Voi äiteys

 Äitiys on sellainen hassu asia että moni toivoo sitä kohdalleen "pienestä pitäen". Sitten on niitä, jotka eivät halua sitä koskaan kohdalleen. 
Minä en oikein ole sitä koskaan osannut ajatella, minä oletin etten saa lapsia, oletin etten halua lapsia, ja oletin ettei minusta ole äidiksi. Ja nyt olen sellainen. Äiti, äippä, mami. Ja viimeisimpänä "bikiniapinaäiti".
Kun olin raskaana, varustauduin kahteen asiaan henkisesti: siihen että menetän lapseni jo ennen syntymää, synnytyksen aikana tai sitten viimeistään sen jälkeen. Koska tahansa. Tänään. Huomenna. 
Sitä minulle on hoettu siitä asti kun sain tietää olevani raskaana, ensin terveydenhoitohenkilökunnan taholta ja myöhemmin kaikkialta muualta. Hiljalleen se on vaihtunut siihen että "sinusta ei ole äidiksi", eri versioin, pitkin somea. Joskus naamatusten, mutta sitä sentään harvemmin. Selän takana sitäkin useammin. 
Ja lopulta välillä niin usein että minä uskon siihen osittain itsekin; en minä ansaitse olla äiti. En minä tiedä miten ollaan äiti. En minä osaa ketään kasvattaa kun en itseänikään. 

Mutta se toinen asia mihin henkisesti varauduin, oli se, että minä en kestäisi äitiyttä. Että minä löisin ne kuuluisat hanskat naulaan ja lähtisin; jättäisin lapseni miehilleni, jättäisin lapseni lastensuojelun hoiviin tai romahtaisin niin pahasti kaiken keskellä että minun olisi pakko vaan luovuttaa ja antaa jonkun toisen kasvattaa lapseni. 

Varauduin valvomaan yöt ja olemaan niin kivuissani että mielenterveyteni ei kestäisi sitä. Ja sitten sain tyttären joka nukkui 10-12 tunnin yöunia 4kk iässä. 

 Varauduin kuuntelemaan huutoa yökaudet lapsen koliikin suhteen, varauduin siihen että jatkuva huuto täyttäisi kaikki yöt kun yritän saada lapselle maitoa aikaiseksi, joko imettäen tai lypsäen tai lämmitettyä hellalla. Päätin nimittäin että en mikrottaisi lapselleni yhden yhtä korvikeputelia koska en tiedä mitä mikrotus tekee kaikelle sapuskalle molekyyli- jne tasolla. 

Sen sijaan sain tyttären joka jo äärimmäisen pienenä inahti nälkäänsä, ja kun kerroin että "mami menee laittamaan maidon lämpenemään", tuo käärö jäi hiljaisuudessa odottamaan kunnes seuraavan kerran tulin näkyviin pullon kanssa. Koliikkia ei näkynyt. Ei huudettuja öitä n. kolmea enempää ensimmäisen vuoden aikana, ja nekin kaikki yöt rokotusreaktioiden takia kun lapsellani oli fyysisiä kipuja. 

Varauduin siihen että karkkihyllyllä taaperoni vaatii karkkia ja saa raivareita. Vaan neiti 2v pysähtyy karkkihyllyllä ja kertoo "ei tarvita". Vastaan että juu, ei tarvita tänään, karkkipäivä on vasta perjantaina. Ja sama muiden herkkujen kanssa; "ei tarvita, laita vaan takaisin paikoilleen". Ja sitten laitetaan. 
Olen varautunut siihen, että kannan kiukuttelevan lapsen pois kesken kahvikupillisen kahvilasta. Olen varautunut siihen että lähden kesken lounaan kiukuttelevan kakaran kakaran kanssa henkilökunnalle pahoitellen aikaansaamaamme sotkua. Ei ole vielä tarvinnut. Lapseni käyttäytyy paremmin "Kaffilla" kun kotona. Perjantaina ilmoitti jo aamusta "Mummo piffaa kaffii", jonka tietysti kerroin mummolle samantien. Lupasi piffata. 

Voin rehellisesti sanoa että tässä kahden vuoden äitiyteni aikana hankalinta ei ole ollut se, että pitäisi asettaa rajoja, raahata kiukuttelevaa lasta perässään tai valvoa yökausia. Hankalinta on ollut ymmärtää se, että minä olen tuon lapsen äiti. Tuollaisen prinsessan, joka on empaattisin ja upein ihminen jonka olen koskaan tavannut. Että se ihan oikeasti olen minä, jonka luokse se tulee sanomaan "äippä rrrrakass" hellyydenpuuskissaan. Että se olen minä jota kutsutaan luokse ja jolta pyydetään "apua" kun tarvitsee päästä alas portaita tai ollaan jumissa kissan kiipeilypuussa. 

Olen kuunnellut niin paljon ystäviltäni, tuttaviltani ja some-maailmasta sitä miten lasten kasvattaminen on niin hankalaa että sitä ei voi ymmärtää ellei ole äiti. Sittemmin olen kuullut etten ole oikea äiti kun lapseni on sektiolla syntynyt. Olen kuullut etten ansaitse olla äiti. Olen kuullut etten tiedä äitiydestä mitään koska lapseni on niin helppo. Olen kuullut etten voi tietää mistään mitään koska lapseni on niin nuori. Joten about jokainen kohtaamani äiti on tehnyt minulle selväksi, että minun tulee "pitää turpani tukossa" koska hänen äitiytensä on vaativampaa kuin minun ja hän varmasti suorittaa äitiyttään paremmin kuin minä. 

...Ja se varmasti on totta. Minä en esitä tietäväni paskaakaan äitiydestä. En tiedä todellakaan miten tuota taimea tulee koulia, että se selviäisi maailman tuulissa. En tiedä, tuleeko siitä maailmanluokan mielensäpahoittaja joka haastaa minut oikeuteen koska haluan näyttää somessa hänen kasvuaan kuvien kautta kaikille halukkaille. Voi olla. Se ei silti estä minua, käsitellään sitä sitten kun neiti päättää seota päästään ja toteuttaa aikeensa. Mutta voihan se olla että niin ei käy. Voihan se olla että onnistun jossain kerran elämässäni ja lapselleni kasvaa niin vahva itsetunto, omanarvon tunto ja itseluottamuskin, että hänen ei koskaan tarvitse kunniaansa penätä oikeuden kautta, ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan eikä pyytää oikeutusta mielipiteilleen. 

En minä todellakaan ole sellainen äiti, jolla on täydellinen lapsi, täydellinen koti ja täydellinen elämä. Sellaiseksikin minut on monesti leimattu some-keskusteluissa kun peräänkuulutan empatiaa. Useinhan minusta sanotaan että olen empatiakyvytön paska, koska mielestäni asioita kuuluu ymmärtää, vaikkei niitä hyväksy. Niinkuin sitä espanjalaista ja espoolaista pedofiiliä joka varmasti runkkaa lapseni kuville ihan koska tahansa. "Älä laita sitä makkaransyöntikuvaa, etkö ymmärrä miten helposti siitä saa muokattua lapsipornoa?!".

Kyllä minä ymmärrän. Minä vaan en välitä. Niin kauan kun se pedofiili saa taipumuksiaan toteuttaa kuviensa kautta eikä tule koskettelemaan lapsia, ei minun eikä muiden, niin minulle kaikki on ok. Se ei satuta minua, se ei satuta tytärtäni. Eikä se vaikuta minun elämääni, ja jos se vaikuttaa hänen elämäänsä siellä jossain, hyvä niin. 

Minusta voisimme tosiaan vähemmän meuhkata muista ja keskittyä rakentamaan parempaa paikkaa lapsillemme. Opetella jätteen hyötykäyttöä ja lajittelua sen sijaan että pelkäämme hysteerisenä nurkan takana vaanivaa pedofiiliä joka on nähnyt lapsen kasvot somessa. Valitettava totuus on että kai se pedofiili joka on aikeensa toteuttamassa, toteuttaa ne vaikka näkisi sen lapsen ensimmäistä kertaa prisman kassajonossa. Ei siihen ennenkään ole nettiä tarvittu. 
Voisimme opettaa lapselle luonnossaliikkumista sen sijaan että laskemme montako minuuttia ruutuaikee naapurin Pentti sallii 10-vuotiaalle tyttärelleen. 
Voisimme ottaa palapelin lattialle sen taaperon kanssa sen sijaan että teemme lasuja netissäsanomisten perusteella jostakusta jolla on mielestämme väärät mielipiteet. 

Lapsi oppii vanhemmiltaan. Ei kaikkia tapoja, ei kaikkia mielipiteitä. Mutta aivan varmasti sen katsantokannan miten asioihin tulee suhtautua, miten niitä tulee käsitellä. Heittäytyäkö hysteeriseksi vai ajatellako rationaalisesti. Heittäytyäkö hälläväliäihassama-asenteen vietäväksi vai ottaako ja pilkkoa ongelmat palasiksi ja käsitellä ne pois yksi pala kerrallaan. 

Kuten sanoin, en minä tiedä paskaakaan äitiydestä, en vanhemmuudesta. Mutta ei se estä minua yrittämästä luoda maailmaa ihan vähäsen järkevämmäksi paikaksi elää. Nimittäin niille jotka tänne jäävät vielä minun jälkeeni; ei vain minun lapseni vaan kaikki ne muutkin.