Katkeruuden täyteinen tilitys.

Tässä on ollut kaikenlaista meininkiä viime aikoina. Viikkoina, kuukausina..

Monet facebookkia seuranneet ovatkin tämän vuoden puolella päässeet aitiopaikalta seuraamaan miten olen vinkunut Pantterilta että tapaisi tytärtään. Hän sitten asetti kesän rientojensa jälkeen päivän jolloin haluaa tavata. Jätti silti taopaamatta ja sitten kun kirjoitin pahasta olostani asian suhteen, sain kirjeen hänen oikeusavustajaltaan että somepostaukseni ei ole ok jossa kerron hänen yksityisasioistaan  sekä terveydentilastaan. Eromme jälkeen käsittääkseni ainoa päivitykseni oli R-kioskin nyyttipullista jossa päivitykseni teksti kuului " Samanlainen kokemus kuin seksi taannoisen syöpää sairastaneen eksäni kanssa; pieni ja vaniljainen. Eli voin suositella! En siis eksääni vaan nyyttipullaa. "
(Kuulema minulla ei voi olla useampaa syöpää sairastanutta eksää joten tämä kuulema menisi kunnianloukkauksena. Ilmoitin oikeusavustajalle että minulla on viisi avioliittoa elämässäni, enkä ole kaikkien eksieni kanssa ollut naimisissa. Halutessaan,voivat kokeilla onneaan kyllä oikeusteitsekin. Eteneekö asia sitten minnekään, sitä en tiedä.
Infosin myös eksälleni että jos kanssani on niin vaikea asioida, voi aina asioida Peikon kanssa tai voi varata ajan lastenvalvojalle. Hän varasi ajan ja jätti pikkumaisuuttaan tietenkin M:n tiedot ilmoittamatta.
Hän myös ilmoitti että M ei saisi kommunikoida hänelle mitään. Mikä on mielestäni aika omituista kun kerran yhdessä huioltajia ollaan..
No, toiset ovat yhteistyökykyisempiä kuin toiset

Lastenvalvojalla hän ilmoitti että joutui keskeyttämään työharjoittelun sen takia että hänen polyamorien taustansa paljastui minun kirjoitteluni takia. Samaan aikaan hän on päpätynyt kulkemaan nykyisen, naimisisssa olevan naisensa päivityksissä nimellä "kumppani". Mutta kysyttäessä polyamoriasta (Missä vaiheessa suhdetta aloitte elämään polyamorisesti?) tämä nainen vastaa että "Mä en nyt ihan saa kiinni mitä tässä kysytään". Eli edelleen vaikka toinen kulkee nimellä kumppani ja toinen aviomiehenä, heillä on mukamas miehensä kanssa vain avoin suhde. No, polyamorisena väitän että kyse on enemmästä mutta jokainen määritelköön itse. Ja tässäkin tapauksessa intressini asiasta mainita on nimenom,aan se että minulle jauhetaan paskaa että on opiskelua lopetettu  minun päivitysteni ansiosta.  Kysäisin tietysti asiasta Pantterilta niin "kumppanilla on lupa, minusta kirjoitaa, sinulla ei".

Mainittakoon tähänkin että kirjoitan itsestäni, omista kokemuksistani ja siitä, miten hyvää isää leikkivä mies tapaa omaa tytärtään. 

 

Useampana kertana kun on perunut tapaamisen tyttärensä kanssa, voi sitten jälkikäteen katsella miten oli kuitenkin aikaa käydä kumppanin kanssa kahvilla. Tai leffailemassa. Teatterissa. Tai vaikka muumimaailmassa. 
Sekin sattuu kovin, eikä yksinomaan ajan jakautumisen takia. Uudessa perheessään on siis pariskunnan lisäksi sijoituslapsia, joten sinne uppoaa aika ja rahat kun oma tyttärensä ei pääse minnekään koska itselläni ei tänä vuonna ollut mahdollisuutta osallistua tyttäreni kesänviettoon rahallisesti. (Kiitos hallitus.)

 Taannoin siis tämä Kouvostoliiton Pantteri otti tyttärensä, vei tämän prismaan ja action Parkin eteen ja ilmoitti että liput maksavat 60 euroa kappaleelta niin ei voikaan tytärtään sinne viedä. Sattui sieluuni muuten lapsen kanssa pohtia asiaa; itkin yön vihaani Pantteria kohtaan. Ketään lasta ei kohdella näin; ei viedä yhtään minnekään ja ilmoiteta että on kallista. Varsinkin kun tiedän, että rahaa oli kun isänsä perinnön on saanut. 
Eikä pelkästään se, vaan samalla kasvatukseni sabotointia; Olen kuluttanut hyvin paljon aikaa siihen että lapseni ymmärtää rahan arvoa. Olemme kiertäneet kauppoja yhdessä, vertailleet hintoja. Kiertäneet kirppareita ja pohtineet uuden ja käytetyn hintaa.. Ja verranneet hintoja maitopurkeissa jne. Joten ei, action Parkin liput eivät ole 60 euroa, vaan huoltajaranneke on 7.50 ja lapsen lippu kahdlle tunnille 15,50.....

Toki mainittakoon että muutamia kuukausia myöhemmin, eli viime viikolla, Panntteri vei tyttärensä action Parkkiin... 

 

Rahallisesti Pantterihan ei ole koskaan panostanut minuun tai tyttäreensä. Suhteemme aikana en saanut ystävänpäivä- tai joululahjoja, ja kerran sain synttärilahjaksi teepaketin ja ristikkolehden. 
Tyttäremme sai 35 euron potkulaudan, mutta sitä ennen ei koskaan yli 5 euron lahjaa. Kynsilakat viime vuonna joulupaketista jotka sain Normalista kahdella eurolla.. Sinällään sattuu, että Papan perintö on jotain mistä tyttärensä ei tule hyötymään koskaan senttiäkään, Papan ja Horsmaneitoseni välit olivat hyvin rakastavat, ja muistona onneksi on paljon yhteisiä kuvia ja leikkihetkiä, joilla voin osoittaa että pienestä ihmisestä välitettiin paljon. 

Nyt minulle on infottu että uusi kumppaninsa saa mm, synttärikuukautenaan joka päivä lahjoja, on saanut joululkalenteria, maksettu lävistyksiä ja useita tapahtumalippuja. Juu, minä olen itse ollut niin paska kumppani että minä en ansainnut sen paremmin ainoitakaan treffejä kuin lahjojakaan. Minä vain mahdollisitin ja maksoin. Asumisen ja kaiken muunkin.
Mutta miksi tämä kohtelu tytärtään kohtaan? Sitä en ymmärrä. Ja toki hän tulee maksamaan oikeusavustajalleen vielä useamman erän ihan vain satuttaakseen minua. Mitä minä tein niin väärin suhteessamme että kaikesta pitää tehdä sirkusta?  Mitä minä tein niin väärin että ansaitsen vain paskaa? En ansainnut mitäänm suhteessamme, enkä kunnioitusta erommekaan jälkeen. Itse annoin anteeksi pettämiset ja kaiken paskan mitä eteen lapettiin.

Toivon tyttäreni joskus ymmärtävän että hänessä ei ole ollut vikaa. Että tämä isänntekele kostaa jotain minulle ja hän on vain sijaiskärsijä. Ja toivottavasti tämä uusi nainen arvostaa kaikkea sitä rahamäärää mitä Pantteri taloon kantaa ja häneen investoi. Ja sijaisäitinä ja äitihaavetta kantavana ihmisenä toivon todellakin että myös ymmärtää millaisen ihmisen kanssa seurustelee; millainen tämä ihminen on isänä. 
Oman katkeruuteni olen kuitannut sillä että olin tyhmä; nielin vuosia sen kaltoinkohtelun, paskanjauhannan ja ties minkä uhriutumisen ja narsistisen paskakläytöksen. Maksoin ja tuudittauduin uskoon että vaikka erosimme, hän haluaa lapsellemme hyvää. Jos jotain kadun, niin sitä että en tapellut lapsemme laiminlyöntiä vastaan kovemmin. Olen vain kitissyt Somessa, kun en ole muutakaan ymmärtänyt.
Toisaalta, en ole halunnut myöskään että lapseni joutuu vastahakoista ihmistä tapoaamaan.. Joten näillä menin. Nyt kuitenkin kun näen mitä kaikkea muihin voi satsata, minua harmittaa niin että en osaa sitä sanoiksi edes pukea.
 
Onneksi kuitekin on muistanut leuhkia saamillaan piparkakkutaloilla ja muila lapselleen, että varmasti on lapsella paska mieli. Koska hei, mun adhd-tyttäreni on jo hyvä maskaamaan ja lapselle tyypillisesti kertoo pahan olonsa meille turvallisemmille aikuisille, ei Pantterille..

joten jos sä luet tätä, ja sulla on lapsia jotka ei asu sun kans? Kerro sille kasvattajalle että se tekee hyvää duunia. Kerro että sä arvostat. Älä hankaloita sen elämää vaikka se ois sun eksä, koska se kaikki vie mehut siltä kasvattavalta, ja se kaikki heijastuu siihen lapseen. Oikeesti.

Lapsi ei ansaitse koskaan olla kiistakapulana. Lapsi ei ansaitse kuulla pahaa vanhemmistaan.

Mun ekat kerrat "pahanpuhumista" on muuten sitten sen kerran kun kivahdin Pantterille puhelimessa. Aloitti puhelun kertomalla että ei ole tullut tapaamaan tytärtään kun "äitin kanssa on ollut vaikea sopia". Ai luoja että paloi käämi. Karjaisin että älä perkele valehtele tyttärellemme. Mä olen joka helvetin tiistai pitäny tytärtäsi valmiustilassa oottamassa sua ja susta ei ole kuulunut.
Tätä me sitten selviteltiin lastenvalvojalla ja ties missä; mä en ole hankalaoittanut yhtään mitään ja olen useampaan otteeseen tarjonnut mahdollisuuksia vaihtoehtoisiin keinoihin; voi sopia muiden kanssa tapaamiset kuin minun jne.
Mutta hei, edelleen; toiset vaan on yhteistyökykyisempiä kuin toiset. Ja toiset kykenee valehtelemaan päin naamaa kun taas toiset eivät.

Oli se maailma mikä tahansa missä itse kunkin todellisuus seisoo, sen pitäisi aina olla sellainen missä lapsen elämä tehdään mahdollisimman tasaiseksi ja hyväksi. Sellainen, missä lapsi saa tarvitsemansa. Ja jossa empatiat ja sympatiat ovat lapsen puolella.

Eksäni nakerrelkoon piparia ja kustantakoon vaikka kruunun jalokivat uudelle perheelleen; mutta voisi se uusi nainen kunnioittaa tytärtäni sen verran että ei hieroisi kaikkea tätä tyttäreni naamaan Pantterinsa kanssa. Minä kun en oikeasti kykene lapselleni tarjoamaan sairauksieni kanssa kovin paljoa, Peikko kustantaa harrastukset ja minä ja M pyöritämme arkea, ja siitä se luksus on sitten kaukana.

Mutta ehkä nyt lopetan tämän katkeran tilitykseni, mutta ehkä tämä kaikki osaltaan selittää tämän vuoden blogihiljaisuutta. Koko vuosi on ollut tappelemista tuulimyllyä vastaan ja jatkuvaa vääntöä ja olemassaolon oikeutusta.

Äiteys.

 Äitini on tavannut sanoa että jos asuisi pakassa, tietäisi tulevat kortit. Mutta valitettavaa on, että itsekään en asu, joten en ole koskaan osannut ennustaa tulevaa. Monesti osun oikeaan pessimistisine ajatuksineni, mutta kun kyse on siitä, että pitäisi tehdä joku ratkaiseva päätös, valita se suunta mihin elämäänsä jatkaa jostain risteyskohdasta, olen tavannut valita sen väärän polun. Tai ellen väärää, niin ainakin kuluttavan, raastavan ja vaikeakulkuisen.
Olen rakentanut niin monta kotia että en enää jaksaisi. En jaksaisi enää kertakaikkiaan, vaan ihan se ja sama, millaisien seinien keskellä asun, millaiselta lautaselta syön. Pääasia taitaa olla että on lautanen mistä syödä. Tai jotain, mitä edes syödä. 

Ja että on seinät ja katto, viis tapeteista ja maaleista. Minun mielenterveydelläni ei taida olla enää juuri itselleni väliä, pääasia että joku mieli on. 

..Mutta kun on tuo elämänsä aivan alkumetreillä taapertava tytär. Se, jonka lapsuusmuistoja tässä rakennetaan, se, jonka elämän perusteita valan. Onhan se totta että lähes kaikesta selviää, ja lapselle pääasia on että vanhempi / vanhemmat ovat tasapainossa elämänsä kanssa mitenkuten. Rakastavat ja osoittavat sen lapselle, niin lapsi selviää. 

Ja hyvä niin. Mutta jotta sille taapertajalle saisi sen helpomman alun, pitäisi saada rakennettua koti, jossa asiat ovat paikallaan. Tällöin lapsi oppii arvostamaan järjestystä. Ja kun on siistiä, lapsi oppii todennäköisemmin siistiksi. Kun saa toteuttaa itseään, tulee eheämmäksi.. Ja kun opetan kattausta ja muuta, lapsi oppii pitämään niitä luontaisena asiana, sellaisena mikä vaan on. 

Joten vielä kerran minun pitäisi rakentaa tulevaisuutta, eikä nyt edes oikeasti itseäni varten vaan aivan toista ihmistä varten. Sitä jonka elämä on minulle niin paljon omaa elämääni tärkeämpi. 

Kun lähdin Pörrön luota, en ottanut mukaani tauluja, en mattoja. En juuri astioita, kun välttämättömän selvitäkseni. Kaiken muun ostin itse vähän kerrallaan. Samoin tein kun lähdin aikoinaan narsistin luota; vain takuuvarmasti omat asiani (lapsuudesta raahatut, matkan varrella ikiomaksi ostetut) ja yhteinen omaisuus jäi. Jotta kukaan ei pääsisi sanomaan että vien kaiken ihmiseltä. Että hyväksikäytän. Vaan vähänpä tiesin, ei totuudella ole tässä elämässä arvoa. Ei kukaan halua kuulla totuutta, vaan aina väritetyt valheet ovat mielenkiintoisimpia asioita. Ja näin ollen minä olen se itsekäs kusipää joka tuhoaa kaiken, vie kaiken.
En ole vieläkään viemässä, rakennan hiljaa lapselleni tulevaa. Mutta miksi minun on pitänyt niin monta kertaa valita se paskempi elämä? Antaa niin paljon muille että olen ihan oikeasti totaalisen lopussa.. Nyt kun fyysinen minuus ei vaan enää jaksa, ei kumartua, ei selvitä kaikesta päivittäisestä, niin nyt minä sitä eniten tarvitsisin. Minun pitäisi mennä lattialle tekemään palapeliä ja päästä sieltä vielä ylös. Minun pitäisi kumartua sängyn alta ottamaan pallo pois, vaikka en sitä sinne itse olisi saattanut. Pienet asiat jotka terveeltä nelikymppiseltä sujuvat tuosta vain, ovat kuitenkin minulle niin helvetin vaikeita että itken turhautumisesta ja väsymisestä. Ne vaativat fyysisiä ponnistuksia tämän perkeleen kasvaimia täynnä olevan lonkan kanssa ja rikkinäisen selkäni. Eikä kukaan kuuntele, ei kipujani, ei avunhuutojani.

Kissamme, Pöysti, on tyttärelle tärkeimpiä asioita maailmassa. Ja minun pitäisi yksin jäädessäni kyetä pitämään kissaa.. Siivoamaan sitä hiekkalaatikkoa muutamaan otteeseen päivässä. Kaiken muun arkitoiminnan keskellä. Enkä tiedä, kykenenkö. Tietäisin saavani sille hyvän kodin muualta, mutta kun en tiedä, miten paljon rikon tyttäressäni, jos luovumme kissasta.
Rakastan koiriani, mutta ajatus siitä että minun tarvitsee aamulla ensimmäisenä pukea lapseni ennen hänen aamupalaansa, käyttää koirat ulkona hihnassa, kaikki 4, kantaa tytärtä sylissä, tulla takaisin sisälle, riisua tytär, syöttää aamupala, pukea, lähteä viemään hoitoon.. Se on uuvuttavaa, enkä tiedä, selviänkö. En tiedä, miten asian teen. Tyttäreni nukkuu 10-12 tuntia yössä, joten en kertakaikkiaan kykene venyttämään aamuja koirien kannalta niin että pääsisimme järkevästi rakentamaan sen aamun.
Ja tiedän, että on yksinhuoltajia, joilla on eläimiä. Tiedän, että koiratkin tottuvat vaikka ja mihin, ja lapsi kasvaa ja ymmärtää päivä päivältä enemmän asioita... 

...Mutta juuri nyt. Juuri tässä hetkessä. Miten selviän? Miten saan asiat järjestymään? Omakotitaloelämä on kovin erilaista, ei aina parempaa kuin kerrostalossa, mutta ei aina huonompaakaan. Kaikessa puolensa, kuten sanotaan.

Ja kyllä kai minä ne tapetitkin. Ja verhot. Ja kaiken. Hiljalleen. Niinä päivinä, kun tytär tulee ja kertoo että olen hänen rakas persereikänsä. Niinä päivinä kun uskon tulevaan, ymmärrän ja luotan siihen että ehkä niiden täysin väärien teiden kulkeminen on jo ohi, ehkä ne ovat jääneet nuoruuteen. 

Ainakin olen selvemmässä roolissa itselleni. En halua ketään enää arkeeni tiuskimaan aamulla neljän aikaan että on minun vikani kun hän myöhästyy töistä, kun joutuu viemään biojätteen.
...Hetkessä jolloin olen ollut valveilla 2 tuntia laittaen pyykkiä, tiskaten, purkaen kauppakasseja, siivoten keittiötä ja opetellen jälleen uusia digiboxin ominaisuuksia ja tuijotellen rikkinäistä kännykkääni joka pitäisi vaihtaa uudempaan, ehjään. On se ehjäkin tuossa, mutta kun pelottaa. Pelottaa asentaa se käyttöön, koska oma turhautuminen, jaksaminen ja kaikki osaaminen on kortilla. Koska minä en enää kohtaa uutta tekniikkaa innolla, en jaksa selvittää mitä kaikkea on taas muuttunut. En ole pysynyt kärryillä enää missään asioissa, ja ajatuskin uuden opettelusta kuluttaa. Pyysin minä apuakin, mutta nyt muutaman päivän odotettuani tiedän että minun on vain itse se tehtävä. Tartuttava tuohon puhelimeen ja aloitettava kaikki.
Ennen oli helpompaa kun oli se ohjekirja edes. Pikaopas, mistä näki minne sim-kortti tulee. Ja käykö tämä sim-korttikoko edes koko puhelimeen. Tai tuleeko sinne muistikorttia jonnekin. Muistanko edes missä vanhassa puhelimessani se sim sijaitsee? Minä, ihminen joka on kuitenkin kasannut tietokoneensa itse, osannut tehdä pieniä juotoksia, kääntänyt kernelinsä. Miten minusta tuli uuden tekniikan edessä näin pelokas?

Naisen roolia en halua. En halua koko naiseutta. Olen tullut siihen tulokseen että voin elää seksittä lopun elämääni. Ehkä se on vain tämä hetki, ehkä pysyvä olotila. Se on kuitenkin aivan viimeinen asia mihin energiaani haluan tuhlata, tai yhtään jaksamistani. Ja ennen pidin siitä kovin. Olen yrittänyt viimeisten viikkojen aikana kurkkia sisälleni ja etsiä sitä kipinää, etsiä sitä halua olla nainen. Seksuaalinen nainen joka laittaa ne kuuluisat tissit tiskiin ja nostaa leuan pystyyn.
En löydä sitä. Se on hautautunut kotitöiden, vastuunkannon, pettymysten ja lapsiarjen alle niin syvälle, että uskon sen puolen olevan kuollut. Elvyttämättömissä. Kavahdan kosketusta, ja ärsyynnyn seksiviittauksista keskusteluissa, enkä halua ottaa osaa keskusteluun joka sivuaa aihetta. Jos joku haluaa omasta seksuaalisuudestaan keskustella, voin toki auttaa kuuntelemalla ja ehkä jopa neuvomalla, mutta yleisen tason keskustelut saavat minut vaan poistumaan paikalta. Tempparit jäävät väliin koska niissä ei enää ole mitään ihmissuhdetta, pelkkää pettämistä sumeilematta. Ehkä sitten nykynuorilla se parisuhde on pelkkää seksiä. Ehkä se on joskus ollut itsellänikin, en vaan muista.

Minulla on kyllä joku vamma asioiden käsittelyssä muutoinkin. En muista eksieni kanssa seksielämästä yhtään mitään. Muistan vain että sellaista on ollut, mutta en muista heidän elimiensä kokoa, en muista fetissejä, en sitä, mikä kenetkin sai syttymään. Muistan heistä kyllä kaikenlaista muuta, ei-seksiliitännäistä. Muistan erään Turkulaisen bi-miehen vieneen minut myöhäiselle brunssille. Muistan hihitelleeni sisäisesti, sillä eihän sellainen elämä minulle ollut tuttua, niin hienoja sanojakin. Mutta siitä ihmisestä pidän vieläkin, vaikka poliittiset mielipiteet, tai lähinnä niiden erot, ovat saaneet hänet loittonemaan minusta vuosien saatossa kauemmaksi.
Eikä sillä ole väliä, en minä itsessäni kaipaa sitä naisellisuutta esiin. Olen valinnut roolini, ja tässä elämänhetkessä se on sitä että olen äiti.
Äiti joka yrittää rakentaa lapselleen itsetuntoa, elämää, tulevaisuutta.

Kumppaniksi minusta ei myöskään enää ole. Olen väsynyt olemaan se joka uhrautuu. Olen väsynyt antamaan ja antamaan, pyytämään, saamatta vastineeksi mitään pyytämättä. Kuuntelemaan vaatimuksia siitä millaista elämän pitäisi olla, tai lähinnä siitä, millaiseksi minun tulisi elämä järjestää ilman että muiden tarvitsee asiaan osallistua. Olen väsynyt kalsaripyykkiin, imurointiin, laskuihin. Olen väsynyt siivoamaan, luuttuamaan ja viemään lasta ulos. Olen väsynyt siihen, että minun on aina valittava mihin jaksamiseni riittää; että kukaan toinen ei ota lasta ja vie ulos, vaan minun täytyy jättää jotain tekemättä jotta voin lähteä puistoon: jättää imuroimatta, tyytyä sinä päivänä valmisruokaan, jättää aamupuuro keittämättä ja palapeli tekemättä. Jaksamiseni on rajallista ja näin tuntuu olevan kumppanien ymmärryskin. 

Haluan jakaa jaksamistani siihen, että istun aamulla tekemään sen palapelin. Kasaamaan nukkekotia. Pukemaan neidin vauvanukkeja. Rakentamaan legoilla.
Minä en halua antaa kaikkia hyviä hetkiä muille aikuisille. Minä haluan että joku mielummin jakaisi vastuuta kanssani, laittaisi ruokaa, siivoaisi, antaisi minun leikkiä hänen kanssaan.
Mutta minun ja hänen yhdessäolonsa rakentuu siihen että tyhjennämme tiskikoneen.  Laitamme ruokaa. Keräämme tavaroita. Laitamme pyykkiä. Ja hänelle se on ok, saa olla "mamin kanssa". Mutta kun hän kysyy voimmeko leikkiä palikoilla, rakentaa legoilla, kuinka monta kertaa minun pitää vastata vielä että "mamin pitää tänään imuroida, kokeillaan huomenna?" tai "mamin pitää nyt tiskata vähän, leikitkö sen aikaa yksin?" En minä halua. Minäkin haluan leikkiä!
Joten jos kuitenkin kannan yksin vastuun, miksi minun pitäisi jakaa oikeudet? 

En minä halua olla enää kumppani. En vaimo. En nainen. En ehkä enää jaksa olla ystäväkään, ainakaan kovin hyvä sellainen. Eikä minusta tällä kropalla ole enää kohta työkaveriksikaan.

Minä haluan vain olla äiti.

 "Etkö sä tajuu että sun lapsi näkee nää kaikki sun kirjotukset netissä? Ajatteletsä yhtään mitä se tekee sen itsetunnolle kun se lukee että sen äiti ei koskaan halunnu lapsia?"

Tajuan. Ajattelenko? Ajattelen toki. En vain ole useinkaan kommentoijien kanssa samaa mieltä asioista. En näe asioita samoin kuin he / te. Minä tarkastelen asiaa sellaiselta vinkkeliltä, että minun lapseni on olemassa koska hän halusi syntyä. Hän ei ole olemassa siksi, että minä olisin halunnut lapsia. Ei siksi, että minulla olisi ollut tarvetta olla äiti. Vaan hän on olemassa siksi että sattui nyt vaan tulemaan tähän maailmanaikaan, ikäänkuin kyselemättä. 
Jos en olisi häntä halunnut, olisin voinut tietenkin keskeyttää raskauden; tiesin hänen olemassaolostaan lähes alusta asti. Varmistuksen sain ultrassa viikolla 5. 
Jos en olisi halunnut häntä hänen syntymänsä jälkeen, olisin voinut antaa hänet adoptoitavaksi, tai jättää jommalle kummalle isälleen ja häipyä vähin äänin. Vaihtoehtoja on monia. 
Mutta on tosiaan totisinta totta että minä en ajatellut hankkiutua raskaaksi elämässäni. Tuli kun oli tullakseen. 

Sen sijaan olin utelias tutustumaan uuteen ihmiseen. Olentoon, joka kyllä kasvoi sisälläni, jakaa osan elämääni, mutta joka kuitenkin omaa aivan itsenäisen oman tahtonsa, oman maailmankuvansa, ja oman ajatusmaailmansa. Tutustun häneen joka päivä vähän lisää, samalla kun hän itseensä. Minulla on kunnia-asema, kun saan olla hänelle apuna ja luotettuna aikuisena, kun hän ei saa itse vielä ihan kaikkea tehtyä. Hän ojentaa lusikan kun jugurttipurkin pohjalle jää vielä hippunen jonka hän itse mielisi kuitenkin saada sieltä. Tai kannan hänet sylissäni portaita ylös kun hän väsähtää iltariekunnan jälkeen. Autan vaatteita päälle kun hihat temppuilevat ja selvennän myyjätätille mitä se mysteerinen "misukkapallo" on. Tai suppi. 

Mitä se tietoisuus, että hän on olemassa ilman että minä olin päättänyt "hankkia" lapsia, sitten tekee hänen itsetunnolleen? En todellakaan tiedä. Toivon että hän oivaltaa olevansa kiehtova ihminen, tärkeä ja mahtava otus joka on kietonut monia ihmisiä pikkusormensa ympäri ihan vain olemalla oma, hurmaava ja valloittava itsensä. Toivon myös opettavani lapselleni sellaisen kulttuurin, että on ihan ok puhua vaikeistakin aiheista, eikä mikään ole tabu, sillä sellainen keskustelukulttuuri on tuhoisampaa kuin se, että myöntää avoimesti asioita, olivatpa ne kuulijan kannalta mieluisia tai eivät.  

Oletko SINÄ koskaan miettinyt, mitä se tekee sinun lapsesi kehitykselle, että sinä olet tehnyt hänet vain siksi, että halusit käyttää titteliä "äiti"?

Tyttäreni, 2v.

Täytät tässä kuussa 2 vuotta. Olen siis ollut äitinä kohta kaksi vuotta, ja tiennyt äitiydestäni jo melkein kolme. Tai no, 7kk ennen syntymääsi.
Tilasin kakut, mutta en tiedä millaista kakkua olisit halunnut. Olet vahva, määrätietoinen kakara, jonka kanssa aika kuluu kuin siivillä. Sanoja tulee paljon, ja olet toisinaan äärimmäisen kärsivällinen kun yrität selittää asian minkä haluat tulevan ymmärretyksi. Kuten pari iltaa taaksepäin kun halusit karkkia; herkkua. Ostamaan. Autoon. Eihän siinä; karkkiostoksille joska itsekin halusin nallekarkkeja. Nallekarkit jäivät ostamatta mutta ostettiin minipussi tv-mixiä ja rouskuteltiin niitä frendejä katsoen.
Ruutuaikasi on melkolailla minimaalista. Tällä viikolla olemme katsoneet jakson frendejä maanantaina ja jakson keskiviikkona. Muumien ja muiden aikaan meillä on yleensä jotain muuta tekemistä. Hoitotätin luona katselet kuulema muumeja kun muut menevät nukkumaan, koska olet päättänyt että et halua nukkua enää päikkäreitä joka päivä.

Osaat kiihtyä nollasta sataan hyvin nopeasti. Toisaalta, kun saan sinut rauhottumaan ja kuuntelemaan, sisäistät asioita hyvin.
Tällä hetkellä tunnistat kirjaimista aika hyvin kirjaimet S, T, O sekä P. Sattumaa?
Lueskelet paljon ja pidät kirjaimista. Kukaan ei ole niitä sinulle opettanut, olet vain kysellyt ihmisiltä ja sinulle on kerrottu kirjainten nimiä.

Osaat laskea, vähän vaihtelevalla menestyksellä, seitsemään. Kun oikein vauhti kiihtyy, nelonen jää nimittäin välistä. Yksi, Kolme, Viisi ja Kuusi ovat lempinumeroitasi. Osaat laskea mm. kolikoiden määrän.

Tykkäät kävellä kaupungilla aika pitkiäkin matkoja. Lempitouhujasi on kävelyn aikana havannoida autoja, työkoneita (isoja ja pieniä) sekä ihmisten vaatteiden ja asusteiden värejä ja kuvioita. Tarkkailet ympäristöäsi hurjan paljon.

Eläinten kanssa olet taitava. Juuri kukaan eläin ei kavahda sinua. sillä olet tottunut rauhassa lähestymään eläimiä kuin eläimiä, etkä suinpäin säntäile. Paitsi lintuja kun näet, silloin on riemu ylimmillään. Mutta se ehkä johtuu siitä, ettet ole koskaan saanut koskea lintua.

Eläimistä tunnistat kissan, koiran, nallen, lintuja (lokki, flamingo, harakka) lehmän, hevosen ja muutamia hyönteisiä.

Lempiartistisi on ehdottomasti Pete Parkkonen. Kohta sataa, mun, mitä minä sanoin ja pari muuta biisiä ovat soittolistallasi kuuminta hottia. Soittolistaltasi löytyy myös muumeja, mokomaa, stam1naa, tottakai Mind Riottia koska Saikkonen on mamin puhelimen taustakuvasta kovin tuttu, sekä beast in blackkia. Lauri Tähkää, Antti Tuiskua, JvG:tä ja tietenkin herrojen "perhosii". Tai kuten äännät söötisti "purrsiii".

Iseille sinulla on nimityksenä "isi", "isiA", "Antttiiii", "isiE" sekä "iisee". Minä olen tilanteesta riippuen mami, äiti tai yhä useammin äippä.

Läheisiä ihmisiä sinulla on aika liuta. Alat erottaa aina vain paremmin mm. mummojen asteita. Yhdistelet sanoja ja käsitteitä taitavasti, ja hahmotat että sekä iso poika J että pieni tyttö L ovat molemmat serkkujasi. Sinulle kerrottiin aluksi että L on serkkusi. Kun J tuli tänä kesänä mummolaan ja kerrottiin sinulle että J on myös serkkusi, meni muutama hetki ja kerroit iltapalalla että L ja J ovat serkkujasi.

Olet erityisen taitava synonyymien kanssa. Peppu, peba, pylly hahmottuvat hyvin samaa tarkoittavaksi asiaksi. Musaa, biisit ja musiikki yhdistyvät myös. Tykkäät käyttää eri sanoja samasta asiasta useinkin. Todennäköisesti kasvat sanavalmiiksi ja sanavarastoltasi rikkaaksi muksuksi.


Ennenkaikkea olen ylpeä että saan olla äitisi. Olet minulle rakkaampi kuin sanat riittävät kertomaan.

Toukokuinen totuus

Joskus olotila on sellainen, että ei vaan ole enää sanoja kuvaamaan mitään. Silloin, ennenpitkää, kaikki paska purkautuu fyysisenä kipuna, sairautena, raivona, tai kuten minulla nyt; fyysisenä pahoinvointina.
Viime joulukuussa kun Pantteri muutti pois, otin odottavan kannan: katsotaan mitä tapahtuu, mitä tuleman pitää. Minusta tuntui etten voinut hallita mitään, vaan minun vaan pitää katsoa ja suhtautua. Peikko tuumasi minun ottavan koko tilanteen ihmeellisen rauhallisesti. Minä koin vain olevani voimaton; jos hän haluaa tilaa, hän saa tilaa. Jos hän haluaa pois luotani, niin hän menee pois luotani.

Hänellä oli siinä sitten säätöä yhden naisen kanssa.
Sitten tuli se syöpä-diagnoosi. En ollut varma sisimmässäni, olenko kumppani vai ystävä. Puhuimme asiasta, ja hän sanoi että olemme yhdessä edelleen. En silti voinut olla varma, sillä taakse mahtui muutama asia jotka voidaan laskea totuuden muuntelemiseksi tai väärinkäsitykseksi. Totuutta on mahdoton tietää. Ihmiset ovat mitä ovat, puhuvat paskaa, haluavat elää toisten draamasta ja luovat sitä sitten niissä kohtaa kun heille antaa vaikutusvaltaa asian suhteen. Emme käsitelleet asiaa sen enempää siinä kohtaa, joten..

Jonkun aikaa kipuilin, ja minusta tuntuu että Pantterikin kipuili. Yhteydenpito on ollut koronan takia lähinnä hyvin rajoittunutta. Koronan ja sen takia, että syöpähoitojen takia Pantterin immuniteetti on alentunut, joten hän on vahvasti riskiryhmää. En päässyt mukaan sairaalaan leikkauksen jälkeisiin tapaamisiin, koska tukihenkilöitä ei mieluiten sallittu olevan läsnä. Eikä Pantteri tarvinnut enää kyytiänikään sytostaattien alkaessa.. Ehkä siitä johtuen tunsin itseni tarpeettomaksi. Sen lisäksi että kaikki voimavarani menivät asian prosessointiin sekä lapsen kanssa arjessa selviämiseen. Peikkohan on suuren osan viikosta reissuhommissa, joten käytännön toimien suhteen olen työssäkäyvä yksinhuoltaja, vaikken sitä virallisesti olekaan.

Loittonimme, ja tappelimme. Sanoimme pahoja asioita. Epäilin kaikkea. Hän sanoi ettei halua jatkaa kanssani.

Menin käymään kuitenkin, sillä halusin että hän sanoo sen minulle päin naamaa. Toisaalta, halusin myös hetken pitää kiinni. Juttelimme, ja pyysin että ei tehdä eropäätöstä vielä. Että tiedän, että hänellä on epävarma olo, ja uskon että se on pelko joka puhuu. Mutta että ollaanhan yhdessä vielä, kunnes hoidot ovat ohi, sillä silloin voin olla varma että hän todella haluaa erota koska ei halua olla minun kanssani, eikä vaan "varmuuden vuoksi" pelkojen ja kaiken paskan takia.

Saan ajoittain kommenttihyökkäyksiä blogiini, milloin mistäkin aiheesta. Luen ne, ja useimmiten poistan. En jaksa niitä juuri ruotia. En äitiyttäni, en parisuhdettani, en mitään. Joskus jos jossain jotain järkevää on, saatan kommentoida joko julkaisten kommentin tai ottaa kommentin vaikka blogitekstin alle. Harvoin siellä kuitenkaan mitään järkevää on.

Pantteri ei ole minulle puhunut kovinkaan paljoa fiiliksistään, joten minua pelottaa aivan helvetisti se, että hän puhuu jollekin muulle. Jollekulle, josta on tulossa tärkeämpi kuin minusta. Jollekin, jolla on aikaa kuunnella, aikaa omistautua. Jollekin, jolla ei ole rintamamiestaloa, sairasta kroppaa, eläinlaumaa ja lasta. Jollekin, jolla on perusta kunnossa ja mieli kasassa.

Jollekin, joka osaa pukea hänelle sanoiksi kaiken sen, mitä minä en osaa.

Tänään olisin halunnut sännätä sairaalaan, sillä hän sai komplikaatioita solumyrkyistä. Olisin halunnut sännätä sinne, pitää kiinni, rutistaa enkä päästää pois. Olisin halunnut mennä ja hakea hänet kotiin. Köyttää itseeni kiinni, pakottaa olemaan vain ja ainoastaan minun.

Joku kysyi että eikö se olekaan sitten avointa suhdetta?
On se. Nyt vaan myönnän olevani useista eri syistä niin helvetin hukassa, että minä en kykene jakamaan häntä. Minä en ole valmis menettämään minuuttiakaan siitä ajasta, jonka hän on sellaisissa voimissa että jaksaa jutella. En ole valmis jakamaan hänen ajatuksiaan kenenkään kanssa. En ole valmis antamaan kenenkään muun pitää häntä kädestä, kuunnella hänen huoliaan.. En ole valmis ottamaan tähän mitään metamuruja, sillä minä en ole löytänyt aikaa prosessoida sitä pelkoa, että jos hän, lapseni isä, ei olekaan enää kanssani tämän jälkeen. Sitä pelkoa, että hän ei olekaan enää olemassa tämän kaiken jälkeen...
Ei minulla ole voimia uusiin ihmissuhteisiin. Joten nyt olen löytänyt itsestäni menettämisen pelon myötä mustasukkaisen, kiukuttelevan ja oikuttelevan ämmän joka ei kykene realistiseen ajatteluun.

Jos jompikumpi, Pantteri tai Peikko, haluaisivat seksiä jonkun kanssa, en laittaisi vastaan. Senkun. Kuten tänään erästä poly-ihmistä lohdutin uuden äärellä: Vaikka se kumppani lähtisi ja harrastaisi seksiä tänään toisen kanssa, se ei tee sitä siksi että korvaisi seksin joka tapahtuu Sinun kanssasi. Se seksi muiden kanssa on aina lisänä, ei sen sijaan.
Mutta juuri nyt en varmaan kestäisi sitäkään, että Peikko toisi uuden ihmisen kuvioihin. Muutoin kuin seksin suhteen. En usko että psyykkeeni vaan riittäisi kestämään yhtään mitään muuta juuri nyt. Ja olemme onneksi puhuneet siitä, millainen sen ihmisen pitäisi olla jotta homma toimisi. Eikä Peikko taida ketään etsiä, tai halutakaan, paitsi ehkä vain satunnaiseen kanssakäymiseen.

Sen sijaan Pantterin pelkään etsivän. Ei suinkaan lisäkseni, rinnallemme, vaan minun tilalleni.

Tiedän, että suureksi osaksi tämä on omaa epävarmuuttani, omia päänsisäisiä ajatusmaailmojani ja oman menettämisen pelkoni heijastumaa. Mutta se ei vie pois mitään riittämättömyyden tunteitani, ei sitä faktaa että yksikään ihminen ei ole koskaan sanonut lähtevänsä pois luotani ja sitten pyynnöstäni jäänyt. Enkä usko siihen että historia osaa muuttaa kulkusuuntaansa.

Jos kommenttivyöryä ja pahantahtoisia ihmisiä ei olisi siellä ruudun toisella puolella jossain, olisin ehkä kirjoittanut toisin. Olisin ehkä huutanut ääneen miten saatanasti minua pelottaa. Miten paljon ahdistaa. Miten sydämeni hakkaa vieläkin, kun kuulin että Pantterilla oli komplikaatioita. Miten helvetin tuskaiselta, puristavalta tuntuu ajatus toisen menettämisestä. Miten rakastan niin paljon että en tiedä miten päin olisin.
Kuulen olevani vitsi, miten kaupungissamme nauretaan minulle. Onko sillä väliä? Ei tänään. Vaikka tämä kaikki kaatuisi niskaan, vaikka koko maailmani romahtaisi, juuri tänään en halua muuta kuin huutaa ääneen miten saatanan epäreilu paikka tämä helvetin maailma on. Että on olemassa koronaa joka estää minua olemasta rakkaani vierellä. Joka estää meitä olemasta perheenä yhdessä silloin kun tiedän, että sitä tarvittaisiin.
Enkä minä tiedä, onko tämän kaiken jälkeen enää meitä. En tiedä, miten kaiken tämän jälkeen perhe määritellään..

Mutta tiedän, että juuri nyt en ole avoin mieleltäni. Tiedän olevani sairaalloisen mustasukkainen, kusipäinen ja itsekeskeinen ihminen. Omistushaluinen paskapää joka haluaa työntää jokaisen Pantterin lähelle pyrkivän naispuoleisen olennon kymijokeen betonisaappaat jalassa.

...Ehkä siinä on myös ripaus suojelunhalua. Koska yksikään ihminen ei saa satuttaa minulle tärkeitä ihmisiä.

Lisänsä tähän tuo tuo rakastettu appiukko. Ja sarkasmiahan tämä oli, tietenkin.

Aikanaan kun seurustelin Pörrön kanssa, kävimme pari kertaa kuukaudessa "mustikkamummon" ja "mustikkapapan" luona kylässä. He tilasivat meille aina ajoittain kouvolan sanomia ja juttelimme niitä näitä. Vaihdoimme mummon kanssa reseptejä ja puhuimme papan kanssa politiikkaa.
Ajat muuttuivat, he erosivat. Pappa muutti palveluasumiseen. Jatkoin kyläilyä Peikon kanssa, ja Pörrönkin kanssa kävimme yhdessä. Sittemmin Pappa kuoli.
Eron hetkellä Mummo muutti tuon nykyisen appiukkoni luokse asumaan ja kääntyi minua vastaan, toki kuvitellen kaikenlaista mikä ei ollut totta. Näistä puhuimme Peikon ja Pörrön kanssa, emmekä lähteneet oikomaan. Vanhukset saavat pitää toisinaan uskomuksensa.
Ja nyt mummo on kuollut.

Peikkoa pyydettiin kantamaan arkkua. Peikko pohti että ei ollut kovin hyvät  nuo välit loppuajasta.. Minä sanoin Peikolle että tottakai hän kunnioittaa Mummon muistoa menemällä paikalle ja kantamalla arkun. Jos muistotilaisuus on, sinne ei tarvitse ottaa osaa, mutta hän kunnioittaa sitä mustikkamummoa joka oli olemassa lapsuuden ja nuoruuden, josta aivan taatusti on hyviä muistoja läjäpäin, koska niitä kerkesi kertyä minullekin.
Appiukko ilmoitti että koska mummo ei minusta pitänyt, minä en saa mennä hautajaisiin.

Ei sillä, minä osaan hyvästit käydä kuiskaamassa yksinkin haudalla, minä en siihen seremonioita tarvitse. Mutta se fakta, että minä en saa seistä sielläkään mieheni rinnalla, tukena, saa minut näkemään punaista. Minä tiedän, etten tule olemaan mieheni rinnalla kun appiukkoa haudataan. Vaan enpä minä ole kieltämässä appiukkoa tulemasta ex-vaimonsa hautajaisiin, jos niin huonosti käy, että anoppi kepsahtaa ennen appea.

Mutta koska olen tuolle suvun osalle vähintäänkin paaria-luokkaa, niin.. Niin.

Onko minusta yhtään mihinkään?

Mitä helvettiä tekee naisella, joka ei voi olla tukena syövän keskellä? Sukulaisen kuoleman keskellä?

Mitä vittua minulla tekee?!

Kun koko ikänsä on yrittänyt vain merkitä jollekin ihmiselle jotakin elämää suurempaa, olla riittävä, hyväksytty ja tehdä jonkun elämästä elämisen arvoista, niin tällä hetkellä turhautuminen on kovempaa kuin koskaan elämässäni. Eikä minulla ole mitään keinoa käsitellä koko tilannetta.
Joten mitä minä teen kun tyttäreni nukkuu, kuten tänä iltana?
Itken silmäni turvoksiin kaipauksesta, itsesäälistä ja ikävästä. Itken, yritän kasata itseni uuteen päivään ja vakuuttaa että olen riittävän hyvä äiti, vaikken tänään kerännytkään leluja lattialta. Riittävän hyvä äiti koska istuin lattialle leikkimään kolmeksi tunniksi, vaikka olisi pitänyt tiskata, siivota, pyykätä.. Käydä töissä.


Ja on minulla isoäiti, jolla on tasan kuukauden päästä 95-vuotispäivä. Enkä voi tavata häntä useinkaan, koska korona-rajoitukset. En voi viedä hänen lapsenlapsenlastansa leikkimään juuri nyt. He eivät ole nähneet viikkokausiin. Enkä voi tilanteelle mitään.. En voi vaarantaa isoäitini henkeä, sillä en tiedä mitä pöpöjä kannan.. En tiedä mitä tyttäreni kantaa. En voi kun uskoa suosituksia.

Ja Pörrö, kun luet tätä: Kiitos niin hiton paljon ettei sille ole sanoja. Olit tänään kummityttäresi kanssa jotta sain siivottua keittiön, laitettua ruokaa ja pyykättyä ilman huonoa omaatuntoa, koska tiedän, että olet tyttäreni kanssa 100% läsnä. Ja koska hän rakastaa sinua.
Jos juuri nyt minun pitäisi määritellä perhe, se käsite olisi laaja. Siihen kuuluisi Peikko, Peikon äiti, oma äitini, oma siskoni perheineen, isoäitini, Pantteri, Pantterin vanhemmat, tyttäreni sekä Pörrö. Perheen ei aina tarvitse asua yhdessä ollakseen perhe.

Mutta niin, tämä on todellakin kamalin alkuvuosi elämästäni. Eikä tälle paskalle näy loppua.

Lapsiarki

En koskaan lakkaa ihmettelemästä, miten jotkut saavat äitiydestä niin vaikeaa. Marttyyrikruunu kiiltää päivä päivältä. Sen lapsen kanssa ei vaan pääse minnekään. Omaa aikaa ei enää ole, elämä on loppu. Mies on tyhmä eikä ymmärrä.

Missä hiton kohtaa maailmasta tuli niin hankala että kaikkien pitäisi osata lukea ajatuksia, ja pelisääntöjä ei voi laatia ENNEN lapsen hommaamista?
Itse tein tosiaan, kuten olen monta kertaa sanonut eri yhteyksissä, selväksi kummallekin miehelle että jos lapsi joskus tulee, oli se sitten biologisesti tai vaikka thaimaasta adoptoitu, niin minä en ala pullantuoksuiseks kotirouvaksi täyspäiväisesti. Että herrat on hyvät ja jakaa hoitovastuun.

Ja nyt sitten se newsflash; molemmat miehet todellakin jakavat hoitovastuun. Voin mennä kauppaan yksin jos haluan. Voin mennä kahville yksin jos haluan. Ja kas vain, mä voin mennä kahville sen lapsen kanssa. Kovin moni kahvimesta ei tässä lähimmän 100km säteellä kyllä ole meidän neidiltä mitään raivareita saanut kuulla, päinvastoin. Miksi se terve, täyspäinen lapsi kiukuttelisi jos sillä on aikuisen ihmisen huomio, nestettä, ruokaa ja katseltavaa? Hampaita (niitä on jo 8!) ollaan kyllä kiukuttu, mutta sitten ollaan yleensä niihin aikoihin jätettykin ulkona kahvittelu vähän vähemmälle. Ja kun se lapsi on tottunut mukana kulkemaan, se kulkee ihan hyvin.
Abc:lläkin osaa kontata ihan itse leikkipaikalta karkkihyllylle.....

Onko se sitten enemmän luonnekysymys, ikäkysymys vai elämänasenne? En minä ymmärrä miten lapsiin elämä voi pysähtyä. Onko se elämä sitten pelkkää ryyppäystä ja biletystä? Miten ne ennen hoitivat lapsikatraan, lehmien lypsyn, sikojen ruokinnan tai kanalassa käynnit, ruuanlaiton paljon "alkeellisimmin" menetelmin? Siivoukset kontallaan kuuraten? Kaikki siinä lasten kanssa. Ja kas vain, lapset oppivat kotiaskareita. Nyt sitten tarvitseekin vanhempien ottaa jo verkkokurssia "kuinka opetat 15-vuotiaan lapsesi osallistumaan kotitöihin". Vai olisiko kuitenkin lopulta vähän helpompaa kun se kakara saisi pienestä pitäen luututa sillä mikrokuituliinalla pöydän jalkaa jos sattuu huvittamaan? Lappaa niitä astioita koneesta pois, lattialle, auttaakseen? Tai touhottaa imurin kanssa tärkeänä keskellä lattiaa? Kuinka moni äiti repii tänäänkin hermonsa kun "ei saa siivota rauhassa että saisi sitten viettää lapsen kanssa laatuaikaa puhtaassa kodissa".... Se lapsen laatuaika on aika usein ihan vaan kotihommia. Ja kyllä, menee minultakin epätoivon kanssa aikaa kun ei täällä ikinä ole "valmista" ja "siistiä". Huokailen että kunhan saisin vaikka 2 päivää että saisin kaiken järjesteltyä.
Ja sitten istun alas ja katson kun lapseni löytää kirpparikasasta domino-nappulat, kikattaa niille ja levittää jokaiseen olohuoneen koloon minkä keksii.
No, Dominot eivät mene sitten ensi viikolla kirpparille. Kikattakoon jatkossakin.

Olen ottanut muutaman "metodin" itselleni ohjenuoraksi.
Lapseni on tyttö, ja kohtelen häntä sukupuolineutraalin sijaan tyttönä. Tyttönä joka saa leikkiä nukeilla, mutta myös huutaa "WOU!" kun näkee ison rekan. Mutta en koskaan sano että hänen pitää tehdä jotain koska hän on tyttö. Paitsi mieluiten pissiä istuvilteen, mitä muuten suosittelen pojillekin... Enkä koskaan sano että hän ei pysty asioihin koska on liian nuori, tyttö, kömpelö tai pieni. Sen sijaan sanon että "vaatii vähän harjoittelua että opit tuon täysin". Ja sekin tulee ihan siitä että neiti 1v turhautuu aika helposti asioista. Kuten siitä että pääsee kiipeämään aika hyvin minne vaan, mutta kun alas on yli käsivarren mittainen matka, alkaa huuto. Eli ei, hän ei päättömästi hypi sohvalta tai sängyltä alas tiputtuaan pari kertaa pää edellä. 
Ja tämän viimeisimmän opin eräältä isä-ihmiseltä, jonka tuttavat hämmentyivät kun hänen poikansa vaihtoi pyöränrengasta. Jep: lapselle voi sanoa "tehdään yhdessä" ja oikeasti tehdä yhdessä eikä vaan päsmäröidä julmasti päälle. Lapselle voi sanoa "tee vain, olen vieressä ja voit kysyä neuvoa jos tarvitset".

Mutta joka päivä tuo internet sattuu sieluun. Tai no, facebook. Enemmän ja enemmän menetän toivoani ihmiskunnan suhteen. Ei se vanhemmuus ihan oikeasti ole sitä että tarvitsee suorittaa mitään ihme kuvioita. Ei sen lapsen tarvitse saada tuhatta harrastusta, tehköön mitä kiinnostaa. Ja kyllä se kiinnostus tulee luonnostaan johonkin asiaan kun annetaan sen pienen villemarian ihan vaan tehdä.

Ja se lapsi ei inhoa sadetta yleensä. Se opitaan aikuiselta että "ei viitsitä mennä ulos kun sataa". ja on kylmä. ja liikaa aurinkoa. Jos opetettaisikin sen oman vinkunan ja asenteen sijaan myrskybongareiden tunnuslausetta "Hyvä sää on makuasia" ja annettaisiin niiden lasten tanssia sateessa ja loiskuttaa. Onhan noita pesukoneita, vaatteita ja vaikka vaan hengareita mihin laittaa laps... Eikun siis vaatteet kuivumaan. Ja se vesi on sen paskan lääke tänään, siellä altaassa, suihkussa, saunalla.. Kuten se oli ennenkin.

Jokaista ötökkääkään tarvitse pelätä. Eikä bakteereita ja likaa.
Kakarani on kontannut viimeksi eilen pitkin kärkkäisen lattioita, mutustanut jotain pullankänttyä kirpputorin kahvilassa, nukkunut pikapäikkärit (alle 15min) autossa. Vaippaa vaihdettiin juuri ja juuri koossapysyvällä hoitoalustalla kärkkäisen invavessassa kun lahopää mami ja pari höperöä isäukkoa unohtivat täyttää hoitolaukkuun vaipat. Sosepussi ja imuke jäivät kotiin, joten eilen mentiin sillä mitä s-marketista välipalaksi löytyi; pasteijalla.
Lapseni ei siitä hyvästä ainakaan vielä ole osoittanut kuolemantaudin merkkejä. Vaatteet likaantuivat konttamisesta, ja ne laitettiin pyykkiin. Muutoin terveehkö lapsi on nyt nukkunut 11 tuntia, joten oletettavasti mamilla on tässä vielä tunti aikaa tämän kirjoituksen jälkeen ihan vaan juoda se lämmin kuppi kahvia tai ihan rauhassa verrytellä selkälihaksia ennen tulevan päivän koitoksia.

Kylän juoruja

On paljon asioita, joita en ymmärrä. En ymmärrä miten se kenellekään kuuluu, miten itse kukakin elää. En ymmärrä miksi maailma on niin täynnä vihaa. En ymmärrä mistä sodat tulevat.

En ymmärrä miksi ihmisiä niin vähän kiinnostaa luonto, ympäristö ja faktat asioista.

En ymmärrä miten kukaan kykenee turvaamaan Jumalaan, raamattuun tai vaikka lentävään spagettihirviöön.

Mutta ihan oikeasti se on käsittämättömintä, että ihmiset jaksavat keksimällä keksiä juoruja, joille ei ole edes nähtävissä alkuperää.
Meillä puhuttiin lapsena "rikkinäisestä puhelimesta". Yritettiin toistaa pitkä lause sanasta sanaan, ja katsottiin miten se muuttui matkalla. Se oli minusta aina hauskaa, paitsi silloin kun joku kakaroista sitten tahallaan väritti, tahallaan muutti lauseen toiseksi. Silloin se lakkasi olemasta hauskaa, se oli vain ärsyttävää.
Näin aikuisena koen asian samoin. En jaksa juoruilla toisista, enkä oikein ymmärrä sitä. Tottakai puhun ystävieni kanssa muista, puhumme niin julkkiksista kuin muista ihmisistä. Mutta emme koskaan sellaiseen sävyyn, että olisi tarvetta värittää asioita. Ihan näissä normaaleissakin asioissa on kestämistä ja puhumista.
Jostain syystä olen sitä mieltä, että minun on pakko käydä näitä juoruja ja muita lävitse sen verran, että tiedän edes osittain mistä ne ovat saaneet alkunsa. Yleensä on nähtävissä että mistä juorut lähtevät; jonkun kanssa kun käy kahvilla niin aina joku siitä saa sitten kipinää pesäänsä että "ahaa, suhde!!" En tiedä, eivätkö ihmiset sitten normaalisti käy kahvilla tuttaviensa kanssa.

Mutta nyt on tosiaan muutama vähän erikoisempi juoru liikkeellä; olen kuulema yhden koiristamme huutanut hengiltä. Huutanut niin kovaa, että koira on kuollut sydänkohtaukseen. Koira, joka on ollut nyt kotona koko ajan, eikä edes kyläillyt missään. Ihan tuossa ulkoilee muun lauman kanssa ulkona.
Ja sitten vähän väritetympi; että olen ottanut naapurin lapsia ihan tänne ja pitänyt väkisin tontilla ja huutanut heille tunnin verran kun ovat yrittäneet varastaa kottikärrymme.
Ei ole lapsiin ollut mitään kontaktia. Ei sitten viime pääsiäisen virpomisen jälkeen. Eikä kottikärryjään ole kukaan varastanut. Haravat on kyllä varastettu ja pari pihapatsasta. Ja heitelty kortsuja ja rotanmyrkyllä terästettyjä ruispaloja pihaan. Ynnä muuta sangen ihanaa.
Mutta niin, nämä ovat ne juorut joille en keksi edes alkulähdettä.

Kasvaako meillä nyt täällä Kouvolan perslävessä sukupolvi, joiden sosiaalinen hyväksyntä muodostuu vain siitä, kuka tietää mehevimmät juorut "naapurustosta"?
Niin että pitää ihan tosissaan keksimällä keksiä jotain ihmeellistä, jolla ei ole yhtään mitään totuuspohjaa?
Niin, meistä ei voi juoruilla että meitä on nähty sen ja sen ihmisen kanssa, kun kyseessä on tämmöinen avoin polykolmikko. Toki haukutaan huoraksi ja ties miksikä, ja ystävieni elämää hankaloitetaan sillä että heitä "epäillään" että ovat kanssani suhteessa, tai jopa miesteni kanssa suhteessa. Väsyttävää se on, jos jotain..

No, minun aivoni eivät riitä puuttumaan, eivät ymmärtämään ja purkamaan tätä kaikkea.
Vaikka olen jossain määrin "tyrkyttänyt" itseni julkisuuteen, halunnut antaa polyamorialle jonkinlaiset kasvot, en silti usko että on moraalisesti oikein tehdä lapseni tulevaisuudesta helvettiä juoruamalla hänen vanhemmistaan täyttä paskaa pitkin kyliä. Nykypäivänä ne jutut eivät jää todellakaan omille kylille.

Miksi minä sitten riskeeraan lapseni tulevaisuutta? Edelleen siksi että saisin hänelle muovattua maailmaa enemmän siihen suuntaan, että hän saa rakastaa ketä tahansa, missä tahansa, millä tahansa tavalla. Jos hän on ihminen joka haluaa omistaa elämänsä yhdelle naiselle / miehelle, haluan, että hän todellakin voi niin tehdä. Mutta yhtälailla haluan hänelle ihan saman oikeuden elää monen ihmisen kanssa vaikka kommuunissa tai julistautua nunnaksi. Minun ei tarvitse kaikkea ymmärtää, mutta tiedän, että tulen hyväksymään tyttäreni valinnat, olivat ne mitä hyvänsä. Ja minä sentään olen se ihminen, josta on sanottu, että olen niin voimakastahtoinen ettei kanssani kukaan kykene olemaan eri mieltä.

Vaan kuinka se nyt sitten menee, olenko kuitenkin kärkevien, vankkumattomien mielipiteideni kanssa sittenkin suvaitsevaisempi kuin Juuri Sinä? Olenko myös moraaliltani kuitenkin vahvempi, kun minun ei tarvitse tuomita niitä jotka eivät elä kanssani samalla tavoin?

En minä vaadi sinua elämään polyamorisesti. Pyydän sinua vaan pitämään aiheesta "turpasi kiinni" silloin kun lapsesi ja hänen kaverinsa ovat kuulosalla. Sinä olet se, joka muovaa perustaa heidän moraalilleen ja ajatusmaailmalleen.

Polyamoria, lehtijutut

Minusta ja meidän perheestä on ollut lehdissä juttua viimeisen parin vuoden aikana. Yle teki dokumentin polyamoriasta (sinua, sinua rakastan) jonka kommenttiosasto on suljettu. Se johtui siitä että ihmisillä oli tarve kertoa mielipiteensä; miten hirveältä näytän, miten sairas perhe olemme ja kaukana eivät tappouhkauksetkaan olleet. Taisin kerran aikanaan selailla läpi, vastata muutamaan ja se siitä. Ei kiinnostanut oikeastaan enempää.
Juttuja on ollut myös Hymyssä, Kauneus ja terveys -lehdessä ja viimeisimpänä tätä kirjoittaessa ilta-sanomissa.
Iltasanomien facebook-sivulle linkatun jutun kommenteista hyvin suuri osa on sitä tavallista ahdistusta ja paskaa, mitä ihmiset suoltavat. Moni yrittää loukata purkaakseen omaa pahaa oloaan, moni menee virran mukana. Harva ajattelee että millainen ihminen sitten on se, josta noita juttuja kirjoitellaan.
Niin. Se huomiohuora joka on tyrkyllä joka paikassa, "polymeerihuora".

Se, mitä jutuissa ei koskaan kerrota; MIKSI minä olen esillä? Miksi minä en jatka elämääni siellä varjoissa, missä muutkin polyamoriset perheet? SIKSI, että jos tekisin niin, kuka riskeeraisi itsensä ja perheensä minun puolestani? Kuka lähtisi asettamaan itsensä alttiiksi kaikelle halveksunnalle, arvostelulle, syljeskelylle? Sietäisi sitä että pihaan heitellään kondomeja, kadulla huudellaan huoraksi? Kuka muu jaksaisi tätä paskaa käsitellä?
Miksi sitä sitten on käsiteltävä? Koska ihmiset pelkäävät kaikkea uutta aivan järjettömästi. Koska ihmiset nimenomaan kippaavat sitä paskaa polyamorikoiden niskaan ihan uskomattomia määriä. Melkein toivon, että iltasanomat pitävät kommenttiosaston auki, jotta ihmiset voivat oikeasti käydä katsomassa sitä paskan määrää. Lehteä tästä ei pidä syyttää, missään nimessä. Olen sitä mieltä että jokainen on vastuussa siitä, mitä sormiltaan internettiin suoltaa, oli alkoholia veressä tahi ei. Polyamoriasta on vaan jonkun puhuttava. Jonkun on oltava se, joka toimii paskapuskurina sen aikaa että tämä koetaan suht normaalina, niin että voimme ihan kaikki tulla "kaapista".

Minä tiedän ettei tässä "elämäntavassa" ole mitään hävettävää. Ei mitään vikaa. Ei mitään rikollista, ei mitään kummallistakaan, jos tarkkaillaan ihmisluontoa. Monogamia on astunut kuvioihin vasta uskontojen myötä, ja uskonnot ovat ilmestyneet kuvioihin siksi, että ihmisiä on helpompi ohjailla. Ihmisillä on jostain syystä luontainen tarve olla komenneltavina, olla osa laumaa. Uskonto mahdollistaa tämän. Mutta se siitä..

Eli koen polyamorian itselleni luontevana. En sitä suosittele ihmisille jotka eivät sitä niin koe. Mutta minä haluan puhua nimenomaan polyamorian hyvistä puolista. Siitä rakkauden määrästä mikä meilläkin on; siitä on jaettavaksi. Lähipiirini, se todellinen sellainen, tietää että minä olen aina rakastanut rajattomasti. Minä annan ystävieni puolesta todellakin vaikka paidan päältäni, meille ovat tervetulleita yksinäiset joulunviettoon, ihmiset kriisin keskellä jutustelemaan. Annan helposti anteeksi sen mitä minuun puretaan, mutta olen suorapuheinen ja kusipäinenkin silloin kun tilanne sellaiseksi käy. En ole empatialässyttäjä, mutta kuuntelen ja pyrin ongelmia ratkaisemaan.

Tässä tapauksessa haluan tehdä polyamoriaa tunnetuksi. Jos joku muu perhe näihin haastatteluihin jne suostuisi, olisin iloinen. En kuitenkaan sitä polypiireissä vaadi, eritoten perheiltä, sillä ihmisen nälviminen ja henkilökohtaisuuksiin meneminen on kertakaikkisen käsittämätöntä. Meitä on enemmän kuin tiedättekään, mutta suurin osa pitää taipumuksensa omana tietonaan, sillä ulkopuolisten asenne on mitä on.
Minä pyrin siihen, että muutaman vuoden päästä aika olisi kypsä sille, että voin luottavaisin mielin laittaa kansalaisaloitteen juridisten vanhempien lisäämisestä nykyisestä kahdesta neljään. Tämä ei palvelisi pelkästään polyamorikkoja, vaan eritoten uusioperheitä, joissa lapset on tehty nuorena, mutta sittemmin erottu ja perustettu perheitä joissa on isäpuoli ja äitipuoli mukana. En sano että juridisen vanhemman lisääminen pitäisi olla läpihuutojuttu, vaan kuten nykyisen oheishuoltajuuden hakemisessa, pitäisi tilanne selventää hakemuksessa ja vanhemmuuden hakemisen olla perusteltua.

Polyamorian ovat monet tuominneet sairaaksi, ja kun ovat kuulleet tyttärestäni, on vinguttu milloin mitäkin, huudeltu viranomaisia avuksi ja karjuttu isoon ääneen lasua. Luonnotonta, kamalaa ja hirveää. Lapsi elää sairaassa ympäristössä.
Luitteko mistään mediasta juttua kun äiti oli lähtenyt bilettämään viikoksi ja katkaissut talosta vedet? Niin. Kolme vuotias oli vaan unohtunut kotiin ja isoäitinsä löysi hänet nälkään ja janoon menehtyneenä. Jumalauta että on polyamoria sair,,, Eikun hetkinen. Ihan yh-äidistä taisikin olla kyse.

Kaikki tietävät Eerikan. Miten isä ja lapsen äitipuoli sitoivat lapsen, teippasivat nukkumaan. Tappoivat. Vahingossa. Sellainen mukava monogaminen hetero-otuspariskunta se.

Pointti tuli varmaan tältä osin selväksi; lapset kärsivät perhemuodoista huolimatta. Miksi? koska vanhemmat jäävät yksin. Väsyvät. Tai sitten kaksi psykopaattia löytävät toisensa, vakka kantensa valitsee.

Me olemme tunteneet tässä perheessä toisemme 10 vuotta. Ylikin, itseasiassa. Suhteesssa emme toki ole olleet niin pitkään, Peikon kanssa taidetaan seitsemättä kriisivuotta tässä mennä ja Pantterin kanssa taitaa pari vuotta olla kohtsilleen täynnä.
Meidän lapsemme ei ollut "vahinko". Yllätys kyllä, mutta ei vahinko. Jätimme tietoisesti ehkäisyn käyttämättä yhdynnöissämme ja salaa mielemme sopukoissa toivoimme että maailmasta löytyisi keijupölyä meidän talomme ympärille sen verran että ihme tapahtuisi. Että ansaitsisimme jotain niin hienoa.

Me ihan tietoisesti teimme lapsen joka kasvaa kahden täysivertaisen isän kanssa. Yhden ei-niin-täysipäisen äidin kanssa. Muutaman enemmän tai vähemmän karvaisen koiran kanssa. Yhden kissan. Ihanan, sekopäisen tuttavapiirimme keskellä.  Tämä ei ollut mikään yhden illan jutun tuotoksena tullut "hupsista"! Tämä ei ollut niin että kännissä pantiin kimpassa, ei tiedetä kuka on isä eikä uskalleta selvittää. Tämä oli tietoinen valinta. Ja tämä on meidän elämämme. Meidän tapamme. Meidän onnellisuutemme.

Minua saa arvostella. Minua saa haukkua. Meidän perheestämme saa olla huolissaan, mutta tuskin tarvitsee. Olen hyvin varma siitä että kolmen aikuisen perheessä on voimavaroja hyvin paljon. Olen varma, että lapsestani kasvaa tasapainoinen ja ihana ihminen.. Tai että niin kauan suuntaus on se, kunnes maailma pääsee vaikuttamaan perhettä enemmän. Jos hänelle ulkomaailma toistaa jatkuvasti, miten epänormaalia on rakastaa, niin kyllähän se vaikuttaa väistämättä. Kun hoetaan että vanhempansa ovat mieleltään sairaita, kyllä hän viimeistään nuorena kummastelee. Ei pelkästään vanhempiaan, vaan sitä ristiriitaa, minkä tilanne luo. Hyvät kotiolot, rakastavat vanhemmat. Ja sitten se ilkeä puhe muiden suusta.

Edelleen pyydän samaa mitä usein facebookissa ja muualla mediassa; Aikuinen.. Ajattele mitä puhut. Ajattele miten puhut meistä. Siellä on jossain ne pienet korvat, jotka imevät sinulta kaiken mitä vaan pystyvät. Ne kuuntelevat. Ne katsovat sinua ylöspäin. Arvostavat. Ehkä ne kuuluvat tyttärellesi. Ehkä pojallesi. Mutta ne voivat kuulua naapurin lapselle. Siskosi lapselle. Veljesi lapselle. Kummilapsellesi.. Kenelle vain.
Ja jos sinä kerrot että on väärin elää kuten me elämme, menee kauan ennenkuin ne pienet korvat ovat tarpeeksi kasvaneet että osaavat muodostaa toisenlaisen kuvan maailmasta. Ja siihen mennessä hän on ehkä kerennyt koulukiusata, nettikiustata, aiheuttaa paljon pahaa polyperheiden lapsille. Rikkoa heidän sielustaan niitä palasia, jotka muutoin olisivat niitä palasia jotka ihmisen pitävät ehjänä, luottavaisena, vähemmän katkeroituneena.
Älä tuhoa muiden tulevaisuutta omalla katkeruudellasi. Pelasta osa maailmaa pelastamalla sukupolvemme lasten tulevaisuus.

Valtapeliä

Ehkä suurin pelkoni elämässä on tavallaan se hylätyksi tulemisen pelko.. Ei siinä määrin että takertuisin, vaan siinä mielessä että tiedän jokaisen minut jättävän, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Niin että minun on joka tapauksessa syytä opetella olemaan yksin..
Silti kaipaan sitä huolenpitäjää. Ihmistä joka saa minut tuntemaan että olen turvassa. Aina.
Ihmistä, jonka kainalossa mikään ei satuta. Ihmistä, joka ei satuta. Ihmistä, joka ei loukkaa.

Pitkään luulinkin että olen löytänyt sellaisen.. Että Peikko on ihminen joka ei halua satuttaa, ei halua loukata. Ei ehkä osaa aina pitää turvassa, mutta ainakaan ei tahallaan loukkaa. Ja antaa minun olla sellainen omituinen kun olen..

Hiljalleen tuo usko on murentunut pois. Suurimmaksi osaksi kai alkoholin avustuksella. Joka kerta kännätessään hän on alkanut laukoa näitä totuuksia ääneen, mitä ajattelee minusta. Ja minun on aika vaikea päästää niitä enää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.. Sanotaanhan kuitenkin että juopon ja lapsen suusta kuulee totuuden.

Tänään hän oli iaänsä syntymäpäiväjuhlilla. Kyselin, että mihinkäs aikaan sitten aikoo tulla, lämmitetäänkö saunaa vai ei. Kaavailtiin että joa seiskan jälkeen aletaan lämmittelemään niin hänet voisi yhdeksän, kymmenen välillä hakea kotiin.
Reilu tunti siinä hakureissussa sitten kesti, matkaa tästä juhlakalun luokse on alle 10 minuuttia suuntaansa. 
Hermostuin. Kyselin tiukkasanaisesti perään ja ilmoitin että saunolisen voi unohtaa. Vastaus oli "kohta kotona". Soitin; karaokea oli laulamassa eikä suinkaan kotimatkalla.

Minun kantani asiaan oli eträ hän olisi voinut rueta tekemään lähtöä aiemmin kun kerran tiesi että oven suussa aina sitä asiaa alkaa löytymään, ilmoittaa minulle että hänet voi hakea myöhemmin, tai alunperin sopia että häntä ei tarvitse odotella saunan kanssa.
Hänen kantansa? Minä olen hysteerinen, alkoholistiperheessä traumatisoitunut draamaqueen joka ei ymmärrä normaalia alkoholinkulutusta, kahden kyrvän kasvattama ihminen joka antaa ymmärtää että on ok lähteä pippaloihin ja sitten heti toisen lähdettyä alkaa keräämään angstia että voi huutaa toiselle jollain tekosyyllä. Sain myös kuulla että hän ei ole isäni kaltainen, veneen alla asuva juoppo. Jos olisin jaksanut, olisin kertonut että ei todellakaan, hän ei ole mitään isääni verrattuna. Isäni on halutessaan aikaansaapa, tekee maailman parasta mustikkapiirasta, maailman parhaita kalapihvejä ja on kasvattanut mimulle järkeä päähäni. Toki hän on alkoholisti, mutta helvetin rehellinen sellainen, joka ei koskaan ole muuta väittänytkään olevansa. Hän ei ole koskaan antanut minun ymmärtää että hän olisi olosuhteiden uhri, vaan kertoo itse poistuneensa yhteiskunnan oravanpyörästä.
Peikko sen sijaan ei koskaan ole valmis katsomaan peiliin, ja jos katsookin, sieltä katsoo takaisin virheetön kuva. Joten ei, en koskaan ole hänen luullutkaan yltävän isäni tasolle.

 Ei sillä, hyvähän se on näiden vuosien jälkeen kuulla näitä rehellisiä ajatuksia...

Olen joutunut pistämään insuliinia. Riskiraskaus, diabetes ja muut terveydelliset ongelmat. Minulla on n.2kk aikaa kunnes tämä pieni ihme on suunniteltu astuvaksi maailmaan..

Piikkikammoisena en ole itse pistänyt, vaan miehet ovat joutuneet pistämään. Peikko ilmoitti kuin salama kirkkaalta taivaalta että voin sitten pistää tästä lähin insuliinini itse.
No, en voi. Nyt ollaan sitten ilman insuliinia ja otetaan terveydenhuollolta huutoja vastaan. Tiedn ennakoivista lastensuojeluilmoituksista ja lääkäri minulle sellaisesta ilmoittikin alkuraskaudesta ellen suostuisi insuliinia pistämään.. Eli nyt on sekin edessä että joudun selittelemään miksi en välitä tulevasta lapsestani tarpeeksi että opettelisin pistämään..

Toissapäivänä tuumailin miehilleni että minua ei ehkä synnyttäessä kannata silitellä, koen sen epämiellyttävänä.. että mielummin ovat vain paikalla, ihan ilman kännykkää kiitos. Varoitin, että jos liikaa lääppii, saatan huitaista. En nimittäin tiedä muuta kuin että synnytys sattuu ja en yleensäkään kipupäivinäni siedä sen paremmin läheisyyttä kuin kosketusta..
Pantteri ilmoitti minulle että tuntuu siltä että voin mennä synnyttämään ihan keskenäni.

Jos minulla ei ole oikeutta tuntea mitä tunnen, ei olla mitä olen.. Miksi minun pitäisi elää näin? Miksi minun pitäisi antaa tulevan lapseni nähdä että minua ei arvosteta ja että parisuhteet / ihmissuhteet ovat valtapeliä? Minusta ne eivät saisi sitä koskaan olla..

Minä en koskaan, en niinä hetkinä kun olen halunnut Peikosta erota, KOSKAAN ole uhannut jättää häntä yksin minkään asian kanssa. Olen aina sanonut että vaikka eroaisimme, tuen kaikessa missä voin ja osaan. Autan järjestämään mitä vain.. Minulle ei olisi koskaan, ikinä, minkään riidan yhteydessä tullut mieleen ilmoittaa mitään noin paskaa kuin että voin jatkossa pistää insuliinini itse. Se on ihan suoraan vallankäyttöä, se on minulle suoraan sitä että minut halutaan alistaa käyttämällä heikkoa kohtaani minua vastaan.  En ymmärrä sellaista.


Enkä ymmärrä hyökkäystä vanhempiani kohtaan.. He ovat tehneet virheitä menneisyydessä.. He ovat silti hyväksyneet valintani elämässä, hyväksyneet kumppanini. Ehdoitta. Avanneet kotiensa ovet, ottaneet vastaan..
Sen sijaan Peikon isä ja hänen puoli suvustaan. Sieltä niitä "kyrpiä" enemmän riittää. He ovat onnistuneet tekemään elämästäni helvettiä kasvattamalla Pörrön sisaresta narsistisimman kusipään johon olen törmännyt. Olen saanut kuulla olevani väkivaltainen psykopaatti ja muuta paskaa. Minua on häädetty Pörrön elämästä isänsä toimesta, ja tämän (jo edesmennyt) vaimo heitteli kaupan kassana työskennellessään vaihtorahani pitkin lattioita jotta sai nöyryyttää kun niitä sieltä keräilin.. Peikon mummo, eli isän äiti, on haukkunut minut huoraksi ja ties miksikä muuksi sekä minulle päin naamaa että muille ihmisille. Koskaanhan en ole sen puolen juhliin ollut tervetullut, ja tämä ihana appeni on tehnyt selväksi että ei aio papaksi rueta jos lapsi onkin biologisesti Pantterin eikä Peikon. Minä en ole vielä tehnyt selväksi että lapsella on sen verran isovanhempia, että vaikka olisi Peikon biologinen, hänen pappauttaan ei tässä perheessä tarvita.

Ja minun vanhempani olivat niitä kyrpiä koska heillä oli vaikeaa kun oli lapsi, ja sortuivat pullosta lohtua etsimään?

Olen jokatapauksessa saanut kuulla tänään näitä totuuksia sen verran että tiedän etten aio alkoholin kanssa olla tekemisissä toviin. Tämän ilmoituksen annettuani sain kuulla sen verran lisää elämäntotuuksia, että tulin siihen tulokseen että minun taitaa olla parempi rueta nyt pohtimaan toden teolla että mistä kaivelen asunnon ja muuttoauton ennen synnytystä. Minä en halua lapselleni ainoatakaan alkoholinhuuruista riitaa hänen elämänsä alkumetreille, ja mielestäni Peikko tänään osoitti käytöksellään ettei kykene hillitsemään itseään ja sanomisiaan alkoholin alaisena, eikä hän kykene näkemään omia virheitään ja näin ollen kehittämään käytöstään..


Ja toki, tunnen  itseni loukatuksi. Silti se ei tule yllätyksenä; minä tiedän sisimmässäni etten koskaan tule yhdellekään ihmiselle olemaan tärkein kaikista. En koskaan se, jota varjeltaisiin kaikelta pahalta. En se, joka pidettäisiin turvassa.

Kiitos, isä.

Eräs ystävättäreni kysyi minulta muutama hetki sitten kysymyksen, johon en osannut vastata.
"Miten sinä selviät kaikesta? Mitä sä teet kun asiat kaatuu päälle, kun mun käsityksen mukaan sä oot ollut siinä tilanteessa useinkin."

Nyt tiedän: Uskomalla itseeni. Uskomalla siihen, että olen yli-ihminen, joka kykenee halutessaan mihin vain. Enkä ole joutunut vielä koskaan pettymään omiin kykyihini niin pahasti, että tuo usko olisi karissut pois. En saanut vanhempiani irti alkoholista, en ole saanut kipujani pois. Mutta elämä ei aina ole sitä että raivaa asioita pois, että ratkaisee asioita siten että eliminoi jotain pois. Joskus se on sopeutumista, sitä että oppii elämään asioiden kanssa.

Jos saan joskus oman lapsen, tärkein opetus minkä hänelle opetan, on se, että hän pystyy mihin vaan. En tule koskaan kertomaan hänelle ettei hän voi paistaa munaa kolmevuotiaana, koska polttaa sormensa. En tule koskaan sanomaan viisivuotiaalle että vie pyöränsä isille korjattavaksi. Sanon että kysy isiltä apua että miten korjaat pyöräsi.
Curling-vanhemmuudesta on ollut juttua menneinä vuosina. Se on sitä että tasoittaa lapselleen tien, raivaa esteitä pois ja tekee paljon valmiiksi. Ja sitten lapsista tulee niitä työttömiä ihmisiä jotka makaavat kotona koska eivät vaan osaa mitään, kun ei olekaan ketään tekemässä kaikkea valmiiksi. Tai sitten kaikki menee hyvin, opiskelut sujuvat ja vastoinkäymisiä ei tule. Mutta jos niitä tulee, miten ihminen silloin käyttäytyy? Mistä se ratkaisumalli tulee?

Voisi luulla että minun ratkaisumallini olisi alkoholi. Voisi luulla, että vanhempieni esimerkki olisi tosiaan todellisuuspako alkoholin tai muiden päihteiden avulla.
Mutta ei se ole. Olen kertonut monesti että vanhempani ovat olleet lapsuudessani alkoholisteja, isäni on sitä vieläkin. Isäni on lähes tulkoon deeku. Asunnoton oli vuosia, nyt asuu alkoholistien asuntolassa kun ikä ei anna enää 20 vuoden talvitelttailun jatkua.
Mutta aina ei ollut niin. He erosivat kun olin suurinpiirtein 4-vuotias. Äitini aloitti juomisen oikeastaan vasta siinä kohtaa kun olin 9-vuotias. Pahimmillaan hänen juomisensa oli ikävuosieni 11-19 aikaan. Hän ei jaksanut tulla palavereihin, eikä käydä juuri juhlapäivinäkään vierailulla lastenkodeilla. Erään jouluaaton odotin melko pitkään, kunnes luovutin.
Isäni skarppasi vähän paremmin, ja tapaamishetkinä oli selvänä, joi vain ne väliajat. Sovituista tapaamisista hän harvoin luopui lastenkotiaikanani. Sen sijaan lapsuudessa oli vuosia välissä jolloin emme nähneet. Asunnostaan hän luopui kun olin 17 ja muutin omilleni, ja hän tuumasi minulle että "Nyt en tarvitse enää asuntoa ja yhteiskuntaa sinua varten, joten irtisanoudun yhteiskunnasta."

Mutta ne varhaislapsuuden vuodet, sekä positiiviset tapahtumat ennen lastenkotia. Ne ovat niitä jotka ovat luoneet hyvin pitkälti pohjan sille mitä minä olen tänään. Hyvässä ja pahassa.

Isälläni oli alasin. Järkyttävän painava mötikkä, jonka päällä tehtiin vaikka mitä. Kolvattiin, työstettiin sormuksia ja kaikennäköisiä pieniä esineitä. Joskus suurempia.
Isäni käski minun siirtää alasinta toiseen paikkaan. Kerta toisensa jälkeen. ¨
Sitten eräänä päivänä, muutaman vuoden punnerruksen jälkeen se mokoma kapistus liikahti, ja sain sen siirrettyä siihen mihin isäni oli halunnut. Ylpeänä menin isälleni kertomaan että alasin on siirretty. No, isäni taputteli käsiään että noniin, päästään siis hommiin. Kun hän tuli keittiön puolelta olohuoneeseen niin hän tuumasi että "No mitä sinä sen tuohon laitoit? Eihän siinä mahdu mitään tekemään. Nosta pöydälle, niin minä laitan kanan uuniin sillä aikaa."
Menihän siinä muutama vuosi ennenkuin se alasin nousi sinne pöydälle.. Mutta koskaan isäni ei hoputtanut, ja minä ahersin sen kirotun kapineen kanssa muuten aika monta tuntia..

Kun olimme mustikassa, omasta tahdostani tietenkin koska rakastin isäni tekemää rapeapintaista mustikkapiirakkaa, oli minun tehtäväni kerätä emalimukillinen mustikoita, kun isäni verkkaisesti keräsi vähän isompaan astiaan. Valitin että en pysty, en saa ikinä täyteen. Näin kai jokainen lapsi suhtautuu väsymykseen ja turhautumiseen...
No isäni tuumasi että "Jaa. Mikset?" Sanoin että koska minua väsyttää ja en jaksa. Isäni tuumasi että häntäkin väsyttää, jätetäänkö piirakka tekemättä? Hetken tuumittuani poimin ne hiton mustikat. Mikäpä minua muu esti kuin oma mukavuudenhaluni, niitä keräämästä. Ja mikä muu minut ne sai keräämään kuin oma mukavuudenhaluni. Että ihan itse sai kuitenkin valita mitä tietä kulki.

Kun isäni vei minua usein pilkille, teimme kalapihvejä. Sellaisia, että isäni jauhoi ne lihamyllyllä hienoksi, ja ai että ne maistuivat taivaalliselle.
Kyllä minulla riitti kärsivällisyyttä reiän äärellä istua, isäni tekemä jakkara oli hyvä ja tukeva. Tai sitten olin väsynyt siitä että itse jouduin kairaamaan jäähän reiän...

Kun kaaduin lapsena, tai löin pääni pöydän kulmaan tai oven karmiin tai milloin minnekin, en minä koskaan kuullut isäni suusta että "sattuiko" vaan aina että "Hemmetti, ei kai siihen tullut lommoa? Milläs me se paikataan?" Eikä hän todellakaan tarkoittanut minun paksua kalloani...

Isäni, alkoholismista huolimatta, on tosiaan aika pitkälti kasvatuksellinen idolini. Hänen ansiostaan minä opin siihen että minä pystyn ihan mihin vaan mihin itse päätän pystyväni. Minä selviän mistä vaan. Aina. Olivat ne raha-ongelmia, psyykkisen puolen juttuja, avioero, mitä tahansa.
Ei minulla ole ollut vaihtoehtoja. Minulla ei ole ollut curling-vanhempia. Enkä syntynyt kultalusikka suussa, enkä edes puukauha perseessä. Minut kasvatettiin, eikä annettu vapaasti kasvaa. Ennenkaikkea he olivat johdonmukaisia, ja puhalsivat yhteen hiileen. En koskaan, edes tänä päivänä, ole joutunut heidän väliinsä. Tiedän heidän riidoistaan, mutta minulle oli aina selvää, että ne eivät johtuneet minusta. Minulle on aina ollut selvää, että vaikka olin yllätysvauva, en ollut ei-toivottu. Minulle on aina ollut selvää, että me olemme perhe; emme ole asuneet yhdessä yli 30 vuoteen, mutta kun minä tarvitsen heitä, äitiäni ja isääni, he ovat siellä jossain. Minun tarvitsee vain mennä ja kertoa että tarvitsen heitä.

Mitä muuta lähes 40-vuotias tyttö voi isältään toivoa?

Poika.

 Illat ja yöt ovat omaa aikaani. Laittelen koirat nukkumaan yhdeksän, kymmenen pintaan, ja sen jälkeen minun ei tarvitse enää käyttää tarkkaavaisuuttani mihinkään mitä ympärillä tapahtuu. Yhä enemmän on niin, että miehenikin hiihtelee yöt taas töissä, ja näin ollen näemme taas vain satunnaisesti niinä päivinä kun itselläni on töitä / muita menoja.
Mutta siis ilta-aika, silloin voi tehdä mitä huvittaa, rentoutua miten huvittaa. Ihmiset kuulema katselevat televisiota tai somettavat. Itse lähinnä lojun sohvalla kuuntelemassa musiikkia tai laittelen pyykkejä / tiskejä kaikessa rauhassa.

Lupasin kertoa tarkemmin sijaisvanhemmaksi ryhtymisestä. Olen vähän vältellyt aihetta oikeastaan kaikkialla muualla paitsi ihan läheisimmille ihmisille puhuessa. Nyt kuitenkin tilanne on sen verran akuutti, että pakkohan se on tuoda ilmi nyt isommassa mittakaavassa. Siskoni tosikoinen siis muuttaa meille joulun jälkeen, ja aloittaa koulunsa meiltä käsin.
Katsoimme, että se on parasta tässä tilanteessa, ja tilanteeseen ei liity sen kummemmin mitään dramatiikkaa. Siskon muut lapset, kaikki viisi, jäävät asumaan kotiin kuten tähän astikin, eikä kyse ole mistään huostaanotoista, ei ulkopuolisten painostuksesta eikä totaalisesta burnoutista. Niin tylsältä kuin se kuulostaakin, niin pyrimme vain ennaltaehkäisemään suurempia katastrofeja ja tukemaan kasvua ja kehitystä siirtämällä yhden erityislapsen tänne. Kritiikkiä tulen kuulemaan, juoruja olen kuullut jo nyt. Elämäni tuntuu olevan niin kovin kiinnostavaa monen ihmisen mielestä. Mutta ihan ilmainen neuvo; tulkaa kysymään, älkää olettako. Älkää olettako että tiedän mitä tapahtuu, jos ette kerro mitä tapahtuu. Älkää olettako että tiedätte koko tilanteen, jos luette yhden facebook-päivityksen. Kannattaa ihan oikeasti puhua ihan kasvotusten tai vähintään vaikka tekstaten jossain mediassa ja tarkentavia kysymyksiä esittäen vielä..

Niin. Minulle kiukuteltiin tuossa puoli vuotta taaksepäin siitä, että olen itsekäs ihminen kun kirjoitan blogissani vain itsestäni enkä lainkaan siskoni voinnista. Sisko siis oli kolarissa kolmisen vuotta sitten, ja sai pahoja vaurioita joiden takia vietti pitkän aikaa pyörätuolissa ja nyt sitten seurauksena mm. aivovaurio ja muita oireita. Kivut ovat tulleet hänenkin elämäänsä todennäköisesti jäädäkseen.
Syy, miksi en ole kirjoittanut hänestä juurikaan, on se, että hän on ihan samalla tapaa kuin minäkin, ihminen joka kertoo kyllä tilanteestaan avoimesti kysyttäessä. Ja minä en ole koko kylän tietotoimisto muutoin kuin omassa elämässäni, joten... Kysykää häneltä mitä haluatte tietää. Tämän enempää en hänen elämäänsä osaa avata. Pyydän kuitenkin että turhat spekuloinnit hänen äitiydestään ja kyvykkyydestään jätetään pois; hänellä on tosiaan ne 5 kotona asuvaa lasta ja yhden sijoitus muualle johtuu lähinnä lapsesta ja lapsen tarpeista, ei niinkään perheoloista.

En toisaalta halua myöskään avata pojan tilannetta kovin paljoa. Kyseessä on siis lapsi jolla on erityistarpeita, suuri tarve huomiolle ja rajoituksille, lapsi joka tarvitsee aikaa enemmän kuin mihin suurperheen resurssit yhden erityisen vaativan lapsen kohdalla riittävät. Lapselta itseltään on kysytty mielipidettä, samoin koululta ja lapsenkasvatuksen ammattilaisilta. Päätös on tehty, ja se siitä. Siitä voidaan keskustella jos siihen joku jotain pätevää tarvetta tuntee, mutta toivoisin muistettavan, että lapsista kasvaa aikuisia, ja lapset aikuistuessaan pohtivat asioita monelta kantilta. Joten oikeastaan voin suoraan sanoa että poikkipuoliset kommentoinnit jätän julkaisematta.. Siihen en voi vaikuttaa mitä kylillä puhutaan, mutta toivon, että tässä kohtaa aikuiset käyttävät järkeään mitä omien lastensa kuullen puhuvat. Turha spekulointi pois, tulkaa kysymään minulta mikäli tarvetta on. Jos tarvetta ei ole, jätetään aihe käsittelemättä sen enemmälti.
Kiitos.

Perheeseen tulee siis muutoksia, perhekokomme kasvaa yhdellä. Äitini tuumasi tilanteesta keskustellessa että "Sinä se viet siskoltasi kaiken. Olet niin itsekäs ettet itse jaksa omia lapsiakaan vääntää". Huumorilla, toki. Mutta siinä se pähkinänkuoressa onkin; minulla ei ole omia lapsia, eikä peikolla, joten meillä on aikaa ja halua sitoutua ja katsoa mitä tuleman pitää. En varmasti ole varautunut kaikkeen, sitä kun on moni kysynyt. En yhtään tiedä miltä tuntuu olla kun kotiin muuttaa murkkuikäinen. Toisaalta, olen onnellisemmassa asemassa kuin moni sijaisvanhempi; minä tunnen tuon ihmisen. Minä olen nähnyt koko hänen elämänkaarensa, tiedän suurinpiirtein mitä olen kotiini majoittamassa. Suurimmat hankaluudet siis jäävät sopeutumisen suhteen pois, poika tietää talon säännöt ja on oleillut meillä pitkiä aikoja kesäisin ja muina loma-aikoina.

En tiedä miten arki lähtee sujumaan. En tiedä viihtyykö poika uudessa koulussa. En tiedä kuinka kamalat tappelut saamme aikaiseksi. Välillä tuntuu etten tiedä yhtään mihin olen ryhtymässä, mutta tiedän, että minulla on halu auttaa, tiedän että minulla on jossain määrin kyky auttaa, ja tiedän että rakastan siskoni perhettä hyvin paljon. Ehkä se riittää alkuunpääsemiseksi..?

Eläinten kanssa tulee olemaan sopeutuminen. Suurin sopeutuminen varmasti on Naukkiksella, talon vanhimmalla kissalla. Naukkis on samanlainen yöotus kuin minäkin; päivät se makoilee rauhassa yläkerrassa silloin kun ei juoksentele ulkona. Illalla se laskeutuu muutamaksi toviksi koirien kanssa lojumaan sohvalle, ja jos meno muuttuu villiksi, se lähtee takaisin yläkertaan. Kun koirat menevät nukkumaan, Naukkis yleensä laskeutuu lojumaan sohvalle viereeni / rinnan päälle. Joskus se jää yöksi sohvalle, joskus se lähtee yläkertaan nukkumaan sänkyyn.
Rampen, toisen kissamme poismenon myötä oletin, että minulle jää tänne kaksi itsepäistä kissaa jotka elävät täysin omaa elämäänsä minusta riippumatta. En ole kissa-ihminen, nimittäin. Siivoan kyllä jätöksensä, silitän toki, leikitän ja ruokin. Mutta ne ovat minulle vähän kuin työmiehiä; pidän niistä huolta ja ne pitävät hiiret poissa. Rampe oli jotenkin poikkeus, se tuli ja vei sydämen mennessään. Brääkkisen kanssa vedettiin hermoja kireälle kerran jos toisenkin, mutta leikkaus rauhoitti kollin, ja nykyään se kulkee melkolailla synkassa koirien kanssa. Tulee kutsuttaessa sisälle ja syö koirien kanssa samoja herkkuja. Ihmiset sanovatkin että se on yksi koirista.

Naukkis on se talon isäntä. Talon todellinen isäntä. Vasta kun Naukkis on hyväksynyt laumaan, voi sanoa että on täysin tervetullut tänne. Itse vierailin täällä nelisen vuotta ennenkuin sain hyväksynnän, joten ei kannata toivoa liikoja liian nopeasti..
Nykyisellään Naukkis tulee sisälle illalla kutsuttaessa. Kesäisin se toisinaan jää ulos yöksi ja sisäytyy vasta aamulla, mutta silloinkin käy häntä pystyssä ilmoittamassa että aikoo jäädä ulos. Kunnioitan hänen tahtoaan ja hän ilmeisesti jossain määrin minua.

No, aika näyttää miltä laumanlisäys tuntuu koko lauman dynamiikassa.

Eka kerta!

Nimittäin siskonmuksuille, 8v ja 12v kun kävivät katsomassa livebändiä jossain keikkamestassa. Lutakko kun on siitä mukava paikka että järjestävät useastikin keikkoja joihin alaikäisetkin pääsevät. Se, jos mikä on ihailtava kulttuuriteko.
Mutta siis, itsehän aikoinaan olen aloittanut varsinaisen keikkailuelämäni nimenomaan Lutakossa, siihen aikaan taisi aloitella keikkailuaan aivolävistyksen ohella Amorphis, Waltari, Sub-urban tribe ja sen sellaiset. Myöhemmin opin kulkemaan sitten muuallekin, nosturiin In Flamesia ihastelemaan muun muassa...
Mutta Lutakkoon halusin siis viedä siskonmuksut lähinnä kun ovat Jyväskylästä kotoisin. Mokoma oli luonteva valinta, kun tavallaan siihen tuli pojilta itseltään aloite; systerin leikkauksen takia tässä kesällä olivat pitemmän pätkän meillä ja Mokoma kerkesi tuotannoltaan tulla sen verran tutuksi että mukana osasivat laulaa. Nuorempaa kiinnosti myös kovasti nähdä että kuka laulaa, joten katsottiin sitten joku livepätkä youtubesta. Kaihoisasti jäbä mietti että onkohan se Mokoma vielä olemassa kun hän on iso. Sanoin etten voi tietää, mutta kyllä sitä lapsetkin saa lähteä keikalle. Ilme oli sangen hämmentynyt. Lupasin sillä hetkellä että heti kun löydän ikärajattoman keikan niin sitten mennään. Heinäkuun alkua taisi olla tuo keskustelu.

Vanhempi lauleskeli mukana biisejä myöskin ja alkoi kiinnostua sitten näkemään että millainen ihminen tekee niitä sanoituksia; kerroin Marko Annalan historiaa ja näytin kuvan. Lähtevän vaikutuksen taisi tehdä maininta koulukiusatun taustasta, vanhemmalla jäbällä kun on ollut tässä lähivuosina muutama turhan rankka kokemus aiheesta..
 Sittemmin mm. pöytäliinaan on piirretty Mokoman logoa ja Annalan kuvaa. Luvan kanssa, toki. (Pöytäliinasta löytyi myös pikachu, erään ystävättäreni hevonen, Spiderman yms, joten hyvässä seurassa oli..) Kysyin sitten vanhemmaltakin jäbältä että mieliikö keikalle. Ensin jännitti kovasti, sitten piti katsoa videolta ja punnita että onko ihmiset liian kännissä ja onko meteli kovalla. Siitä sitten alettiinkin jo pohtia että mitähän biisejä siellä soi... Elokuun alussa oli päätös että keikalle lähdetään neljästään, ja rohkenin ostella sitten liput valmiiksi.

 Suuri päivä koitti ja kyllä jätkiä jännitti. Tultiin melko myöhään hakemaan, Laurel, tuo elämäni uudelleen organisoija, laittoi kämppää palasiksi koko nuoren tanskandoggiutensa vimmalla töissäollessani ja lähtö viivästyi tunnilla. No, napattiin yksi fani Mikkelistä kyytiin ja lähdettiin ajelemaan siitä sujuvasti pelipaikoille. Isompi jätkä oli ujoudesta ja jännityksestä kankeana ja nuoremman fiilis taisi lähinnä olla intohysterian puolella.
Kun käveltiin parkkikselta Lutakolle, nuorempi kiljahti onnesta: "MÄ KUULEN NE!!".
Näytin sitten alakerran treenikämpän ikkunasta että joku muu bändi siellä soittelee rumpuja. Jäbä hihkui rumpalia tuijottaessaan että miten se voi soittaa noin nopeesti!
Päästiin jonottelemaan ja siinä sitten keskusteltiin että näissä keikkapaikoissa sitä nyt vaan sanotaan narikaksi eikä naulakoksi, ja muuta asiaankuuluvaa juttua. Jonottaessamme ulkosalla nuorempi jätkistä bongasi Mokoman keikka-ilmoituksen, jossa siis oli tuo "elävien kirjoihin" levyn kansi; "Hei! Kattokaa, tossa on Mokoman kuva!!"

Puolisen tuntia jäi aikaa kierrellä Lutakon salin puoli läpi, ja sitten nousikin lämppäribändi lavalle. Mentiin seuraamaan keikkaa melko eteen, ja kerroin pojille että jos ei jaksa, voi aina lähteä ja mennä pöytään istumaan, saa kierrellä vapaasti jne. Kun eturivistä muutama naisihminen huomasi pojat, tekivät tilaa ja pyysivät että tulkaa vaan ihan eteen, joten pojat sitten pääsivät ihan eturiviin kytistelemään. Eivätkä juuri lavan edestä malttaneet hievahtaakaan..
 Lämppäribändinä oli "Ikinä". Naislaulajien vähäinen vaatetus teki vaikutuksen selkeästi nuorempaan ja vanhempi ihasteli jonkun soittajan vilkkuvalokenkiä. Keikan jälkeen kyselin nuoremmalta että kumpiko solisti oli kauniimpi ja parempi, niin vastaus tipahti siinä vaiheessa kuin sen kuuluisan apteekin hyllyltä: Se jolla oli vaaleet hiukset!. Kuviakin piti ottaa ja lähetellä whatsappilla....  Itse en juuri Ikinää diggaile mitä spotifysta kuuntelin, mutta nyt pari keikkaa nähneenä voin sanoa että kannattaa silti keikalle mennä. Hiton kova livebändi, silmäniloa tosiaan unohtamatta.  (Tää on siis just päinvastoin ku meillä Stam1nan kans, sitä kuuntelee kyllä kotona mut ei todellakaan livenä.)

 Ikinän lopetettua ajattelin että noinkohan jätkät jaksavat vielä Mokoman, mutta todellakin jaksoivat. Kyselivät jo malttamattomana että koska ne alottaa ja ketä ne nyt oli. Kertasin pikaisesti tuntomerkit että kuka on kuka ja mistäpäin lavaa kukakin löytyy. Muistahan se on helppo sanoa mutta kun se Annala sähköjäniksenä loikkii ympäriinsä ja toisaalta, tuntomerkitkin olivat pojilla jo verkkokalvoilla...
Keikka itsessään oli loistava, tätinä olin ylpeä tietysti kun muutamia sanoja uskalsivat tapailla ja jonkun verran uskalsivat rentoutua loppukeikasta ja hyppiä ja heilutella pienestä rohkaisusta itsekin.
 Eritoten nuorempi jäbä tuntui välillä kuuntelevan musiikkia pää painoksissa ja välillä hyppivän innoissaan mukana. Vanhemman kiskaisin loppukeikasta keskemmälle nurkasta ja nappasin käsistä kiinni ja keinuskeltiin ja heiluteltiin yhdessä.
 Lavalta huomioitiin muksujen mukanaolo, ja ohjeistettiin kielenkäytössä. Taisi nuoremmalle olla jännä paikka kun keikan jälkeen hihkuttiin että "Se jutteli meille sieltä!!!" Kiitos Marko Annala, teit lähtemättömän vaikutuksin pieniin ihmisiin.
Keikan jälkeen iki-ihana SeksiSaikkonen kävi kättelemässä pojat, ja sekin oli melko Wau. Pojille siis. Minähän en voi myöntää mitään kun sain jo niitä moitteita edellisellä keikalla.. Oltiin Peikon kanssa siinä lavan edessä Ikinän poistuttua lavalta kun kyselin että "voinko mä nyt heittää yläosattomiin kun täällä on turkasen kuuma?". Vastauksen kuultuani meinasin tikahtua hihitykseeni: "Oot sen verran himokkaasti jutellu Saikkosesta viime aikoina että ET."

 Kun lähdimme kävelemään lavan luota pois, joku mies kävi ojentamassa vanhemmalle jäbälle saamansa plektran. Siitä taisi tulla aarre: Jäbä kyseli mikä se on, ja tutki kovasti plektrassa ollutta logoa ja mietti että kuuluuko siinä "ämmässä" olla niitä vähän kun halkeamia ja miksi. Osasin vastata että kuuluu, mutta miksi, siihen en osannut vastata kuin ympäripyöreästi jotain taiteellisuudesta. (Tämän voi kääntää niinkin että aion antaa tatuoida itseeni jotain mistä en edes tiedä, mutta ei anneta pikkuseikkojen häiritä.)
Käytiin sitten vielä ostoksilla; Peikko osti kiertuepaidan ja jätkille yhteiseksi sitten elävien kirjoihin -seinälipun. Siitä tuli aarre, sillä kotiinpäästyä nuorempi ilmoitti äidilleen että se tulee sitten hänen seinälleen. Pikkusysteri kun ei Mokomaa juuri kuuntele (hei, sen idoli on vissiin edelleen Simo Silmu, ja tähän väliin se 20v humppaa kuva mieleen ihmiset...) niin vähän varauksella suhtauduin lipun esittelyyn. Suotta, sillä kehui hienoksi kuitenkin, ja ilmeisesti päätyy siis seinälle asti.

Kaiken kaikkiaan keikka oli keikkanakin erittäin jees, mutta enhän minä huonoa Mokoman keikkaa ole nähnytkään. Tämän vuoden kuudes taisi olla, ja vielä noin kaksi jäljellä, Kouvolaan ajattelin tunkea kun kerran näin lähelle tulevat, jos vaan kroppa kestää ja mahdollisesti yritän bongata jonkun akustisista keikoista. Ovat vaan sen verran kaukana kaikki nuo akustiset että tiedä sitten... Katsotaan. Mutta: suosittelen ihan rohkeasti viemään niitä muksuja muuallekin kun Robinin ja Cheekin keikoille. Meininki on oikeasti metallikeikalla erilaista, ja lapsia kohdeltiin hyvin, kukaan ei musertunut hengiltä eikä ketään poljettu pitissä hengiltä. Systerin kotona ei tosiaan metalli soi, mutta jonkunhan noitakin on sivistettävä. I am someone's crazy aunt!

 Kännykkääni (uuteen, jonka otin käyttöön menomatkalla Peikon suosiollisella avustuksella) tallentui illan aikana pari hassua otosta. Toisessa hiukset muodostavat selkeän hirviö-naaman.. (Pareidolia iski.) Kuvakulma tuossa toisessa taas oli sen verran hauska että nappasin kännyyn taustakuvaksikin. Sitä SeksiSaikkosta ja miniAnnalaa jaksaa ihailla nimittäin huomattavasti pitempään kun noita Samsungin vakiotaustoja.

Koska keikka ja erityisesti sieltä paluu meni suhteellisen myöhään, en kerennyt nukkua pe-la välisenä yönä. Totesin sen koituneen pelastukseksi: meillähän oli Pamin aluepäivät la-su, ja kun yhden yön skippaa unia niin ei sitä mihinkään karaokeen ja koskikelluntaan tule lähteneeksi vaan iltalenkille ja nukkumaan klo 19. Unta palloon 11 tuntia, aamulenkille ja virkeänä suunnitelemaan ammattiliiton tulevaa vuotta. Enemmän tai vähemmän siis lauantai tuli nuokuttua, mutta ei tunnu missään, olihan se taas sen arvoista. Mokoman ansiosta, toki, mutta myös siksi että siskonmuksujen riemu oli suorastaan käsinkosketeltavissa. Ihana tarjota elämyksiä!

Kesäkuu

Kesäkuu. Ei ehkä niin kesäinen kuukausi kuitenkaan, edes meillä Suomen Saharassa. Mutta.. Kuukauden teemana oli sinnikkyys. Sopii hyvin ihmiselle joka on päättänyt treenailla Personal Trainerin kanssa ja pudottaa painoaan, hommata kadonneen kuntonsa takaisin, saada kodin haltuun ja pihan nätiksi ja koiran sisäsiistiksi ja... Kuinkas sitten kävikään? Jonkun verran tuli leivottua, mm. raparperipiirasta. Isoäidille olen tässä kuussa alkanut kokata. En raaski aina viedä niitä mikroaterioita, joten tuli sitten tehtyä sen verran isommin kotosalla ruokaa että pari kertaa viikossa vien sitten mennessäni jotain soppaa tai makaroonilootaa tms. Mitään tulisempia pöperöitähän hän ei välitä syödä, joten sen mukaan mitä tulee tehtyä, vien. Loput sitten niillä valmissapuskoilla ja sen sellaisilla. Isoäitini synttäreitä juhlisteltiin, tosin kun ei pyöreitä ollut niin paikalle ei tullut juuri ketään. Vein kuitenkin kakun ja kukiteltiin ja lahjottiin muutaman siskonmuksun kanssa. Mummo oli tyytyväinen, joskin muisti meuhkata jälkikäteen että kakku oli liian suuri! Tälläkin kertaa oioin ja tein valmiskakkupohjasta. Jos jossain vaiheessa syksyä vaikka leipoisi kakkupohjia pakkaseen valmiiksi muutaman, niin ei tarvitsisi valmispohjien kanssa leikkiä.. Kipuja on ollut koko kuukauden. Luulisi kortisoonin vähän vievän niitäkin, mutta kun ei. Eikä kyse ole taas mistään pienistä jutuista, vaan siitä ettei saa koko kroppaa liikkeelle ilman kipulääkitystä ja muita keinoja. En tiedä tekeekö sen lämpötilavaihtelu vai mikä ihme, mutta koko kuukausi on ollut hyvin tuskainen. Sain sitten puolen kuun paikkeilla kepitkin tuohon jalkaan, ja vielä epäilyä sydämen vajaatoiminnasta. Eli kunto on ollut todellakin paska. Se siitä liikunnasta, vaatii suuria ponnisteluja edes käydä lenkillä toisinaan. Joskus se jääkin siihen että seison pihassa katsomassa kun koirat juoksevat ravia, keppien kanssa ei ole helppo ajaa.. Loppukuusta oli päiviä kun en todellakaan päässyt ylös sängystä, ja kiittelin onneani että muksut olivat kylässä käyttämässä koiria. Toki järkkäilin niille jotain kivaakin, Pörrö käytti liikennepuistossa ja sen sellaista, että saatiin jotain tehtyä ennen kotiinpaluuta. Vanhin poika pyysi voileipäkakkua, joten vääntelin sellaisen. Itseasiassa kaksikin. Toinen napattiin mukaan ja ajettiin anopin ja hänen ystävänsä vuokraamalle mökille ja käytiin saunomassa ja virkistäytymässä. Toinen syötiin meillä isolla porukalla, isoäitinikin juhli mukana kesää ja lämmintä päivää. Pörrö on ollut muutenkin korvaamaton apu; hän otti muksuja yöksi että sain nukuttua kipujeni keskellä ja muuta sellaista. "Huomaan, että minussa on vielä monia pimeitä alueita, mutta sinnikkällä ja rohkealla työllä ne saa pikkuhiljaa puhtaaksi." Laurelin sisäsiisteys ei todellakaan ole edistynyt. Päädyin hommaamaan ystävättäreltä häkin lainaan, ja telkeän työpäivän ajaksi Laurelin sinne aina kun olen yli tunnin pois kotoa. Tämä päätös syntyi sen jälkeen kun alle 4 tunnin poissaolon jälkeen siivosin koiran tekosia nelisen tuntia. Oli paska- ja kusiläjiä ympäri kämppää, halkokori tyhjennetty ja pyöritelty jätöksissä ja ravattu ympäri kämppää niiden kanssa, silputtu sabluunoita yms. Eli kaikkea täysin mielipuolista riehuntaa. Samana iltana hyppäsin autoon ja hain häkin, saa edes vetää henkeä ennenkuin töistätullessaan aloittaa siivousurakan. Häkitys sujuu hyvin, Laurel menee häkkiin jo omatoimisesti kun se avataan. Eikä alun katastrofiläjien jälkeen ole tehnyt koppiin juuri mitään, vaan alkaa jo ymmärtää että kannattaa treenata pidätystä. Sohvaa pestään edelleen, samoin Laurelin omaa nukkumapaikkaa.. Päädyin kopituksen lisäksi ottamaan meille vakituisen koiranvahdin joka käy sitten toisinaan viettämässä aikaa tuon otuksen kanssa kun itse en vaan kykene kaikkeen mihin pitäisi. Peikko on paljon töissä. Todella paljon. Välillä arki tuntuu ylivoimaiselta kestää, eritoten kipupäivinä kun haluaisi vaan maata ja olla hiljaa. Puoluekokouksessa piipahdettiin, valinnat olivat loistavia. Puheenjohtajana on nyt nainen jonka visioihin luotan aivan täysin. Toivon hänen myötään hommien sujuvan vaalien alla; toivon yhteistyön saavan uusia ulottuvuuksia, piirien välisen kommunikaation parantuvat yms. Oma panos on hyvin vähäistä, vaikka oman piirini sihteeriksi tulinkin valituksi. Kipujen kera ei ole tullut tehtyä niin paljon mitä haluaisin, ja täytyy myöntää että motivaatiokin on välillä hukassa kun ei aktiiveja ole tarpeeksi että saisi alkeellisimpia asioita tehtyä tällä seudulla. Onneksi tämä meidän piirin pj on loistava, toimelias otus. Harmi vaan, että välimatkaa on Kouvolalla ja Lappeenrannallakin aika paljon.. Juhannusviikkoa ennen otin siskonpojan tähän. Ja sitten muutaman lisää. Koko loppukuun onkin ollut vaihtelevasti 3-4 hänen pojistaan meillä kesää viettämässä. Siskolla kolarinsa jälkeisiä leikkausjuttuja, joten ajattelin että toipukoon ihan rauhassa. Joku kritisoi minua siitä että olen hyvin itsekäs kun kirjoitan blogissani vain itsestäni, enkä mainitse esim. siskoni elämästä juuri mitään. Kyse ei ole siitä, etten välittäisi, vaan kyse on siitä että jokainen kysyköön siskoltani itse että mitä hänen elämäänsä kuuluu. Hän oli muutama vuosi sitten pahassa kolarissa, fyysisiä oireita on edelleen, keskivaikea aivovamma ja arjessa sen myötä haasteita. Koska välimatka on suuri, en kykene juuri auttamaan muutoin kuin olemaan jonkinasteisena kuuntelevana korvana ja ottamalla näitä isompia lapsia jotka tästä välimatkasta selviytyvät omin neuvoin bussilla. Enempää en koe mukavaksi hänen enkä itseni kohdalta tilannetta avata. Eli siitä vaan kyselemään jos kiinnostaa, hän on kutakuinkin yhtä avoin kuin minäkin, ja kertoo varmasti kaiken tarvittavan uteliaisuutenne tyydyttämiseksi.. Saimme Peikon kanssa todistukset että olemme suorittaneet tukiperhe-kurssin. Iso etappi sinällään, se on kuitenkin konkreettinen auttamismuoto tilanteessa jossa tietää että maailmassa tarvitaan apua mutta omat resurssit ovat lähinnä henkistä kanttia. Kävin myös järjestyksenvalvojakoulutuksen, joten keikkaa pukkaa! Käytiin ajelulla Jyväskylässä katsomassa "Liiton miehet"-kokoonpano. Itse en tosiaan välitä, mutta koska tiedän lukeutuvan Peikon suosikkeihin ja hyvävaimo-pisteet ovat olleet vähissä viime aikoina niin tässä oli nyt tilaisuus. Liputhan ostettiin jo viime kuun alussa, joten ei tarvinnut sen kummemmin miettiä. Siskonpoikia käytettiin tykkimäessä. Otettiin kahden päivän park hopper-rannekkeet, ja eivät pitäneet vesipuistosta, joten onneksi huvipuistossa riitti nähtävää ja riekuttavaa. Lopulta siis en kyennyt juuri mihinkään mitä suunnittelin, mutta sinnikkyyttä se oli jaksaa tämä kuu arkeakin. Personal Trainerin kanssa suunnittelin taukoa, en kykene tekemään oikeasti yhtään mitään.

Masennusoireita 1.

Olen väsynyt. Uupunut. Voimaton. Haluton. Jaksamaton.
Masentunut.

Enkä tarkoita että ei huvita vaan tehdä jotain, ettei jaksaisi oikein pestä ikkunoita. Eikä oikein jaksaisi laittaa ruokaa näin helteellä.

Vaan tarkoitan sitä että olen niin helvetin väsynyt, että joku saisi vaan tulla ja pitää huolta. Eikä huolenpitäminen ole sitä että silitetään uneen ja sanotaan että kaikki on kohta ok. Koska ne asiat eivät ole ok.

Minä olen väsynyt ja burnoutissa. Niin että ei tee mieli mennä kouluun, koska siitä ei tunnu olevan hyötyä. Ei siellä jaksa istua, koska ei vaan kiinnosta.

Vaatii äärimmäisiä ponnistuksia lähteä käyttämään koira pissillä, koska ei vaan jaksa. Tekee mieli itkeä ja olla vaan ihan rauhassa. Ei jaksa hakea vettä lasiin, koska koko ajan miettii että sitä varten tarvitsee nousta sängyssä istumaan, nousta ylös sängystä, ottaa aika monta askelta, kääntää vesihana päälle, ottaa vesi. Kallistaa kuppia ja nielläkin. Masentunut väsyneisyys on sitä, että kaiken näkee niin helvetin vaikeana, jokaisen vaiheen asiasta erittelee, ja miettii, miten selviäisi arjen keskellä.
Mistä repii sen energian etsiä vaatteet päälleen, kun helpompi olisi olla ilman. Vittuako sitä vaatteita pesemään, niitä on vielä kaapissa. Ja kun ei ole, niin onko sillä väliä, kuka niitä tuijottaa. Ja lopulta ei jaksa pestä pyykkiä. Ei jaksa ripustaa niitä. Ei jaksa mitään. Ei jaksa välittää onko vaatteita vai ei. Eikä sitä läheiset ymmärrä, sellaista.

Väsymys on sitä että tulee koneelle blogatakseen tai hoitaakseen jonkun asian, mutta luovuttaa, kun huomaa että modeemi ei ollut päällä. Modeemi vaatii todellisuudessa napin painalluksen ja tietokoneen osalta yhden pienen käskyn komentorivillä, jotta nettiin pääsee. Mutta este on sillä hetkellä ylitsepääsemätön, koska ei vaan jaksa. Ei pysty. Ei kertakaikkiaan kykene. Eikä se ole viitseliäisyydestä kiinni, vaan siitä, että sillä hetkellä ei oikeasti ole voimavaroja, koska tuntuu vaan että maailma on itseä vastaan ja tekee mieli itkeä.

Väsymys on sitä, että kaikesta tulee hiljalleen ylivoimaista, koska on niin monta asiaa mitä pitää tehdä. Pitää syödä. Juoda. Nousta sängystä. Käydä vessassa. Käyttää vaatteita. Ottaa lääkkeitä. Käyttää koiraa. Tehdä ruokaa jota voi syödä, tai käydä kaupassa.

Normaalielämään kuuluu sosiaalisuus jossain määrin. Entä sitten kun huokaisee helpotuksesta kun saa olla yksin, olla olematta vastuussa kenenkään toisen vinkunasta ja elämästä? Entä sitten kun tuntuu siltä, ettei millään ole väliä, kunhan tästä hetkestä selvitään..? Selvitäänkö?

Se on loputonta. Aina keksii jonkun johtoajatuksen selvitäkseen, ja alkaa toteuttaa sitä. Kunnes lyödään taas maahan, totaalisesti. Kaikki epäonnistuu, vaikka mitä tekisi.
Tai sitten ei. Mutta jokatapauksessa sitä yrittää jotain, ja kaikki voimavarat kuluvat siihen että sai jotain tehtyä, jotain, mikä kaikille muille tuntuu olevan ihan normaalia arkea. Vaikka sitten sen jauhelihakeiton. Jos siinä onnistuu, saattaa jopa seuraavana päivänä jaksaa mennä suihkuun. Vaan jos keitto epäonnistuu, kun tajuaa, että jauheliha on loppu, yrittäminen loppuu pitkäksi aikaa.

Juuri nyt minä olen loppu. Kävin kuitenkin suihkussa. Tappelen joka hetki ajatuksen kanssa että en menisikään huomenna kouluun. Että jäisin vaan ja olisin, enkä hoitaisi enää mitään. En jaksaisi enää maksaa laskuja. En hoitaa virastoasioita. En käydä suihkussa. En laittaa ruokaa. En laittaa lakanoita.
En oikeastaan haluaisi edes mitään muuta kuin itkeä voimattomuuttani siihen asti kunnes kyyneleet loppuvat ja en enää jaksa mitään.

..ja silti.. Minun on jaksettava. Koska ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.
Ei ole ketään, joka kantaisi taakasta osansa. Ei ole ketään, joka kantaisi sylissään niin kauan että omat jalkani jaksaisivat edes seistä. Pystyssä. Ei tästä ainaisesta konttaamisesta mitään tule. Ja on minulla ihmisiä jotka välittävät, ihmisiä jotka sanovat rakastavansa, ja varmaan rakastavatkin. Mutta minulla ei ole ketään joka pitäisi pystyssä. Ei ketään joka olisi tarpeeksi vahva. Vähintään minun vahvuiseni. Ei ketään sellaista ihmistä, joka kriisin hetkellä ottaisi ohjat käteensä ja veisi vain eteenpäin kyselemättä. Ei ketään joka kertoisi, missä olen, mitä minun tulee tehdä.

Ja ihmettelevät miksei minulla ole lapsia.
Siksi, että tällaisina kausina minä tappaisin joko itseni tai heidät. Minä en jaksaisi kantaa ketään, kykenen hädintuskin varmistamaan että koirani saa ruokaa, vettä ja liikuntaa. Itsestäni en jaksa välillä välittää senkään vertaa.