19.9.22

Syystuulia

 Usein kirjoittelen vain polyamorian hyötypuolista, tai siitä, miten ihmisten suhtautuminen on negatiivista. Eikä siinä omalla kohdalla niin paljoa negatiivista olekaan, kun ei ole osunut kohdalle mitään järjetöntä mustasukkaisuusdraamaa, käsittelemättömiä tunteita ja ties mitä muita draamanaiheuttajia. 

Paskin puoli on täsmälleen sama kuin paras puoli; kaiken saa tuplana / triplana. Myös sen paskan määrän. Kuolemat. Läheisten menetykset. Sydänsurut. Kaikki. 

Eilen oli vähän draamaa ilmassa, kun taas toinen osapuoli, mr.M antoi oletuksien mennä ehkä kuitenkin lausuttujen totuuksien edelle. Nepsy-kirjon ihmiset eivät ajattele kuten tavalliset ihmiset, eivätkä aina toimi kuten "tavalliset". Mutta silti he olettavat vahvasti kaikkien muiden, diagnosoimattomien, käyttäytyvän ja hoitavan asioita tietyllä tavalla. 
Aikanaan todella paljon olen tapellut siitä että minä en ole kuten tyypillinen nainen, mä en piilota oikeasti yhtään mitään lauseisiin. Sieltä ei poidä lähteä mitään etsimään, mulla ei ole kykyä vihjailla ja naamioida pyyntöjäni. Jos mulla on jano ja kaipaan lasillista vettä, mä pyydän että "voisitko tuoda vettä" eri muodoissaan, mutta se ei koskaan tule että "oivoi, onpas nyt kuuma, mikähän tähän läkähdytystilaan nyt voisikaan auttaa." Näin niinkun ihan perusteista lähtien.
Jos sanon että "timanttisormus, onpas kivan näköinen". se tarkoittaa Just Sitä. Että siinä on timanttisormus. Se on kivan näköinen ihan just siinä. Ei välttämättä mun sormessa, enkä todennäköisesti halua sitä edes itselleni. Enkä naimisiin. Enkä kihloihin, Enkä lahjaksi. Mitenkäänpäin. Asiat voivat olla ihan oikeasti vaan kivoja ja nättejä siellä missä ovat. Ilman mitään. 

 No tilanne oli oikeasti vähän monimutkaisempi. Houkuttelin tyyppiä keikalle, hän ei tullut, eikä infonnut illan aikana aikomuksestaan olla tulematta. Seuraava päivä kului hiljaisuudessa, kunnes kyselin että mille hävisin. Enhän minä tiedä, oliko muuta seuraa tarjolla, sammuiko tyyppi alkoholin vaikutuksen alaisena vai mitä. Oikeasti olisin vain kaivannut viestiä että "en pääse paikalle" tai "En jaksa tulla" tai mitä vain vastaavaa. Tai seuraavana päivänä infoa asiasta. 
Mutta hän oli saanut rakennettua päässään skenaarion sisältäen asioita että "en voi antaa sinulle sitä mitä haluat" ja "seurustelu on vaikeaa" ja "mä en osaa riidellä" sekä "välttelen konflikteja". Siinä kohtaa tipuin jo kärryjen kyydistä aika hyvässä vauhdissa ja kun sitten sieltä tuli että "parempi viheltää peli poikki nyt" niin kyllähän se jokseenkin korkealta tipauttaa. Läimäyttää vasten kasvoja. 

No sitten vaan olettamaan että ei se toinen varmaan halua enää tosiaan pitää yhteyttä, annetaan olla. Vai että pitääkö tässä tarttua kiinni ja sanoa että hei,  en mä halua et sä meet minnekään, mä tykkään susta. Vai kiljua että mikä helevettiläinen sua vaivaa, meillä on kaikki ihan ok? Vai onko? Onko siellä joku muu, josta mä en tiedäkään, joka ei halua jakaa tätä otusta? Vai mistä helkutista on kyse? 

Muutama tovi keskustelua tekstin välityksellä ja ehkä vähän on sellanen olo että emmä nyt oikein tiedä että olenko mä nyt sitten kuitenkaan sellainen ihminen joka hänelle olis sopiva. Jos välttelee konflikteja, kertoisko se sit kuitenkaan missään tilanteessa että "äh, ei tää homma ihan oikeesti toimi, ei jatketa" vai ajaudutaanko tässä johonkin kummalliseen looppiin että ollaan vain olevinaan yhdessä kun ei oikein osata olla erilläänkään? 

En tiedä. 

Sekava ja väsynyt olo sekä tollasen episodin, hiton pitkän flunssakierteen, allergiaoireiden ja kaiken muun takia. Ja lääkevajauksen. Oon käyttänyt verensokereiden tasaamiseen Ozempic-nimistä pistoslääkettä. Sitä sitten on määrätty vähän kaikille painonpudotukseen eikä apteekit nyt sitten saa sitä enää maahantuojalta sellasia määriä kun pitäis, niin nyt ne painonpudottajat on hamstranneet lääkkeet ja me diabeetikot nyt sitten kärsitään. Oon muutamia viikkoja ollut ilman ja seuraavat erät tulevat lokakuun lopulla.... Verensokerit korkealla ja nyt sitten ei ajatus oikein luista. 
Kävin myös tyhkentämässä kuolleen tätini asunnon perjantaina, ja uurnansa haen myöhemmin tällä viikolla. Onhan se vaihtelua saada kuulla olevansa välillä polyhuoran sijaan mustalaishuora. 
Toivottavasti verottaja ei kuuntele meikäläisestä liikkuvia huhuja. Aika vaikeaksi menis selittää että mihin ne huoraamalla tienatut rahat on säilöttynä....

20.7.22

Hukassa.

 Tässä taannoin, viime viikollako lie, keskustelin tovin facebookissa äitiydestä, tai lähinnä selvensin jotain lehtiartikkelia erään kaverin seinällä olleessa postauksessa.. Nimittäin aiheesta itsekkyys. 
Joku haastateltu äiti-otus oli antanut ilmi mielipiteensä että joskus hän kadehtii lapsettomien ihmisten mahdollisuutta olla itsekkäitä ja vastuuttomia. 
No tämäpä saatiin monessakin keskustelusäikeessä käännettyä siihen että äitien mielestä lapsettomat ovat vastuuttomia hulttioita ja itsekkäitä kusipäitä ja tietenkin se klassinen "miksi sä sitten hankit lapsia jos et kestä niitä?". 

Siinäpä se tosiaan... 

Erään toisen tyypin avautuminen sitten sosiaalisen median kiiltokuvapäivityksistä sai minut kummastelemaan; kuinka paljon sitten on niitä joiden on se julkisuuskuva pidettävä kasassa hinnalla millä hyvänsä? Että on näytettävä parempaa kuin on? Että mikään ei ikinä kaadu niskaan ja he eivät kadu äiteyttään ja väsy? Pohdin tätä nyt siis lähinnä äitiyden näkökulmasta, tuttavani huomattavasti laajemmalti asiaa käsitteli videossaan. 

Itse olen kokenut että minä olen kertonut aikalailla rehellisesti siitä mitä elämääni kuuluu, hyvistä ja huonoista. Olen avannut sanallisen arkkuni vähän vaikka mistä aiheesta, olen kertonut että minulle on ok jos pedofiili runkkaa lapseni kuville kunhan minun ei tarvitse tietää asiasta, ja kunhan hän ei koskaan tule koskemaan, ei minun eikä kenenkään muunkaan lapseen. Ja olen kertonut masennuksesta. Olen kertonut romahduksista.. En ole jaksanut kiillottaa mitään, koska ei se kanna pitkälle se tie. 

Tänään oli aivan totaalisen paska päivä. Bensat on nyysitty, raha-asiat ovat ihan harvinaisen perseellään nyt tovin aikaa (Juu, ei ole katastrofi eikä lopulta pitkäaikainen tilanne, vaan todella monen sattuman summa ja yhteenlasketusti nyt vaan on sellainen ikävä romahdus josta kestää selvitä muutaman kuukauden..) Yhdistettynä muutamaan ikävään ihmiskohtaamiseen ja eritoten kohtaamattomuuteen, ja paketti oli ihan valmis. 
Minua vitutti hakea tyttäreni kotiin. Olin ihan valmis ilmoittamaan kummisetälleen että en hae, pidä hyvänäsi.  Minä lähden vetämään pään täyteen ja pakenen vuorille. Ja jos ei sitä bensaa olekaan niin vuorien asemasta voin vajota vaikka sitten sängyn alle puremaan pölyä, mutta en jaksa tänään olla äiti. En yhtään tipan tippaa. 
No, tottakai minä hain lapsen. Se ei poistanut sitä tunnetta että minä en olisi halunnut äidin viittaa ylleni juuri tänään. Minä olisin halunnut olla se itsekäs ja vastuuntunnoton ihminen. Olisin halunnut laittaa työpuhelimen kiinni. Olisin halunnut olla saavuttamattomissa. Olisin halunnut olla välittämästä omasta perheestäni ja kenenkään toisenkaan perheestä, ja ehdottaa eräälle keskustelukumppanille että käyn nappaamassa kotoa jotain mukaani ja lähdetään höpöttelemään omituisia vaikka tonne venerantaan laiturin nokkaan ja katotaan kumpi saa enemmän lokinpaskaa päälleen. 
Minusta tuntui nimittäin tänään juurikin siltä että olen yksi hiton paskakaivo. 



Mutta enhän minä nyt vaan niin voinut tehdä. Äidit eivät tee niin. Äidit ottavat ja hakevat kiltisti lapsensa ja kuuntelevat kitinän siitä kuinka "en halunnut lähteä. En halua nähdä sinua. Haluan jonnekin muualle. Ruoka on pahaa." Ja sitä rataa.. Ei kovin kiitollinen duuni tämäkään.. 

Mutta toin neidin kotiin ja olin vastuuton sillä tavalla kuin äidit voivat olla: "Hyvä on. Saat jälkkärijäätelön ensin, tehdään sitten vasta ruoka."
Ja söimme jäätelöä terassilla ja möllöttelimme pilviä. Höpöttelimme kummallisia linnuista, oravista, poikien pippeleistä. Kaikkea mitä nelivuotiaan päähän nyt juolahtaakaan äidilleen höpötellä jäätelön äärellä. 

Ja kyllä. Minusta juttutuokiomme oli mahtava. Kyllä, minä pidän useimmiten siitä että minulla on tytär, varsinki kun hänen oivalluksensa ovat käsittämättömän mahtavia, ja hän yhdistelee asioita tavalla jolla en ole kenenkään toisen nähnyt asioita yhdistelevän. Hänellä on myös huumorintajua, ja kehittymässä kovaa vauhtia ymmärrys sarkasmista. Häivähdys vasta, mutta aivan selkeästi se siellä on. Hämmästyttämässä minua joka kerta esiintulollaan. 

Mutta... Silti. Hän on nykkunut nyt jo neljättä tuntia, ja minä istun tässä. Enkä voi ravistaa juuri nyt ajatuksistani sitä että minulla ei ole tällä hetkellä äitiyteni keskellä, vanhemmuuteni takia juurikaan keinoja käsitellä stressiä. Ei mitään keinoja purkaa sitä pois. 
Jos olisin ihminen joka liikkuisi, juoksisi pois kaiken paskan, tekisin niin. Jos voisin käyttää kroppaani, voisin kyllä sanoa lapsen kummille tai isälle että vahtikaas apinaa, minä lähden lenkille. Mutta ei.. 

Aikana ennen tyttäreni olemassaoloa minä ajoin autolla muutamia satoja kilometrejä entiseen kotikaupunkiini ja kävin kävelyllä jonkun tärkeän kanssa. Kävin juttelemassa, ihastelemassa, kahvilla abc:llä... 
Ja tänään tajusin että en voi tehdä niin; en voi olla enää aamuun asti poissa. En voi venyttää päiviäni ja päivärytmiäni juurikaan. Bensanhinta on sen verran noussut etten voi ajellakaan kovin pitkälle, enkä edes viereiseen kaupunkiin. Koska jalat ovat mitä ovat, en voi lähteä edes "pussikaljalle" kovin pitkälle. 
Mutta surullisinta tässä kaikessa on, että vaikka minulla on paljon rakkaita ihmisiä, paljon aivan mahtavia tuttavuuksia ympärilläni, minä silti kaipaan sitä ihmistä joka ymmärtää katseesta mitä kaipaan. Joka osaa lukea mielialaani pienestäkin tuulenvireestä.. Laittaa soimaan sen oikean biisin joka pesee kaiken paskan pois niin ettei minun tarvitse miettiä mihin minä sen seuraavan ajatuksissani murhatun ihmisen hautaisin. 
Mutta hän on nyt vaan poissa ja minun tulisi päästä ajatuksesta yli. Lopettaa kaipaus yli 10 vuoden jälkeen, päästää irti ja jatkaa elämää. 
Mutta kun se edellyttäisi sitä että olisi jotain muuta? Jotain mihin suunnata ajatukset ja energia. Jotain millä purkaa paskaa fiilistä, turhautumista ja näitä uusiakin fiiliksiä; totaalista riittämättömyyden tunnetta, pelkoa tulevasta. Kaikkia niitä mitä vanhemmuus on tuonut eteen. 

En tiedä. Aina sitä jotain tulee eteen, kaikesta pääsee yli. Nyt vain tänään tuntuu siltä että juurikin se vastuuttomuus ja vapaus olisivat sitä mitä minä haluaisin. Ihan just nyt. 
Ja sen kaverin. Tyypin jonka kanssa mennä istumaan hiljaielle abc:lle, jonka kanssa ei tarvitsisi sanoa sanaakaan. Tai ajella vain siellä täällä, kuunnella musaa, olla hiljaa, pitää kädestä ilman mitään sen suurempia toiveita, vaatimuksia tai sitoumuksia. 

Kyllä. Olen ihan hukassa. 





12.7.22

Polykohtaamisia

 

Tänään pitkästä aikaa tuli eräs nuori ihminen juttelemaan kun roikun torin laitamilla Pantterin kera. Hän tuli ujosti kyselemään että olemmehan me ne joista oli dokkari... Hän kiitti että tulimme julkisuuteen, ja kertoi että uskaltautui nyt itsekin sen myötä kertomaan ihmisille että elää itsekin polyamorisessa suhteessa. Kiitos hänelle juttutuokiosta jos koskaan tätä sattuu lukemaan! 
Oikeasti oli pitkästä aikaa aivan supermahtavaa kuulla että dokkarista ja omista ulostuloista on jollekin jotain inspiraatiota ja positiivista fiilistä. Liian paljon olen viime aikoina vaan saanut sitä negatiivista huorittelua ja vähän ehkä uponnut sinne jonnekin suonsilmäkkeeseen kiroamaan koko polyamorian. 

Niin. Olen kiukutellut luottamusongelmista, ja petoksista. Ajattelin, että keväiset asiat olisivat kaivanneet enemmän itselleni aukikirjoittamista ja aivotyötä. Toisaalta, aikaa aivotyölle ei ole ollut. Tai niin vakuuttelin itseäni, kunnes otin sitten itseäni niskasta kiinni ja aloin pohtia asiaa. 
Parisuhdeterapeutti kertoi minulle että minun tulisi ymmärtää että Pantteri on niin alussa polyamorisen taipaleensa kanssa, että hän on edelleen jumissa siinä vanhassa monogamisessa mallissa, ja siksi ei uskalla kertoa minulle suhdeviritelmistään ennenkuin ne ovat ihan käytännön tasolla. 
Toisaalta, tinderissä juttelen (parhaillaankin) erään miehen kanssa joka kyselee että onko minun ihan pakko kertoa miehilleni jos käyn "vieraissa". Sanoin että on: se on sitä eettistä polyamoriaa. Hän ehdotteli että enkö voisi olla hetken epäeettinen? Voisin, mutta en halua. 
Minulle on aivan täysin sama, mitä muut omissa suhteissaan tekevät. Olen moraaliton paska, ja ymmärrän pettämisen useat eri syyt. Eikä minua lopulta kiinnosta, onko vastapuoli suhteessa vai ei, jos puhutaan vain hetkellisestä ilosta. Sen sijaan omia kumppaneitani kohtaan olen rehellinen heidän pyynnöstään ja yhteisestä sopimuksesta: minä kerron jos olen johonkin menossa ja oletan vastavuoroisesti heidän (JATKOSSA VARSINKIN!) kertovan minulle jos ovat menossa. 

Ymmärrän tietynlaisen jännityksenhaun. Olen saanut siihen itseasiassa yllättävältä taholta apua (ymmärtämiseen, en suinkaan jännityksenhakuun..) keskustelemalla adhd-ihmisen tarpeista erään tuttavani (no, melkein hänet ylennän ystäväksikin jo) kanssa. Tämä ja tinder-kokemukseni ovat osoittaneet että hyvin moni ihminen hakee sitä katkoa arkeen, jännitystä sillä pettämisellä itsellään. Sinällään minun on vaikea ymmärtää kun en itse saa mitään kicksejä siitä että pettäisin ketään selän takana (ystävät, kumppanit) vaan mitä olen pettänytkin, olen pettänyt niistä syistä jotka ovat olleet puhtaasti joko pettymyksien purkamista tai jopa ihan puhtaasti fyysistä vetovoimaa. En ole koskaan saanut mitään hyvää fiilistä kiinnijäämisen pelosta. Toisaalta, tästä syystä ei myöskään julkiset paikat juuri ole suosikkejani sellaisiin hommiin.... 

Mutta niin. Minä tosiaan olen jossain määrin ymmärtänyt Pantterin tarpeita saada sisältöä ja jännitystä näiden sivusuhteiden kautta. Se, että minua on siinä sivussa satutettu, on tosiaan ollut vain sitä "sivuosumaa", ei pääasia niissä kuvioissa. Yllättävän kauan meni tästäkin narsistisesta ajatuksesta päästää muuten irti.. Mutta sen kun teki, niin päivttäissykkeet laskivat taas muutamalla asteikolla. 

Eli juu, polyamorinen, avoin suhde. Kyllä, minun miehiäni saa yrittää vokotella, sänkyynsä tai muutoin. Mutta syytä on ymmärtää että aina nuo tuntuvat kotiin tulevan. Siitä, miksi niin on, voi keskustella heidän itsensä kanssa. Ehkä se on kotiintuloa häntä koipien välissä, ehkä siksi että minä nyt vaan olen tämmöinen muumimamma jonka kanssa on mukava jutustella ja leikkiä kotia. Oli niin tai näin, loppujen lopuksi se ei ole minun asiani sitäkään pohtia. Pääasia että tulevat. 
Toki tiedän heidän menneiden kumppaniensa / säätöjensä / panojensa siitä pahoittaneen mielensä ja oikuttelevan. Ei vaan koskaan pitäisi verrata, ei ajatella aluksi että ovat parempia kuin minä, koska he kykenisivät omistautumaan vain yhdelle kumppanille. Eikä myöskään olevansa huonompia sitten kun he eivät riittäneetkään ainoaksi kumppaniksi. 

Polyamoria ei myöskään ole seksuaalinen suuntaus. Se on vain ja ainoastaan kyky rakastaa samanarvoisesti useampaa ihmistä. Minulle se on sitä. Joku muu voi toki määritellä toisin. 
Avoin suhde: se on se asia mikä antaa luvan mennä ja tehdä muiden kanssa mitä tekee. Sillä ei loppujen lopuksi ole mitään tekemistä polyamorian kanssa, sillä myös monogaminen suhde voi olla avoin. Ja polyamorinen suhde voi olla suljettu (sen hetkisten kumppanien kesken.) 

Mutta kun kävelen tuolla jossain, minulle saa tulla juttelemaan. En minä olisi lähtenyt näihin haastatteluihin ja dokumentteihin, ellen nimenomaan haluaisi asiasta keskustelua. Tottakai otan vastaan kritiikkiä ja palautetta hyvässä ja huonossa. Kerron ja vastailen kyllä mieltä askarruttaviin kysymyksiin ja aiheisiin. Eli ei tarvitse pelätä reaktioita. Uskon, että mieheni myös juttelevat ihan mielellään aiheesta. 

Eroan kuitenkin monesta polyamorisesta tyypistä yhdessä asiassa:  minä en juuri viihdy kaltaisteni seurassa. Polypiireissä on paljon hyvää, mutta myös paljon sellaista, minkä omassa elämässäni skippaan mielelläni. On olemassa suhdeanarkiaa, joka taas ei ole minun juttuni. On primäärikumppaneita ja sekundäärisiä kumppaneita, ja minä en taas mielelläni juuri erottele niitäkään, enkä arvota ihmisiä. En myöskään etsi aktiivisesti kumppaneita tai seksiseuraa; jos joku kiinnostava tulee kohdalle niin katsotaan sitä asiaa sitten. Olen asioille avoin, mutta en jaksa sitä tietynlaista jatkuvaa pariutumisentarvetta, mikä monen ihmisen kohdalla tulee ilmi kun polyamoriasta puhutaan.  Olen myös hyvin perhekeskeinen ja lisäksi melko dominoiva: minulta ei tarvitse kysyä lupaa, mutta vaadin että minua infotaan. On nimittäin todennäköisempää että polyihmiset yleensä eivät halua että joutuvat infoamaan / hyväksyttämään kumppaneitaan toisillaan. Minä taas koen että minä perhepolyna haluan tietää ketä elämässämme kulkee sivuraiteilla. Tunnenhan minä miehieni ystäviäkin, tai ainakin tiedostan heidän olemassaolonsa ja nimensä. Ei kai se sen kummempaa ole.. 
Eli vertaistukea, mitä monesti voisin kuvitella, polyihmisten hakevan hakeutumalla polypiireihin, en ole itse kokenut niistä erilaisten näkemyksieni vuoksi löytäväni. Muutaman ihmisen kyllä; yksittäisiä polyja sieltä täältä ja yhden aivan mahtavan polypariskunnan; Ville ja Tellu. Kiitos että olette olleet siellä jossain, elämäni olisi yksinäisempää, kurjempaa ja vertaistuettomampaa ilman teitä <3



3.7.22

Kipu

 Olen tässä muutaman päivän touhottanut, enemmän tai vähemmän omasta valinnastani n. 13 tunnin päiviä poissa kotoa. Eli jalkojen ja kankkujen päällä ilman vaakatasoa. Voin kertoa, että nämä päivät eivät ole minua varten. En saa unta, joten istuin tähän kirjoittamaan. Koska en pysty istumaankaan yhtäjaksoisesti kovin pitkään juuri nyt, niin tämä tulee olemaan hyvin pätkittäinen kirjoitus. Jotain silti on tehtävä, jotta ajatuksissa on muutakin kuin kipu. 

Aiemmin elämässäni olen kyennyt venyttämään päiviäni, vetämään aika paljon sinne äärirajoille omaa fyysistä jaksamista. Siitähän se kaikki tosiaan on lähtenytkin; kuvittelin varmaan olevani yli-ihminen joka kykenee kantamaan kaiken harteillaan. Sitten kun valvomistunteja oli liikaa jo valmiiksi, yksi valvottu yö ja silloisen kumppanin hakeminen poliisilaitokselta aamutuimaan kävivät kohtalokkaaksi. Sitä ennen minulla ei ollut juuri fyysisiä esteitä muutoin kun omassa päässäni.

Nuoruudessani liikuin kyllä, isäpuolellani oli kuntosalijuttuja kotona, joten kyllähän pikku-Paula sitä kävi sitten tekemässä yhtä jos toista, ja auttoi autoremonttien kanssa, kantoi kaivolta vettä, järjesteli huvikseen liiterin puita jotain tehdäkseen. Arkiliikuntaa. Ja kävellen kouluun, pyörällä kirjastoon. Kaikkea sellaista mitä nyt siihen aikaan palttiarallaa ala-asteen lopulla olevat kakarat touhusivat. Ja tietenkin se isäni alasin, mitä piti siirrellä sisustusmielessä paikasta toiseen monia vuosia. 

Sitten tuli lastenkoti, nuorisokoti.. Ja vaikka siellä kuinka kerrottiin että ihmisen pitää liikkua, en minä oikein enää osannut. Arkiliikunta jäi pois ja minulla ei ollut sitä kotikuntosalia, vaan ainoastaan pääsin kuntosalille äidin tapaamisten yhteydessä. Ne olivat harvinaisia silloin, joten eivät kovin tavoitteellisia. Salina oli uimahallin kuntosali. Tykkäsin, osasin, mutta kakara ei päässyt yksin, eikä sellaista tukiaikuista oikein koskaan minulla ole ollut. Hyviä tyyppejä kyllä, mutta ei sellaista joka olisi kanssani mennyt ja tehnyt ja näyttänyt ja ollut. Ei ollut juuri kalastusreissuja, ei isän kanssa metsäreissuja. Ei mitään liikunnallista. Eikä oikein ymmärrystä. 

Mutta ruokaa oli yllin kyllin. Varhaislapsuudessa olin melkoisen pyöreä, mutta elämä muuttui ja se lama-ajan lapsen ruoka yhdistettynä vanhempien elämänhallinnan puutteeseen.. No. Säännöllinen ruoka oli koulussa. Kunnes sitten se lastenkoti: aamupala. Lounas. Välipala. Päivällinen. Iltapala. Ja sitten yöhoitajan hemmottelut.. Niin. Minä sitten söin ja söin, enkä oikeasti liikkunut. Nuorisokodissa painoni nousua yritettiin jollain light-juustoilla ja muilla terveellisillä valinnoilla rajoittaa, mutta ei kukaan oikeasti kertonut minulle mitään järkevää syytä, miksi minun olisi pitänyt pysyä yhtään missään mitoissa. 


Olin nuoresta asti masentunut. Menetin kaikki tärkeät ihmiset aina, kun johonkin ihmiseen kiinnyin, he lähtivät pois tai revittiin minulta pois. Se trendi jatkui muutaman kymmentä vuotta. Saattaa itseasiassa jatkua edelleenkin... Mutta silloin, pahinta lienee se, että kun jouduimme lastenkotiin, minut erotettiin siskostani aika kylmästi. "Epäterve suhde". No, minä takerruin häneen, kuuntelin kun hän itki toisella puolella taloa.. Ja kun hän nukkui toisten pienten lasten kanssa, yöhoitaja päästi minut katsomaan hänen nukkumistaan kun en saanut unta. Hän teki varmasti väärin ja kaikkia ohjeita vastaan, mutta minä rakastin sitä pientä ihmistä enemmän kuin itseäni, enemmän kuin elämää.. Ja minut hänestä revittiin irti. 
Hän lähti sijaisperheeseen, minä jäin.. 
Olin 4 kun vanhempani erosivat. Saman ikäinen kuin mitä on oma tyttäreni nyt. Isäni hävisi vuosiksi kuvioista, ja minulle sanottiin että hän ei vain halunnut nähdä minua. Hän lähtiessään heittäytyi olohuoneen lasin läpi ja toi minulle ressu-pehmolelun. Hän sanoi ettemme näe vähään aikaan, mutta että "minä rakastan sinua, pikkuinen".  Sitten hän poistui.. Minä en tiennyt minne, ennenkuin päivä hänen kuolemansa jälkeen kun sain puhelun eräältä rauhanturvaajalta.
Juttelimme pitkään ja hän kertoi minulle sotilastiedustelusta, kauhuista ja siitä, mitä se tekee ihmisen psyykkeelle. Niin moni asia sai selityksen noille vuosille, mutta myös tuleville. En ymmärtänyt häntä siinä puhelun yhteydessä kiittää kunnolla, sillä en tainnut sisäistää miten ison osan asioita tuo tiedonmurunen oikeasti käänsikään päälaelleen. 

Mutta silloin, varhaisnuoruudessani, minulla ei oikein ollut ketään eikä mitään. Ennenkaikkea minulla ei ollut mitään syytä elää. Ei varsinaisesti syytä olla ehkä elämättäkään, mutta ei mitään syytä millekään. En hakenut jatkokoulutukseen, sillä ei minua kukaan ollut ohjannut koskaan vahvuuksieni suuntaan, päinvastoin. Ei kukaan kertonut että minä olisin voinut käyttää matikkapäätäni tai kielipäätäni. Ei kukaan kertonut että sanallista valmiuttani olisi voinut hyödyntää johonkin. 

Päädyin harjoittelemaan kirjastoon, ja moniin muihin paikkoihin. Menin suoraan työhaastatteluihin, ja todella harvoin sain kieltävää vastausta. En vain viihtynyt paikoissa kovin kauaa, ne eivät tuntuneet omilta. 
Siivous on tuntunut, alusta asti. Olen ollut siivoojana "virallisesti" 22 vuotta. Se on ehkä jossain määrin kasvanut osaksi identiteettiäni; siivoojatäti. Se on oli jotain mitä halusin tehdä. Ensimmäistä kertaa jotain, mitä todella halusin.. Mutta silti kaikki sanoivat ettei se ole oikea ammatti. Että minun pitäisi tehdä jotain ihan oikeaa työtä. 

Luin sitten itseni ympäristönhoitajaksi. Olisin varmaan osannut sitäkin hommaa ihan sujuvasti jos siihen olisi työllistynyt. Joku kysyi aina toisinaan että onko se vain hienompi ja uudistunut nimike siivoojalle... No, sitä työtä en tehnyt sitten, ja lähdin lukemaan itseni laitoshuoltajaksi. Se on se oikea nimike sitten siivoojalle. 

Ympäristönhoitajan tutkinnon suoritettuani aloin ymmärtää että minä olisin voinut tehdä mitä vain silloin peruskoulun jälkeen. Että olisin oikeasti voinut lukea ammatin. Olisin voinut tienata rahaa ja ostaa talon. Olisin voinut tehdä mitä vaan! Mutta kun en koskaan, IKINÄ, ennen sitä hetkeä ollut ymmärtänyt että minä olisin voinut. Kyennyt. Pystynyt. Minä en oikeasti tiennyt. 

Kun oivalsin sen asian, että minä olen ihminen, otin tanskandoggini, ja lähdin. Menimme koirapuistoon ja juoksin sen ympäri. Verenmaku suussa. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Ja tein siitä tavan; juoksin. Kävelin. Kävelin 15km lenkkejä. Kunnes päätin että tämä ei riitä; näin mainoksen LadyLine -kuntosalista, ja tapasin Jonnan. Minä hämmästelin, että voinko minäkin mennä sinne.. Ihan yksin. Kuntosalille. Tekemään asioita? Liikkumaan? 
Otin jäsenyyden. Minulle tehtiin testit kunnostani. Otettiin ohjelma. Roikuin salilla ja lenkkeilin. Tiputin parikymmentä kiloa melko luonnollisesti, ja jossain kohtaa buustasin nutrilettin avulla painonpudotusta. 
Löysin liikunnan, en pelkästään kuntosalia vaan ryhmäliikunnat. Ensimmäistä kertaa! Joogaa. Chiballia. Pilatesta. Kahvakuulailua. Rentoutumisia. Flex-baria. Kaikkea, mikä herätteli aistini elämään.. Voin kertoa että rakastin LadyLinea hyvin syvästi muutaman vuoden elämästäni. Koko henkilökuntaa, tuoksuja, kaikkea sitä mitä sieltä löysin mukaani elämään.

Kunnes sitten tuli se aamu, kun kaaduin. Tanskandogin yli jäätikölle. 
Ja sen jälkeen sairasloma. Sitten kaikki muu fyysinen vaiva.. Salilla käynti väheni kipuihin, ja viimenään en enää ymmärtänyt, miksi en kyennyt liikkumaan. Tein kotihaasteena lankutushaastetta, kyykkyhaastetta ja ties mitä, sillä ranteeni päästivät kahvakuulan irti kerta toisensa jälkeen. Jalassani todettiin hermovaurio. Verensokerini oli kammottava, ja diabetes söi hampaitani. Silmiäni. Kaikkea minussa. Vuosien laiminlyönnit yhdistettynä kaatumiseen ottivat veronsa. Selästäni löytyi nikamapainaumaa, ja minulta kiellettiin mm. lankutus. 
Vimeisenä oljenkortenani otin LadyLinen personal trainer-palvelun, mutta emme lopulta saaneet oikein mitän tolkkua sille, miksi askelpituuteni lyheni ja jalat eivät toimineet. 
Meni muutama vuosi vielä eteenpäin, ja koska minusta ei mitään löytynyt magneettikuvissakaan, vaikka fysssarikin totesi että lonkan liikerata on äärimmäisen rajoittunut, pääsin reumalääkärille. Reumalääkäri sitten lähetti varjoaineen kanssa kuvauksiin, ja minulta löytyi sitten nuo kirotut rustokasvaimet, joita luvattiin leikata. Se olisi tuonut liikuntakykyni takaisin.. 

No, päätöksen leikkaamattajättämisestä teki leikkaava tiimi minua näkemättä, painoindeksini perusteella. Siihen ei auttanut se, että minulla oli usean minua hoitaneen lääkärin suositus leikkaukseen ja arvio siitä että olen vatsalihava, en perseestä / reisistä, joten leikkaukselle ei pitäisi olla estettä vaan se onnistuisi hyvin. Anestesialääkäri ei ota riskiä, joten minua ei leikata. Minut voidaan nukuttaa, jos haluan laihdutusleikkaukseen! 
En halua. En usko että siitä seuraisi mitään hyvää. Minulla on nyt jo ihan tarpeeksi ongelmia kroppani kanssa.. 

Mutta niin. Silloin löysin, liian myöhään, liikunnan riemun. Ja se otettiin minulta pois. En juuri kykene mihinkään, ja paskimmille päiville minulla on apunani rollaattori. 
En pysty pyöräilemään tyttäreni kanssa. En voi mennä lattiatasolle leikkimään. En voi tehdä kovinkaan monia asioita ranteideni, lonkkieni, selkäni kanssa.. Astma asettaa omat rajoitteensa ja diabetes omansa. Tulen löytämään itseni pyörätuolista sokeutuneena muutamien vuosien päästä. 

Vaan mistä minä löytäisin jotain, mitä tehdä, jotta säilyttäisin edes nykyisen toimintakykyni? Kävelin, olin jaloillani. Kaksi päivää.. Kaksi pitkää päivää. 

Loppuillasta itkin, tärisin, sätkin. Sähköiskua muistuttavat kivut polttivat kylkiä, polttivat jalkoja. Ja vuoroin jalkani tuntuivat tunnottomilta, kahdelta jääkalikalta. Käsivarsiin sattui, sormeni puutuivat. Tuntui että kipu salpaa hengen.. 
Sitä on kipulaastarin vaihtopäivinä. Ei saisi tiuskia lapselle. Ei miehelle. Ei kenellekään. Mutta kun kipu valtaa mielen. Kipu valtaa kaiken sillä paskallaan.. Täyttää aivot, eikä ole mitään keinoa purkaa sitä pois. Ei mitään keinoa purkaa turhautumista, kun en voi juosta. En voi mennä salille. En voi näiden bensanhintojen kanssa ottaa autoa ja ajaaa jonnekin kahville ja siirtää ajatuksia pois kivuista; ei ole muuta kuin kivun värittämä hetki ja pelko siitä, että tämä on nyt loppu. Pelko, että en herää enää. Pelko, että jos herään, herään sairaalassa sanoakseni hyvästit. Pelko siitä, että en näe tyttäreni kasvavan. Pelko siitä että hän saa karmean lapsuuden, hirveän äitipuolen ja ympärilleen ihmisiä jotka eivät välitä. Ympärilleen niitä, jotka lähtevät pois. Ympärilleen sellaisia, jotka eivät ymmärrä sitä pientä, suupalttia tyttöä, joka on kertakaikkinen luonnonlapsi ja sanoo mitä mieleen juolahtaa. 

Ja etten minä olisi sitä kaikkea pehmentämässä.. 
Sillä... Rakas tyttäreni, jos tätä koskaan luet: Minä tiedän. Minä olen kokenut niin paljon ettei sille ole sanoja. Kaipausta, ikävää, turhautumista, tuskaa.. Menettämisen pelkoa. Elämänhaluttomuutta. Toivon löytämistä, toivon menettämistä.. 
Mutta olen selvinnyt sieltä kaikesta vain nähdäkseni miten sinä kasvat. Ja ainoa, mitä toivon, on se, että säilyttäisin henkeni ja toimintakykyni ja kommunikointikykyni siihen asti että sinä täytät 20. Sillä sen jälkeen minä voisin olla varma, että sinäkin selviät aivan kaikesta!

29.6.22

Kenen se on?



Pian on kulunut neljä vuotta siitä kun tyttäreni syntyi tähän polyamoriseen kummajaislaumaan.  Sitä ennen olin raskaana n. 7 kk. Siitä asti, kun ihmiset ovat kuulleet, että olen raskaana, minulta on kyselty että "kumman se on?", "Kuka lapsen isä on?" ja kerrottu tuhatmäärin jankutuksia aiheesta "lapsen oikeus biologiseen isään". Ja tuhatsatamäärin olen antanut esimerkkitilanteita joissa biologialla ei ole väliä. Kuulin myös juoruja siitä, ettei tuo lapsi voi olla minun biologiseni, koska en näytä siltä että olisin raskaana, en näyttäytynyt raskauden viime kuukausina missään ja lopulta olin synnytyksen jälkeen "ihan saman näköinen kuin ennenkin." (Tähän mainittakoon että enhän minä liikkunutkaan, raskaus oli hankala, googlatkaa huviksenne pemfigus ja miettikää voiko sellaisella kropalla liikkua sohvan ja wc:n väliltä yhtään minnekään... Ja juu, Painoa tuli raskauden aikana 8kg. Ja painoa lähti synnytyksen jälkeen 8 kg. Niin tapahtuu kun ei anna jokaiselle mielihalulleen valtaa ja mässytä kaikkia iltoja karkkia ja sapuskaa kahden edestä raskauden varjolla... ) 
Aina ei voi edes sanoa, että biologinen vanhempi on paras mahdollinen vaihtoehto lapselle. (Tähän väliin hatunnosto sinulle joka toimit äitipuolena, isäpuolena, tai bonusvanhempana kuten nykyään tavataan sanoa, adoptiovanhempana, sijaisvanhempana, oheishuoltajana tai ihan missä tahansa vanhemman / huoltajan / holhoojan roolissa jollekin ihmisentaimelle.) 



"Joko sinä nyt olet valmis myöntämään kumman lapsi se on?" minulta kysyttiin tänään. Ei ole edelleenkään mitään myönnettävää; minä en näe lapsessani kummankaan isän piirteitä toisen piirteitä enempää. Miksi en? Koska en ole katsonut. Minä näen hänessä ihmisen. Lapsen. Hänen persoonansa. Punaiset posket innostuksesta. Itkuiset silmät harmituksen keskellä. Kuuntelen keskittymisöhinää. Unista tuhinaa. Sormen imeskelyä ja unilelun kanssa kuorsaamista. Loputonta puheentulvaa. Kysymyksiä hermostumiseen asti. Hellyydenosoituksia, märkiä suukkoja, tahmaisia sormia, pyykkivuoreen heitettyjä likapyykkejä. Tuhatpäin askarteluja, piirroksia, unohdettuja pieniä projekteja ympäri kotiani. 



Minulle on aivan täysin sama, onko tuo pieni otus joka vaeltelee kotonani ja ottaa tilan haltuun minne vain meneekin, minkälaista perimää kantava. Jos minulle kerrottaisiin nyt, että hän ei ole minun lapseni, vaan vaihtunut synnytyslaitoksella, minä rakastaisin häntä silti. Minä pitäisin hänet omanani. Minä en luopuisi hänestä, ja tekisin kaikkeni hänen vuokseen, vaikka hän ei olisi biologista perimääni. 
Hän on Roosa. Hän on sellainen persoona kun on, hän tulee olemaan oma itsensä. Ei minun eikä isiensä egon jatke, suvun jatkaja tai yhtään mitään muutakaan "vanhoillista". Hän on yksi pallontallaajista, ja minulle äärimmäisen rakas oman itsensä ja persoonansa vuoksi. Siksi minulle ei ole väliä mistä hän on tullut, vaan ainoastaan sillä on väliä, että hän on tässä ja nyt. 




Enkä minä usko että se muillekaan ihmisille olisi sen vaikeampaa.. Päästää vaan irti ennakkoluuloista. Päästää irti vanhoista uskomuksista ja tavoista ja idioottimaisista sanonnoista kuten "veri on vettä sakeampaa". Perhe on perhe ja pitää yhtä, mutta sen perheen ei tarvitse olla biologista sukua keskenään; harvoin mies ja vaimokaan ovat. Saati muut perhekombinaatiot. Sisarukset ovat sisaruksia, voivat olla yhtä hyvin vihollisia kuin ystäviä, tai vain neutraaleja tyyppejä toisilleen. 
Jatkuvasti yhteiskunnassa joku kokee paskaa omaatuntoa siitä että ei pidä yhteyttä vittumaisiin sukulaisiin, ei rakasta vanhempiaan "tarpeeksi" tai muuta kummallista. Ei kaikista voi tykätä vain siksi että ovat sukulaisia. Ja joistain voi tykätä ihan vain koska ne on niin mahtavia tyyppejä, oli siinä mukana sitä biologiaa tai ei! Ja mulla on oikeasti sellainen muksu jota mä rakastan tyyppinä. Mä olen etuoikeutettu kun saan nähdä ne hyvät ja huonot päivät. Olla se, jolle kiukutellaan kun olenkin nukkunut yöllä enkä siivonnut häntä varten. Kun olen tullut hakemaan päiväkodista pois kesken leikkien. Ja yhtälailla olen onnellinen siitä että olen se, johon hän turvaa, koska luottaa. 
Enkä mä usko että luottaa vain siksi että olen äiti. En ole varma käsittääkö lapseni käsitettä "isä" tai "äiti" millä tavalla.. Ovatko ne tässä vaiheessa vain nimityksiä tietyille tärkeille tyypeille, kuten "kummisetä" tai "mummo". Eikä sillä ole väliäkään, tällä neidillä on suosikki-ihmisensä ja tietyillä ihmisillä on vaan erityinen paikka sydämessään Roosalle. 

Vaikka isovanhemmat ovat käyneet tänä keväänä vähiin, onneksi meillä on rolla-pörrö jonka kädestä voi pitää kiinni ja johonka voi turvata. Näiden kahden tyypin ystävyys on jotain kertakaikkisen hurmaavaa ja tärkeää. Ei siksi että tässä olisi tietoa biologiasta, vaan siksi että näiden kahden välillä on sitä kuuluisaa kemioiden kohtaamista. Ja sitä minä toivon oman äitiyteni, kuten myös lapseni isien ja neidin välillä olevan: kemiaa. Välittämistä. Rakkautta. Siksi että me täydennämme toisiamme, tykkäämme toisistamme ja luotamme toisiimme. Emmekä vain ja ainoastaan siksi että olemme eksyneet osaksi samaa perhettä. 



2.6.22

Kotipalvelutyöntekijä ja nimetön lasu

 Lapsestani tehtiin lastensuojeluilmoitus. 
Taustaa: 

Lapseni kummisetä, Pörrö, oli selkäleikkauksessa 2.12.2021. Kaiken piti olla ihan rutiinia, ja hänen piti siitä toipua muutamassa viikossa. Kipujen piti jäädä leikkauspöydälle. 
Ei jäänyt kivut vaan tulivat kovempina, ja selkään kasvoi kyttyrä. Kyttyrä on nyttemmin saatu laskemaan, mutta moni asia on mennyt päin helvettiä. Pahimpana henkisenä kuormituksena varmaan se, että ennen hyvin toimelias, sosiaalisesti aktiivinen mies on nyt kotinsa vanki. Kouvola-kuusankoski väli ei onnistu ilman paaritaksia, ja kotona liikutaan rollaattorin ja kävelykeppien voimin. Hän ei pysty itse pukeutumaan, ja käsikin oireilee viime syksyisten toimien takia. 
Mutta niin. Hän on joutunut turvautumaan kotihoitoon. Kotihoidossa on sitten eräs ihminen joka on ottanut asiakseen todistaa että Pörrö pärjää yksin. Oli oikutellut että Pörrö voi viedä roskat itse (no ei sinne roskaluiskaa pitkin aitaukselle päässyt talvella, sillä kiinteistöhuolto ei ollut järin toimivaa..) Ja lisäksi hän on tiuskinut ja oikutellut että noin nuori mies pitää heitä passaajina ja kuluttaa resursseja. 
Sitten hän kyseli Pörröltä että miten Pörrö pystyy huolehtimaan pienestä lapsesta jos ei kerran itsestäänkään; Pörrö vastasi että tästä pikkuneidistä on enemmän apua kuin hyötyä. Kertoi että neiti auttaa häneltä housut illalla pois ja aamulla jalkaan jos on yökyläilemässä, ja että tämä vaihtaa vaipatkin itse. (Pissivaipan, ei kakkavaippaa. toim.huom.) Ja lisäksi on kehitykseltään hyvinkin edellä ikäisiään ja mm. auttaa ruuanlaitossa, pilkkoo nakkeja ja kuorii perunoita. (Jo 2-vuotiaana annoin hänelle hedelmäveitsen ensimmäisiä kertoja käteen ja hän auttoi siivoamaan kantarellit ja suppikset. Sama meininki jatkuu, hitain ja varmoin askelin.)  
Jos jotain kasvatuksesta olen oppinut isältäni niin sen että lapseen pitää uskoa ja luottaa, ja lapsen kykyjä tulee vahvistaa. Hän aikanaan siirrätti minulla hiivatin isoa alasinta paikasta toiseen, käytti kalassa, marjastamassa, antoi osallistua kaikkeen. 
Niin. Pörrö. Sitten tämä kotipalvelutyöntekijä viime viikolla meni käymään, tiputti jääkaapin ovesta rypsiöljypullon ja jätti sen siivoamatta. Soitin tiimiin, ja pyysin siivoamaan, Joku kävi pyyhkimässä vähän paperilla öljyjä pois lattialta, mutta eihän se paperilla mihinkään lähde. Hänellä oli kiire labraan, joten ei joutanut jäämään. Pörrö ihmetteli että miten voi liikkua keittiössä kun kepit luistavat. Ilmoitin että ei muuten liiku; paikalle tilattiin siivooja joka siivosi öljyn pois ja tästä aion laskuttaa kotipalvelua. Ei mene niin että voidaan jättää asiakkaita oman onnensa varaan jos virhe on selkeästi kotipalvelun. 
Tämän kotipalvelutyöntekijän ja Pörrön sananvaihdoille on muuten ainakin yhdelle kerroista myös ulkopuolinen, tuetun asumisen työntekijä, todistamassa tapahtunutta, jonka mielestä käytös ei tosiaan ole asiallista kotipalvelun mielestä. Tämä samainen kotipalvelutyöntekijä on ilmaissut mm. että Pörrön lääkityksellä pitäisi olla jo terve kuin pukki (ja edellisenä päivänä kipupolin lääkäri oli lähtenyt purkamaan kipulääkityksiä toimimattomana.... Vahvat opiaatit, mutta epäilen vahvasti että Pörröllä on opiaattiresistenssi kun ei edes pää mene sekaisin. Kyseessä on kuitenkin useita kipulääkkeitä joiden päiväannoksella kaataisi virtahevon vuoteeseen viikoksi.) Myös fysioterapian tarvetta oli päivitellyt ja kysellyt että miksei Pörrö mene sellaiseen. No menisi, jos ei olisi fyssarikäyntejä jouduttu siirtämään. Mainittakoon sivukaneettina että myös Pantterin fyssarikäynnit ovat siirtyneet ja on nyt murtuneen olkavarren takia tarvinnut sitäkin palvelua.. 8 viikkoa käyntien väli, koska aikoja ei meilläpäin nyt vaa ole. Tai ehkä työntekijöitä, koska aikoja on kummankin kohdalla jouduttu siirtämään. Mutta tämä ei siis mielestäni ole potilaasta johtuvaa vaan nimenomaan terveydenhuollon tilasta, ja siitä on kotipalvelutyöntekijän turha rääpiä päätään. Kotipalvelutyöntekijä on arvostellut mm. sitä että Pörrön pitäisi pystyä itse lämmittämään ruokansa (ja tarjoutui että voidaan jättää päiväkäynti väliin siten että hän aamulla asettaa ruuan valmiiksi mikroon niin Pörrö voi sitten iltapäivällä vaan klikata mikron päälle. Mahtaisi olla freesiä ja syömäkelpoista sapuskaa...) sekä ilmaisi että "minä olen nähnyt miten nopeasti tarvittaessa pystyt liikkumaan rollaattorin kanssa, joten turha siinä hidastella" yms. Hänen mielestään Pörröä on turha kuskata paaritaksilla pestäväksi, vaikka on tosiaan todettu että Pörrö ei pääse taloyhtiön saunatiloihin itsenäisesti peseytymään, eikä hän voi kylpyhuoneessaan peseytyä ennenkuin se on remontoitu liikuntarajoitteisella sopivaksi. (Myönnetty vammaispalvelujen puolelta ja toteutus on vaiheessa.) 

Tuo öljykatastrofi oli kuitenkin minulle se tekijä joka katkaisi kamelin selän. Soitin heidän palveluesimiehelleen k.o alueella ja vaadin palaveriä, jossa olisi paikalla useamman tahon ihminen,  Yhteistoimintapalaveria on siirrelty, eikä ole saatu järjestettyä nyt moneen kuukauteen. Yhden ainoan kerran sitä on joiuduttu siirtämään Pörrön takia, sillä hänellä oli aika rankka vatsatauti. 
Mutta niin, ilmaisin palveluesimiehelle että mielestäni suurin ongelma on se, (josta kertaalleen soitin aiemmin pari kk sitten) että kotipalvelutyöntekijöille ei ole selvää että Pörrön kunto vaihtelee kiputilojen mukaan hyvinkin paljon. Kerroin etten pidä asiallisena sitä, miten kyseinen hoitaja suhtautuu Pörröön, en koe että hän on pätevä arvostelemaan pystyykö Pörrö huolehtimaan minun lapsestani, tai mikä on Pörrön lääkityksen taso. 
Palveluesimies lupasi järjestää palaverin johon paikalle tulisi lisäksemme sairaanhoitajaa yms, jotta saisimme kuviota selvennettyä ja pohtisimme palvelutarpeen arviointia. Kerroin että Pörrö on saamassa myös henkilökohtaisen avustajan, (on jo myönnetty, työntekijä etsinnässä.) sekä hän on päässyt mm. vammaispalvelujen pariin. 

No, tämän puheluni ja valitusvirteni jälkeen kului muutama päivä ja sain sitten soiton lastensuojelun puolelta: lapseni on yökylässä usein ihmisen luona joka ei hänestä kykene huolehtimaan. Ilmoituksen sisällössä päästiin puoleen väliin ja täydensin loput; ilmoitus oli lähes sanasta sanaan samaa asiaa mitä kotipalvelutyöntekijä oli Pörrön kanssa keskustellut. Tosin sitä oli muokattu niin että "Lapsi laittaa itse ruokansa ja joutuu vaihtamaan itse vaippansa". jne. 
Keskustelimme lastensuojelun työntekijän kanssa ja sovimme palaverin 2.6 Pörrön luokse. Pyysin saada kopion lastensuojeluilmoituksesta ja sanoin että tämä on kiusaamismielessä ja kostomielessä tehty lastensuojeluilmoitus ja takana on kotipalvelun työntekijä, sillä kukaan muu ei tiedä edes milloin neiti kummisedällään yöpyy tai miten yöpymiset sujuvat. Ja ne ihmiset, jotka tuttavapiiriimme kuuluvat, luottavat Pörröön, eivätkä epäile hänen kykyään huolehtia lapsesta. Sen lisäksi että itse tiedän, että Pörrö osaa sanoa minulle ei. Ja kertaakaan yökyläilyä ei ole toteutettu vastoin lapsen tahtoa, ja ne toteutuvat yleensä lapsen nimenomaisesta pyynnöstä. Muistutin palaverissä että kyseessä on kuitenkin entinen aviomieheni, vaikka erostamme taitaa jo 10 vuotta olla vierähtänytkin. 
No, he tulivat samaan tulokseen että jatkotoimenpiteille ei ole tarvetta, ja korostivat että vanhemmat ensisijaisesti tietävät kyllä mihin voivat lapsensa jättää. 

Keskustelimme työntekijöiden kanssa siitä että ilmoitus on tehty nimenomaan nettilomakkeella, ja kymsotella on käytäntö että nettilomakkeeseen vaaditaan lapsen henkilötunnus. He kertoivat minulle mistä saan tehtyä lokipyynnön, sillä on varsin selvää että ilmoituksen tekijä on jostain selvittänyt lapseni henkilötunnuksen. Syntymäpäivän saa kyllä selville pikaisella someselauksellakin, mutta henkilötunnuksen loppuosaa ei kyllä ole ihan noin vaan saatavilla. Käsittääkseni edes lapsen isovanhemmat / kummisetä eivät sitä tiedä. 
No, tein lokipyynnön kymsoten arkistoon ja katsotaan mitä selviää.

Se, että minusta tehdään nimetön lastensuojeluilmoitus, ei tässä ole se ongelma. Ongelma on se, että tämän ilmoituksen pystyn nimenomaan yksilöimään kotipalvelutyöntekijään, jonka käytös on ollut hyvin ongelmallista. Lisäksi on huomioitavaa, että kotipalvelun työntekijä EI SAA TEHDÄ nimetöntä lastensuojeluilmoitusta, vaan hänen on tehtävä se omalla nimellään ja asemallaan mikäli huoli on todellakin herännyt. Sanoin lastensuojelun työntekijöille että jos itse olisin ollut hänen asemassaan ja olisin huolissani, ottaisin yhteyttä lapsen vanhempiin ensisijaisesti ja kysyisin, että ovatko varmoja että lapsi voi siellä yöpyä turvallisesti. Se EI ole nimettömän lastensuojeluilmoituksen paikka, koska tällöin avointa keskustelua asiasta ei synny. 
Ja koska hän on pystynyt katsomaan lapseni henkilötunnuksen, tiedän hänen olevan nimenomaan joku virallinen taho. Tästä ei ole mitään epäilystä. 
Nyt menee tovi että saan ne lokitiedot, ja sen jälkeen sitten käsittelemme jatkoa kotipalvelun sekä poliisin avustuksella. Tällä kertaa minä en nimittäin enää tätä niele. Sellainen vitutus ja stressi tuon ihmisen sanomisista ja toimista on tässä 6kk aikana noussut. 

Ja mainittakoon että olen nimettömiä lastensuojeluilmoituksia vastaan hyvin jyrkästi. Niillä aiheutetaan aivan tolkutonta stressiä ja niitä käytetään kiusanteon välineenä aivan jatkuvasti. Ihmiset eivät ymmärrä, miten kuormittavaa (paperityöt jne) turhien ilmoitusten setviminen on lastensuojelulle, sillä jokainen ilmoitus on kuitenkin kirjattava, tutkittava, käytävä läpi, selvitettävä ja edelleen kirjattava. Se ei ole 5 minuutin puhelu eikä yksi käynti. Se on helvetin monta työtuntia. 

En allekirjoittanut kansalaisaloitetta siitä että nimettömät lastensuojeluilmoitukset tulisi poistaa, ihan siitä syystä että mielestäni ilmoituksen tekijän henkilöllisyys, ilmiselvistä syistä, pitää pystyä salaamaan ilmoituksen kohteelta. Sen sijaan nimi mielestäni tulisi AINA jäädä viranomaisten tietoon, jotta voitaisiin ehkäistä se, että samat henkilöt eivät tehtaile näitä kiusallaan. Milloin ollaan huolissaan naapurin Martan vaatetuksesta ja milloin sitten viereisen kadun Patrikin kotioloista kun mopoillaan "yötä myöten" eli klo 18 jälkeen. 

Edelleen nostan hattua lastensuojelun työntekijöille ja olen pahoillani että olen ihminen jolla on tämmöisiin asioihin "maalitaulu selässä". Toki on mukavaa että alkaa lastensuojelun puolelta olla puoli työntekijäkuntaa hyvänpäivän tuttuina, mutta. Niin. Anteeksi. Kun olisin aikanaan tiennyt mitä kaikkea elämä heittää eteen, olisin toiminut monessa asiassa toisin, ja pääsisitte tekin helpommalla. 
Mutta nyt on vastaanotettava mitä tulee. Kiitos että jaksatte välittää, yritän kasvattaa tyttäreni niin että hän ei opi pelkoa teitä eikä muita viranomaisia kohtaan. 
Kotipalvelutyöntekijöissäkin tiedän olevan hyviäkin tyyppejä, itse olen vain sattunut törmäämään nyt liian moneen asennevammaiseen. (Se alkoi kun tein kotisiivouksia ja törmäsin asiakkaan luona nuoreen työntekijään joka petasi läpikustun peiton, läpimärä sellaisen, puhtaisiin lakanoihin ja sänkyyn. Sanoin että et sinä voi noin toimia, ja hän ilmoitti että ei tässä ole aikaa pyykkäriksi rueta. Soitin asiakkaan omaiselle, laitoin peiton ja lakanat pyykkiin.. Toivottavasti hän teki valituksen, minä en sitä tajunnut silloin tehdä. )


9.5.22

Äitienpäivän 2022 ajatuksia



Ensimmäisen kerran tajusin olevani äiti, josko sitä koskaan voi tajuta, varmaan tuolla hetkellä kun ensimmäisen kerran näin tyttäreni fyysisesti. Hän oli nelisen päivää vanha, ennenkuin tapasimme. Ennenkuin ensimmäisen kerran pääsin katsomaan ja koskettamaan.. Tuolloin kirosin ja kiitin omaa kroppaani. Koko raskausaika oli kamalaa, fyysisesti, mutta silti kroppani selvisi sekä raskausajasta että siitä tilanteesta jota kuulema ei voi synnytykseksi sanoa kun ei alakautta tullut. Tuli hyvinkin lähes vatsasta, navan yläpuolelta. Mutta ihan oikeasti, minähän en koskaan osannut siitäkään loukkaantua että synnytykseni kyseenalaistettiin. Kun kuulin huhuja etten ollut raskaana lainkaan, tuhahtelin. Niin, minua ei näkynyt loppuraskaudesta missään koska kroppani ei kantanut. Eikä siinä mitään nähtävää olisi ollutkaan. Painoa kertyi raskauden aikana 8 kiloa ja ne hävisivät lapsen ulostulon sekä 5 viikon jälkeen sinne mistä olivat tulleetkin. En ole ymmärtänyt "raskauskiloja". Kyllä ne kilot ihan siitä omasta syömisestä ja laiminlyönnistä tulevat, eivät raskaudesta.. 
Ja kyllä, siitä laiminlyönnistä minä tiedän jos jostain.





Kaikenlaista ihmeellistä on mahtunut näihin muutamiin vuosiin. Äitiyttä enemmän kuin uskoisi kaikelta siltä pohjalta mitä elämässä on sattunut ja tapahtunut. Minä kun en häpeä myöntää että en halunnut äidiksi. En häpeä myöntää että lapseni oli "yllätys", tavallaan vahinkoraskaus. Samaan aikaan kuitenkin harkittu ja keskusteltu. Pelätty. Ja kuitenkin rakastettu alusta lähtien. 
Mutta se laiminlyönti.. Melkein kerkesin 40 vuoden ikään ennenkuin löysin jotain, minkä takia pysyä elossa. Jotain, mikä estää jatkuvan toiveen poispääsystä. Estää tai ainakin siirtää tuonnemmaksi. 
Isoäitini toivoi lähes koko elämäni että hän olisi jo päässyt pois. Joten en osannut surra hänen kuolemaansa, kun tiesin että hän viimein pääsi pois. Olen tottakai kaivannut häntä näinäkin aikoina, hän oli ihminen jonka vahvuudelle ei mikään vedä vertoja. Hän on ihminen josta minä ammennan jaksamiseni. Näin hänen vahvuutensa, kärsimyksensä ja silti elämänilon hetkiä. Samaistun häneen hyvin paljon.. 
Isänikin halusi pois. Hän halusi elää elämänsä täysillä ja mennä sitten rauhassa. Kun hän kertoi minulle että hän on pyytänyt elvytyskieltoa, sanoin ymmärtäväni koska itsekin harkitsin sitä joskus. En kirjoittanut koska Peikko ei sitä halunnut. Kunnioituksesta toista ihmistä kohtaan ajattelin sitkuttelevani sen aikaa kun "tarve vaatii". 
Suurin ero vanhemmuudessa kai meillä onkin se, että minä en tehnyt lasta nuorena. Minä elin ensin elämäni, ja nyt sitten olen "vain äiti" hyvällä omallatunnolla. 
En ole aktiivisesti yrittänyt kuolla sitten nuoren aikuisikäni. Ei minulla ole mitään viiltelymeininkejä eikä vastaavaa, sillä masennukseni on aina ollut pysyvästi läsnäolevaa mutta tavallaan kuitenkin ilman itsetuhoa. Tai näin siinä paperissa lukee; ei itsetuhoisia taipumuksia. 

Rohkenen väittää vastaan. 
Itsetuhoinen minä olen ollut koko elämäni. En ole tupakoinut kun se on sen verran kamala tapa kuolla tuo tukehtuminen. Huumeet ovat loistaneet poissaolollaan, kuten alkoholikin suureksi osaksi. Minä kun olen jotenkin ajatellut että aivoni ovat ainoa tarpeellinen osa minua, niin niitä en tuhoa. 
Mutta se kroppa... Olen paskat välittänyt painostani. En ole lihottanut itseäni tieten tahtoin, mutta en ole juuri laihduttanutkaan. Olen ollut vain.. Tämmöinen. piittaamaton, olematon.. Toki minulla on tissit. Niitä on ollut kiva näytellä, niillä on saanut etuja. Mutta muutoin en ole ulkonäkööni panostanut satunnaisia, yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Ei ole kynsiä, hiuksia, ripsiä.. Ei oikein mitään. En minä ole välittänyt. Olen ajatellut että tämmöisenään kelpaan jos olen kelvatakseni, ja tähän asti se on riittänytkin. 
Nyt vaan on tullut esiin näitä asioita, osa painoliitännäisiä ja osa jotain muuta. 
On kasvaimia. On poistettuja elimiä. On perussairauksia. On kaikenlaista.. 
Ennenkaikkea on liikuntakyvyn puute, ranteiden ahtaumaa ja selkänikamien painumaa. Ironista sinänsä, nämähän eivät ole painosidonnaisia, vaikka diabetekseni nyt onkin. Astma ei. Kaikkea sitä... 
Mutta niin. Vaikka kuinka laihduttaisin, vaikka kuinka huolehtisin itsesäni nyt, en tule selviämään enää "loppuun asti". En tule juhlimaan suvun matriarkkana satavuosiapäiviä, enkä oikeastaan kyllä haluakaan. Erona vaan entiseen on se, että kun aiemmin halusin kuolla mahdollisimman nopeasti, päästä pois kärsimästä koska täällä nyt vaan ei ollut minulle oikein mitään.. Niin nyt sitten olisi. 
Äitiyden myötä olen rohjennut toivoa ääneen että eläisin vielä 20 vuotta. Haluaisin nähdä tuon tyttäreni elämän sinne parikymppiseksi. 
Ei se mitään takaa, ihminen ei silloin ole lähellekään valmis. Minä en ainakaan ollut. En tiennyt mistään mitään ja en hitossa olisi ainakaan äidiksi kyennyt. Olisin ollut epävakaa ja tehnyt lapseni eämästä kyllä todellakin sitä kuuluisaa "elävää helvettiä". 
Aina välillä tuntuu että niin teen nytkin. 





Mutta minua on siunattu tuollaisella pallerolla. Ihmisentaimella, joka on ihan kuin minä. Paitsi että parempi. Aivan helvetisti parempi. 
Ymmärrän häntä kuitenkin suurimman osan aikaa. Rohkenen väittää että on äärimmäisen harvoja hetkiä kun kommunikaatiomme on niin hataraa etten ymmärtäisi mitä hän ajaa takaa. Hän on sellainen miniminä, näkee asioita samoin kuin minä, kaipaa äärimmäisen paljon kommunikointia, äärimmäisen paljon juttelua ja sanoja. Vastauksia kaikkeen. Tietoa aivan kaikesta. 

Joku voisi sanoa että aina nuo ovat tuossa iässä äänessä ja että kaikki noin nelivuotiaat kyselevät kaiken aikaa.. Ne, jotka tämän pikkuneidin tuntevat tässä arkielämässä, tietävät että kyse on vähän enemmästä: Kyse on pikkuvanhasta kakarasta jonka sanavarasto on laajempi kuin moni osaa arvatakaan. Hänen kysymyksensä eivät ole enää pitkään olleet sellaisia, joihin olisi yksinkertaisia "kyllä / ei"-tason vastauksia, vaan hänen kanssaan joutuu keskustelemaan hyvin laajalta kantilta jo karkkipäivien merkityksestä siinä missä saatanan ja jumalan välisestä olemassaolosta. 
En minä olisi uskonut menneinä vuosina käyväni alle neljävuotiaan kanssa keskustelua siitä, miksi jotkut ihmiset uskovat jumalan olemassaoloon ja jotkut eivät. 
Häneltä tuntuu puuttuvan tietty lapsenusko asioihin, enkä voi olla ajattelematta, olenko toiminut kovinkin päin persettä vastatessani hänelle aina parhaan taitoni ja osaamiseni mukaan.. Olisiko ollut kauniimpaa antaa hänen usko että on olemassa taivas jonne ihmiset menevät kuoleman jälkeen? Olisiko ollut parempi suojata enemmän kaikelta..? 
En tiedä. Itse toivoin lapsena rehellisiä vastauksia. Toivoin että tietäisin paremmin asioista, olisin kaivannut jonkun joka olisi kertonut minulle kaikenlaista. Olisi kertonut mahdollisuuksista elämässä. Kaikesta. 

Monella tapaa näen hänessä itseni. Kaikessa ärsyttävyydessään.. Äänekäs lapsi. Helposti loukkaantuva. Turhautuu kun ei tule ymmärretyksi. Pelkää tilanteita joissa ei tiedä miten tulee käyttäytyä. Pelkää tulevia tapahtumia. Aistiyliherkkänä yllättävät asiat suussa saavat yökkäämään. Odottamattomat hajut. Värimuistot. 
Ja kaikesta siitähän minulla on itselläni liuta diagnooseja; on impulsiivista persoonallisuushäiriötä, on sosiaalisten tilanteiden pelkoa, on paniikkihäiriötä. 
Ehkä siksi minä koen että ymmärrän. Ehkä me tosiaan olemme niin samanlaisia, äiti ja tytär. 
Osaan pehmentää useita tilanteita, lääkärikäynnit, päivän kulun, ihmisten tapaamiset, suuhun laitettavat asiat.. Aivan kaikki tähän asti on selvinnyt puhumalla. 
Kaksivuotiaana kävimme ottamassa labrassa verikokeita. Labrantäti oli sitä mieltä että minun pitäisi ottaa lapsi syliin ja pitää kiinni. Sanoin että josko kuitenkin hän istuu nyt ihan itse siinä tuolissa, ja otatte sen veren. Kerroin neidille koko ajan mitä tulee tapahtumaan, ja siinä istui kuin tatti savessa, kyyneleet silmissä urheana kun verta otettiin. Sai hoitajilta vuolaat kehut, muutaman makutikun ja extratarroja kun oli koko päivän reippain asiakas. 
Tuo lapsi pääsee siis läpi mistä vaan kun sille kertoo mitä tapahtuu. Hän muistaa ohjeistuksia hyvin pitkältä menneisyydestä ja omaa äärimmäisen vahvan oikeustajun. Kun hän on oppinut että jotkut asiat kuuluvat olla tietyllä tapaa, siitä ei saisi poiketa. Lähes autistisen pakkomielteisesti hän pitää kiinni siitä että tietyt asiat pitää tapahtua tiettyinä aikoina.. 
Itsehän kävin tässä kovaa koulua siitäkin aiheesta... Että rutiineista voi joustaa. Että maailma ei kaadu, jos lapsi ei syö tiettyyn aikaan. Ja että lapsen maailma ei kaadu, jos minä joskus annan vaan asioiden olla. (Ja lopulta, oman maailmani kaatumista minä pelkäänkin, en lapsen..)

En minä tiedä kyllä paljoakaan vanhemmuudesta, ja kuulema ensimmäinen lapsi on aina harjoituskappale. Minulla tämä tulee olemaan ainoani, joten syteen tai saveen. Katsotaan miten käy. 

Mutta sen tiedän, että olen erinomaisen ihmisentaimen äiti. Ja olen erityisen ylpeä siitä. 

Kiitos Roosa kun teit minusta äidin ja opetat minulle joka päivä jotain uutta. Ja kiitos siitäkin, että kälkätät niin että välillä pyydän sinua olemaan hiljaa kun pääni tuntuu halkeavan kaikista niistä sanoista ja asioista... Ja erityisesti kiitos että et loukkaannu, vaan annat minulle aikaa ja tulet myöhemmin rutistamaan ja kysymään "joko nyt voidaan äiti taas jutustella?"