Termiittejä

 Ennen, kun oli vain kaksi miestä, en oikeastaan kokenut olevani loppujen lopuksi sen kummallisempi kun että rakastin kahta miestä tasa-arvoisesti. Eikä sitä kovin moni tuntunut kummastelevankaan. Enemmän kummasteltiin sitä että kaksi miestä voi jakaa saman naisen, kaksi miestä voi tulla toimeen siitä huolimatta että tapailevat samaa naista jne. Kaikki se kummastelu ja ihmetys tuntui kohdistuvan kuitenkin miehiin ja heidän toimeentulemiseensa.. Tai sitten ihan kylmästi tuomittiin minut huoraksi. Usein jouduin oikomaan että noin niinkun yleiskielessä se on sitten se nainen joka antaa seksiä maksusta. Että se lutka-termi, mikä ei enää nykypäivän kielenkäyttöön monellakaan osu, olisi tässä kohtaa sitten osuvampi kuitenkin. Tai ystäväni Tellun sanoin "Lortto nyt vaan on nainen joka sattuu pitämään seksistä." Molemmat oivia sanoja, Huora sen sijaan on ammattinimike. Kannattaa erottaa toisistaan. 

Mutta nyt kun niitä on kolme, törmään enemmän siihen "olet naurettava"-ilmiöön mistä monet kahden kumppanin kanssa pyörivät törmäsivät. Itse olen yhtä 9 hengen polypalloa kummastellut (KUMMASTELLUT, en tuominnut) mutta lähinnä siltä pohjalta että en itse jaksaisi, mä toivon että mulla säilyy muukin identiteetti kun polyna oleminen sekä muukin ajanviete kun ihmissuhteet. Ja ihmissuhteissakin muu kuin rakkaussuhteet hallitsevana teemana. 

Mutta muutaman polytermin mä haluan oikeastaan kirjoittaa tähän auki, koska moni tuntuu kuitenkin etsivät termejä joilla puhua, sekä kaipaan ehkä sellaista .. Hyväksyntää? Siksihän mä alunperin mihinkään dokkariin lähdin mukaan ja olen haastatteluja antanut, koska oikeasti se kummaksunta ja hämmästely on jossain määrin kuluttavaa. Ja termeistä harva on ilmeisesti "Monomaailmassa" tuttu, mutta tunnetilat mä väitän kyllä olevan monellekin. Kuten NRE: se on kantava voima joka auttaa oikeastaan sivuttamaan jossain määrin (itseäni!!) nämä kummastelut. Ja juu, sillä viitataan yleensä sen uuden suhteen alkuun. Mä koen tän oman juttuni siinä mielessä poikkeavana että alussa sitä ei ollut, rysähti niskaan vasta kun tapahtui tiettyjä asioita ja epäilin rakastuneeni. 

NRE. New relationship energy. – Englanninkielisessä poly-yhteisössä lanseerattu käsite, jolla kuvataan sitä huumaavaa, päätäsekoittavaa energiaa, jonka valtaan ihminen uuden rakkaussuhteen alkuvaiheessa joutuu. NRE:n vaikutus kestää tyypillisesti muutamia kuukausia, mutta voi rakkaussuhteen jatkuessa pysyä yllä myös useita vuosia.

Ilmassa on paljon sitä, että tunteitani on väheksytty. Ei sillä, ne ovat minun tunteitani, ja oikeasti ei ole yhtään mitään merkitystä suhteideni kannalta juuri tässä hetkessä, hyväksyvätkö muut elämääni vai eivät, mutta muun olemisen kannalta hieman ahdistaa. En ole ainoa näin elävä, tietenkään, en edes ainoa suomalainen, enkä itseasiassa edes ainoa kouvolalainen joka toimii elämässään näin. 
Mutta on totta, että olen julistanut elämääni ääneen jo useiden vuosien ajan, joten siinä mielessä olen sitä "julkista riistaa", ja sitä kautta en niin ole halunnut kolmattani tähän samaan hullunmyllyyn. Kuulemaan miten väärin on rakastaa. Kuulemaan miten tämmöinen ei ole tervettä. Kuulemaan miten minä hyväksikäytän enkä oikeasti rakasta, enkä varsinkaan tiedä rakkaudesta ja rakastamisesta mitään. 
Hassua sinäänsä: jos olet ollut yhden ihmisen kanssa 40 vuotta, sittenkö tiedät rakkaudesta kaiken? Eikö silloin tiedä vain sen yhden suhdekokemuksensa? Eikö silloin vain tiedä mitä on olla yhden, saman ihmisen kanssa? Miksi se ihminen tietäisi enemmän rakkaudesta kun kukaan muu? 
En minä kyllä väitä itsekään tietäväni yhtään mitään muuta kuin teoriaa. Tiedän toki ihmissuhteista, ja vielä tarkemmin tätä nykyä opiskelen seurustelemista nepsy-ihmisten kanssa. Elämä on ihan koko elämänpituinen oppimisreissu. Jos oppiminen ja omaksuminen pysähtyy, ihminen jämähtää. Jämähtäneet eivät ole mielenkiintoisia ja mieleltään rikkaita laisinkaan. 

Onnellisuusmuuri  – Vähemmistöön kuuluvan ihmisen tarve osoittaa, että esim. polysuhteissa ihmiset ovat vähintään yhtä onnellisia kuin perinteisissä monogaamisissa suhteissa. Onnellisuutta voidaan siis pyrkiä tuomaan korostetusti esiin, jolloin se on tapa ”ansaita” samat oikeudet kuin mitä monogaamisesti elävillä on. Onnellisuusmuuri voi hankaloittaa avun hakemista, ja ammattihenkilön voi olla vaikea tunnistaa avun tarvetta, minkä vuoksi onnellisuusmuuri-ilmiö on tärkeä tuntea.

On olemassa siis termi Onnellisuusmuuri. Löysin sen vasta pari päivää sitten. Se on kuitenkin aika kuvaava. En ole sinällään avun tarpeessa, mutta ymmärrän täysin miksi saattaisi lipsua siihen todistelutarpeen puolelle. Sen verran väheksyntää tulee itsellenikin, vaikka en mitenkään tuossa arjessa taida leijua kenenkään muun silmissä kun kumppanieni. M tunnistaa sen onnellisuuden yllättävän hyvin, on nimittäin uskomattoman analyyttinen ihminen. Peikko ratsastaa täysin NRE:n suhteen, ja on hyvinkin aikaansaapa ja tarmokas. Polyamorian ymmärtämiseksi tässä kohtaa täytyy monosuhteilijan vaan pystyä tiputtamaan "näin minä itse kokisin" ajattelu pois. Peikolla ei ole syytä olla mustasukkainen tai epävarma, ja ehkä näin toisen metamurunsa kuvioihin tultua on helpompaa kokea se kaikki tuntemus kuin mitä oli aiemmin, kun Pantteri tuli kuvioihin, Peikko kykenee todennäköisesti nyt huomaamaan entistä paremmin ne hyötypuolet; onnellisuus peittää mm. kipuja jossain määrin, joten olen kykenevämpi tekemään asioita. Kivut eivät ole poissa, mutta sietokykyni on väliaikaisesti kasvanut, koska .. No. Uusi ihminen. Uudet tunteet. 
Ja mitä tulee siihen uutuudenviehätykseen: Puolitoista vuotta rakensimme siltä tekstailupohjalta tätä hetkeä, joten en laita kaikkea hullaantumisen piikkiin. Peikon kanssa tunsimme 5 vuotta ennen suhteeseen päätymistä ja Pantterin kanssa siinä siis vierähti karkeasti katsoen 10 vuotta. Eli keskimäärin 5 vuoden välein tässä on talsinut joku sellainen vastaan joka aiheuttaa sen tunteet että "ton ihmisen mä haluan omakseni". 
Pantteri on vähän epävarmemmalla pohjalla, koska uusi metamuru. Ei minun suhteeni kylläkään, mutta huomasin pienen epätasapainon hänen omassa asetelmassaan; pieni uhka että kuinka ison siivun M vie Peikon elämästä metamuruna. Toivon, että yhteinen aika viime viikonloppuna sai Pantterin havahtumaan että heidän juttunsa on heidän juttunsa, ja M ei vie mitään, ainoastaan lisää. 

Metamuru, MetAmour – Kumppanin toinen kumppani, joka ei ole itselle kumppani. Sana on lainattu suomen kieleen englannista, johon se on luotu englanninkielisen poly-yhteisön toimesta yhdistämällä kreikan sana meta, ”takana”, ”jälkeen”, ”kanssa”, ranskan sanaan amour, ”rakkaus”, ”rakas”.

"Kuinka monta miestä sun pitää haalia?" 
Se ja muut 10 kysymystä aihetta kiertäen. Etsinkö jotakuta elämääni tuolloin 1.5 vuotta koronapaskan keskellä? En. Löysinkö vahingossa? Kyllä. Olin tinderissä etsimässä juttuseuraa, ja löysin montakin sellaista, joiden kanssa höpöttelen ihan ilman romanttista sitoutumista. Käsitykseni mukaan myös M tekee tätä samaa; löytää ihmisiä elämäänsä epätavallisista paikoista. Peikko ja Pantteri taas enemmän etsivät vain seksi / parisuhdepohjalta tinderistä / fb-deitistä ihmisiä. Ehkä sen tindersävyn takia kesti tosiaan melkein vuosi ennenkuin ensimmäisen kerran tapasimme M:n kanssa livenä, ja silloinkin itseasiassa porukalla. Vasta toinen tapaaminen oli kahdenkeskinen, ja itseasiassa minun aloitteestani. Ensitapaamisella olisin halunnut koskettaa, mutta.. No. Ei sitä kaikkea uskalla kun ei tiedä mitä toinen ajattelee. Eikä taidettu toisellakaan kertaa hipelöidä, höpötellä vain. Sen jälkeen kaikki on ollut melko luontevaa, eikä ole tarvinnut kummastella toisen olemisia. 
Mutta niin. Oikeasti todellisuudessa en etsinyt. Kenenkään näiden kohdalla. He vain ovat kävelleet elämääni. Eli en minä tiedä montako miestä minä elämässäni haalin. Todennäköisesti en yhtään tämän jälkeen, sillä olen nyt jo saanut enemmän kuin ikinä uskalsin arvella. Joskus eroa pohtiessani Peikosta ja Pantterista, olen itselleni vannonut että ei ketään enää. Kaksilahkeiset saavat nyt olla olemassa keskenään, mun sydämeen ja elämään ei mahdu enää ketään muuta kuin tyttäreni. 
Mutta niin, vaikka vannoin vasten parempaa tietoani, tässä ollaan. Koskaan ei saa sanoa ei koskaan, hoen sitä aina muille. Mutta kun vahvasti oletin että tässä tämä elämä on, ei tarvitse muuta. Ei enää tunnesäätämisiä, ei uuden ihmisen kohtaamisia, ei mitään. Mutta samasta syystä tiedän etten voi sanoa että ei koskaan enää ketään. Enkä aio ketään "etsiä". En aio lisätä kumppaneideni määrää. En aio pohtia pienintäkään ihastumistani miltään suhdekantilta. En edes seksin kannalta. 
Mutta samaan aikaan en minä halua määritellä asioita. En minä halua rajoittaa itseäni minkään lokeron sisään. En vahvasti, aidosti usko että tulee muita. En olisi villeimmissä unelmissanikaan uskonut että kolme ihmistä elämässäni toimisivat noin yhteen.. Että heidän yhteinen olemisensa olisi, M.n sanoin, näin rentoa. Olen vahvasti etuoikeutettu, jopa polyjen maailmassa. 

Polykylläinen Polyamorinen ihminen, joka ei tällä hetkellä etsi tai halua uusia intiimejä ihmissuhteita. Käsitettä käytetään esimerkiksi, koska on täysin tyytyväinen nykyisten ihmissuhteidensa kanssa tai koska olemassa olevien kumppanien määrän, ihmissuhde- tai elämäntilanteen tai muun vastaavan takia ei halua tai kykene ylläpitämään uusia ihmissuhteita.

Ja kyllä.. Joskus koen huonoa omaatuntoa. Epäuskoakin. 
Eilen kyselin muutamilta ihmisiltä että miltä heistä tuntuu että mulla on nyt näitä julkisesti kolme. Vastauksissa oli hyvin vähän hajontaa.. Ehkä mä kyselin tarkoituksella ihmisiltä joille tiesin asian olevan ok, koska pelkäsin kritiikkiä? 
Paras vastaus silti oli se, jonka eräs naisystäväni totesi tiivistetysti kutakuinkin että "se on sun ja sun miesten asia. Pääasia että Roosalle homma on ok". Siinäpä se; pääasia että Roosalle homma on ok. 
Aion toki jatkaa kyselykierrosta.. En siksi että hakisin niinkään sitä hyväksyntää vaan kuullakseni niitä poikkeavia näkökantoja. Yhdeltäkään polylta en ole tullut kysyneeksi, mutta monosuhteisilta kyllä. Vaan suurimmaksi osaksihan se menee niin että "tuskin se meidän väleihin vaikuttaa". Eikä se vaikutakaan. 
Muistan silti kun eräs ihminen menneessä elämässäni joutui ikävään tilanteeseen kun hänen ystävänsä ilmoitti ettei voi olla ystävä tämän kanssa koska me olemme väleissä. 
On myös ihmisiä, jotka eivät voi olla facebookissa kaverilistallani koska "en jaksa selittää ihmisille / kumppanilleni". 
Muistan myös Peikon entisen työkaverin vaimon, joka tuli minulle aika puskista huutamaan Somessa yksityisviestillä minua huoraksi jolla ei ole mitään oikeutta astua hänen elämäänsä ja muutamat muut värikkäät sanankäänteet siitä monologista. En tiennyt edes kenestä on kyse, mutta oli sen verran railakasta, mutta tavallaan henkilökohtaisesti uhatuksi tulevan ihmisen tyyppiseltä tekstiltä että oli pakko kysäistä miehiltäni että tunteeko jompikumpi. Siitä siis paljastui yhteys. 
Joten juu, kyllä tämä saattaa ihmisiä ympärilläni jollain tavalla koskettaa. 

Hassua sinällään, mä en oikein oo osannut ajatella onko ihmisten suhteet suljettuja vai avoimia, onko ne monoja vai polyja. Ikinä ei ole kiinnostanut tarpeeksi. Mutta joka kerta jos jossain puheeksi jonkun kanssa tulee, kuuntelen mielelläni ja neuvon jos jotain ajatusprosessia voin johonkin suuntaan sysätä. Eli hei, vaikken mä kysyis just sulta mitään, vaikka sä et kuuluis mun lähipiiriin, saat silti kertoa näkemyksesi vaikka tän kirjoituksen kommenteissa. Olen aidosti kiinnostunut, koska mä en vaan osaa ajatella aina ihan kaikkia puolia vaikka kuinka haluaisin. 

 

Ajankäyttö ja tasapuolisuus

Ihmiset kysyvät monesti siitä tasapuolisuudesta.. Liittyen juurikin yleensä ajankäyttöön. Että kaikille kumppaneille pitäisi olla yhtä paljon aikaa. 
Julkisuudessa kun keskustellaan polyamoriasta, esitellään usein googlekalenteria, jonka avulla tasapainoillaan kaikkien polypallojen jäsenten ympärillä sekä sen, että kaikki ovat kartalla menoista. Synkataan kalentereja ja säädetään. Ollaan tasapuolisia ja hoidetaan kaikkea. 

Mulla ei ole googlekalenteria olemassa. Tai on, puolueaikojen jäljiltä, mutta en käytä sitä. Käytän paperista kalenteria, joka on lähes raamattuni. Siellä lukee kumppanien, lapsen ja omien menojen lisäksi paljon muidenkin läheisten menoja ja kuskauksia, huomioitavia asioita. Mä olen kynä-paperi-ihminen. En tietokoneotus. 

Mutta kalenteri on avainasemassa vain ja ainoastaan mulla menojen muistamiseksi. Kaikki muu ajankäyttö tapahtuu kuten normaalissakin perheessä, jossa vaara on että joku jää vähemmälle. Kun tulee kriisi, pieni tai iso, se saa aikaa eniten joka tarvitsee sitä. Verrataan taas niihin lapsiin: jos toisella lapsella on hammaslääkäri ja toinen on koulussa, hammaslääkärikäytettävä saa vähän enemmän aikaa vanhemmiltaan. Jos toinen on kipeä ja toinen ei, kipeä saa enemmän hoivaa. Jos toisella on koulussa hankaluuksia, toisella ei, yleensä huomio ja apu keskittyy siihen hankaluuksia omaavaan. 
Sama periaate mulla on kumppaneiden kanssa. Mä en yritä edes olla ajankäytöllisesti tasapuolinen millään tasolla. Mä jätän todella paljon kumppanieni omaan harkintaan ilmoittaa mulle milloin he tarvitsevat mitäkin, koska mä en voi aistia täältä pienen matkan päästä että mikä se tunnetila ja elämäntilanne just tänään on, ellei mulle sitä kerrota. 
On selkeästi porukkakokoontumisia, mikä on mahtavaa; moni polypari toimii siten että on yksi, jolla on useampia suhteita, eikä ne suhdesäikeiden päässä olevat ihmiset juuri ole tekemisissä kuin satunnaisesti, vaikka ovat, ja nyt puhutaan eettisestä polyamoriasta, tietoisia toisistaan kuitenkin. Harvalla on sisterwifes-tyyppisiä rakenteita, mutta niitäkin tiedän olevan ja tunnenkin yhden sellaisesta haaveilevan, alussa olevan polypallon. Toivon että he saavat toteutettua unelmansa ennenpitkää!
Mutta mä olen selkeästi onnellisimmillani silloin, kun mulla on koko porukka kasassa, muksua myöten. Silloin mulla on tunne että kaikki on tässä, mun ei tarvi miettiä, ei tule mitään yllättävää, ja jos tuleekin ulkopuolelta, nää kaikki saa otettua kopin jos tipahdan. 
Jokainen mun kumppaneista toimii eritavoin, huomioi eritavoin, eikä ilmeisesti koe olevansa juurikaan kilpailevassa asemassa keskenään. Oli se tunnepuoli, ajankäyttö tai vaikka seksielämä, jokaisella on vahvuutensa, ja oon pyrkinyt rakentamaan sen tasapainon niin että kerron heille myös sen; Miksi Juuri Sinä, Miksi Juuri Nyt. Haluan heidän tietävän oman merkityksensä omalle arjelleni, omalle onnellisuudelleni ja eritoten heidän vahvuutensa perhekokoonpanossa. 
Mä uskon että polypalloissa se, jolla on useita kumppaneita, on aina vastuussa omien kumppaniensa hyvinvoinnista sen suhteen että epätasapainoa ei synny. Kun on polypallo missä kahdella ja useammalla on kumppaneita, olen vahvasti siinä uskossa että jokainen on vastuussa vain omille kumppaneilleen ja metamurut tulevat sitten "omineen". 

Mä en usko että ihmisen ajankäyttö on rakettitiedettä. Joku kuittaili joskus mun somea seuratessaan että mulla tuntuu olevan enemmän vuorokaudessa tunteja kun hänellä. Se ei ole totta, tietenkään, vaan mä vaan käytän mun ajan eri tavalla. Jaan huomion eri tavalla. Mun elämän huonoin ajankäyttöväline on televisio; mä työnsin sen jo parikymmentä vuotta sitten elämässäni syrjään. Nykyään se On Olemassa, ja siinä kaikki. Ei voi sanoa että edes viikottaisin katsoisin jotain.. On ajanjaksoja että koukutun johonkin sarjaan ja katselen illat sitten sitä, kunnes tulee jotain muuta elämää tielle. Viimeksi katsoin Boston Legalin ja tuijottelin ihanaista roolihahmoa nimeltä Alan Shore. Ehkä fiktiivisistä hahmoista kaikken haluttavin, ihailtavin ja täydellisin. Kaikkine pikku eleineen ja olemisineen. Nam.  Taisin saada kaikki 5 kautta katsottua muutamia viikkoja sitten.. Ajatuksenani oli että aloitan Blacklistin uudelleen, mutta koska Peikko ilmoitti haluavansa katsoa myös, niin.. Niin. No, saatamme aloittaa koska tahansa tänä vuonna! Tai seuraavana. Aika näyttää.

Niin, siis televisio, eikä täten tällä hetkellä edes Alan Shore vie juurikaan aikaani. Minulla on siis aikaa kuunnella kumppanieni ajatelmia silloin kun he haluavat niistä kertoa. Live-tapaamisiin minulla on hyin vähän aikaa, jos niissä ehdoton vaatimus on kahdenkeskisyys. Jos taas saan tehdä esim. kotona samalla jotain, aikakartta laajentuu huomattavasti. Kykenen tekemään vaikka töiden / harrastusten parissa jotain koneella / siivoamaan samalla kun kuuntelen kumppaniani, tai vaikka kokkaamme koko porukalle. koen vahvasti että parisuhteissa kahdenkeskinen aika on hieman yliarvostettua. 
Olemme menneet ihan minimiajalla Peikon kanssa tyttäremme synnyttyä. Toisinaan käymme keikalla tms, ja osalla keikoista tyttäremme on mukana. Hetkeäkään en usko että lapsen takia seksielämämme on muuttunut tai vaikeutunut. Jos kohta lapsiarki kuluttaa eri tavalla, niin en tarvitse kuitenkaan koko illan treffejä ja täydellisen tyhjää kotia / hotellihuonetta seksille. Ei meistä useakaan aikuinen tarvitse, jos vaan avaamme silmämme. Voi se olla että takavuosien pettämisistä ja lortto-elämästä jäi käteen se, että aina löytää aikaa ja tilaisuuden moiselle toiminnalle näin halutessaan. 

Ja koska parisuhteet ovat oikeasti suureksi osaksi muuta kuin seksiä. Ne ovat yhteenkuuluvuutta. Sitoutumista. Arkeakin, vaikka asuisi erillään ja etäsuhteessa. Luottamusta. Ja kaiken sen saa toimivaksi vaan keskustelulla. Harvassa ovat ne asiat mitkä blokkaavat täysin ihmisiä keskustelemasta mistään. 
No, yksi niistä oli muuten todettavissa laivalla; aioimme mennä hetkeksi karaokeen M:n kanssa kun muutama seurueesta halusi laulaa. Kävely laivakannelle, karaokemestan ovelle ja ihan täysin keskustelematta aiheesta molemmilta: "Ei." ja ympäri. Joten joo, on asioita jotka blokkaavat keskustelun, mutta niitä harvoin on arjessa niin paljoa. 

Eli kumppanini hakeutuvat seuraani, joko kahdenkesken tai porukkaan, ja juttelemme. Joko kahdenkesken tai porukalla. Tai he keskenään. Ihan mistä vaan. Ei aina Tunteista. Ei elämänhallinnasta. Ei isoista asioista. Politiikasta. Pelaamisesta. Oluista. Tuoksukynttilöistä. Lapsista. Uutisotsikoista. Siivouksesta. Leffarepliikeistä. Musiikista. Kaikesta? 

Mä kyselin kahdenlaisilta polyilta eilen kokemuksia tasapuolisuudesta koska lopulta mun oma näkökanta on ihan hiton rajoittunut. Mä olen omasta mielestäni tarpeeksi tasapuolinen, olen käytettävissä tarvittaessa, ja en yritä luoda keinotekoista tasapuolisuutta. (Juu, esim. rahallisesti yritän saada kaikille samanarvoiset lahjukset juhlapäiviniä, keskittyä kertomaan saman aiheen positiivisa asioita kaikille samalla viikolla, ellei kukaan mitään erityistä toivo jne. Mutta siinäkään en ole neuroottinen, ja sitten tulee joku ulkopuolinen häiriö kuten tuo ihanainen ystävämme POSTI joka estää asioiden perilletulon...) 
Osa polyista oli niitä joilla oli useita kumppaneita ja osa oli sitten kumppani jollekin useamman suhteen pitäjälle. Vastaukset eivät eronneet: suurimmat kiistakapulat olivat ajankäyttö ja ikävän tunne arjessa. Aivan ylivoimaisesti.  Eli siellä ei ole juurikaan mitään suurta mustasukkaisuusdraamaa, ei sellaista että sitä huomiointia tapahtuisi epätasapainoisesti (lahjat, kortit, muistamiset, osallistuminen suvun juhliin jne). Oletin itse hajontaa olevan enemmänkin.. Mutta ajankäyttö ja ikävä, ihan jokaisella jolta vastauksen sain. 

Eli joo, mä oikeastaan itsekkäästi vedän tästä johtopäätöksen että kun näistä kolmesta vain yhden suusta on tullut aikanaan "musta tuntuu että sulla ei oo aikaa mulle", olen selvinnyt suht hyvin tasapainoiluni kanssa. Parantaa voi aina, tietenkin. 

Toksiset tunteet

 

"Itse näkisin niin, että vakavat suhteet itsessään helposti ovat "toksisia". Niissä liikkuu luonnostaan melko vahvoja eli väistämättä myrkyllisiäkin tunteita. Mustasukkaisuus, totta kai se lähtee melko alkukantaisista ja ikävistä lähtökohdista. Vaikkapa menettämisenpelosta ja liiallisesta (?) sitoutumisesta." 

 Poimin tämän kommentin erään facebook-polyryhmän keskusteluosiosta, sillä se sai minut ajattelemaan. Onko asia tosiaan näin?  

Tein "suht paljon" ajatustyötä päästäkseni aikanaan irti esim. mustasukkaisuuden tuntemuksista arjessa. Ne olivat suurelta osin opittuja, sellaisia että yhteiskunnassa rakkaus määritellään usein siten, kuinka omistushaluinen olet. Minulle oli opetettu, tahtomattaan tietenkin, että mustasukkaisuus on ok. Että "se rakastaa mua eikä halua jakaa mua" on oikeanlainen tapa ajatella.  

Ja onhan se osittain; olen tilanteessa jossa olen mustasukkainen. En kuitenkaan kumppanini genitaaleista, vaan ajasta ja huomiosta. Olen valmis jakamaan, olen valmis antamaan paljon omistani, mutta entä kun tilanne menee epätasapainoon niin että sitä jakamista on enemmän kuin omalle itselle on sopivaa?  

"Epämukavuudestaan huolimatta jokainen tunne on yhtä tärkeä ja jokaisella tunteella on oma viestinsä kerrottavanaan. Meidän tehtävämme on oppia kuuntelemaan."  (Susanna Jussila, 2022)

 Tässä kohtaa myönnän edistyneeni viime vuodesta tähän hetkeen ihan mukavasti. Olen oppinut kuuntelemaan enemmän mitä tunteeni kertovat ja jopa jonkun verran yritän elää niiden viestimän mukaan. Ei minusta koskaan tule tunne-eläjää, olen siihen liian .. Epävakaa? Tarvitsen päätöksilleni yleensä jotain muuta pohjaa kun että tää on nyt fiilispohjalta tässä näin. Toki sitäkin, mutta.  

Havaitsin että mä olen itseasiassa mustasukkainen useinkin, pienistä asioista arjessa. Kateellinenkin ehkä? Mä tajusin myös että mustasukkaisuus on mulle ihan puhtaasti signaali siitä että jonkun asian pitäisi mun mielestä muuttua, olla toisin. Eli esim. enemmän aikaa mulle (oli se aika kumppanin kans vietettyä aikaa tai oman lapseni.) 

Mä käsittelen sitä kyllä sinällään hyvin, että en järjestä draamaa kuten teini-minä. Se oli viis hirttä poikki samantien jos ei jokin asia mennyt kuten halusin. Hermoromahdus ja koko maailman romahdus.

Sittemmin, todennäköisesti iän myötä ja kokemusten karttuessa olen pehmentynyt paljon. Hyvin paljon. Nyt vaan vituttaa, eikä sitäkään aina päivittäisellä tasolla.  Ystävistäni en ole tainnut viime aikoina olla mustasukkainen. Viimeaikoina-käsite käsittää siis sisäänsä aika ison osan aikuisvuosistani tässä yhteydessä. 

Ehkä kaikkein kuvaavimmat ja toisaalta eniten oivalluksia tuottavat hetket olivat nuo muutamat Pantterin syrjäloikat: silloin olin tilanteessa että olin mustasukkainen mutta myös satutettu ja loukattu valheilla.  Pohdin siis paljon ihan että onko se kuitenkaan mulle ok jos näillä on muita kumppaneita? Pystynkö mä nyt kuitenkaan tasavertaiseen olemiseen?  Mutta tulin muutaman viikon pohdintojen jälkeen siihen lopputulemaan että mustasukkaisuus mm. ajankäytöstä olisi ollut selätettävissä, mä en lopulta ole mustasukkainen siitä, että Pantteri oli muualla, jonkun muun kanssa tekemässä jotain. Muhun sattui se, että mut oli vaihdettu uuden vuoden aikana valheella, ja mut oli jätetty yksin mun synttäreinä. Siitä on edelleen aika vaikea päästä yli.. Että mä merkitsin niin vähän siinä kohtaa kun Pantterilla löi tunteet johonkin muuhun ihmiseen.  

Ja siihen se salailu.. Kummankin osalta. Kaksi lähes yhdellä viivalla yhtenäiseksi vedettävää kokemusta missä multa salattiin paljon, mun selän takana kehiteltiin asioita ja sitä suhdetta multa kysymättä. Mulle kertomatta. Ja tarjottiin valheita vastaukseksi kysymyksiin.  Mitä mä annoin vastalahjaksi? Avasin kotini ovet. Sydämeni. Ystävyyteni. Mahdollisuuden olla osa mun ja lapseni elämää.  

 Se ei kuitenkaan pelastanut tilannetta, eikä heidän suhteensa jatkunut Pantteriin, Pantterin tahdosta. Mä olisin ollut valmis yrittämään ja korjaamaan, mutta päätin, että jos kolmas menee saman kaavan mukaan, mä luovutan ja heitän hanskat tiskiin. 

Joten todellisuudessa mä en ole päässyt siihen tilanteeseen että kummallakaan näistä kumppaneista olis se toinen, yhtä merkityksellinen ihminen kun minä, tässä elämässä kulkemassa mukana.  

Pahimmat mustasukkaisuudet eivät tulleet siitä että Pantteri vei heitä treffeille tai vietti aikaa heidän kanssaan kahden, vaan siitä, että minua hän ei vienyt. Ei treffeille. Ei syömään.  Heille ostettiin lahjoja, minulle ei ostettu. Pärjäsin ilman, kun ei sille ollut vertailukohtaa; minä en tarvinnut. Mutta jos muut ovat sillä viivalla, että he saavat ja ansaitsevat, miksi minä en ansaitse?  Ja jos minä annan aikaa heille kahden, miksi minä en saa itse aikaa kahdenkesken, vaan minun ajallani minun pitää jakaa Pantteri esim. tekstailuun, työkavereiden kanssa, perheen kanssa, kaiken. Että minä en saanut sitä samaa, mitä muut, oletettavasti samalla viivalla olevat otukset saivat. 

 Avoin on suhteeni myös M:n kanssa, luonnollisesti. Aloitimme avoimelta pohjalta ja suurimmaksi osaksi kuvittelen tietäväni mistä on kyse, ja mitä hän toivoo ja odottaa muilta suhteiltaan ja tulevaisuudeltaan.  Eräs erityinen ystävä hänellä on. En ole kysynyt sen kummemmin heidänkään suhteensa fyysisistä laaduista, mutta eilen pohdin sitäkin; kiinnostaako se minua? Sattuuko ajatus? Selviänkö jos onkin jotain?  Ei se kiinnosta, ellei hän ota sitä puheeksi. Ajatus ei satuta. Se ei edelleenkään ole minulta pois. Selviän, vaikka olisi mitä, kunhan tilanteeseen ei sisälly tahallista valehtelua ja harhaanjohtamista.  Eli olen siis mustasukkainen, jälleen kerran, vain siitä ajasta mikä minulta otetaan pois.

 Eli se aika, kun hän on _tässä_, jaan hänet muun perheen kanssa. Se on tärkeää aikaa, ja se on ollut erityisen upeaa miten hän on sujahtanut elämäämme. Mutta olen jo oppinut tuntemaan hänet perheen kesken, olen oppinut tuntemaan hänet sosiaalisissa tilanteissa joissa muita on ympärillä ja olemassa. Joko tuttavia tai vieraita, ns. vain "yleisönä". Mutta yhtäkkiä tajusin että haluan enemmän yhteistä, skarppia valveillaoloaikaa. Siten että kumpikaan ei ole täysin uupunut kaikesta sosiaalisesta toiminnasta, vaan on ihan oma itsensä siinä määrin kun se toisen seurassa voi olla.

 Koska sitä minulla on ollut kuitenkin aiempienkin kahden kanssa: aikaa vaikka illalla lapsen nukkumanmenon jälkeen, aikaa paljon ennen lasta. Tunnen heistä paljon piirteitä jotka tulevat esiin vain kahdenkesken, ihan arkisissa tilanteissa.  Ne piirteet puuttuvat paljolti M:n kanssa. En näe häntä silloin, kun hän ei halua. En ole osa huonoa, saan vain hyviä hetkiä. Ja tajusin että haluan niitä huonoja, en pahimpia, mutta osani huonoista. Haluan kaikki säätilat, en pelkkää aurinkoa. 

 Joten se, että aina on jotain muuta ympärillä, on käynyt rasittavaksi, ja purkautuu mustasukkaisuutena. Mustasukkaisuus itsessään ei näy ulkopuolelle vielä, mutta.. Ehkä on syytä toimia ennenkuin näkyy. 

 Joten: Mitä ovat vakavat suhteet? Miten se määritellään? Onko vakava suhde polyamoriassa mitä? Onko se vakavasti otettava suhde? Jos on, sitä ovat kaikki kolme kumppanuussuhdettani tällä hetkellä. Onko se aikuismaista käytöstä suhteessa, jotta se voidaan ottaa vakavasti? No sitä mä en ole koskaan osannut olla. Eilen nuolin Pantterin naaman märäksi. Joten... Mutta mä koen nää kaikki kyllä vakavaksi suhteeksi siinä määrin mitä sillä oletan tarkoitettavan. Enkä mä usko, että näinkään isossa (monosuhteiden maailman mittakaavassa) suhdemytyssä on kovin paljoa toksisia piirteitä. Tai sitten olen niille sokea. Mä näen kumppaneissani yhteistyötä, yhteistä hauskaa, huolenpitoa myös toisistaan (Itseasiassa enemmän toisistaan kun meikäkäläisestä, murr.) sekä keskittymistä yhteiseen päämäärään; että kaikilla on hauskaa ja yhteistä aikaa on riittävästi eikä kukaan tunne itseään syrjäytetyksi.  Jälkimmäisestä toki otan ison osan vastuuta, mutta siitä jatkan huomenna. 

X ja M.

 Tapasin ihmisen netissä, tinderissä, n. puolitoista vuotta sitten. Lyhyt ja ytimekäs profiili, söötti tyyppi vekkuli ilme kasvoillaan. Poikkesi kovin valtavirrasta sillä hän etsi tekstarityttistä. Mä laitoin hakemuksen sisään ja ehdottelin whatsappia. Sopi kuulema mainiosti. 
Esittelin Pantterille ja Peikolle profiilin joko matchia  seuraavana tai ehkä joka samana päivänä, ja kerroin että hakemukseni on hyväksytty. 

Vaihdeltiin viestejä puolin ja toisin hyvin arkisistakin asioista, ja mä huomasin enemmän ja enemmän odottavani kuulumisia. Opin välittämään hänestä monella tasolla, joskin ajattelin että todennäköisesti olemme platonisessa suhteessa vielä hyvin kauan.  Platonisessa ja etä-suhteessa tarkalleen. 
Jutustelua "vain" tekstitse kulki vuoden päivät, kunnes sitten tapasimme. Pidin hänestä valtavasti. Hän sai minut nauramaan ja monesti ajattelemme samansuuntaisia asioita.. 
Alusta asti on ollut selvää että minulla on kaksi miestä, ja hän sitten kolmantena kuvioissa. Päädyimme jossain kohtaa tilanteeseen jossa livetapaamisia alkoi olla aika paljon,. vaikka suurin osa muuta kuin kahdenkeskisiä. 

Se tapa, intensiteetti, jolla hän oli tyttäreni kanssa, ja tapa jolla hän kohtasi molemmat mieheni ja myöhemmin myös äitini, oli mielestäni lähes ennennäkemätöntä. Kaikki tuntui soljuvan hienosti ja mahtavasti omalle paikoilleen, ja sain tämän otuksen, olkoon tästä eteenpäin bloginimityksellään mukana, eli M:n haastamaan itseään ja olemaan livekontakteissa useammin ja isommassakin porukassa. On tärkeää toisinaan tulla pois omilta mukavuusalueiltaan. 

No, oltiin siis tilanteessa jossa hän oli hurmannut minut olemuksellaan ja perheeni kautta. Kaikki sujui oikeastaan aika mahtavasti, ja ajattelin että olen kyllä uskomattoman mahtavassa asemassa ja uskomattoman onnekas että minulla on kolme upeaa miestä jotka haluavat olla elämässäni. 

Ihastun suht helposti, ja elämääni mahtuu muutamia vakaviakin ihastumisia. Mutta rakastumisia? Niitä on aika harvassa. Todennäköisesti niitä on elämäni aikana, tai ainakin aikuisen elämäni aikana ollut vain kaksi kappaletta. Toinen on blogissa mainittu X, eli se tapaus jonka vuoksi olisin tehnyt mitä vain, mennyt minne vain, ja jonka vuoksi ajatukseni kiersivät kehää. Meistä ei koskaan tullut mitään, meillä ei koskaan ollut muuta kuin kädestä kiinni pitämistä, mutta kaikki nämä vuodet X on ollut ajatuksissani. 

Kun tutustuin aikanaan Peikkoon ja samoja aikoja Pantteriin, ihastuin vahvasti. Myöhemmin tuo tunne on muuttunut rakkaudeksi, kumpaakin kohtaan, Joskin eritavalla suhteessa toisiinsa.. Mutta rakastunut? En tiedä olenko ollut koskaan heihin?  En usko. Vain vahvasti ihastunut ja kiehtoutunut.. 

Sovin aiemmin M:n kanssa, että varjelen häntä jonkun verran julkisuudelta. En oikeastaan halunnut hänen kimppuunsa ketään kyselemään outoja vahtimatta, joten oli helpompaa pelata varmoin kortein ja olla mainitsematta somessa muutoin kuin sivulauseessa.. Ehkä joku pieni viaton kuva jossain vaiheessa. Ja tilanne alkoi tuntua minusta vähän oudolta. Minun teki mieli huutaa koko maailmalle, miten upea mies(kolmikko) minulla on! Se on ahnetta, tiedän. Se on hulluakin, tiedän. Ja ennenkaikkea on typeryyttä väittää että he kaikki ovat saman arvoisia elämässäni. Vaan kun se on totta. 

Voiko olla samanarvoisia, jos toiset ovat kuuluneet elämääni 15 vuotta ja yksi 1.5 vuotta? 

Minä siis rakastan Pantteria ja rakastan Peikkoa hyvin paljon. Mutta rakastunut en heihin ollut.. Vahvasti ihastunut jossain kohtaa, joka sitten muuttui hellyydeksi, rakkaudeksi, kiintymykseksi. Nyt se on rakkautta ilman kysymyksiä. Puhdasta, ehdotonta rakkautta, vaikka nuo mitä töpeksisivät. 

M:n kanssa menimme viikonloppuna laivalle. Suhteessamme on ollut edelleen aika vähän fyysisiä kanssakäymisiä, mutta henkisesti olin valmis heittäytymään ihan mihin vaan. 
Ja niin siinä itseasiassa kävikin. 
M pääsi, en tiedä suunnitellusti vai suunnittelematta, yllättämään puskista muutamankin kerran. Tai no, puskista ja puskista, ei mitenkäänhiippailemalla sivistyneesti vaan rysäyttämällä kerrasta ja kovaa. Sen seurauksena sitten makoilen tässä sohvalla ja pohdin elämääni niin monelta kantilta että aivot ovat solmussa, peukalonnivelissä ylirasittumaa pyörittelystä. En kykene oikein tarttumaan mihinkään ja olen ikävissäni. En kykene tiskaamaan, jään tuijottamaan tyhjyyteen eri syistä kuin ennen. 

Odotin yhdessäoloa, jotain jutustelua ehkä enemmän muista risteilyvieraista kuin meistä, ehkä joku pieni kävely tukholmassa. Sellaista rentoutumista, nukkumista, palautumista jonka avulla jaksaisin taas jonkun aikaa suorittaa kaikkea sitä mikä on työlästä arjessa. 

Tähän mennessä olimme siis fyysisesti lähinnä vaihtaneet varovaisia huulipusuja, sellaisia hipauksia enemmänkin. Kädestä pitämistä ja silittelyä, hipeltelyä nukkumaan mennessä. Ja se on riittänyt loistavasti! Itsehän karttelen fyysistä läheisyyttä, eikä halailu oikein ole mun juttu, eikä varsinkaan sohvalla leffan ääressä hipeltely ilman seksuaalisia sävytteitä. En siis osaa olla oikein romantikko, vaikka Peikko on hyvää työtä tehnyt että sellaisia piirteitä löytäisi minussa. Mutta.. Että on joku sellainen mies vierellä joka ei halua käyttää kaikkea kaksinoloaikaa siihen että saa seksiä? No. Vähän uutta. Meinaa siinä mielessä että tähtäimessä on kumppanuus eikä ystävyys. Uutta, yllättävää mutta ehdottomasti hyvällä tapaa uutta. 
Siinä siis on odotukset aika rutiininomaiset, että mitä tulee tapahtumaan. 

No, sitten se pääsikin yllättämään ensimmäisen kerran; sosiaalinen perhonen joka halusi ihmisten ilmoille. Sitten M päättikin että joo, voidaan suudella! Kieltä peliin. No siinä kohtaa minä olin jo solmussa, koska en yksinkertaisesti ajatellut että se on yhtään hänen juttunsa. Hieman pelottavaa ja yllättävää, erityisesti hämmentävää ja vaati vähän selityksiä että Miksi. "Se oli sellainen risteilyerikoinen". Okei. 

Päätin perjantaina myös sen että joo, kyllä mä rakastan ja voin kertoa että rakastan. Kyl se määritelmä sopii tähän. Joskus M on kalastellut "R-sanaa kehiin", mutta mä olen päätynyt kertomaan että hän on mulle tärkeä ihminen ja kumppani, mutta en taida olla muuhun valmis vaikka tyttäreni on sitä mieltä että "äiitiii. Mä tiiän että sä rakastat M:ää ihan samalla tavalla ku isejä." Mutta niin, kerroin sitten rakastavani. 

Pääsimme toiseen päivään ilman kohelluksia, hän pääsi yllättämään olemalla jälleen sosiaalinen tilanteessa jossa olin valmiiksi hämmentynyt, olin itse sosiaalisesti aivan kaikkeni antanut, menin edellisten vuorokausien2x5 yöunilla (olin lakkovahtina aamusta, ja .. no. En mä osaa nukkua illalla kun kello vaan kirmasi niin kovaa!) ja sitten jatkoin päivää 4 tunnin yöunien jälkeen. Minulta vaadittiin oheisohjelmassa (emme olleet siis kahdestaan millään lemmenlaivalla, vaan ohjelmallista toimintaa päivän ajan meikäläiselle..) hyvin paljon muistikapasiteettia menneistä vuosista, innostusta, ideointia ja kaikkea sitä missä joskus olinkin hyvä. Ehkä saattaisin olla nytkin jos taustalla ei olisi järjettömän vaikeat pari vuotta kuolemien, syöpien ja muun kanssa. Viikonloppua varjosti myös kahden koiran eläinlääkärihommat (kaikki nyt ok!) ja pelko siitä miten neitiseni pärjää kotona isien kanssa. En epäillyt etteikö isit hänen kanssaan, vaan todellakin toisinpäin. Pelkoni osottautui aiheettomaksi, onneksi. 
Mutta olin siis kaikkeni antanut ja tilanteessa jossa olisin painunut tuollaisen jälkeen kotiin päikkäreille ja siivoamaan arkisesti, jouduin käyttämään lisää aivojani, sietokykyäni ja tarkkaavaisuuttani. Vieraiden ihmisten kanssa, tuttujen ihmisten kanssa ja ihmisen kanssa, jonka seurassa vietettyjä öitä on vain kourallinen, jonka pitäisi lukeutua loppuelämäni kumppaniksi kuitenkin. Aivan järjetön yhtälö yhdistettynä kipulaastarin vaihtopäivään (ne joilla on, tietävät mitä kävin läpi. Muille ei voi edes yrittää selittää..)
Musta näkee aika hyvin kehittyvän väsymyksen, luovuttamisen ja sen että enää ei vaan pysty. Mihinkään. Mutta M? Opin että romahtaa kerralla sosiaalisesta, analysoivasta perhosesta tilaan jossa pyytäessäni häntä kertomaan ajatuksiaan päivästä, vastaus on "En." Ja päälle aika kiukkusävytteinen info siitä että ei jaksa mitään tunteista ja tuntemuksista keskustelua ja se siitä. Aistin kyllä ärtymyksen, ehkä väsymyksen ja tajusin että mulla ei ole hajuakaan mistä on kyse, kun tuo ihminen käyttäytyi aivan erilailla kun muut tuntemani ihmiset. Rehellisyyden nimissä on sanottava että jos tilanteessa olisi ollut Peikko ja minä, olisin ilmoittanut että "Hyvä on, ole känkkäränkkä, mä en jaksa. Hyvää yötä." ja kääntänyt selkäni. Pantterin kanssa olisi pitänyt kaivaa väsymyksen syy ja n.2 tuntia keskustelua omista fiiliksistä ja siitä, mikä päivässä väsytti, mikä aiheuttaa kiukun, ja lopulta olisin päätynyt jollain tasolla purkamaan toisen ärtymystä ja ärsyynnystä tai tappelemaan. No, koska suljettu laiva ja ainoa mahdollisuus pakenemiseen on uiminen kotisatamaan niin ei oikein olisi voinut tehdä  muuta kuin päätyä purkamaan se ärsytys tavalla tai toisella jotta matka voi jatkua.
Kaksi toimintatapaa, uusi, kolmas ihminen ja avuton meikäläinen sanoinkuvaamattoman väsymyksen (fyysinen ja henkinen) vallassa. Mitä voin tehdä? Ei riitä ideat, ei keinot. Epätoivo ja luovuttaminen. Romahdin. Mulla ei ollut enää mitään avaimia ratkaista mitään, en tiennyt mitä olin tehnyt ansaitakseni vähäsanaisen murinan joka kenen muun tahansa kanssa olisi tarkoittanut että minä aiheutin jotain miksi toisen käytös muuttuu radikaalisti. Jotain mitä en ymmärtänyt tehneeni enkä aiheuttaneeni. Romahdin. Päätin että jutellaan aamulla ja lähdin omaan hyttiini päin. 
Päädyin seisoskelemaan kannella, pohtimaan asioita. Juttelin muutamien ihmisten kanssa, ja omien ajatusteni kanssa. Päätin että tää ei ole enää tän arvoista, mä luiovutan. Aloitin aktiivisen ajatustyön, laitoin pari viestiä M:lle jossa selitin että mä haluan irti, ja ohjeistuksen välttämättömien asioiden hoitamiseksi niin että ei tarvitse nähdä enää kasvotusten ja annetaan asian olla. Pohdin ajatuksissani miten kerron Peikolle ja Pantterille, miten kannan vastuun heidän menetyksestään (on sanottava että tänä aikana M:stä on tullut kertakaikkiaan erottaman osa meidän kaikkien elämää.) miten hoidan tilanteen pikkuneidin kanssa. Mulla oli se alkubriiffaus jo kasassa, ettei tarvitse sitten autossa kotimatkalla enempää romahdella. Käytännön ihmisenä siis kaikki läjässä ja oma itseni kasattuna aamun kohtaamisia varten. Että romahdan sitten maanantai-aamuna kotona, kun tässä ei ole ketään näkemässä ja kuulemassa, ulvon sitten silmät päästäni ja sieluni viemäriin enkä koskaan enää anna itseni välittää kenestäkään uudesta ihmisestä. Poistan tinderin ja erakoidun kotiin kunnes alzheimer vie ja muuttaa käytökseni. 

Meillä oli käytännön syistä siis eri hytit, olin oman, kuskattavan porukkani kanssa ja hän yksin. joten minä lähdin omaan hyttiini nukkumaan kaiken puolentoista tunnin edestä. Ei taas voi kun pohtia että mikä järjettömyys oli lähteä koko reissuun.. 

Tähän mennessä siis kaikki riitely elämässäni on ollut sitä että olen pyytänyt anteeksi. Käytännössä mun jokainen pitkäaikainen vakavasti otettava kumppani, jonka kanssa olen riidellyt, on ollut sellainen, että mä olen se joka katuu ja pyytää anteeksi ties mitä. Saan sitten yleensä kyllä sen anteeksipyynnön toki itsekin, mutta siis aloiteen tekijä olen lähes poikkeuksetta minä. Ja koska en mieltänyt tätä nyt riidaksi, vaan puhtaasti tilanteeksi, jossa erosin, niin..Niin. Enkä koskaan ole eron jälkeen ketään ottanut takaisin. Ja totuuden nimissä on sanottava, että historiaan 1.5 vuoden aikana mahtuu yksi tilanne että hän päätti puolestamme, että tää oli tässä. "En voi antaa sulle mitä sä tarvitset, hyvästi". Eli hän ei löytänyt sosiaalista jaksamista tulla keikalle, jolle häntä olin pyytänyt. Ei niin että olisimme sopineet edes että hän tulee, vaan harkitsee tulevansa. Ja haluaisi ehdottomasti nähdä. Vaan ei tullut. Ja sitten seuraavana päivänä heihei ja hyvästi. Ai jumalauta että mua vitutti silloin, ihminen vaan päättää mitä MINÄ haluan, ja sitten vielä ettei voi antaa sitä, ja sen jälkeen vielä että mulla ei oo mitään sanomista siihen? Ja päälle sitten se että Peikko räyhää _minulle_ että minä suututin M:n ja tein taas jotain, vaikken ollut oikeasti todellisuudessa oikein sanonut mitään. Mut vaan heivattiin yli ja kumppanit ei anna edes sympatiaa. (Hei, Ville, Jos sä luet tätä niin tää on se hetki kun mä sun kans jutellessa tajusin että siellä jossain on sellanen ihminen jota en livenä oo tavannut mut sulla on aina, Ihan Aina erityinen spotti mun sydämessä koska sä tajusit mitä mä siinä tilanteessa tarvitsin <3 )  
Ja nyt mä olin tekemässä itse samaa. Sillä erotuksella etten muuten tarkastanut menivätkö viestit perille. Mä olin ilmotukseni antanut, tehnyt aika monta työtä ajatustyötä asian eteen ilman toisen osapuolen reaktiota, jonka puhtaasti oletin olevan "fine. Parempi näin. Mennään eteenpäin, kiitos kaikesta, hyvästi." Ja vielä tilanteessa jossa on oikeasti puhuttu että tuli tästä mitä tahansa, ei kadota toistemme elämästä. Jatketaan ainakin ystävinä. 
Mutta niin. Eksiä ei oteta takas, eroprosessi on päänsisäisesti käyty, romahtamista ja loppulista oman sielun uudelleenkasausta vailla. Ja sitten se haluskin puhua? Mitä tässä enää on puhuttavaa?  Ei mitään. Ehkä joku käytännön homma et jatketaan ystävinä siten että saa vielä tavata jätkiä ja muksua, mulle riittää et se jää ystäväksi sinne pikaviestinohjelmien yhteystietoihin. 
Ja kuitenkin se halus että tuun siks aikaa hyttiin et haen korut, joiden osalta sovin että voi laittaa postissa. Reiluuden nimissä oisin muuten laittanut postimaksunkin tilille, ja naputtelin yöllä jo automaattimaksuun seuraavalle rahapäivälle summankin.. 
Mun suorat aivoni ois hoitaneet tilanteen ihan just niin. Mut että jos kerran jotain sanottavaa on niin okei, sanokoon, mä kyllä jaksan kuunnella naljailun ja vittuilun ja ties minkä mitä odotettavissa on. Saanpahan kuulla et mitä mä tein eilen väärin. 
Ja koko tää ajatusketju hyttiin kävellessä SILTIKIN että mulle oli viesteissä tehty selväks että nyt pitäs juoda kahvit ja vetää vähän henkeä. "En mä halua näin helpolla luovuttaa", Niin. Mutta kun mä olin jo luovuttanut. Hän selitti viesteissä vielä selkeästi käytöksensä syyt, ja se että häntä syytin simpukoitumisesta ja poistyöntämisestä, oli vaan mun väärää tulkintaa tilanteesta väsyneenä. 
Luin viestiketjumme jälkikäteen uudelleen ja sieltä on rivien välistä kyllä nähtävissä M:n puolelta "tää on riita, mä haluan sopia", mutta mä olen ihan paska näkemään sellasia asioita. Mä en itsekään osaa piilottaa merkityksiä, joten mä en osaa niitä etsiä ellei erikseen käsketä. Eli mä lähdin sinne hyttiin siltä pohjalta et M haluaa korkeintaan analysoida käytöstä ja sit mä pääsen jatkamaan elämääni. 
Mutta ei, siitä toinen viikonlopun mindfuck. Se ei halunnut mun menevän pois? Se ei halunnut päästää irti Minusta. Meistä. Eikä meillä ole yhteistä kotia, lapsia, ei mitään mikä sitois M:n muhun. Pelkät.. Tunteet? Ei mitään pelastaja-pelastettava-roolitusta joka on ollut aina. Ihan kaikissa suhteissa aina. Ei mitään köydenvetoa siitä kumpi on ääliö ja kumpi mielenvikainen. Ihan outo pohja mulle lähteä rakentamaan yhtään mitään. Mä ajattelin että mä olen vaan se tekstarityttöystävä, jotta voi kertoa että tyttis On. Sellanen ystävä-tyyppinen ratkaisu, mut et jos homma ei toimi niin ikävää, mut okei. 
Ja sit se selitti siinä istuessaan hytin sängyllä mua vastapäätä että me ollaan Me. 
Okei, huomattavasti enemmän sanoja jotka meni lopulta ehkä perille mun väsyneeseen kalloon. 
Tiivistettynä; toi ihminen mua vastapäätä ei aio päästää musta irti, kertoo sen mulle, sillä ei ole mitään syytä pitää kiinni. Se ei tarvii mua mihkään, ja se silti haluaa mun olevan tässä. Sen elämässä. 

Se kaikki tuli niin rytinällä läpi että mä oikeesti en vaan kyennyt käsittelemään koko tilannetta, ennenkuin autossa niinä hetkinä ku kerkesin ajattelemaan. Ja kotona loput. 

Illan myötä mä tajusin että se tunne, mikä mulle tuli siinä keskustellessa ei oo menny ohi. Hiipivä hulluus ehkä, tai jotain. Ihan järjettömän sekava tunne et jotain on kesken. Että tää pitää nyt jotenkin saada koko homma pakettiin. Sydän lyö paniikinomaisesti eikä normaalisti. Väsymyksen piikkiin, kuten kaikki muukin outo fyysinen oireilu. Pitäs olla se "vaara ohi"-signaali, mutku ei se ollut riita. Ja koskaan en ketään oo ottanut takaisin eron jälkeen. Mutta kun se ei ollut eronnut minusta, vaikka minä olin siitä. Eli mä olen käynyt läpi prosessin, joka mun pitää pyörtää, vaikka en oo koskaan ennen sellasta tämmösissä tilanteissa joutunut tekemään. Mindfuck. 
Ihminen tykkää musta oikeasti? Ilman että on mitään kummallisia sitoumuksia ja minkään muun kun _mun_ menettäminen kyseessä? Mindfuck. 

Mä en ollut lopulta enää toimintakykyinen ja oli vaikea keskittyä mihinkään kun mun aivot oli vaan kertakaikkisen solmussa. Mä aloitin kirjoittamaan asiaa auki M:lle. Mä otin yksi asia kerrallaan eteen ja tajusin että mulla on ihan järjetön kaipaus, ikävä ja halu olla lähellä. Ilman syytä. Se olotila että just nyt mä jätän kaiken tähän ja ajan viereiseen kaupunkiin, se on vaan tunti. Ihan sama, ei mitään asiaa, mä meen vaan sanoo moi, koska mun tekee mieli. Koska mä haluan nähdä sen hymyn. Koska mä haluan. 
No en mä voi, enkä jaksa. Ei voi näin väsyneenä ajaa. 
Ja mä  en kestä näkemättä 1.5 viikkoa. En vaan kestä. Mä pakahdun, räjähdän turhautumisesta, Ei pysty eikä kykene. Tähän asti on kyennyt? Kyllä. Vaikka muutaman viikon koska hei, viestit kulkee. Mut nyt? ei hitto vie vaan pysty. Enkä halua pystyä. Mä haluun sen vaan tähän nytheti. Ei siis edes seksin takia, koska mitään yhdyntähommeleita ei ole ollut. Vain suudelmia. Ja seksiä saa kotonakin! heiii... Jos mä saisin seksiä, tää menis varmaan ohi? Joo. ei menny. Se tunne ei hävinnyt minnekään mun pääkopasta vaikka mä tein mitä vaan. 
Joten ei siinä auta kun ymmärtää: Mä olen rakastunut. Sillä helvetin ruotsinlaivan hytillä mä olen rakastunut ihmiseen jota olen rakastanut kyllä, joka on ollut mun kumppani puolentoistavuoden ajan, jonka kans olen jakanut perheeni, aikani ja arjen kokemukset. 
Tottakai mä teen kaiken niin takaperoisesti ja päin prinkkalaa kun olla ja voi, ja nyt mä olen sitten rakastunut. 
Ja kuten sanoin, mulla ei oo X:ää lukuunottamatta oikein kokemusta tämmösestä et kävelee 20 senttiä maanpinnan yläpuolella ja ei kykene pitämään mitään ajatusta päässään.. 
Tiedoksi kaikille; mä olen kotona enkä ajamassa stalkkaamaan sitä sen työpaikalle, joten tässä 20 vuoden aikana on sentään jotain kehitystä tapahtunut. Jos ei mulle henkisesti niin ainakin sille kuuluisalle impulssikontrollille. Ja se on paljon se, mä olen kuitenkin diagnosoitu impulsiivinen persoonallisuus-tyyppi. 

Joten nyt chillaan tässä, leijun, ja odotan et millon tää menee ohi. Ja järkytyin tajutessani, että tää on selkeesti joku homma et pitää kaks kertaa saman vuosisadan aikana rakastua. 

Ja nyt sille ihmiselle joka motkottaa siellä et mä en ymmärrä ettei tämmösiä sanota eikä kirjoteta ääneen kun on muita kumppaneita: kyllä sanotaan. Kyllä kirjotetaan. Ja niistä kerrotaan muille kumppaneille. Okei, ne ei tienneet olevansa seksin aikana koekappaleita, mutta muutoin; kyllä kerrotaan. Mä en ole heihin ollut rakastunut, ja he tietävät sen. Mä olen kuitenkin tasaisesti rakastanut, ollut ihastunut suuresti, mutta tää kaikki on hyvin erilaista, koska M:n persoonallisuus on, joskaan ei käytös ja muu elämä, hyvin lähellä sitä tapaa miten X toimi. Mun tuntemukset M:n seurassa on täysin yksi yhteen sen kanssa, mitä oli x:n kanssa. Mä menetän sanani, ajattelukykyni ja ilmeisesti kyvyn tehdä edes järjellisiä päätöksiä. Mutta niin. Rakkaus on asia joka kattaa paljon alleen. Mä rakastan paljon, eri tasoilla. Edelleen. Rakastaminen on eri asia kuin rakastuminen, vahvasti. Todella vahvasti. Ja koska vaan kaksi ihmistä mun elämässä on saanut mulle sen tilanteen aikaiseksi että mä en pysty analysoimaan, mä en pysty käyttäytymään ja mä en pysty olemaan se mikä olen arjessa muutoin, niin näissä ihmisissä on jotain ihan erityistä. Jotain mikä tekee jotain mun aivoille ja sielulle tavalla johon ei vaan tahdonvoimalla kukaan pysty.. 

Mä olen aidosti ajatellut olleeni rakastunut, koska.. No. Vahva ihastuminen, perhosia vatsassa. Hollywood-mielikuvat. Juu, on. Koettu. 
Mä nostin X:n enemmän ehkä menneinä vuosina pakkomielteeksi, ja siirsin rakastumisen käsitteen koskemaan sitä minkä tiesin vain ihastumiseksi / seksuaaliseksi vetovoimaksi. Koska mussa ei tosiaan kukaan toinen pystynyt näin 40+ vuoden aikana saamaan siihen tilaan. 

Tää vaatii vielä paljon ajatustyötä ymmärtää, mutta.. Se on mun pää. Ja mä tajusin eilen kun kirjotin M:lle, että mun pää selkenee vaan sillä samalla keinolla millä ennenkin: kirjoittamalla ne ajatukset ulos. Mitä vähemmän blogitekstejä, sitä enemmän mun pää ja tunteet on solmussa. 
Ja mä en ole kirjoittanut, koska mä olen pelännyt, mitä täältä on luettavissa kun lapseni kasvaa. Vaikka alunalkaen päätin että mä en ala sensuroida itseäni äitiyden varjolla. 

Joskus sitä vaan tarvii muistutuksia asioista.. 

Ainiin. Miten kävis jos X olis näkyvissä nyt? En tiedä. Oon sitä pohtinut tässä parisen vuotta, että vieläkö mä panikoituisin? Kyllä. Mä en osais vieläkään naamatusten sanoa yhtään mitään. Eikä mulla ole vieläkään tietoa mitä mä tein.. Mutta silti mulla olis se yksi sana joka tulis ehkä naamatusten sanottua jos siihen olis mahdollisuus: Anteeksi. Mä en silloin osannut, En tiedä osaisinko vieläkään, koska.. Mä oon vaan mä. 
(Vaatii todennäköisesti historiaa n. 200 postausta taaksepäin ja aikamatkan toiseen blogiin jotta tietää x:n ja mun historiaa sen verran että voi oikeasti päästä kärryille tilanteista. Tän ajatuksen x:stä ja M:n samankaltaisuudesta laittoi muuten alulle äitini, joka vissiin alitajuisesti näki mun käytöksessä M:n seurassa jotain samaa kuin aikanaan X:n seurassa, koska sattui vielä kyselemään viikonloppuna että onko X:stä kuulunut mitään.. )

Miten sulla riittää aikaa miehille?

 "Polyamoria on sellainen standardista poikkeava järjestely joka voidaan räätälöidä jokaiselle sopivaksi."

Tämän sanoi kolmas kumppanini tänään kun kyselin vähän hänen ajatuksiaan näistä kaikenlaisista asioista. Olen kuullut paljon kysymyksiä viime aikoina aiheesta "Miten sulla riittää aika??" Ja vastaus on aina se sama: jos kysyjällä on useampi lapsi, miten hänellä riittää aikaa vaikka kahdelle tai kolmelle lapselle. Saan vastaukseksi että "se on ihan eri asia". Niin se on. Lapsi tarvitsee kasvatusta, apua vaatetuksessa, siivouksessa, ruokailuissa. Vastuunoton lisääntymisessä, elämään opettelussa. Karkeasti voi väittää että niinhän useat miehetkin, mutta jos unohdetaan femakointi niin fakta on että mies on kuitenkin sellainen eläinlaji että se osaa paljon asioita, ja on sitäkin kyvykkäämpi suoriutumaan useista asioista. Mies ei tarvitse taaperon tavoin jatkuvaa valvontaa. Mies ei tarvitse leikki-ikäisen tavoin myöskään jatkuvaa seuraa ja opetusta. Eikä koululaisen tavoin kaikkeen opetteluunkaan.. 

Mä olen aika perhe-keskeinen ihminen, ja vahvasti uskon siihen että toisen voi oppia tuntemaan myös porukassa. Kaiken "laatuajan" ei tarvitse olla aina kahdenkeskistä kuhertelua jossain; suurin osa pariskunnista ei kommunikoi siinä illalla voileipä kädessä netflixistä sarjoja vahdatessaan tai meemejä toisilleen jakaessaan. Kuten peikko tuumasi aikoinaan mattopyykillä "tää on sitä erilaista laatuaikaa". Kyllä, parhautta on tehdä yhdessä jotain, oli se kahdenkesken tai neljän voimin. Pääasia että on hauskaa. 

Mua on onnistanut uskomattoman isosti kun olen löytänyt nuo kolme; kolme miestä jotka kykenevät jakamaan, haluavat viettää aikaa porukalla, joilla on about samanlaiset arvot. Yhteistä tekemistä, yhteisiä mielenkiinnonaiheita (myös muita kun minä!) mutta tosiaan se arvomaailma on iso tekijä. Ja siksi minulla on aikaa heille: koska kahdenkeskiset hetket eivät ole niitä ainoita hetkiä mitkä ovat neljänkympin ylittäneelle haahkalle merkityksellisiä. 

Mitä tulee näihin miehiin.. Mä en päästäis yhdestäkään irti just tänään. Mä en vaihtaisi ketään, mä en haluaisi enempää ihmisiäkään kyllä kuvioon just nyt. Mä haluan vaan totutella siihen että saan sisäisesti kehrätä, eikä mun tarvii pohtia asioita joita naistenhuoneella on käsitelty viime aikoina: "mulla on hyvä mies mutta kaipaan jotain muuta" tai "mä en ole onnellinen tässä suhteessa, mut onko se kuitenkaan hyvä syy erota?"
En osaa sanoa muiden kohdalla, mut tiedän, että mä en haluais päästää irti Peikosta. Se on mun peruskallio, ärsyttävä add-otus joka pyörii päämäärättömästi, haahuilee naulat toisessa ja vispilä toisessa kädessä. Höpöttää elokuvista, politiikasta ja tekee salaa mun ristikot. Ratkoo sudokuja ja herkuttelee juustoilla. Lähtee mun kans metallikeikoille ja vie lapsen harrastuksiin. 
Pantteri? Se on se erityisherkkä otus joka lähtee fiiniin kahvilaan, laskee kännykän kädestään ja höpöttää mun kans ruokalistaa suunnitellen, selvittää mulle googlaillen pieniä hassuja asioita ja uutisotsikoita keskustelunaiheiksi. Lähtee kesäteatteriin, lähtee teemabileisiin ja ei epäröi ottaa kupillista teetä kahvin sijaan jos olo tuntuu siltä. 
Mr.M? Add /asperger. Se tekee mulle iltapalaa leffan kans ja vastailee mulle kaikenlaisiin hassuihin höpötteisiin tavalla että saa mut kikattamaan. Tarkkailee ympäristöä ihan uskomattomalla intensiteetillä, analysoi salamannopeasti tilanteen kun tilanteen ja on kartalla sellasella valonnopeudella että olen sanaton. Tän kans mennään ei-niin-julkisille paikoille hengailemaan ja höpötellään kaikki asiat maan ja taivaan välillä. 

Yhteisiä asioita kaikille? 
Nää tarkkailee jokainen ympäristöään ja ihmisiään. Kiinnittää jokainen huomiota erilaisiin asioihin, mutta yhtäkaikki huomioi samankaltaisuuksiakin. Rakentelevat kaikki jotain käsillään, kuuntelevat Sabatonia ja tuntuvat jumaloivan sitä mulle tärkeintä asiaa, eli minu... No ei. Tytärtäni. Se on asia jota ei voi ohittaa. M on vienyt neidin elokuviin, ja ominut "sedän" roolissa ison osan tyttäreni elämästä.

Tottakai sitten pitää mainita, koska siksihän täällä kaikki tätä lukevat, että nää miehet on tietysti täydellisiä sängyssä, kaikilla on iso muna (vaikka koolla ei väliä olekaan ja se, miten sitä käyttää, on tärkeintä) ja kestävät vaikka 56 tuntia putkeen. Vai miten se menikään... Ja juu, kyllä, ne on tinderissä, niillä on lupa satunnaiseen seksiin muiden kanssa yhtälailla kun vakaviin rinnakkaissuhteisiin jos sieltä niitä sopivia ihmisiä löytyy. 

Mutta siis pointti: polyamoria on mun kohdalla oikeasti normaalia perhe-elämää. Se ei ole orgioita päivästä toiseen, se ei ole pervoilua. Se on rakkautta, se on yhdessäoloa, yhdessä tekemistä. Se on ystävyyttä, sitoutumista ja sitä, että on löytänyt oman lauman jonka kanssa haluaa olla. Sellaisen lauman jossa jokainen voi olla oma itsensä, jossa jokaisella on oma osasensa. Ei se vaadi ylimääräistä aikaa vaan se vaatii sen tietyn kemian, yhteenhitsautumisen ja sen, että jaksaa keskustella ja ymmärtää, antaa tilaa. Jokaisen persoonalle. 

Tänään tuttavani kanssa  / kautta pohdin laajemmaltikin sitä, kuinka paljon yhteiskuntamme normit meitä oikeasti sitovat, meitä ja meidän ajatusmaailmaamme. En näe itseäni asumassa Pantterin kanssa, enkä M:n kanssa yhdessä. En halua lisää lapsia. En halua tavoitteellista elämää, vaan just nyt riittää tämä mitä on, että säilytän tunteen että minä olen viimeinkin minä, ja minulla on siihen kaikki oikeus. Liian moni ihminen pohtii tälläkin hetkellä elämältään epäoleellisia asioita jotka yhteiskunta on määritellyt olemaan tietyllä tavalla. Kenen etu se on, jos ihminen jatkuvasti pyrkii asioihin jotka "pitäisi" toteuttaa tietyllä tavalla, oli se sitten parisuhde, työelämä tai lapsenkasvatus? 
Emmekö viimein voisi elää yhteiskunnassa jossa saisimme olla ihan sellaisia kuin haluamme, satuttamatta muita? Emmekö viimein ole tarpeeksi sivistyneitä jotta emme tuomitsisi enää muiden tapaa elää ja jotta emme pakottaisi keinotekoisten "moraalisten" rajojen sisään ihmisiä jotka eivät siellä halua olla? 
Harvat asiat lopulta kuitenkaan uhkaavat omaa elämäämme, mitä muut tekevät ja ovat. Todellisuudessa se naapurin Pera saa heilastella Helunaa siinä missä Makeakin. Ei se ole pois Pirkolta eikä Sepolta. Ei se uhkaa Pirkon ja Sepon elämää yhtään millään tasolla. Eikä sekään, jos Pirkon tytär tapailee tyttöjä. Tai Sepon serkku haaveilee naivansa kaappikellonsa. Ei se tarkoita, että kaikkien olisi kohta naitava kaappikelloja. Heidän tapansa ei uhkaa meitä, miksi meidän pitää uhata heidän tapaansa? 

Syystuulia

 Usein kirjoittelen vain polyamorian hyötypuolista, tai siitä, miten ihmisten suhtautuminen on negatiivista. Eikä siinä omalla kohdalla niin paljoa negatiivista olekaan, kun ei ole osunut kohdalle mitään järjetöntä mustasukkaisuusdraamaa, käsittelemättömiä tunteita ja ties mitä muita draamanaiheuttajia. 

Paskin puoli on täsmälleen sama kuin paras puoli; kaiken saa tuplana / triplana. Myös sen paskan määrän. Kuolemat. Läheisten menetykset. Sydänsurut. Kaikki. 

Eilen oli vähän draamaa ilmassa, kun taas toinen osapuoli, mr.M antoi oletuksien mennä ehkä kuitenkin lausuttujen totuuksien edelle. Nepsy-kirjon ihmiset eivät ajattele kuten tavalliset ihmiset, eivätkä aina toimi kuten "tavalliset". Mutta silti he olettavat vahvasti kaikkien muiden, diagnosoimattomien, käyttäytyvän ja hoitavan asioita tietyllä tavalla. 
Aikanaan todella paljon olen tapellut siitä että minä en ole kuten tyypillinen nainen, mä en piilota oikeasti yhtään mitään lauseisiin. Sieltä ei poidä lähteä mitään etsimään, mulla ei ole kykyä vihjailla ja naamioida pyyntöjäni. Jos mulla on jano ja kaipaan lasillista vettä, mä pyydän että "voisitko tuoda vettä" eri muodoissaan, mutta se ei koskaan tule että "oivoi, onpas nyt kuuma, mikähän tähän läkähdytystilaan nyt voisikaan auttaa." Näin niinkun ihan perusteista lähtien.
Jos sanon että "timanttisormus, onpas kivan näköinen". se tarkoittaa Just Sitä. Että siinä on timanttisormus. Se on kivan näköinen ihan just siinä. Ei välttämättä mun sormessa, enkä todennäköisesti halua sitä edes itselleni. Enkä naimisiin. Enkä kihloihin, Enkä lahjaksi. Mitenkäänpäin. Asiat voivat olla ihan oikeasti vaan kivoja ja nättejä siellä missä ovat. Ilman mitään. 

 No tilanne oli oikeasti vähän monimutkaisempi. Houkuttelin tyyppiä keikalle, hän ei tullut, eikä infonnut illan aikana aikomuksestaan olla tulematta. Seuraava päivä kului hiljaisuudessa, kunnes kyselin että mille hävisin. Enhän minä tiedä, oliko muuta seuraa tarjolla, sammuiko tyyppi alkoholin vaikutuksen alaisena vai mitä. Oikeasti olisin vain kaivannut viestiä että "en pääse paikalle" tai "En jaksa tulla" tai mitä vain vastaavaa. Tai seuraavana päivänä infoa asiasta. 
Mutta hän oli saanut rakennettua päässään skenaarion sisältäen asioita että "en voi antaa sinulle sitä mitä haluat" ja "seurustelu on vaikeaa" ja "mä en osaa riidellä" sekä "välttelen konflikteja". Siinä kohtaa tipuin jo kärryjen kyydistä aika hyvässä vauhdissa ja kun sitten sieltä tuli että "parempi viheltää peli poikki nyt" niin kyllähän se jokseenkin korkealta tipauttaa. Läimäyttää vasten kasvoja. 

No sitten vaan olettamaan että ei se toinen varmaan halua enää tosiaan pitää yhteyttä, annetaan olla. Vai että pitääkö tässä tarttua kiinni ja sanoa että hei,  en mä halua et sä meet minnekään, mä tykkään susta. Vai kiljua että mikä helevettiläinen sua vaivaa, meillä on kaikki ihan ok? Vai onko? Onko siellä joku muu, josta mä en tiedäkään, joka ei halua jakaa tätä otusta? Vai mistä helkutista on kyse? 

Muutama tovi keskustelua tekstin välityksellä ja ehkä vähän on sellanen olo että emmä nyt oikein tiedä että olenko mä nyt sitten kuitenkaan sellainen ihminen joka hänelle olis sopiva. Jos välttelee konflikteja, kertoisko se sit kuitenkaan missään tilanteessa että "äh, ei tää homma ihan oikeesti toimi, ei jatketa" vai ajaudutaanko tässä johonkin kummalliseen looppiin että ollaan vain olevinaan yhdessä kun ei oikein osata olla erilläänkään? 

En tiedä. 

Sekava ja väsynyt olo sekä tollasen episodin, hiton pitkän flunssakierteen, allergiaoireiden ja kaiken muun takia. Ja lääkevajauksen. Oon käyttänyt verensokereiden tasaamiseen Ozempic-nimistä pistoslääkettä. Sitä sitten on määrätty vähän kaikille painonpudotukseen eikä apteekit nyt sitten saa sitä enää maahantuojalta sellasia määriä kun pitäis, niin nyt ne painonpudottajat on hamstranneet lääkkeet ja me diabeetikot nyt sitten kärsitään. Oon muutamia viikkoja ollut ilman ja seuraavat erät tulevat lokakuun lopulla.... Verensokerit korkealla ja nyt sitten ei ajatus oikein luista. 
Kävin myös tyhkentämässä kuolleen tätini asunnon perjantaina, ja uurnansa haen myöhemmin tällä viikolla. Onhan se vaihtelua saada kuulla olevansa välillä polyhuoran sijaan mustalaishuora. 
Toivottavasti verottaja ei kuuntele meikäläisestä liikkuvia huhuja. Aika vaikeaksi menis selittää että mihin ne huoraamalla tienatut rahat on säilöttynä....

Hukassa.

 Tässä taannoin, viime viikollako lie, keskustelin tovin facebookissa äitiydestä, tai lähinnä selvensin jotain lehtiartikkelia erään kaverin seinällä olleessa postauksessa.. Nimittäin aiheesta itsekkyys. 
Joku haastateltu äiti-otus oli antanut ilmi mielipiteensä että joskus hän kadehtii lapsettomien ihmisten mahdollisuutta olla itsekkäitä ja vastuuttomia. 
No tämäpä saatiin monessakin keskustelusäikeessä käännettyä siihen että äitien mielestä lapsettomat ovat vastuuttomia hulttioita ja itsekkäitä kusipäitä ja tietenkin se klassinen "miksi sä sitten hankit lapsia jos et kestä niitä?". 

Siinäpä se tosiaan... 

Erään toisen tyypin avautuminen sitten sosiaalisen median kiiltokuvapäivityksistä sai minut kummastelemaan; kuinka paljon sitten on niitä joiden on se julkisuuskuva pidettävä kasassa hinnalla millä hyvänsä? Että on näytettävä parempaa kuin on? Että mikään ei ikinä kaadu niskaan ja he eivät kadu äiteyttään ja väsy? Pohdin tätä nyt siis lähinnä äitiyden näkökulmasta, tuttavani huomattavasti laajemmalti asiaa käsitteli videossaan. 

Itse olen kokenut että minä olen kertonut aikalailla rehellisesti siitä mitä elämääni kuuluu, hyvistä ja huonoista. Olen avannut sanallisen arkkuni vähän vaikka mistä aiheesta, olen kertonut että minulle on ok jos pedofiili runkkaa lapseni kuville kunhan minun ei tarvitse tietää asiasta, ja kunhan hän ei koskaan tule koskemaan, ei minun eikä kenenkään muunkaan lapseen. Ja olen kertonut masennuksesta. Olen kertonut romahduksista.. En ole jaksanut kiillottaa mitään, koska ei se kanna pitkälle se tie. 

Tänään oli aivan totaalisen paska päivä. Bensat on nyysitty, raha-asiat ovat ihan harvinaisen perseellään nyt tovin aikaa (Juu, ei ole katastrofi eikä lopulta pitkäaikainen tilanne, vaan todella monen sattuman summa ja yhteenlasketusti nyt vaan on sellainen ikävä romahdus josta kestää selvitä muutaman kuukauden..) Yhdistettynä muutamaan ikävään ihmiskohtaamiseen ja eritoten kohtaamattomuuteen, ja paketti oli ihan valmis. 
Minua vitutti hakea tyttäreni kotiin. Olin ihan valmis ilmoittamaan kummisetälleen että en hae, pidä hyvänäsi.  Minä lähden vetämään pään täyteen ja pakenen vuorille. Ja jos ei sitä bensaa olekaan niin vuorien asemasta voin vajota vaikka sitten sängyn alle puremaan pölyä, mutta en jaksa tänään olla äiti. En yhtään tipan tippaa. 
No, tottakai minä hain lapsen. Se ei poistanut sitä tunnetta että minä en olisi halunnut äidin viittaa ylleni juuri tänään. Minä olisin halunnut olla se itsekäs ja vastuuntunnoton ihminen. Olisin halunnut laittaa työpuhelimen kiinni. Olisin halunnut olla saavuttamattomissa. Olisin halunnut olla välittämästä omasta perheestäni ja kenenkään toisenkaan perheestä, ja ehdottaa eräälle keskustelukumppanille että käyn nappaamassa kotoa jotain mukaani ja lähdetään höpöttelemään omituisia vaikka tonne venerantaan laiturin nokkaan ja katotaan kumpi saa enemmän lokinpaskaa päälleen. 
Minusta tuntui nimittäin tänään juurikin siltä että olen yksi hiton paskakaivo. 



Mutta enhän minä nyt vaan niin voinut tehdä. Äidit eivät tee niin. Äidit ottavat ja hakevat kiltisti lapsensa ja kuuntelevat kitinän siitä kuinka "en halunnut lähteä. En halua nähdä sinua. Haluan jonnekin muualle. Ruoka on pahaa." Ja sitä rataa.. Ei kovin kiitollinen duuni tämäkään.. 

Mutta toin neidin kotiin ja olin vastuuton sillä tavalla kuin äidit voivat olla: "Hyvä on. Saat jälkkärijäätelön ensin, tehdään sitten vasta ruoka."
Ja söimme jäätelöä terassilla ja möllöttelimme pilviä. Höpöttelimme kummallisia linnuista, oravista, poikien pippeleistä. Kaikkea mitä nelivuotiaan päähän nyt juolahtaakaan äidilleen höpötellä jäätelön äärellä. 

Ja kyllä. Minusta juttutuokiomme oli mahtava. Kyllä, minä pidän useimmiten siitä että minulla on tytär, varsinki kun hänen oivalluksensa ovat käsittämättömän mahtavia, ja hän yhdistelee asioita tavalla jolla en ole kenenkään toisen nähnyt asioita yhdistelevän. Hänellä on myös huumorintajua, ja kehittymässä kovaa vauhtia ymmärrys sarkasmista. Häivähdys vasta, mutta aivan selkeästi se siellä on. Hämmästyttämässä minua joka kerta esiintulollaan. 

Mutta... Silti. Hän on nykkunut nyt jo neljättä tuntia, ja minä istun tässä. Enkä voi ravistaa juuri nyt ajatuksistani sitä että minulla ei ole tällä hetkellä äitiyteni keskellä, vanhemmuuteni takia juurikaan keinoja käsitellä stressiä. Ei mitään keinoja purkaa sitä pois. 
Jos olisin ihminen joka liikkuisi, juoksisi pois kaiken paskan, tekisin niin. Jos voisin käyttää kroppaani, voisin kyllä sanoa lapsen kummille tai isälle että vahtikaas apinaa, minä lähden lenkille. Mutta ei.. 

Aikana ennen tyttäreni olemassaoloa minä ajoin autolla muutamia satoja kilometrejä entiseen kotikaupunkiini ja kävin kävelyllä jonkun tärkeän kanssa. Kävin juttelemassa, ihastelemassa, kahvilla abc:llä... 
Ja tänään tajusin että en voi tehdä niin; en voi olla enää aamuun asti poissa. En voi venyttää päiviäni ja päivärytmiäni juurikaan. Bensanhinta on sen verran noussut etten voi ajellakaan kovin pitkälle, enkä edes viereiseen kaupunkiin. Koska jalat ovat mitä ovat, en voi lähteä edes "pussikaljalle" kovin pitkälle. 
Mutta surullisinta tässä kaikessa on, että vaikka minulla on paljon rakkaita ihmisiä, paljon aivan mahtavia tuttavuuksia ympärilläni, minä silti kaipaan sitä ihmistä joka ymmärtää katseesta mitä kaipaan. Joka osaa lukea mielialaani pienestäkin tuulenvireestä.. Laittaa soimaan sen oikean biisin joka pesee kaiken paskan pois niin ettei minun tarvitse miettiä mihin minä sen seuraavan ajatuksissani murhatun ihmisen hautaisin. 
Mutta hän on nyt vaan poissa ja minun tulisi päästä ajatuksesta yli. Lopettaa kaipaus yli 10 vuoden jälkeen, päästää irti ja jatkaa elämää. 
Mutta kun se edellyttäisi sitä että olisi jotain muuta? Jotain mihin suunnata ajatukset ja energia. Jotain millä purkaa paskaa fiilistä, turhautumista ja näitä uusiakin fiiliksiä; totaalista riittämättömyyden tunnetta, pelkoa tulevasta. Kaikkia niitä mitä vanhemmuus on tuonut eteen. 

En tiedä. Aina sitä jotain tulee eteen, kaikesta pääsee yli. Nyt vain tänään tuntuu siltä että juurikin se vastuuttomuus ja vapaus olisivat sitä mitä minä haluaisin. Ihan just nyt. 
Ja sen kaverin. Tyypin jonka kanssa mennä istumaan hiljaielle abc:lle, jonka kanssa ei tarvitsisi sanoa sanaakaan. Tai ajella vain siellä täällä, kuunnella musaa, olla hiljaa, pitää kädestä ilman mitään sen suurempia toiveita, vaatimuksia tai sitoumuksia. 

Kyllä. Olen ihan hukassa.