kaikki mitä mä pidän onnellisuutena, paljastuukin olevan jotain sairasta paskaa niin.. Pidätän oikeuden itkeä sieluni sirpaleet tänne.

8.8.23

Viimeinen kannanotto

Palaan vielä kerran tähän seksuaalisen ahdistelun syyttelyyn, kun tuntuu olevan nyt puheenaiheena kulissien tuolla puolen.
Olisin varmaan osittain syyllistynyt epäilemään samoja asioita ihmisistä kuin mitä minusta epäillään, jos tilanne olisi toisenlainen. Eli tottakai mä puolustan kumppaniani ja kieltäydyn näkemästä ja suljen silmäni "ilmiselvältä".
Mutta korostan: ei ole ollut tapana sulkea silmiä tosiasioilta. Päinvastoin.

Ja tänään sille eksällekin laitoin selityksiä, lähinnä omasta toiminnastani, mutta ne jääköön meidän välisiksi minun osaltani. Hän tehköön mitä tekee omalta osaltaan saamillaan tiedoilla.

Julki haluan kuitenkin tuoda omat pointtini:

M on aspergerinsa ja add:nsä takia ihminen jolla on vahva, oma moraalikoodisto. Hän on myös selkeästi yliajattelija. Ja monia muita piirteitä; niiden ansiosta tiedän, että hän ei koskaan, ei menneessä eikä nykyisyydessä, ole ihminen joka tekee kenellekään mitään mikä on vastentahtoista toiselle ihmiselle. Hän ei riko kenenkään fyysisiä rajoja _koskaan_.
En näe häntä edes kännitilanteessa puristelemassa ketään sen paremmin rinnoista kuin pakaroista niin että vastapuoli ei ole rohkaissut toimintaan. Pienikin ele, pienikin sävähdys ihan missä tahansa tilanteessa ja M viheltää pelin poikki voimakkaasti.

Okei, mun moka. Mä kirjoitin jotain bdsm:stä, alistamisesta, dominoinnista. Ja jokunen somepäivitys siitä että mustelmat eivät aina ole väkivaltaa, joskus ne ovat vain rajua rakkautta. Ja sen jälkeen tämä eksä sai sitä vettä myllyynsä ja mielikuvia asioista.
Mä olen siitä jokaiselle tilanteesta kärsineelle osapuolelle anteeksipyynnön velkaa. Mä en siinä kohtaa ajatellut että niitä kirjoituksia voidaan käyttää polttoaineena mielikuvitukseen perustuville syytöksille.

M:n ja mun seksielämä on joo hyvin haparoivaa, kokeilevaa ja teinimäistä. Uusia asioita kummallekin. Molemmin puolin kunnioittavaa. Keskustelevaa. Kaikkea.
Mutta: ei koskaan mitään mitä ei tehtäisi täydessä yhteisymmärryksessä. Ei väkivaltaa. Ei haavoja. Ei kipua. Ei toisen alistamista; Ei henkistä eikä fyysistä. Sen enempää ei ehkä ole asiaa syytä avata. Mutta vastauksena kysymyksiin; kaikki on ok. Enemmän kuin ok.

Ja pyydän ulkopuolisia lukijoita muistamaan sen, että tää on mun näkemys. Mun kokemus. Perustuen kaikkeen mitä mä koen elämässä, rakkaudessa, maailmassa. Sillä hetkellä kun kirjoitan.
Tää ei ole absoluuttinen totuus. Tää on mun elämä.

Mä kirjotin 2017 somepäivityksen:

Ja mä voin sanoa että mä olen saanut sen mitä maailmankaikkeudelta pyysin. Mun rinnalla on ihminen joka ei pura muhun turhaa ahdistustaan, eikä kiukkuaan. Ja joka kietoo mut pumpuliin niinä päivinä kun mä oikeasti tarvitsen sitä. Mä en ole rakkauden sokaisema; mä näen M:n huonot päivät. Mä näen mihin hän kykenee. Mä näen mitä hän voisi olla pahimmillaan. Mä näen kiukuttelun, piikittelyn, pimeyden, sarkastisuuden.. Mutta tärkeintä; mä näen myös syyt niihin. Mä koen vahvasti että mä ymmärrän. Ja mä tiedän, mistä se kuva tulee niille jotka kokee että M on pätevinään ja että M on kusipää. En mä ole sokea.
Mä vaan en myöskään ole sokea muiden ihmisten teoille ja vaikutuksille.

Ja tärkein muistutus; ihminen on aina erilainen ystävilleen, vanhemmilleen, sisaruksilleen, työkavereilleen, kumppanilleen, lapsilleen.. Ihminen on lopulta kuitenkin peili, ja joskus peilissä on säröjä ja kuva vääristyy.

Mutta mä olen onnellinen siitä että M on tässä. Mun. Olin sitten sokea tai en, mutta mä olen niin varma kuin ihminen voi toisesta olla olematta paikalla: ne ahdistelusyytökset olivat turhia, perättömiä ja valheellisia. Niihin ei ollut aihetta. Se oli puhdasta "vastapuolen" ahdistuksen, pettymyksien ja muun pahan olon ja kiukun purkamista, sen enempää avaamatta. Ikävää että sattui eskaloitumaan näin, mutta väitän että tässä ei nyt hän ajatellut millä asioilla "leikitteli", ja miten vakavia tuon sortin syytökset ihmisen loppuelämälle ovat.

Ja hei M..