Edellisen postauksen kommenteissahan oli sitä samaa jankkausta, kuinka minun ei tulisi puuttua aikuisen ihmisen, eli kumppanini ystävyyssuhteeseen.
Olen vahvasti sitä mieltä että kaksi ihmistä voi olla ystäviä ihan sukupuolesta huolimatta. Useimmiten todelliset ihmissuhteet tosiaan ovat kyllä niin että mies ja nainen, siis sellaiset life-long suhteet, missä ei ole mitään seksuaalista mukana. Itsellänikin on niitä muutamia, osa kulkenut mukana pitempään ja osa tullut vasta myöhemmin kuvioihin. Ja sitten on niitä joiden kanssa on ollut joskus jotain, mutta mistä nähtiin hyvin nopeasti et ei, ei meistä ole yhteen menemään mut ystävyys on jees. Ja sitten on eksiä, kuten Pörrö. Jonka kanssa 5v yhdessä, mutta sen jälkeen todennäköisesti elinikä sidottuna toiseen ilman mitään ulkopuolista velvoitetta (lapset jne.) Silti ihminen jonka tiesin ensihetkestä kuuluvan elämääni aina.
Joten tämän takia tosiaan yritin tukea ja yrittää kaikkeni näiden kahden, M:n ja ystävättärensä suhteen. Alunperinhän M kyllä ilmaisi minulle hänestä puhuessaan että on ihastunut, on romanttisesti kiinnostunut. Ja että tämä ystävyys menee kaiken edelle. Hän kartoitti heti alunalkaen että onko minulle ok jos jotain joskus olisi hänen ja ystävättärensä välillä; kyllä. Alunalkaen se oli ok.
Kun olin tavannut ystävättären, se oli minulle edelleen ok.
Kun vuosi sitten halusin M:n selvittämään välejään tämän ihmisen kanssa, minulle edelleen oli ok jos tämä ystävätär on enemmän kuin ystävä, mutta olin samalla saanut hyvin selkeän kuvan että jos hän haluaa M:n, hän haluaa vain M:n ja minun tulisi olla se ystävätär. Ja olin tuolloin valmis ottamaan riskin, ja kävelin kiroamaan yhden tien jolla oli iso merkitys M:n elämässä.
Keskustasta eräälle huoltoasemalle on pitkä kävelymatka, ja onnistuin vakuuttamaan itseni sinä aikana että tulen soittamaan itselleni kyydin Peikolta, sillä M jäisi historiaan sillä reissulla.
Toisin kävi. M ei ollut asiastaan tarpeeksi varma, ja ystävätär teki selväksi tuolloin että "ei ole meitä". Joten M päästi romanttisista haaveistaan todennäköisesti tuolloin irti.
Seuraava vuosi sitten yritettiin saada ystävätär heräämään todellisuuteen; M tarvitsi oikeasti ystävää. Takana on tosiaan helvetillinen vuosi kaiken kaikkineen; blogista näkee paljon sitä mitä henkisesti on käyty läpi. Viimeisimpänä tosiaan tuo odotetun lapsen osalta keskenmeno, mutta edeltävästi sukulaisten terveydentila ja monet muut asiat joiden keskellä M olisi todellakin tarvinnut muuta ajateltavaa ja sitä "ulkopuolista kuuntelijaa" ja asioiden läpikäyntiä jonkun muun(kin) kanssa kuin minun ja Peikon. Me olemme aika lähellä, ja keskusteluun väsyy kun sitä ei ole "aikataulutettu". Varsinkin nepsy kuormittuu, ja jatkuva läsnäolo muodostuu helposti sellaiseksi että se keskustelu on hyvin rajoittunutta tiettyyn aihepiiriin tiettyinä aikoina. Silloin auttaa että siinä on ympärillä muita ajatuksenharhauttajia ja sitä, että voi läpikäydä omia ajatuksiaan vapaammin. Joten joo; huusin isoon ääneen apua ystävättäreltä että ihminen, josta me molemmat välitämme, voi huonosti ja tarvitsee meitä. Myös häntä. Eritoten häntä.
Ystävätär käänsi selkänsä, vetäytyi kauemmaksi ja vetosi omaan väsymykseensä.
Nyt kun hänellä on mennyt vähän paremmin, M:n ystävyys kelpaisikin. M halusi määritellä ehdot ystävyydelle; molemminpuolista, ei enää yksipuolista yhteydenpitoa. Ei enää yksipuoleista kuuntelua ja vain toisen osapuolen tarpeiden täyttämistä.
Vaan kun ystävätär asetti omat rajansa: hän ei voi tulla tähän kaupunkiin koska "se akka on siellä". M yritti selittää että ei minun kanssani ole pakko nähdä, mutta kahden kaupungin välimatka on molempiin suuntiin yhtä pitkä. Ei auttanut asiaa.
No, keskustelivat monta iltaa ja vaatimus kävi hyvin selväksi; minä en saa olla olemassa. Hänen pitäisi päästä M:n kanssa tosiaan paikkoihin jotka (minä, kuten myös M) mielletään lähinnä treffailuksi. Ja kun ajatellaan että ystävättären ajatus selkeästi sanoiksi puettuna oli että paikalle ei tarvita muita, ei mm. hänen tytärtään joka aiemmin oli kuitenkin keskusteluissa että M pitäisi joka tapauksessa yhteyttä häneen mielellään.. Joten M piti kiinni kannastaan; edes millekään bändin keikalle / tapahtumaan ei tämä ystävätär sanojensa mukaan voi lähteä jos minä olen siellä.
Ihan kiva että kommentoija ymmärtää ystävättären kannan: voisiko joku vaikka lukijoista selittää minullekin sen ymmärryksen? Millä tavalla kyseinen vaatimus on ok ihan normaalissa ystävyyssuhteessa jota ei aiota viedä romanttiseen suuntaan? Millä tavalla on ok sulkea toisen kumppani pois sen verran radikaalisti että voi kuvitella ettei häntä ole olemassa?
En minä ollut mukaan änkeämässä tapaamisiin. Mutta kyllä meillä yleensä normaalisti voidaan tavata ystäviä sekä yksin että pariskuntana. Yleensä esim. juhliin kutsutaan ystäviä, usein avecceineen. Miten esim. jos menisimme kihloihin? Tulevat tuparimme? Niistä hän, M:n tärkeä ystävätär, jäisi pois koska minä olen paikalla?
Mitä sillä on tarkoitusta muuta kuin lyödä kiilaa väliimme?
Minä en pyytänyt ystävättäreltä anteeksi, koska ei ole mitään mitä pyytäisin. Hän jätti viestini lukematta. Laittoi minut ignoreen. Akattelee ja ämmättelee. Hän esittää vaatimuksiaan. (Huom; minä en vaatinut häneltä muuta kuin että ottaisi yhteyttä M:ään tilanteessa jossa M oli väsynyt ja voimaton, jolloin hän totesi ettei ole enää järkeä pyytää ystävättäreltä aikaa tapaamiselle tai juttelulle koska ystävätär ei välitä.)
Nyt ystävätär käänsi toki tilanteen niin että hän vihaa sitä että hän on sanonut minulle ettei halua itsestään blogattavan.
Hassua: minä en ole koskaan puhunut puhelimessa hänen kanssaan. En livenäkään nähnyt kuin kerran, ja M oli paikalla. Sen tapaamisen keskustelu voitanee tiivistää n. 3 virkkeeseen. Myös ystävättären ystävätär oli paikalla tuolloin, joten tuskin kellään siitä on eriäviä mielipiteitä..
Kaikki viestit ystävättären ja itseni välillä on siis dokumentoituna puhelimeen; whatsapp ja tekstiviestit. Ja niistä ei printattuna tulisi edes a4-kokoista keskustelua.
Ja tänä päivänä? kyllä, M on nähnyt puolin ja toisin viestit, jotta mitään ei todellakaan jää hampaan koloon; minulta ei ole pyydetty kertaakaan sitä etten häntä mainitsisi blogissani. Ja kyllä, hän ihan itse on käytöksellään tänne päätynyt yli 6kk sen jälkeen kun päätti ettei aio kysellä M:n perään.
Minä kyllä painostin viimeiseen selvittelyyn, joka kesti pari päivää. Painostin vahvasti; sanoin että en voi elää enää tän syyllisyyden kanssa. Että koen vahvasti että on mun vika että M menettää ystävättären. Että koko heidän kaveripiirinsä joutuu valitsemaan puolensa, joko paikalla on ystävätär tai minä.
Viimeisin oli tosiaan erään ihmisen synttärit; minä ilmoitin hyvissä ajoin että en pääse paikalle, sillä en halunnut vaikuttaa tilanteeseen. M halusi ajoittaa itsensä eri aikaan paikalle mitä ystävätär; hän laittoi kyselyn että milloin tämä on menossa paikalle niin tietää sitten ajoittaa itsensä toiselle päivälle / toiselle ajankohdalle.
Ystävätär kertoi että ei tiedä vielä. Päivänsankari sanoi että ystävätär on kutsuttuna sunnuntaille, joten M ja Peikko menivät paikalle lauantaina.
Muutaman tovin päästä tosin tuli viesti M:ltä että okei, se on täällä, tuu hakee meidät kotiin.
Hain, ilman suurempaa draamaa, mutta tein selväksi tapahtuman fb-sivulla paikallaolijoille että olen pahoillani mutta asiat menivät näin.
Sen jälkeen ilmoitin M:lle että tää ei voi mennä näin. Mä en aio ikuisesti toimia vedenjakajana, mä en halua että tää menee niin että M jää kaiken ulkopuolelle koska ystävätär haluaa olla paikalla eikä siedä minua. Voin itse olla olematta paikalla, mutta heidän välinsä vaikuttavat kaikkeen siinä porukassa kuitenkin.
M oli kanssani samaa mieltä siitä että välit on selvitettävä. Ainoastaan siitä oli erimielisyyttä että minä vaadin että M hoitaa asian keskustelemalla ja soittamalla tai menemällä paikalle. (Molemmat keinot olivat käytössä.) Ihan vain koska ystävättären on saatava tietää tilanne, M:n kanta, ja mahdollisuus vaikuttaa. En hyväksynyt ystävyyden päättämistä digitaalisella lyhytviestillä "tää oli tässä, en halua kuulla susta enää".
Joten puutuin. Kyllä. En vaan sillä tavalla kuin mitä ystävätär maalaa kuvaa. Enkä ihan sillä tavalla kuin bloginitekstini antavat ymmärtää; minä kirjoitan aina omasta kannastani, omasta tunteistani.
Tekisikö mieleni kiljua että antaa sen helvetin ystävättären painua vittuun kun se ei välitä hevonpaskaakaan, eikä kunnioita mitään. Että se on manipuloiva narttu joka yrittää lyödä kiilaa väliimme sen takia että M ei ole enää se kiltti, ystävätärtä palavasti palvova, ihastumisen sokaisema pieni poika joka tekee kaikkensa toisen huomioinnin, pienenkin sellaisen eteen. Että siinä on ihminen joka ei katso muuta kuin omaa etuaan? Teki. Teinkö niin? todennäköisesti vähemmän kiljuvasti mitä pääni sisällä tein.
Se mitä sitten lopulta useaan otteeseen tein, oli se, että selitin M:lle monelta osin että mistä voi olla kyse kun ystävätär torjuu M:n tarpeet. Yritin nähdä asiaa niin monelta kantilta kuin kykenin. Yritin saada M:ää olemaan katkeroitumatta ja keskustelemaan. Yritin samalla ymmärtää itse ystävättären motiiveja; yritin myös ymmärtää miksi M on niin kiinni ihmisessä joka minun kuvani mukaan torppaa kaiken mitä M ehdottaa. Enkä tosiaan lopulta keksinyt mitään muuta syytä kuin toteutumattomat toiveet ja mustasukkaisuuden. Miksi hän minua vihaisi niin paljon ellei minulla olisi jotain, minkä hän olisi jossain vaiheessa halunnut itselleen? Minä kun en oikeasti tehnyt mitään hänelle. Ja kun ei hän antanut koskaan muuta selitystä kuin että kirjoitin hänestä blogissa.
Tosin itse pohdin sitä että enhän minä ole hänestä kirjoittanut mitään tunnistettavaa? M:llä on useampia pitkiä ystävyyssuhteita naispuoleisten kanssa. Olen heistä tavannutkin useita, ja suurimmasta osasta voin sanoa että olen pitänyt. Vain kaksi, he jotka blogiini päätyivät, olivat niitä joista en pitänyt. Muiden kanssa on ollut hyviä keskusteluja ja mm. erään kanssa tulee tavattua ilman M:n läsnäoloakin.
Lopulta kaiken keskellä hajosin itkemään hysteerisesti. Itkin hyvin monta näkyvää itkua miettiessäni, mikä on M:n loppuelämän kannalta parasta: että minä vaan lähden. Että leikkaan itseni irti hajottamasta kaveripiiriä. Että minä työnnän M:n pois jotta ystävyys saa jatkua. Koska eihän minulla ole annettavaa; en minä voinut antaa lasta. Olen naimisissa toisen miehen kanssa. En voi antaa yhteiskunnan silmissä täysin itseäni kun olen useamman miehen nainen. Jaan aikaani lapselleni, en voi omistautua koskaan täysin M:lle. Olen sairas ihminen jota M joutuu hoitamaan, joka repii itseään rikki niin että M joutuu kuskaaamaan ensiapuun ja päivystykseen vuorotellen. Olen ruma, lihava ja epäviehättävä. Pääni on täysin sekaisin.
Ja jos minä menisin nyt pois, huomaisiko se kaunis, hyväkroppainen ja työssäkäyvä ystävätär kenties M:n dominoivan, pahan pojan asenteen sen kiltin kuoren alta? Voisiko heillä kuitenkin olla yhteinen tulevaisuus jos M olisi yhtä määrätahtoinen ystävättärensä piirittämisessä kuin minä on ollut kaikessa tekemisessään minun kanssani?
Jos minä väistäisin, paranisiko M:n elämänlaatu? Estäisikö se häntä tekemästä typeriä ratkaisuja kuten ostamasta asuntoa tästä kuolleesta muuttotappiokunnasta? Estäisikö se häneltä sitoutumisen sairaaseen omaishoidettavaan akkaan ja tämän adhd-lapseen joka riivaa kaikki läheisensä jatkuvalla tiedonjanollaan ja puhetulvallaan? Ei minulla ole mitään hyvää annettavaa!
Olen elämässäni vain kerran saanut hermoromahduksen. Olin parikymppinen kakara, mutta kovin velvollisuudentuntoinen jo silloin; sain eteeni tilanteen jossa minun oli valittava kihlattuni tahdon ja isoäitivainaan tarpeiden välillä. En muista tilanteesta muuta kuin täyden toivottomuuden, niin syvän että tiesin ettei minulla ole ratkaisua. Viimeinen kuvani on se että halusin vain paeta. Seuraava välähdys onkin sairaalavuoteelta jossa minulle kerrottiin että olen rauhottumassa pari päivää. Seuraava muistikuva on siitä että pätkitellen palasin tähän maailmaan.
Eräs edesmennyt (Sami, rauha sielullesi) ystävä asui siihen aikaan kanssani (ja silloisen kihlattuni kansa.) Sami kuvaili tapahtunutta näin: "sun sielu hajos tuhansiksi pieniksi kristalleiksi jotka leijuivat kaikkialla.
Maanläheisempi kuvaus tuli kihlatultani; olin vetäytynyt sängyn ja pöydän väliin, josta sami, kihlattuni ja kaksi ambulanssimiestä repivät minut pois, piikittivät rauhottavilla ja veivät ambulanssilla sairaalaan.
Ja sen tilanteen en haluaisi toistuvan ikinä. Ja rehellisesti on myönnettävä että se tilanne oli lähellä M:n ja ystävättären kohdalla. Joten ei: tilanne ei oikeasti ollut minulle helppo. Siinä ei ollut pelkkä toivottomuus siitä että ystävätär tekee mitä tekee, vaan myös epätietoisuus siitä miten minun tulee toimia että asiat ovat muilla mahdollisimman hyvin.
Pohdin tänään dopamiinia (ja rehellisyyden nimissä nyt käytän dopamiinia sanana vaikka oikeastaan puhun kaikista mielihyvähormooneista yhteensä. Se on vaan helpoin käsite tähän väliin, joka todennäköisesti selittää millä tasolla asiaa hahmottelen...) ; ihmiset jahtavaavat sitä monin tavoin. On niitä jotka rääkkäävät itseään salilla, niitä jotka lohtusyövät.. On seksiä, on suklaata. Ja paljon vaikka mitä.
Kysäisin tänään M:ltä ulkopuolista näkemystä: jos minä jahtaan dopamiinia, miten minä sen teen?
Oma näkemykseni oli muutaman tovin pohdinnan jälkeen nimittäin linjaa musiikin kuuntelu ja M:n fyysinen läheisyys. (Huom; ei seksi. vaan nimenomaan läheisyys, vaikka toinen nukkuisi tai selaisi kännykkää, ihan puhtaasti vaan lähellä oleminen.)
En, painostani huolimatta, ole lohtusyöjä. Seksi taas.. no. Fysiikkani on mitä on, kivut vievät ison osan siitä mitä nelikymppisellä ihmisellä kuuluisi ehkä olla.
M:n vastaus tuli kyllä vähän yllätyksenä. Mutta silti kun ajattelen asiaa, se oikeasti osuu kyllä hyvin pitkälti oikeaan:
Minä; "Kerros mulle tollee ulkopuolelta et jos mä harrastan minkäänlaista dopamiinijahtausta nii minkähän sorttista se olis?"
M: "Oman toiminnan tuomaa mielihyvää muille josta saat kiksit."
Mh. Ja mähän olin se "koko IRCnetin vittumaisin ämmä" ja itsekeskeinen paska joka ei osaa ajatella muita. Ja ylipäätään paskiainen jolta puuttuu täysin itsereflektio. Onneksi meissä kaikissa on monia puolia niin ei tarvitse tyytyä yhteen rooliin...
Mutta edelleen kaipaan vastauksia, tietenkin. Mitä minä en näe? Mikä minun toiminnassani ja sekaantumisessani oli / on väärin? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miksi minun olisi pitänyt uhrata omaa onnellisuuttani ja kestää jatkuvaa ihmettelyä että haluaako se ystävätär nyt jotain romanttista / suhdeanarkian ja seksiä M:n kanssa? Miksi minun olisi pitänyt elää ignoroituna ja lokeroituna M:n elämän yhdellä osa-alueella? Miksi minun olisi pitänyt tyytyä olemaan kiistakapulana ja riidanaiheena?
Lopulta se joka päätöksen teki, oli kuitenkin M. Hän työnsi ystävättären pois; ei siksi että minä vaadin. Ei siksi että pyysin. Minä en pyytänyt työntämään pois vaan lopulta ratkaisemaan tilanteen jotenkin, jotta minun ei tarvitse elää epätietoisuudessa ja jatkuvassa syyllisyydessä.
M päätti itse useiden ystävättärensä kanssa käymien keskustelujen jälkeen että vaatimus siitä että minä olen ilmaa, on vaan kohtuuton. M haluaa elämän jossa ei tarvitse pohtia sitä, minne menee ja kenen kanssa. Kunnioitan sitä, ja tiedän, että siinä on mies jonka toiminnasta olen äärimmäisen ylpeä. Tiedostan että päätös vaati isoja uhrauksia, omat veronsa, ja tiedän että siitä toipuminen vie pitempään kun kumpikaan meistä haluaa ajatella. Ja minulle jää tehtäväksi päästä yli syyllisyydestä että rikoin tahtomattani ystävyyden. Sekä jatkuvasta jossittelusta, olisinko voinut tehdä vielä jotain. Ja että voisinko vielä tehdä jotain..
Ehkä parasta vaan on antaa M:n pitää päätöksestään kiinni ja luottaa siihen että minä olen hänen silmissään sen arvoinen. Että minä todellakin voin tarjota jotain sellaista hänen elämäänsä että se on kaiken sen uhraamisen arvoista.
