3.7.22

Kipu

 Olen tässä muutaman päivän touhottanut, enemmän tai vähemmän omasta valinnastani n. 13 tunnin päiviä poissa kotoa. Eli jalkojen ja kankkujen päällä ilman vaakatasoa. Voin kertoa, että nämä päivät eivät ole minua varten. En saa unta, joten istuin tähän kirjoittamaan. Koska en pysty istumaankaan yhtäjaksoisesti kovin pitkään juuri nyt, niin tämä tulee olemaan hyvin pätkittäinen kirjoitus. Jotain silti on tehtävä, jotta ajatuksissa on muutakin kuin kipu. 

Aiemmin elämässäni olen kyennyt venyttämään päiviäni, vetämään aika paljon sinne äärirajoille omaa fyysistä jaksamista. Siitähän se kaikki tosiaan on lähtenytkin; kuvittelin varmaan olevani yli-ihminen joka kykenee kantamaan kaiken harteillaan. Sitten kun valvomistunteja oli liikaa jo valmiiksi, yksi valvottu yö ja silloisen kumppanin hakeminen poliisilaitokselta aamutuimaan kävivät kohtalokkaaksi. Sitä ennen minulla ei ollut juuri fyysisiä esteitä muutoin kun omassa päässäni.

Nuoruudessani liikuin kyllä, isäpuolellani oli kuntosalijuttuja kotona, joten kyllähän pikku-Paula sitä kävi sitten tekemässä yhtä jos toista, ja auttoi autoremonttien kanssa, kantoi kaivolta vettä, järjesteli huvikseen liiterin puita jotain tehdäkseen. Arkiliikuntaa. Ja kävellen kouluun, pyörällä kirjastoon. Kaikkea sellaista mitä nyt siihen aikaan palttiarallaa ala-asteen lopulla olevat kakarat touhusivat. Ja tietenkin se isäni alasin, mitä piti siirrellä sisustusmielessä paikasta toiseen monia vuosia. 

Sitten tuli lastenkoti, nuorisokoti.. Ja vaikka siellä kuinka kerrottiin että ihmisen pitää liikkua, en minä oikein enää osannut. Arkiliikunta jäi pois ja minulla ei ollut sitä kotikuntosalia, vaan ainoastaan pääsin kuntosalille äidin tapaamisten yhteydessä. Ne olivat harvinaisia silloin, joten eivät kovin tavoitteellisia. Salina oli uimahallin kuntosali. Tykkäsin, osasin, mutta kakara ei päässyt yksin, eikä sellaista tukiaikuista oikein koskaan minulla ole ollut. Hyviä tyyppejä kyllä, mutta ei sellaista joka olisi kanssani mennyt ja tehnyt ja näyttänyt ja ollut. Ei ollut juuri kalastusreissuja, ei isän kanssa metsäreissuja. Ei mitään liikunnallista. Eikä oikein ymmärrystä. 

Mutta ruokaa oli yllin kyllin. Varhaislapsuudessa olin melkoisen pyöreä, mutta elämä muuttui ja se lama-ajan lapsen ruoka yhdistettynä vanhempien elämänhallinnan puutteeseen.. No. Säännöllinen ruoka oli koulussa. Kunnes sitten se lastenkoti: aamupala. Lounas. Välipala. Päivällinen. Iltapala. Ja sitten yöhoitajan hemmottelut.. Niin. Minä sitten söin ja söin, enkä oikeasti liikkunut. Nuorisokodissa painoni nousua yritettiin jollain light-juustoilla ja muilla terveellisillä valinnoilla rajoittaa, mutta ei kukaan oikeasti kertonut minulle mitään järkevää syytä, miksi minun olisi pitänyt pysyä yhtään missään mitoissa. 


Olin nuoresta asti masentunut. Menetin kaikki tärkeät ihmiset aina, kun johonkin ihmiseen kiinnyin, he lähtivät pois tai revittiin minulta pois. Se trendi jatkui muutaman kymmentä vuotta. Saattaa itseasiassa jatkua edelleenkin... Mutta silloin, pahinta lienee se, että kun jouduimme lastenkotiin, minut erotettiin siskostani aika kylmästi. "Epäterve suhde". No, minä takerruin häneen, kuuntelin kun hän itki toisella puolella taloa.. Ja kun hän nukkui toisten pienten lasten kanssa, yöhoitaja päästi minut katsomaan hänen nukkumistaan kun en saanut unta. Hän teki varmasti väärin ja kaikkia ohjeita vastaan, mutta minä rakastin sitä pientä ihmistä enemmän kuin itseäni, enemmän kuin elämää.. Ja minut hänestä revittiin irti. 
Hän lähti sijaisperheeseen, minä jäin.. 
Olin 4 kun vanhempani erosivat. Saman ikäinen kuin mitä on oma tyttäreni nyt. Isäni hävisi vuosiksi kuvioista, ja minulle sanottiin että hän ei vain halunnut nähdä minua. Hän lähtiessään heittäytyi olohuoneen lasin läpi ja toi minulle ressu-pehmolelun. Hän sanoi ettemme näe vähään aikaan, mutta että "minä rakastan sinua, pikkuinen".  Sitten hän poistui.. Minä en tiennyt minne, ennenkuin päivä hänen kuolemansa jälkeen kun sain puhelun eräältä rauhanturvaajalta.
Juttelimme pitkään ja hän kertoi minulle sotilastiedustelusta, kauhuista ja siitä, mitä se tekee ihmisen psyykkeelle. Niin moni asia sai selityksen noille vuosille, mutta myös tuleville. En ymmärtänyt häntä siinä puhelun yhteydessä kiittää kunnolla, sillä en tainnut sisäistää miten ison osan asioita tuo tiedonmurunen oikeasti käänsikään päälaelleen. 

Mutta silloin, varhaisnuoruudessani, minulla ei oikein ollut ketään eikä mitään. Ennenkaikkea minulla ei ollut mitään syytä elää. Ei varsinaisesti syytä olla ehkä elämättäkään, mutta ei mitään syytä millekään. En hakenut jatkokoulutukseen, sillä ei minua kukaan ollut ohjannut koskaan vahvuuksieni suuntaan, päinvastoin. Ei kukaan kertonut että minä olisin voinut käyttää matikkapäätäni tai kielipäätäni. Ei kukaan kertonut että sanallista valmiuttani olisi voinut hyödyntää johonkin. 

Päädyin harjoittelemaan kirjastoon, ja moniin muihin paikkoihin. Menin suoraan työhaastatteluihin, ja todella harvoin sain kieltävää vastausta. En vain viihtynyt paikoissa kovin kauaa, ne eivät tuntuneet omilta. 
Siivous on tuntunut, alusta asti. Olen ollut siivoojana "virallisesti" 22 vuotta. Se on ehkä jossain määrin kasvanut osaksi identiteettiäni; siivoojatäti. Se on oli jotain mitä halusin tehdä. Ensimmäistä kertaa jotain, mitä todella halusin.. Mutta silti kaikki sanoivat ettei se ole oikea ammatti. Että minun pitäisi tehdä jotain ihan oikeaa työtä. 

Luin sitten itseni ympäristönhoitajaksi. Olisin varmaan osannut sitäkin hommaa ihan sujuvasti jos siihen olisi työllistynyt. Joku kysyi aina toisinaan että onko se vain hienompi ja uudistunut nimike siivoojalle... No, sitä työtä en tehnyt sitten, ja lähdin lukemaan itseni laitoshuoltajaksi. Se on se oikea nimike sitten siivoojalle. 

Ympäristönhoitajan tutkinnon suoritettuani aloin ymmärtää että minä olisin voinut tehdä mitä vain silloin peruskoulun jälkeen. Että olisin oikeasti voinut lukea ammatin. Olisin voinut tienata rahaa ja ostaa talon. Olisin voinut tehdä mitä vaan! Mutta kun en koskaan, IKINÄ, ennen sitä hetkeä ollut ymmärtänyt että minä olisin voinut. Kyennyt. Pystynyt. Minä en oikeasti tiennyt. 

Kun oivalsin sen asian, että minä olen ihminen, otin tanskandoggini, ja lähdin. Menimme koirapuistoon ja juoksin sen ympäri. Verenmaku suussa. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Ja tein siitä tavan; juoksin. Kävelin. Kävelin 15km lenkkejä. Kunnes päätin että tämä ei riitä; näin mainoksen LadyLine -kuntosalista, ja tapasin Jonnan. Minä hämmästelin, että voinko minäkin mennä sinne.. Ihan yksin. Kuntosalille. Tekemään asioita? Liikkumaan? 
Otin jäsenyyden. Minulle tehtiin testit kunnostani. Otettiin ohjelma. Roikuin salilla ja lenkkeilin. Tiputin parikymmentä kiloa melko luonnollisesti, ja jossain kohtaa buustasin nutrilettin avulla painonpudotusta. 
Löysin liikunnan, en pelkästään kuntosalia vaan ryhmäliikunnat. Ensimmäistä kertaa! Joogaa. Chiballia. Pilatesta. Kahvakuulailua. Rentoutumisia. Flex-baria. Kaikkea, mikä herätteli aistini elämään.. Voin kertoa että rakastin LadyLinea hyvin syvästi muutaman vuoden elämästäni. Koko henkilökuntaa, tuoksuja, kaikkea sitä mitä sieltä löysin mukaani elämään.

Kunnes sitten tuli se aamu, kun kaaduin. Tanskandogin yli jäätikölle. 
Ja sen jälkeen sairasloma. Sitten kaikki muu fyysinen vaiva.. Salilla käynti väheni kipuihin, ja viimenään en enää ymmärtänyt, miksi en kyennyt liikkumaan. Tein kotihaasteena lankutushaastetta, kyykkyhaastetta ja ties mitä, sillä ranteeni päästivät kahvakuulan irti kerta toisensa jälkeen. Jalassani todettiin hermovaurio. Verensokerini oli kammottava, ja diabetes söi hampaitani. Silmiäni. Kaikkea minussa. Vuosien laiminlyönnit yhdistettynä kaatumiseen ottivat veronsa. Selästäni löytyi nikamapainaumaa, ja minulta kiellettiin mm. lankutus. 
Vimeisenä oljenkortenani otin LadyLinen personal trainer-palvelun, mutta emme lopulta saaneet oikein mitän tolkkua sille, miksi askelpituuteni lyheni ja jalat eivät toimineet. 
Meni muutama vuosi vielä eteenpäin, ja koska minusta ei mitään löytynyt magneettikuvissakaan, vaikka fysssarikin totesi että lonkan liikerata on äärimmäisen rajoittunut, pääsin reumalääkärille. Reumalääkäri sitten lähetti varjoaineen kanssa kuvauksiin, ja minulta löytyi sitten nuo kirotut rustokasvaimet, joita luvattiin leikata. Se olisi tuonut liikuntakykyni takaisin.. 

No, päätöksen leikkaamattajättämisestä teki leikkaava tiimi minua näkemättä, painoindeksini perusteella. Siihen ei auttanut se, että minulla oli usean minua hoitaneen lääkärin suositus leikkaukseen ja arvio siitä että olen vatsalihava, en perseestä / reisistä, joten leikkaukselle ei pitäisi olla estettä vaan se onnistuisi hyvin. Anestesialääkäri ei ota riskiä, joten minua ei leikata. Minut voidaan nukuttaa, jos haluan laihdutusleikkaukseen! 
En halua. En usko että siitä seuraisi mitään hyvää. Minulla on nyt jo ihan tarpeeksi ongelmia kroppani kanssa.. 

Mutta niin. Silloin löysin, liian myöhään, liikunnan riemun. Ja se otettiin minulta pois. En juuri kykene mihinkään, ja paskimmille päiville minulla on apunani rollaattori. 
En pysty pyöräilemään tyttäreni kanssa. En voi mennä lattiatasolle leikkimään. En voi tehdä kovinkaan monia asioita ranteideni, lonkkieni, selkäni kanssa.. Astma asettaa omat rajoitteensa ja diabetes omansa. Tulen löytämään itseni pyörätuolista sokeutuneena muutamien vuosien päästä. 

Vaan mistä minä löytäisin jotain, mitä tehdä, jotta säilyttäisin edes nykyisen toimintakykyni? Kävelin, olin jaloillani. Kaksi päivää.. Kaksi pitkää päivää. 

Loppuillasta itkin, tärisin, sätkin. Sähköiskua muistuttavat kivut polttivat kylkiä, polttivat jalkoja. Ja vuoroin jalkani tuntuivat tunnottomilta, kahdelta jääkalikalta. Käsivarsiin sattui, sormeni puutuivat. Tuntui että kipu salpaa hengen.. 
Sitä on kipulaastarin vaihtopäivinä. Ei saisi tiuskia lapselle. Ei miehelle. Ei kenellekään. Mutta kun kipu valtaa mielen. Kipu valtaa kaiken sillä paskallaan.. Täyttää aivot, eikä ole mitään keinoa purkaa sitä pois. Ei mitään keinoa purkaa turhautumista, kun en voi juosta. En voi mennä salille. En voi näiden bensanhintojen kanssa ottaa autoa ja ajaaa jonnekin kahville ja siirtää ajatuksia pois kivuista; ei ole muuta kuin kivun värittämä hetki ja pelko siitä, että tämä on nyt loppu. Pelko, että en herää enää. Pelko, että jos herään, herään sairaalassa sanoakseni hyvästit. Pelko siitä, että en näe tyttäreni kasvavan. Pelko siitä että hän saa karmean lapsuuden, hirveän äitipuolen ja ympärilleen ihmisiä jotka eivät välitä. Ympärilleen niitä, jotka lähtevät pois. Ympärilleen sellaisia, jotka eivät ymmärrä sitä pientä, suupalttia tyttöä, joka on kertakaikkinen luonnonlapsi ja sanoo mitä mieleen juolahtaa. 

Ja etten minä olisi sitä kaikkea pehmentämässä.. 
Sillä... Rakas tyttäreni, jos tätä koskaan luet: Minä tiedän. Minä olen kokenut niin paljon ettei sille ole sanoja. Kaipausta, ikävää, turhautumista, tuskaa.. Menettämisen pelkoa. Elämänhaluttomuutta. Toivon löytämistä, toivon menettämistä.. 
Mutta olen selvinnyt sieltä kaikesta vain nähdäkseni miten sinä kasvat. Ja ainoa, mitä toivon, on se, että säilyttäisin henkeni ja toimintakykyni ja kommunikointikykyni siihen asti että sinä täytät 20. Sillä sen jälkeen minä voisin olla varma, että sinäkin selviät aivan kaikesta!

29.6.22

Kenen se on?



Pian on kulunut neljä vuotta siitä kun tyttäreni syntyi tähän polyamoriseen kummajaislaumaan.  Sitä ennen olin raskaana n. 7 kk. Siitä asti, kun ihmiset ovat kuulleet, että olen raskaana, minulta on kyselty että "kumman se on?", "Kuka lapsen isä on?" ja kerrottu tuhatmäärin jankutuksia aiheesta "lapsen oikeus biologiseen isään". Ja tuhatsatamäärin olen antanut esimerkkitilanteita joissa biologialla ei ole väliä. Kuulin myös juoruja siitä, ettei tuo lapsi voi olla minun biologiseni, koska en näytä siltä että olisin raskaana, en näyttäytynyt raskauden viime kuukausina missään ja lopulta olin synnytyksen jälkeen "ihan saman näköinen kuin ennenkin." (Tähän mainittakoon että enhän minä liikkunutkaan, raskaus oli hankala, googlatkaa huviksenne pemfigus ja miettikää voiko sellaisella kropalla liikkua sohvan ja wc:n väliltä yhtään minnekään... Ja juu, Painoa tuli raskauden aikana 8kg. Ja painoa lähti synnytyksen jälkeen 8 kg. Niin tapahtuu kun ei anna jokaiselle mielihalulleen valtaa ja mässytä kaikkia iltoja karkkia ja sapuskaa kahden edestä raskauden varjolla... ) 
Aina ei voi edes sanoa, että biologinen vanhempi on paras mahdollinen vaihtoehto lapselle. (Tähän väliin hatunnosto sinulle joka toimit äitipuolena, isäpuolena, tai bonusvanhempana kuten nykyään tavataan sanoa, adoptiovanhempana, sijaisvanhempana, oheishuoltajana tai ihan missä tahansa vanhemman / huoltajan / holhoojan roolissa jollekin ihmisentaimelle.) 



"Joko sinä nyt olet valmis myöntämään kumman lapsi se on?" minulta kysyttiin tänään. Ei ole edelleenkään mitään myönnettävää; minä en näe lapsessani kummankaan isän piirteitä toisen piirteitä enempää. Miksi en? Koska en ole katsonut. Minä näen hänessä ihmisen. Lapsen. Hänen persoonansa. Punaiset posket innostuksesta. Itkuiset silmät harmituksen keskellä. Kuuntelen keskittymisöhinää. Unista tuhinaa. Sormen imeskelyä ja unilelun kanssa kuorsaamista. Loputonta puheentulvaa. Kysymyksiä hermostumiseen asti. Hellyydenosoituksia, märkiä suukkoja, tahmaisia sormia, pyykkivuoreen heitettyjä likapyykkejä. Tuhatpäin askarteluja, piirroksia, unohdettuja pieniä projekteja ympäri kotiani. 



Minulle on aivan täysin sama, onko tuo pieni otus joka vaeltelee kotonani ja ottaa tilan haltuun minne vain meneekin, minkälaista perimää kantava. Jos minulle kerrottaisiin nyt, että hän ei ole minun lapseni, vaan vaihtunut synnytyslaitoksella, minä rakastaisin häntä silti. Minä pitäisin hänet omanani. Minä en luopuisi hänestä, ja tekisin kaikkeni hänen vuokseen, vaikka hän ei olisi biologista perimääni. 
Hän on Roosa. Hän on sellainen persoona kun on, hän tulee olemaan oma itsensä. Ei minun eikä isiensä egon jatke, suvun jatkaja tai yhtään mitään muutakaan "vanhoillista". Hän on yksi pallontallaajista, ja minulle äärimmäisen rakas oman itsensä ja persoonansa vuoksi. Siksi minulle ei ole väliä mistä hän on tullut, vaan ainoastaan sillä on väliä, että hän on tässä ja nyt. 




Enkä minä usko että se muillekaan ihmisille olisi sen vaikeampaa.. Päästää vaan irti ennakkoluuloista. Päästää irti vanhoista uskomuksista ja tavoista ja idioottimaisista sanonnoista kuten "veri on vettä sakeampaa". Perhe on perhe ja pitää yhtä, mutta sen perheen ei tarvitse olla biologista sukua keskenään; harvoin mies ja vaimokaan ovat. Saati muut perhekombinaatiot. Sisarukset ovat sisaruksia, voivat olla yhtä hyvin vihollisia kuin ystäviä, tai vain neutraaleja tyyppejä toisilleen. 
Jatkuvasti yhteiskunnassa joku kokee paskaa omaatuntoa siitä että ei pidä yhteyttä vittumaisiin sukulaisiin, ei rakasta vanhempiaan "tarpeeksi" tai muuta kummallista. Ei kaikista voi tykätä vain siksi että ovat sukulaisia. Ja joistain voi tykätä ihan vain koska ne on niin mahtavia tyyppejä, oli siinä mukana sitä biologiaa tai ei! Ja mulla on oikeasti sellainen muksu jota mä rakastan tyyppinä. Mä olen etuoikeutettu kun saan nähdä ne hyvät ja huonot päivät. Olla se, jolle kiukutellaan kun olenkin nukkunut yöllä enkä siivonnut häntä varten. Kun olen tullut hakemaan päiväkodista pois kesken leikkien. Ja yhtälailla olen onnellinen siitä että olen se, johon hän turvaa, koska luottaa. 
Enkä mä usko että luottaa vain siksi että olen äiti. En ole varma käsittääkö lapseni käsitettä "isä" tai "äiti" millä tavalla.. Ovatko ne tässä vaiheessa vain nimityksiä tietyille tärkeille tyypeille, kuten "kummisetä" tai "mummo". Eikä sillä ole väliäkään, tällä neidillä on suosikki-ihmisensä ja tietyillä ihmisillä on vaan erityinen paikka sydämessään Roosalle. 

Vaikka isovanhemmat ovat käyneet tänä keväänä vähiin, onneksi meillä on rolla-pörrö jonka kädestä voi pitää kiinni ja johonka voi turvata. Näiden kahden tyypin ystävyys on jotain kertakaikkisen hurmaavaa ja tärkeää. Ei siksi että tässä olisi tietoa biologiasta, vaan siksi että näiden kahden välillä on sitä kuuluisaa kemioiden kohtaamista. Ja sitä minä toivon oman äitiyteni, kuten myös lapseni isien ja neidin välillä olevan: kemiaa. Välittämistä. Rakkautta. Siksi että me täydennämme toisiamme, tykkäämme toisistamme ja luotamme toisiimme. Emmekä vain ja ainoastaan siksi että olemme eksyneet osaksi samaa perhettä. 



2.6.22

Kotipalvelutyöntekijä ja nimetön lasu

 Lapsestani tehtiin lastensuojeluilmoitus. 
Taustaa: 

Lapseni kummisetä, Pörrö, oli selkäleikkauksessa 2.12.2021. Kaiken piti olla ihan rutiinia, ja hänen piti siitä toipua muutamassa viikossa. Kipujen piti jäädä leikkauspöydälle. 
Ei jäänyt kivut vaan tulivat kovempina, ja selkään kasvoi kyttyrä. Kyttyrä on nyttemmin saatu laskemaan, mutta moni asia on mennyt päin helvettiä. Pahimpana henkisenä kuormituksena varmaan se, että ennen hyvin toimelias, sosiaalisesti aktiivinen mies on nyt kotinsa vanki. Kouvola-kuusankoski väli ei onnistu ilman paaritaksia, ja kotona liikutaan rollaattorin ja kävelykeppien voimin. Hän ei pysty itse pukeutumaan, ja käsikin oireilee viime syksyisten toimien takia. 
Mutta niin. Hän on joutunut turvautumaan kotihoitoon. Kotihoidossa on sitten eräs ihminen joka on ottanut asiakseen todistaa että Pörrö pärjää yksin. Oli oikutellut että Pörrö voi viedä roskat itse (no ei sinne roskaluiskaa pitkin aitaukselle päässyt talvella, sillä kiinteistöhuolto ei ollut järin toimivaa..) Ja lisäksi hän on tiuskinut ja oikutellut että noin nuori mies pitää heitä passaajina ja kuluttaa resursseja. 
Sitten hän kyseli Pörröltä että miten Pörrö pystyy huolehtimaan pienestä lapsesta jos ei kerran itsestäänkään; Pörrö vastasi että tästä pikkuneidistä on enemmän apua kuin hyötyä. Kertoi että neiti auttaa häneltä housut illalla pois ja aamulla jalkaan jos on yökyläilemässä, ja että tämä vaihtaa vaipatkin itse. (Pissivaipan, ei kakkavaippaa. toim.huom.) Ja lisäksi on kehitykseltään hyvinkin edellä ikäisiään ja mm. auttaa ruuanlaitossa, pilkkoo nakkeja ja kuorii perunoita. (Jo 2-vuotiaana annoin hänelle hedelmäveitsen ensimmäisiä kertoja käteen ja hän auttoi siivoamaan kantarellit ja suppikset. Sama meininki jatkuu, hitain ja varmoin askelin.)  
Jos jotain kasvatuksesta olen oppinut isältäni niin sen että lapseen pitää uskoa ja luottaa, ja lapsen kykyjä tulee vahvistaa. Hän aikanaan siirrätti minulla hiivatin isoa alasinta paikasta toiseen, käytti kalassa, marjastamassa, antoi osallistua kaikkeen. 
Niin. Pörrö. Sitten tämä kotipalvelutyöntekijä viime viikolla meni käymään, tiputti jääkaapin ovesta rypsiöljypullon ja jätti sen siivoamatta. Soitin tiimiin, ja pyysin siivoamaan, Joku kävi pyyhkimässä vähän paperilla öljyjä pois lattialta, mutta eihän se paperilla mihinkään lähde. Hänellä oli kiire labraan, joten ei joutanut jäämään. Pörrö ihmetteli että miten voi liikkua keittiössä kun kepit luistavat. Ilmoitin että ei muuten liiku; paikalle tilattiin siivooja joka siivosi öljyn pois ja tästä aion laskuttaa kotipalvelua. Ei mene niin että voidaan jättää asiakkaita oman onnensa varaan jos virhe on selkeästi kotipalvelun. 
Tämän kotipalvelutyöntekijän ja Pörrön sananvaihdoille on muuten ainakin yhdelle kerroista myös ulkopuolinen, tuetun asumisen työntekijä, todistamassa tapahtunutta, jonka mielestä käytös ei tosiaan ole asiallista kotipalvelun mielestä. Tämä samainen kotipalvelutyöntekijä on ilmaissut mm. että Pörrön lääkityksellä pitäisi olla jo terve kuin pukki (ja edellisenä päivänä kipupolin lääkäri oli lähtenyt purkamaan kipulääkityksiä toimimattomana.... Vahvat opiaatit, mutta epäilen vahvasti että Pörröllä on opiaattiresistenssi kun ei edes pää mene sekaisin. Kyseessä on kuitenkin useita kipulääkkeitä joiden päiväannoksella kaataisi virtahevon vuoteeseen viikoksi.) Myös fysioterapian tarvetta oli päivitellyt ja kysellyt että miksei Pörrö mene sellaiseen. No menisi, jos ei olisi fyssarikäyntejä jouduttu siirtämään. Mainittakoon sivukaneettina että myös Pantterin fyssarikäynnit ovat siirtyneet ja on nyt murtuneen olkavarren takia tarvinnut sitäkin palvelua.. 8 viikkoa käyntien väli, koska aikoja ei meilläpäin nyt vaa ole. Tai ehkä työntekijöitä, koska aikoja on kummankin kohdalla jouduttu siirtämään. Mutta tämä ei siis mielestäni ole potilaasta johtuvaa vaan nimenomaan terveydenhuollon tilasta, ja siitä on kotipalvelutyöntekijän turha rääpiä päätään. Kotipalvelutyöntekijä on arvostellut mm. sitä että Pörrön pitäisi pystyä itse lämmittämään ruokansa (ja tarjoutui että voidaan jättää päiväkäynti väliin siten että hän aamulla asettaa ruuan valmiiksi mikroon niin Pörrö voi sitten iltapäivällä vaan klikata mikron päälle. Mahtaisi olla freesiä ja syömäkelpoista sapuskaa...) sekä ilmaisi että "minä olen nähnyt miten nopeasti tarvittaessa pystyt liikkumaan rollaattorin kanssa, joten turha siinä hidastella" yms. Hänen mielestään Pörröä on turha kuskata paaritaksilla pestäväksi, vaikka on tosiaan todettu että Pörrö ei pääse taloyhtiön saunatiloihin itsenäisesti peseytymään, eikä hän voi kylpyhuoneessaan peseytyä ennenkuin se on remontoitu liikuntarajoitteisella sopivaksi. (Myönnetty vammaispalvelujen puolelta ja toteutus on vaiheessa.) 

Tuo öljykatastrofi oli kuitenkin minulle se tekijä joka katkaisi kamelin selän. Soitin heidän palveluesimiehelleen k.o alueella ja vaadin palaveriä, jossa olisi paikalla useamman tahon ihminen,  Yhteistoimintapalaveria on siirrelty, eikä ole saatu järjestettyä nyt moneen kuukauteen. Yhden ainoan kerran sitä on joiuduttu siirtämään Pörrön takia, sillä hänellä oli aika rankka vatsatauti. 
Mutta niin, ilmaisin palveluesimiehelle että mielestäni suurin ongelma on se, (josta kertaalleen soitin aiemmin pari kk sitten) että kotipalvelutyöntekijöille ei ole selvää että Pörrön kunto vaihtelee kiputilojen mukaan hyvinkin paljon. Kerroin etten pidä asiallisena sitä, miten kyseinen hoitaja suhtautuu Pörröön, en koe että hän on pätevä arvostelemaan pystyykö Pörrö huolehtimaan minun lapsestani, tai mikä on Pörrön lääkityksen taso. 
Palveluesimies lupasi järjestää palaverin johon paikalle tulisi lisäksemme sairaanhoitajaa yms, jotta saisimme kuviota selvennettyä ja pohtisimme palvelutarpeen arviointia. Kerroin että Pörrö on saamassa myös henkilökohtaisen avustajan, (on jo myönnetty, työntekijä etsinnässä.) sekä hän on päässyt mm. vammaispalvelujen pariin. 

No, tämän puheluni ja valitusvirteni jälkeen kului muutama päivä ja sain sitten soiton lastensuojelun puolelta: lapseni on yökylässä usein ihmisen luona joka ei hänestä kykene huolehtimaan. Ilmoituksen sisällössä päästiin puoleen väliin ja täydensin loput; ilmoitus oli lähes sanasta sanaan samaa asiaa mitä kotipalvelutyöntekijä oli Pörrön kanssa keskustellut. Tosin sitä oli muokattu niin että "Lapsi laittaa itse ruokansa ja joutuu vaihtamaan itse vaippansa". jne. 
Keskustelimme lastensuojelun työntekijän kanssa ja sovimme palaverin 2.6 Pörrön luokse. Pyysin saada kopion lastensuojeluilmoituksesta ja sanoin että tämä on kiusaamismielessä ja kostomielessä tehty lastensuojeluilmoitus ja takana on kotipalvelun työntekijä, sillä kukaan muu ei tiedä edes milloin neiti kummisedällään yöpyy tai miten yöpymiset sujuvat. Ja ne ihmiset, jotka tuttavapiiriimme kuuluvat, luottavat Pörröön, eivätkä epäile hänen kykyään huolehtia lapsesta. Sen lisäksi että itse tiedän, että Pörrö osaa sanoa minulle ei. Ja kertaakaan yökyläilyä ei ole toteutettu vastoin lapsen tahtoa, ja ne toteutuvat yleensä lapsen nimenomaisesta pyynnöstä. Muistutin palaverissä että kyseessä on kuitenkin entinen aviomieheni, vaikka erostamme taitaa jo 10 vuotta olla vierähtänytkin. 
No, he tulivat samaan tulokseen että jatkotoimenpiteille ei ole tarvetta, ja korostivat että vanhemmat ensisijaisesti tietävät kyllä mihin voivat lapsensa jättää. 

Keskustelimme työntekijöiden kanssa siitä että ilmoitus on tehty nimenomaan nettilomakkeella, ja kymsotella on käytäntö että nettilomakkeeseen vaaditaan lapsen henkilötunnus. He kertoivat minulle mistä saan tehtyä lokipyynnön, sillä on varsin selvää että ilmoituksen tekijä on jostain selvittänyt lapseni henkilötunnuksen. Syntymäpäivän saa kyllä selville pikaisella someselauksellakin, mutta henkilötunnuksen loppuosaa ei kyllä ole ihan noin vaan saatavilla. Käsittääkseni edes lapsen isovanhemmat / kummisetä eivät sitä tiedä. 
No, tein lokipyynnön kymsoten arkistoon ja katsotaan mitä selviää.

Se, että minusta tehdään nimetön lastensuojeluilmoitus, ei tässä ole se ongelma. Ongelma on se, että tämän ilmoituksen pystyn nimenomaan yksilöimään kotipalvelutyöntekijään, jonka käytös on ollut hyvin ongelmallista. Lisäksi on huomioitavaa, että kotipalvelun työntekijä EI SAA TEHDÄ nimetöntä lastensuojeluilmoitusta, vaan hänen on tehtävä se omalla nimellään ja asemallaan mikäli huoli on todellakin herännyt. Sanoin lastensuojelun työntekijöille että jos itse olisin ollut hänen asemassaan ja olisin huolissani, ottaisin yhteyttä lapsen vanhempiin ensisijaisesti ja kysyisin, että ovatko varmoja että lapsi voi siellä yöpyä turvallisesti. Se EI ole nimettömän lastensuojeluilmoituksen paikka, koska tällöin avointa keskustelua asiasta ei synny. 
Ja koska hän on pystynyt katsomaan lapseni henkilötunnuksen, tiedän hänen olevan nimenomaan joku virallinen taho. Tästä ei ole mitään epäilystä. 
Nyt menee tovi että saan ne lokitiedot, ja sen jälkeen sitten käsittelemme jatkoa kotipalvelun sekä poliisin avustuksella. Tällä kertaa minä en nimittäin enää tätä niele. Sellainen vitutus ja stressi tuon ihmisen sanomisista ja toimista on tässä 6kk aikana noussut. 

Ja mainittakoon että olen nimettömiä lastensuojeluilmoituksia vastaan hyvin jyrkästi. Niillä aiheutetaan aivan tolkutonta stressiä ja niitä käytetään kiusanteon välineenä aivan jatkuvasti. Ihmiset eivät ymmärrä, miten kuormittavaa (paperityöt jne) turhien ilmoitusten setviminen on lastensuojelulle, sillä jokainen ilmoitus on kuitenkin kirjattava, tutkittava, käytävä läpi, selvitettävä ja edelleen kirjattava. Se ei ole 5 minuutin puhelu eikä yksi käynti. Se on helvetin monta työtuntia. 

En allekirjoittanut kansalaisaloitetta siitä että nimettömät lastensuojeluilmoitukset tulisi poistaa, ihan siitä syystä että mielestäni ilmoituksen tekijän henkilöllisyys, ilmiselvistä syistä, pitää pystyä salaamaan ilmoituksen kohteelta. Sen sijaan nimi mielestäni tulisi AINA jäädä viranomaisten tietoon, jotta voitaisiin ehkäistä se, että samat henkilöt eivät tehtaile näitä kiusallaan. Milloin ollaan huolissaan naapurin Martan vaatetuksesta ja milloin sitten viereisen kadun Patrikin kotioloista kun mopoillaan "yötä myöten" eli klo 18 jälkeen. 

Edelleen nostan hattua lastensuojelun työntekijöille ja olen pahoillani että olen ihminen jolla on tämmöisiin asioihin "maalitaulu selässä". Toki on mukavaa että alkaa lastensuojelun puolelta olla puoli työntekijäkuntaa hyvänpäivän tuttuina, mutta. Niin. Anteeksi. Kun olisin aikanaan tiennyt mitä kaikkea elämä heittää eteen, olisin toiminut monessa asiassa toisin, ja pääsisitte tekin helpommalla. 
Mutta nyt on vastaanotettava mitä tulee. Kiitos että jaksatte välittää, yritän kasvattaa tyttäreni niin että hän ei opi pelkoa teitä eikä muita viranomaisia kohtaan. 
Kotipalvelutyöntekijöissäkin tiedän olevan hyviäkin tyyppejä, itse olen vain sattunut törmäämään nyt liian moneen asennevammaiseen. (Se alkoi kun tein kotisiivouksia ja törmäsin asiakkaan luona nuoreen työntekijään joka petasi läpikustun peiton, läpimärä sellaisen, puhtaisiin lakanoihin ja sänkyyn. Sanoin että et sinä voi noin toimia, ja hän ilmoitti että ei tässä ole aikaa pyykkäriksi rueta. Soitin asiakkaan omaiselle, laitoin peiton ja lakanat pyykkiin.. Toivottavasti hän teki valituksen, minä en sitä tajunnut silloin tehdä. )


9.5.22

Äitienpäivän 2022 ajatuksia



Ensimmäisen kerran tajusin olevani äiti, josko sitä koskaan voi tajuta, varmaan tuolla hetkellä kun ensimmäisen kerran näin tyttäreni fyysisesti. Hän oli nelisen päivää vanha, ennenkuin tapasimme. Ennenkuin ensimmäisen kerran pääsin katsomaan ja koskettamaan.. Tuolloin kirosin ja kiitin omaa kroppaani. Koko raskausaika oli kamalaa, fyysisesti, mutta silti kroppani selvisi sekä raskausajasta että siitä tilanteesta jota kuulema ei voi synnytykseksi sanoa kun ei alakautta tullut. Tuli hyvinkin lähes vatsasta, navan yläpuolelta. Mutta ihan oikeasti, minähän en koskaan osannut siitäkään loukkaantua että synnytykseni kyseenalaistettiin. Kun kuulin huhuja etten ollut raskaana lainkaan, tuhahtelin. Niin, minua ei näkynyt loppuraskaudesta missään koska kroppani ei kantanut. Eikä siinä mitään nähtävää olisi ollutkaan. Painoa kertyi raskauden aikana 8 kiloa ja ne hävisivät lapsen ulostulon sekä 5 viikon jälkeen sinne mistä olivat tulleetkin. En ole ymmärtänyt "raskauskiloja". Kyllä ne kilot ihan siitä omasta syömisestä ja laiminlyönnistä tulevat, eivät raskaudesta.. 
Ja kyllä, siitä laiminlyönnistä minä tiedän jos jostain.





Kaikenlaista ihmeellistä on mahtunut näihin muutamiin vuosiin. Äitiyttä enemmän kuin uskoisi kaikelta siltä pohjalta mitä elämässä on sattunut ja tapahtunut. Minä kun en häpeä myöntää että en halunnut äidiksi. En häpeä myöntää että lapseni oli "yllätys", tavallaan vahinkoraskaus. Samaan aikaan kuitenkin harkittu ja keskusteltu. Pelätty. Ja kuitenkin rakastettu alusta lähtien. 
Mutta se laiminlyönti.. Melkein kerkesin 40 vuoden ikään ennenkuin löysin jotain, minkä takia pysyä elossa. Jotain, mikä estää jatkuvan toiveen poispääsystä. Estää tai ainakin siirtää tuonnemmaksi. 
Isoäitini toivoi lähes koko elämäni että hän olisi jo päässyt pois. Joten en osannut surra hänen kuolemaansa, kun tiesin että hän viimein pääsi pois. Olen tottakai kaivannut häntä näinäkin aikoina, hän oli ihminen jonka vahvuudelle ei mikään vedä vertoja. Hän on ihminen josta minä ammennan jaksamiseni. Näin hänen vahvuutensa, kärsimyksensä ja silti elämänilon hetkiä. Samaistun häneen hyvin paljon.. 
Isänikin halusi pois. Hän halusi elää elämänsä täysillä ja mennä sitten rauhassa. Kun hän kertoi minulle että hän on pyytänyt elvytyskieltoa, sanoin ymmärtäväni koska itsekin harkitsin sitä joskus. En kirjoittanut koska Peikko ei sitä halunnut. Kunnioituksesta toista ihmistä kohtaan ajattelin sitkuttelevani sen aikaa kun "tarve vaatii". 
Suurin ero vanhemmuudessa kai meillä onkin se, että minä en tehnyt lasta nuorena. Minä elin ensin elämäni, ja nyt sitten olen "vain äiti" hyvällä omallatunnolla. 
En ole aktiivisesti yrittänyt kuolla sitten nuoren aikuisikäni. Ei minulla ole mitään viiltelymeininkejä eikä vastaavaa, sillä masennukseni on aina ollut pysyvästi läsnäolevaa mutta tavallaan kuitenkin ilman itsetuhoa. Tai näin siinä paperissa lukee; ei itsetuhoisia taipumuksia. 

Rohkenen väittää vastaan. 
Itsetuhoinen minä olen ollut koko elämäni. En ole tupakoinut kun se on sen verran kamala tapa kuolla tuo tukehtuminen. Huumeet ovat loistaneet poissaolollaan, kuten alkoholikin suureksi osaksi. Minä kun olen jotenkin ajatellut että aivoni ovat ainoa tarpeellinen osa minua, niin niitä en tuhoa. 
Mutta se kroppa... Olen paskat välittänyt painostani. En ole lihottanut itseäni tieten tahtoin, mutta en ole juuri laihduttanutkaan. Olen ollut vain.. Tämmöinen. piittaamaton, olematon.. Toki minulla on tissit. Niitä on ollut kiva näytellä, niillä on saanut etuja. Mutta muutoin en ole ulkonäkööni panostanut satunnaisia, yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Ei ole kynsiä, hiuksia, ripsiä.. Ei oikein mitään. En minä ole välittänyt. Olen ajatellut että tämmöisenään kelpaan jos olen kelvatakseni, ja tähän asti se on riittänytkin. 
Nyt vaan on tullut esiin näitä asioita, osa painoliitännäisiä ja osa jotain muuta. 
On kasvaimia. On poistettuja elimiä. On perussairauksia. On kaikenlaista.. 
Ennenkaikkea on liikuntakyvyn puute, ranteiden ahtaumaa ja selkänikamien painumaa. Ironista sinänsä, nämähän eivät ole painosidonnaisia, vaikka diabetekseni nyt onkin. Astma ei. Kaikkea sitä... 
Mutta niin. Vaikka kuinka laihduttaisin, vaikka kuinka huolehtisin itsesäni nyt, en tule selviämään enää "loppuun asti". En tule juhlimaan suvun matriarkkana satavuosiapäiviä, enkä oikeastaan kyllä haluakaan. Erona vaan entiseen on se, että kun aiemmin halusin kuolla mahdollisimman nopeasti, päästä pois kärsimästä koska täällä nyt vaan ei ollut minulle oikein mitään.. Niin nyt sitten olisi. 
Äitiyden myötä olen rohjennut toivoa ääneen että eläisin vielä 20 vuotta. Haluaisin nähdä tuon tyttäreni elämän sinne parikymppiseksi. 
Ei se mitään takaa, ihminen ei silloin ole lähellekään valmis. Minä en ainakaan ollut. En tiennyt mistään mitään ja en hitossa olisi ainakaan äidiksi kyennyt. Olisin ollut epävakaa ja tehnyt lapseni eämästä kyllä todellakin sitä kuuluisaa "elävää helvettiä". 
Aina välillä tuntuu että niin teen nytkin. 





Mutta minua on siunattu tuollaisella pallerolla. Ihmisentaimella, joka on ihan kuin minä. Paitsi että parempi. Aivan helvetisti parempi. 
Ymmärrän häntä kuitenkin suurimman osan aikaa. Rohkenen väittää että on äärimmäisen harvoja hetkiä kun kommunikaatiomme on niin hataraa etten ymmärtäisi mitä hän ajaa takaa. Hän on sellainen miniminä, näkee asioita samoin kuin minä, kaipaa äärimmäisen paljon kommunikointia, äärimmäisen paljon juttelua ja sanoja. Vastauksia kaikkeen. Tietoa aivan kaikesta. 

Joku voisi sanoa että aina nuo ovat tuossa iässä äänessä ja että kaikki noin nelivuotiaat kyselevät kaiken aikaa.. Ne, jotka tämän pikkuneidin tuntevat tässä arkielämässä, tietävät että kyse on vähän enemmästä: Kyse on pikkuvanhasta kakarasta jonka sanavarasto on laajempi kuin moni osaa arvatakaan. Hänen kysymyksensä eivät ole enää pitkään olleet sellaisia, joihin olisi yksinkertaisia "kyllä / ei"-tason vastauksia, vaan hänen kanssaan joutuu keskustelemaan hyvin laajalta kantilta jo karkkipäivien merkityksestä siinä missä saatanan ja jumalan välisestä olemassaolosta. 
En minä olisi uskonut menneinä vuosina käyväni alle neljävuotiaan kanssa keskustelua siitä, miksi jotkut ihmiset uskovat jumalan olemassaoloon ja jotkut eivät. 
Häneltä tuntuu puuttuvan tietty lapsenusko asioihin, enkä voi olla ajattelematta, olenko toiminut kovinkin päin persettä vastatessani hänelle aina parhaan taitoni ja osaamiseni mukaan.. Olisiko ollut kauniimpaa antaa hänen usko että on olemassa taivas jonne ihmiset menevät kuoleman jälkeen? Olisiko ollut parempi suojata enemmän kaikelta..? 
En tiedä. Itse toivoin lapsena rehellisiä vastauksia. Toivoin että tietäisin paremmin asioista, olisin kaivannut jonkun joka olisi kertonut minulle kaikenlaista. Olisi kertonut mahdollisuuksista elämässä. Kaikesta. 

Monella tapaa näen hänessä itseni. Kaikessa ärsyttävyydessään.. Äänekäs lapsi. Helposti loukkaantuva. Turhautuu kun ei tule ymmärretyksi. Pelkää tilanteita joissa ei tiedä miten tulee käyttäytyä. Pelkää tulevia tapahtumia. Aistiyliherkkänä yllättävät asiat suussa saavat yökkäämään. Odottamattomat hajut. Värimuistot. 
Ja kaikesta siitähän minulla on itselläni liuta diagnooseja; on impulsiivista persoonallisuushäiriötä, on sosiaalisten tilanteiden pelkoa, on paniikkihäiriötä. 
Ehkä siksi minä koen että ymmärrän. Ehkä me tosiaan olemme niin samanlaisia, äiti ja tytär. 
Osaan pehmentää useita tilanteita, lääkärikäynnit, päivän kulun, ihmisten tapaamiset, suuhun laitettavat asiat.. Aivan kaikki tähän asti on selvinnyt puhumalla. 
Kaksivuotiaana kävimme ottamassa labrassa verikokeita. Labrantäti oli sitä mieltä että minun pitäisi ottaa lapsi syliin ja pitää kiinni. Sanoin että josko kuitenkin hän istuu nyt ihan itse siinä tuolissa, ja otatte sen veren. Kerroin neidille koko ajan mitä tulee tapahtumaan, ja siinä istui kuin tatti savessa, kyyneleet silmissä urheana kun verta otettiin. Sai hoitajilta vuolaat kehut, muutaman makutikun ja extratarroja kun oli koko päivän reippain asiakas. 
Tuo lapsi pääsee siis läpi mistä vaan kun sille kertoo mitä tapahtuu. Hän muistaa ohjeistuksia hyvin pitkältä menneisyydestä ja omaa äärimmäisen vahvan oikeustajun. Kun hän on oppinut että jotkut asiat kuuluvat olla tietyllä tapaa, siitä ei saisi poiketa. Lähes autistisen pakkomielteisesti hän pitää kiinni siitä että tietyt asiat pitää tapahtua tiettyinä aikoina.. 
Itsehän kävin tässä kovaa koulua siitäkin aiheesta... Että rutiineista voi joustaa. Että maailma ei kaadu, jos lapsi ei syö tiettyyn aikaan. Ja että lapsen maailma ei kaadu, jos minä joskus annan vaan asioiden olla. (Ja lopulta, oman maailmani kaatumista minä pelkäänkin, en lapsen..)

En minä tiedä kyllä paljoakaan vanhemmuudesta, ja kuulema ensimmäinen lapsi on aina harjoituskappale. Minulla tämä tulee olemaan ainoani, joten syteen tai saveen. Katsotaan miten käy. 

Mutta sen tiedän, että olen erinomaisen ihmisentaimen äiti. Ja olen erityisen ylpeä siitä. 

Kiitos Roosa kun teit minusta äidin ja opetat minulle joka päivä jotain uutta. Ja kiitos siitäkin, että kälkätät niin että välillä pyydän sinua olemaan hiljaa kun pääni tuntuu halkeavan kaikista niistä sanoista ja asioista... Ja erityisesti kiitos että et loukkaannu, vaan annat minulle aikaa ja tulet myöhemmin rutistamaan ja kysymään "joko nyt voidaan äiti taas jutustella?"







2.4.22

Pekka Kivelä

 

    




KIVELÄ, PEKKA JUHANI
s. 08.08.1950
k. 02.04.2022

"Yksinäiset minuutit
vuosiksi kääntyvät. 
Sinun kätesi jälki
Sydämessäni säilyy."


Isäni nukkui ikiuneen sairaalaosastolla Jyväskylässä.

25.3.22

Maaliskuun masennus

 Jossain vaiheessa tulee vaan se piste että on aivan liikaa hartioilla. 
Kirjoitin naistenhuoneelle facebookkiin kirjoituksen alkuviikosta.. 

Pakko avautua.
Jumankavita minuu ärsyttää että tää hiivatin Suomi vetää nää tuloerot ihan jäätäviks. Kurkun hinnasta en edes aloita mut ihan oikeesti toi polttoaine..
Mullon muksu hoidossa yksityisessä englanninkielisessä päiväkodissa. Matkaa meil on n. 15km suuntaansa. Mä ajattelin et voin tinkiä kyl omist jutuista että takaan lapselleni laadukasta varhaiskasvatusta ja hyvän alun kun se on selkeästi ikätasoaan edellä puheenkehityksessä.. Englanti oli siis luonteva valinta tähän.. (Neiti on vajaa 4v.)
Mä en tupakoi, mulle ei tuu lehtiä. Juon alkoholia ehkä 6 annosta vuodessa ja seki jaettuna n. 4 erään. Ei oo laitettuja ripsiä, tissejä, hiuksia tai kynsiä. Ei oo liutaa suoratoistopalveluita.. (Spotify on!) Mä en käy saleilla, en harrasta juuri muuta ku kotona oloa ja ilmeisesti jatkossa sitä kurkun kasvatusta että on jatkossa jotain leivän päälle..
😬

Mutta toi polttoaine. Se vie oikeesti puolet mun (EDIT: asumiskustannusten jälkeen käteen jäävistä) tuloista!
Mä mietin et lapsilisät voi heittää suoraan tankkiin tai ostaa muksulle ne varsilenkkarit.. Julkisiin vaihtaisin jos kulkis. Ei kulje. Ja siltä osin ku kulkee ni matka kestäis 1.5 tuntia suuntaansa. Eli ei oikeesti täälläpäin oo realistinen vaihtoehto.
(Eikä tulojen lisääminen, oon eläkkeellä. Ei pysty fyysisesti tekemään töitä.)
Millä te muut (vanhemmat) puratte tän vitutuksen, turhautumisen ja helvetillisen kiukuntunteen?? Jos nyt ajatellaan et se salillakäyminen jne ei oo vaihtoehto.
Ja juu, mindfulnessia treenaan mutta ku ei oo lehmän hermot ei...
Sain vastaukseksi liikunnan ja puutarhanhoidon. Ja, kuten naistenhuoneen tyyliin kuuluu, helvetinmoisen kasan vittuilua siitä että köyhän ei pidä vaatia vaan tyytyä osaansa. Lisäksi pitää olla kiitollinen mistä vaan koska afrikan lapset ja syyrian sota ja slava ukraini. Mä myönnän kuitenkin olevani helvein itsekäs tapaus, pelkästään oman persereikäni reunat. Viime syksynä lähti isomummo.. Hänen perunkirjoituksensa on nyt sitten 30.3 koska tässä on ollut hässäkkää mm. virkatodistusten saamisessa sekä sen selvittämisessä, että tehtiinkö hänen miesvainajastaan perunkirja v. 1959. Hänellä ei ollut henkilötunnusta, koska niitä ei vissiin systemaattisesti siihen aikaan jaeltu.. Joten tie on ollut mutkikas. Sinä aikana olen kuullut lähinnä vittuilua ja vaatimuksia hänen kahdelta lapseltaan asioista. Kenenkään muun, eli koko perikunnan, ei tarvitse olla paikalla, heillä on siihen kuitenkin mahdollisuus. Minä typerä vastuunkantaja olen pesänilmoittaja, vaikka en oikeutettu minkäänlaiseen perintöön (mitään jaettavaa ei ole, kasa laskuja vain) kuitenkin olen velvoitettu olemaan paikalla. Ja kun on haettu kahdesti lykkäystä niin tuo 30.3 on toiseksi viimeinen päivä pitää perunkirjoitus, eli sitä ei voi siirtää vaikka olisi mikä esteenä.. Joten minun on oltava paikalla. Hautajaisiinhan minulla ei ollut varaa, mutta kävimme laskemassa uurnan kuitenkin Tuusulaan. No, sitten lähti appiukko. Hän oli upea mies, kunnioitin suuresti hänen nauravaista luonnettaan ja ystävällisyyttään. Emme tunteneet pitkään, mutta tarpeeksi pitkään että jäin kaipaamaan. Hänen siunaustilaisuuteensa en päässyt, korona ja muuta kivaa, mutta josko uurnanlaskijaisiin kuitenkin? Nyt sitten isäni.. Hän jo viime keväänä kertoi minulle elvytyskiellostaan. Eikä siinä, kunnioitin. Kerroin että jään kaipaamaan, mutta ymmärrän täysin ja hyväksyn. Hän sanoi kertoneensakin siksi että tiesi että hyväksyn., Hän ei ole ollut näinä elinvuosinani maailman parhain isä, mutta hän on ollut minulle ainoa kuitenkin, ja toiminut varmasti parhaan osaamisensa mukaan asioissa. Nyt hän on jälleen sydänoireiden takia sairaalassa, ja tällä kertaa hän on kieltäytynyt jatkotutkimuksista eikä halua hoitoja. Siitä olen vihainen, katkera, vittuuntunut ja tähän kaikki adjektiivit mitä vaan löydän tästä kielestämme. En kertakaikkiaan jaksa sitä ajatusta että hän ihan vielä luovuttaisi. Minä niin toivoin että tulisi kesä, hän jaksaisi kesään koska olisin halunnut vielä mennä Jyväskylään tyttäreni kanssa häntä tapaamaan.. Että olisimme voineet mennä vaikka leikkipuistoon toviksi oleilemaan. isäni on siis alkoholisti, mistä olen monesti kai maininnutkin. Viime vuodet hän on asunut kankitiellä (alkoholistiasuntola) ja sinne ei saa lapsia viedä. Näin ollen tyttäreni ja isäni tapaamiset ovat rajoittuneet viimeiset pari vuotta siihen että olemme käyneet kahvilla jossain. Isäni ei ole ollut matkustuskunnossa. Mutta olisin halunnut Vielä Yhden Kerran, että Pekka-pappa ei jäisi muistoissa vain häivähdykseksi tyttäreni muistoissa. Hän on sairaalassa ja on hyvin pieni mahdollisuus että hänet kotiutettaisiin. Vaan kun Jyväskylän kaupungin kotihoito ei tee kankitielle käyntejä, eikä minulla ole rahaa mitään yksityistä hoitajaa hänelle palkata, eikä, kuten arvata saattaa, alkoholistilla ole itsellään mitään säästöjä. Arvatkaapa milloin hänen hoitopalaverinsa olisi, mistä se hoitaja soittelikin..? Kyllä. 30.3. En tiedä miten tulevaisuudessa hänen hautajaisensa hoidan.. Nyt jo isoäitini perunkirjoitukset nielevät omaisuuden, koska vain hautajaiskulut nielevät sen mitä hänellä tilillä oli. Jaettavaa ei jää, joten minun on maksettava ne helvetin kulut siitä kaikesta. OIkeusaputoimiston päätös.. "jos olisi kyse vanhemmastasi tai lapsestasi, saisit maksuvapautuksen tuloillasi, mutta nyt sinulle jää maksettavaa 65%). Sosiaalitoimi ei asiassa kuulema auta (puhuin sosiaalityöntekijän kanssa.... Niin. Jos alkuviikosta kirosin sitä että rahat ovat tiukalla ja joudun kaikesta tinkimään että saan lapseni pidettyä siinä päiväkodissa jossa haluan, tänään kirosin sitä että ulosottomies ei 1.4 lähtien huomioi minulle elätettäväksi lasta jonka kanssa asun, ja joka on huollettavani.. (Kyllä, selkeä virhe, tullaan varmasti oikaisemaan, mutta näihin rahoihin mitä huhtikuussa on maksussa, ei oikaisu kerkeä..) Ja nyt sitten tuo isäni juttu.. Nyt voin kirota sitä että en ihan oikeasti tiedä, miten helvetissä repisin rahaa yhtään mistään että pääsisin häntä katsomaan. Auton katsastus oli tässä kuussa ja sinne humpsahti reilu 300 euroa, eli suomeksi sanottuna olen velkaa helvetin perkeleesti. Enkä millään pysty kerralla maksamaan edes takaisin. En usko itse jumalaan, en kertakaikkiaan pysty. Eikä näitä aikoina voi ajatella tätä kaikkea paskaa kuin siten, että jos Jumala on olemassa, hänkin vihaa minua. Ironista on se, että eilen lohduttelin entistä naapurin miestä kun vaimonsa oli kuollut ja suruliputus taloyhtiöllä on 1.4. Hän joutuu tappelemaan nyt kaupungin vuokra-asuntojen kanssa siitä että saako asua asunnossa jossa ilmeisesti oli alunperin ainakin vain vaimon nimi vuokrasopimuksessa. Lohdutin häntä, ja hän halasi minua oksennukset rinnallaan kaatokännissä. Siinä rutistaessaan sitten siunasi minut. Ihan koko litanialla. Mitä siitä seurasi? Se, että saan litanian paskauutisia seuraavana päivänä. Hyvä siunaus kertakaikkiaan. Ei tällä maailmalla ole jumalaa. Jos kohta ei kyllä saatanaakaan, eikä ihmiskunnalla toivoa. Ei taida mennä viikkoakaan ettenkö kiroisi sitä että tein lapsen tähän maailmaan. Hänellä ei tule olemaan millään tavoin helppo tulevaisuus vaikka minä mitä tekisin. Hänen elämänsä ei tule helpottumaan yhtään minkään uhraukseni takia. Eikä hänellä kohta ole läheisiä jäljellä kun kaikki nukkuvat pois. Jos jollakulla on jotain välejä ja järjetön, luja usko siihen yläkerran heppuun, niin rukoilkaa mulle 100€ lottovoitto, jotta pääsen vielä kerran viemään tyttäreni katsomaan pappaansa. Tää paska ei vaan ole oikein että kaikki helvetin rahat menee asuntoon, polttoaineeseen ja likalliiseen ruokaan. Mä en helvetti tupakoi, en juo viinaa, en uhkapelaa kuin lottoa, enkä oikeesti tee kenenkään elämästä maanpäällistä helvettiä tietääkseni. Kierrätän kiltisti, teen lahjotuksia aina kun voin, ja autan kaikkia ihmisiä ketä vaan pystyn, vaikka niillä viimesillä voimillani yli oman jaksamisen. Nyt vaan tuntuu siltä että mä lukkiudun tänne taloon ja en tee enää yhtään mitään kenenkään hyväksi. Mä alotan suruajan ja pidän sitä tän vuoden loppuun saakka ja katon sen jälkeen mitä maailmassa on tapahtunut. Ja JOS maailma ois vähän vähemmän paska, se puhelinsoitto isästäni ois tullu aamulla. Mä nimittäin otin ne tänään tilille kilahtaneet lapsilisät ja ostin lapselleni ruokaa ja pääsiäistarvikkeita sekä pari synttärilahjaa lähipiirin muksuille ja ilahdutin itseäni uudella kasvilla. Ylihintainen varmasti, 4 euron tokmannin oranssitähdykän. Jotenka näistä helvetin rahoista on jäljellä 15 euroa joilla meinasin ensi viikon elää maidon ja tuoreiden vihannesten suhteen.

26.1.22

Vihapuheesta ja ihmisistä.

 Aina toisinaan valvon öitä tai vietän päivällä tuntikausia pohtien, onko mikään tässä elämässäni minkään arvoista, tai voisinko parantaa asioita jollain omalla toiminnallani. 
Toisinaan olen lamaantunut omasta typeryydestäni, joskus toisten ihmisten typeryydestä. Aina kaikki asiat eivät ole henkilökohtaisia, eikä niitä voi ottaa henkilökohtaisesti, mutta toisinaan ne iskevät suoraan sieluun. 

Olen pohtinut tänä yönä erityisesti polyamoriaani. Se altistaa minut toistuvasti nimenomaan vihapuheelle; sille järjettömälle ihmisten syövereiden oksennukselle jota netti on pullollaan. Kun tavalliselta ihmiseltä, keskivertopersoonalta, rikotaan puutarhatonttu, ensimmäinen ajatus hänellä on jotain "voi helevetin nuoriso" ja olankohautus. 

Kun sama tehdään jollekin vähemmistöryhmälle, pitää aina miettiä mitä teossa on takana. Onko se nimenomaan sitä maalitusta, yksittäinen vihanpurkaus, satunnainen teko vai "viesti" jostain. Äärimmäisen kuluttavaa. Joskus se voi olla yliajattelua, joskus se voi olla jotain muuta. 
Aikanaan edellinen naapurini järjesti näitä ilkivaltatempauksia ja haukkui minua kirjoitus- ja lukutaidottomaksi ihmiseksi jonka kanssa on mahdotonta keskustella. Tietenkin facebook-ryhmissä joissa en ollut itse mukana. Sain näistä kirjoituksista sitten muilta naapureilta kuvankaappaukset ja yritin ottaa yhteyttä naapuriin; kun ei suostunut kommunikoimaan, tein lopulta rikosilmoituksen. Yritin saada häntä sovitteluun, mutta hän ei suostunut. Kun selvisi, että hän sai talonsa myytyä, luovuin koko asiasta sitten, ajattelin että kohta tämä loppuu. Ja yllättäin se ilkivalta (sähköjohtojen nyhtäminen, autonpulttien löysääminen jne) vakavammilta osin loppuikin. 
Otin yhteyttä keskusteluun osallistuneisiin muihin naapureihin ja kävin ovella muutaman kanssa juttelemassa. Mieleeni on noussut erityisesti eräs nainen jonka kanssa juttelimme hänen portaillaan; hän pyysi anteeksi ja sanoi ettei tiennyt mikä häneen meni kun hän keskusteluun osallistui ja minua leimasi tuntematta. Kerroin hänelle taustoistani ja asioistani ja avasin vähän millainen olen ihmisenä. Hän oli lapsilleenkin puhunut että äiti teki nyt tyhmästi ja osallistui nettikeskusteluun haukkumalla tuntematonta, ja että näin ei pidä toimia. 
Viis siitä miten hänet kohtasin, hänen toimintansa lastensa suhteen on se, minkä takia tuota ihmistä kunnioitan todella paljon. Se, että myöntää lapsilleen virheitään ja opettaa heitä niiden kautta, on järjettömän upea toimintatapa. 

Niin. Olen siis jatkuvassa valvetilassa vähän kaiken silmätikkuna olemisen takia. Se on kuluttavaa. Kuluttavaa on myös se, että kun viimeisin "pettäminen" tapahtui toisen kumppanini taholta, olen ollut ns. Tuntosarvet pystyssä hyvin pitkään tässä. Se heijastuu kyllä parisuhteeseen, joskaan ei ihan välttämättä sillä tavoin kun olettaisi. Tietyssä elämänvaiheessa olisin raivonnut enemmän, olisin syytellyt ja syytänyt vihapuhetta kai itsekin. Nyt olen vain äärimmäisen pettynyt ja pohtinut päiviä, viikkoja ja kuukausia että miksi minä tätä siedän? Miksi minä jaksan? Miksi jatkan? Mikä siinä ihmisessä on niin ihanaa että minä oikeasti altistan itseni näille tunteille? Olen jopa pohtiunut, että olenko rakentanut identiteettiäni liikaa polyamorian ympärille, että minun on pakko olla "se ainakin kahden miehen nainen", maksoi mitä maksoi? 

Eilen kumppanini soitti minulle olevansa päivystyksessä. Parina edellisenä iltana olin raotellut sanaista arkkuani appiukon menehtymisestä huolimatta. (Myönnän, ei oikea ajankohta puida hänen parisuhteellista käyttäytymistään.. Mutta kun ne tuntosarvet.) Ensin ajattelin että #taas sitä mennään", mutta hän oli kaatunut ja oli menossa kuvauksiin. Siinä kohtaa olin kyyninen, että taasko tuo ihminen etsii sairaslomaa luistaakseen velvollisuuksistaan, mitä ikinä ne olivatkaan, koululiitännäisiä tai työliitännäisiä. 
Seuraava puhelu oli sitten hänen diagnoosinsa; murtunut olkavarsi. Kun hän luki diagnoosinumeroa ja kertoi muutoinkin lääkärissäkäynnistä, ajattelin että mitä hiivattia tuo ihminen todistelee tuolla, onkohan koko lääkärissä kun kerran pitää noin todistella. 
Mietin sitten kuitenkin tovin päästä asiaa lisää; kyllä, hänen pitää minulle todistella koska epäilykseni ovat lukuisten valheiden jälkeen ihan tapissa lähes kaiken sanomisen suhteen. Ja siinä kohtaa mietin taas sitä, että miksi minä tuota ihmistä katson.. Miksi en vain ilmoita ettänyt on vaan tilanne se, että ei meidän ole järkeä jatkaa tätä. Että ei se luottamus enää löydy, kun joka kerta kun jotain käy, minä epäilen ensin valheeksi ja sitten vasta mietin että jos se totta puhuukin, miten minun tulee suhtautua? 

Illemmalla hain hänet syömään ja katselin hänen kipujaan. Olisin halunnut ottaa puolet niistä kannettavakseni, koska tiedän että kannan kipujani huomattavasti paremmin kuin kumpikaan kumppaneistani. Katselin häntä ja hän oli muutaman tovin se ihminen, johon olen rakastunut aikanaan; ilman vihaa, ilman ennakkoluuloa, ilman epäilyksiä. Ilman sitä kuorta jonka hän on kaiken paskan takia rakentanut päälleen.. Ja loppuillan ja yön pohdinkin, miten saisin sen ihmisen takaisin pinnalle. Miten saisin häneltä sen kuoren pois, kun hän ei itse kykene sitä riisumaan? Miten autan häntä olemaan se paras versio itsestään, kun yhteinen aikamme on kaiken suhteen niin helvetin kortilla? 
Fyysistä läheisyyttä ei ole ollut kuukausiin. En puhu siis seksistä vaan ihan vain ylipäätään kosketuksesta; kun hän päivää ennen päivystysreissuaan autosta lähtiessään kurkotti minua kohti ja antoi suukon, ajattelin pitkästä aikaa että ehkä meillä kuitenkin on toivoa? Ei se siis lopulta kovin paljoa vaadi, että löytää sen kipinän takaisin. Se, kantaako se mihinkään, on kai sitten kiinni siitä miten paljon kipinää ruokitaan. Aika näyttää.