Kotipalvelutyöntekijä ja nimetön lasu

 Lapsestani tehtiin lastensuojeluilmoitus. 
Taustaa: 

Lapseni kummisetä, Pörrö, oli selkäleikkauksessa 2.12.2021. Kaiken piti olla ihan rutiinia, ja hänen piti siitä toipua muutamassa viikossa. Kipujen piti jäädä leikkauspöydälle. 
Ei jäänyt kivut vaan tulivat kovempina, ja selkään kasvoi kyttyrä. Kyttyrä on nyttemmin saatu laskemaan, mutta moni asia on mennyt päin helvettiä. Pahimpana henkisenä kuormituksena varmaan se, että ennen hyvin toimelias, sosiaalisesti aktiivinen mies on nyt kotinsa vanki. Kouvola-kuusankoski väli ei onnistu ilman paaritaksia, ja kotona liikutaan rollaattorin ja kävelykeppien voimin. Hän ei pysty itse pukeutumaan, ja käsikin oireilee viime syksyisten toimien takia. 
Mutta niin. Hän on joutunut turvautumaan kotihoitoon. Kotihoidossa on sitten eräs ihminen joka on ottanut asiakseen todistaa että Pörrö pärjää yksin. Oli oikutellut että Pörrö voi viedä roskat itse (no ei sinne roskaluiskaa pitkin aitaukselle päässyt talvella, sillä kiinteistöhuolto ei ollut järin toimivaa..) Ja lisäksi hän on tiuskinut ja oikutellut että noin nuori mies pitää heitä passaajina ja kuluttaa resursseja. 
Sitten hän kyseli Pörröltä että miten Pörrö pystyy huolehtimaan pienestä lapsesta jos ei kerran itsestäänkään; Pörrö vastasi että tästä pikkuneidistä on enemmän apua kuin hyötyä. Kertoi että neiti auttaa häneltä housut illalla pois ja aamulla jalkaan jos on yökyläilemässä, ja että tämä vaihtaa vaipatkin itse. (Pissivaipan, ei kakkavaippaa. toim.huom.) Ja lisäksi on kehitykseltään hyvinkin edellä ikäisiään ja mm. auttaa ruuanlaitossa, pilkkoo nakkeja ja kuorii perunoita. (Jo 2-vuotiaana annoin hänelle hedelmäveitsen ensimmäisiä kertoja käteen ja hän auttoi siivoamaan kantarellit ja suppikset. Sama meininki jatkuu, hitain ja varmoin askelin.)  
Jos jotain kasvatuksesta olen oppinut isältäni niin sen että lapseen pitää uskoa ja luottaa, ja lapsen kykyjä tulee vahvistaa. Hän aikanaan siirrätti minulla hiivatin isoa alasinta paikasta toiseen, käytti kalassa, marjastamassa, antoi osallistua kaikkeen. 
Niin. Pörrö. Sitten tämä kotipalvelutyöntekijä viime viikolla meni käymään, tiputti jääkaapin ovesta rypsiöljypullon ja jätti sen siivoamatta. Soitin tiimiin, ja pyysin siivoamaan, Joku kävi pyyhkimässä vähän paperilla öljyjä pois lattialta, mutta eihän se paperilla mihinkään lähde. Hänellä oli kiire labraan, joten ei joutanut jäämään. Pörrö ihmetteli että miten voi liikkua keittiössä kun kepit luistavat. Ilmoitin että ei muuten liiku; paikalle tilattiin siivooja joka siivosi öljyn pois ja tästä aion laskuttaa kotipalvelua. Ei mene niin että voidaan jättää asiakkaita oman onnensa varaan jos virhe on selkeästi kotipalvelun. 
Tämän kotipalvelutyöntekijän ja Pörrön sananvaihdoille on muuten ainakin yhdelle kerroista myös ulkopuolinen, tuetun asumisen työntekijä, todistamassa tapahtunutta, jonka mielestä käytös ei tosiaan ole asiallista kotipalvelun mielestä. Tämä samainen kotipalvelutyöntekijä on ilmaissut mm. että Pörrön lääkityksellä pitäisi olla jo terve kuin pukki (ja edellisenä päivänä kipupolin lääkäri oli lähtenyt purkamaan kipulääkityksiä toimimattomana.... Vahvat opiaatit, mutta epäilen vahvasti että Pörröllä on opiaattiresistenssi kun ei edes pää mene sekaisin. Kyseessä on kuitenkin useita kipulääkkeitä joiden päiväannoksella kaataisi virtahevon vuoteeseen viikoksi.) Myös fysioterapian tarvetta oli päivitellyt ja kysellyt että miksei Pörrö mene sellaiseen. No menisi, jos ei olisi fyssarikäyntejä jouduttu siirtämään. Mainittakoon sivukaneettina että myös Pantterin fyssarikäynnit ovat siirtyneet ja on nyt murtuneen olkavarren takia tarvinnut sitäkin palvelua.. 8 viikkoa käyntien väli, koska aikoja ei meilläpäin nyt vaa ole. Tai ehkä työntekijöitä, koska aikoja on kummankin kohdalla jouduttu siirtämään. Mutta tämä ei siis mielestäni ole potilaasta johtuvaa vaan nimenomaan terveydenhuollon tilasta, ja siitä on kotipalvelutyöntekijän turha rääpiä päätään. Kotipalvelutyöntekijä on arvostellut mm. sitä että Pörrön pitäisi pystyä itse lämmittämään ruokansa (ja tarjoutui että voidaan jättää päiväkäynti väliin siten että hän aamulla asettaa ruuan valmiiksi mikroon niin Pörrö voi sitten iltapäivällä vaan klikata mikron päälle. Mahtaisi olla freesiä ja syömäkelpoista sapuskaa...) sekä ilmaisi että "minä olen nähnyt miten nopeasti tarvittaessa pystyt liikkumaan rollaattorin kanssa, joten turha siinä hidastella" yms. Hänen mielestään Pörröä on turha kuskata paaritaksilla pestäväksi, vaikka on tosiaan todettu että Pörrö ei pääse taloyhtiön saunatiloihin itsenäisesti peseytymään, eikä hän voi kylpyhuoneessaan peseytyä ennenkuin se on remontoitu liikuntarajoitteisella sopivaksi. (Myönnetty vammaispalvelujen puolelta ja toteutus on vaiheessa.) 

Tuo öljykatastrofi oli kuitenkin minulle se tekijä joka katkaisi kamelin selän. Soitin heidän palveluesimiehelleen k.o alueella ja vaadin palaveriä, jossa olisi paikalla useamman tahon ihminen,  Yhteistoimintapalaveria on siirrelty, eikä ole saatu järjestettyä nyt moneen kuukauteen. Yhden ainoan kerran sitä on joiuduttu siirtämään Pörrön takia, sillä hänellä oli aika rankka vatsatauti. 
Mutta niin, ilmaisin palveluesimiehelle että mielestäni suurin ongelma on se, (josta kertaalleen soitin aiemmin pari kk sitten) että kotipalvelutyöntekijöille ei ole selvää että Pörrön kunto vaihtelee kiputilojen mukaan hyvinkin paljon. Kerroin etten pidä asiallisena sitä, miten kyseinen hoitaja suhtautuu Pörröön, en koe että hän on pätevä arvostelemaan pystyykö Pörrö huolehtimaan minun lapsestani, tai mikä on Pörrön lääkityksen taso. 
Palveluesimies lupasi järjestää palaverin johon paikalle tulisi lisäksemme sairaanhoitajaa yms, jotta saisimme kuviota selvennettyä ja pohtisimme palvelutarpeen arviointia. Kerroin että Pörrö on saamassa myös henkilökohtaisen avustajan, (on jo myönnetty, työntekijä etsinnässä.) sekä hän on päässyt mm. vammaispalvelujen pariin. 

No, tämän puheluni ja valitusvirteni jälkeen kului muutama päivä ja sain sitten soiton lastensuojelun puolelta: lapseni on yökylässä usein ihmisen luona joka ei hänestä kykene huolehtimaan. Ilmoituksen sisällössä päästiin puoleen väliin ja täydensin loput; ilmoitus oli lähes sanasta sanaan samaa asiaa mitä kotipalvelutyöntekijä oli Pörrön kanssa keskustellut. Tosin sitä oli muokattu niin että "Lapsi laittaa itse ruokansa ja joutuu vaihtamaan itse vaippansa". jne. 
Keskustelimme lastensuojelun työntekijän kanssa ja sovimme palaverin 2.6 Pörrön luokse. Pyysin saada kopion lastensuojeluilmoituksesta ja sanoin että tämä on kiusaamismielessä ja kostomielessä tehty lastensuojeluilmoitus ja takana on kotipalvelun työntekijä, sillä kukaan muu ei tiedä edes milloin neiti kummisedällään yöpyy tai miten yöpymiset sujuvat. Ja ne ihmiset, jotka tuttavapiiriimme kuuluvat, luottavat Pörröön, eivätkä epäile hänen kykyään huolehtia lapsesta. Sen lisäksi että itse tiedän, että Pörrö osaa sanoa minulle ei. Ja kertaakaan yökyläilyä ei ole toteutettu vastoin lapsen tahtoa, ja ne toteutuvat yleensä lapsen nimenomaisesta pyynnöstä. Muistutin palaverissä että kyseessä on kuitenkin entinen aviomieheni, vaikka erostamme taitaa jo 10 vuotta olla vierähtänytkin. 
No, he tulivat samaan tulokseen että jatkotoimenpiteille ei ole tarvetta, ja korostivat että vanhemmat ensisijaisesti tietävät kyllä mihin voivat lapsensa jättää. 

Keskustelimme työntekijöiden kanssa siitä että ilmoitus on tehty nimenomaan nettilomakkeella, ja kymsotella on käytäntö että nettilomakkeeseen vaaditaan lapsen henkilötunnus. He kertoivat minulle mistä saan tehtyä lokipyynnön, sillä on varsin selvää että ilmoituksen tekijä on jostain selvittänyt lapseni henkilötunnuksen. Syntymäpäivän saa kyllä selville pikaisella someselauksellakin, mutta henkilötunnuksen loppuosaa ei kyllä ole ihan noin vaan saatavilla. Käsittääkseni edes lapsen isovanhemmat / kummisetä eivät sitä tiedä. 
No, tein lokipyynnön kymsoten arkistoon ja katsotaan mitä selviää.

Se, että minusta tehdään nimetön lastensuojeluilmoitus, ei tässä ole se ongelma. Ongelma on se, että tämän ilmoituksen pystyn nimenomaan yksilöimään kotipalvelutyöntekijään, jonka käytös on ollut hyvin ongelmallista. Lisäksi on huomioitavaa, että kotipalvelun työntekijä EI SAA TEHDÄ nimetöntä lastensuojeluilmoitusta, vaan hänen on tehtävä se omalla nimellään ja asemallaan mikäli huoli on todellakin herännyt. Sanoin lastensuojelun työntekijöille että jos itse olisin ollut hänen asemassaan ja olisin huolissani, ottaisin yhteyttä lapsen vanhempiin ensisijaisesti ja kysyisin, että ovatko varmoja että lapsi voi siellä yöpyä turvallisesti. Se EI ole nimettömän lastensuojeluilmoituksen paikka, koska tällöin avointa keskustelua asiasta ei synny. 
Ja koska hän on pystynyt katsomaan lapseni henkilötunnuksen, tiedän hänen olevan nimenomaan joku virallinen taho. Tästä ei ole mitään epäilystä. 
Nyt menee tovi että saan ne lokitiedot, ja sen jälkeen sitten käsittelemme jatkoa kotipalvelun sekä poliisin avustuksella. Tällä kertaa minä en nimittäin enää tätä niele. Sellainen vitutus ja stressi tuon ihmisen sanomisista ja toimista on tässä 6kk aikana noussut. 

Ja mainittakoon että olen nimettömiä lastensuojeluilmoituksia vastaan hyvin jyrkästi. Niillä aiheutetaan aivan tolkutonta stressiä ja niitä käytetään kiusanteon välineenä aivan jatkuvasti. Ihmiset eivät ymmärrä, miten kuormittavaa (paperityöt jne) turhien ilmoitusten setviminen on lastensuojelulle, sillä jokainen ilmoitus on kuitenkin kirjattava, tutkittava, käytävä läpi, selvitettävä ja edelleen kirjattava. Se ei ole 5 minuutin puhelu eikä yksi käynti. Se on helvetin monta työtuntia. 

En allekirjoittanut kansalaisaloitetta siitä että nimettömät lastensuojeluilmoitukset tulisi poistaa, ihan siitä syystä että mielestäni ilmoituksen tekijän henkilöllisyys, ilmiselvistä syistä, pitää pystyä salaamaan ilmoituksen kohteelta. Sen sijaan nimi mielestäni tulisi AINA jäädä viranomaisten tietoon, jotta voitaisiin ehkäistä se, että samat henkilöt eivät tehtaile näitä kiusallaan. Milloin ollaan huolissaan naapurin Martan vaatetuksesta ja milloin sitten viereisen kadun Patrikin kotioloista kun mopoillaan "yötä myöten" eli klo 18 jälkeen. 

Edelleen nostan hattua lastensuojelun työntekijöille ja olen pahoillani että olen ihminen jolla on tämmöisiin asioihin "maalitaulu selässä". Toki on mukavaa että alkaa lastensuojelun puolelta olla puoli työntekijäkuntaa hyvänpäivän tuttuina, mutta. Niin. Anteeksi. Kun olisin aikanaan tiennyt mitä kaikkea elämä heittää eteen, olisin toiminut monessa asiassa toisin, ja pääsisitte tekin helpommalla. 
Mutta nyt on vastaanotettava mitä tulee. Kiitos että jaksatte välittää, yritän kasvattaa tyttäreni niin että hän ei opi pelkoa teitä eikä muita viranomaisia kohtaan. 
Kotipalvelutyöntekijöissäkin tiedän olevan hyviäkin tyyppejä, itse olen vain sattunut törmäämään nyt liian moneen asennevammaiseen. (Se alkoi kun tein kotisiivouksia ja törmäsin asiakkaan luona nuoreen työntekijään joka petasi läpikustun peiton, läpimärä sellaisen, puhtaisiin lakanoihin ja sänkyyn. Sanoin että et sinä voi noin toimia, ja hän ilmoitti että ei tässä ole aikaa pyykkäriksi rueta. Soitin asiakkaan omaiselle, laitoin peiton ja lakanat pyykkiin.. Toivottavasti hän teki valituksen, minä en sitä tajunnut silloin tehdä. )

60 päivää

60 päivää banaania facebookilta vuosia vanhasta julkaisusta jonka alunperinkin oli tarkoitus olla humoristinen pläjäys kaverin seinällä. 

Mitä, varsinkin näin korona-aikana, facebook hyötyy tällaisesta sosiaalisesta eristämisestä? Kun kirppistelyt ja muu sosiaalinen toiminta tapahtuu lähinnä somessa ja eritoten facebookissa, mitä hyötyä siitä on että vuosia vanhojen, olkoonkin mauttomien päivitysten takia ihmiseltä katkaistaan tietyt sosiaaliset kontaktit? 

Facebookhan ei anna ihmisten selittää tilannetta mitenkään. En löytänyt mitään mahdollisuutta perustella miksi valitin päätöksestä: en minä kiistä ettäkö kuvaa ei olisi saanut poistaa. Mauton ja huono läppä, myönnän. Vaan haluaisin kovasti kyseenalaistaa että kun facebook antaa estoja näistä päivityksistä niin kuinka aiheellista se on? Yhteisönormeja voidaan muuttaa ja jatkossa aina voi toimia paremmin. Mutta mennyttä? Sitä ei voi. 

En koe olevani some-riippuvainen, mutta näin pienen lapsen äitinä, some-aikakautena covid-19 pandemian mainingeissa se on kuitenkin iso osa arkea. Jaetaan kuulumisia, kommentoidaan päivityksiä, myydään lapsen vanhoja vaatteita ja tavaroita, ostetaan uusia tavaroita. 

Isojen ryhmien ylläpitäjän roolissa ihan suoraan sanottuna vituttaa myös. 2kk poissa pelistä niin johan tuollaiset 20 000 ihmisen ryhmät kärsivät kun yksi ylläpitäjistä puuttuu. Antaisi mokoma alusta edes sen verran armoa että saisi roolituksia jaettua sitten muille ihmisille vaikka mykistäisikin minun ääneni.

Mutta ehkä nyt on hyvä hetki tosiaan aloittaa se elämä ilman facebookkia, sillä näitä Hitler-aiheisia julkaisuja löytyy aika paljon menneisyydestäni. 

Se, että yhteisönormeja on tiukennettu ja tarkennettu, ei tarkoita että ihmiset kykenisivät muuttamaan mennyttä. Kuinka moni käyttäjä edes tietää mistä voi tarkastella tuhansia, vuosia vanhoja julkaisuja, varsinkaan muiden seinille laittamiaan?  Minä en ainakaan. 

Minulla ei ole harmainta haisua miten niitä tulisi etsiä ja poistaa. 

Joten tulen jatkossakin saamaan satunnaisia banneja ja lopulta varmaan poistavat käyttäjätilini toistuvien rikkomusten vuoksi. 

Järkeä? Ei ole. Ei sitten yhtään hiventä.

 

Toukokuinen totuus

Joskus olotila on sellainen, että ei vaan ole enää sanoja kuvaamaan mitään. Silloin, ennenpitkää, kaikki paska purkautuu fyysisenä kipuna, sairautena, raivona, tai kuten minulla nyt; fyysisenä pahoinvointina.
Viime joulukuussa kun Pantteri muutti pois, otin odottavan kannan: katsotaan mitä tapahtuu, mitä tuleman pitää. Minusta tuntui etten voinut hallita mitään, vaan minun vaan pitää katsoa ja suhtautua. Peikko tuumasi minun ottavan koko tilanteen ihmeellisen rauhallisesti. Minä koin vain olevani voimaton; jos hän haluaa tilaa, hän saa tilaa. Jos hän haluaa pois luotani, niin hän menee pois luotani.

Hänellä oli siinä sitten säätöä yhden naisen kanssa.
Sitten tuli se syöpä-diagnoosi. En ollut varma sisimmässäni, olenko kumppani vai ystävä. Puhuimme asiasta, ja hän sanoi että olemme yhdessä edelleen. En silti voinut olla varma, sillä taakse mahtui muutama asia jotka voidaan laskea totuuden muuntelemiseksi tai väärinkäsitykseksi. Totuutta on mahdoton tietää. Ihmiset ovat mitä ovat, puhuvat paskaa, haluavat elää toisten draamasta ja luovat sitä sitten niissä kohtaa kun heille antaa vaikutusvaltaa asian suhteen. Emme käsitelleet asiaa sen enempää siinä kohtaa, joten..

Jonkun aikaa kipuilin, ja minusta tuntuu että Pantterikin kipuili. Yhteydenpito on ollut koronan takia lähinnä hyvin rajoittunutta. Koronan ja sen takia, että syöpähoitojen takia Pantterin immuniteetti on alentunut, joten hän on vahvasti riskiryhmää. En päässyt mukaan sairaalaan leikkauksen jälkeisiin tapaamisiin, koska tukihenkilöitä ei mieluiten sallittu olevan läsnä. Eikä Pantteri tarvinnut enää kyytiänikään sytostaattien alkaessa.. Ehkä siitä johtuen tunsin itseni tarpeettomaksi. Sen lisäksi että kaikki voimavarani menivät asian prosessointiin sekä lapsen kanssa arjessa selviämiseen. Peikkohan on suuren osan viikosta reissuhommissa, joten käytännön toimien suhteen olen työssäkäyvä yksinhuoltaja, vaikken sitä virallisesti olekaan.

Loittonimme, ja tappelimme. Sanoimme pahoja asioita. Epäilin kaikkea. Hän sanoi ettei halua jatkaa kanssani.

Menin käymään kuitenkin, sillä halusin että hän sanoo sen minulle päin naamaa. Toisaalta, halusin myös hetken pitää kiinni. Juttelimme, ja pyysin että ei tehdä eropäätöstä vielä. Että tiedän, että hänellä on epävarma olo, ja uskon että se on pelko joka puhuu. Mutta että ollaanhan yhdessä vielä, kunnes hoidot ovat ohi, sillä silloin voin olla varma että hän todella haluaa erota koska ei halua olla minun kanssani, eikä vaan "varmuuden vuoksi" pelkojen ja kaiken paskan takia.

Saan ajoittain kommenttihyökkäyksiä blogiini, milloin mistäkin aiheesta. Luen ne, ja useimmiten poistan. En jaksa niitä juuri ruotia. En äitiyttäni, en parisuhdettani, en mitään. Joskus jos jossain jotain järkevää on, saatan kommentoida joko julkaisten kommentin tai ottaa kommentin vaikka blogitekstin alle. Harvoin siellä kuitenkaan mitään järkevää on.

Pantteri ei ole minulle puhunut kovinkaan paljoa fiiliksistään, joten minua pelottaa aivan helvetisti se, että hän puhuu jollekin muulle. Jollekulle, josta on tulossa tärkeämpi kuin minusta. Jollekin, jolla on aikaa kuunnella, aikaa omistautua. Jollekin, jolla ei ole rintamamiestaloa, sairasta kroppaa, eläinlaumaa ja lasta. Jollekin, jolla on perusta kunnossa ja mieli kasassa.

Jollekin, joka osaa pukea hänelle sanoiksi kaiken sen, mitä minä en osaa.

Tänään olisin halunnut sännätä sairaalaan, sillä hän sai komplikaatioita solumyrkyistä. Olisin halunnut sännätä sinne, pitää kiinni, rutistaa enkä päästää pois. Olisin halunnut mennä ja hakea hänet kotiin. Köyttää itseeni kiinni, pakottaa olemaan vain ja ainoastaan minun.

Joku kysyi että eikö se olekaan sitten avointa suhdetta?
On se. Nyt vaan myönnän olevani useista eri syistä niin helvetin hukassa, että minä en kykene jakamaan häntä. Minä en ole valmis menettämään minuuttiakaan siitä ajasta, jonka hän on sellaisissa voimissa että jaksaa jutella. En ole valmis jakamaan hänen ajatuksiaan kenenkään kanssa. En ole valmis antamaan kenenkään muun pitää häntä kädestä, kuunnella hänen huoliaan.. En ole valmis ottamaan tähän mitään metamuruja, sillä minä en ole löytänyt aikaa prosessoida sitä pelkoa, että jos hän, lapseni isä, ei olekaan enää kanssani tämän jälkeen. Sitä pelkoa, että hän ei olekaan enää olemassa tämän kaiken jälkeen...
Ei minulla ole voimia uusiin ihmissuhteisiin. Joten nyt olen löytänyt itsestäni menettämisen pelon myötä mustasukkaisen, kiukuttelevan ja oikuttelevan ämmän joka ei kykene realistiseen ajatteluun.

Jos jompikumpi, Pantteri tai Peikko, haluaisivat seksiä jonkun kanssa, en laittaisi vastaan. Senkun. Kuten tänään erästä poly-ihmistä lohdutin uuden äärellä: Vaikka se kumppani lähtisi ja harrastaisi seksiä tänään toisen kanssa, se ei tee sitä siksi että korvaisi seksin joka tapahtuu Sinun kanssasi. Se seksi muiden kanssa on aina lisänä, ei sen sijaan.
Mutta juuri nyt en varmaan kestäisi sitäkään, että Peikko toisi uuden ihmisen kuvioihin. Muutoin kuin seksin suhteen. En usko että psyykkeeni vaan riittäisi kestämään yhtään mitään muuta juuri nyt. Ja olemme onneksi puhuneet siitä, millainen sen ihmisen pitäisi olla jotta homma toimisi. Eikä Peikko taida ketään etsiä, tai halutakaan, paitsi ehkä vain satunnaiseen kanssakäymiseen.

Sen sijaan Pantterin pelkään etsivän. Ei suinkaan lisäkseni, rinnallemme, vaan minun tilalleni.

Tiedän, että suureksi osaksi tämä on omaa epävarmuuttani, omia päänsisäisiä ajatusmaailmojani ja oman menettämisen pelkoni heijastumaa. Mutta se ei vie pois mitään riittämättömyyden tunteitani, ei sitä faktaa että yksikään ihminen ei ole koskaan sanonut lähtevänsä pois luotani ja sitten pyynnöstäni jäänyt. Enkä usko siihen että historia osaa muuttaa kulkusuuntaansa.

Jos kommenttivyöryä ja pahantahtoisia ihmisiä ei olisi siellä ruudun toisella puolella jossain, olisin ehkä kirjoittanut toisin. Olisin ehkä huutanut ääneen miten saatanasti minua pelottaa. Miten paljon ahdistaa. Miten sydämeni hakkaa vieläkin, kun kuulin että Pantterilla oli komplikaatioita. Miten helvetin tuskaiselta, puristavalta tuntuu ajatus toisen menettämisestä. Miten rakastan niin paljon että en tiedä miten päin olisin.
Kuulen olevani vitsi, miten kaupungissamme nauretaan minulle. Onko sillä väliä? Ei tänään. Vaikka tämä kaikki kaatuisi niskaan, vaikka koko maailmani romahtaisi, juuri tänään en halua muuta kuin huutaa ääneen miten saatanan epäreilu paikka tämä helvetin maailma on. Että on olemassa koronaa joka estää minua olemasta rakkaani vierellä. Joka estää meitä olemasta perheenä yhdessä silloin kun tiedän, että sitä tarvittaisiin.
Enkä minä tiedä, onko tämän kaiken jälkeen enää meitä. En tiedä, miten kaiken tämän jälkeen perhe määritellään..

Mutta tiedän, että juuri nyt en ole avoin mieleltäni. Tiedän olevani sairaalloisen mustasukkainen, kusipäinen ja itsekeskeinen ihminen. Omistushaluinen paskapää joka haluaa työntää jokaisen Pantterin lähelle pyrkivän naispuoleisen olennon kymijokeen betonisaappaat jalassa.

...Ehkä siinä on myös ripaus suojelunhalua. Koska yksikään ihminen ei saa satuttaa minulle tärkeitä ihmisiä.

Lisänsä tähän tuo tuo rakastettu appiukko. Ja sarkasmiahan tämä oli, tietenkin.

Aikanaan kun seurustelin Pörrön kanssa, kävimme pari kertaa kuukaudessa "mustikkamummon" ja "mustikkapapan" luona kylässä. He tilasivat meille aina ajoittain kouvolan sanomia ja juttelimme niitä näitä. Vaihdoimme mummon kanssa reseptejä ja puhuimme papan kanssa politiikkaa.
Ajat muuttuivat, he erosivat. Pappa muutti palveluasumiseen. Jatkoin kyläilyä Peikon kanssa, ja Pörrönkin kanssa kävimme yhdessä. Sittemmin Pappa kuoli.
Eron hetkellä Mummo muutti tuon nykyisen appiukkoni luokse asumaan ja kääntyi minua vastaan, toki kuvitellen kaikenlaista mikä ei ollut totta. Näistä puhuimme Peikon ja Pörrön kanssa, emmekä lähteneet oikomaan. Vanhukset saavat pitää toisinaan uskomuksensa.
Ja nyt mummo on kuollut.

Peikkoa pyydettiin kantamaan arkkua. Peikko pohti että ei ollut kovin hyvät  nuo välit loppuajasta.. Minä sanoin Peikolle että tottakai hän kunnioittaa Mummon muistoa menemällä paikalle ja kantamalla arkun. Jos muistotilaisuus on, sinne ei tarvitse ottaa osaa, mutta hän kunnioittaa sitä mustikkamummoa joka oli olemassa lapsuuden ja nuoruuden, josta aivan taatusti on hyviä muistoja läjäpäin, koska niitä kerkesi kertyä minullekin.
Appiukko ilmoitti että koska mummo ei minusta pitänyt, minä en saa mennä hautajaisiin.

Ei sillä, minä osaan hyvästit käydä kuiskaamassa yksinkin haudalla, minä en siihen seremonioita tarvitse. Mutta se fakta, että minä en saa seistä sielläkään mieheni rinnalla, tukena, saa minut näkemään punaista. Minä tiedän, etten tule olemaan mieheni rinnalla kun appiukkoa haudataan. Vaan enpä minä ole kieltämässä appiukkoa tulemasta ex-vaimonsa hautajaisiin, jos niin huonosti käy, että anoppi kepsahtaa ennen appea.

Mutta koska olen tuolle suvun osalle vähintäänkin paaria-luokkaa, niin.. Niin.

Onko minusta yhtään mihinkään?

Mitä helvettiä tekee naisella, joka ei voi olla tukena syövän keskellä? Sukulaisen kuoleman keskellä?

Mitä vittua minulla tekee?!

Kun koko ikänsä on yrittänyt vain merkitä jollekin ihmiselle jotakin elämää suurempaa, olla riittävä, hyväksytty ja tehdä jonkun elämästä elämisen arvoista, niin tällä hetkellä turhautuminen on kovempaa kuin koskaan elämässäni. Eikä minulla ole mitään keinoa käsitellä koko tilannetta.
Joten mitä minä teen kun tyttäreni nukkuu, kuten tänä iltana?
Itken silmäni turvoksiin kaipauksesta, itsesäälistä ja ikävästä. Itken, yritän kasata itseni uuteen päivään ja vakuuttaa että olen riittävän hyvä äiti, vaikken tänään kerännytkään leluja lattialta. Riittävän hyvä äiti koska istuin lattialle leikkimään kolmeksi tunniksi, vaikka olisi pitänyt tiskata, siivota, pyykätä.. Käydä töissä.


Ja on minulla isoäiti, jolla on tasan kuukauden päästä 95-vuotispäivä. Enkä voi tavata häntä useinkaan, koska korona-rajoitukset. En voi viedä hänen lapsenlapsenlastansa leikkimään juuri nyt. He eivät ole nähneet viikkokausiin. Enkä voi tilanteelle mitään.. En voi vaarantaa isoäitini henkeä, sillä en tiedä mitä pöpöjä kannan.. En tiedä mitä tyttäreni kantaa. En voi kun uskoa suosituksia.

Ja Pörrö, kun luet tätä: Kiitos niin hiton paljon ettei sille ole sanoja. Olit tänään kummityttäresi kanssa jotta sain siivottua keittiön, laitettua ruokaa ja pyykättyä ilman huonoa omaatuntoa, koska tiedän, että olet tyttäreni kanssa 100% läsnä. Ja koska hän rakastaa sinua.
Jos juuri nyt minun pitäisi määritellä perhe, se käsite olisi laaja. Siihen kuuluisi Peikko, Peikon äiti, oma äitini, oma siskoni perheineen, isoäitini, Pantteri, Pantterin vanhemmat, tyttäreni sekä Pörrö. Perheen ei aina tarvitse asua yhdessä ollakseen perhe.

Mutta niin, tämä on todellakin kamalin alkuvuosi elämästäni. Eikä tälle paskalle näy loppua.

Liikkumisen ihanuus

Kaikkea sitä ihminen on kropalleen elämänsä aikana tehnyt.
Oma ongelmani oli se, että kukaan ei mahdollistanut liikuntaa silloin myöhäislapsuudessa ja teini-iässä. Ei ollut pyörää, ei salille pääsyä, ei mitään ryhmäliikuntajuttuja. Maailma oli kovin erilainen. Se mahdollisti ihan erilaisen itsensä laiminlyömisen silloin mitä nykyään. Nykyisin uhkana olisi varmaankin jäädä siihen television / muun ruutuajan ääreen ja olla liikkumatta.

Mutta vuosien laiminlyönnin jälkeen löysin kolmenkympin korvilla kuntosalin taas uudestaan. Ladyline oli tosiaan paikka johon olisin voinut muuttaa asumaan! Tuoksu, puhtaus, liikkumisen riemu. Ihan vain kuukausimaksun hinnalla! Täydellisyyttä. Päivässä meni helposti 2-4 tuntia liikkuessa. En olisi halunnut enää olla ilman.

Painonpudotuksesta en välittänyt tuon taivaallista, oli ihana vain tanssia, joogata, välillä treenata toki lihaksia ja yleiskuntoakin. Oli tuoksupalloja, flexibaria ja kaikenlaisia ihania laitteitakin.

Mutta. Sitten se selkä meni. Ja seuraavaksi ranteet. Sitten tuli jalkojen kivut ja parin vuoden tutkimusten jälkeen kipupolin kautta osaava reumalääkäri joka viimein kuunteli kun itkin että en enää kohta kykene kävelemään. Hän kuunteli ja ennenkaikkea kuuli kun sanoin että maksoin jo tosiaan personal trainerille että mikä hiivatti on kun en pääse enää mitenkäänpäin liikkumaan ja olemaan.
Hän löysi sitten lonkastani rustokasvaimet. Niistä piti päästä eroon loppuvuodesta 2017, mutta silloin havaittiin että olen raskaana. Sitten menikin synnytyksestä toipumiseen vuosi.
Nyt sitten kävin lääkärillä ja sain uuden lähetteen leikkauksen arviointiin. Sanoin tekeväni mitä vain, jotta pääsisin näistä kivuista ja rajotteista edes osittain eroon; jos se vaatii painonpudotusta niin minähän sitten olen vaikka pussikeittokuurilla tarpeen vaatiessa. Katsotaan mitä tuleman pitää sitten.. Laihdutusleikkauksiakin on vuosien saatossa minulle kaupiteltu, mutta siihen en ole suostunut, enkä suostu. Olen sitä mieltä että nykylääketieteen keinoin on löydettävä se keino jolla saan kroppani siihen kuntoon että pääsen liikkumaan.

Askelpituuteni on nykyisellään noin 20 senttiä. Kivut tulevat sitten puolen tunnin hipsutuskävelyn jälkeen, joten kovin kauas ei tämä kodin ulkoinen toimintasäde ilman autoa ylety. Kun laskee että puolessa tunnissa ottaa hitaita, 20 sentin askeleita, niin tietäähän siinä että koirat eivät jaksa, minä en jaksa, kukaan ei jaksa. Ihan paskaa. Terveisin ihminen joka iltalenkikseen vielä 7 vuotta sitten kävi kävellen tanskandogginsa kanssa iltakahvilla 13km suuntaansa.

Tämä sopeutuminen siihen, että en vain enää kykene nostamaan kahvakuulaa, en ottamaan askelia sivuille, hyvin vähän taakse saati minnekään eteenpäinkään, on ollut melko kivistä. Itkuja, turhautumista ja negatiivisuutta ihan perkeleesti, jos suoraan sanotaan. Tuntuu että ajatus kulkee kuin tervassa. Ei marjastamista, ei kunnolla sienestämistä, ei koirien kanssa päivittäisiä metsälenkkejä. Minusta tuntuu että elämästäni on murennettu kaikki iloa tuovat asiat pala kerrallaan. Seksikään ei huvita, kun tuntuu että siinäkin asennot ovat rajoitetut. Ja ei, eivät tämän hyllyvän vatsani ja mielikuvituksettomuuteen jumiutuneen mieleni takia, vaan näiden vääräsääristen koipieni lantioon yhdistävien kasvainten runtelemien lonkkien takia. Että naiset hoi, fiskarssit auki niille miehillenne jos vaan kroppa suo.

Luottolääkärini Jouko Leppänen sanoi yhden maagisen lauseen kuukausi taaksepäin; "Sinä kuitenkin kävelet".
Ja se on totta: minä kuitenkin kävelen. Sinnikkäästi kerran viikkoon vähän pitemmän lenkin. Satunnaisesti lähisalelle 900m (eli ajallisesti 45minuuttia..) ja kaupassakin ympäriinsä.
En parkkeeraa autoa kauimpaan parkkiin todellakaan, mutta käyn isoissa automarketeissa kaupassa n.kerran viikossa, sillä siellä lampsin sitten tunnin verran ostoksiani tehden. Kukaan ei kysy mitään jos hetkeksi istahdan prisman penkille, korkeintaan mulkoilevat että kettuako tuo läski tuossa läähättää, jättäisi keksit ja karkit vähemmälle.
Mutta nuo Leppäsen sanat avasivat kuitenkin taas pääni ajattelemaan että niin, minä tosiaan kykenen vielä johonkin, sillä kaikki eivät kykene. Minun tulisi nyt ihan oikeasti olla tyytyväinen siihen, että kaikkea ei ole viety, vaikka se siltä tuntuu synkimpinä hetkinä.

Mutta todellisuudessa olen kroppani kanssa täysin jumissa. Kaipaan niin kovin salille että itkettää. Aivot eivät enää toimi, mikään ei toimi. Olisi edes dvd mallia "Aerojumppaa Anne Pohtamon tahtiin", mutta kun ei. Lonkan liikkuvuus on niin rajoittunutta.

Olen vakaasti päättänyt että opetan lastani kyllä liikkumaan kaikin tavoin. Haluan hänen kokeilevan rajojaan, opetan rakastamaan luonnossa liikkumista ja kieppumaan telinevoimistelussa. Liekö sitä sellaista nyt edes sinällään tosiaan on kouluissakaan, mutta jotain kiipeilytelineitä edes leikkipuistoissa. Aion opettaa vanhoja leikkejä, polttopallot ja kirkonrotat. Opetan venyttelyn, tarpeellisen levon merkityksen. Kerron itsepuolustuslajeista, joukkuepeleistä, joogasta, pilateksesta, hiihtämisestä, luistelusta, juoksusta.. Annan hänen kokeilla rajojaan niin paljon kun vaan kykenen mahdollistamaan, ja annan hänen löytää oman lajinsa. Hän ei saa jäädä koululiikunnan varaan. Ei missään ikävaiheessa.

No mutta.. Ehkä se on vain oltava ja odotettava että saan edes osan kropastani kuntoon. Mutta kun en jaksaisi. En haluaisi. Mutta kun ne fyysiset rajoitteet ovat ihan oikeasti olemassa.
Toistaiseksi sitten on tapahduttava tämän salillä käymisen joko ajatuksissa tai vaikka Jehovan todistajien valtakunnansaleilla. Joku tosin kerkesi informoida että ei siellä kroppaansa terveeksi saa, vain ja ainoastaan mielensä kipeäksi. Jätetään siis sekin väliin...