Toukokuinen totuus

Joskus olotila on sellainen, että ei vaan ole enää sanoja kuvaamaan mitään. Silloin, ennenpitkää, kaikki paska purkautuu fyysisenä kipuna, sairautena, raivona, tai kuten minulla nyt; fyysisenä pahoinvointina.
Viime joulukuussa kun Pantteri muutti pois, otin odottavan kannan: katsotaan mitä tapahtuu, mitä tuleman pitää. Minusta tuntui etten voinut hallita mitään, vaan minun vaan pitää katsoa ja suhtautua. Peikko tuumasi minun ottavan koko tilanteen ihmeellisen rauhallisesti. Minä koin vain olevani voimaton; jos hän haluaa tilaa, hän saa tilaa. Jos hän haluaa pois luotani, niin hän menee pois luotani.

Hänellä oli siinä sitten säätöä yhden naisen kanssa.
Sitten tuli se syöpä-diagnoosi. En ollut varma sisimmässäni, olenko kumppani vai ystävä. Puhuimme asiasta, ja hän sanoi että olemme yhdessä edelleen. En silti voinut olla varma, sillä taakse mahtui muutama asia jotka voidaan laskea totuuden muuntelemiseksi tai väärinkäsitykseksi. Totuutta on mahdoton tietää. Ihmiset ovat mitä ovat, puhuvat paskaa, haluavat elää toisten draamasta ja luovat sitä sitten niissä kohtaa kun heille antaa vaikutusvaltaa asian suhteen. Emme käsitelleet asiaa sen enempää siinä kohtaa, joten..

Jonkun aikaa kipuilin, ja minusta tuntuu että Pantterikin kipuili. Yhteydenpito on ollut koronan takia lähinnä hyvin rajoittunutta. Koronan ja sen takia, että syöpähoitojen takia Pantterin immuniteetti on alentunut, joten hän on vahvasti riskiryhmää. En päässyt mukaan sairaalaan leikkauksen jälkeisiin tapaamisiin, koska tukihenkilöitä ei mieluiten sallittu olevan läsnä. Eikä Pantteri tarvinnut enää kyytiänikään sytostaattien alkaessa.. Ehkä siitä johtuen tunsin itseni tarpeettomaksi. Sen lisäksi että kaikki voimavarani menivät asian prosessointiin sekä lapsen kanssa arjessa selviämiseen. Peikkohan on suuren osan viikosta reissuhommissa, joten käytännön toimien suhteen olen työssäkäyvä yksinhuoltaja, vaikken sitä virallisesti olekaan.

Loittonimme, ja tappelimme. Sanoimme pahoja asioita. Epäilin kaikkea. Hän sanoi ettei halua jatkaa kanssani.

Menin käymään kuitenkin, sillä halusin että hän sanoo sen minulle päin naamaa. Toisaalta, halusin myös hetken pitää kiinni. Juttelimme, ja pyysin että ei tehdä eropäätöstä vielä. Että tiedän, että hänellä on epävarma olo, ja uskon että se on pelko joka puhuu. Mutta että ollaanhan yhdessä vielä, kunnes hoidot ovat ohi, sillä silloin voin olla varma että hän todella haluaa erota koska ei halua olla minun kanssani, eikä vaan "varmuuden vuoksi" pelkojen ja kaiken paskan takia.

Saan ajoittain kommenttihyökkäyksiä blogiini, milloin mistäkin aiheesta. Luen ne, ja useimmiten poistan. En jaksa niitä juuri ruotia. En äitiyttäni, en parisuhdettani, en mitään. Joskus jos jossain jotain järkevää on, saatan kommentoida joko julkaisten kommentin tai ottaa kommentin vaikka blogitekstin alle. Harvoin siellä kuitenkaan mitään järkevää on.

Pantteri ei ole minulle puhunut kovinkaan paljoa fiiliksistään, joten minua pelottaa aivan helvetisti se, että hän puhuu jollekin muulle. Jollekulle, josta on tulossa tärkeämpi kuin minusta. Jollekin, jolla on aikaa kuunnella, aikaa omistautua. Jollekin, jolla ei ole rintamamiestaloa, sairasta kroppaa, eläinlaumaa ja lasta. Jollekin, jolla on perusta kunnossa ja mieli kasassa.

Jollekin, joka osaa pukea hänelle sanoiksi kaiken sen, mitä minä en osaa.

Tänään olisin halunnut sännätä sairaalaan, sillä hän sai komplikaatioita solumyrkyistä. Olisin halunnut sännätä sinne, pitää kiinni, rutistaa enkä päästää pois. Olisin halunnut mennä ja hakea hänet kotiin. Köyttää itseeni kiinni, pakottaa olemaan vain ja ainoastaan minun.

Joku kysyi että eikö se olekaan sitten avointa suhdetta?
On se. Nyt vaan myönnän olevani useista eri syistä niin helvetin hukassa, että minä en kykene jakamaan häntä. Minä en ole valmis menettämään minuuttiakaan siitä ajasta, jonka hän on sellaisissa voimissa että jaksaa jutella. En ole valmis jakamaan hänen ajatuksiaan kenenkään kanssa. En ole valmis antamaan kenenkään muun pitää häntä kädestä, kuunnella hänen huoliaan.. En ole valmis ottamaan tähän mitään metamuruja, sillä minä en ole löytänyt aikaa prosessoida sitä pelkoa, että jos hän, lapseni isä, ei olekaan enää kanssani tämän jälkeen. Sitä pelkoa, että hän ei olekaan enää olemassa tämän kaiken jälkeen...
Ei minulla ole voimia uusiin ihmissuhteisiin. Joten nyt olen löytänyt itsestäni menettämisen pelon myötä mustasukkaisen, kiukuttelevan ja oikuttelevan ämmän joka ei kykene realistiseen ajatteluun.

Jos jompikumpi, Pantteri tai Peikko, haluaisivat seksiä jonkun kanssa, en laittaisi vastaan. Senkun. Kuten tänään erästä poly-ihmistä lohdutin uuden äärellä: Vaikka se kumppani lähtisi ja harrastaisi seksiä tänään toisen kanssa, se ei tee sitä siksi että korvaisi seksin joka tapahtuu Sinun kanssasi. Se seksi muiden kanssa on aina lisänä, ei sen sijaan.
Mutta juuri nyt en varmaan kestäisi sitäkään, että Peikko toisi uuden ihmisen kuvioihin. Muutoin kuin seksin suhteen. En usko että psyykkeeni vaan riittäisi kestämään yhtään mitään muuta juuri nyt. Ja olemme onneksi puhuneet siitä, millainen sen ihmisen pitäisi olla jotta homma toimisi. Eikä Peikko taida ketään etsiä, tai halutakaan, paitsi ehkä vain satunnaiseen kanssakäymiseen.

Sen sijaan Pantterin pelkään etsivän. Ei suinkaan lisäkseni, rinnallemme, vaan minun tilalleni.

Tiedän, että suureksi osaksi tämä on omaa epävarmuuttani, omia päänsisäisiä ajatusmaailmojani ja oman menettämisen pelkoni heijastumaa. Mutta se ei vie pois mitään riittämättömyyden tunteitani, ei sitä faktaa että yksikään ihminen ei ole koskaan sanonut lähtevänsä pois luotani ja sitten pyynnöstäni jäänyt. Enkä usko siihen että historia osaa muuttaa kulkusuuntaansa.

Jos kommenttivyöryä ja pahantahtoisia ihmisiä ei olisi siellä ruudun toisella puolella jossain, olisin ehkä kirjoittanut toisin. Olisin ehkä huutanut ääneen miten saatanasti minua pelottaa. Miten paljon ahdistaa. Miten sydämeni hakkaa vieläkin, kun kuulin että Pantterilla oli komplikaatioita. Miten helvetin tuskaiselta, puristavalta tuntuu ajatus toisen menettämisestä. Miten rakastan niin paljon että en tiedä miten päin olisin.
Kuulen olevani vitsi, miten kaupungissamme nauretaan minulle. Onko sillä väliä? Ei tänään. Vaikka tämä kaikki kaatuisi niskaan, vaikka koko maailmani romahtaisi, juuri tänään en halua muuta kuin huutaa ääneen miten saatanan epäreilu paikka tämä helvetin maailma on. Että on olemassa koronaa joka estää minua olemasta rakkaani vierellä. Joka estää meitä olemasta perheenä yhdessä silloin kun tiedän, että sitä tarvittaisiin.
Enkä minä tiedä, onko tämän kaiken jälkeen enää meitä. En tiedä, miten kaiken tämän jälkeen perhe määritellään..

Mutta tiedän, että juuri nyt en ole avoin mieleltäni. Tiedän olevani sairaalloisen mustasukkainen, kusipäinen ja itsekeskeinen ihminen. Omistushaluinen paskapää joka haluaa työntää jokaisen Pantterin lähelle pyrkivän naispuoleisen olennon kymijokeen betonisaappaat jalassa.

...Ehkä siinä on myös ripaus suojelunhalua. Koska yksikään ihminen ei saa satuttaa minulle tärkeitä ihmisiä.

Lisänsä tähän tuo tuo rakastettu appiukko. Ja sarkasmiahan tämä oli, tietenkin.

Aikanaan kun seurustelin Pörrön kanssa, kävimme pari kertaa kuukaudessa "mustikkamummon" ja "mustikkapapan" luona kylässä. He tilasivat meille aina ajoittain kouvolan sanomia ja juttelimme niitä näitä. Vaihdoimme mummon kanssa reseptejä ja puhuimme papan kanssa politiikkaa.
Ajat muuttuivat, he erosivat. Pappa muutti palveluasumiseen. Jatkoin kyläilyä Peikon kanssa, ja Pörrönkin kanssa kävimme yhdessä. Sittemmin Pappa kuoli.
Eron hetkellä Mummo muutti tuon nykyisen appiukkoni luokse asumaan ja kääntyi minua vastaan, toki kuvitellen kaikenlaista mikä ei ollut totta. Näistä puhuimme Peikon ja Pörrön kanssa, emmekä lähteneet oikomaan. Vanhukset saavat pitää toisinaan uskomuksensa.
Ja nyt mummo on kuollut.

Peikkoa pyydettiin kantamaan arkkua. Peikko pohti että ei ollut kovin hyvät  nuo välit loppuajasta.. Minä sanoin Peikolle että tottakai hän kunnioittaa Mummon muistoa menemällä paikalle ja kantamalla arkun. Jos muistotilaisuus on, sinne ei tarvitse ottaa osaa, mutta hän kunnioittaa sitä mustikkamummoa joka oli olemassa lapsuuden ja nuoruuden, josta aivan taatusti on hyviä muistoja läjäpäin, koska niitä kerkesi kertyä minullekin.
Appiukko ilmoitti että koska mummo ei minusta pitänyt, minä en saa mennä hautajaisiin.

Ei sillä, minä osaan hyvästit käydä kuiskaamassa yksinkin haudalla, minä en siihen seremonioita tarvitse. Mutta se fakta, että minä en saa seistä sielläkään mieheni rinnalla, tukena, saa minut näkemään punaista. Minä tiedän, etten tule olemaan mieheni rinnalla kun appiukkoa haudataan. Vaan enpä minä ole kieltämässä appiukkoa tulemasta ex-vaimonsa hautajaisiin, jos niin huonosti käy, että anoppi kepsahtaa ennen appea.

Mutta koska olen tuolle suvun osalle vähintäänkin paaria-luokkaa, niin.. Niin.

Onko minusta yhtään mihinkään?

Mitä helvettiä tekee naisella, joka ei voi olla tukena syövän keskellä? Sukulaisen kuoleman keskellä?

Mitä vittua minulla tekee?!

Kun koko ikänsä on yrittänyt vain merkitä jollekin ihmiselle jotakin elämää suurempaa, olla riittävä, hyväksytty ja tehdä jonkun elämästä elämisen arvoista, niin tällä hetkellä turhautuminen on kovempaa kuin koskaan elämässäni. Eikä minulla ole mitään keinoa käsitellä koko tilannetta.
Joten mitä minä teen kun tyttäreni nukkuu, kuten tänä iltana?
Itken silmäni turvoksiin kaipauksesta, itsesäälistä ja ikävästä. Itken, yritän kasata itseni uuteen päivään ja vakuuttaa että olen riittävän hyvä äiti, vaikken tänään kerännytkään leluja lattialta. Riittävän hyvä äiti koska istuin lattialle leikkimään kolmeksi tunniksi, vaikka olisi pitänyt tiskata, siivota, pyykätä.. Käydä töissä.


Ja on minulla isoäiti, jolla on tasan kuukauden päästä 95-vuotispäivä. Enkä voi tavata häntä useinkaan, koska korona-rajoitukset. En voi viedä hänen lapsenlapsenlastansa leikkimään juuri nyt. He eivät ole nähneet viikkokausiin. Enkä voi tilanteelle mitään.. En voi vaarantaa isoäitini henkeä, sillä en tiedä mitä pöpöjä kannan.. En tiedä mitä tyttäreni kantaa. En voi kun uskoa suosituksia.

Ja Pörrö, kun luet tätä: Kiitos niin hiton paljon ettei sille ole sanoja. Olit tänään kummityttäresi kanssa jotta sain siivottua keittiön, laitettua ruokaa ja pyykättyä ilman huonoa omaatuntoa, koska tiedän, että olet tyttäreni kanssa 100% läsnä. Ja koska hän rakastaa sinua.
Jos juuri nyt minun pitäisi määritellä perhe, se käsite olisi laaja. Siihen kuuluisi Peikko, Peikon äiti, oma äitini, oma siskoni perheineen, isoäitini, Pantteri, Pantterin vanhemmat, tyttäreni sekä Pörrö. Perheen ei aina tarvitse asua yhdessä ollakseen perhe.

Mutta niin, tämä on todellakin kamalin alkuvuosi elämästäni. Eikä tälle paskalle näy loppua.