Toukokuinen totuus

Joskus olotila on sellainen, että ei vaan ole enää sanoja kuvaamaan mitään. Silloin, ennenpitkää, kaikki paska purkautuu fyysisenä kipuna, sairautena, raivona, tai kuten minulla nyt; fyysisenä pahoinvointina.
Viime joulukuussa kun Pantteri muutti pois, otin odottavan kannan: katsotaan mitä tapahtuu, mitä tuleman pitää. Minusta tuntui etten voinut hallita mitään, vaan minun vaan pitää katsoa ja suhtautua. Peikko tuumasi minun ottavan koko tilanteen ihmeellisen rauhallisesti. Minä koin vain olevani voimaton; jos hän haluaa tilaa, hän saa tilaa. Jos hän haluaa pois luotani, niin hän menee pois luotani.

Hänellä oli siinä sitten säätöä yhden naisen kanssa.
Sitten tuli se syöpä-diagnoosi. En ollut varma sisimmässäni, olenko kumppani vai ystävä. Puhuimme asiasta, ja hän sanoi että olemme yhdessä edelleen. En silti voinut olla varma, sillä taakse mahtui muutama asia jotka voidaan laskea totuuden muuntelemiseksi tai väärinkäsitykseksi. Totuutta on mahdoton tietää. Ihmiset ovat mitä ovat, puhuvat paskaa, haluavat elää toisten draamasta ja luovat sitä sitten niissä kohtaa kun heille antaa vaikutusvaltaa asian suhteen. Emme käsitelleet asiaa sen enempää siinä kohtaa, joten..

Jonkun aikaa kipuilin, ja minusta tuntuu että Pantterikin kipuili. Yhteydenpito on ollut koronan takia lähinnä hyvin rajoittunutta. Koronan ja sen takia, että syöpähoitojen takia Pantterin immuniteetti on alentunut, joten hän on vahvasti riskiryhmää. En päässyt mukaan sairaalaan leikkauksen jälkeisiin tapaamisiin, koska tukihenkilöitä ei mieluiten sallittu olevan läsnä. Eikä Pantteri tarvinnut enää kyytiänikään sytostaattien alkaessa.. Ehkä siitä johtuen tunsin itseni tarpeettomaksi. Sen lisäksi että kaikki voimavarani menivät asian prosessointiin sekä lapsen kanssa arjessa selviämiseen. Peikkohan on suuren osan viikosta reissuhommissa, joten käytännön toimien suhteen olen työssäkäyvä yksinhuoltaja, vaikken sitä virallisesti olekaan.

Loittonimme, ja tappelimme. Sanoimme pahoja asioita. Epäilin kaikkea. Hän sanoi ettei halua jatkaa kanssani.

Menin käymään kuitenkin, sillä halusin että hän sanoo sen minulle päin naamaa. Toisaalta, halusin myös hetken pitää kiinni. Juttelimme, ja pyysin että ei tehdä eropäätöstä vielä. Että tiedän, että hänellä on epävarma olo, ja uskon että se on pelko joka puhuu. Mutta että ollaanhan yhdessä vielä, kunnes hoidot ovat ohi, sillä silloin voin olla varma että hän todella haluaa erota koska ei halua olla minun kanssani, eikä vaan "varmuuden vuoksi" pelkojen ja kaiken paskan takia.

Saan ajoittain kommenttihyökkäyksiä blogiini, milloin mistäkin aiheesta. Luen ne, ja useimmiten poistan. En jaksa niitä juuri ruotia. En äitiyttäni, en parisuhdettani, en mitään. Joskus jos jossain jotain järkevää on, saatan kommentoida joko julkaisten kommentin tai ottaa kommentin vaikka blogitekstin alle. Harvoin siellä kuitenkaan mitään järkevää on.

Pantteri ei ole minulle puhunut kovinkaan paljoa fiiliksistään, joten minua pelottaa aivan helvetisti se, että hän puhuu jollekin muulle. Jollekulle, josta on tulossa tärkeämpi kuin minusta. Jollekin, jolla on aikaa kuunnella, aikaa omistautua. Jollekin, jolla ei ole rintamamiestaloa, sairasta kroppaa, eläinlaumaa ja lasta. Jollekin, jolla on perusta kunnossa ja mieli kasassa.

Jollekin, joka osaa pukea hänelle sanoiksi kaiken sen, mitä minä en osaa.

Tänään olisin halunnut sännätä sairaalaan, sillä hän sai komplikaatioita solumyrkyistä. Olisin halunnut sännätä sinne, pitää kiinni, rutistaa enkä päästää pois. Olisin halunnut mennä ja hakea hänet kotiin. Köyttää itseeni kiinni, pakottaa olemaan vain ja ainoastaan minun.

Joku kysyi että eikö se olekaan sitten avointa suhdetta?
On se. Nyt vaan myönnän olevani useista eri syistä niin helvetin hukassa, että minä en kykene jakamaan häntä. Minä en ole valmis menettämään minuuttiakaan siitä ajasta, jonka hän on sellaisissa voimissa että jaksaa jutella. En ole valmis jakamaan hänen ajatuksiaan kenenkään kanssa. En ole valmis antamaan kenenkään muun pitää häntä kädestä, kuunnella hänen huoliaan.. En ole valmis ottamaan tähän mitään metamuruja, sillä minä en ole löytänyt aikaa prosessoida sitä pelkoa, että jos hän, lapseni isä, ei olekaan enää kanssani tämän jälkeen. Sitä pelkoa, että hän ei olekaan enää olemassa tämän kaiken jälkeen...
Ei minulla ole voimia uusiin ihmissuhteisiin. Joten nyt olen löytänyt itsestäni menettämisen pelon myötä mustasukkaisen, kiukuttelevan ja oikuttelevan ämmän joka ei kykene realistiseen ajatteluun.

Jos jompikumpi, Pantteri tai Peikko, haluaisivat seksiä jonkun kanssa, en laittaisi vastaan. Senkun. Kuten tänään erästä poly-ihmistä lohdutin uuden äärellä: Vaikka se kumppani lähtisi ja harrastaisi seksiä tänään toisen kanssa, se ei tee sitä siksi että korvaisi seksin joka tapahtuu Sinun kanssasi. Se seksi muiden kanssa on aina lisänä, ei sen sijaan.
Mutta juuri nyt en varmaan kestäisi sitäkään, että Peikko toisi uuden ihmisen kuvioihin. Muutoin kuin seksin suhteen. En usko että psyykkeeni vaan riittäisi kestämään yhtään mitään muuta juuri nyt. Ja olemme onneksi puhuneet siitä, millainen sen ihmisen pitäisi olla jotta homma toimisi. Eikä Peikko taida ketään etsiä, tai halutakaan, paitsi ehkä vain satunnaiseen kanssakäymiseen.

Sen sijaan Pantterin pelkään etsivän. Ei suinkaan lisäkseni, rinnallemme, vaan minun tilalleni.

Tiedän, että suureksi osaksi tämä on omaa epävarmuuttani, omia päänsisäisiä ajatusmaailmojani ja oman menettämisen pelkoni heijastumaa. Mutta se ei vie pois mitään riittämättömyyden tunteitani, ei sitä faktaa että yksikään ihminen ei ole koskaan sanonut lähtevänsä pois luotani ja sitten pyynnöstäni jäänyt. Enkä usko siihen että historia osaa muuttaa kulkusuuntaansa.

Jos kommenttivyöryä ja pahantahtoisia ihmisiä ei olisi siellä ruudun toisella puolella jossain, olisin ehkä kirjoittanut toisin. Olisin ehkä huutanut ääneen miten saatanasti minua pelottaa. Miten paljon ahdistaa. Miten sydämeni hakkaa vieläkin, kun kuulin että Pantterilla oli komplikaatioita. Miten helvetin tuskaiselta, puristavalta tuntuu ajatus toisen menettämisestä. Miten rakastan niin paljon että en tiedä miten päin olisin.
Kuulen olevani vitsi, miten kaupungissamme nauretaan minulle. Onko sillä väliä? Ei tänään. Vaikka tämä kaikki kaatuisi niskaan, vaikka koko maailmani romahtaisi, juuri tänään en halua muuta kuin huutaa ääneen miten saatanan epäreilu paikka tämä helvetin maailma on. Että on olemassa koronaa joka estää minua olemasta rakkaani vierellä. Joka estää meitä olemasta perheenä yhdessä silloin kun tiedän, että sitä tarvittaisiin.
Enkä minä tiedä, onko tämän kaiken jälkeen enää meitä. En tiedä, miten kaiken tämän jälkeen perhe määritellään..

Mutta tiedän, että juuri nyt en ole avoin mieleltäni. Tiedän olevani sairaalloisen mustasukkainen, kusipäinen ja itsekeskeinen ihminen. Omistushaluinen paskapää joka haluaa työntää jokaisen Pantterin lähelle pyrkivän naispuoleisen olennon kymijokeen betonisaappaat jalassa.

...Ehkä siinä on myös ripaus suojelunhalua. Koska yksikään ihminen ei saa satuttaa minulle tärkeitä ihmisiä.

Lisänsä tähän tuo tuo rakastettu appiukko. Ja sarkasmiahan tämä oli, tietenkin.

Aikanaan kun seurustelin Pörrön kanssa, kävimme pari kertaa kuukaudessa "mustikkamummon" ja "mustikkapapan" luona kylässä. He tilasivat meille aina ajoittain kouvolan sanomia ja juttelimme niitä näitä. Vaihdoimme mummon kanssa reseptejä ja puhuimme papan kanssa politiikkaa.
Ajat muuttuivat, he erosivat. Pappa muutti palveluasumiseen. Jatkoin kyläilyä Peikon kanssa, ja Pörrönkin kanssa kävimme yhdessä. Sittemmin Pappa kuoli.
Eron hetkellä Mummo muutti tuon nykyisen appiukkoni luokse asumaan ja kääntyi minua vastaan, toki kuvitellen kaikenlaista mikä ei ollut totta. Näistä puhuimme Peikon ja Pörrön kanssa, emmekä lähteneet oikomaan. Vanhukset saavat pitää toisinaan uskomuksensa.
Ja nyt mummo on kuollut.

Peikkoa pyydettiin kantamaan arkkua. Peikko pohti että ei ollut kovin hyvät  nuo välit loppuajasta.. Minä sanoin Peikolle että tottakai hän kunnioittaa Mummon muistoa menemällä paikalle ja kantamalla arkun. Jos muistotilaisuus on, sinne ei tarvitse ottaa osaa, mutta hän kunnioittaa sitä mustikkamummoa joka oli olemassa lapsuuden ja nuoruuden, josta aivan taatusti on hyviä muistoja läjäpäin, koska niitä kerkesi kertyä minullekin.
Appiukko ilmoitti että koska mummo ei minusta pitänyt, minä en saa mennä hautajaisiin.

Ei sillä, minä osaan hyvästit käydä kuiskaamassa yksinkin haudalla, minä en siihen seremonioita tarvitse. Mutta se fakta, että minä en saa seistä sielläkään mieheni rinnalla, tukena, saa minut näkemään punaista. Minä tiedän, etten tule olemaan mieheni rinnalla kun appiukkoa haudataan. Vaan enpä minä ole kieltämässä appiukkoa tulemasta ex-vaimonsa hautajaisiin, jos niin huonosti käy, että anoppi kepsahtaa ennen appea.

Mutta koska olen tuolle suvun osalle vähintäänkin paaria-luokkaa, niin.. Niin.

Onko minusta yhtään mihinkään?

Mitä helvettiä tekee naisella, joka ei voi olla tukena syövän keskellä? Sukulaisen kuoleman keskellä?

Mitä vittua minulla tekee?!

Kun koko ikänsä on yrittänyt vain merkitä jollekin ihmiselle jotakin elämää suurempaa, olla riittävä, hyväksytty ja tehdä jonkun elämästä elämisen arvoista, niin tällä hetkellä turhautuminen on kovempaa kuin koskaan elämässäni. Eikä minulla ole mitään keinoa käsitellä koko tilannetta.
Joten mitä minä teen kun tyttäreni nukkuu, kuten tänä iltana?
Itken silmäni turvoksiin kaipauksesta, itsesäälistä ja ikävästä. Itken, yritän kasata itseni uuteen päivään ja vakuuttaa että olen riittävän hyvä äiti, vaikken tänään kerännytkään leluja lattialta. Riittävän hyvä äiti koska istuin lattialle leikkimään kolmeksi tunniksi, vaikka olisi pitänyt tiskata, siivota, pyykätä.. Käydä töissä.


Ja on minulla isoäiti, jolla on tasan kuukauden päästä 95-vuotispäivä. Enkä voi tavata häntä useinkaan, koska korona-rajoitukset. En voi viedä hänen lapsenlapsenlastansa leikkimään juuri nyt. He eivät ole nähneet viikkokausiin. Enkä voi tilanteelle mitään.. En voi vaarantaa isoäitini henkeä, sillä en tiedä mitä pöpöjä kannan.. En tiedä mitä tyttäreni kantaa. En voi kun uskoa suosituksia.

Ja Pörrö, kun luet tätä: Kiitos niin hiton paljon ettei sille ole sanoja. Olit tänään kummityttäresi kanssa jotta sain siivottua keittiön, laitettua ruokaa ja pyykättyä ilman huonoa omaatuntoa, koska tiedän, että olet tyttäreni kanssa 100% läsnä. Ja koska hän rakastaa sinua.
Jos juuri nyt minun pitäisi määritellä perhe, se käsite olisi laaja. Siihen kuuluisi Peikko, Peikon äiti, oma äitini, oma siskoni perheineen, isoäitini, Pantteri, Pantterin vanhemmat, tyttäreni sekä Pörrö. Perheen ei aina tarvitse asua yhdessä ollakseen perhe.

Mutta niin, tämä on todellakin kamalin alkuvuosi elämästäni. Eikä tälle paskalle näy loppua.

Mitä jos..

Aina sanotaan että pitäisi kulkea toisen saappaissa, jotta voi arvostella toisen tekemiä valintoja. Pitäisi tietää kaikki se, mitä ei tiedä, jotta voisi kyetä ymmärtämään täysin toisen tekemiä valintoja. Pitäisi hahmottaa ajankulu, ajatukset kaikki..

En voi antaa sellaista tietämystä kenellekään. En voi kuvailla tilanteita niin selvästi, että kukaan ymmärtäisi mitä käyn läpi, tai edes miltä minusta tuntuu. Mutta jostain syystä, jota en tiedä itsekään, aion yrittää.

Miltä sinusta tuntuisi aina olla syypää kaikkeen muiden silmissä? Pyyteettä hoidan isoäitiäni, käyn kaupassa, hoidan virastoasioita, setvin laskuja jotka hän heittää roskikseen kertomatta minulle. Selvittelen miksei hän mene pesulle, ja mihin hänen ruokansa ja rahansa häviävät. Kokkaan hänelle tai vien mikroaterioita. Vaihdan lakanat. Siivoan toisinaan.
Hän on muistisairas, mutta hän asuu kotonaan. Yksin.

Vähintään kerran viikkoon saan viestin tai soiton joko isältäni, hänen veljeltään tai yhdeltä siskoltaan jonka sisältö on sama, vaikka sanat vaihtelevat. Olen isoäitiä hyväksikäyttävä huora. Siinä se.
Tämmöisiähän nämä ovat:

"Niinpä niin. Paula-tytteli pumpaa, lypsää ja kusettaa. Mielistellen yli 90v mummuaan, ajeluttelee ja vähän avittelee, järjesti hänelle palvelu / saattohoito"kodin" ym ja kuolaa viimeisiä ropoja maallisista jäännöksistä odottaessaan että mummosta aika jättää. Ja mummeli makselee ja kustantaa kuvitellen että hänestä jää kauniit muistot - raadollisen kuvottavaa touhua".

Niin.. Paitsi ettei isoäitini ole kyennyt hoitamaan mitään rahallisia asioita aikoihin, ja hänen sairaalalaskunsa ovat isompia kuin tulot, jonka takia haen kuukausittain kelalta toimeentulotuen hänelle ihan paikan päälle mennen, koska hänellä ei ole verkkopankkitunnuksia, ja jos olisikin, minä en voisi niitä käyttää. Mummeli ei maksee mitään muuta kuin omat ostoksensa, jotka minä hänelle vien, koska hän ei jaksa enää itse liikkua juurikaan. Käyn hänen luonaan lähes päivittäin, kotihoito käy 3 kertaa päivässä. Muut sukulaiset kerran vuodessa jos edes sitä. Ja minä olen se joka vähän ajeluttaa ja kuppaa...

Isoäitini ollessa sairaalassa tätini ilmoitti minun olevan sairas huora ja että hän on tyytyväinen kun sain keskenmenon vuosia sitten. Ilmoitti ettei halua minua enää koskaan nähdä. Näitä viestejä kännissä laittelee harva se viikko.Vuosi sitten pyysi äitinsä kylään ja minä vein, 92-vuotiaan vanhuksen. Ei sitten avannut ovea, ja jouduimme setvimään mistä on kyse. Vein isoäidin takaisin kotiin (ajomatka suuntaansa 3 tuntia) ja poliisit asunnolle; tätini oli yrittänyt itsemurhaa pillereillä ja makasi siellä ulosteissaan. Sairaalareissu.Ja minähän se sairas olenkin..

Mutta se siitä. Sitten voidaan mennä "ystäviini". Muutamat ovat juoruilleet siitä että koska olen puhunut että luovutan tuon meidän Laurelin, tanskandogin suhteen, että minulla ei ole osaamista, eikä aikaa, eikä rahaa tuon koiran kasvattamiseen. Viimeisimpänä huhuina sellaiset, että piiskasin sen siihen kuntoon että jouduin käyttämään eläinlääkärillä ja siksi en sitä nyt vie ulos puistoilemaan enkä halua kenenkään näkevän koko koiraa. Muutoinkaan en välitä koiristani yhtään, koska en ole valmis niiden kanssa mitään tekemään.
Niinhän se tietty on.

Tai sitten ei. Tai sitten Laurel sai stafylokokkitulehduksen tassuunsa, laitoimme siihen rahaa tässä kuussa lähes nelisen sataa euroa, kuukauden antibiootit, 2x päivässä haavanhoito ja sitomiset, antibioottisin voitein ja pesuin ja Laurel ei ole voinut kävellä sillä tassulla. Omasta mielestäni ymmärrettävistä syistä on käynyt vain hihnalenkillä ja vapaana viimeisen viikon aikana ainoastaan omassa pihassa, nurmikolla. Kyllä, meille väsättiin aita, jolloin kivetys on eristetty että tosiaan juoksee NURMIKOLLA. Mutta senhän minä meille teetin ihan huvikseni, omaksi ilokseni, koska en välitä niistä koirista, halusin vain aidata pihan kahtia kun näyttää niin vitun kivalta ja sopii talon väreihin. Ja feng-vitun-suihin.

Eräs "tuttavapariskunta" on arvostellut pitkään tekemisiäni. Olisin kovasti tämän naisen kanssa tässä parin viikon aikana yrittänyt päästä juttelemaan ja kyselemään asioista kasvotusten mutta ei ole onnistunut koska "mies on töissä" ja "mies on treenaamassa" ja milloin mitäkin. Kuuntelen hänen huoliaan siitä että lapsella on viivästystä puheen kehityksessä yms. Kuuntelen itkua miten mies juo liikaa, eikä ole kotona kun ramppaa "entisten naapureiden luona" ja paljon muutakin.
Olen nyt kuunnellut arvostelua kautta rantain siitä että olen raskaana, siitä että päädyin polyamoriseen suhteeseen ja paljosta muusta. Jokainen tekemäni asia, ihan kauppakäyntejä myöten on analysoitu. Tämmöisessä talossa ei voisi lasta kasvattaa, eikä varsinkaan näiden ihmisten kanssa, minusta itsestäni puhumattakaan. Eikä tällä eläinlaumalla.
Näin minusta puhuu pariskunta, jonka luona kävimme siivomassa yhteensä 27 tuntia koska eivät olleet jaksaneet aikoihin viedä roskia, siivota mm. keittiön kaappeja tai laittaa mitään tavaroita paikoilleen. Kissojen vessaa en ollut nähnyt siinä kunnossa sitten pahimpien juoppokämppien siivouksen. HE arvostelevat sitä, voinko minä kasvattaa lapseni talossa, jossa ei ole sisäsuihkua.
Ihmiset, joiden koirat kuulema eläinsuojeluvalvonta oli suositellut lopetettavaksi, arvostelevat minun tapaani pitää omaa laumaani.
Ja tosiaan; jos ei mies viihdy kotona töiden ulkopuolella edes jouluna, saati muina juhlapyhinä, koska suhde on niin perseellään, miten he voivat arvostella minun suhdettani, kun kuitenkin kaikki me kolme olemme yhtä perhettä, eikä meistä kellään käsittääkseni ole tarvetta vetää viinaa päätä täyteen tai yrittää löytää pakopaikkaa kodin ulkopuolelta jokaiselle vapaahetkelle?

Ja toinen on eksäni. Eksäni ja ystävättäreni.
Molempia olen tukenut kuuntelemalla lukemattomat itkut ja ahdistukset. Kummallekin yrittänyt olla tukena ja rauhoittavana seurana aina kun olen voinut. Kummaltakin olen saanut sangoittain paskaa niskaan  vuosien varrella niin uskomattoman monta kertaa etten enää jaksa pysyä laskuissa. Toki saan sen anteeksipyynnön aina ajoittain, ja taas kelpaan kuuntelevaksi korvaksi.
Siellä istutaan sitten yhdessä terassilla kehumassa omaa erinomaisuuttaan ja naureskelemassa miten meillä ei mitään tapahdu ja he sentään tekevät kaikenlaista puuhastelua.  He siirtävät koira-aitauksia ja tekevät puuhommia (meiltä lainatulla moottorisahalla jonka haukkuvat totaalisen paskaksi.) He naureskelevat sille että Pantteri on laittanut kuvaa istuttamastaan kukasta, miten helvetin vähäinen saavutus viikonlopulle. Tai että miten Peikko ei ole varmasti tehnyt sitä eikä tätä.
Tietääkö jompikumpi heistä mitään täällä tapahtuvista asioista? Tiesivätkö että toisen isä oli sairaalassa yötä? Tietääkö kukaan ystävistäni miten minun raskauteni menee? Tietääkö joku mitä komplikaatioita sain insuliinin aloituksesta viime viikolla? Kysyikö teistä kukaan? Ja toki, jos oma kumppaninne ei ole koskaan stressannut teidän voinnistanne, voitte kysellä itseltänne miksei, tai voitte vaan uskoa että on helvetin hyvä että saadaan kuitenkin asioita aikaiseksi.
Minä ymmärrän kyllä omia kumppaneitani; Peikolla on lomautuslappu kädessä ja aika helvetisti tekemistä että saa työnantajalta tarvittavat liitteet. Pantterilla on omat ongelmansa. Ja ei ole minun tehtäväni edes avata niitä julkisesti. Kuitenkaan; te ette tiedä ja arvostelette silti.

Miltä se tuntuu kun tietää "ystäviensä" arvostelevan jokaisen teon, tekemättä jättämisen ja ties minkä? Miltä se tuntuu, kun jokainen ystävä arvostelee kumppaniasi joka helvetin kaarteessa? Arvostelee ulkopuolelle kaiken sinun käyttäytymisesi ja tekemisesi ja perhe-elämäsi, mutta sinulle itsellesi kumppanisi käytöstä joka hetki?

Tänään on ollut aika paska päivä. Olen saanut eräältä ystävältäni koko päivän kuulla miten kaikki, mikä tässä talossa tapahtuu, on väärin hoidettu. Aloitin kuuntelemisen tästä saarnasta siinä puoli yhden aikaan. Kuuntelin siihen kuuteen asti, kunnes hän sai isoäitini, joka kotiutettiin sairaalasta, seurakseen tuohon pihalle motkottamaan kun en ole vielä pihaa saanut kesäkuntoon. Tätä kestin puoli kahdeksaan, kunnes omat mieheni tulivat kotiin ja isoäidin tuli kotisairaanhoito vastaanottamaan.
Koko päivän kuuneltuani miten miehet eivät saa mitään aikaan (puolustelin osaa hommista, mm. äitienpäivänä ei oikein muuta kerennyt kun äitienpäivävierailut neljään paikkaan ja lisäksi yhden hiivatin ison juuriston omaavan angervon siirron, ja osan hommista myönsin että vituiksi menee, mutta selittäen että minä en vain jaksa koko ajan organisoida kaikkea.)
Ystäväni tiesi että päivän aikana olen stressannut kotiasioista, isoäitini sairaalaan joutumisesta sekä diabetes-hoitajan soitosta ja mm. lääkkeen soveltuvuudesta itselleni. Hän tiesi, että miehet lähtivät kaatamaan omenapuuta. Hän tiesi, että minä en täältä kotoa käsin voi vaikuttaa asiaan..
Silti. Hänen piti saada minulle paska mieli valittamalla lähtiessä ettei koskaan enää tule lainaamaan autoaan yhtään mihinkään. Hän valitti että voimme palauttaa peräkärryn vaikka työntämällä, hän lähtee vetämään kun saa autonsa takaisin. Ja sitä rataa. Minuun piti päästä purkamaan kaikki helvetin turhaumat ilman, että minä saatoin tilanteelle Yhtään Mitään. Puhumattakaan miten hän hoki että olisi pitänyt jäädä sinne ystävättäreni luokse koska täällä kaikki on paskaa. Eli kun tämä ystäväni sattuu olemaan se eksäni, joka on ystävättäreni kanssa kilpaa haukkunut elämääni viikonlopun ajan, niin miten minun pitäisi suhtautua?

Mitäpä tässä. Nielen kaiken, otan vastaan vähän lisää paskaa ja kun hän tarvitsee kuuntelijaa ja auttajaa jollekin virasto/lääkäri/mille tahansa asialleen, minä kuuntelen. Joskin kiusaus sanoa siinä kohtaa että meneppä puhumaan sille ystävättärelleni, kun tuntuu seura paremmin kelpaavan ja kiukuttelematta...

Mutta sinä joka luet tätä; kun seuraavan kerran näemme, voisitko olla arvostelematta minulle kumpaakaan miehistäni? He eivät ole maailman täydellisimpiä ihmisiä. He eivät ole niitä ahkerimpia. He eivät ole mallikelpoisimpia, eivätkä he näytä taivaallisen jumalaisilta adoniksilta (sinun silmissäsi). Voisitko muistaa kuitenkin että minulle he ovat kaikki kaikessa? Voisitko muistaa että he näyttävät minun silmissäni maailman ihanimmilta kun he hymyilevät minulle? Voisitko muistaa että puhut rakkaistani? Voisitko siis kunnioittaa minua sen verran, että jättäisit heidät keskustelujen ja arvostelusi ulkopuolelle? Minä tappelen kotona sitten niistä asioista mitkä ovat tekemättä, mutta minä en tarvitse SINUA kertomaan miten he voisivat käyttäytyä toisin, miten he voisivat tehdä asioita tms. Minä rakastan heitä, tuollaisenaan. Nyt ja tässä hetkessä.

Jos et halua luoda itsestäsi idiootin kuvaa silmissäni tulevaisuudessa, älä enää juorua minusta kylillä asioita, joista et tiedä. Älä soita ystävällesi että "arvaa mitä? Nyt ne sen Paulan miehet ovat tässä kaupalla kaljahyllyllä, missähän se Paula on?". Älä ilmoita ystävällesi että "hei, mä näin Paulan tänään keskustassa, ei se raskaana ole, se on vaan tavallinen läski". Älä levitä perättömiä juoruja koiristani tai kissoistani, jatka samalla linjalla kuin muutkin ja soita se eläinsuojelu paikalle. He ovat jo viralliset raporttinsa tehneet, ja toistaiseksi olen selvinnyt ihan mallikkaasti, on katsottu koirien kunto, on katsottu että on vettä ja ruokaa ja ulkoilevat. On tehty ennakoivia lasuja ja on tsekattu kotini soveltuvuus lapsille. Jos olet huolissasi oikeasti, ota yhteyttä viranomaisiin. Älä juorua kylillä.
Muutoin se on vaan ihan puhtaasti paskanjauhantaa, ja sinä et ole muuta kuin paskanjauhaja.

Pettynyt vai petetty?

Yhä useammin törmään kysymykseen "mitä jos se pettää sua". Mutta oikeasti, tässä kohtaa on muistutettava että Peikon kanssa elämme, edelleenkin, avoimessa suhteessa. Se ei ole muuttunut sitten Panttterin tultua kuvioihin. Joten melko varmuudella voin sanoa, että ei se petä.
Pettämiseen kuuluu toki muutakin kuin se, että käy kiskaisemassa jotakuta parisuhteensa (tai no, monisuhteensa) ulkopuolista. Luottamuksen voi pettää laiminlyömällä kumppaniaan, kotiaan, perhettään. Pettää voi olemalla epärehellinen muissakin asioissa kuin seksuaalisuutensa suhteen.

Mutta niin. Minä olen kyllä varma, että ei se petä. Ei Peikko eikä itseasiassa Pantterikaan. Minä en anna syytä siihen. En kiellä juuri mitään, vaan kaikki on neuvoteltavissa. Jos saa elää siten, että voi neuvotella itselleen elämän jonka haluaa, niin miksi ihmisellä, joka mieleltään on suht terve, olisi mitään tarvetta olla epärehellinen ja kylvää paskaa fiilistä ympäriinsä?

Yleensä kai ne parisuhteen ulkopuoliset suhteet lähtevät siitä että ihminen haluaa jotain, mitä ei saa kotona. Seksiä, juu, mutta myös huomiota, toisenlaista seksiä, romantiikkaa, perhosia vatsanpohjaan. Jotain mikä puuttuu, jotain, mitä kaipaa.

Tai sitten ihan vaan siksi että hakee jännitystä. Ja toisaalta, jännitystähän haetaan jos sitä puuttuu elämästä, joten kaikki kuitenkin kääntyy siihen että ihminen pettää jos jotain puuttuu. Hakeakseen Jotain. Täydellisessä parisuhteessa siis annetaan osapuolille se, mitä toinen tarvitsee. Annetaan sitä kaikkea, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Kokemuksia, tunteita laidasta laitaan..

En väitä että elämäni on täydellistä, ei se tietenkään ole. Eikä se ole ollut sitä aiemmin, ei se tule sellaiseksi muuttumaan. Mutta silti olen pitänyt pintani sen suhteen että minä ihan itse voin täysin vaikuttaa vähintään 45% siihen, millaista elämäni on. Minä voin valita, ketä otan elämääni, minä voin valita, kenet työnnän siitä pois. Voin valita mitä työtä teen. Voin valita miten asun. Voin valita miten sisustan. Voin valita mitä syön.

Sitten on niitä asioita joihin en voi vaikuttaa kovin paljoa, mutta niitä elämästä on ehkä se toinen 45%. Terveydentila, osa raha-ongelmista, perheen sisäinen dynamiikka. Mutta toisaalta, jonkun verran kaikkiin näihinkin vaikutan, enemmän ehkä menneisyyden valinnoilla kuin tämänhetkisillä, mutta vaikutan silti. Ja ne valinnat mitä teen tänään, vaikuttavat kuitenkin tulevaisuuteen.

On totta, että jokaisessa ihmissuhteessa on tekemistä, jotta se toimii. Mikään ei ole kivutonta. Mikään ei suju kuin tanssi.. Mutta silti olen siitä onnellisessa asemassa, että voin kitistä toisesta kumppanistani toiselle, voin päästellä höyryjä ystävilleni, vanhemmilleni, sisaruksille.. Tai vaikka blogiin. Aika vähissä määrin kyllä sillekään on tarvetta, olen kai oppinut rauhoittumaan suhteellisen nopeasti sen suhteen miten reagoin näihin tilanteisiin.. Rauhoittumaan juu, mutta reaktion voimakkuutta en ole oppinut hillitsemään, vaikka kestoa toki voikin hieman rajoittaa...
En uskottele itselleni olevani siis mikään ihannekumppani. Mutta siihenhän pitää pyrkiä, toki tiedostaen ettei se projekti koskaan valmistu.

Kävin tänään töissä sellaisen ihmisen luona joka oli menettänyt vaimonsa keväällä. Tulin hyvin surulliseksi, sillä hän kertoi ettei hänellä ole ainoatakaan valokuvaa vaimostaan sitten hääkuvaamisen. Häät olivat osapuilleen 53 vuotta sitten.
Hän kertoi muistoistaan, kertoili yhteisestä elämästä. Ei mistään isoista tunteista, ei maata mullistavista kokemuksista.. Vaan arjesta. Siitä miten yhdessä on remontoitu, tehty verhoja pullonkorkeista, pelattu korttia ja täytetty ristikoita. Siitä, miten koiria on lenkitetty yhdessä ja miten vaimo laittoi ruokaa. Lopulta siitäkin, miten vaimo pelkäsi kuolemaa.
Mutta silti puhuimme myös siitä, miten tärkeää oli se, että mies sai sanoa hyvästit rauhassa.

Tuo keskustelu sai minut miettimään monia asioita, sitä, miten tärkeää se toimiva, järkevä arki on, mutta sitäkin, miten tärkeitä kuvamuistot ovat. Nykyään kuvamme ovat instagramissa, tekemisemme facebookissa. Sitä on kritisoitu monesti.. Mutta toisaalta, olen onnellinenkin siitä, että saan ikuistettua omaa arkeani, ihmisiä, eläimiä, kokkauksia ja kaikkea ihan tavallista näkemääni ja kokemaani, nettiin. Helposti. Halvallakin.
Jos joku meistä lähtisi pois, muistot jäisivät kuitenkin, ei pelkästään mieleen, vaan myös siihen että voin selata niitä taaksepäin koska tahansa, missä tahansa, kunhan minulla on mukanani kännykkä ja nettiliittymä.

Mutta niin, siihen petetyksi tulemiseen vielä palatakseni. Kyllä minä olen pettynyt useastikin, näidenkin kahden otuksen kanssa ollessani. Mutta kertooko se siitä, että minua on petetty? Ei. Minun odotukseni vaan ovat olleet toisenlaisia. Tiedän kyllä, että tahallaan he eivät minua pettäisi. Eivät fyysisesti, eivätkä henkisesti. Siksi eräs perustarpeistani on täytetty; minä olen turvassa. Minä olen rakastettu.
Eivätkä he todistaneet sitä minulle, vaan minä todistin sen itse itselleni. Minä ymmärsin viimein että minun onnellisuuteni on kuitenkin kiinni minusta itsestäni, eikä siitä, mitä muut minulle sanovat.