30.9.21

Petoksia ja pettymyksiä

En ole kirjoittanut viime aikoina. Kyse ei ole siitä että ei olisi sanottavaa.. Eikä oikein siitäkään etteikö todellisuudessa olisi aikaa. Ehkä olisi, jos sitä järjestäisi. Tai jos keksisi, miten päin sanoja laittaa jotta saa purettua päästään yhtään mitään ulospäin. 

Olo on pääasiassa loukattu, satutettu ja alistettu monilta osin. En saanut kovin montaa hetkeä surra isoäitini menetystä kun jo haaskalinnut pyörivät ympärillä kaikkineen. Olisi pitänyt ymmärtää olla tekemättä mitään ja jättää kalmo kylmenemään yhteistkunnan harteille niin ei olisi omat rahat ja lapseni hyvinvointi ihan näin kortilla. 

Pettämisiä ja pettymyksiä on tälle vuodelle mahtunut nyt tarpeeksi. Enemmän kuin tarpeeksi, jos rehellisiä ollaan. Alan olla sietokykyni rajoilla. En tiedä voinko luottaa keneenkään.. Jopa tietenkin ne uskollisetkin ystävät saavat toki osansa epäilyksistäni; kun yksi ystävä pettää yli 10 vuoden ystävyyden omien seksuaalisten toiveidensa takia, niin kyllähän se kirpaisee. Se, että minun ystävyyteni ja auttamiseni oli niin halpaa että oli myytävissä tuosta vain. 
Näin 40 vuoden iässä itse koen olevani tarpeeksi kypsä punnitakseni asioista hyötyjä ja harmeja. Ja hassuinta on se, että asiastahan oli puhuttu ystävättäreni kanssa: että en minä pahastu jos joku heilastelee eksiäni, enkä pahastu jos miehilläni on sivusuhteita. Pääasia on että tiedän missä mennään, ja olen aika vahvoilla siinä että minä olen se "ykkönen". Minä olen siinä vahvoilla siksi että minä tiedän että minulle voi olla rehellinen, minulle voi olla avoin. Aivan kaikesta.  Koska minä useimpia asioita ymmärrän, vaikken hyväksy. Siksi tiedän, että olen kasvanut ihmiseksi jonka luota voi olla vaikea lähteä "huonomman" naisen mukaan. Avuni ovat todellisuudessa jotain muuta kun mitä mainostan niiden olevan: aina vetoan että ei näiden isojen tissien luota kukaan karkuun halua. Todellisuudessa tiedän, että tosiaan olen ihminen jolle voi puhua, ja jonka kanssa ajoittain voi olla hauskaakin, noin niinkun seurustelukumppanina. Olen ihminen joka ei nalkuta turhista asioista, joskin sitten asioista joista pitää, nalkutan kylliksi. Olen ihminen joka ei jaksa peitellä ja häpeillä läskejään ja joka on sinut itsensä kanssa. Se siitä, ei siihen muuta tarvita. 

Ja koska olen sinut itseni kanssa, tiedän kykeneväni tämänkin yli läpi kävelemään. Tiedän selviäväni, joskaan en ehjin nahoin. Epäilen, syyttelen itseäni, etsin syitä aikani. Kyseenalaistan kauan. Mutta silti kävelen, opin mitä tarvitsee ja jatkan elämää. 

Mikä sitten sai ystävättäreni peittelemään viestittelyjä mieheni kanssa? 2019 olivat aloittaneet, ja viestit olivat aika rankkaa luettavaa. Miksi vielä, kun päin naamaa asiasta kysyin, hän päätyi minulle valehtelemaan ja syytti että mieheni valehtelee? Miksi minulta piti salata kaikki tilanteessa, jossa avoimuus oli avainsana ja lupa "suhteeseen" olisi ollut? 

Pohdin pitkään miksi minun on ollut helpompi tavallaan antaa anteeksi / ymmärtää kumppaniani, eikä ystävätärtäni. Minähän olen se ihminen joka pettämistilanteissa on kaikille sanonut että toista naista on turha syyttää? 
Niin. Tänään sain ajatustyöni päätökseen; siksi että mieheni ei valehdellut yhtä pahasti. Hän salasi asian, jätti kertomatta, ja muutamaan otteeseen parin vuoden aikana valehteli suoraan että "mitään ei ole meneillään". Mutta kun aloin aavistella tilannetta, kävelin hänen luokseen ja kysyin asiaa suoraan, hän myönsi. Hän ojensi viestit luettavakseni ja latasi sillä hetkellä kortit pöytään. 
Kun puhelimessa kysyin ystävättäreltäni, hän kielsi että mitään fyysistä olisi ollut, ja väitti mieheni valehtelevan. Kun istuimme samaan pöytään asiasta keskustelemaan, hän väitti että viestejä ei ole. Siinä kohtaa mieheni ojensi puhelimensa hänen nähtäväkseen että jos ovat päässeet unohtumaan niin siinä ovat luettavissa. Ystävätär kertoi että kaikki viestit olivat hänen normaalia nettiviestinsäänsä. Että pillu märkänä odottelee ilmeisesti sitten kaikkia nettituttujaan.. 

Selvittelin tilannetta tässä pari viikkoa ja selvisi, miten kaksinaamaisesti ystävättäreni on käyttäytynyt. Hän on haukkunut minua muissa yhteyksissä, hän on valehdellut ja vääristellyt sanomisiani kahden vuoden ajan ihmisille. Hyvin hyvin paljon. Eräs heistä kysyi minulta että "Etkö sä osannut päätellä että kun se sulle haukkuu muita niin kai se sua haukkuu muillekin?". Sanoin että en, sillä minulle hän ei haukkunut ja arvostellut muita, sillä ystävyydessämme oli aina kyse siitä että pystyimme puhumaan vaikka mistä: puhuimme politiikasta, parisuhteista, oman alan asioista, tunteista, musiikista, selviytymiskeinoista, salillakäymisistä, ihan mistä vaan... Paitsi että emme haukkuneet ja arvostelleet muita. Minun silmissäni hän oli mahtava ihminen joka oli juoruilun ja paskanjauhannan yläpuolella ja hyvää keskusteluseuraa. 
Eli minä olin naiivi, hyvää uskova ihminen. En osannut kuvitella petosta, enkä edes sillä hetkellä kun hän valehteli minulle päin naamaa, kyennyt ymmärtämään kuinka paljon sieltä löytyisi muuta paskaa erinäisistä yhteyksistä. 

Mitenkä jatkan? 
Ei minulla ole energiaa raivota, eikä katkeroitua. Varovaisemmaksi kyllä tulin, ja osaan suodattaa nyt paremmin tämän ihmisen jutut korvieni läpi. Hän ei enää lukeudu ihmisiin, joita auttaisin tilanteessa kuin tilanteessa. Hänen hätänsä vuoksi en keskeyttäisi enää yöuniani, enkä itseasiassa edes ateriaani. 
Mutta en missään nimessä ole katkaisemassa välejäkään; hän on edelleen se sama ihminen jonka tunsin, tunnen nyt vain myös sen toisen puolen. En enää luota, mutta luottamusta ei tarvita siihen että voi toisen kanssa viettää aikaa. Hän siis säilyy tuttavapiirissäni, mutta on nyt kaveri ystävättären sijasta. 

Mitä tulee mieheeni.. Hänen kanssaan asian selvittely jatkuu. Se, miksi pääsi tapahtumaan mitä tapahtui, mitkä ovat syyt, mitkä toiveet. Mitä hän etsi.. Sillä selvää oli "paljastumisen" hetkellä ja siitä tähän päivään että hän ei ollut menossa minnekään. Hän ei etsinyt tilalleni ketään, hän etsi lisäksi jotain muuta.. Mutta toisaalta, kun selvittelin asiaa hänen kanssaan, hän oli aika hämmentynyt tämän ystävättäreni muista jutuista; sekä niistä kaksinaamaisuuksista mitä tässä on käyty läpi muutaman viikon aikana, että näistä muista miehistä joita oli lukuisia hänen lisäkseen. Eli rehellisyys siitäkin puuttui.  

Kun seuraavaksi joku ihminen tulee tuttavilleni kertomaan että minä olen sanonut heistä jotain pahaa jollekin toiselle tuttavallemme, kehoitan vahvasti pohtimaan tätä: 


Minä olen suorasukainen ihminen. Minä sanon asiat aivan suoraan. Saatan peitellä, saatan jättää kertomatta, saatan antaa ymmärtää toisin kuin mitä on. Mutta valehtele en. 
Minua vihataan siksi että sanon asiat suoraan. 
Minua arvostetaan siksi että sanon asiat suoraan. 


Joten: Miksi minä olisin sanonut kenestäkään kenellekään toiselle yhtään mitään minkä takana en seisoisi? 
Kyllä, jätän sanomatta että naamasi vituttaa juuri tänään. Jätän sanomatta että en arvosta toimintaasi. Mutta en kerro sinun tehneen asioita joita et ole tehnyt. En arvostele luonteenpiirteitäsi elleivät ne liity suoraan keskusteltavaan asiaan. Ja ennenkaikkea; minulle voi purnata, minä en kerro siitä koko kylälle. 

Toisaalta.. Jokaisella on sietorajansa. Jos sattuisi jostain sattumanoikusta käymään niin että tämänkaltainen tilanne uusiutuisi tulevaisuudessa samojen ihmisten toimesta.. Siinä kohtaa minun rajani olisi ylitetty. Siinä kohtaa kunnioitukseni heitä kohtaan olisi lopullisesti näiverretty loppuun ja siinä kohtaa en enää säästelisi heitä. Siinä kohtaa ei olisi jäljellä enää syitä ymmärtää tai yrittää käyttäytyä ihmismäisesti, ei pitää salaisuuksia eikä enää mielipiteitä omana tietonani. Sillä tällä kahden vuoden petoksella ei ollut yhtään mitään muuta syytä kuin satuttaa minua. Muuta syytä en ole löytänyt, eikä minulle ole mitään muuta syytä kerrottu. 
Kerran annetaan uusi mahdollisuus, mutta vain kerran. 

3.9.21

Helvi Kivelä

 


KIVELÄ, HELVI ANNIKKI
s. 13.06.1925 
k. 25.07.2021

Lauluton oli metsomaa kun pääsit kotiisi nukkumaan.
Männyt tuloasi kumarsi kirjaillen epitafin ikkunaan. 

Kannoin sinut läpi hiljaisen huoneen, 
kannoin sinut kotiisi tuoneen. 


Helvi on saateltu ikiuneen Tuusulaan, Jokelan uurnalehtoon läheisten läsnäollessa. 

💓

19.2.21

60 päivää


60 päivää banaania facebookilta vuosia vanhasta julkaisusta jonka alunperinkin oli tarkoitus olla humoristinen pläjäys kaverin seinällä. 
Mitä, varsinkin näin korona-aikana, facebook hyötyy tällaisesta sosiaalisesta eristämisestä? Kun kirppistelyt ja muu sosiaalinen toiminta tapahtuu lähinnä somessa ja eritoten facebookissa, mitä hyötyä siitä on että vuosia vanhojen, olkoonkin mauttomien päivitysten takia ihmiseltä katkaistaan tietyt sosiaaliset kontaktit? 

Facebookhan ei anna ihmisten selittää tilannetta mitenkään. En löytänyt mitään mahdollisuutta perustella miksi valitin päätöksestä: en minä kiistä ettäkö kuvaa ei olisi saanut poistaa. Mauton ja huono läppä, myönnän. Vaan haluaisin kovasti kyseenalaistaa että kun facebook antaa estoja näistä päivityksistä niin kuinka aiheellista se on? Yhteisönormeja voidaan muuttaa ja jatkossa aina voi toimia paremmin. Mutta mennyttä? Sitä ei voi. 

En koe olevani some-riippuvainen, mutta näin pienen lapsen äitinä, some-aikakautena covid-19 pandemian mainingeissa se on kuitenkin iso osa arkea. Jaetaan kuulumisia, kommentoidaan päivityksiä, myydään lapsen vanhoja vaatteita ja tavaroita, ostetaan uusia tavaroita. 

Isojen ryhmien ylläpitäjän roolissa ihan suoraan sanottuna vituttaa myös. 2kk poissa pelistä niin johan tuollaiset 20 000 ihmisen ryhmät kärsivät kun yksi ylläpitäjistä puuttuu. Antaisi mokoma alusta edes sen verran armoa että saisi roolituksia jaettua sitten muille ihmisille vaikka mykistäisikin minun ääneni.

Mutta ehkä nyt on hyvä hetki tosiaan aloittaa se elämä ilman facebookkia, sillä näitä Hitler-aiheisia julkaisuja löytyy aika paljon menneisyydestäni. 
Se, että yhteisönormeja on tiukennettu ja tarkennettu, ei tarkoita että ihmiset kykenisivät muuttamaan mennyttä. Kuinka moni käyttäjä edes tietää mistä voi tarkastella tuhansia, vuosia vanhoja julkaisuja, varsinkaan muiden seinille laittamiaan?  Minä en ainakaan. 
Minulla ei ole harmainta haisua miten niitä tulisi etsiä ja poistaa. 
Joten tulen jatkossakin saamaan satunnaisia banneja ja lopulta varmaan poistavat käyttäjätilini toistuvien rikkomusten vuoksi. 

Järkeä? Ei ole. Ei sitten yhtään hiventä.

 

8.11.20

Epäröimättä hetkeekään

 Viime aikoina anonyymien riekkujien kerho on keskittynyt Pantterin sijasta aviomieheeni, Peikkoon. Pääpaino on ollut huuteluilla aiheesta "ei toi toimi, päästä se ihminen vapaaksi". En edelleenkään usko kenenkään ihmisen omistamiseen, varsinkaan vastentahtoiseen sellaiseen, joten en voi päästää ketään "vapaaksi" ellen ole häntä vanginnut. Jotta jää parisuhteeseen, joka ei toimi, täytyy olla masokisti tai muuten vain päästään vialla, ja siinä ei toisen osapuolen päästämiset paljoa taida auttaa. Tai sitten parisuhde toimii niiltä osin joista ei haluakaan päästää irti.

Niin, en ole jaksanut julkaista niitä kommentteja, koska ei sieltä juuri koskaan mitään ajatusta herättävää sen enempää ole. Anonymiteetin takaa voi huudella mitä vain, mutta eniten siksi, että jos tätä tilannetta ei näe tässä elämässä vaan pelkästään jonkun verkko"tuntemisen" kautta, niin ehkä se ei ole se koko kuva.

On totta että olen arjessa yksin. Siivoan, tiskaan, pyykkään. Yritän sinnitellä. Kannattelen ihmisiä, isoäitiäni joka kaipaa jo pois. Tuen esimiestäni. Osallistun poliittisiin asioihin. Yritän olla apuna ammattiosaston asioissa. Olen äitinä vaativalle pienelle ihmiselle. Yritän olla tätinä, siskona, ystävänä, kaverina, tuttavana, kumppanina, tyttärenä. Vapaaehtoisena. Rooleja on vaikka kuinka, ja se henkireikä mitä yleensä on, keikoilla käyminen, palautuminen musiikin kautta, on todella vähäistä tällä hetkellä. Kiitos covid-19. Keikkoja on harvakseltaan, varsinkaan lähellä. Itselle mieleisintä musiikkia tulee kuunneltua hyvin vähäisesti, sillä autossa on radio vaan ei aux-liitäntää jotta saisi näppärästi spotifyn heiteltyä soimaan. Kotona ärsytti tovin tuo spotifyn ja chrome castin yhteistyön takkuaminen spotifyn päivityksen myötä, mutta löysin siihenkin ratkaisun onneksi.
Se ei vaan poista sitä faktaa että täällä välittömässä läheisyydessäni, suurimman osan valveillaoloaikaani, on hyvin kriittinen musiikinkuluttaja joka luukuttaa mielummin Scootteria kuin Fear of Dominationia tällä hetkellä. Myös herra Ylppö projekteineen uppoaa paremmin kuin Turmion kätilöt ja hämä-hämähäkki soi useammin kuin Mokoma. Piippolan vaari menee jostain syystä ohi Ludovice Techniquen..

Mutta niin. Kun niitä palautumiskeinoja on hyvin vähäisesti, velvollisuuksia enemmän kuin ne kuuluisat eu-direktiivit sallivat, niin tilanne on mikä on. Tähän on vain sopeuduttava, löydettävä uusia keinoja, uusia lähestymiskulmia, sopeuduttava. Ja siihen menee aikaa.

Ja kun kerran se toinen osapuoli ei tee niin sanotusti mitään, ei auta arjessa kuin hyvin vähän, miksi minä en katkaise suhdetta?

Siksi, että parisuhde ja elämä on muutakin kuin arki.

Se on muutakin kuin seksi, joka on tällä hetkellä todellakin omasta tahdostani joka suuntaan poissa pelistä.

Sanoin Peikolle jonain hänen epävarmuuden hetkenään polyamorisen suhteen alkuaikoina, että hän on aina peruskallioni. En osaa luokitella suhteitani primääriksi ja sekundääriksi, sillä en osaa arvottaa ihmisiä sen mukaan kuinka lähellä he ovat minua, vaan korkeintaan sen hetkisen avun ja tuentarpeensa kautta. Primäärin suhteestani itse kuhunkin tekee se, kuka tässä arjessa nyt vaan on ja asuu, kuka on kotona, kuka panostaa lapseemme. Eli se on Peikko ihan sitä kautta että Pantteri asuu muutaman kilometrin päässä, eikä tässä ihan kriittisimmässä, hektisimmässä arjessa. Kun Pantteri asui tässä, en määritellyt silloin lainkaan primääriä. Enkä itseasiassa vieläkään, se nesting partner varmaan on se parempi termi tähän. Itsehän en koe tarvetta määrittelylle muutoin kun selventääkseni tilannetta ulkopuolisille ihmisille, joilla yleensä on tarve saada joku käsitys tilanteista.

Mikä se peruskallio sitten on?

Se on se ihminen, jonka käsiin luotan omaisuuteni, itseni ja kalleimman ja tärkeimmäin ihmisen; oman lapseni. Se on se ihminen, jonka tiedän kantavan kaiken harteillaan koko elämäni silloin kun en enää itse kykene. Se on ihminen, joka päästää kyllä minut putoamaan, mutta ottaa jokaisen pienen palasen talteen ja on valmiina ojentamaan niitä sitten kun olen valmis kasaamaan itseni. On kuitenkin vierellä ottamassa kopin siitä muusta: katsomassa että isoäidillä on ruokaa sittenkin jos minä olen kuolemankielissä sairaalaolosuhteissa. Katsoo että työkaveri saa meiltä haettua puhtaat mopit ja pomo saa ajoissa työkohteen avaimet. On hakemassa lapsen hoidosta: ei silloin kuin minä kiukuttelen ja oikuttelen, vaan silloin, sinä päivänä, kun olen ollut siinä kolarissa joka ei anna minun enää liikkua.
Se, joka pelastaa kaiken sitten kun minä en enää oikeasti kykene. Joka puhdistaa haavani, siivoaa minut kun olen sairaskohtauksen aikana paskonut alleni, tai hävittää sohvan jolle olen vuotanut vereni.
Se, joka löytää keinon mennä läpi kaikesta tästä, joka kiroilee ja manaa, mutta kantaa kyllä koko perheen arjen jaksamisensa äärirajoillakin silloin kun en ole tässä. Ei pelkästään minun taakkaani, vaan sillä hetkellä sekä isoäitini, muiden kumppanieni, lapseni, vanhempani.. Koko elämäni. Kaikkien niiden, jotka voivat luottaa tällä hetkellä minuun.
On ihmisiä, jotka eivät siihen kykenisi. Jotka romahtaisivat täysin, jotka juoksisivat karkuun. Jotka eron hetkellä hylkäävät lapsensa, perustavat uuden perheen. Niitä jotka pyyhkivät menneellä perseensä. Pakenevat heti jos tulee säröä, pakenevat kun toiselle osapuolelle tulee vakava sairaus, pakenevat oman paremman elämänsä toivossa.

Mutta tässä kohtaa tiedän, niin vahvasti kuin mitä mahdollista on toisesta ihmisestä tietää, että vaikka Peikon elämässä olisi uusi ihminen, uusi perhe, niin silti hän ottaisi sen pudotukseni vastaan. Tiedän että minun kalleimpani ja tärkeimpäni eivät koskaan ole yksin, sillä minulla on tuo peruskallio, joka seisoo siinä paikallaan. Ihan aina.

Ja se peruskallio, minkä tiedän kestävän mitä vaan, on rakennettu tässä yli 10 vuoden aikana. Se on rakennettu ystävyydelle, luottamukselle, avunannolle, vastuunkannolle, tulevaisuudelle, tälle hetkelle. Sitä ei ole rakennettu hatarille perusteille, toiveille siitä millainen parisuhde voisi olla. Ei haaveille siitä millainen tulevaisuus ja perhe pitäisi ihmisellä olla, ei kultaiselle noutajalle, omakotitalotontille, puolelletoista lapselle ja toiveille sunnuntairauhasta ja treffi-illoista. 

Se on rakennettu sille mitä on koettu yhdessä: menettämisille. Sairauksille. Pelolle. Ja niiden mukanaan tuomien tunteiden, kuten onnen, onnistumisen, yhteenkuuluvuuden fiiliksille. Ei ole olemassa hataria kulisseja joita ylläpidetään somen kautta. On olemassa raadollinen totuus epäonnistumisista, pettymyksistä ja mielensäpahoittamisesta. Se on se monelle näkyvin osuus, sillä se on se poikkeava osuus: se on se, mitä ei monikaan ihminen halua näyttää. Ei parisuhteensa heikkouksia, koska siihen se kiila isketään jos isketään.

Tällä luonteenlaadulla, mikä minulla on, yhdistettynä Peikon luonteenlaatuun, ei ole olemassa juuri mitään, mikä tulisi väliimme. Ei mitään, mikä nakertaa sitä perustaa mikä tällä kaikella on.
Parisuhde romanttisessa aspektissa voi väsyä, se voi tulla tiensä päähän, sitä en kiellä. Mutta se perusluottamus, se kaikki mitä on pohjalla, on ja pysyy. Ystävyytenä vähintään.

(Ja kyllä, on toinenkin ihminen, jonka kanssa voisin sanoa melkein saman: olen Pörrön kanssa käynyt läpi sellaisia helvettejä että siihen väliin iskettävän kiilan on oltava melkoisen lujaa tekoa ja saatanallisen terävä. Ei se poista sitä menettämisen pelkoa, mutta se tuo sen varmuuden, että me olemme kuitenkin, 8 vuotta eromme jälkeen edelleen läheisintä perhettä toisillemme. Yksistään sen asian käsitteleminen ilman mustasukkaisuutta, että minä menen jos Peikko tarvitsee, on asia johon ei kovin moni pysty.)

En minä kaikkia päiviäni itke ja tuskaile arjen yksinäisyyden kanssa. En tänä yönäkään itke isänpäivän kynnyksellä sitä, miten oma isäni on kadoksissa. Iloitsen siitä, että lapsellani on kaksi isää, joiden tiedän kyllä tekevän yhteistyötä lapseni hyvinvoinnin eteen sitten jos minua ei ole. Ja se on tärkein asia, tärkein mitä voin maailmassa kuvitella: oman lapseni hyvinvointi sitten kun minua ei ole sitä enää varmistamassa. 

Joten en minä tiedä mihin parisuhde on menossa, asuin tässä tai tuolla, olin siellä tai täällä. Eikä se tulevaisuus ole se oleennaisin asia. Olennaisin asia ei myöskään ole juuri tämä hetki. Olennaisin asia on se sisäinen varmuus siitä että vaikka arki on mitä on, olen löytänyt rinnalleni ihmisen jonka käsiin luottaisin mun elämän. Epäröimättä hetkeekään.

Epäröimättä hetkeekään

Haluun vaan et sä tiedät
Mä heittäsin tän kaiken menemään
Epäröimättä hetkeekään
Synkimpänä yönä
Sun käsiin luottasin mun elämän
Epäröimättä hetkeekään
 
Jee, palatseissa vietin yksin öitä
Se kaikki oli merkityksetöntä
Vasta kun sain jonkun kenen kans sen voisi jakaa
Löysin mun onneni sun onnesi takaa
Voit luottaa siihen
Ei oo mua, on vaan me
Ja vaik kaikki mun menis susta luovu mä en
Paha maailma ei maha meille kun mennään yhessä
Oon aina sun, myös tuulten kääntyessä
 
Ne illat kun ootat mua
Ne yöt jotka valvot
Kun sanot, että pärjäät
 
Haluun vaan et sä tiedät
Mä heittäsin tän kaiken menemään
Epäröimättä hetkeekään
Synkimpänä yönä
Sun käsiin luottasin mun elämän
Epäröimättä hetkeekään
 
Sä oot
Kaikki mitä mul on
Kaikki mitä jää
Kun kaikki turha riisutaan
Haluun vaan et sä tiedät
Mä heittäsin tän kaiken menemään
Epäröimättä hetkeekään
 
Jee, täs on mun elämä
Jos tahot niin saat sen
Tilanteen tullen en kattoisi taakse
Korkeimmalt huipulta syvimpään monttuun
Jaan mun matkaani sun kaa niin se helpottuu
Kylmiä puitteita, kiiltävää pintaa
Sille mitä meil on ei oo riittävää hintaa
Ja vasta sä selvensit sen mulle
Oikee arvos on siinä mitä merkitset muille
 
Ne illat kun ootat mua
Ne yöt jotka valvot
Kun sanot, että pärjäät
 
Haluun vaan et sä tiedät
Mä heittäsin tän kaiken menemään
Epäröimättä hetkeekään
Synkimpänä yönä
Sun käsiin luottasin mun elämän
Epäröimättä hetkeekään
 
Sä oot
Kaikki mitä mul on
Kaikki mitä jää
Kun kaikki turha riisutaan
Haluun vaan et sä tiedät
Mä heittäsin tän kaiken menemään
Epäröimättä hetkeekään
Haluun vaan et sä tiedät
Mä heittäsin tän kaiken menemään
Epäröimättä hetkeekään.

5.11.20

Äiteys.

 Äitini on tavannut sanoa että jos asuisi pakassa, tietäisi tulevat kortit. Mutta valitettavaa on, että itsekään en asu, joten en ole koskaan osannut ennustaa tulevaa. Monesti osun oikeaan pessimistisine ajatuksineni, mutta kun kyse on siitä, että pitäisi tehdä joku ratkaiseva päätös, valita se suunta mihin elämäänsä jatkaa jostain risteyskohdasta, olen tavannut valita sen väärän polun. Tai ellen väärää, niin ainakin kuluttavan, raastavan ja vaikeakulkuisen.
Olen rakentanut niin monta kotia että en enää jaksaisi. En jaksaisi enää kertakaikkiaan, vaan ihan se ja sama, millaisien seinien keskellä asun, millaiselta lautaselta syön. Pääasia taitaa olla että on lautanen mistä syödä. Tai jotain, mitä edes syödä. 

Ja että on seinät ja katto, viis tapeteista ja maaleista. Minun mielenterveydelläni ei taida olla enää juuri itselleni väliä, pääasia että joku mieli on. 


..Mutta kun on tuo elämänsä aivan alkumetreillä taapertava tytär. Se, jonka lapsuusmuistoja tässä rakennetaan, se, jonka elämän perusteita valan. Onhan se totta että lähes kaikesta selviää, ja lapselle pääasia on että vanhempi / vanhemmat ovat tasapainossa elämänsä kanssa mitenkuten. Rakastavat ja osoittavat sen lapselle, niin lapsi selviää. 

Ja hyvä niin. Mutta jotta sille taapertajalle saisi sen helpomman alun, pitäisi saada rakennettua koti, jossa asiat ovat paikallaan. Tällöin lapsi oppii arvostamaan järjestystä. Ja kun on siistiä, lapsi oppii todennäköisemmin siistiksi. Kun saa toteuttaa itseään, tulee eheämmäksi.. Ja kun opetan kattausta ja muuta, lapsi oppii pitämään niitä luontaisena asiana, sellaisena mikä vaan on. 

Joten vielä kerran minun pitäisi rakentaa tulevaisuutta, eikä nyt edes oikeasti itseäni varten vaan aivan toista ihmistä varten. Sitä jonka elämä on minulle niin paljon omaa elämääni tärkeämpi. 

Kun lähdin Pörrön luota, en ottanut mukaani tauluja, en mattoja. En juuri astioita, kun välttämättömän selvitäkseni. Kaiken muun ostin itse vähän kerrallaan. Samoin tein kun lähdin aikoinaan narsistin luota; vain takuuvarmasti omat asiani (lapsuudesta raahatut, matkan varrella ikiomaksi ostetut) ja yhteinen omaisuus jäi. Jotta kukaan ei pääsisi sanomaan että vien kaiken ihmiseltä. Että hyväksikäytän. Vaan vähänpä tiesin, ei totuudella ole tässä elämässä arvoa. Ei kukaan halua kuulla totuutta, vaan aina väritetyt valheet ovat mielenkiintoisimpia asioita. Ja näin ollen minä olen se itsekäs kusipää joka tuhoaa kaiken, vie kaiken.
En ole vieläkään viemässä, rakennan hiljaa lapselleni tulevaa. Mutta miksi minun on pitänyt niin monta kertaa valita se paskempi elämä? Antaa niin paljon muille että olen ihan oikeasti totaalisen lopussa.. Nyt kun fyysinen minuus ei vaan enää jaksa, ei kumartua, ei selvitä kaikesta päivittäisestä, niin nyt minä sitä eniten tarvitsisin. Minun pitäisi mennä lattialle tekemään palapeliä ja päästä sieltä vielä ylös. Minun pitäisi kumartua sängyn alta ottamaan pallo pois, vaikka en sitä sinne itse olisi saattanut. Pienet asiat jotka terveeltä nelikymppiseltä sujuvat tuosta vain, ovat kuitenkin minulle niin helvetin vaikeita että itken turhautumisesta ja väsymisestä. Ne vaativat fyysisiä ponnistuksia tämän perkeleen kasvaimia täynnä olevan lonkan kanssa ja rikkinäisen selkäni. Eikä kukaan kuuntele, ei kipujani, ei avunhuutojani.

Kissamme, Pöysti, on tyttärelle tärkeimpiä asioita maailmassa. Ja minun pitäisi yksin jäädessäni kyetä pitämään kissaa.. Siivoamaan sitä hiekkalaatikkoa muutamaan otteeseen päivässä. Kaiken muun arkitoiminnan keskellä. Enkä tiedä, kykenenkö. Tietäisin saavani sille hyvän kodin muualta, mutta kun en tiedä, miten paljon rikon tyttäressäni, jos luovumme kissasta.
Rakastan koiriani, mutta ajatus siitä että minun tarvitsee aamulla ensimmäisenä pukea lapseni ennen hänen aamupalaansa, käyttää koirat ulkona hihnassa, kaikki 4, kantaa tytärtä sylissä, tulla takaisin sisälle, riisua tytär, syöttää aamupala, pukea, lähteä viemään hoitoon.. Se on uuvuttavaa, enkä tiedä, selviänkö. En tiedä, miten asian teen. Tyttäreni nukkuu 10-12 tuntia yössä, joten en kertakaikkiaan kykene venyttämään aamuja koirien kannalta niin että pääsisimme järkevästi rakentamaan sen aamun.
Ja tiedän, että on yksinhuoltajia, joilla on eläimiä. Tiedän, että koiratkin tottuvat vaikka ja mihin, ja lapsi kasvaa ja ymmärtää päivä päivältä enemmän asioita... 

...Mutta juuri nyt. Juuri tässä hetkessä. Miten selviän? Miten saan asiat järjestymään? Omakotitaloelämä on kovin erilaista, ei aina parempaa kuin kerrostalossa, mutta ei aina huonompaakaan. Kaikessa puolensa, kuten sanotaan.

Ja kyllä kai minä ne tapetitkin. Ja verhot. Ja kaiken. Hiljalleen. Niinä päivinä, kun tytär tulee ja kertoo että olen hänen rakas persereikänsä. Niinä päivinä kun uskon tulevaan, ymmärrän ja luotan siihen että ehkä niiden täysin väärien teiden kulkeminen on jo ohi, ehkä ne ovat jääneet nuoruuteen. 

Ainakin olen selvemmässä roolissa itselleni. En halua ketään enää arkeeni tiuskimaan aamulla neljän aikaan että on minun vikani kun hän myöhästyy töistä, kun joutuu viemään biojätteen.
...Hetkessä jolloin olen ollut valveilla 2 tuntia laittaen pyykkiä, tiskaten, purkaen kauppakasseja, siivoten keittiötä ja opetellen jälleen uusia digiboxin ominaisuuksia ja tuijotellen rikkinäistä kännykkääni joka pitäisi vaihtaa uudempaan, ehjään. On se ehjäkin tuossa, mutta kun pelottaa. Pelottaa asentaa se käyttöön, koska oma turhautuminen, jaksaminen ja kaikki osaaminen on kortilla. Koska minä en enää kohtaa uutta tekniikkaa innolla, en jaksa selvittää mitä kaikkea on taas muuttunut. En ole pysynyt kärryillä enää missään asioissa, ja ajatuskin uuden opettelusta kuluttaa. Pyysin minä apuakin, mutta nyt muutaman päivän odotettuani tiedän että minun on vain itse se tehtävä. Tartuttava tuohon puhelimeen ja aloitettava kaikki.
Ennen oli helpompaa kun oli se ohjekirja edes. Pikaopas, mistä näki minne sim-kortti tulee. Ja käykö tämä sim-korttikoko edes koko puhelimeen. Tai tuleeko sinne muistikorttia jonnekin. Muistanko edes missä vanhassa puhelimessani se sim sijaitsee? Minä, ihminen joka on kuitenkin kasannut tietokoneensa itse, osannut tehdä pieniä juotoksia, kääntänyt kernelinsä. Miten minusta tuli uuden tekniikan edessä näin pelokas?

Naisen roolia en halua. En halua koko naiseutta. Olen tullut siihen tulokseen että voin elää seksittä lopun elämääni. Ehkä se on vain tämä hetki, ehkä pysyvä olotila. Se on kuitenkin aivan viimeinen asia mihin energiaani haluan tuhlata, tai yhtään jaksamistani. Ja ennen pidin siitä kovin. Olen yrittänyt viimeisten viikkojen aikana kurkkia sisälleni ja etsiä sitä kipinää, etsiä sitä halua olla nainen. Seksuaalinen nainen joka laittaa ne kuuluisat tissit tiskiin ja nostaa leuan pystyyn.
En löydä sitä. Se on hautautunut kotitöiden, vastuunkannon, pettymysten ja lapsiarjen alle niin syvälle, että uskon sen puolen olevan kuollut. Elvyttämättömissä. Kavahdan kosketusta, ja ärsyynnyn seksiviittauksista keskusteluissa, enkä halua ottaa osaa keskusteluun joka sivuaa aihetta. Jos joku haluaa omasta seksuaalisuudestaan keskustella, voin toki auttaa kuuntelemalla ja ehkä jopa neuvomalla, mutta yleisen tason keskustelut saavat minut vaan poistumaan paikalta. Tempparit jäävät väliin koska niissä ei enää ole mitään ihmissuhdetta, pelkkää pettämistä sumeilematta. Ehkä sitten nykynuorilla se parisuhde on pelkkää seksiä. Ehkä se on joskus ollut itsellänikin, en vaan muista.

Minulla on kyllä joku vamma asioiden käsittelyssä muutoinkin. En muista eksieni kanssa seksielämästä yhtään mitään. Muistan vain että sellaista on ollut, mutta en muista heidän elimiensä kokoa, en muista fetissejä, en sitä, mikä kenetkin sai syttymään. Muistan heistä kyllä kaikenlaista muuta, ei-seksiliitännäistä. Muistan erään Turkulaisen bi-miehen vieneen minut myöhäiselle brunssille. Muistan hihitelleeni sisäisesti, sillä eihän sellainen elämä minulle ollut tuttua, niin hienoja sanojakin. Mutta siitä ihmisestä pidän vieläkin, vaikka poliittiset mielipiteet, tai lähinnä niiden erot, ovat saaneet hänet loittonemaan minusta vuosien saatossa kauemmaksi.
Eikä sillä ole väliä, en minä itsessäni kaipaa sitä naisellisuutta esiin. Olen valinnut roolini, ja tässä elämänhetkessä se on sitä että olen äiti.
Äiti joka yrittää rakentaa lapselleen itsetuntoa, elämää, tulevaisuutta.

Kumppaniksi minusta ei myöskään enää ole. Olen väsynyt olemaan se joka uhrautuu. Olen väsynyt antamaan ja antamaan, pyytämään, saamatta vastineeksi mitään pyytämättä. Kuuntelemaan vaatimuksia siitä millaista elämän pitäisi olla, tai lähinnä siitä, millaiseksi minun tulisi elämä järjestää ilman että muiden tarvitsee asiaan osallistua. Olen väsynyt kalsaripyykkiin, imurointiin, laskuihin. Olen väsynyt siivoamaan, luuttuamaan ja viemään lasta ulos. Olen väsynyt siihen, että minun on aina valittava mihin jaksamiseni riittää; että kukaan toinen ei ota lasta ja vie ulos, vaan minun täytyy jättää jotain tekemättä jotta voin lähteä puistoon: jättää imuroimatta, tyytyä sinä päivänä valmisruokaan, jättää aamupuuro keittämättä ja palapeli tekemättä. Jaksamiseni on rajallista ja näin tuntuu olevan kumppanien ymmärryskin. 

Haluan jakaa jaksamistani siihen, että istun aamulla tekemään sen palapelin. Kasaamaan nukkekotia. Pukemaan neidin vauvanukkeja. Rakentamaan legoilla.
Minä en halua antaa kaikkia hyviä hetkiä muille aikuisille. Minä haluan että joku mielummin jakaisi vastuuta kanssani, laittaisi ruokaa, siivoaisi, antaisi minun leikkiä hänen kanssaan.
Mutta minun ja hänen yhdessäolonsa rakentuu siihen että tyhjennämme tiskikoneen.  Laitamme ruokaa. Keräämme tavaroita. Laitamme pyykkiä. Ja hänelle se on ok, saa olla "mamin kanssa". Mutta kun hän kysyy voimmeko leikkiä palikoilla, rakentaa legoilla, kuinka monta kertaa minun pitää vastata vielä että "mamin pitää tänään imuroida, kokeillaan huomenna?" tai "mamin pitää nyt tiskata vähän, leikitkö sen aikaa yksin?" En minä halua. Minäkin haluan leikkiä!
Joten jos kuitenkin kannan yksin vastuun, miksi minun pitäisi jakaa oikeudet? 


En minä halua olla enää kumppani. En vaimo. En nainen. En ehkä enää jaksa olla ystäväkään, ainakaan kovin hyvä sellainen. Eikä minusta tällä kropalla ole enää kohta työkaveriksikaan.

Minä haluan vain olla äiti.

29.10.20

Häivähdys purppuraa

Olen sanonut monesti että elämääni ei mahdu enempää ihmisiä, ei enempää lapsia, ei parisuhteita, ei mitään. Se ei tarkoita, ettenkö kuitenkin uteliaisuuttani raottaisi ovea kun joku ihminen kolkuttelee ja kyselee. Vain lapsen suhteen olen lähes ehdoton: tiedän että biologista lasta ei elämääni tyttäreni lisäksi tule, mutta jos jotain muuta kautta, eli adoptio, sijaisvanhemmuus tai bonuslapset ilmestyisivät, niin joustaisinhan minä.
Parisuhdetta en haluaisi: en halua seksiä. En halua juuri mitään parisuhteen velvotteita näiden olemassaolevien lisäksi.. Mutta jos olisi olemassa joku, joka haluaisi lähes platonisen suhteen, näkisi minussa vahvan ihmisen ja katsoisi tasavertaisena kumppanina silmiin ja näkisi sitten ne heikotkin kohdat sellaisena erikoisuutena että kykenisi silti sanomaan rakastavansa, niin kyllähän minä heittäytyisin syliin samoin tein.

Ehkä olen muuttunut lopullisesti itsestäänselvyydeksi. Ehkä minusta on kadonnut hohto. En tiedä..
Kiltisti tein eväitä muutaman viikon aamuyön tunteina, ja oikeasti pidänkin siitä että voin näpertää jotain. Nyt kuitenkin säästelin vähän käsiäni, että voisin halloweeniksi tehdä kakun pitkästä aikaa, sellaisen johon vähän näkisi vaivaakin. Ajattelin maanantaina tehdä evääksi Peikolle täytettyä bagelia. Pyysin pilkkomaan valmiiksi (täytettä varten) sipulia ja paprikaa. Pieneksi pilkkominen, vaikkakin minuuttimikolla, vaatii yllättävän paljon käsiltä jotka ovat jo kipeät kaikesta työnteosta, lapsen vaatteiden läpikäynnistä ja arjen muista rutiineista. Nyt torstaina kun en vielä ollut saanut sitä sipulisilppua, luovutin ja heitin bagelit roskiin.

Luulisin, että olen ollut "ihan hyvä vaimo". Eikä minua ahdistaisi ajatus "sisarvaimosta", koska se tarkottaisi minulle vähemmän hommia jos mies lähtisi joskus edes sieltäkäsin töihin ja saisi eväät sieltä. Tai että saisin rauhassa nukkua lapsen kanssa aamulla pitkään. Mennä ajoissa nukkumaan. Luoda enemmän omaa rytmiä. Ja joku toinen jakaisi sen nalkutuksen, ettei minun tarvitsisi aina olla se, joka sanoo laskuista, siivouksesta, kotitöistä, järjestelyistä. Tiskien koneen latomisesta tai biojätteen viemisestä iltaisin. Että jos se keittiö aamulla olisi siisti, minä heräisin niin paljon energisempänä ja iloisempana päivään, keittäisin puuron, siivoaisin jäljet. Tekisin hyvänä päivänä pullaa ja pyöräyttäisin lasagnen makkarakeiton sijaan. Mutta kun aamusta katselen hellalle kiehahtanutta kahvia, kiroilen biojätteen kärpäsiä ja kumarrun ottamaan eiliset astiat koneesta ja täyttämään edellisen päivän likaiset sinne, olen jo niin väsynyt (fyysiseltä toimintakyvyltäni) että ei minusta ole enää siltä aamua mihinkään muuhun kuin istumaan tyttäreni kanssa palapelin ääreen.

Pesen kiltisti pyykkiäkin, harvoin täällä hukkuu mihinkään likaisiin vaatteisiin, ellei ole sattunut kone hajoamaan tai koirilla oksupoksut heittämään päälle. Keskimäärin 9 koneellista per viikko. Eikä se minua vaivaa.. Mutta kun olisi sellainen puhtaan pyykin kori minkä saisi lastattua niillä pyykeillä, ettei tarvitsisi kantaa käsissään kylmiä pyykkejä olohuoneeseen jossa ripustaa niitä. Tai jos se toinen voisi kantaa ne viereen, ilman että tarvitsee aina pyytämällä pyytää ja tuntea taas "olevansa jotain vailla". Tuntisi jakavansa kotitöitä eikä pyytävänsä apua omiin hommiinsa.

Kyllä minä rengaspaineet katson, tiedän mistä etsiä öljytikkua. Mutta kun en osaa tuohon uuteen mammabiiliini polttimoa vaihtaa. Tiedän että huoltokirjastahan sen löytää kyllä, mutta kun monelle miehelle se on sellainen luontainen juttu ymmärtää niiden päälle niin tuntuu niin paskalta alkaa itse opettelemaan. Kun toinen voisi vaan avata konepellin ja tehdä sen. Pari viikkoa ovat siellä olleet, hanskalokerossa.. Mutta kun aina pitäisi pyytää niin monta kertaa. Enkä minä aina jaksaisi olla se joka vinkuu että voisitko minulle tehdä nyt näin. Vaan kun olisi ihana tuntea olevansa niin tärkeä että se toinen ei haluaisi minun ajelevan autolla jossa on joku turvariski. Että minun turvallisuuteni olisi niin tärkeää että autosta varmistettaisiin että se on turvallisin mahdollinen. Tai jos ei minulle, niin lapselle.

Jos siivouspäivänä joku voisikin viedä matot puolestani ulos, niin olisihan se ihanaa. Puhdas, raikas koti. Lämmin sauna. Sipsutella kotiin sisälle, hiljaisuuteen, puhtauteen pitkin pihapolkua, tähtien valaistessa. Vaan ei. En minä jaksa kerralla siivota koko taloa, koska ei ole ollut yhtäkään päivää, että olisin saanut lapsen jonnekin hoitoon ja paneutua kodin laittoon. Muutaman tunnin saan joskus joltain apua että tulee istumaan seuraksi, toiseksi silmäpariksi lapsen kanssa, että saan tavaraa seulottua. Mutta että joku veisi hänet sinne leikkipuistoon tai kävelylle, keinumaan, juoksemaan, sienestämään. Antaisi minulle hetken vapaata. Mutta sen sijaan minun on oltava kaikessa mukana, aina ja kaiken aikaa. Tuntuu että kukaan muu ei pärjää tuon lapsen kanssa kahden, vain ja ainoastaan minä.
Ja lapsella on kaksi isää.. Niin. Mutta kun ovat jo päättäneet etääntyä sen verran tästä arjesta että heille kelpaa vaan se juhla tai sitten epätoivo kun hoitopaikka on kiinni ja minun on pakko mennä töihin / lääkäriin tms. Silloin voivat olla sen pakollisen hetken lapsen kanssa, kunhan se on tiiviisti neljän seinän sisällä, kotona, turvassa. Ei elämyksiä, ei mitään.

Olen luovuttanut, ei minusta ole vaimoksi enää kenellekään. Helpommalla pärjään itsekseni, ei tarvitsisi kantaa murheita kenestäkään. Se apu, mitä arjessa saan, on se, mihin en apua tarvitse kerrostaloelämässä. En minä tarvitse ketään kantamaan puita sisälle, enkä apua saunan lämmittämisessä. Lämmön saa patterista ja sauna lämmitetään taloyhtiön toimesta. Se loppu apu, auton talvi- ja kesärenkaat saa ostettua palveluna jos ei itse kykene. Osaan kyllä, mutta ranteissa ei enää ole voimaa ruuvien pyörittämiseen, saati sitten pulttien avaamiseen tai kiinnittämiseen. 

---Silti minä salaa jossain pienen pienessä sieluni sopukassa toivon että vielä olisi joku, joka tulisi ja toisi häivähdyksen purppuraa, pilkahduksen toivoa mustan keskelle. Tulisi ja näkisi minut. Ei minua tarvitsisi nostaa pilviin, ostella koruja ja kukkia, mutta kun olisi sellainen arjen könsikäs joka ilmestyisi ovelle, sanoisi että ota sinä rakas kuppi teetä, minä laitan ruuan.
Erehdyin kysymään, että eikö tämä nykyinen voisi edes pizzaa joskus tuoda kotiin tullessaan, ettei minun aina jotain tarvitsisi tehdä. Ei kuulema tuo kun kävisi niin että kuitenkin olisin laittanut sitten ruuan juuri sinä päivänä valmiiksi. Sanoin että voihan sitä soittaa että "älä tee ruokaa, tuon jotain". Ei kuulema olisi yllätys sitten enää niin ei halua tehdä. 

Olen aina ihmetellyt, mistä ne muut löytävät miehiä jotka yllättävät sillä pizzalla, tai tuovat kotiin lahjaksi vaikka sipsiä. Ja sitten ne naiset huutavat naistenhuoneella että paska mies toi väärää sipsiä, elämä on pilaalla. Minä kun en saa edes joululahjaa ellen itse kerro mitä haluan että minulle ostetaan.

Edelleenkään en ole käynyt koskaan treffeillä. Voisihan se olla ihan vaan kotonakin. Että toinen olisi laittanut lapsen hoitoon, tehnyt vaikka ruuan. Tai laittanut sen lapsen hoitoon, sisäistänyt sen konmarin ja kaivanut vaikka kaikki talon vanupuikot pöydälle läpikäytäväksi. 

Joskus vaan väsyn siihen että aina pyydän. Pyydän ja pyydän.
Pyysin 4kk apua verhojen ripustamiseen. Ripustin olohuoneen verhot itse, tulen ripustamaan lastenhuoneen verhot itse. 2kk kattolampun kanssa pyysin, mutta ei siihen kellään ole aikaa. Itse opettelen sen kasaamaan, vaihtamaan pistokkeelliseksi ja taiteilen kattoon. Ehkä se sitten kimaltaa iloa kun on ihan itse tehty. Vaikka aina minä asioita muistelen lämmöllä kun joku on tehnyt minulle / kanssani.

Tässä talossa, jossa asun, näkyy kädenjälkeni kaikkialla. Olen ollut paikalla kattoremontin aikaan, silloin kun pönttöuuni muurattiin, kun sille tehtiin perustukset. Kun lattiat avattiin ja eristykset korjattiin. Kun putket nostettiin lattian alta lattian päälle, kun vesiputket laitettiin uusiksi. Kun keittiössä asennettiin kaapisto. Olen laatoittanut keittiön, tapetoinut, maalannut ikkunanpuitteita, hionut yläkerran ja portaikon, maalannut ne. Kontannut ja kierinyt raskaana ollessani liuotinohenteisen maalin kanssa lapsenhuoneen lattiaa ja ihmetellyt miksi kumpikaan miehistä ei tee tätä..
Tekee pahalta luopua kodista jota on rakentanut, jonka tuntee katosta lattiaan ja niiden yli. Luopua haaveesta että joskus tuo piha olisi sellainen että siinä voisi istuskella, nauttia aamuteensä lintujen laulaessa. Katsella aukeavia kukkia, kerätä marjasadon pakkaseen, tehdä omenoista mehua.
Tekee pahalta opettaa kissat täysin sisäsiisteiksi. Yrittää sopeuttaa neljän koiran laumaa elämään kerrostalossa hiljaa. 


Mutta joskus on silti ajateltava omaakin parastaan. Omaa jaksamistaan. Omaa elämäänsä. Ja sen lapsen elämää, sitä, millaisen äidin hänelle tarjoaa. Väsyneen raatajan joka hukkuu velvollisuuksien ja syyllisyyden alle hyljättynä tiskirättinä.. Vai äidin, joka on väsynyt, mutta keskittymiskykyinen ja ehkä kuitenkin aavistuksen toiveikas? 

Tein miehelleni eväsleivät ja kerroin että en enää jaksa. Meinasin sanoa, että tein leivät kuitenkin rakkaudella, että ehkä vielä joskus hän ymmärtää, että jotain olisi voinut antaa takaisin. Että ehkä pyytämättä sen teekupin, särkylääkkeen ja pyyteettömän halauksen ja lupauksen siitä, että asiat järjestyvät, tavalla tai toisella, aina. Ja että ehkä jo viikonloppuna hän laittaa ne puolipaneelit seinään jotka hommasin liiteriin kuutisen vuotta sitten.
Mutta jätin sanomatta. Sillä tiedän että hän olisi sanonut, ettei pyytänyt minua tekemään eväitä.

Et pyytänyt, et.. Sinun ei tarvinnut pyytää. Minä tiesin pyytämättäkin. Aina.

16.10.20

Isoäitini Helvi

 


Isoäitini Helvi on minulle ollut hyvin tärkeä ihminen lapsuudessani ja nuoruudessani, ja tällä hetkellä, aikuisuudessa, päivittäinen kontakti. 
Olen väsynyt kuulemaan sukulaisiltani, miten olen hyväksikäyttävä paska, joka ajattelee vain omaa etuaan. Kirjoitan tähän nyt kuitenkin muutaman ihan kylmän faktan siitä, miksi isoäidilläni siivoaa joku muu kuin minä, miksi hänet "väkisin raastoin" Kouvolaan asumaan ja miksi hänelle edunvalvontaa hain.

Muutamia vuosia sitten kuskasin isoäitiäni sairaalareissuille ja pankkireissuille n.10km päähän kotoaan kun hän ei enää jaksanut pyöräillä. Ikää oli kertynyt hyvän matkaa ja sairauksiakin. Hän myös puhui minulle avoimesti siitä, että olen se ihminen, johon hän luottaa oman viimeisen tahtonsa hautapaikasta ja asioiden hoidosta. Vietimme suhteellisen paljon aikaa yhdessä. Ensin muutamia vuosia kerran kuukaudessa, kun kävimme asioimassa pankki- ja muut asiat ettei hänen julkisilla tarvinnut kulkea, sillä hän alkoi pelätä vähän paikallisjunia kun askel alkoi lyhentyä ja kaikki automatisoitiin. Sittemmin hän tuumasi, että haluaa antaa minulle Kela-asiointiin valtakirjan, sillä hän ei enää kokenut ymmärtävänsä esim. asumistuen tarkastushakemuksen kiemuroita jne. Joten hän ilmoitti minut lähiomaiseksi sairaalajärjestelmiin ja kirjoitti valtakirjoja. 
Sen jälkeen hän pyysi minua ottamaan osan raha-asioistaan kontolleni; että voisin käydä maksamassa hänen laskunsa konttorilla, nostaa hänelle käteistä ja mm. tankata pankkikortilta suoraan hänen tililtään sen verran että hän ei jäisi pelkkään kiitollisuudenvelkaan.  Eli pankin konttorissa kävimme virallisesti paperit tekemässä. 

Myöhemmin tilanne oli se, että ajoin jo kaksi kertaa viikossa tuon puolentoista tunnin matkan (suuntaansa) koska hän ei enää jaksanut portaita pitkin mennä kauppaan tai milloin oli sattunut mitäkin. Tällöin sitten juttelimme hyvät tovit hänen pahenevasta muistihäiriöstään ja päätimme että hoidan hänelle asunnon Kouvolasta, jossa itse asuin. Kävimme kahtakin asuntoa katsomassa ja hän päätyi rivitaloyksiöön. Hoidin muuton, vanhan asunnon irtisanomisen ja paperiasiat. Ja kuulin motkotusta sekä tietyiltä sukulaisilta että sitten hänen muutamalta eläkeläiskerhokaveriltaan. 
Pahoittelut heille, mutta vaikka hänen ikäluokkansa oli harvenemaan päin silläkin seudulla, en minä voinut laittaa tuolloinkaan elämääni täysin jäihin ja alkaa omaishoitajaksi toiselle paikkakunnalle. Eli kyllä, tekoni oli itsekäs ja halusin isoäitini lähemmäs itseäni helpottaakseni omaa elämääni. Tuollainen 6 tuntia matkoja ja muu paikanpäällä vietetty aika viikottain oli aika iso siivu elämästäni useiden kuukausien ajan. Hoidin tuolloin kuitenkin kaikki virastoasiat, kaupassakäynnit, saunottamisia, lääkärit jne.. Eläkeikätoverit sen sijaan vain viikottaisen kahvittelun; katsoin että isoäitini kahvitteluntarve ei ollut yhtä suuri painoarvoltaan kuin tarve saada ruokaa ja muiden asioiden hoitoa suht vaivattomasti. 

Kun sitten muutin hänet Kouvolaan, sain todellakin ryöpyn joka jatkui muutamia vuosia. Kuulin olevani huora, hyväksikäyttäjä, rahojen perässä ja luoja ties mitä. Hoidin edelleen raha-asioita (mainittakoon että aina Helvin tahdon mukaisesti) ja käytin häntä kirjastossa, kahviloissa, tapaamisissa ja tietenkin edelleen kaikki virastoasiat. Palkkiota en sen kummemmin nostanut, kaikki tankkauksetkin näkyivät pankkitilillä koska ne kortilla tein. 
Kun Helvi tyhjensi säästötilinsä, en ollut mukana. Järjestin hänelle kuskin, ja hän kävi itse lopettamassa tilinsä. Rahoista en tiedä muuta kuin että hänen tyttärensä tuli käymään ja valitti tarvitsevansa jälleen kerran silmäluomileikkaukseen rahaa, kuten aika monta kertaa kolmen vuoden aikana, ja sen jälkeen rahoja ei tuon parin päivän yökyläilyn jälkeen ollut. Eikä tytärtäkään kyllä sen koommin näkynyt. 

Helvillä on kuitenkin elossa olevia lapsia kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Muutamia on kuollut tässä vuosien varsilla. Serkkuja minulla on sieltä sukuhaarasta n. 4kpl, joista kolme laittavat kuitenkin Helville säännölliset joulu- ja muut kausikortit. Helvi ei heidän nimiään muista, sillä ei koe tavanneensa heitä muuta kuin pari kertaa heidän ollessaan lapsia. (Tapasimme kaksi heistä Helvin pojan ollessa sairaalassa muutama vuosi sitten, mutta Helvi ei heitä tunnistanut eikä oikein rekisteröinyt olevaksi.)

Kuuntelin yökaudet tekstiviestin piippausta ja kännisoittoja muutamia vuosia, kunnes sitten viimein päätin että nyt saa loppua tämä jatkuva syytösten tulva rahojen ja muiden väärinkäytöstä. Hain Helville edunvalvontaa.
 Isäni halusi minut edunvalvojaksi ja siihen suostuinkin; olisinhan tilivelvollinen vuosittain rahankäytöstä, joten eivät sitten muut ainakaan perunkirjoituksissa lynkkaisi. 
En kelvannut edunvalvojaksi luottotietojeni menetyksen vuoksi. Yleinen edunvalvoja siis määrättiin, ja hänen kanssaan olen asioinut. 

Isoäidilleni en ottanut ruokapalvelua, vaan käyn hänelle kaupassa n.2x viikossa, kokkaan pari kertaa viikossa (osin siis kotipalvelu lämmittää tekemiäni annoksia, osin valmisruokia), hoidan akuutit apteekkiasioinnit, kuljetan mm. intervallijaksoille, sairaalakäynnit yms. Hoidan rikkimenneiden asioiden uusimisen (kodinkoneet, vaatteet yms) ja yritän vierailla koronan sallimissa rajoissa. 
Tämän kaiken teen siis ilman rahallista korvausta, ihan vain rakkaudesta isoäitiäni kohtaan. Minulla kun on edelleen tallessa kolmannella luokalla joululahjaksi saamani villasukat. Olivat nimittäin sen joulun ainoa joululahja minkä sain. 

Helvi on ihminen joka opetti minulle kodinpitoa, naisena olemista ja paljon tarvittavia elämäntaitoja. Hän on ehdottomasti yksi rakkaimmista ihmisistä joita tiedän. Jollei Helviä olisi, en todennäköisesti siihen puoleen suvusta pitäisi yhtään mitään yhteyttä, sen verran raskaita ihmisiä sieltä löytyy. Helvin vuoksi olen kuitenkin kestänyt vuosia haukkumaviestejä ja panettelua, öisiä soittoja ja ties mitä.
Isäni on toistaiseksi kadoksissa, joten hän on ilmeisesti hävittänyt puhelinnumeroni jonnekin. Tunnen kyllä syyllisyyttä etten aktiivisemmin häntä etsi, mutta toistaalta, minulla on tässä pieni lapsi arjessa, ja kädet täynnä muutakin kuin alkoholistien paapomista. Samasta syystä en juuri setääni tavoittele. 
Tätilläni todettiin keväällä syöpä, ja se on edennyt pahemmaksi. Hoidot eivät ole tepsineet ihan niin hyvin kuin mitä toivottaisiin, joten alkoholin käyttö on lieventynyt ja olen saanut tämän korona-ajan olla siltäkin osin rauhassa. Tunnen toki syyllisyyttä siitäkin, että en useammin kysy mitä hänelle kuuluu.. Mutta toisaalta, kuuntelen kyllä aina kun hän sattuu soittamaan / viestittelemään. 
Toinen tätini asuu hoitolaitoksessa. Hänen hoitolaitoksensa lopetti ja hän siirtyi sitten toiseen laitokseen, ja sieltä hoitajat laittavatkin whatsapp-viestejä kuvineen, joita voin näyttää Helville. Minun varmaan pitäisi sinnekin olla yhteydessä enemmän, mutta kun ei Helvi enää puhelimessa ymmärrä oikein puhua. 
Hänen muutaman lapsensa haudalla vierailen silloin tällöin, kerran tai pari vuodessa ja katson että kaikki on ok. Tai itseasiassa en niinkään haudalla, vaan muistolehdon muistolaatat katsomassa. Sinne Helvikin haluaa itsensä haudattavan, joten minun tulee selvittää mitenkä hänet toisen kaupungin uurnalehtoon saan..
Ainoa sukulainen jonka kanssa kontaktin vähyys harmittaa on kuitenkin Helvin sisko ja hänen perheensä. Molemmat sisaruksista kuitenkin ovat jo muistihäiriöisiä ja huonokuuloisia ja välimatkaa on satoja kilometrejä, niin ei oikein tule sitten nähtyä. Viimeksi tapasivat 5 vuotta sitten, ja olettivat viimeiseksi tapaamisekseen. Haluaisin järjestää vielä yhden kerran heidät yhteen, mutta voi jäädä tekemättä, sillä Helvi hätääntyy jo 20 minuutin ajomatkasta kampaajalle. 

Yritän siis ylläpitää mahdollisimman paljon vanhan rouvan kontakteja, olla edelleen se ihminen johon hän voi nojata. Ja olenkin se, jota hän kauhunsa hetkellä huutaa. Joka kerta tapaturman tms sattuessa hän turvautuu nimeeni, joten tiedän, että olen tärkeä. 

Vietän viikottain hänen kanssaan aikaa. Puhumme samoja asioita, sillä olen nähnyt muistihäiriön kehittymisen. Olen ollut se joka on vierellä, ihan hautaan saakka.  Hautaan saamisen jälkeen minulla on jäljellä vain asunnon tyhjennys, lopun hoitaa onneksi virallinen edunvalvoja. Perinnön perässä en ole, sillä tiedän että mitään omaisuutta Helvillä ei ole. Lapsensa ovat hänet kupanneet viinanhimoissaan tyhjäksi jo vuosia sitten. Jopa vähän arvokkaammat maljakot on viety. Eivätkä todellakaan minun toimestani; minä olen kieltäytynyt ottamasta tavaraa vastaan lukuunottamatta tuota hänen tekemäänsä tilkkupeittoa. Perunkirjoituksiin minun ei tarvitse osallistua, sillä meillä on yksi sukupolvi välissä.  Joten velvollisuuteni loppuvat siihen päivään kun olen hänen asuntonsa tyhjentänyt. Ja siihen päivään loppuu myös velvoitteeni kuunnella yhdenkään Helvin lapsen murheita, asioita ja huolia. Kannan siitä päivästä lähtien ainoastaan oman suruni. 


Ja nyt se kiukkuinen sana: Joka helvetin sukulainen joka kokee tästä päivästä eteenpäin oikeudekseen arvostella yhtään mitään minun toimintaani siten, että se kantautuu korviini, voi painua niin perkeleen pitkälle kun maailmassa tilaa riittää. Yksikään teistä ei ole tässä. Yksikään teistä ei jaa arkea eikä juhlaa. Yksikään teistä ei ollut sairaalassa kun Helviltä leikattiin lonkka. Yksikään teistä ei aja öisen puhelun takia katsomaan onko kaikki ok. Yksikään teistä ei ole avaamassa sitä ovea ja tarkastamassa että mahtaako rouva enää herätä yöuniltaan / päiväuniltaan. Yksikään teistä ei kanna sydämessään niin suurta huolta hänestä, mitä minä kannan. 

Toisaalta; hän tietää kuka minä olen. Hän tietää ketkä ovat kumppaneitani, ja hän tunnistaa lapseni. 
Omien lapsiensa nimiä hän ei enää pysty muistihäiriöltään luettelemaan. Ja siitä voitte syyttää ihan vain itseänne.