"Etkö sä tajuu että sun lapsi näkee nää kaikki sun kirjotukset netissä? Ajatteletsä yhtään mitä se tekee sen itsetunnolle kun se lukee että sen äiti ei koskaan halunnu lapsia?"

Tajuan. Ajattelenko? Ajattelen toki. En vain ole useinkaan kommentoijien kanssa samaa mieltä asioista. En näe asioita samoin kuin he / te. Minä tarkastelen asiaa sellaiselta vinkkeliltä, että minun lapseni on olemassa koska hän halusi syntyä. Hän ei ole olemassa siksi, että minä olisin halunnut lapsia. Ei siksi, että minulla olisi ollut tarvetta olla äiti. Vaan hän on olemassa siksi että sattui nyt vaan tulemaan tähän maailmanaikaan, ikäänkuin kyselemättä. 
Jos en olisi häntä halunnut, olisin voinut tietenkin keskeyttää raskauden; tiesin hänen olemassaolostaan lähes alusta asti. Varmistuksen sain ultrassa viikolla 5. 
Jos en olisi halunnut häntä hänen syntymänsä jälkeen, olisin voinut antaa hänet adoptoitavaksi, tai jättää jommalle kummalle isälleen ja häipyä vähin äänin. Vaihtoehtoja on monia. 
Mutta on tosiaan totisinta totta että minä en ajatellut hankkiutua raskaaksi elämässäni. Tuli kun oli tullakseen. 

Sen sijaan olin utelias tutustumaan uuteen ihmiseen. Olentoon, joka kyllä kasvoi sisälläni, jakaa osan elämääni, mutta joka kuitenkin omaa aivan itsenäisen oman tahtonsa, oman maailmankuvansa, ja oman ajatusmaailmansa. Tutustun häneen joka päivä vähän lisää, samalla kun hän itseensä. Minulla on kunnia-asema, kun saan olla hänelle apuna ja luotettuna aikuisena, kun hän ei saa itse vielä ihan kaikkea tehtyä. Hän ojentaa lusikan kun jugurttipurkin pohjalle jää vielä hippunen jonka hän itse mielisi kuitenkin saada sieltä. Tai kannan hänet sylissäni portaita ylös kun hän väsähtää iltariekunnan jälkeen. Autan vaatteita päälle kun hihat temppuilevat ja selvennän myyjätätille mitä se mysteerinen "misukkapallo" on. Tai suppi. 

Mitä se tietoisuus, että hän on olemassa ilman että minä olin päättänyt "hankkia" lapsia, sitten tekee hänen itsetunnolleen? En todellakaan tiedä. Toivon että hän oivaltaa olevansa kiehtova ihminen, tärkeä ja mahtava otus joka on kietonut monia ihmisiä pikkusormensa ympäri ihan vain olemalla oma, hurmaava ja valloittava itsensä. Toivon myös opettavani lapselleni sellaisen kulttuurin, että on ihan ok puhua vaikeistakin aiheista, eikä mikään ole tabu, sillä sellainen keskustelukulttuuri on tuhoisampaa kuin se, että myöntää avoimesti asioita, olivatpa ne kuulijan kannalta mieluisia tai eivät.  

Oletko SINÄ koskaan miettinyt, mitä se tekee sinun lapsesi kehitykselle, että sinä olet tehnyt hänet vain siksi, että halusit käyttää titteliä "äiti"?