Ero Pantterista

 

 

 

Muutamat ihmiset ovat kyselleet lauantaisista päivityksistä ja elämästä tällä hetkellä.. On totta että lauantai oli monelta osin todella vaikea, ja olen siis eronnut Pantterista. M:n kanssa käytiin läpi jotain, josta en oikeastaan välitä tässä kohtaa julkisesti puhua, ja päivitykseni liittyi juurikin siihen asiaan. Hetken aikaa olin henkisesti hyvin epävarmoilla vesillä, enkä oikeasti tiennyt minne suunnata sen asian kanssa. Asia on nyt jossain määrin hoidossa, ja kaikki ok. Kiitos jokaiselle joka huolehti hyvinvoinnistani siinä kohtaa.

Mutta Pantteri tosiaan löysi itselleen uuden naisen, joka ei halua polyamorista kuviota. Minä taas en halunnut jäädä kakkosvaihtoehdoksi, enkä kenenkään back-up-planiksi, joten tässä olen. Kahden miehen nainen, jälleen. Pantteri on selittänyt monelle että erosimme siksi kun minä olen mustasukkainen, olen hylännyt hänet ja työntänyt pois perheestä ja omistautunut täysin M:lle. Osittain valhetta, sillä hän päätti itse etsiä elämässään jotain muuta kuin minut. Hän valitsi erottaa itse itsensä koko kuviosta ja perheestä. Minusta.

Olen kuullut paljon syyllistyksiä, paljon kaikenlaista mistä en oikeastaan välitä keskustella. Yllättävää kyllä, ihmiset ovat olleet huolissaan juuri siitä; kun minä en jaksa puhua asiasta. Se ei johdu siitä että olisin shokissa. Se ei johdu siitä että olisin surun murtama, sillä minun on rehellisyyden nimissä myönnettävä että en osaa olla tällä hetkellä sitä. Ymmärrän tilanteen, hyväksyn tilanteen.. Mutta oikeasti olen käsitellyt asian jo mielestäni. Olen surullinen siitä että en saanut tilannetta korjattua jo aiemmin, mutta koen vahvasti että se ei ollut enää minun käsissäni. Minä yritin kaiken sen mihin voimani ja keinoni riittävät, mutta täytyy myöntää että minä en ollut riittävä (tälläkään kertaa, en Pantterille.) enkä tarpeeksi kaivattu. Normaalisti, aiemmassa elämässäni olisin tällä hetkellä lyöty maahan, syyttäisin itseäni kaikesta siitä mitä jätin tekemättä, sanomatta, yrittämättä. Olen kuitenkin nyt vähän vahvemmalla pohjalla.. Olen käsitellyt asian niin monen monituista kertaa lävitse, että asiasta ei ollut käytännössä tekemättä muuta kuin itse eropäätös, jonka Pantteri teki. Huonosti, valehdellen ja päin persettä, mutta teki, yhtäkaikki.
 

Todellisuutta on että viimeiset vuodet minua on laiminlyöty sellaisilla tavoilla joita ei lopulta viitsi kerrata, ei ajatella, ei puhua ääneen. Pantterin pettämiset, itsemurhauhkailut ja muut ovat lähipiirin tiedossa mutta myös luettavissa blogista. Viimeisimmät ovat kirjoittamattakin; pantteri näytti puhelintaan, sain lukea aika monenkirjavia keskusteluja "ystävättärieni" ja pantterin väliltä; olen käytännössä leimattuna sekopäisen mustasukkaiseksi ja omistushaluiseksi ihmiseksi joka on ihan holtiton. Uuden naisen silmissä olen myös "lapsen äiti" jonka kanssa on pakko olla tekemisissä, ja joka ei osaa päästää pantterista irti. Muille sitten tosiaan olen ihminen joka uppoutui liikaa M:n seuraan ja jätti pantterin huomiotta. Mutta kaikessa on aina puoli totuutta.

Meillä oli avoin suhde. Minä en koskaan ottanut ketään elämääni ilman "hyväksyntää" ja ilmoitusta. Pantteri tykkäsi enemmän heilutella häntäänsä. Ne muutamat ekat kerrat sattuivat, ja sattuivat lujaa. Uskoin rakastavani, uskoin että Pantteri oli minulle se ihminen jonka kanssa halusin elää lopun elämääni. Se ihminen joka oppisi luottamaan minuun ajan kanssa. Siksi me kävimme parisuhdeterapiaa muutaman vuoden.
Viimeiset pari vuotta anelin terapeutin kuullen että Pantteri päästäisi minusta irti, koska minä en osaa työntää poiskaan. Koska minä rakastan, olen velvollisuudentuntoinen ja minä koen että en halua häntä jättää yksin koska olen luvannut sydämeni hänelle, kuten Peikolle. Koska he ovat tasa-arvoisia.
Olivathan he, minun sydämessäni. Minun ajatuksissani. Jopa keskinäisessä arvojärjestyksessään.

Kun Pantteri alkoi tuntea itsensä syrjääntyönnetyksi, ei ollut enää minun käsissäni tehdä tilanteelle mitään. Silloin oli jo muita kuvioissa hänen osaltaan, ja oli sitä kuuluisaa vettä virrannut kymessä jo niin paljon että kaikki oli peruuttamatonta. Minä yritin oman osani, ja puhun puhtaasta sydämestäni kun sanon että yritin kaikkeni seistäkseni hänen rinnallaan kummankin syövän läpi, pettämisten, varastamisen, valehtelun.. Kaiken. Yritin rakastaa hänet ehjäksi, mutta en kyennyt. En onnistunut. Sillä se ei ole tehtävissä, ei minun, ei sinun, ei hänen osaltaan, ei muiden osalta. Ihmistä voi auttaa vain jos ihminen todella yrittää itse.

En osaa olla katkera menneestä, olen katkera vain siitä miten Pantteri tämän tilanteen hoiti. Hän salasi suhteensa niin pitkälle kun pystyi. Sitten sain soiton ystävättäreltäni että hän on nuoleskelemassa jonkun kanssa viereisessä kaupungissa. Kysyin asiasta, mutta sain yli puolen vuorokauden hiljaisuuden ja lopulta myöntymisen. Eli samalla tavalla kuin aiemmat suhteensa.
Minä pyysin vain rehellisyyttä ja sen, että kertoisi minulle missä mennään.

Perjantaina käytin kaikki kolme miestäni lounaalla ja Pantteri ilmaisi vahvasti haluavansa minua, fyysistä kanssakäymistä jne. Pepun puristelua kesken työpäivän ja muuta vastaavaa. Mielessäni rakentelin tietysti yllätyskäyntiä lauantaille, että laittaisin päälleni jotain nättiä ja menisin auttamaan sen kämpän siivouksessa ja voisimme katsoa yhdessä viimeiset jaksot yhteisestä sarjastamme. No, ei tarvinnut mennä kun Pantteri oli toivottanut jo alkoholin ja toisen naisen elämäänsä tervetulleeksi. Pettymys minulle, suru siitä että en saanut sitä rehellisyyttä ja "nättiä eroa". Olisin halunnut erota ystävinä, mutta .. No. Olemme puheväleissä, mutta tuskin pitkään sillä kuvalla mitä hän minusta maalaa ympäri kylää ja tälle uudelle naiselleen. Niin, siihenhän se Pantterin taannoinen "minusta ei saa kirjoittaa enää julkisesti" -päivitys juonsi juurensa: valheet alkoivat kaatua päälle kun minä hehkutin onnellisuuttani ja polyperhettäni ja uudelle naiselle piti syöttää kuvaa hullusta eksästä jonka seuraa Pantteri-raukka yrittää välttää ja .. Niin. Mitä nyt käveli kukka kädessä luokseni useamman kerran parin viime viikon aikana. Mahtoi olla vaikeaa pysyäkin kaukana.. Vai vetää lähelleen? En tiedä kumpi tilanne on voitolla näissä kerronnan määrissä. Kiinnostaa kyllä kuulla jos vielä jotain muutakin minusta kuuluu ympäriinsä.. 

Polyamoria. Se ei ole kaikkien juttu. Se on vahvasti minun juttuni, mutta Pantteri ei vaan ollut oikea ihminen minulle. Enkä minä hänelle. Minä tosiaan yritin korjata, mutta minä ja se, mitä persoonastani näiden kuuden vuoden aikana kykenin antamaan, ei korjannut yhtään mitään. Se vaan nakersi minua vähemmän itsekseni, häivytin itseäni kuin haamuksi ja varjoksi itsestäni.  Olin onnellinen hetkittäin, mutten kokonaisvaltaisesti. Reagoin kriiseihin, reagoin kaikkeen siihen mikä Pantterin elämässä oli hankalasti. Oli itsemurha-uhkailua, huomionkalastelua. Piti ajaa keskellä yötä hakemaan haminasta kun tappeli tyttöystävänsä kanssa.. Piti tarjota vuorotellen laastaria, jeesusteippiä ja reikänauhaa, tilanteesta riippuen.

Mutta jokaisen itsemurha-uhkailun, jokaisen pettämisen, valheellisuuden paljastuessa ja syöpäuutisten keskellä minä valmistauduin luopumaan hänestä. Mietin yöt läpeensä ja päivät pääksytysten että millä tavalla kaikki tapahtuu. Miten. Missä. Kenen kanssa. Kenelle ilmoitan? Miten tilanteen hoidan? miten kerron lapsellemme? Miten muille sosiaalisissa piireissämme? Mitä minun on hoidettava ennenkuin voin itse romahtaa? Miten hoidan itseni sen jälkeen kuntoon? Miten käsittelen suruni? Katkeruuden? Kaiken?
Minä valmistauduin päästämään irti yli kahden vuoden ajan, mutta joka kerta pidin kiinni kyynelten keskellä. Pidin kiinni kun luulin oikeaksi ratkaisuksi, vaikka jäin ja ja yritin. Uhrasin itseäni. Uhrasin Peikon aikaa. Helvetisti. Mutta kun Pantteri viimein teki viimeisen itsemurhauhkailunsa iltana, jolloin minun piti olla lapseni kanssa, minulla keitti yli. Silloin minä otin ja noudatin M:n antamaa neuvoa: vein Pantterin avaimet pöydälle ja sanoin että nyt riittää. Mene ja tee mitä teet, minä en ole enää vastuussa. Ja siinä kohtaa minusta tuntui että Pantteri ymmärsi lopullisesti sen että minä päästin irti. Itsestäni voin uhrata paljon ja ymmärtämättä tilannetta kumppaneistani. Mutta lapsestani en senttiäkään.

Osaltaan Pantteri puhuu totta kun hän sanoo että minä keskityn tätä nykyä vaan M:ään. Niin teen. Ja se on tietoista.
Olen elänyt elämää jossa olen ollut isolti huomiopaitsiossa. Olen ollut kuin näyteikkunassa polyamorian mannekiinina, mutta minun toiveitani ei ole kuultu. Minä olen antanut mitä olen osannut ja kyennyt, saamatta muuta takaisin kuin armonpaloja sen verran että päivitän nätisti hyvät hetket someen ja itken sisäänpäin huonot hetket. Arkea en kerennyt rakentamaan kun kaikki oli reagointia tilanteisiin. Väsyin.

M huomasi tilanteen jossain kohtaa ja alkoi hiljaisesti kapinoida vastaan. "Hitto sä olet väsy"; lause jonka kuulin usein. Niin usein että ymmärsin että tilanne ei voi jatkua näin. "Hei, ei noi jätkät nyt kuunnelleet yhtään mitä sä halusit sanoa". Niin. Eivät. Mitä enemmän sain vahvistusta sille kaikelle mitä näin, sitä enemmän uskoin itseeni; minulla on oikeus olla minä. Ei vain #polyperhe.
7 viikkoa sitten tein Peikon kanssa sopimuksen; 8 viikkoa teen mitä teen, olen minä. 8 viikon ajan laiminlyön häntä valitettavan paljon sillä keskityn miettimään mitä minä haluan, mitä minä teen, miten minä haluan elää. Ja näiden 7 viikon aikana olen alkanut oppia aika monia asioita itsestäni. Selvää on, että haluan aika paljon muutoksia. Mutta selvää on sekin, että olen edelleen sillä kannalla että rakastan useampaa ihmistä yhtäaikaa, samantasoisesti. Tällä hetkellä vaan kokoonpanossa on muutoksia. Siitä tippuu yksi ihminen pois omasta tahdostaan.

M on erilailla täydentävä ihminen mitä Pantteri oli. Ennenkaikkea M ei kuluta, vaan tällä hetkellä antaa enemmän kuin kuluttaa. Kerron siitä myöhemmin kun pohdin ajankäyttöä laajemmalti. Mutta tässä kohtaa otin asian esiin korostaakseni että ymmärrän Pantterin syytökset laiminlyönnistä ja poistyöntämisestä ja M:ään keskittymisestä. Se kuitenkaan ei ollut vahinkoa, vaan täysin tietoista itsensä suojaamista ja rakkauteen upottautumista. Sukeltamista hetkeksi tilanteeseen jossa minulla on käsissäni ihminen jolle minä olen pienen hetken se mitä tarvitaan, ilman kriisejä. Puhtaasti vain kumppanina.

Sateenkaaren sirpaleet

 Olen päivän aikana käynyt läpi monenlaisia fiiliksiä. Sitä myöden myös monenlaisia oivalluksia itsekkyydestä ja toisten elämien pirstaloimisesta. 

Kuinka itsekäs olen kun sidon itseeni kiinni kolme ihmistä jotka ovat joutuneet kanssani tekemisiin elämänsä varrella? 

Kuinka paljon omistautumista minulla on oikeus heiltä vaatia?  Kuinka paljon pystyn kuvioon kaiken kaikkiaan antamaan? Paljonko heille jokaiselle erillään? 

Rakastuessaan ihminen on valmis päättömyyksiin. Valmis mihin vaan jotta kumppanilla / rakkauden kohteella on hyvä olla. Mutta se kestää vain rakastumisvaiheen yli, ja mitä sen jälkeen tapahtuu...? Ja on sellaisia ihmisiä jotka ensin tapaavat sen oikean, 3kk ja naimisiin. Lapset viimeistään jo hääyönä. Osa eroaa yhtä lennokkaasti kuin starttasivatkin ja osa pysyy yllättävän pitkäänkin yhdessä. Pääasiallisesti olen vahvasti uskossa että parisuhteet harvoin kestävät. 

Pitääkö parisuhteen sitten kasassa päättäväisyys? Rakkaus? Yhteiset rutiinit? Alkunetrien uhraukset? Mikä? 

Mutta se itsekkyys. Olisiko jokainen kumppaneistani onnellisempi jos olisi se yksi ja ainoa minulle ja minä yksi ja ainoa heille?  Millaista elämän pitäisi olla että kaikki menisi niin hienosti että molemmat suhteen osapuolet olisivat onnellisia ja riittäisivät toisilleen? 

Suurehko osa ihmisistä pettää. Minä jos kuka tiedän... ja näin ollen tiedän ne moninaiset syytkin pettämiseen. Jännityksen etsintää. Rakkaudettomuutta. Seksittömyyttä. Omaa riittämättömyyttä.. kaikkea.  

Mutta polyamoria. Se on periaatteessa itsekästä: kaikki minulle. Vähän muillekin, mutta kaikki minulle nyt. 

Olisiko Peikko onnellisempi jos rinnalla olisi joku tasapainoinen nainen joka eläisi tasaista perhe-elämää? Olisi kotona odottamassa.. keskittyisi lapseen ja vaikka pihanhoitoon? 

Olisiko Pantterilla asiat paremmin jos vierellä olisi vaimo joka tukisi ja kannustaisi vain häntä? Joka antaisi jakamattoman huomionsa ja rakkautensa ja kannustaisi tavoittelemaan tähtiä savanninsa taivaalta.. 

Olisiko M onnellisempi jos voisi itsekkäästi ottaa vain sen mitä haluaa, ilman että tarvitsee huomioida olemassaolevien metamurujen tarpeita ja voisi vain keskitttyä suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta ja kolmea lasta aidatulla pihalla leikkimässä? 

On ymmärrettävää että näiden mietteiden keskellä olo tuntuu riittämättömältä. Itsekkäältä. Koska minulla on tämä kaikki! Parhaat puolet (ja no, ne pahimmatkin) kolmesta upeasta miehestä. 

Mutta ovatko heidän tarpeensa tarpeeksi erilaisia, jotta he voivat jokainen saada yhdeltä yhteiseltä naiselta sen mitä haluavat? Jos eivät, ottaako kukaan nainen heidän kumppaniaan, minua, ristikseen? 

Vaadinko minä liikaa? Uhraavatko he liikaa omaa onnellisuussiivuaan ollakseen minun kanssani? Riitänkö?  

Tiedän Pantterin kipuilevan, ja otan siitä omaksi syykseni paljon. Lasken epäonnistumisekseni sen että Pantterista tuntuu siltä kuin tuntuu: siltä että hän olisi jäämässä syrjaan perheestämme. V kuvioissa kärki on vastuussa kuitenkin sakaroidensa onnellisuudesta. Tasapuolisuudesta. Omasta ajastaan ja sen jakamisesta. 

Totuuden nimissä minun on myös myönnettävä että vähän odotin että hän haluaisi minusta eroon. Pantteri siis. 

Että minä en enää olisi se jota hän haluaisi kutsua rakkaakseen. Olemme niin monet kerrat kipuilleet asian kanssa että minä en tarjoa tarpeeksi jännitystä ja uutuudenviehätystä Pantterin elämään.

Ja mitä Peikkoon tulee: uskon että meitä pitää yhdessä jääräpäisyys ja tottumus.  Ja ehkä se että Peikko ei uskalla etsiä muuta? Tai halua? Ehkä uuden luonti olisi tässä vaiheessa vaan liian vaivalloista.

Entä M? Hän on polyamorian kanssa aika uusilla vesillä. Olisiko hänelle helpompaa elämää luvassa jos hän löytäisi elämänsä onnen muualta? Haluaako hän todellakin laittaa onnensa roikkumaan tämän yhden, onnettoman kortin varaan? 

Vai olisiko se kaikkien etu, jos romuttaisin tämän kuvion? Jos luovuttaisin? Olisiko se, että minun sydämeni särkyisi purppuranvärisiksi sirpaleiksi tuhannen neliön alueelle, se mikä mahdollistaisi kolmelle ihmiselle onnellisemman elämän? 

Vai olisiko edessä kaikesta huolimatta vielä vuosienkin jälkeen sirpaleita kaikissa sateenkaaren väreissä? 

Ja mistä sen edes voi tietää...

Ajankäyttö ja tasapuolisuus

Ihmiset kysyvät monesti siitä tasapuolisuudesta.. Liittyen juurikin yleensä ajankäyttöön. Että kaikille kumppaneille pitäisi olla yhtä paljon aikaa. 
Julkisuudessa kun keskustellaan polyamoriasta, esitellään usein googlekalenteria, jonka avulla tasapainoillaan kaikkien polypallojen jäsenten ympärillä sekä sen, että kaikki ovat kartalla menoista. Synkataan kalentereja ja säädetään. Ollaan tasapuolisia ja hoidetaan kaikkea. 

Mulla ei ole googlekalenteria olemassa. Tai on, puolueaikojen jäljiltä, mutta en käytä sitä. Käytän paperista kalenteria, joka on lähes raamattuni. Siellä lukee kumppanien, lapsen ja omien menojen lisäksi paljon muidenkin läheisten menoja ja kuskauksia, huomioitavia asioita. Mä olen kynä-paperi-ihminen. En tietokoneotus. 

Mutta kalenteri on avainasemassa vain ja ainoastaan mulla menojen muistamiseksi. Kaikki muu ajankäyttö tapahtuu kuten normaalissakin perheessä, jossa vaara on että joku jää vähemmälle. Kun tulee kriisi, pieni tai iso, se saa aikaa eniten joka tarvitsee sitä. Verrataan taas niihin lapsiin: jos toisella lapsella on hammaslääkäri ja toinen on koulussa, hammaslääkärikäytettävä saa vähän enemmän aikaa vanhemmiltaan. Jos toinen on kipeä ja toinen ei, kipeä saa enemmän hoivaa. Jos toisella on koulussa hankaluuksia, toisella ei, yleensä huomio ja apu keskittyy siihen hankaluuksia omaavaan. 
Sama periaate mulla on kumppaneiden kanssa. Mä en yritä edes olla ajankäytöllisesti tasapuolinen millään tasolla. Mä jätän todella paljon kumppanieni omaan harkintaan ilmoittaa mulle milloin he tarvitsevat mitäkin, koska mä en voi aistia täältä pienen matkan päästä että mikä se tunnetila ja elämäntilanne just tänään on, ellei mulle sitä kerrota. 
On selkeästi porukkakokoontumisia, mikä on mahtavaa; moni polypari toimii siten että on yksi, jolla on useampia suhteita, eikä ne suhdesäikeiden päässä olevat ihmiset juuri ole tekemisissä kuin satunnaisesti, vaikka ovat, ja nyt puhutaan eettisestä polyamoriasta, tietoisia toisistaan kuitenkin. Harvalla on sisterwifes-tyyppisiä rakenteita, mutta niitäkin tiedän olevan ja tunnenkin yhden sellaisesta haaveilevan, alussa olevan polypallon. Toivon että he saavat toteutettua unelmansa ennenpitkää!
Mutta mä olen selkeästi onnellisimmillani silloin, kun mulla on koko porukka kasassa, muksua myöten. Silloin mulla on tunne että kaikki on tässä, mun ei tarvi miettiä, ei tule mitään yllättävää, ja jos tuleekin ulkopuolelta, nää kaikki saa otettua kopin jos tipahdan. 
Jokainen mun kumppaneista toimii eritavoin, huomioi eritavoin, eikä ilmeisesti koe olevansa juurikaan kilpailevassa asemassa keskenään. Oli se tunnepuoli, ajankäyttö tai vaikka seksielämä, jokaisella on vahvuutensa, ja oon pyrkinyt rakentamaan sen tasapainon niin että kerron heille myös sen; Miksi Juuri Sinä, Miksi Juuri Nyt. Haluan heidän tietävän oman merkityksensä omalle arjelleni, omalle onnellisuudelleni ja eritoten heidän vahvuutensa perhekokoonpanossa. 
Mä uskon että polypalloissa se, jolla on useita kumppaneita, on aina vastuussa omien kumppaniensa hyvinvoinnista sen suhteen että epätasapainoa ei synny. Kun on polypallo missä kahdella ja useammalla on kumppaneita, olen vahvasti siinä uskossa että jokainen on vastuussa vain omille kumppaneilleen ja metamurut tulevat sitten "omineen". 

Mä en usko että ihmisen ajankäyttö on rakettitiedettä. Joku kuittaili joskus mun somea seuratessaan että mulla tuntuu olevan enemmän vuorokaudessa tunteja kun hänellä. Se ei ole totta, tietenkään, vaan mä vaan käytän mun ajan eri tavalla. Jaan huomion eri tavalla. Mun elämän huonoin ajankäyttöväline on televisio; mä työnsin sen jo parikymmentä vuotta sitten elämässäni syrjään. Nykyään se On Olemassa, ja siinä kaikki. Ei voi sanoa että edes viikottaisin katsoisin jotain.. On ajanjaksoja että koukutun johonkin sarjaan ja katselen illat sitten sitä, kunnes tulee jotain muuta elämää tielle. Viimeksi katsoin Boston Legalin ja tuijottelin ihanaista roolihahmoa nimeltä Alan Shore. Ehkä fiktiivisistä hahmoista kaikken haluttavin, ihailtavin ja täydellisin. Kaikkine pikku eleineen ja olemisineen. Nam.  Taisin saada kaikki 5 kautta katsottua muutamia viikkoja sitten.. Ajatuksenani oli että aloitan Blacklistin uudelleen, mutta koska Peikko ilmoitti haluavansa katsoa myös, niin.. Niin. No, saatamme aloittaa koska tahansa tänä vuonna! Tai seuraavana. Aika näyttää.

Niin, siis televisio, eikä täten tällä hetkellä edes Alan Shore vie juurikaan aikaani. Minulla on siis aikaa kuunnella kumppanieni ajatelmia silloin kun he haluavat niistä kertoa. Live-tapaamisiin minulla on hyin vähän aikaa, jos niissä ehdoton vaatimus on kahdenkeskisyys. Jos taas saan tehdä esim. kotona samalla jotain, aikakartta laajentuu huomattavasti. Kykenen tekemään vaikka töiden / harrastusten parissa jotain koneella / siivoamaan samalla kun kuuntelen kumppaniani, tai vaikka kokkaamme koko porukalle. koen vahvasti että parisuhteissa kahdenkeskinen aika on hieman yliarvostettua. 
Olemme menneet ihan minimiajalla Peikon kanssa tyttäremme synnyttyä. Toisinaan käymme keikalla tms, ja osalla keikoista tyttäremme on mukana. Hetkeäkään en usko että lapsen takia seksielämämme on muuttunut tai vaikeutunut. Jos kohta lapsiarki kuluttaa eri tavalla, niin en tarvitse kuitenkaan koko illan treffejä ja täydellisen tyhjää kotia / hotellihuonetta seksille. Ei meistä useakaan aikuinen tarvitse, jos vaan avaamme silmämme. Voi se olla että takavuosien pettämisistä ja lortto-elämästä jäi käteen se, että aina löytää aikaa ja tilaisuuden moiselle toiminnalle näin halutessaan. 

Ja koska parisuhteet ovat oikeasti suureksi osaksi muuta kuin seksiä. Ne ovat yhteenkuuluvuutta. Sitoutumista. Arkeakin, vaikka asuisi erillään ja etäsuhteessa. Luottamusta. Ja kaiken sen saa toimivaksi vaan keskustelulla. Harvassa ovat ne asiat mitkä blokkaavat täysin ihmisiä keskustelemasta mistään. 
No, yksi niistä oli muuten todettavissa laivalla; aioimme mennä hetkeksi karaokeen M:n kanssa kun muutama seurueesta halusi laulaa. Kävely laivakannelle, karaokemestan ovelle ja ihan täysin keskustelematta aiheesta molemmilta: "Ei." ja ympäri. Joten joo, on asioita jotka blokkaavat keskustelun, mutta niitä harvoin on arjessa niin paljoa. 

Eli kumppanini hakeutuvat seuraani, joko kahdenkesken tai porukkaan, ja juttelemme. Joko kahdenkesken tai porukalla. Tai he keskenään. Ihan mistä vaan. Ei aina Tunteista. Ei elämänhallinnasta. Ei isoista asioista. Politiikasta. Pelaamisesta. Oluista. Tuoksukynttilöistä. Lapsista. Uutisotsikoista. Siivouksesta. Leffarepliikeistä. Musiikista. Kaikesta? 

Mä kyselin kahdenlaisilta polyilta eilen kokemuksia tasapuolisuudesta koska lopulta mun oma näkökanta on ihan hiton rajoittunut. Mä olen omasta mielestäni tarpeeksi tasapuolinen, olen käytettävissä tarvittaessa, ja en yritä luoda keinotekoista tasapuolisuutta. (Juu, esim. rahallisesti yritän saada kaikille samanarvoiset lahjukset juhlapäiviniä, keskittyä kertomaan saman aiheen positiivisa asioita kaikille samalla viikolla, ellei kukaan mitään erityistä toivo jne. Mutta siinäkään en ole neuroottinen, ja sitten tulee joku ulkopuolinen häiriö kuten tuo ihanainen ystävämme POSTI joka estää asioiden perilletulon...) 
Osa polyista oli niitä joilla oli useita kumppaneita ja osa oli sitten kumppani jollekin useamman suhteen pitäjälle. Vastaukset eivät eronneet: suurimmat kiistakapulat olivat ajankäyttö ja ikävän tunne arjessa. Aivan ylivoimaisesti.  Eli siellä ei ole juurikaan mitään suurta mustasukkaisuusdraamaa, ei sellaista että sitä huomiointia tapahtuisi epätasapainoisesti (lahjat, kortit, muistamiset, osallistuminen suvun juhliin jne). Oletin itse hajontaa olevan enemmänkin.. Mutta ajankäyttö ja ikävä, ihan jokaisella jolta vastauksen sain. 

Eli joo, mä oikeastaan itsekkäästi vedän tästä johtopäätöksen että kun näistä kolmesta vain yhden suusta on tullut aikanaan "musta tuntuu että sulla ei oo aikaa mulle", olen selvinnyt suht hyvin tasapainoiluni kanssa. Parantaa voi aina, tietenkin. 

X ja M.

 Tapasin ihmisen netissä, tinderissä, n. puolitoista vuotta sitten. Lyhyt ja ytimekäs profiili, söötti tyyppi vekkuli ilme kasvoillaan. Poikkesi kovin valtavirrasta sillä hän etsi tekstarityttistä. Mä laitoin hakemuksen sisään ja ehdottelin whatsappia. Sopi kuulema mainiosti. 
Esittelin Pantterille ja Peikolle profiilin joko matchia  seuraavana tai ehkä joka samana päivänä, ja kerroin että hakemukseni on hyväksytty. 

Vaihdeltiin viestejä puolin ja toisin hyvin arkisistakin asioista, ja mä huomasin enemmän ja enemmän odottavani kuulumisia. Opin välittämään hänestä monella tasolla, joskin ajattelin että todennäköisesti olemme platonisessa suhteessa vielä hyvin kauan.  Platonisessa ja etä-suhteessa tarkalleen. 
Jutustelua "vain" tekstitse kulki vuoden päivät, kunnes sitten tapasimme. Pidin hänestä valtavasti. Hän sai minut nauramaan ja monesti ajattelemme samansuuntaisia asioita.. 
Alusta asti on ollut selvää että minulla on kaksi miestä, ja hän sitten kolmantena kuvioissa. Päädyimme jossain kohtaa tilanteeseen jossa livetapaamisia alkoi olla aika paljon,. vaikka suurin osa muuta kuin kahdenkeskisiä. 

Se tapa, intensiteetti, jolla hän oli tyttäreni kanssa, ja tapa jolla hän kohtasi molemmat mieheni ja myöhemmin myös äitini, oli mielestäni lähes ennennäkemätöntä. Kaikki tuntui soljuvan hienosti ja mahtavasti omalle paikoilleen, ja sain tämän otuksen, olkoon tästä eteenpäin bloginimityksellään mukana, eli M:n haastamaan itseään ja olemaan livekontakteissa useammin ja isommassakin porukassa. On tärkeää toisinaan tulla pois omilta mukavuusalueiltaan. 

No, oltiin siis tilanteessa jossa hän oli hurmannut minut olemuksellaan ja perheeni kautta. Kaikki sujui oikeastaan aika mahtavasti, ja ajattelin että olen kyllä uskomattoman mahtavassa asemassa ja uskomattoman onnekas että minulla on kolme upeaa miestä jotka haluavat olla elämässäni. 

Ihastun suht helposti, ja elämääni mahtuu muutamia vakaviakin ihastumisia. Mutta rakastumisia? Niitä on aika harvassa. Todennäköisesti niitä on elämäni aikana, tai ainakin aikuisen elämäni aikana ollut vain kaksi kappaletta. Toinen on blogissa mainittu X, eli se tapaus jonka vuoksi olisin tehnyt mitä vain, mennyt minne vain, ja jonka vuoksi ajatukseni kiersivät kehää. Meistä ei koskaan tullut mitään, meillä ei koskaan ollut muuta kuin kädestä kiinni pitämistä, mutta kaikki nämä vuodet X on ollut ajatuksissani. 

Kun tutustuin aikanaan Peikkoon ja samoja aikoja Pantteriin, ihastuin vahvasti. Myöhemmin tuo tunne on muuttunut rakkaudeksi, kumpaakin kohtaan, Joskin eritavalla suhteessa toisiinsa.. Mutta rakastunut? En tiedä olenko ollut koskaan heihin?  En usko. Vain vahvasti ihastunut ja kiehtoutunut.. 

Sovin aiemmin M:n kanssa, että varjelen häntä jonkun verran julkisuudelta. En oikeastaan halunnut hänen kimppuunsa ketään kyselemään outoja vahtimatta, joten oli helpompaa pelata varmoin kortein ja olla mainitsematta somessa muutoin kuin sivulauseessa.. Ehkä joku pieni viaton kuva jossain vaiheessa. Ja tilanne alkoi tuntua minusta vähän oudolta. Minun teki mieli huutaa koko maailmalle, miten upea mies(kolmikko) minulla on! Se on ahnetta, tiedän. Se on hulluakin, tiedän. Ja ennenkaikkea on typeryyttä väittää että he kaikki ovat saman arvoisia elämässäni. Vaan kun se on totta. 

Voiko olla samanarvoisia, jos toiset ovat kuuluneet elämääni 15 vuotta ja yksi 1.5 vuotta? 

Minä siis rakastan Pantteria ja rakastan Peikkoa hyvin paljon. Mutta rakastunut en heihin ollut.. Vahvasti ihastunut jossain kohtaa, joka sitten muuttui hellyydeksi, rakkaudeksi, kiintymykseksi. Nyt se on rakkautta ilman kysymyksiä. Puhdasta, ehdotonta rakkautta, vaikka nuo mitä töpeksisivät. 

M:n kanssa menimme viikonloppuna laivalle. Suhteessamme on ollut edelleen aika vähän fyysisiä kanssakäymisiä, mutta henkisesti olin valmis heittäytymään ihan mihin vaan. 
Ja niin siinä itseasiassa kävikin. 
M pääsi, en tiedä suunnitellusti vai suunnittelematta, yllättämään puskista muutamankin kerran. Tai no, puskista ja puskista, ei mitenkäänhiippailemalla sivistyneesti vaan rysäyttämällä kerrasta ja kovaa. Sen seurauksena sitten makoilen tässä sohvalla ja pohdin elämääni niin monelta kantilta että aivot ovat solmussa, peukalonnivelissä ylirasittumaa pyörittelystä. En kykene oikein tarttumaan mihinkään ja olen ikävissäni. En kykene tiskaamaan, jään tuijottamaan tyhjyyteen eri syistä kuin ennen. 

Odotin yhdessäoloa, jotain jutustelua ehkä enemmän muista risteilyvieraista kuin meistä, ehkä joku pieni kävely tukholmassa. Sellaista rentoutumista, nukkumista, palautumista jonka avulla jaksaisin taas jonkun aikaa suorittaa kaikkea sitä mikä on työlästä arjessa. 

Tähän mennessä olimme siis fyysisesti lähinnä vaihtaneet varovaisia huulipusuja, sellaisia hipauksia enemmänkin. Kädestä pitämistä ja silittelyä, hipeltelyä nukkumaan mennessä. Ja se on riittänyt loistavasti! Itsehän karttelen fyysistä läheisyyttä, eikä halailu oikein ole mun juttu, eikä varsinkaan sohvalla leffan ääressä hipeltely ilman seksuaalisia sävytteitä. En siis osaa olla oikein romantikko, vaikka Peikko on hyvää työtä tehnyt että sellaisia piirteitä löytäisi minussa. Mutta.. Että on joku sellainen mies vierellä joka ei halua käyttää kaikkea kaksinoloaikaa siihen että saa seksiä? No. Vähän uutta. Meinaa siinä mielessä että tähtäimessä on kumppanuus eikä ystävyys. Uutta, yllättävää mutta ehdottomasti hyvällä tapaa uutta. 
Siinä siis on odotukset aika rutiininomaiset, että mitä tulee tapahtumaan. 

No, sitten se pääsikin yllättämään ensimmäisen kerran; sosiaalinen perhonen joka halusi ihmisten ilmoille. Sitten M päättikin että joo, voidaan suudella! Kieltä peliin. No siinä kohtaa minä olin jo solmussa, koska en yksinkertaisesti ajatellut että se on yhtään hänen juttunsa. Hieman pelottavaa ja yllättävää, erityisesti hämmentävää ja vaati vähän selityksiä että Miksi. "Se oli sellainen risteilyerikoinen". Okei. 

Päätin perjantaina myös sen että joo, kyllä mä rakastan ja voin kertoa että rakastan. Kyl se määritelmä sopii tähän. Joskus M on kalastellut "R-sanaa kehiin", mutta mä olen päätynyt kertomaan että hän on mulle tärkeä ihminen ja kumppani, mutta en taida olla muuhun valmis vaikka tyttäreni on sitä mieltä että "äiitiii. Mä tiiän että sä rakastat M:ää ihan samalla tavalla ku isejä." Mutta niin, kerroin sitten rakastavani. 

Pääsimme toiseen päivään ilman kohelluksia, hän pääsi yllättämään olemalla jälleen sosiaalinen tilanteessa jossa olin valmiiksi hämmentynyt, olin itse sosiaalisesti aivan kaikkeni antanut, menin edellisten vuorokausien2x5 yöunilla (olin lakkovahtina aamusta, ja .. no. En mä osaa nukkua illalla kun kello vaan kirmasi niin kovaa!) ja sitten jatkoin päivää 4 tunnin yöunien jälkeen. Minulta vaadittiin oheisohjelmassa (emme olleet siis kahdestaan millään lemmenlaivalla, vaan ohjelmallista toimintaa päivän ajan meikäläiselle..) hyvin paljon muistikapasiteettia menneistä vuosista, innostusta, ideointia ja kaikkea sitä missä joskus olinkin hyvä. Ehkä saattaisin olla nytkin jos taustalla ei olisi järjettömän vaikeat pari vuotta kuolemien, syöpien ja muun kanssa. Viikonloppua varjosti myös kahden koiran eläinlääkärihommat (kaikki nyt ok!) ja pelko siitä miten neitiseni pärjää kotona isien kanssa. En epäillyt etteikö isit hänen kanssaan, vaan todellakin toisinpäin. Pelkoni osottautui aiheettomaksi, onneksi. 
Mutta olin siis kaikkeni antanut ja tilanteessa jossa olisin painunut tuollaisen jälkeen kotiin päikkäreille ja siivoamaan arkisesti, jouduin käyttämään lisää aivojani, sietokykyäni ja tarkkaavaisuuttani. Vieraiden ihmisten kanssa, tuttujen ihmisten kanssa ja ihmisen kanssa, jonka seurassa vietettyjä öitä on vain kourallinen, jonka pitäisi lukeutua loppuelämäni kumppaniksi kuitenkin. Aivan järjetön yhtälö yhdistettynä kipulaastarin vaihtopäivään (ne joilla on, tietävät mitä kävin läpi. Muille ei voi edes yrittää selittää..)
Musta näkee aika hyvin kehittyvän väsymyksen, luovuttamisen ja sen että enää ei vaan pysty. Mihinkään. Mutta M? Opin että romahtaa kerralla sosiaalisesta, analysoivasta perhosesta tilaan jossa pyytäessäni häntä kertomaan ajatuksiaan päivästä, vastaus on "En." Ja päälle aika kiukkusävytteinen info siitä että ei jaksa mitään tunteista ja tuntemuksista keskustelua ja se siitä. Aistin kyllä ärtymyksen, ehkä väsymyksen ja tajusin että mulla ei ole hajuakaan mistä on kyse, kun tuo ihminen käyttäytyi aivan erilailla kun muut tuntemani ihmiset. Rehellisyyden nimissä on sanottava että jos tilanteessa olisi ollut Peikko ja minä, olisin ilmoittanut että "Hyvä on, ole känkkäränkkä, mä en jaksa. Hyvää yötä." ja kääntänyt selkäni. Pantterin kanssa olisi pitänyt kaivaa väsymyksen syy ja n.2 tuntia keskustelua omista fiiliksistä ja siitä, mikä päivässä väsytti, mikä aiheuttaa kiukun, ja lopulta olisin päätynyt jollain tasolla purkamaan toisen ärtymystä ja ärsyynnystä tai tappelemaan. No, koska suljettu laiva ja ainoa mahdollisuus pakenemiseen on uiminen kotisatamaan niin ei oikein olisi voinut tehdä  muuta kuin päätyä purkamaan se ärsytys tavalla tai toisella jotta matka voi jatkua.
Kaksi toimintatapaa, uusi, kolmas ihminen ja avuton meikäläinen sanoinkuvaamattoman väsymyksen (fyysinen ja henkinen) vallassa. Mitä voin tehdä? Ei riitä ideat, ei keinot. Epätoivo ja luovuttaminen. Romahdin. Mulla ei ollut enää mitään avaimia ratkaista mitään, en tiennyt mitä olin tehnyt ansaitakseni vähäsanaisen murinan joka kenen muun tahansa kanssa olisi tarkoittanut että minä aiheutin jotain miksi toisen käytös muuttuu radikaalisti. Jotain mitä en ymmärtänyt tehneeni enkä aiheuttaneeni. Romahdin. Päätin että jutellaan aamulla ja lähdin omaan hyttiini päin. 
Päädyin seisoskelemaan kannella, pohtimaan asioita. Juttelin muutamien ihmisten kanssa, ja omien ajatusteni kanssa. Päätin että tää ei ole enää tän arvoista, mä luiovutan. Aloitin aktiivisen ajatustyön, laitoin pari viestiä M:lle jossa selitin että mä haluan irti, ja ohjeistuksen välttämättömien asioiden hoitamiseksi niin että ei tarvitse nähdä enää kasvotusten ja annetaan asian olla. Pohdin ajatuksissani miten kerron Peikolle ja Pantterille, miten kannan vastuun heidän menetyksestään (on sanottava että tänä aikana M:stä on tullut kertakaikkiaan erottaman osa meidän kaikkien elämää.) miten hoidan tilanteen pikkuneidin kanssa. Mulla oli se alkubriiffaus jo kasassa, ettei tarvitse sitten autossa kotimatkalla enempää romahdella. Käytännön ihmisenä siis kaikki läjässä ja oma itseni kasattuna aamun kohtaamisia varten. Että romahdan sitten maanantai-aamuna kotona, kun tässä ei ole ketään näkemässä ja kuulemassa, ulvon sitten silmät päästäni ja sieluni viemäriin enkä koskaan enää anna itseni välittää kenestäkään uudesta ihmisestä. Poistan tinderin ja erakoidun kotiin kunnes alzheimer vie ja muuttaa käytökseni. 

Meillä oli käytännön syistä siis eri hytit, olin oman, kuskattavan porukkani kanssa ja hän yksin. joten minä lähdin omaan hyttiini nukkumaan kaiken puolentoista tunnin edestä. Ei taas voi kun pohtia että mikä järjettömyys oli lähteä koko reissuun.. 

Tähän mennessä siis kaikki riitely elämässäni on ollut sitä että olen pyytänyt anteeksi. Käytännössä mun jokainen pitkäaikainen vakavasti otettava kumppani, jonka kanssa olen riidellyt, on ollut sellainen, että mä olen se joka katuu ja pyytää anteeksi ties mitä. Saan sitten yleensä kyllä sen anteeksipyynnön toki itsekin, mutta siis aloiteen tekijä olen lähes poikkeuksetta minä. Ja koska en mieltänyt tätä nyt riidaksi, vaan puhtaasti tilanteeksi, jossa erosin, niin..Niin. Enkä koskaan ole eron jälkeen ketään ottanut takaisin. Ja totuuden nimissä on sanottava, että historiaan 1.5 vuoden aikana mahtuu yksi tilanne että hän päätti puolestamme, että tää oli tässä. "En voi antaa sulle mitä sä tarvitset, hyvästi". Eli hän ei löytänyt sosiaalista jaksamista tulla keikalle, jolle häntä olin pyytänyt. Ei niin että olisimme sopineet edes että hän tulee, vaan harkitsee tulevansa. Ja haluaisi ehdottomasti nähdä. Vaan ei tullut. Ja sitten seuraavana päivänä heihei ja hyvästi. Ai jumalauta että mua vitutti silloin, ihminen vaan päättää mitä MINÄ haluan, ja sitten vielä ettei voi antaa sitä, ja sen jälkeen vielä että mulla ei oo mitään sanomista siihen? Ja päälle sitten se että Peikko räyhää _minulle_ että minä suututin M:n ja tein taas jotain, vaikken ollut oikeasti todellisuudessa oikein sanonut mitään. Mut vaan heivattiin yli ja kumppanit ei anna edes sympatiaa. (Hei, Ville, Jos sä luet tätä niin tää on se hetki kun mä sun kans jutellessa tajusin että siellä jossain on sellanen ihminen jota en livenä oo tavannut mut sulla on aina, Ihan Aina erityinen spotti mun sydämessä koska sä tajusit mitä mä siinä tilanteessa tarvitsin <3 )  
Ja nyt mä olin tekemässä itse samaa. Sillä erotuksella etten muuten tarkastanut menivätkö viestit perille. Mä olin ilmotukseni antanut, tehnyt aika monta työtä ajatustyötä asian eteen ilman toisen osapuolen reaktiota, jonka puhtaasti oletin olevan "fine. Parempi näin. Mennään eteenpäin, kiitos kaikesta, hyvästi." Ja vielä tilanteessa jossa on oikeasti puhuttu että tuli tästä mitä tahansa, ei kadota toistemme elämästä. Jatketaan ainakin ystävinä. 
Mutta niin. Eksiä ei oteta takas, eroprosessi on päänsisäisesti käyty, romahtamista ja loppulista oman sielun uudelleenkasausta vailla. Ja sitten se haluskin puhua? Mitä tässä enää on puhuttavaa?  Ei mitään. Ehkä joku käytännön homma et jatketaan ystävinä siten että saa vielä tavata jätkiä ja muksua, mulle riittää et se jää ystäväksi sinne pikaviestinohjelmien yhteystietoihin. 
Ja kuitenkin se halus että tuun siks aikaa hyttiin et haen korut, joiden osalta sovin että voi laittaa postissa. Reiluuden nimissä oisin muuten laittanut postimaksunkin tilille, ja naputtelin yöllä jo automaattimaksuun seuraavalle rahapäivälle summankin.. 
Mun suorat aivoni ois hoitaneet tilanteen ihan just niin. Mut että jos kerran jotain sanottavaa on niin okei, sanokoon, mä kyllä jaksan kuunnella naljailun ja vittuilun ja ties minkä mitä odotettavissa on. Saanpahan kuulla et mitä mä tein eilen väärin. 
Ja koko tää ajatusketju hyttiin kävellessä SILTIKIN että mulle oli viesteissä tehty selväks että nyt pitäs juoda kahvit ja vetää vähän henkeä. "En mä halua näin helpolla luovuttaa", Niin. Mutta kun mä olin jo luovuttanut. Hän selitti viesteissä vielä selkeästi käytöksensä syyt, ja se että häntä syytin simpukoitumisesta ja poistyöntämisestä, oli vaan mun väärää tulkintaa tilanteesta väsyneenä. 
Luin viestiketjumme jälkikäteen uudelleen ja sieltä on rivien välistä kyllä nähtävissä M:n puolelta "tää on riita, mä haluan sopia", mutta mä olen ihan paska näkemään sellasia asioita. Mä en itsekään osaa piilottaa merkityksiä, joten mä en osaa niitä etsiä ellei erikseen käsketä. Eli mä lähdin sinne hyttiin siltä pohjalta et M haluaa korkeintaan analysoida käytöstä ja sit mä pääsen jatkamaan elämääni. 
Mutta ei, siitä toinen viikonlopun mindfuck. Se ei halunnut mun menevän pois? Se ei halunnut päästää irti Minusta. Meistä. Eikä meillä ole yhteistä kotia, lapsia, ei mitään mikä sitois M:n muhun. Pelkät.. Tunteet? Ei mitään pelastaja-pelastettava-roolitusta joka on ollut aina. Ihan kaikissa suhteissa aina. Ei mitään köydenvetoa siitä kumpi on ääliö ja kumpi mielenvikainen. Ihan outo pohja mulle lähteä rakentamaan yhtään mitään. Mä ajattelin että mä olen vaan se tekstarityttöystävä, jotta voi kertoa että tyttis On. Sellanen ystävä-tyyppinen ratkaisu, mut et jos homma ei toimi niin ikävää, mut okei. 
Ja sit se selitti siinä istuessaan hytin sängyllä mua vastapäätä että me ollaan Me. 
Okei, huomattavasti enemmän sanoja jotka meni lopulta ehkä perille mun väsyneeseen kalloon. 
Tiivistettynä; toi ihminen mua vastapäätä ei aio päästää musta irti, kertoo sen mulle, sillä ei ole mitään syytä pitää kiinni. Se ei tarvii mua mihkään, ja se silti haluaa mun olevan tässä. Sen elämässä. 

Se kaikki tuli niin rytinällä läpi että mä oikeesti en vaan kyennyt käsittelemään koko tilannetta, ennenkuin autossa niinä hetkinä ku kerkesin ajattelemaan. Ja kotona loput. 

Illan myötä mä tajusin että se tunne, mikä mulle tuli siinä keskustellessa ei oo menny ohi. Hiipivä hulluus ehkä, tai jotain. Ihan järjettömän sekava tunne et jotain on kesken. Että tää pitää nyt jotenkin saada koko homma pakettiin. Sydän lyö paniikinomaisesti eikä normaalisti. Väsymyksen piikkiin, kuten kaikki muukin outo fyysinen oireilu. Pitäs olla se "vaara ohi"-signaali, mutku ei se ollut riita. Ja koskaan en ketään oo ottanut takaisin eron jälkeen. Mutta kun se ei ollut eronnut minusta, vaikka minä olin siitä. Eli mä olen käynyt läpi prosessin, joka mun pitää pyörtää, vaikka en oo koskaan ennen sellasta tämmösissä tilanteissa joutunut tekemään. Mindfuck. 
Ihminen tykkää musta oikeasti? Ilman että on mitään kummallisia sitoumuksia ja minkään muun kun _mun_ menettäminen kyseessä? Mindfuck. 

Mä en ollut lopulta enää toimintakykyinen ja oli vaikea keskittyä mihinkään kun mun aivot oli vaan kertakaikkisen solmussa. Mä aloitin kirjoittamaan asiaa auki M:lle. Mä otin yksi asia kerrallaan eteen ja tajusin että mulla on ihan järjetön kaipaus, ikävä ja halu olla lähellä. Ilman syytä. Se olotila että just nyt mä jätän kaiken tähän ja ajan viereiseen kaupunkiin, se on vaan tunti. Ihan sama, ei mitään asiaa, mä meen vaan sanoo moi, koska mun tekee mieli. Koska mä haluan nähdä sen hymyn. Koska mä haluan. 
No en mä voi, enkä jaksa. Ei voi näin väsyneenä ajaa. 
Ja mä  en kestä näkemättä 1.5 viikkoa. En vaan kestä. Mä pakahdun, räjähdän turhautumisesta, Ei pysty eikä kykene. Tähän asti on kyennyt? Kyllä. Vaikka muutaman viikon koska hei, viestit kulkee. Mut nyt? ei hitto vie vaan pysty. Enkä halua pystyä. Mä haluun sen vaan tähän nytheti. Ei siis edes seksin takia, koska mitään yhdyntähommeleita ei ole ollut. Vain suudelmia. Ja seksiä saa kotonakin! heiii... Jos mä saisin seksiä, tää menis varmaan ohi? Joo. ei menny. Se tunne ei hävinnyt minnekään mun pääkopasta vaikka mä tein mitä vaan. 
Joten ei siinä auta kun ymmärtää: Mä olen rakastunut. Sillä helvetin ruotsinlaivan hytillä mä olen rakastunut ihmiseen jota olen rakastanut kyllä, joka on ollut mun kumppani puolentoistavuoden ajan, jonka kans olen jakanut perheeni, aikani ja arjen kokemukset. 
Tottakai mä teen kaiken niin takaperoisesti ja päin prinkkalaa kun olla ja voi, ja nyt mä olen sitten rakastunut. 
Ja kuten sanoin, mulla ei oo X:ää lukuunottamatta oikein kokemusta tämmösestä et kävelee 20 senttiä maanpinnan yläpuolella ja ei kykene pitämään mitään ajatusta päässään.. 
Tiedoksi kaikille; mä olen kotona enkä ajamassa stalkkaamaan sitä sen työpaikalle, joten tässä 20 vuoden aikana on sentään jotain kehitystä tapahtunut. Jos ei mulle henkisesti niin ainakin sille kuuluisalle impulssikontrollille. Ja se on paljon se, mä olen kuitenkin diagnosoitu impulsiivinen persoonallisuus-tyyppi. 

Joten nyt chillaan tässä, leijun, ja odotan et millon tää menee ohi. Ja järkytyin tajutessani, että tää on selkeesti joku homma et pitää kaks kertaa saman vuosisadan aikana rakastua. 

Ja nyt sille ihmiselle joka motkottaa siellä et mä en ymmärrä ettei tämmösiä sanota eikä kirjoteta ääneen kun on muita kumppaneita: kyllä sanotaan. Kyllä kirjotetaan. Ja niistä kerrotaan muille kumppaneille. Okei, ne ei tienneet olevansa seksin aikana koekappaleita, mutta muutoin; kyllä kerrotaan. Mä en ole heihin ollut rakastunut, ja he tietävät sen. Mä olen kuitenkin tasaisesti rakastanut, ollut ihastunut suuresti, mutta tää kaikki on hyvin erilaista, koska M:n persoonallisuus on, joskaan ei käytös ja muu elämä, hyvin lähellä sitä tapaa miten X toimi. Mun tuntemukset M:n seurassa on täysin yksi yhteen sen kanssa, mitä oli x:n kanssa. Mä menetän sanani, ajattelukykyni ja ilmeisesti kyvyn tehdä edes järjellisiä päätöksiä. Mutta niin. Rakkaus on asia joka kattaa paljon alleen. Mä rakastan paljon, eri tasoilla. Edelleen. Rakastaminen on eri asia kuin rakastuminen, vahvasti. Todella vahvasti. Ja koska vaan kaksi ihmistä mun elämässä on saanut mulle sen tilanteen aikaiseksi että mä en pysty analysoimaan, mä en pysty käyttäytymään ja mä en pysty olemaan se mikä olen arjessa muutoin, niin näissä ihmisissä on jotain ihan erityistä. Jotain mikä tekee jotain mun aivoille ja sielulle tavalla johon ei vaan tahdonvoimalla kukaan pysty.. 

Mä olen aidosti ajatellut olleeni rakastunut, koska.. No. Vahva ihastuminen, perhosia vatsassa. Hollywood-mielikuvat. Juu, on. Koettu. 
Mä nostin X:n enemmän ehkä menneinä vuosina pakkomielteeksi, ja siirsin rakastumisen käsitteen koskemaan sitä minkä tiesin vain ihastumiseksi / seksuaaliseksi vetovoimaksi. Koska mussa ei tosiaan kukaan toinen pystynyt näin 40+ vuoden aikana saamaan siihen tilaan. 

Tää vaatii vielä paljon ajatustyötä ymmärtää, mutta.. Se on mun pää. Ja mä tajusin eilen kun kirjotin M:lle, että mun pää selkenee vaan sillä samalla keinolla millä ennenkin: kirjoittamalla ne ajatukset ulos. Mitä vähemmän blogitekstejä, sitä enemmän mun pää ja tunteet on solmussa. 
Ja mä en ole kirjoittanut, koska mä olen pelännyt, mitä täältä on luettavissa kun lapseni kasvaa. Vaikka alunalkaen päätin että mä en ala sensuroida itseäni äitiyden varjolla. 

Joskus sitä vaan tarvii muistutuksia asioista.. 

Ainiin. Miten kävis jos X olis näkyvissä nyt? En tiedä. Oon sitä pohtinut tässä parisen vuotta, että vieläkö mä panikoituisin? Kyllä. Mä en osais vieläkään naamatusten sanoa yhtään mitään. Eikä mulla ole vieläkään tietoa mitä mä tein.. Mutta silti mulla olis se yksi sana joka tulis ehkä naamatusten sanottua jos siihen olis mahdollisuus: Anteeksi. Mä en silloin osannut, En tiedä osaisinko vieläkään, koska.. Mä oon vaan mä. 
(Vaatii todennäköisesti historiaa n. 200 postausta taaksepäin ja aikamatkan toiseen blogiin jotta tietää x:n ja mun historiaa sen verran että voi oikeasti päästä kärryille tilanteista. Tän ajatuksen x:stä ja M:n samankaltaisuudesta laittoi muuten alulle äitini, joka vissiin alitajuisesti näki mun käytöksessä M:n seurassa jotain samaa kuin aikanaan X:n seurassa, koska sattui vielä kyselemään viikonloppuna että onko X:stä kuulunut mitään.. )

Miten sulla riittää aikaa miehille?

 "Polyamoria on sellainen standardista poikkeava järjestely joka voidaan räätälöidä jokaiselle sopivaksi."

Tämän sanoi kolmas kumppanini tänään kun kyselin vähän hänen ajatuksiaan näistä kaikenlaisista asioista. Olen kuullut paljon kysymyksiä viime aikoina aiheesta "Miten sulla riittää aika??" Ja vastaus on aina se sama: jos kysyjällä on useampi lapsi, miten hänellä riittää aikaa vaikka kahdelle tai kolmelle lapselle. Saan vastaukseksi että "se on ihan eri asia". Niin se on. Lapsi tarvitsee kasvatusta, apua vaatetuksessa, siivouksessa, ruokailuissa. Vastuunoton lisääntymisessä, elämään opettelussa. Karkeasti voi väittää että niinhän useat miehetkin, mutta jos unohdetaan femakointi niin fakta on että mies on kuitenkin sellainen eläinlaji että se osaa paljon asioita, ja on sitäkin kyvykkäämpi suoriutumaan useista asioista. Mies ei tarvitse taaperon tavoin jatkuvaa valvontaa. Mies ei tarvitse leikki-ikäisen tavoin myöskään jatkuvaa seuraa ja opetusta. Eikä koululaisen tavoin kaikkeen opetteluunkaan.. 

Mä olen aika perhe-keskeinen ihminen, ja vahvasti uskon siihen että toisen voi oppia tuntemaan myös porukassa. Kaiken "laatuajan" ei tarvitse olla aina kahdenkeskistä kuhertelua jossain; suurin osa pariskunnista ei kommunikoi siinä illalla voileipä kädessä netflixistä sarjoja vahdatessaan tai meemejä toisilleen jakaessaan. Kuten peikko tuumasi aikoinaan mattopyykillä "tää on sitä erilaista laatuaikaa". Kyllä, parhautta on tehdä yhdessä jotain, oli se kahdenkesken tai neljän voimin. Pääasia että on hauskaa. 

Mua on onnistanut uskomattoman isosti kun olen löytänyt nuo kolme; kolme miestä jotka kykenevät jakamaan, haluavat viettää aikaa porukalla, joilla on about samanlaiset arvot. Yhteistä tekemistä, yhteisiä mielenkiinnonaiheita (myös muita kun minä!) mutta tosiaan se arvomaailma on iso tekijä. Ja siksi minulla on aikaa heille: koska kahdenkeskiset hetket eivät ole niitä ainoita hetkiä mitkä ovat neljänkympin ylittäneelle haahkalle merkityksellisiä. 

Mitä tulee näihin miehiin.. Mä en päästäis yhdestäkään irti just tänään. Mä en vaihtaisi ketään, mä en haluaisi enempää ihmisiäkään kyllä kuvioon just nyt. Mä haluan vaan totutella siihen että saan sisäisesti kehrätä, eikä mun tarvii pohtia asioita joita naistenhuoneella on käsitelty viime aikoina: "mulla on hyvä mies mutta kaipaan jotain muuta" tai "mä en ole onnellinen tässä suhteessa, mut onko se kuitenkaan hyvä syy erota?"
En osaa sanoa muiden kohdalla, mut tiedän, että mä en haluais päästää irti Peikosta. Se on mun peruskallio, ärsyttävä add-otus joka pyörii päämäärättömästi, haahuilee naulat toisessa ja vispilä toisessa kädessä. Höpöttää elokuvista, politiikasta ja tekee salaa mun ristikot. Ratkoo sudokuja ja herkuttelee juustoilla. Lähtee mun kans metallikeikoille ja vie lapsen harrastuksiin. 
Pantteri? Se on se erityisherkkä otus joka lähtee fiiniin kahvilaan, laskee kännykän kädestään ja höpöttää mun kans ruokalistaa suunnitellen, selvittää mulle googlaillen pieniä hassuja asioita ja uutisotsikoita keskustelunaiheiksi. Lähtee kesäteatteriin, lähtee teemabileisiin ja ei epäröi ottaa kupillista teetä kahvin sijaan jos olo tuntuu siltä. 
Mr.M? Add /asperger. Se tekee mulle iltapalaa leffan kans ja vastailee mulle kaikenlaisiin hassuihin höpötteisiin tavalla että saa mut kikattamaan. Tarkkailee ympäristöä ihan uskomattomalla intensiteetillä, analysoi salamannopeasti tilanteen kun tilanteen ja on kartalla sellasella valonnopeudella että olen sanaton. Tän kans mennään ei-niin-julkisille paikoille hengailemaan ja höpötellään kaikki asiat maan ja taivaan välillä. 

Yhteisiä asioita kaikille? 
Nää tarkkailee jokainen ympäristöään ja ihmisiään. Kiinnittää jokainen huomiota erilaisiin asioihin, mutta yhtäkaikki huomioi samankaltaisuuksiakin. Rakentelevat kaikki jotain käsillään, kuuntelevat Sabatonia ja tuntuvat jumaloivan sitä mulle tärkeintä asiaa, eli minu... No ei. Tytärtäni. Se on asia jota ei voi ohittaa. M on vienyt neidin elokuviin, ja ominut "sedän" roolissa ison osan tyttäreni elämästä.

Tottakai sitten pitää mainita, koska siksihän täällä kaikki tätä lukevat, että nää miehet on tietysti täydellisiä sängyssä, kaikilla on iso muna (vaikka koolla ei väliä olekaan ja se, miten sitä käyttää, on tärkeintä) ja kestävät vaikka 56 tuntia putkeen. Vai miten se menikään... Ja juu, kyllä, ne on tinderissä, niillä on lupa satunnaiseen seksiin muiden kanssa yhtälailla kun vakaviin rinnakkaissuhteisiin jos sieltä niitä sopivia ihmisiä löytyy. 

Mutta siis pointti: polyamoria on mun kohdalla oikeasti normaalia perhe-elämää. Se ei ole orgioita päivästä toiseen, se ei ole pervoilua. Se on rakkautta, se on yhdessäoloa, yhdessä tekemistä. Se on ystävyyttä, sitoutumista ja sitä, että on löytänyt oman lauman jonka kanssa haluaa olla. Sellaisen lauman jossa jokainen voi olla oma itsensä, jossa jokaisella on oma osasensa. Ei se vaadi ylimääräistä aikaa vaan se vaatii sen tietyn kemian, yhteenhitsautumisen ja sen, että jaksaa keskustella ja ymmärtää, antaa tilaa. Jokaisen persoonalle. 

Tänään tuttavani kanssa  / kautta pohdin laajemmaltikin sitä, kuinka paljon yhteiskuntamme normit meitä oikeasti sitovat, meitä ja meidän ajatusmaailmaamme. En näe itseäni asumassa Pantterin kanssa, enkä M:n kanssa yhdessä. En halua lisää lapsia. En halua tavoitteellista elämää, vaan just nyt riittää tämä mitä on, että säilytän tunteen että minä olen viimeinkin minä, ja minulla on siihen kaikki oikeus. Liian moni ihminen pohtii tälläkin hetkellä elämältään epäoleellisia asioita jotka yhteiskunta on määritellyt olemaan tietyllä tavalla. Kenen etu se on, jos ihminen jatkuvasti pyrkii asioihin jotka "pitäisi" toteuttaa tietyllä tavalla, oli se sitten parisuhde, työelämä tai lapsenkasvatus? 
Emmekö viimein voisi elää yhteiskunnassa jossa saisimme olla ihan sellaisia kuin haluamme, satuttamatta muita? Emmekö viimein ole tarpeeksi sivistyneitä jotta emme tuomitsisi enää muiden tapaa elää ja jotta emme pakottaisi keinotekoisten "moraalisten" rajojen sisään ihmisiä jotka eivät siellä halua olla? 
Harvat asiat lopulta kuitenkaan uhkaavat omaa elämäämme, mitä muut tekevät ja ovat. Todellisuudessa se naapurin Pera saa heilastella Helunaa siinä missä Makeakin. Ei se ole pois Pirkolta eikä Sepolta. Ei se uhkaa Pirkon ja Sepon elämää yhtään millään tasolla. Eikä sekään, jos Pirkon tytär tapailee tyttöjä. Tai Sepon serkku haaveilee naivansa kaappikellonsa. Ei se tarkoita, että kaikkien olisi kohta naitava kaappikelloja. Heidän tapansa ei uhkaa meitä, miksi meidän pitää uhata heidän tapaansa? 

Syystuulia

 Usein kirjoittelen vain polyamorian hyötypuolista, tai siitä, miten ihmisten suhtautuminen on negatiivista. Eikä siinä omalla kohdalla niin paljoa negatiivista olekaan, kun ei ole osunut kohdalle mitään järjetöntä mustasukkaisuusdraamaa, käsittelemättömiä tunteita ja ties mitä muita draamanaiheuttajia. 

Paskin puoli on täsmälleen sama kuin paras puoli; kaiken saa tuplana / triplana. Myös sen paskan määrän. Kuolemat. Läheisten menetykset. Sydänsurut. Kaikki. 

Eilen oli vähän draamaa ilmassa, kun taas toinen osapuoli, mr.M antoi oletuksien mennä ehkä kuitenkin lausuttujen totuuksien edelle. Nepsy-kirjon ihmiset eivät ajattele kuten tavalliset ihmiset, eivätkä aina toimi kuten "tavalliset". Mutta silti he olettavat vahvasti kaikkien muiden, diagnosoimattomien, käyttäytyvän ja hoitavan asioita tietyllä tavalla. 
Aikanaan todella paljon olen tapellut siitä että minä en ole kuten tyypillinen nainen, mä en piilota oikeasti yhtään mitään lauseisiin. Sieltä ei poidä lähteä mitään etsimään, mulla ei ole kykyä vihjailla ja naamioida pyyntöjäni. Jos mulla on jano ja kaipaan lasillista vettä, mä pyydän että "voisitko tuoda vettä" eri muodoissaan, mutta se ei koskaan tule että "oivoi, onpas nyt kuuma, mikähän tähän läkähdytystilaan nyt voisikaan auttaa." Näin niinkun ihan perusteista lähtien.
Jos sanon että "timanttisormus, onpas kivan näköinen". se tarkoittaa Just Sitä. Että siinä on timanttisormus. Se on kivan näköinen ihan just siinä. Ei välttämättä mun sormessa, enkä todennäköisesti halua sitä edes itselleni. Enkä naimisiin. Enkä kihloihin, Enkä lahjaksi. Mitenkäänpäin. Asiat voivat olla ihan oikeasti vaan kivoja ja nättejä siellä missä ovat. Ilman mitään. 

 No tilanne oli oikeasti vähän monimutkaisempi. Houkuttelin tyyppiä keikalle, hän ei tullut, eikä infonnut illan aikana aikomuksestaan olla tulematta. Seuraava päivä kului hiljaisuudessa, kunnes kyselin että mille hävisin. Enhän minä tiedä, oliko muuta seuraa tarjolla, sammuiko tyyppi alkoholin vaikutuksen alaisena vai mitä. Oikeasti olisin vain kaivannut viestiä että "en pääse paikalle" tai "En jaksa tulla" tai mitä vain vastaavaa. Tai seuraavana päivänä infoa asiasta. 
Mutta hän oli saanut rakennettua päässään skenaarion sisältäen asioita että "en voi antaa sinulle sitä mitä haluat" ja "seurustelu on vaikeaa" ja "mä en osaa riidellä" sekä "välttelen konflikteja". Siinä kohtaa tipuin jo kärryjen kyydistä aika hyvässä vauhdissa ja kun sitten sieltä tuli että "parempi viheltää peli poikki nyt" niin kyllähän se jokseenkin korkealta tipauttaa. Läimäyttää vasten kasvoja. 

No sitten vaan olettamaan että ei se toinen varmaan halua enää tosiaan pitää yhteyttä, annetaan olla. Vai että pitääkö tässä tarttua kiinni ja sanoa että hei,  en mä halua et sä meet minnekään, mä tykkään susta. Vai kiljua että mikä helevettiläinen sua vaivaa, meillä on kaikki ihan ok? Vai onko? Onko siellä joku muu, josta mä en tiedäkään, joka ei halua jakaa tätä otusta? Vai mistä helkutista on kyse? 

Muutama tovi keskustelua tekstin välityksellä ja ehkä vähän on sellanen olo että emmä nyt oikein tiedä että olenko mä nyt sitten kuitenkaan sellainen ihminen joka hänelle olis sopiva. Jos välttelee konflikteja, kertoisko se sit kuitenkaan missään tilanteessa että "äh, ei tää homma ihan oikeesti toimi, ei jatketa" vai ajaudutaanko tässä johonkin kummalliseen looppiin että ollaan vain olevinaan yhdessä kun ei oikein osata olla erilläänkään? 

En tiedä. 

Sekava ja väsynyt olo sekä tollasen episodin, hiton pitkän flunssakierteen, allergiaoireiden ja kaiken muun takia. Ja lääkevajauksen. Oon käyttänyt verensokereiden tasaamiseen Ozempic-nimistä pistoslääkettä. Sitä sitten on määrätty vähän kaikille painonpudotukseen eikä apteekit nyt sitten saa sitä enää maahantuojalta sellasia määriä kun pitäis, niin nyt ne painonpudottajat on hamstranneet lääkkeet ja me diabeetikot nyt sitten kärsitään. Oon muutamia viikkoja ollut ilman ja seuraavat erät tulevat lokakuun lopulla.... Verensokerit korkealla ja nyt sitten ei ajatus oikein luista. 
Kävin myös tyhkentämässä kuolleen tätini asunnon perjantaina, ja uurnansa haen myöhemmin tällä viikolla. Onhan se vaihtelua saada kuulla olevansa välillä polyhuoran sijaan mustalaishuora. 
Toivottavasti verottaja ei kuuntele meikäläisestä liikkuvia huhuja. Aika vaikeaksi menis selittää että mihin ne huoraamalla tienatut rahat on säilöttynä....

Polykohtaamisia

 

Tänään pitkästä aikaa tuli eräs nuori ihminen juttelemaan kun roikun torin laitamilla Pantterin kera. Hän tuli ujosti kyselemään että olemmehan me ne joista oli dokkari... Hän kiitti että tulimme julkisuuteen, ja kertoi että uskaltautui nyt itsekin sen myötä kertomaan ihmisille että elää itsekin polyamorisessa suhteessa. Kiitos hänelle juttutuokiosta jos koskaan tätä sattuu lukemaan! 
Oikeasti oli pitkästä aikaa aivan supermahtavaa kuulla että dokkarista ja omista ulostuloista on jollekin jotain inspiraatiota ja positiivista fiilistä. Liian paljon olen viime aikoina vaan saanut sitä negatiivista huorittelua ja vähän ehkä uponnut sinne jonnekin suonsilmäkkeeseen kiroamaan koko polyamorian. 

Niin. Olen kiukutellut luottamusongelmista, ja petoksista. Ajattelin, että keväiset asiat olisivat kaivanneet enemmän itselleni aukikirjoittamista ja aivotyötä. Toisaalta, aikaa aivotyölle ei ole ollut. Tai niin vakuuttelin itseäni, kunnes otin sitten itseäni niskasta kiinni ja aloin pohtia asiaa. 
Parisuhdeterapeutti kertoi minulle että minun tulisi ymmärtää että Pantteri on niin alussa polyamorisen taipaleensa kanssa, että hän on edelleen jumissa siinä vanhassa monogamisessa mallissa, ja siksi ei uskalla kertoa minulle suhdeviritelmistään ennenkuin ne ovat ihan käytännön tasolla. 
Toisaalta, tinderissä juttelen (parhaillaankin) erään miehen kanssa joka kyselee että onko minun ihan pakko kertoa miehilleni jos käyn "vieraissa". Sanoin että on: se on sitä eettistä polyamoriaa. Hän ehdotteli että enkö voisi olla hetken epäeettinen? Voisin, mutta en halua. 
Minulle on aivan täysin sama, mitä muut omissa suhteissaan tekevät. Olen moraaliton paska, ja ymmärrän pettämisen useat eri syyt. Eikä minua lopulta kiinnosta, onko vastapuoli suhteessa vai ei, jos puhutaan vain hetkellisestä ilosta. Sen sijaan omia kumppaneitani kohtaan olen rehellinen heidän pyynnöstään ja yhteisestä sopimuksesta: minä kerron jos olen johonkin menossa ja oletan vastavuoroisesti heidän (JATKOSSA VARSINKIN!) kertovan minulle jos ovat menossa. 

Ymmärrän tietynlaisen jännityksenhaun. Olen saanut siihen itseasiassa yllättävältä taholta apua (ymmärtämiseen, en suinkaan jännityksenhakuun..) keskustelemalla adhd-ihmisen tarpeista erään tuttavani (no, melkein hänet ylennän ystäväksikin jo) kanssa. Tämä ja tinder-kokemukseni ovat osoittaneet että hyvin moni ihminen hakee sitä katkoa arkeen, jännitystä sillä pettämisellä itsellään. Sinällään minun on vaikea ymmärtää kun en itse saa mitään kicksejä siitä että pettäisin ketään selän takana (ystävät, kumppanit) vaan mitä olen pettänytkin, olen pettänyt niistä syistä jotka ovat olleet puhtaasti joko pettymyksien purkamista tai jopa ihan puhtaasti fyysistä vetovoimaa. En ole koskaan saanut mitään hyvää fiilistä kiinnijäämisen pelosta. Toisaalta, tästä syystä ei myöskään julkiset paikat juuri ole suosikkejani sellaisiin hommiin.... 

Mutta niin. Minä tosiaan olen jossain määrin ymmärtänyt Pantterin tarpeita saada sisältöä ja jännitystä näiden sivusuhteiden kautta. Se, että minua on siinä sivussa satutettu, on tosiaan ollut vain sitä "sivuosumaa", ei pääasia niissä kuvioissa. Yllättävän kauan meni tästäkin narsistisesta ajatuksesta päästää muuten irti.. Mutta sen kun teki, niin päivttäissykkeet laskivat taas muutamalla asteikolla. 

Eli juu, polyamorinen, avoin suhde. Kyllä, minun miehiäni saa yrittää vokotella, sänkyynsä tai muutoin. Mutta syytä on ymmärtää että aina nuo tuntuvat kotiin tulevan. Siitä, miksi niin on, voi keskustella heidän itsensä kanssa. Ehkä se on kotiintuloa häntä koipien välissä, ehkä siksi että minä nyt vaan olen tämmöinen muumimamma jonka kanssa on mukava jutustella ja leikkiä kotia. Oli niin tai näin, loppujen lopuksi se ei ole minun asiani sitäkään pohtia. Pääasia että tulevat. 
Toki tiedän heidän menneiden kumppaniensa / säätöjensä / panojensa siitä pahoittaneen mielensä ja oikuttelevan. Ei vaan koskaan pitäisi verrata, ei ajatella aluksi että ovat parempia kuin minä, koska he kykenisivät omistautumaan vain yhdelle kumppanille. Eikä myöskään olevansa huonompia sitten kun he eivät riittäneetkään ainoaksi kumppaniksi. 

Polyamoria ei myöskään ole seksuaalinen suuntaus. Se on vain ja ainoastaan kyky rakastaa samanarvoisesti useampaa ihmistä. Minulle se on sitä. Joku muu voi toki määritellä toisin. 
Avoin suhde: se on se asia mikä antaa luvan mennä ja tehdä muiden kanssa mitä tekee. Sillä ei loppujen lopuksi ole mitään tekemistä polyamorian kanssa, sillä myös monogaminen suhde voi olla avoin. Ja polyamorinen suhde voi olla suljettu (sen hetkisten kumppanien kesken.) 

Mutta kun kävelen tuolla jossain, minulle saa tulla juttelemaan. En minä olisi lähtenyt näihin haastatteluihin ja dokumentteihin, ellen nimenomaan haluaisi asiasta keskustelua. Tottakai otan vastaan kritiikkiä ja palautetta hyvässä ja huonossa. Kerron ja vastailen kyllä mieltä askarruttaviin kysymyksiin ja aiheisiin. Eli ei tarvitse pelätä reaktioita. Uskon, että mieheni myös juttelevat ihan mielellään aiheesta. 

Eroan kuitenkin monesta polyamorisesta tyypistä yhdessä asiassa:  minä en juuri viihdy kaltaisteni seurassa. Polypiireissä on paljon hyvää, mutta myös paljon sellaista, minkä omassa elämässäni skippaan mielelläni. On olemassa suhdeanarkiaa, joka taas ei ole minun juttuni. On primäärikumppaneita ja sekundäärisiä kumppaneita, ja minä en taas mielelläni juuri erottele niitäkään, enkä arvota ihmisiä. En myöskään etsi aktiivisesti kumppaneita tai seksiseuraa; jos joku kiinnostava tulee kohdalle niin katsotaan sitä asiaa sitten. Olen asioille avoin, mutta en jaksa sitä tietynlaista jatkuvaa pariutumisentarvetta, mikä monen ihmisen kohdalla tulee ilmi kun polyamoriasta puhutaan.  Olen myös hyvin perhekeskeinen ja lisäksi melko dominoiva: minulta ei tarvitse kysyä lupaa, mutta vaadin että minua infotaan. On nimittäin todennäköisempää että polyihmiset yleensä eivät halua että joutuvat infoamaan / hyväksyttämään kumppaneitaan toisillaan. Minä taas koen että minä perhepolyna haluan tietää ketä elämässämme kulkee sivuraiteilla. Tunnenhan minä miehieni ystäviäkin, tai ainakin tiedostan heidän olemassaolonsa ja nimensä. Ei kai se sen kummempaa ole.. 
Eli vertaistukea, mitä monesti voisin kuvitella, polyihmisten hakevan hakeutumalla polypiireihin, en ole itse kokenut niistä erilaisten näkemyksieni vuoksi löytäväni. Muutaman ihmisen kyllä; yksittäisiä polyja sieltä täältä ja yhden aivan mahtavan polypariskunnan; Ville ja Tellu. Kiitos että olette olleet siellä jossain, elämäni olisi yksinäisempää, kurjempaa ja vertaistuettomampaa ilman teitä <3

Katkerat eksät

 Pantterin ex-vaimo on hieman katkeroitunut. 

Sain tänään soiton lastensuojelulta, että joku on tehnyt lastensuojeluilmoituksen siitä, että Paula Hassel kertoo julkisesti somessa että nukkuu molempien miestensä kanssa samassa sängyssä, ja näin ollen herää huoli lapsen kehityksestä kun altistuu vanhempiensa seksielämälle.

Muutama tovi sitten selvittelin pantterin ex-vaimon, Kaisan kanssa asioita. Hän on satunnaisesti käynyt naistenhuoneella ja muissa ryhmissä kommentoimassa ilkeästi polyamoriasta sekä minusta minun kommenttieni perään. Olen kuunnellut, antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja välillä sitten kivahtanut takaisin. Mitä milloinkin, tilanteen mukaan.  Yhden facebook-postauksen tein viimeisimmästä ryhävalas-keissistä, koska Kaisa suoraan kertoi mistä on katkera; että hänet tehtiin naurunalaiseksi sillä että hänen exänsä on nykyään polyamorisessa suhteessa.  Dokumenteissa ja lehtijutuissa ei muuten koskaan tietääkseni ole viitattu kenenkään meidän eksiin millään tavalla, ellei sitten minun eksiini ja pettämisiini.






Keskustelin hänen kanssaan whatsappilla tämän ryhävalas-jutun seurauksena, ja kerroin että häntä ei ole meidän toimestamme petetty, eikä satutettu. Kävimme läpi tätä että jatkuvasti pitää loukata, ja että ei tämä ketään hyödytä. Hetken kerkesin ajatella että sain jotain järkeä sen naisen päähän, mutta.. No, en näemmä saanut.  Keskustelun lomassa kuitenkin hän mainitsi seuraavaa: 



                                                 

Ajattelin nyt laittaa tähän kuvan lapseni huoneesta ja nukkumapaikasta: 

Ihan itsekseen neiti 3v nukkuu prinsessavaunussaan. Vähän on maalaushommia vielä, kun huone ei ole tarpeeksi pinkki... Mutta niin. Nukkuu tässä yläkerran omassa huoneessaan, pää tuolla Sarvisen vieressä. 
Me nukumme makuuhuoneessa, muurin toisella puolella. Sen lisäksi että meillä on ovi, jonka saa kiinni jos sattuisi jotain aikuisten touhuja haluamaan.. Mitä voi muuten harrastaa muuallakin kuin makuuhuoneessa. Vaikka talomme alakerrassa. Ulkona. Autossa. Mielikuvitus on rajana, you name it. Lisäksi tuossa on varasto leväytettynä pitkin makkarin tasoa, joten aika mestari saa olla, että saa tästä vedettyä sen johtopäätöksen että siellä ne aikuiset panee ja lapsi katselee VIERESSÄ. 
Viereisessä huoneessa kyllä, mutta näkyvyyttä ei muuten aikuisten sänkyyn ole vaikka ovi olisi sepposen selällään.. 

Kas siinä, dokumenteissäkin nähty paholaisen panoluola jossa on muuten myös seinien hionta ja maalaus tulossa kunhan saadaan varastot siihen kuntoon.. (Varastokaapeista kaksi purettiin pois että saatiin neidin huoneeseen mahtumaan tuo vaunu-sänky, joten tavaroita käydään läpi sitä mukaa kun jaksan niitä setviä ja uudelleensijoittaa.)

Ymmärrän kyllä että vituttaa että mies lähti. Ymmärrän jossain määrin jopa someriehumisen, ja sen, että haluaa syyttää minua: minä ilmeisesti olin kuitenkin sillä hetkellä se parempi vaihtoehto elämänkumppaniksi koska hän on eksä ja minulla ja pantterilla ei samanlaisia ongelmia ole mitä heillä oli keskenään. Ihmisistä ja heidän paremmuuksistaan se ei kerro, vain siitä ketkä ovat missäkin tilanteessa yhteensopivampia. 

Mutta sitä en ymmärrä, en helvetti soikoon, että kulutetaan lastensuojelun perkeleen rajallisia resursseja kiusantekoon!! Aivan selkeään sellaiseen, sillä ei Kaisalla, sen paremmin kuin kenelläkään muullakaan, tule kyllä oikeasti vakavasti otettavaa huolta siitä että lapsen kehitys olisi seksielämän näkemisestä täällä vaarantunut. Ei aiemmin, ei nyt, ei tulevaisuudessa. 
Lapseni TIETÄÄ miten vauvoja sinällään tulee, että siihen tarvitaan mies ja nainen yleensäottaen, ja että vauva kasvaa mahassa. Se tieto tulee puheesta, ei empiirisitä kokemuksista ja näkemisistä. 

Ja näin Joulun alla ja korona-aikaan: älkää perkele kuormittako sitä lastensuohjelua siksi että itsellänne on paha mieli kun eksällänne menee paremmin. Älkää siksi että itseänne vituttaa jonkun naama. Älkåä tehkö kiusaa ellei Ihan Oikeasti ole huoli siitä että lapsella ei ole kaikki ok. Lastensuojelu on jo nyt vähillä resursseilla ja helvetin ylikuormitettua. Ja perkele Kaisa, teidän erostanne on neljä vitun vuotta. Anna olla. Anna oikeasti olla. Sä saat tolla kyllä mulle vitutusta, mutta siitä kärsii viattomat sivulliset. Jos sä koet että koit vääryyttä, sä olet aivan vapaa yrittämään tota miestä takaisin elämääsi. Jos asiat on huonosti, tee tilanteelle jotain mikä sen korjaa. Älä tuhlaa yhteiskunnan resursseja, minäkään en ole niin tehnyt sinun vuosia jatkuneen terrorisoimisesi kohdalla. 

Voidaan me tässä käydä läpi että mitä minä olen tehnyt: minä En ole sinun silloisen miehesi kanssa sinua pettänyt, hän ilmoitti sinulle erostanne ennenkuin me pohdimme onko meistä suhteeseen. 

Mitä sinä olet tehnyt? Jatkuvaa some-terrorisointia erinäisissä ryhmissä, soittelua ja rahan vaatimista ex-appivanhemmiltasi ja paskanjauhantaa siitä miten tilanteet ovat edenneet ja miten sinua on muka kohdeltu. Neljässä vuodessa kyllä pääsee yli asioista jos haluaa. 

EDIT: 

Lasun kirjallinen teksti: 

Miehelleni.

Kun tapasimme ensimmäisiä kertoja, kirjoitin sinusta blogiini. En tähän, vaan sinne toiseen, silloin julkiseen, sittemmin salaiseen. Olit silloin jo kiehtova ihminen, tykkäsin tuollaisesta mörököllistä.
Seurustelin serkkusi kanssa, joka on nykyisin lapsemme kummi. Istuit meillä usein iltaa, katsoimme leffoja yhdessä, nauroimme, laitoimme ruokaa.
Parisuhteet menevät miten menevät, ja minä menetin romanttisen kiinnostukseni serkkuusi, mutta huomasin, että kaipasin seuraasi yhä vaan useammin. Puhuin serkkusi kanssa, sitten sinun kanssani, ja kerroin että haluan sinut itselleni. Sinä sanoit ettet halua minua. Olit ihastunut toiseen ihmiseen, ystäväsi siskoon, T:hen. Itkin, mutta halusin sinun olevan onnellinen. Istuin Kuusaan koirapuistossa auto parkkeerattuna ja päätin, että minun on sanottava sinulle asioita ääneen: että sinun on kerrottava T:lle että sinä haluat hänet. Että suutele häntä kuten kerran kännipäissäsi suutelit minua kun veit minulta jalat alta. Että tee hänelle selväksi ettet voi elää ilman häntä.
Itkin, neuvoin, ja sydämeni särkyi tuhansiksi palasiksi, mutta halusin sinun olevan ennenkaikkea onnellinen, vaikka minun onnellisuuteni siitä kärsisi.

Jotenkin päädyimme hetkeen että kuitenkin että kerta toisensa jälkeen kun olimme yhdessä, keikalla tms, ja sinä olit alkoholia nauttineena seurassani, touhusimme jotain yhdessä. Sallin sen, vaikka tiesin, että olit kanssani vain koska minä olin siinä saatavilla ja halukas. Ja lopulta jotenkin päätit että ehkä sitten seurustellaan juu. En edes tiedä miten päädyimme naimisiin.. Ehkä koska halusit olla aviomies? Ehkä koska halusit näyttää jotain jollekin. En tiedä, oikeasti.

Ystäväsi käänsivät sinulle selkänsä kun saivat tietää että seurustelemme. Sukulaisetkin isolta osin. Ei kuitenkaan se ainoa ihminen joka tilanteesta olisi potentiaalisesti kärsinyt; ei se, joka on lapsemme kummi. Hän pysyi vierellämme vaikka hänellä itsellään oli vaikeaa. Hän ei koskaan romahtanut meidän, hänen ja minun, eron takia kuten romahti kun erosi J:stä ennen minua tai T:stä ja K:sta minun jälkeeni. Otan tästä kunnian; minä hoidin eron kertomalla missä mennään, mikä on tilanne. Ilman petosta, ilman kieroilua, ihan vain kertomalla että tilanne on mikä on. Ja siksi tuo ihminen on edelleen vuosia kaiken jälkeen parhaita ystäviäni.
Silti: minä olen se, jota syytetään kaikesta. Syytetään väkivaltaiseksi. Syytetään valehtelusta. Välien rikkomisesta. Serkkusi pettämisestä. Jättämisestä. Teidän välienne pilaamisesta. Kaikesta.

...Mikä on mielenkiintoista, kun välinne eivät koskaan menneet pilaalle. Eivät silloin, eivät nyt. Minusta ei kenenkään tarvinnut tapella. Minä en rikkonut ystävyysvälejäsi, vaan ystäväsi naisystävä heitteli pikkuhousuja ladasi takapenkille ja lähetti piparikortteja jouluna. Minä pidin pääni kylmänä ja vakuuttelin sekä sinua, ystävääsi että yritin selittää tälle naiselle, että antakaa miesten välien olla kunnossa. Ei minua tarvitse ottaa mökkireissuille. Ei minua tarvitse kylään kutsua. Ei minua tarvitse sietää kuin sen verran kun sinä minusta puhut sivulauseessa: että ystävyys aina ennen parisuhdetta.
Silti minusta tehtiin syntipukki.

Sanoit silloin ettet jaksa oikoa asiaa, koska sillä ei ole väliä. Että sinä tiedät millainen minä olen ja vain sillä on merkitystä.

Vuosia myöhemmin anelin isääsi että pitää sinuun yhteyttä, hyväksyy sinut ja perhemuotosi, vaikka ei minusta pidäkään. Että jos hän uskoo ne valheet, mitä eksäni sisko, serkkusi, on höpöttänyt, niin hän voi tulla katsomaan oikeuden pöytäkirjat ja keskustelemaan asioista. Että minä kykenen näyttämään että minä olen se, joka oli oikeuskanteessa kantajana, en vastaajana. Ja että minulla ei ole väkivaltatuomiota, eikä hänen lähestymiskieltohakemustaan käsitelty. Ei, koska ei ollut syytä. Minä en tehnyt mitään muuta väärin kuin kuvittelin että totuuden kertomalla pelastan yhden ihmiselämän. Ehkä sen teinkin, tiedä siitä. Mutta siitä hyvästä sain niskaani koston kierteen joka ei ole vieläkään loppunut. Se on vain levinnyt käsiin, vaikken siihen ole tainnut 10 vuoden aikan reagoida kuin kahdesti.

Kun aloitimme avoimen suhteen, aloitimme sen siksi, että halusin että saat mahdollisuuden muihinkin naisiin halutessasi. Koska minä tiedän sinut, minä tunnen sinut. Halusi, tarpeesi ja naisihanteesi. Tiedän, ettet ole koskaan ollut minuun rakastunut ja hullaantunut, mutta arki on ollut sellaista että olen jaksanut aina toivoa. Olet hyvä mies siinä suhteessa ettet lyö, et juopottele, et ole narsisti. Sellaista minä tarvitsin. Sitä ihmistä, joka toi iltaisin vesilasin, ja kun kysyin että miksi sinä tuot sen, vastasit "Koska se on mun tehtävä". Ei ole ollut enää vuosiin, mutta ne sanat syöpyivät silloin takaraivooni, koska kenelläkään muulla ei ole ollut koskaan tehtävänä helpottaa minun elämääni. Vain vaikeuttaa sitä.
Lähdimme avoimeen suhteeseen kuitenkin siksi, että minulla oli kovia kipuja, enkä elätellyt toivoa siitä että kroppani tästä tosiaan enää paranee. Eikä se paranekaan. En silti halunnut viedä sinulta, viriililtä mieheltä, mahdollisuutta toteuttaa itseäsi. Ehtona oli vain se, että ei meidän sängyssämme. Eikä koskaan minun selkäni takana, vaan aina rehellisesti. Ja niillä on nämä vuodet menty.

Luovuin vuokra-asumisesta ja asuin kanssasi vuosia talossa, johon on saatu upotettua paljon rahaa. Suihkua meillä ei ole, mutta pihasauna. Olen sinnitellyt, olen jäätynyt aamusella kramppeineni, koska et ole kerennyt kantaa minulle puita. Olen kestänyt syytökset että poltan ja tuhoan arinan, koska en ole tyhjentänyt tuhkia ajoissa. (Sinä pidit sitä siihen asti tehtävänäsi. Sitten se vain jäi, koska minähän tässä olen, ja sinä reissuhommissa. )
Olen luopunut nettielämästäni, linuxista ja kaikesta atk:hon liittyvästä. Muut asiat menivät edelle.

Olin vela. Vapaaehtoisesti lapseton sinällään, ja olin menossa sterilisaatioon. En mennyt, koska pyysit että odottaisimme. Että antaisin lapselle mahdollisuuden että jos se haluaa tulla, niin annetaan tulla. Lupasin odottaa kunnes täytän 35. Ja sitten 40. Ja kun sairaalassa sinulle kerrottiin, että seuraava mahdollinen raskaus tappaa minut, se on niin iso riskiraskaus että minulle suositellaan sterilisaatiota, sinä olit se, joka sanoi ei. Ja minä  nöyrryin tahtoosi: ei sitten.  Toinen miehistäni teki päätöksen; hän meni sinne sterilisaatioon, koska ei halunnut riskeerata minun henkeäni.

Olen nyt vuosia laittanut tarpeesi omien tarpeideni edelle. Olen laittanut eväitä kun olen ollut katastrofaalisen väsynyt. Olen valvonut jokaisia juhlia edeltävän yön, häistä synttäreihin ja kaiken siltä väliltä, ja siivonnut. Yksin. Antanut sinun pääpiirteittäin nukkua. Ajanut väsyneenä ja yrittänyt antaa kaiken minkä olen pystynyt. Ja mikä on lopputulema? Se, että minä olen se ihminen joka on erottanut sinut ystävistäsi. Sitonut sinut kontrollinhalullaan kotiin. Tuhonnut sukulaissuhteitasi ja suhteesi isääsi. Olen hallitseva, itsekäs ja vaativa paska joka kommunikoi yksinomaan huutamalla.
Kun he sanovat, etten päästä sinua minnekään, et koskaan sano että et itse halua lähteä. Vetoat aina että "jos Paulalla on suunnitelmia". Tiedät, että olisit saanut mennä; isäsi kanssa sieneen, päiväksi kalalle (kunhan siivoat kalat saunalla etkä keittiössä) ja oluelle ystäviesi kanssa. Sinä vain itse jäit kotiin, ihan vaikka rohkaisin lähtemään. Ihan vaikka tein aina selväksi, että sinä olet onnellisempi jos sinulla on myös ystäviä. Ei vain minua.
Kun oli omnium gatherumin keikka, minä patistin sinut ja ystäväsi sinne kun itse istuin päivystyksessä isoäitini kanssa. Ja näitä esimerkkejä on loputtomiin; minä en ole sinua sitonut kotiin. En koskaan.

Todellisuudessa en ole kommunikoinut sinulle vain huutamalla. Toki olen huutanut apua väsymykseeni vuosia.  Olen pyytänyt että olemme ajoissa kun sovimme aikataulun, koska se on minulle tärkeää. Olen pyytänyt että järjestäisit pari kertaa vuodessa treffit kanssani, että järjestäisi koiran / lapsenvahdin ja veisit minut jonnekin, mitä minun ei tarvitsisi järjestää. Keikalle. Elokuviin. Syömään.
Pyysin toissa viikolla että kun käyn töissä tekemässä parin tunnin keikan, voisitko vaikka lämmittää pussista tomaattikeiton että olisi valmiina, kun tulen kotiin. Sinulla oli 1.5 tuntia aikaa, mutta minulla ei ollut lämmintä keittoa. Minun väsymykselläni, yrittämiselläni, yhtään millään ei ollut sillä hetkellä sinulle väliä.

Kävimme vuosia sitten parisuhdeterapiassa. Terapeutti sanoi että meidän suhteemme ainoa ongelmakohta on se, että sinä et osoita minulle että minä olen tärkeä. Ehdotimme että voisit vaikka kerätä kukkia kotiintullessasi. Keväällä sen omenapuun oksan. Horsman. Syksyn kauneimman lehden jonka löydät radanvarresta. Hienon kiven. Mitä vaan, mikä ei vaadi rahaa, jotta raha ei muodostu esteeksi. Toitkin. Ostetun kukkakimpun yhdellä viikolla. Siihen jäi se sitten.
Minulla ei ole vihkisormusta. Eikä minulla ole korua. Joskus yhtä korua pyysin, "naisten ääni". Sitä väriä ei enää ole saatavilla, liekö koko korua. Minä en ollut sen arvoinen.

Kun yritän kiivetä liian korkeaksi mitotettuja portaita yläkertaan, toivoisin, että portaat olisivat tyhjät. Aamulla kannan lastamme alas portaita, yleensä neliveto päällä. Samalla koirat juoksevat ohi. Lonkkani kipuilee, koska se on täynnä rustokasvaimia. Kihti vaivaa, ja rannekanavaoireyhtymä, joten  kaiteesta (jonka isäni teki, kiitos hänelle) kiinnipitäminen on hankalaa, ja pidän yleensä kaksin käsin lapsesta kiinni, koska en halua pudottaa häntä.
Joten pyyntöni on ollut vuosien ajan, että portaikko pidettäisiin tyhjänä. Ei kerätä kamaa. Kannetaan illan päätteeksi kamat ylös jos siinä jotain lojuu.
Mutta ei. Sillä toiveellani ei ole väliä, vaikka mielestäni se on perusteltua miksi se on minulle tärkeää.

Samoista, terveydellisistä syistä, suostuit siihen sopimukseen että peset vessan kerran viikkoon. Sitten se lipsui kerta toisensa jälkeen, ja minä pesen sen n. 6 kertaa seitsemästä. Se ei enää ole sinun tehtäväsi, vaikka minun tehtäväni on kuitenkin pitää sinut jonkinlaisessa ravinnossa kiinni. Eväät reissuhommiin, ruoka kun tulet kotiin. Ihan aina en onnistu, mutta ehkä suurimman osan ajasta. Joskus jos on hyviä päiviä, on pullaa tarjolla. Aamukahvin keitosta luovuin kun sinä et enää jaksanut minulle keittää aamupuuroa, vaikka kerroin miten helvetin tärkeää se minulle oli. Miten onnelliseksi teit minut, kun toisinaan nieleskelin onnellisuuden kyyneleitä kun on nii upea mies että se jaksaa minulle keittää puuron kun omat käteni eivät siihen enää kykene.

Olen pyytänyt että lapsen lelut (ja koirienkin lelut) kerättäisiin joka ilta paikoilleen ja lattiat olisivat pääpiirteittäin tyhjät. Eikä täällä olisi romuläjiä. KonMariin et suostunut, etkä opettelemaan pystyviikkausta. Enkä minä yksin pysty, koska koirat ja lapsi.
Sen seurauksena lapsellamme on päässä kuhmu: kun hänellä meni hammas läpi huulesta, ryntäsin hänen luokseen, nappasin lapsen syliin, lähdin huuhtelemaan naamaansa keittiöstä ja kompastuin lattialla oleviin tavaroihin. Tipautin lapsen ja kävimme sairaalassa tarkastuksella, ja onneksi selvisimme "säikähdyksellä". Siinä kohtaa ymmärsin, että et tule koskaan ymmärtämään kroppani muuttumista niin paljon että ymmärtäisit että tarvitsen arjessa apua että tämän asunnon saa pidettyä turvallisena, sekä minulle että lapselle. Päädyin hakemaan omaa asuntoa.

Et tule ymmärtämään sitä että minä rakastan rutiineja. Minä tarvitsen niitä. Olet myös huomannut useassa kohtaa että lapsemme tarvitsee niitä. Siksi halusin hänelle kummin, joka elää rutiineilla ja joka on yksi upeimmista naisista, jonka tunnen: Eijan. Taivuin silti painostukseesi, että kun teillä on aina otettu yksi sisaruksista kummiksi. Joten otimme kummiksi siskosi. Ei ole paljon osallistunut lapsemme elämään.. Toivottavasti joskus sitten ehkä. En tiedä. Myöskään miespuoleinen kummi jonka valitsit, ei ole käynyt tässä nyt vuoteen. Ja on katkonut omiinkin lapsiinsa välit.
Minä tarvitsen kipujeni hallintaan säännöllisen rytmin. Ruokarytmit, nukkumisajat, työajat, kaiken. Minä en voi jatkuvasti joustaa asioista siksi, että sinä et kykene omistasi joustamaan. Minä en voi koko ajan odottaa oman elämäni kanssa, että koska minä olen 70-vuotias leski ja pääsen katumaan sitä että olen sokea ja rampa, enkä kykene enää mihinkään. Minä haluan vielä elää, ja siihen keinona on ainoastaan se säännöllinen elämä, säännölliset rytmit joiden avulla pysyn tolkuissani lääkkeiden suhteen, lapsen kasvatuksen suhteen, elämäni suhteen. Minä tarvitsen tasaisen verensokerin jotta saan säilytettyä rippeet näkökyvystäni. Tarvitsen säännöllisen elämän jotta saan säilytettyä liikuntakykyni. Ja ellen minä ole sinulle tarpeeksi tärkeä jotta voisit panostaa siihenkään puoleen suhteestamme, niin olen pahoillani, mutta minulla ei ole maagisia keinoja saada sinua motivoitua. Sen täytyisi tulla vain sen rakastamisen kautta, ja minusta tuntuu että sitä ei ole. On vain kiintymys siihen että tässä vierelläsi on joku joka ymmärtää toiveesi.

Joten olen taipunut laittamaan sinun tahtosi useinkin oman tahtoni edelle, vaikka et sitä huomaakaan, ja vaikka koko maailma pitää minua jästipäänä ja jyyränä joka tekee ihan just kuten itseä huvittaa.

Mutta nyt on kuitenkin tullut eteen se ihminen, jonka tarpeet ylittävät jopa minun rakkauteni sinuun. Hän on tyttäremme.
Tyttäremme tulevaisuus on ainoa asia millä on väliä. Ainoa asia minkä takia minä jaksan elää.
Ja siksi minun on luotava se oma koti, oma tulevaisuus, ilmeisesti ilman sinua. Minä en enää kykene olemaan se nurkan tuoli joka otetaan esille kun käyttöä on, ja muutoin ei edes pyyhitä pölyjä. Minä en kykene enää tinkimään elämästäni, sillä en halua antaa tällaista parisuhteen mallia tyttärellemme. Minä haluan että hän oppii olemaan ihminen, joka tekee myös asioita omasta tahdostaan, elää elämää jollaista haluaa, eikä tingi kaikesta rakkauden nimissä. 

En jaksa olla ihminen, jota et huomioi lainkaan. Sinussa ei edelleenkään ole muuta vikaa kuin se, ettei minulla ole väliä. Se tarkoittaa silloin ihan yksinkertaisuudessaan sitä, että me emme ole oikeita toisillemme. Jos toista rakastaa, arvostaa, ja haluaa hänen kanssaan olla, silloin toivoo hänelle oikeasti onnellisuutta ja haluaa nähdä hänessä hyvää. Tekee kaikkensa, jotta hän kukoistaa, jotta hän voi olla paras versio itsestään rinnallasi, sellainen, jonka kanssa voi kulkea ylpeänä missä vaan ja ajatella "jes. Toi on mun!".

Kirjoitan tämän julkiseksi kahdesta syystä; siitä, että minusta ei tarvitse kenenkään spekuloida että kyllästyinkö suhdemuotoon, löysinkö paremman vai olenko vain kusipäisyyttäni kääntänyt selän hyvälle miehelle. Ja toisekseen siksi, että tämä on tässä muistuttamassa sinua siitä, että sinulla oli vuosia aikaa muuttaa tämän kaiken suuntaa. Toivon, että vaikka katkeroidunkin näkemästäni, tulen silti olemaan vähintään rinnallasi kun löydät sen ihmisen, joka saa sinut rakastumaan itseensä ja panostamaan suhteeseenne. Minä haluan edelleen sinun olevan onnellinen.

Olen pahoillani. Sinä olet kuitenkin elämäni rakkaus, jos siitä lapset ulkopuolelle rajataan.

Toukokuinen totuus

Joskus olotila on sellainen, että ei vaan ole enää sanoja kuvaamaan mitään. Silloin, ennenpitkää, kaikki paska purkautuu fyysisenä kipuna, sairautena, raivona, tai kuten minulla nyt; fyysisenä pahoinvointina.
Viime joulukuussa kun Pantteri muutti pois, otin odottavan kannan: katsotaan mitä tapahtuu, mitä tuleman pitää. Minusta tuntui etten voinut hallita mitään, vaan minun vaan pitää katsoa ja suhtautua. Peikko tuumasi minun ottavan koko tilanteen ihmeellisen rauhallisesti. Minä koin vain olevani voimaton; jos hän haluaa tilaa, hän saa tilaa. Jos hän haluaa pois luotani, niin hän menee pois luotani.

Hänellä oli siinä sitten säätöä yhden naisen kanssa.
Sitten tuli se syöpä-diagnoosi. En ollut varma sisimmässäni, olenko kumppani vai ystävä. Puhuimme asiasta, ja hän sanoi että olemme yhdessä edelleen. En silti voinut olla varma, sillä taakse mahtui muutama asia jotka voidaan laskea totuuden muuntelemiseksi tai väärinkäsitykseksi. Totuutta on mahdoton tietää. Ihmiset ovat mitä ovat, puhuvat paskaa, haluavat elää toisten draamasta ja luovat sitä sitten niissä kohtaa kun heille antaa vaikutusvaltaa asian suhteen. Emme käsitelleet asiaa sen enempää siinä kohtaa, joten..

Jonkun aikaa kipuilin, ja minusta tuntuu että Pantterikin kipuili. Yhteydenpito on ollut koronan takia lähinnä hyvin rajoittunutta. Koronan ja sen takia, että syöpähoitojen takia Pantterin immuniteetti on alentunut, joten hän on vahvasti riskiryhmää. En päässyt mukaan sairaalaan leikkauksen jälkeisiin tapaamisiin, koska tukihenkilöitä ei mieluiten sallittu olevan läsnä. Eikä Pantteri tarvinnut enää kyytiänikään sytostaattien alkaessa.. Ehkä siitä johtuen tunsin itseni tarpeettomaksi. Sen lisäksi että kaikki voimavarani menivät asian prosessointiin sekä lapsen kanssa arjessa selviämiseen. Peikkohan on suuren osan viikosta reissuhommissa, joten käytännön toimien suhteen olen työssäkäyvä yksinhuoltaja, vaikken sitä virallisesti olekaan.

Loittonimme, ja tappelimme. Sanoimme pahoja asioita. Epäilin kaikkea. Hän sanoi ettei halua jatkaa kanssani.

Menin käymään kuitenkin, sillä halusin että hän sanoo sen minulle päin naamaa. Toisaalta, halusin myös hetken pitää kiinni. Juttelimme, ja pyysin että ei tehdä eropäätöstä vielä. Että tiedän, että hänellä on epävarma olo, ja uskon että se on pelko joka puhuu. Mutta että ollaanhan yhdessä vielä, kunnes hoidot ovat ohi, sillä silloin voin olla varma että hän todella haluaa erota koska ei halua olla minun kanssani, eikä vaan "varmuuden vuoksi" pelkojen ja kaiken paskan takia.

Saan ajoittain kommenttihyökkäyksiä blogiini, milloin mistäkin aiheesta. Luen ne, ja useimmiten poistan. En jaksa niitä juuri ruotia. En äitiyttäni, en parisuhdettani, en mitään. Joskus jos jossain jotain järkevää on, saatan kommentoida joko julkaisten kommentin tai ottaa kommentin vaikka blogitekstin alle. Harvoin siellä kuitenkaan mitään järkevää on.

Pantteri ei ole minulle puhunut kovinkaan paljoa fiiliksistään, joten minua pelottaa aivan helvetisti se, että hän puhuu jollekin muulle. Jollekulle, josta on tulossa tärkeämpi kuin minusta. Jollekin, jolla on aikaa kuunnella, aikaa omistautua. Jollekin, jolla ei ole rintamamiestaloa, sairasta kroppaa, eläinlaumaa ja lasta. Jollekin, jolla on perusta kunnossa ja mieli kasassa.

Jollekin, joka osaa pukea hänelle sanoiksi kaiken sen, mitä minä en osaa.

Tänään olisin halunnut sännätä sairaalaan, sillä hän sai komplikaatioita solumyrkyistä. Olisin halunnut sännätä sinne, pitää kiinni, rutistaa enkä päästää pois. Olisin halunnut mennä ja hakea hänet kotiin. Köyttää itseeni kiinni, pakottaa olemaan vain ja ainoastaan minun.

Joku kysyi että eikö se olekaan sitten avointa suhdetta?
On se. Nyt vaan myönnän olevani useista eri syistä niin helvetin hukassa, että minä en kykene jakamaan häntä. Minä en ole valmis menettämään minuuttiakaan siitä ajasta, jonka hän on sellaisissa voimissa että jaksaa jutella. En ole valmis jakamaan hänen ajatuksiaan kenenkään kanssa. En ole valmis antamaan kenenkään muun pitää häntä kädestä, kuunnella hänen huoliaan.. En ole valmis ottamaan tähän mitään metamuruja, sillä minä en ole löytänyt aikaa prosessoida sitä pelkoa, että jos hän, lapseni isä, ei olekaan enää kanssani tämän jälkeen. Sitä pelkoa, että hän ei olekaan enää olemassa tämän kaiken jälkeen...
Ei minulla ole voimia uusiin ihmissuhteisiin. Joten nyt olen löytänyt itsestäni menettämisen pelon myötä mustasukkaisen, kiukuttelevan ja oikuttelevan ämmän joka ei kykene realistiseen ajatteluun.

Jos jompikumpi, Pantteri tai Peikko, haluaisivat seksiä jonkun kanssa, en laittaisi vastaan. Senkun. Kuten tänään erästä poly-ihmistä lohdutin uuden äärellä: Vaikka se kumppani lähtisi ja harrastaisi seksiä tänään toisen kanssa, se ei tee sitä siksi että korvaisi seksin joka tapahtuu Sinun kanssasi. Se seksi muiden kanssa on aina lisänä, ei sen sijaan.
Mutta juuri nyt en varmaan kestäisi sitäkään, että Peikko toisi uuden ihmisen kuvioihin. Muutoin kuin seksin suhteen. En usko että psyykkeeni vaan riittäisi kestämään yhtään mitään muuta juuri nyt. Ja olemme onneksi puhuneet siitä, millainen sen ihmisen pitäisi olla jotta homma toimisi. Eikä Peikko taida ketään etsiä, tai halutakaan, paitsi ehkä vain satunnaiseen kanssakäymiseen.

Sen sijaan Pantterin pelkään etsivän. Ei suinkaan lisäkseni, rinnallemme, vaan minun tilalleni.

Tiedän, että suureksi osaksi tämä on omaa epävarmuuttani, omia päänsisäisiä ajatusmaailmojani ja oman menettämisen pelkoni heijastumaa. Mutta se ei vie pois mitään riittämättömyyden tunteitani, ei sitä faktaa että yksikään ihminen ei ole koskaan sanonut lähtevänsä pois luotani ja sitten pyynnöstäni jäänyt. Enkä usko siihen että historia osaa muuttaa kulkusuuntaansa.

Jos kommenttivyöryä ja pahantahtoisia ihmisiä ei olisi siellä ruudun toisella puolella jossain, olisin ehkä kirjoittanut toisin. Olisin ehkä huutanut ääneen miten saatanasti minua pelottaa. Miten paljon ahdistaa. Miten sydämeni hakkaa vieläkin, kun kuulin että Pantterilla oli komplikaatioita. Miten helvetin tuskaiselta, puristavalta tuntuu ajatus toisen menettämisestä. Miten rakastan niin paljon että en tiedä miten päin olisin.
Kuulen olevani vitsi, miten kaupungissamme nauretaan minulle. Onko sillä väliä? Ei tänään. Vaikka tämä kaikki kaatuisi niskaan, vaikka koko maailmani romahtaisi, juuri tänään en halua muuta kuin huutaa ääneen miten saatanan epäreilu paikka tämä helvetin maailma on. Että on olemassa koronaa joka estää minua olemasta rakkaani vierellä. Joka estää meitä olemasta perheenä yhdessä silloin kun tiedän, että sitä tarvittaisiin.
Enkä minä tiedä, onko tämän kaiken jälkeen enää meitä. En tiedä, miten kaiken tämän jälkeen perhe määritellään..

Mutta tiedän, että juuri nyt en ole avoin mieleltäni. Tiedän olevani sairaalloisen mustasukkainen, kusipäinen ja itsekeskeinen ihminen. Omistushaluinen paskapää joka haluaa työntää jokaisen Pantterin lähelle pyrkivän naispuoleisen olennon kymijokeen betonisaappaat jalassa.

...Ehkä siinä on myös ripaus suojelunhalua. Koska yksikään ihminen ei saa satuttaa minulle tärkeitä ihmisiä.

Lisänsä tähän tuo tuo rakastettu appiukko. Ja sarkasmiahan tämä oli, tietenkin.

Aikanaan kun seurustelin Pörrön kanssa, kävimme pari kertaa kuukaudessa "mustikkamummon" ja "mustikkapapan" luona kylässä. He tilasivat meille aina ajoittain kouvolan sanomia ja juttelimme niitä näitä. Vaihdoimme mummon kanssa reseptejä ja puhuimme papan kanssa politiikkaa.
Ajat muuttuivat, he erosivat. Pappa muutti palveluasumiseen. Jatkoin kyläilyä Peikon kanssa, ja Pörrönkin kanssa kävimme yhdessä. Sittemmin Pappa kuoli.
Eron hetkellä Mummo muutti tuon nykyisen appiukkoni luokse asumaan ja kääntyi minua vastaan, toki kuvitellen kaikenlaista mikä ei ollut totta. Näistä puhuimme Peikon ja Pörrön kanssa, emmekä lähteneet oikomaan. Vanhukset saavat pitää toisinaan uskomuksensa.
Ja nyt mummo on kuollut.

Peikkoa pyydettiin kantamaan arkkua. Peikko pohti että ei ollut kovin hyvät  nuo välit loppuajasta.. Minä sanoin Peikolle että tottakai hän kunnioittaa Mummon muistoa menemällä paikalle ja kantamalla arkun. Jos muistotilaisuus on, sinne ei tarvitse ottaa osaa, mutta hän kunnioittaa sitä mustikkamummoa joka oli olemassa lapsuuden ja nuoruuden, josta aivan taatusti on hyviä muistoja läjäpäin, koska niitä kerkesi kertyä minullekin.
Appiukko ilmoitti että koska mummo ei minusta pitänyt, minä en saa mennä hautajaisiin.

Ei sillä, minä osaan hyvästit käydä kuiskaamassa yksinkin haudalla, minä en siihen seremonioita tarvitse. Mutta se fakta, että minä en saa seistä sielläkään mieheni rinnalla, tukena, saa minut näkemään punaista. Minä tiedän, etten tule olemaan mieheni rinnalla kun appiukkoa haudataan. Vaan enpä minä ole kieltämässä appiukkoa tulemasta ex-vaimonsa hautajaisiin, jos niin huonosti käy, että anoppi kepsahtaa ennen appea.

Mutta koska olen tuolle suvun osalle vähintäänkin paaria-luokkaa, niin.. Niin.

Onko minusta yhtään mihinkään?

Mitä helvettiä tekee naisella, joka ei voi olla tukena syövän keskellä? Sukulaisen kuoleman keskellä?

Mitä vittua minulla tekee?!

Kun koko ikänsä on yrittänyt vain merkitä jollekin ihmiselle jotakin elämää suurempaa, olla riittävä, hyväksytty ja tehdä jonkun elämästä elämisen arvoista, niin tällä hetkellä turhautuminen on kovempaa kuin koskaan elämässäni. Eikä minulla ole mitään keinoa käsitellä koko tilannetta.
Joten mitä minä teen kun tyttäreni nukkuu, kuten tänä iltana?
Itken silmäni turvoksiin kaipauksesta, itsesäälistä ja ikävästä. Itken, yritän kasata itseni uuteen päivään ja vakuuttaa että olen riittävän hyvä äiti, vaikken tänään kerännytkään leluja lattialta. Riittävän hyvä äiti koska istuin lattialle leikkimään kolmeksi tunniksi, vaikka olisi pitänyt tiskata, siivota, pyykätä.. Käydä töissä.


Ja on minulla isoäiti, jolla on tasan kuukauden päästä 95-vuotispäivä. Enkä voi tavata häntä useinkaan, koska korona-rajoitukset. En voi viedä hänen lapsenlapsenlastansa leikkimään juuri nyt. He eivät ole nähneet viikkokausiin. Enkä voi tilanteelle mitään.. En voi vaarantaa isoäitini henkeä, sillä en tiedä mitä pöpöjä kannan.. En tiedä mitä tyttäreni kantaa. En voi kun uskoa suosituksia.

Ja Pörrö, kun luet tätä: Kiitos niin hiton paljon ettei sille ole sanoja. Olit tänään kummityttäresi kanssa jotta sain siivottua keittiön, laitettua ruokaa ja pyykättyä ilman huonoa omaatuntoa, koska tiedän, että olet tyttäreni kanssa 100% läsnä. Ja koska hän rakastaa sinua.
Jos juuri nyt minun pitäisi määritellä perhe, se käsite olisi laaja. Siihen kuuluisi Peikko, Peikon äiti, oma äitini, oma siskoni perheineen, isoäitini, Pantteri, Pantterin vanhemmat, tyttäreni sekä Pörrö. Perheen ei aina tarvitse asua yhdessä ollakseen perhe.

Mutta niin, tämä on todellakin kamalin alkuvuosi elämästäni. Eikä tälle paskalle näy loppua.