Viimeinen kannanotto

 

Palaan vielä kerran tähän seksuaalisen ahdistelun syyttelyyn, kun tuntuu olevan nyt puheenaiheena kulissien tuolla puolen.
Olisin varmaan osittain syyllistynyt epäilemään samoja asioita ihmisistä kuin mitä minusta epäillään, jos tilanne olisi toisenlainen. Eli tottakai mä puolustan kumppaniani ja kieltäydyn näkemästä ja suljen silmäni "ilmiselvältä".
Mutta korostan: ei ole ollut tapana sulkea silmiä tosiasioilta. Päinvastoin.

Ja tänään sille eksällekin laitoin selityksiä, lähinnä omasta toiminnastani, mutta ne jääköön meidän välisiksi minun osaltani. Hän tehköön mitä tekee omalta osaltaan saamillaan tiedoilla.

Julki haluan kuitenkin tuoda omat pointtini:

M on aspergerinsa ja add:nsä takia ihminen jolla on vahva, oma moraalikoodisto. Hän on myös selkeästi yliajattelija. Ja monia muita piirteitä; niiden ansiosta tiedän, että hän ei koskaan, ei menneessä eikä nykyisyydessä, ole ihminen joka tekee kenellekään mitään mikä on vastentahtoista toiselle ihmiselle. Hän ei riko kenenkään fyysisiä rajoja _koskaan_.
En näe häntä edes kännitilanteessa puristelemassa ketään sen paremmin rinnoista kuin pakaroista niin että vastapuoli ei ole rohkaissut toimintaan. Pienikin ele, pienikin sävähdys ihan missä tahansa tilanteessa ja M viheltää pelin poikki voimakkaasti.

Okei, mun moka. Mä kirjoitin jotain bdsm:stä, alistamisesta, dominoinnista. Ja jokunen somepäivitys siitä että mustelmat eivät aina ole väkivaltaa, joskus ne ovat vain rajua rakkautta. Ja sen jälkeen tämä eksä sai sitä vettä myllyynsä ja mielikuvia asioista.
Mä olen siitä jokaiselle tilanteesta kärsineelle osapuolelle anteeksipyynnön velkaa. Mä en siinä kohtaa ajatellut että niitä kirjoituksia voidaan käyttää polttoaineena mielikuvitukseen perustuville syytöksille. 

M:n ja mun seksielämä on joo hyvin haparoivaa, kokeilevaa ja teinimäistä. Uusia asioita kummallekin. Molemmin puolin kunnioittavaa. Keskustelevaa. Kaikkea.
Mutta: ei koskaan mitään mitä ei tehtäisi täydessä yhteisymmärryksessä. Ei väkivaltaa. Ei haavoja. Ei kipua. Ei toisen alistamista;  Ei henkistä eikä fyysistä. Sen enempää ei ehkä ole asiaa syytä avata. Mutta vastauksena kysymyksiin; kaikki on ok. Enemmän kuin ok.

Ja pyydän ulkopuolisia lukijoita muistamaan sen, että tää on mun näkemys. Mun kokemus. Perustuen kaikkeen mitä mä koen elämässä, rakkaudessa, maailmassa. Sillä hetkellä kun kirjoitan.
Tää ei ole absoluuttinen totuus. Tää on mun elämä.

Mä kirjotin 2017 somepäivityksen:

Ja mä voin sanoa että mä olen saanut sen mitä maailmankaikkeudelta pyysin. Mun rinnalla on ihminen joka ei pura muhun turhaa ahdistustaan, eikä kiukkuaan. Ja joka kietoo mut pumpuliin niinä päivinä kun mä oikeasti tarvitsen sitä. Mä en ole rakkauden sokaisema; mä näen M:n huonot päivät. Mä näen mihin hän kykenee. Mä näen mitä hän voisi olla pahimmillaan. Mä näen kiukuttelun, piikittelyn, pimeyden, sarkastisuuden.. Mutta tärkeintä; mä näen myös syyt niihin. Mä koen vahvasti että mä ymmärrän. Ja mä tiedän, mistä se kuva tulee niille jotka kokee että M on pätevinään ja että M on kusipää. En mä ole sokea.
Mä vaan en myöskään ole sokea muiden ihmisten teoille ja vaikutuksille.

Ja tärkein muistutus; ihminen on aina erilainen ystävilleen, vanhemmilleen, sisaruksilleen, työkavereilleen, kumppanilleen, lapsilleen.. Ihminen on lopulta kuitenkin peili, ja joskus peilissä on säröjä ja kuva vääristyy.

Mutta mä olen onnellinen siitä että M on tässä. Mun. Olin sitten sokea tai en, mutta mä olen niin varma kuin ihminen voi toisesta olla olematta paikalla: ne ahdistelusyytökset olivat turhia, perättömiä ja valheellisia. Niihin ei ollut aihetta. Se oli puhdasta "vastapuolen" ahdistuksen, pettymyksien ja muun pahan olon ja kiukun purkamista, sen enempää avaamatta. Ikävää että sattui eskaloitumaan näin, mutta väitän että tässä ei nyt hän ajatellut millä asioilla "leikitteli", ja miten vakavia tuon sortin syytökset ihmisen loppuelämälle ovat.

Ja hei M..

 

Seksuaalisesta ahdistelusta

 Isäni sanoi aikanaan että mitä ei voi peittää, sitä pitää korostaa. Yleensä puhuttiin sisustuksesta, mutta näin nettiaikana olen aika pitkälti myös vetänyt sen omaan blogiini ja muuhunkin; kun joku asia on karannut käsistäni, helpoin tapa käsitellä asiaa on kirjoittaa se auki.

Valitettavasti uusimman kumppanini eksä on se, joka on aiheuttanut niin paljon päänvaivaa ja paskaa, että ajattelin käydä sitä vähän läpi. Kysymättä lupaa itseasiassa keneltäkään, en kumppaniltani, en kyseiseltä eksältä. Haluan tilanteen pois päästäni, haluan oikoa asioita ja haluan kertoa että "kaunis anteeksipyyntö" on kaikkea muuta kuin todellisuudessa kaunis. Siitä kun ottaa vittuilun pois, ei jää jäljelle kuin tyhjiä sanoja. Tiedän kirjoitukseni aiheuttavan mielipahaa kumppanilleni ja eksälleen, mutta koska jälkimmäiseksi mainittu veti pelin aika likaiseksi, koen etten enää viitsi niellä sitä paskan määrää mitä minulle on tässä syötetty.

Eli: Kumppanini seurusteli 20 vuotta sitten ihmisen kanssa, jonka kanssa tiet erosivat yhteensopimattomuuden takia. Sen jälkeen suhde jatkui kasuaalina seksisuhteena, lähinnä suihinottojen merkeissä. Muutamia kertoja vuodessa ja muutamia hiljaisia vuosia välissä. Kumppanini on ollut minulle avoin tämän kahden vuoden ajan elämästään, tunteistaan, tuntemuksistaan.. Ja lopulta kun olemme puhuneet suhteen säännöistä, olemme valinneet että vaikka satuttaisimme toisiamme, olemme rehellisiä. Brutaalin rehellisiä. Ja ymmärrän, että se hämmentää tätä eksää suuresti.
Tilannehan oli niin että nämä kaikki asiat olivat tiedossa kun päätin laittaa viestin tälle ihmiselle; halusin tutustua muodollisesti, koska kyseessä oli kumppanilleni tärkeä ihminen. Olen tutustunut myös muihin hänen elämänsä ihmisiin, joten tämä eksä, joka viikottain (useita kertoja viikossa) piti yhteyttä, oli tietenkin listalla "tutustumisen arvoinen ihminen mikäli ajattelemme että M muuttaa tänne suunnalle, jotta k.o ihminen kokee turvalliseksi vierailla meilläkin."

Siitä alkoi se avoimen kirjeen julkaisemiseen johtanut episodi.
Ensin hän otti yhteyttä ihmisiin, ja alkoi nimittelemään minua. Ei tulosta. Nosti sitten panoksia ja alkoi jauhaa kahdesta asiasta: he eivät koskaan ole seurustelleet, pelkästään hengailleet soluasunnossa yhdessä, ja että tämän jälkeen M on seksuaalisesti häntä ahdistellut.
Ihmiset alkoivat kyseenalaistaa että miksi sitten olet hänet vielä päästänyt asuntoosi, kutsunut kylään, pitänyt yhteyttä, ollut automatkoilla yhdessä jne. No, sitten alkoi se "no pitäisiköhän minun tehdä sitten rikosilmoitus". Siihen kohtaan kärysi minulta lopullisesti se käämi sitten.
Eräs ystävättäreni sitten kuunteli teennäistä valitusvirttä siitä että "voi kun paula vain tietäisi millainen M oikeasti on". Ystävätär rohkaisi laittamaan viestiä minulle.
Sain viestin. Viestin sisältö on aikalailla paskaa: M on väkisin suudellut, vaatinut kortsun kanssa suihinottoja ilman että asiaan on suostuttu, kourinut tissejä väkisin, hivellyt reittä autossa..
Vastasin mailiin. Ilmoitin että tiedän kaiken tämän ja tiedän, että tämä eksä oli tasan tarkkaan mukana. Makukortsu tuskin oli M:n preferenssi näinä kertoina? Joo, hän ehdotteli suihinottoa, toisinaan eksä, vai pitäisikö sanoa fwb-suhteen naispuoleinen osapuoli suostui, toisinaan ei. Kun hän pyyteli palvelusta johonkin asiaan, saattoi M kysyä että saako kahvin kanssa jälkkäriäkin. Ihan noin niinkun viesti-muodossa, ei paikanpäällä alistaen ja ahdistaen. 

Ja M:n osalta on sanottava että vaikea uskoa että ketään väkisin on suudellut kun ensimmäinen kielari on vaihdettu meidänkin osalta itseasiassa vasta maaliskuussa.  Ei ollut kovin intohimoinen suutelija, pelkkiä epävarmoja pikkupusuja, vaikka siinä kohtaa seksiäkin oli jo takana.. Toki heitän haasteen; jos sieltä joku löytyy todistamaan tämän vääräksi ja on niitä suudelmia M:n kanssa vaihdellut isoatikin ennen vuotta 2023 niin seison sitten korjattuna asian suhteen...

Onneksi niissä videoissa, joita heidän väliltään on, kuitenkin käy ilmi että suihinoton suorittaja ei ole veitsi kurkulla asian äärellä.

Hän myös syytti minua siitä että aiheetta väitin hänen käyttäneen henkistä väkivaltaa. Mutta sitähän se oli sekä suhteen aikana että sen jälkeen. Todennäköisesti kyllä M on ollut sanallisesti ilkeä, minä tiedän kyllä hänen ivallisen, sarkastisen ja ilkeän puolensa. Se harvoin suuntautuu minuun, mutta olen siitä äärimmäisen tietoinen. Se on hyvin peitelty puoli, mutta hei.. Useimmiten meillä sarkastisilla kusipäillä on se asiakaspalveluhymy naamalla tarvittaessa. Joten sori, en voi tuomita M:ää, toimin itse täsmälleen samoin.

Laitoin sitten viestiin että maanantaihin asti aikaa esittää anteeksipyyntö julkisesti siitä paskanjauhannasta että M olisi seksuaalisesti ahdistellut. Muistutus siitä että tutkintapöytäkirjat ovat käsittääkseni julkisia ja hänen aviomiehensä luettavissa, oli ehkä osaltaan syynä anteeksipyynnön saamiseen.
Ensimmäinen versio ei sisältänyt nimiä. 

Toinenkin versio, pyynnöstä lyhennetty sellainen, jätti lopulta pois sen mitä toivottiin: M:n koko nimen julkaisemisen / tägäämisen, jotta M voisi käyttää kyseistä anteeksipyyntöä siinä kohtaa kun tulevaisuudessa kaivetaan ahdistelusyytökset esiin. Sitä ei tullut. Kuvakin joka anteeksipyynnössä on, on täyttä vittuilua.

Se kolmeviikkoinen, mistä viesteissä puhutaan, oli ihan tovi sitten. M oli kesälomalla ja testasi kuinka kauan k.o ihminen on hiljaa jos M ei laita viestiä. Rohkaisin lopulta laittamaan ja sanoin että "kerro miltä susta tuntuu". Tilanteen nykykuvaushan on "pahoitit mielesi ja annoitkin mulle siitä palautteen todella suoraan." Juu, M antoi palautteen kertomalla että ikävöi, ja että tuntuu tosi paskalta kun tämä ystävä ei ota yhteyttä muulloin kun tarvitessaan jotain tätä nykyä. Että olisi kiva jos tämä kysyisi M:ltä joskus muutoin vain mitä kuuluu, tai edes jättäisi puhumatta päälle jos M yrittää kertoa jotain.

Jokainen tilanne, jota olen itseasiassa tovin seurannut vierestä, on ollut hyvin vääristynyt. Se, että väittää ettei suhdetta ole ollut, vain pelkkää hengailua.. Ja nyht lopulta kaikki asiat on väännetty niin että hän on viaton enkeli ja kärsinyt syvästi ahdistelevasta mulkusta (tämäkin kutsumanimi mm. ryhiksen kanssa löytyy eksän viesteistä..)
Nyt olen ämmä ja narttu, joka vaati anteeksipyyntöä.
Samaan aikaan tämä eksä myös selitti ettei ole minua haukkunut, eikä puhunut minusta pahaa. Lähes saman hengenvedon aikana oli mielenkiintoista nähdä ne viestit mitä hän on minusta puhunut. Miten M on muuttunut niin hirveäksi ihmiseksi kun tapasi minut. Ilmeisesti siis aika pitkän aikaa sitten.. Vaan paskamyrskyhän lähti liikkeelle vasta sitten kun tämä eksä tajusi kuka olen, ja että meillä oli kuin olikin jotain yhteistä historiaa ja yhteisiä tuttuja. Ensin oli yritys vääntää M ja minut erilleen paskaa jauhamalla ja se kun ei onnistunut niin muut irvikuvashowt siihen sitten kanssa.
Yritin aluksi muuten ottaa tämän paskashow:n kanssa yhteyttä eksän nykyiseen mieheen. Olisin sanonut hänelle aikalailla näin: "yritä saada hänet rauhottumaan, koska nyt puhutaan asioista joilla on oikea rikosnimike. Sä et halua tätä paskamyrskyä sun kumppanin osalta yhtään enempää ku mä mun."
Sain ignoren, joten ok. Mennään sitten tällä vaihteella. Se mitä tämä nainen ei halunnut minun kertovan miehelleen, liittyi varmaan tämän naisen toiseen eksään ja pikkusotilaaseen joka kaipaa huomiota. Ja ei, tällä ei viitattu heidän yhteiseen lapseensa.

Joten: mä en henkilökohtaisesti ymmärrä miksi nämä syytökset seksuaalisesta ahdistelusta ja paskanjauhaminen sekä minusta että M:stä. Me oltais, ja tässä kohtaa todellakin käytän ME-muotoa, annettu tämän kyseisen ihmisen poistua elämästämme ihan rauhassa. Sieltä tuli syytökset "mä luulin sun olevan yhden naisen mies". Joo, M on edelleen yhden naisen mies, ja siksi hyvä ihminen sä et ole enää kuvioissa. Mä olen. Se, että mulla on useita miehiä vaikka sä et voikaan ymmärtää tätä sairasta elämäntapaa ja "mitä sun äitiskin tosta sanoo?", niin se ei ole oikeasti sun päänsärky. Ei ole ollut koskaan, eikä tule olemaan. Joo, sun entinen poikaystävä 20 vuoden takaa on päätynyt nyt ilkeän nartun hyväksikäytettäväks. Mut sun omat mailit ja viestit sekä meille että sun kavereille kertoo sanoillaan sen että sä olet onnellinen kun ei tarvii sekaantua asiaan, sä haluat vaan et sut jätetään rauhaan ja että sä saat elää omaa elämääsi. 

Mitä jos nyt lukisit ne sanat, tiputat katkeruuden ja paskanjauhannan ja nimittelyn pois ja teet just niin: keräät oman elämäs rippeet ja keskityt elämään rauhassa? Me ei olla sun tielles asettumassa, kunhan sä et jatka tota aloittamaas linjaa vaan käännät sen paattis oikeesti nyt vaan uusiin tuuliin.

Ja ne jotka mut tuntee... Mä en tee tätä ilkeyttäni, vaan koska mun rakasta on uhattu. Sen myötä mun koko perhettä; mä en halua lasuja siitä että mä asun yhdessä jonkun seksuaalirikosihmisen kanssa. Mä en halua että ihmiset kuvittelee että mä en ole tietoinen näistä syytöksistä, enkä mä oikeasti jaksa niitä jauhaa "selväksi" kenenkään kanssa sen enempää kun mun kumppanitkaan. M on mikä on, ja me tiedetään mikä se eksä on. Me luotetaan M:ään.
Ja joo, tää paska vaikuttaa mun arkeen; M stressaa ja sillon se tuoksuu erilaiselle. Mun kainalopaikka on erituoksuinen kun 2 viikkoa sit, ja mä en tykkää siitä. Joten...

Ps. M:n luonteesta kuvaavaa on se, että kun sanoin että lopettaa ton paskanjauhannan tekemällä rikosilmotuksen eksänsä puheista tai laittaa fb:hen julkiseksi pyynnöksi että saa logit ihmisiltä joille tää eksä on jauhanut paskaa, M:n, eli haukutun, paskanjauhannan kohteena olevan ihmisen vastaus oli: "kaikki tulis julki.. Ja mä en halua olla se joka paskoo niiden avioliiton."
Joten anteeksi M. Mä tein tän sun selän takana. Mä toivon että sä joskus annat mulle anteeksi, ja mä toivon että tää ei riko meitä kokonaan.

Anteeksi ystäväni.

 

 

Havaitsin eilen erään instagram-tuttuni kuolleen n.10 kk sitten.

Se pysäytti. En ole käynyt eilistä aiemmin siis yli 10 kuukauteen hänen profiilissaan. En ole pysähtynyt kaipaamaan hänen juttujaan, kaipaamaan hänen kuulumisiaan. Nyt kaipasin, ja ihmettelin miksei minulla ole hänen viimeaikaisista kuulumisistaan mitään mielikuvaa.

Romahdin vähän. En niinkään ikävästä, me emme olleet läheisiä vaikka hän persoonana oli upea, ja pidin hänen kanssaan keskustelusta. Vaan siksi, että tajusin, että olen ollut aika käpertynyt itseeni viimeisen vuoden.

En ole pitänyt myöskään tarpeeksi yhteyttä ystäviini. Olen liiaksi tuudittautunut siihen että he ottavat yhteyttä jos tarvitsevat minua, ja sen takia sitten on ollut hieman hiljaista: minua ei ole tarvittu joiltain osin.
Luotan siihen että ihmiset vihjaavat jos tarvitsevat aikaani.
Eilen kyllä oivalsin lankoni tulevan vaimon kautta että hei, mun pitäs ottaa yhteyttä ihmisiin enemmän silloinkin kun he eivät suoranaisesti tarvitse mitään. Ihan vaan käydä hengailemassa. viettää aikaa. Tervettä laatuaikaa.

Puolustuksekseni voin sanoa kaksi asiaa; facebook ja insta eivät anna julkaisuja feediini ihmisistä jotka päivittävät harvoin / joiden päivitykset eivät kerää kommentteja. Postaukset joita näen, ovat usein siis ihmisiltä joilla on jo luonnostaan paljon seuraajia ja niitä, joiden postaukset ovat agressiivista aiheista ja keräävät kommentteja. Algorytmit toimivat kuten meta niiden haluaa toimivan.

Mutta se toinen asia, ja tämä on jokaiselle ystävälleni virallinen anteeksipyyntö ja selitys: Mä olen ollut äiti-moodissa. Olen omistanut viimeisten vuosieni jaksamisen, mielenkiinnon ja voimavarani täysin äitiyteen.
Olen pohtinut sitä paljonkin, ja avannut suunikin asiasta: mä en ole ollut vauvakuplassa, en sulkeutunut sillä tavoin äitiyteeni. Mutta voimavarani ovat olleet oikeasti aika lopussa. 

En ole suorittanut äitiyttä, mutta olen antanut kaikkeni pienelle ihmisen taimelle tilanteessa, jossa minulla on ollut hyvin vähän mistä antaa. Olen hiljalleen vuosien varrella kadottanut ne asiat jotka ovat minua itseäni ladanneet: öiset ajelut. Musiikki. Keikat. Kirjoittaminen. Ystävät.
Jälkimmäinen on raivostuttava kierre, joka pitäisi katkaista. Minä saan voimaa ihmisistä kunhan minulla ensin on voimaa antaa heille jotain. Eli tarvitsen niitä ulkopuolisia latureita ollakseni ajoittain sosiaalinen sillä tavalla kuin ihmiset ovat tottuneet että minä olen. 

Nyt kun lapsenikin osaa jo ilmaista viisivuotiaan kaikella tarmolla, mitä haluaa, elämä on jossain määrin iisimpää. En ole enää niin suuressa osassa hänen tarvitsemisiaan, joten voin ajoittain käpertyä itseeni ja pohtia mitä haluan. Ja haluta niitä muitakin rooleja kuin äidin roolin..
Ystävän rooli on useinkin sitä, että kuuntelee tarvittaessa ja ottaa yhteyttä kun tuntee että toisella on hätä. Jälkimmäisen olen työntänyt syrjään, enkä ole ollut saatavilla kuin heille jotka ovat olleet tarpeeksi voimakkaita kysyäkseen apua.
Mutta se on ollut jossain määrin myös minua suojaavaa: minun on pitänyt pitääkin netin, lähinnä somen kautta rakentuneet seinät pystyssä jotta olen jaksanut keskittyä ydinolemiseeni.

Ne roolit joita olen ennen ystävä-moodia halunnut elvyttää, ovat kyllä nähtävissä blogin kautta aika vahvasti. Naiseus on ollut kantava teema: saan isosti voimaa siitä että on olemassa joku joka näkee minut naisena, kumppanina ja haluttuna ihmisenä. Sellaisena, joka antaa aikuisten välisiä asioita toiselle.

Mutta ne seinät. Ne ovat olleet oikeasti jotain mitä olen tarvinnut. Jotain, mitkä ovat suojanneet minua tilanteessa, jossa M:n lohduttavin sanoin: resurssipankkini on ollut lopussa. Minun on täytynyt olla vain selviytymismoodissa: tehdään se mitä täytyy, myöhemmin se mitä haluan.
Yllättävän moni äiti vetää samalla moodilla vuosia. Osa sitten sortuu pettämiseen, alkoholismiin tai sitten vain väsyy ja laiminlyö. Itsensä lisäksi lopulta perhettään ja ystäviään, ja jää yksin ja katkeroituu. Vaatii aika paljon aikaa ja itsetutkiskelua katkaista se kierre...

 

Mutta tosiaan: anteeksi että en ole ollut saatavilla. Olen ollut lopussa.
Mutta nyt kerään hiljalleen virtaa pankkiini, ja minulla alkaa olla sitä jaettavaksi muillekin. Nyt tarvitsen teitä osoittamaan minulle polkuja joita minun pitää kulkea että löydän teidät takaisin. 

X ja M.

 Tapasin ihmisen netissä, tinderissä, n. puolitoista vuotta sitten. Lyhyt ja ytimekäs profiili, söötti tyyppi vekkuli ilme kasvoillaan. Poikkesi kovin valtavirrasta sillä hän etsi tekstarityttistä. Mä laitoin hakemuksen sisään ja ehdottelin whatsappia. Sopi kuulema mainiosti. 
Esittelin Pantterille ja Peikolle profiilin joko matchia  seuraavana tai ehkä joka samana päivänä, ja kerroin että hakemukseni on hyväksytty. 

Vaihdeltiin viestejä puolin ja toisin hyvin arkisistakin asioista, ja mä huomasin enemmän ja enemmän odottavani kuulumisia. Opin välittämään hänestä monella tasolla, joskin ajattelin että todennäköisesti olemme platonisessa suhteessa vielä hyvin kauan.  Platonisessa ja etä-suhteessa tarkalleen. 
Jutustelua "vain" tekstitse kulki vuoden päivät, kunnes sitten tapasimme. Pidin hänestä valtavasti. Hän sai minut nauramaan ja monesti ajattelemme samansuuntaisia asioita.. 
Alusta asti on ollut selvää että minulla on kaksi miestä, ja hän sitten kolmantena kuvioissa. Päädyimme jossain kohtaa tilanteeseen jossa livetapaamisia alkoi olla aika paljon,. vaikka suurin osa muuta kuin kahdenkeskisiä. 

Se tapa, intensiteetti, jolla hän oli tyttäreni kanssa, ja tapa jolla hän kohtasi molemmat mieheni ja myöhemmin myös äitini, oli mielestäni lähes ennennäkemätöntä. Kaikki tuntui soljuvan hienosti ja mahtavasti omalle paikoilleen, ja sain tämän otuksen, olkoon tästä eteenpäin bloginimityksellään mukana, eli M:n haastamaan itseään ja olemaan livekontakteissa useammin ja isommassakin porukassa. On tärkeää toisinaan tulla pois omilta mukavuusalueiltaan. 

No, oltiin siis tilanteessa jossa hän oli hurmannut minut olemuksellaan ja perheeni kautta. Kaikki sujui oikeastaan aika mahtavasti, ja ajattelin että olen kyllä uskomattoman mahtavassa asemassa ja uskomattoman onnekas että minulla on kolme upeaa miestä jotka haluavat olla elämässäni. 

Ihastun suht helposti, ja elämääni mahtuu muutamia vakaviakin ihastumisia. Mutta rakastumisia? Niitä on aika harvassa. Todennäköisesti niitä on elämäni aikana, tai ainakin aikuisen elämäni aikana ollut vain kaksi kappaletta. Toinen on blogissa mainittu X, eli se tapaus jonka vuoksi olisin tehnyt mitä vain, mennyt minne vain, ja jonka vuoksi ajatukseni kiersivät kehää. Meistä ei koskaan tullut mitään, meillä ei koskaan ollut muuta kuin kädestä kiinni pitämistä, mutta kaikki nämä vuodet X on ollut ajatuksissani. 

Kun tutustuin aikanaan Peikkoon ja samoja aikoja Pantteriin, ihastuin vahvasti. Myöhemmin tuo tunne on muuttunut rakkaudeksi, kumpaakin kohtaan, Joskin eritavalla suhteessa toisiinsa.. Mutta rakastunut? En tiedä olenko ollut koskaan heihin?  En usko. Vain vahvasti ihastunut ja kiehtoutunut.. 

Sovin aiemmin M:n kanssa, että varjelen häntä jonkun verran julkisuudelta. En oikeastaan halunnut hänen kimppuunsa ketään kyselemään outoja vahtimatta, joten oli helpompaa pelata varmoin kortein ja olla mainitsematta somessa muutoin kuin sivulauseessa.. Ehkä joku pieni viaton kuva jossain vaiheessa. Ja tilanne alkoi tuntua minusta vähän oudolta. Minun teki mieli huutaa koko maailmalle, miten upea mies(kolmikko) minulla on! Se on ahnetta, tiedän. Se on hulluakin, tiedän. Ja ennenkaikkea on typeryyttä väittää että he kaikki ovat saman arvoisia elämässäni. Vaan kun se on totta. 

Voiko olla samanarvoisia, jos toiset ovat kuuluneet elämääni 15 vuotta ja yksi 1.5 vuotta? 

Minä siis rakastan Pantteria ja rakastan Peikkoa hyvin paljon. Mutta rakastunut en heihin ollut.. Vahvasti ihastunut jossain kohtaa, joka sitten muuttui hellyydeksi, rakkaudeksi, kiintymykseksi. Nyt se on rakkautta ilman kysymyksiä. Puhdasta, ehdotonta rakkautta, vaikka nuo mitä töpeksisivät. 

M:n kanssa menimme viikonloppuna laivalle. Suhteessamme on ollut edelleen aika vähän fyysisiä kanssakäymisiä, mutta henkisesti olin valmis heittäytymään ihan mihin vaan. 
Ja niin siinä itseasiassa kävikin. 
M pääsi, en tiedä suunnitellusti vai suunnittelematta, yllättämään puskista muutamankin kerran. Tai no, puskista ja puskista, ei mitenkäänhiippailemalla sivistyneesti vaan rysäyttämällä kerrasta ja kovaa. Sen seurauksena sitten makoilen tässä sohvalla ja pohdin elämääni niin monelta kantilta että aivot ovat solmussa, peukalonnivelissä ylirasittumaa pyörittelystä. En kykene oikein tarttumaan mihinkään ja olen ikävissäni. En kykene tiskaamaan, jään tuijottamaan tyhjyyteen eri syistä kuin ennen. 

Odotin yhdessäoloa, jotain jutustelua ehkä enemmän muista risteilyvieraista kuin meistä, ehkä joku pieni kävely tukholmassa. Sellaista rentoutumista, nukkumista, palautumista jonka avulla jaksaisin taas jonkun aikaa suorittaa kaikkea sitä mikä on työlästä arjessa. 

Tähän mennessä olimme siis fyysisesti lähinnä vaihtaneet varovaisia huulipusuja, sellaisia hipauksia enemmänkin. Kädestä pitämistä ja silittelyä, hipeltelyä nukkumaan mennessä. Ja se on riittänyt loistavasti! Itsehän karttelen fyysistä läheisyyttä, eikä halailu oikein ole mun juttu, eikä varsinkaan sohvalla leffan ääressä hipeltely ilman seksuaalisia sävytteitä. En siis osaa olla oikein romantikko, vaikka Peikko on hyvää työtä tehnyt että sellaisia piirteitä löytäisi minussa. Mutta.. Että on joku sellainen mies vierellä joka ei halua käyttää kaikkea kaksinoloaikaa siihen että saa seksiä? No. Vähän uutta. Meinaa siinä mielessä että tähtäimessä on kumppanuus eikä ystävyys. Uutta, yllättävää mutta ehdottomasti hyvällä tapaa uutta. 
Siinä siis on odotukset aika rutiininomaiset, että mitä tulee tapahtumaan. 

No, sitten se pääsikin yllättämään ensimmäisen kerran; sosiaalinen perhonen joka halusi ihmisten ilmoille. Sitten M päättikin että joo, voidaan suudella! Kieltä peliin. No siinä kohtaa minä olin jo solmussa, koska en yksinkertaisesti ajatellut että se on yhtään hänen juttunsa. Hieman pelottavaa ja yllättävää, erityisesti hämmentävää ja vaati vähän selityksiä että Miksi. "Se oli sellainen risteilyerikoinen". Okei. 

Päätin perjantaina myös sen että joo, kyllä mä rakastan ja voin kertoa että rakastan. Kyl se määritelmä sopii tähän. Joskus M on kalastellut "R-sanaa kehiin", mutta mä olen päätynyt kertomaan että hän on mulle tärkeä ihminen ja kumppani, mutta en taida olla muuhun valmis vaikka tyttäreni on sitä mieltä että "äiitiii. Mä tiiän että sä rakastat M:ää ihan samalla tavalla ku isejä." Mutta niin, kerroin sitten rakastavani. 

Pääsimme toiseen päivään ilman kohelluksia, hän pääsi yllättämään olemalla jälleen sosiaalinen tilanteessa jossa olin valmiiksi hämmentynyt, olin itse sosiaalisesti aivan kaikkeni antanut, menin edellisten vuorokausien2x5 yöunilla (olin lakkovahtina aamusta, ja .. no. En mä osaa nukkua illalla kun kello vaan kirmasi niin kovaa!) ja sitten jatkoin päivää 4 tunnin yöunien jälkeen. Minulta vaadittiin oheisohjelmassa (emme olleet siis kahdestaan millään lemmenlaivalla, vaan ohjelmallista toimintaa päivän ajan meikäläiselle..) hyvin paljon muistikapasiteettia menneistä vuosista, innostusta, ideointia ja kaikkea sitä missä joskus olinkin hyvä. Ehkä saattaisin olla nytkin jos taustalla ei olisi järjettömän vaikeat pari vuotta kuolemien, syöpien ja muun kanssa. Viikonloppua varjosti myös kahden koiran eläinlääkärihommat (kaikki nyt ok!) ja pelko siitä miten neitiseni pärjää kotona isien kanssa. En epäillyt etteikö isit hänen kanssaan, vaan todellakin toisinpäin. Pelkoni osottautui aiheettomaksi, onneksi. 
Mutta olin siis kaikkeni antanut ja tilanteessa jossa olisin painunut tuollaisen jälkeen kotiin päikkäreille ja siivoamaan arkisesti, jouduin käyttämään lisää aivojani, sietokykyäni ja tarkkaavaisuuttani. Vieraiden ihmisten kanssa, tuttujen ihmisten kanssa ja ihmisen kanssa, jonka seurassa vietettyjä öitä on vain kourallinen, jonka pitäisi lukeutua loppuelämäni kumppaniksi kuitenkin. Aivan järjetön yhtälö yhdistettynä kipulaastarin vaihtopäivään (ne joilla on, tietävät mitä kävin läpi. Muille ei voi edes yrittää selittää..)
Musta näkee aika hyvin kehittyvän väsymyksen, luovuttamisen ja sen että enää ei vaan pysty. Mihinkään. Mutta M? Opin että romahtaa kerralla sosiaalisesta, analysoivasta perhosesta tilaan jossa pyytäessäni häntä kertomaan ajatuksiaan päivästä, vastaus on "En." Ja päälle aika kiukkusävytteinen info siitä että ei jaksa mitään tunteista ja tuntemuksista keskustelua ja se siitä. Aistin kyllä ärtymyksen, ehkä väsymyksen ja tajusin että mulla ei ole hajuakaan mistä on kyse, kun tuo ihminen käyttäytyi aivan erilailla kun muut tuntemani ihmiset. Rehellisyyden nimissä on sanottava että jos tilanteessa olisi ollut Peikko ja minä, olisin ilmoittanut että "Hyvä on, ole känkkäränkkä, mä en jaksa. Hyvää yötä." ja kääntänyt selkäni. Pantterin kanssa olisi pitänyt kaivaa väsymyksen syy ja n.2 tuntia keskustelua omista fiiliksistä ja siitä, mikä päivässä väsytti, mikä aiheuttaa kiukun, ja lopulta olisin päätynyt jollain tasolla purkamaan toisen ärtymystä ja ärsyynnystä tai tappelemaan. No, koska suljettu laiva ja ainoa mahdollisuus pakenemiseen on uiminen kotisatamaan niin ei oikein olisi voinut tehdä  muuta kuin päätyä purkamaan se ärsytys tavalla tai toisella jotta matka voi jatkua.
Kaksi toimintatapaa, uusi, kolmas ihminen ja avuton meikäläinen sanoinkuvaamattoman väsymyksen (fyysinen ja henkinen) vallassa. Mitä voin tehdä? Ei riitä ideat, ei keinot. Epätoivo ja luovuttaminen. Romahdin. Mulla ei ollut enää mitään avaimia ratkaista mitään, en tiennyt mitä olin tehnyt ansaitakseni vähäsanaisen murinan joka kenen muun tahansa kanssa olisi tarkoittanut että minä aiheutin jotain miksi toisen käytös muuttuu radikaalisti. Jotain mitä en ymmärtänyt tehneeni enkä aiheuttaneeni. Romahdin. Päätin että jutellaan aamulla ja lähdin omaan hyttiini päin. 
Päädyin seisoskelemaan kannella, pohtimaan asioita. Juttelin muutamien ihmisten kanssa, ja omien ajatusteni kanssa. Päätin että tää ei ole enää tän arvoista, mä luiovutan. Aloitin aktiivisen ajatustyön, laitoin pari viestiä M:lle jossa selitin että mä haluan irti, ja ohjeistuksen välttämättömien asioiden hoitamiseksi niin että ei tarvitse nähdä enää kasvotusten ja annetaan asian olla. Pohdin ajatuksissani miten kerron Peikolle ja Pantterille, miten kannan vastuun heidän menetyksestään (on sanottava että tänä aikana M:stä on tullut kertakaikkiaan erottaman osa meidän kaikkien elämää.) miten hoidan tilanteen pikkuneidin kanssa. Mulla oli se alkubriiffaus jo kasassa, ettei tarvitse sitten autossa kotimatkalla enempää romahdella. Käytännön ihmisenä siis kaikki läjässä ja oma itseni kasattuna aamun kohtaamisia varten. Että romahdan sitten maanantai-aamuna kotona, kun tässä ei ole ketään näkemässä ja kuulemassa, ulvon sitten silmät päästäni ja sieluni viemäriin enkä koskaan enää anna itseni välittää kenestäkään uudesta ihmisestä. Poistan tinderin ja erakoidun kotiin kunnes alzheimer vie ja muuttaa käytökseni. 

Meillä oli käytännön syistä siis eri hytit, olin oman, kuskattavan porukkani kanssa ja hän yksin. joten minä lähdin omaan hyttiini nukkumaan kaiken puolentoista tunnin edestä. Ei taas voi kun pohtia että mikä järjettömyys oli lähteä koko reissuun.. 

Tähän mennessä siis kaikki riitely elämässäni on ollut sitä että olen pyytänyt anteeksi. Käytännössä mun jokainen pitkäaikainen vakavasti otettava kumppani, jonka kanssa olen riidellyt, on ollut sellainen, että mä olen se joka katuu ja pyytää anteeksi ties mitä. Saan sitten yleensä kyllä sen anteeksipyynnön toki itsekin, mutta siis aloiteen tekijä olen lähes poikkeuksetta minä. Ja koska en mieltänyt tätä nyt riidaksi, vaan puhtaasti tilanteeksi, jossa erosin, niin..Niin. Enkä koskaan ole eron jälkeen ketään ottanut takaisin. Ja totuuden nimissä on sanottava, että historiaan 1.5 vuoden aikana mahtuu yksi tilanne että hän päätti puolestamme, että tää oli tässä. "En voi antaa sulle mitä sä tarvitset, hyvästi". Eli hän ei löytänyt sosiaalista jaksamista tulla keikalle, jolle häntä olin pyytänyt. Ei niin että olisimme sopineet edes että hän tulee, vaan harkitsee tulevansa. Ja haluaisi ehdottomasti nähdä. Vaan ei tullut. Ja sitten seuraavana päivänä heihei ja hyvästi. Ai jumalauta että mua vitutti silloin, ihminen vaan päättää mitä MINÄ haluan, ja sitten vielä ettei voi antaa sitä, ja sen jälkeen vielä että mulla ei oo mitään sanomista siihen? Ja päälle sitten se että Peikko räyhää _minulle_ että minä suututin M:n ja tein taas jotain, vaikken ollut oikeasti todellisuudessa oikein sanonut mitään. Mut vaan heivattiin yli ja kumppanit ei anna edes sympatiaa. (Hei, Ville, Jos sä luet tätä niin tää on se hetki kun mä sun kans jutellessa tajusin että siellä jossain on sellanen ihminen jota en livenä oo tavannut mut sulla on aina, Ihan Aina erityinen spotti mun sydämessä koska sä tajusit mitä mä siinä tilanteessa tarvitsin <3 )  
Ja nyt mä olin tekemässä itse samaa. Sillä erotuksella etten muuten tarkastanut menivätkö viestit perille. Mä olin ilmotukseni antanut, tehnyt aika monta työtä ajatustyötä asian eteen ilman toisen osapuolen reaktiota, jonka puhtaasti oletin olevan "fine. Parempi näin. Mennään eteenpäin, kiitos kaikesta, hyvästi." Ja vielä tilanteessa jossa on oikeasti puhuttu että tuli tästä mitä tahansa, ei kadota toistemme elämästä. Jatketaan ainakin ystävinä. 
Mutta niin. Eksiä ei oteta takas, eroprosessi on päänsisäisesti käyty, romahtamista ja loppulista oman sielun uudelleenkasausta vailla. Ja sitten se haluskin puhua? Mitä tässä enää on puhuttavaa?  Ei mitään. Ehkä joku käytännön homma et jatketaan ystävinä siten että saa vielä tavata jätkiä ja muksua, mulle riittää et se jää ystäväksi sinne pikaviestinohjelmien yhteystietoihin. 
Ja kuitenkin se halus että tuun siks aikaa hyttiin et haen korut, joiden osalta sovin että voi laittaa postissa. Reiluuden nimissä oisin muuten laittanut postimaksunkin tilille, ja naputtelin yöllä jo automaattimaksuun seuraavalle rahapäivälle summankin.. 
Mun suorat aivoni ois hoitaneet tilanteen ihan just niin. Mut että jos kerran jotain sanottavaa on niin okei, sanokoon, mä kyllä jaksan kuunnella naljailun ja vittuilun ja ties minkä mitä odotettavissa on. Saanpahan kuulla et mitä mä tein eilen väärin. 
Ja koko tää ajatusketju hyttiin kävellessä SILTIKIN että mulle oli viesteissä tehty selväks että nyt pitäs juoda kahvit ja vetää vähän henkeä. "En mä halua näin helpolla luovuttaa", Niin. Mutta kun mä olin jo luovuttanut. Hän selitti viesteissä vielä selkeästi käytöksensä syyt, ja se että häntä syytin simpukoitumisesta ja poistyöntämisestä, oli vaan mun väärää tulkintaa tilanteesta väsyneenä. 
Luin viestiketjumme jälkikäteen uudelleen ja sieltä on rivien välistä kyllä nähtävissä M:n puolelta "tää on riita, mä haluan sopia", mutta mä olen ihan paska näkemään sellasia asioita. Mä en itsekään osaa piilottaa merkityksiä, joten mä en osaa niitä etsiä ellei erikseen käsketä. Eli mä lähdin sinne hyttiin siltä pohjalta et M haluaa korkeintaan analysoida käytöstä ja sit mä pääsen jatkamaan elämääni. 
Mutta ei, siitä toinen viikonlopun mindfuck. Se ei halunnut mun menevän pois? Se ei halunnut päästää irti Minusta. Meistä. Eikä meillä ole yhteistä kotia, lapsia, ei mitään mikä sitois M:n muhun. Pelkät.. Tunteet? Ei mitään pelastaja-pelastettava-roolitusta joka on ollut aina. Ihan kaikissa suhteissa aina. Ei mitään köydenvetoa siitä kumpi on ääliö ja kumpi mielenvikainen. Ihan outo pohja mulle lähteä rakentamaan yhtään mitään. Mä ajattelin että mä olen vaan se tekstarityttöystävä, jotta voi kertoa että tyttis On. Sellanen ystävä-tyyppinen ratkaisu, mut et jos homma ei toimi niin ikävää, mut okei. 
Ja sit se selitti siinä istuessaan hytin sängyllä mua vastapäätä että me ollaan Me. 
Okei, huomattavasti enemmän sanoja jotka meni lopulta ehkä perille mun väsyneeseen kalloon. 
Tiivistettynä; toi ihminen mua vastapäätä ei aio päästää musta irti, kertoo sen mulle, sillä ei ole mitään syytä pitää kiinni. Se ei tarvii mua mihkään, ja se silti haluaa mun olevan tässä. Sen elämässä. 

Se kaikki tuli niin rytinällä läpi että mä oikeesti en vaan kyennyt käsittelemään koko tilannetta, ennenkuin autossa niinä hetkinä ku kerkesin ajattelemaan. Ja kotona loput. 

Illan myötä mä tajusin että se tunne, mikä mulle tuli siinä keskustellessa ei oo menny ohi. Hiipivä hulluus ehkä, tai jotain. Ihan järjettömän sekava tunne et jotain on kesken. Että tää pitää nyt jotenkin saada koko homma pakettiin. Sydän lyö paniikinomaisesti eikä normaalisti. Väsymyksen piikkiin, kuten kaikki muukin outo fyysinen oireilu. Pitäs olla se "vaara ohi"-signaali, mutku ei se ollut riita. Ja koskaan en ketään oo ottanut takaisin eron jälkeen. Mutta kun se ei ollut eronnut minusta, vaikka minä olin siitä. Eli mä olen käynyt läpi prosessin, joka mun pitää pyörtää, vaikka en oo koskaan ennen sellasta tämmösissä tilanteissa joutunut tekemään. Mindfuck. 
Ihminen tykkää musta oikeasti? Ilman että on mitään kummallisia sitoumuksia ja minkään muun kun _mun_ menettäminen kyseessä? Mindfuck. 

Mä en ollut lopulta enää toimintakykyinen ja oli vaikea keskittyä mihinkään kun mun aivot oli vaan kertakaikkisen solmussa. Mä aloitin kirjoittamaan asiaa auki M:lle. Mä otin yksi asia kerrallaan eteen ja tajusin että mulla on ihan järjetön kaipaus, ikävä ja halu olla lähellä. Ilman syytä. Se olotila että just nyt mä jätän kaiken tähän ja ajan viereiseen kaupunkiin, se on vaan tunti. Ihan sama, ei mitään asiaa, mä meen vaan sanoo moi, koska mun tekee mieli. Koska mä haluan nähdä sen hymyn. Koska mä haluan. 
No en mä voi, enkä jaksa. Ei voi näin väsyneenä ajaa. 
Ja mä  en kestä näkemättä 1.5 viikkoa. En vaan kestä. Mä pakahdun, räjähdän turhautumisesta, Ei pysty eikä kykene. Tähän asti on kyennyt? Kyllä. Vaikka muutaman viikon koska hei, viestit kulkee. Mut nyt? ei hitto vie vaan pysty. Enkä halua pystyä. Mä haluun sen vaan tähän nytheti. Ei siis edes seksin takia, koska mitään yhdyntähommeleita ei ole ollut. Vain suudelmia. Ja seksiä saa kotonakin! heiii... Jos mä saisin seksiä, tää menis varmaan ohi? Joo. ei menny. Se tunne ei hävinnyt minnekään mun pääkopasta vaikka mä tein mitä vaan. 
Joten ei siinä auta kun ymmärtää: Mä olen rakastunut. Sillä helvetin ruotsinlaivan hytillä mä olen rakastunut ihmiseen jota olen rakastanut kyllä, joka on ollut mun kumppani puolentoistavuoden ajan, jonka kans olen jakanut perheeni, aikani ja arjen kokemukset. 
Tottakai mä teen kaiken niin takaperoisesti ja päin prinkkalaa kun olla ja voi, ja nyt mä olen sitten rakastunut. 
Ja kuten sanoin, mulla ei oo X:ää lukuunottamatta oikein kokemusta tämmösestä et kävelee 20 senttiä maanpinnan yläpuolella ja ei kykene pitämään mitään ajatusta päässään.. 
Tiedoksi kaikille; mä olen kotona enkä ajamassa stalkkaamaan sitä sen työpaikalle, joten tässä 20 vuoden aikana on sentään jotain kehitystä tapahtunut. Jos ei mulle henkisesti niin ainakin sille kuuluisalle impulssikontrollille. Ja se on paljon se, mä olen kuitenkin diagnosoitu impulsiivinen persoonallisuus-tyyppi. 

Joten nyt chillaan tässä, leijun, ja odotan et millon tää menee ohi. Ja järkytyin tajutessani, että tää on selkeesti joku homma et pitää kaks kertaa saman vuosisadan aikana rakastua. 

Ja nyt sille ihmiselle joka motkottaa siellä et mä en ymmärrä ettei tämmösiä sanota eikä kirjoteta ääneen kun on muita kumppaneita: kyllä sanotaan. Kyllä kirjotetaan. Ja niistä kerrotaan muille kumppaneille. Okei, ne ei tienneet olevansa seksin aikana koekappaleita, mutta muutoin; kyllä kerrotaan. Mä en ole heihin ollut rakastunut, ja he tietävät sen. Mä olen kuitenkin tasaisesti rakastanut, ollut ihastunut suuresti, mutta tää kaikki on hyvin erilaista, koska M:n persoonallisuus on, joskaan ei käytös ja muu elämä, hyvin lähellä sitä tapaa miten X toimi. Mun tuntemukset M:n seurassa on täysin yksi yhteen sen kanssa, mitä oli x:n kanssa. Mä menetän sanani, ajattelukykyni ja ilmeisesti kyvyn tehdä edes järjellisiä päätöksiä. Mutta niin. Rakkaus on asia joka kattaa paljon alleen. Mä rakastan paljon, eri tasoilla. Edelleen. Rakastaminen on eri asia kuin rakastuminen, vahvasti. Todella vahvasti. Ja koska vaan kaksi ihmistä mun elämässä on saanut mulle sen tilanteen aikaiseksi että mä en pysty analysoimaan, mä en pysty käyttäytymään ja mä en pysty olemaan se mikä olen arjessa muutoin, niin näissä ihmisissä on jotain ihan erityistä. Jotain mikä tekee jotain mun aivoille ja sielulle tavalla johon ei vaan tahdonvoimalla kukaan pysty.. 

Mä olen aidosti ajatellut olleeni rakastunut, koska.. No. Vahva ihastuminen, perhosia vatsassa. Hollywood-mielikuvat. Juu, on. Koettu. 
Mä nostin X:n enemmän ehkä menneinä vuosina pakkomielteeksi, ja siirsin rakastumisen käsitteen koskemaan sitä minkä tiesin vain ihastumiseksi / seksuaaliseksi vetovoimaksi. Koska mussa ei tosiaan kukaan toinen pystynyt näin 40+ vuoden aikana saamaan siihen tilaan. 

Tää vaatii vielä paljon ajatustyötä ymmärtää, mutta.. Se on mun pää. Ja mä tajusin eilen kun kirjotin M:lle, että mun pää selkenee vaan sillä samalla keinolla millä ennenkin: kirjoittamalla ne ajatukset ulos. Mitä vähemmän blogitekstejä, sitä enemmän mun pää ja tunteet on solmussa. 
Ja mä en ole kirjoittanut, koska mä olen pelännyt, mitä täältä on luettavissa kun lapseni kasvaa. Vaikka alunalkaen päätin että mä en ala sensuroida itseäni äitiyden varjolla. 

Joskus sitä vaan tarvii muistutuksia asioista.. 

Ainiin. Miten kävis jos X olis näkyvissä nyt? En tiedä. Oon sitä pohtinut tässä parisen vuotta, että vieläkö mä panikoituisin? Kyllä. Mä en osais vieläkään naamatusten sanoa yhtään mitään. Eikä mulla ole vieläkään tietoa mitä mä tein.. Mutta silti mulla olis se yksi sana joka tulis ehkä naamatusten sanottua jos siihen olis mahdollisuus: Anteeksi. Mä en silloin osannut, En tiedä osaisinko vieläkään, koska.. Mä oon vaan mä. 
(Vaatii todennäköisesti historiaa n. 200 postausta taaksepäin ja aikamatkan toiseen blogiin jotta tietää x:n ja mun historiaa sen verran että voi oikeasti päästä kärryille tilanteista. Tän ajatuksen x:stä ja M:n samankaltaisuudesta laittoi muuten alulle äitini, joka vissiin alitajuisesti näki mun käytöksessä M:n seurassa jotain samaa kuin aikanaan X:n seurassa, koska sattui vielä kyselemään viikonloppuna että onko X:stä kuulunut mitään.. )