Anteeksi ystäväni.

 

 

Havaitsin eilen erään instagram-tuttuni kuolleen n.10 kk sitten.

Se pysäytti. En ole käynyt eilistä aiemmin siis yli 10 kuukauteen hänen profiilissaan. En ole pysähtynyt kaipaamaan hänen juttujaan, kaipaamaan hänen kuulumisiaan. Nyt kaipasin, ja ihmettelin miksei minulla ole hänen viimeaikaisista kuulumisistaan mitään mielikuvaa.

Romahdin vähän. En niinkään ikävästä, me emme olleet läheisiä vaikka hän persoonana oli upea, ja pidin hänen kanssaan keskustelusta. Vaan siksi, että tajusin, että olen ollut aika käpertynyt itseeni viimeisen vuoden.

En ole pitänyt myöskään tarpeeksi yhteyttä ystäviini. Olen liiaksi tuudittautunut siihen että he ottavat yhteyttä jos tarvitsevat minua, ja sen takia sitten on ollut hieman hiljaista: minua ei ole tarvittu joiltain osin.
Luotan siihen että ihmiset vihjaavat jos tarvitsevat aikaani.
Eilen kyllä oivalsin lankoni tulevan vaimon kautta että hei, mun pitäs ottaa yhteyttä ihmisiin enemmän silloinkin kun he eivät suoranaisesti tarvitse mitään. Ihan vaan käydä hengailemassa. viettää aikaa. Tervettä laatuaikaa.

Puolustuksekseni voin sanoa kaksi asiaa; facebook ja insta eivät anna julkaisuja feediini ihmisistä jotka päivittävät harvoin / joiden päivitykset eivät kerää kommentteja. Postaukset joita näen, ovat usein siis ihmisiltä joilla on jo luonnostaan paljon seuraajia ja niitä, joiden postaukset ovat agressiivista aiheista ja keräävät kommentteja. Algorytmit toimivat kuten meta niiden haluaa toimivan.

Mutta se toinen asia, ja tämä on jokaiselle ystävälleni virallinen anteeksipyyntö ja selitys: Mä olen ollut äiti-moodissa. Olen omistanut viimeisten vuosieni jaksamisen, mielenkiinnon ja voimavarani täysin äitiyteen.
Olen pohtinut sitä paljonkin, ja avannut suunikin asiasta: mä en ole ollut vauvakuplassa, en sulkeutunut sillä tavoin äitiyteeni. Mutta voimavarani ovat olleet oikeasti aika lopussa. 

En ole suorittanut äitiyttä, mutta olen antanut kaikkeni pienelle ihmisen taimelle tilanteessa, jossa minulla on ollut hyvin vähän mistä antaa. Olen hiljalleen vuosien varrella kadottanut ne asiat jotka ovat minua itseäni ladanneet: öiset ajelut. Musiikki. Keikat. Kirjoittaminen. Ystävät.
Jälkimmäinen on raivostuttava kierre, joka pitäisi katkaista. Minä saan voimaa ihmisistä kunhan minulla ensin on voimaa antaa heille jotain. Eli tarvitsen niitä ulkopuolisia latureita ollakseni ajoittain sosiaalinen sillä tavalla kuin ihmiset ovat tottuneet että minä olen. 

Nyt kun lapsenikin osaa jo ilmaista viisivuotiaan kaikella tarmolla, mitä haluaa, elämä on jossain määrin iisimpää. En ole enää niin suuressa osassa hänen tarvitsemisiaan, joten voin ajoittain käpertyä itseeni ja pohtia mitä haluan. Ja haluta niitä muitakin rooleja kuin äidin roolin..
Ystävän rooli on useinkin sitä, että kuuntelee tarvittaessa ja ottaa yhteyttä kun tuntee että toisella on hätä. Jälkimmäisen olen työntänyt syrjään, enkä ole ollut saatavilla kuin heille jotka ovat olleet tarpeeksi voimakkaita kysyäkseen apua.
Mutta se on ollut jossain määrin myös minua suojaavaa: minun on pitänyt pitääkin netin, lähinnä somen kautta rakentuneet seinät pystyssä jotta olen jaksanut keskittyä ydinolemiseeni.

Ne roolit joita olen ennen ystävä-moodia halunnut elvyttää, ovat kyllä nähtävissä blogin kautta aika vahvasti. Naiseus on ollut kantava teema: saan isosti voimaa siitä että on olemassa joku joka näkee minut naisena, kumppanina ja haluttuna ihmisenä. Sellaisena, joka antaa aikuisten välisiä asioita toiselle.

Mutta ne seinät. Ne ovat olleet oikeasti jotain mitä olen tarvinnut. Jotain, mitkä ovat suojanneet minua tilanteessa, jossa M:n lohduttavin sanoin: resurssipankkini on ollut lopussa. Minun on täytynyt olla vain selviytymismoodissa: tehdään se mitä täytyy, myöhemmin se mitä haluan.
Yllättävän moni äiti vetää samalla moodilla vuosia. Osa sitten sortuu pettämiseen, alkoholismiin tai sitten vain väsyy ja laiminlyö. Itsensä lisäksi lopulta perhettään ja ystäviään, ja jää yksin ja katkeroituu. Vaatii aika paljon aikaa ja itsetutkiskelua katkaista se kierre...

 

Mutta tosiaan: anteeksi että en ole ollut saatavilla. Olen ollut lopussa.
Mutta nyt kerään hiljalleen virtaa pankkiini, ja minulla alkaa olla sitä jaettavaksi muillekin. Nyt tarvitsen teitä osoittamaan minulle polkuja joita minun pitää kulkea että löydän teidät takaisin.