Heikoin lenkki?

 On totta että kirjoitan hyvin avoimesti yleensä kaikesta, mutta sitten on olemassa niitä asioita, jotka ovat vaan omassa päässä. On asioita, joita ei vaan kirjoiteta koska mm. lapsen yksityisyys. On asioita joita ei kirjoiteta koska muut ihmiset.

Ja on asioita, joita kirjoitan siksi että haluan vertaistukea, antaa tai saada. Ja tämä kirjoitus on juuri sitä; vertaistuen antamista jollekulle siellä näytön toisella puolen.

Viimeiset viikot olivat aika uuvuttavia. Oli pikaisesti suunniteltava häiden suhteen enemmän kuin mitä ajattelin. Se oli kivaa, tykkäsin, halusin ja tarjouduin, mutta koska se tapahtui kaiken muun ohella, se verotti aika isosti. M oli upea ja apuna, myös Peikko teki isosti. Äitinikin kykeni kynnelle, joten olimme kaikki vähän väsyneitä (mutta onnellisia!!) häiden jälkeen.
Samaan syssyyn sattui isompaa työtuurausta, päivien venymistä, lapsen sairastuminen, koiran mahdollinen lopetustuomio, M:n asuntohommia.. Kaikkea. Isosti kaikkea elämää, ja ihan kivaakin, mutta kaikkea kerralla. Pitkiä päiviä poissa kotoa, pitkiä päiviä ilman keskustelua, kosketusta, yhtään mitään. Kotiin illalla, kaatuminen sänkyyn. Aamulla juosten kohti arkea.

Kun sitten tuli se hetki että tuo M:n exä-keissi levähti silmille, minä lopulta väsähdin. Tämän viikon keskiviikkona jouduin aamulla keräilemään sieluni sirpaleita ensin kämpän lattialta ja lopulta autonikin lattialta. Olen sanonut koko kesän, että jaksamiseni menee niin äärirajoilla, enkä kerkeä pysähtyä. On ollut eroa, on ollut suorittamista, sairastelua ja nyt sitten viime lauantaina aterooma takana kankun ja reiden taitteessa. 7 pvää viikossa haavahoitoa ja sinnittelyä kaiken paskan kanssa.

Ja M veti samaa tahtia, on vetänyt kevään ja kesän, joten aloimme molemmat olla aika kaaoottisessa tilassa jo ilman exiäkin..
Niin. Se hetki.. Mainittuna aamuna päätin että minä en nyt tänään mene rikki, suoritan päivän tehtävät ja katotaan mikä on illalla fiilis. Mutta sitten tapahtui jotain mikä heitti minut rajan yli; se kertakaikkinen tunne että minä en enää jaksa tätä. En selvittää yhtään mitään. En jaksa enää saada kaikkea soljumaan nätisti. Menetin uskoni meihin, menetin toivoni siitä että yhtään mikään tulee toimimaan.
Sanoin M:lle että olemme yhdessä tämän eksäepisodin yli joka tapauksessa, mutta sen jälkeen katsotaan mitä meistä on enää jäljellä. Minulla oli isosti olo että annan ja annan, eikä mikään asia muutu. Minut imetään kuiviin, kaikki vaatii niin helvetisti että masennun taas enkä kykene nousemaan enää.

Ja tämä on se vertaistukikohta: Joka helvetin ihminen meistä väsyy. Ilman kannustusta, tunnustusta, ilman sitä hetkeä että kokee olevansa tarpeellinen. Jokainen väsyy kun pinotaan painolastia harteille helvetinmoisella tahdilla. Kasataan asioita pinoon ja kun se pino sortuu, siinä saattaa jäädä alle, eikä henki oikein enää kulje..

Minä en hoitanut tilannetta hyvin. Oikeasti. Minä ilmoitin, raukkamaisesti whatsappilla tuon kaiken. Että en jaksa. Että sinnittelen nyt kun kerran aloitettiin, ja rakkaus on olemassa edelleen mutta keinoja ei.
Eikä siitä niin kauan ole kun edellisen kerran pyristelin irti. Mutta fakta on, että tilanne, jossa minulla on joku jolle kiukutella etten jaksa, on uusi. Koska hei, aina on ollut vain pakko jaksaa. Vaikka kuinka olen aikanaan Peikolle, Pörrölle, Pantterille, kenelle vain kiukutellut että en jaksa, niin asiahan on ollut niin että minä olen vain sinnitellyt. Painanut läpi aivan kaikesta, Pantterin syöpädiagnooseista. Kuolemista. Kolmet perunkirjoitukset vuodessa.. Painajaisista. Elämästä.
Ja täytyy myöntää että ei ole aina ollut helppoa, että M on astunut elämääni. Hän oli vierellä kun kannoimme isäni hautaan. Silloin otin ensimmäisen kuvan hänestä julkisuuteen tyttäreni kanssa, jos oikein muistan.. Mutta se iso ristiriita siinä että samaan aikaan käyn isoimpia kriisejä elämässäni, niitä asioita jotka vaativat totaalista omistautumista ajallisesti ja jotka vaativat resursseja aivan järjettömästi, ja kuitenkin yritän tutustua päivä päivältä enemmän ihmiseen jonka kanssa olen päättänyt elää lopun elämääni. Yrittänyt sopeuttaa tuollaisen vannoutuneen ikisinkun elämän omaani, polyamoriseen lapsiperhekuvioon.. Ja tässä kohtaa voi toki kuitata että hei, johan te pari vuotta olette... Mutta...
Ensimmäiset hetket olivatkin sitä; iso kuvio ensin. Perhe. Yhteiset hetket. Ja siinä on oikeasti pohja, joka on rakennettu kuitenkin aika lujaksi. Jos olisimme yrittäneet rakentaa ensin meidät, kahdenkeskisen suhteen, ei se olisi kantanut ihan näin pitkälle. Piti olla ensin kaikki me. Sitten tuli vasta ne täysin kahdenkeskiset hetket. Aiemmin oli vain sanoja, isoja ja pieniä sanoja. Joka päivä.
Sitten oli perheaikaa. Ja sitten me. Ja Me aika kiireellä.. Joten samaan aikaan kaiken sovittaminen ja toiseen tutustuminen. Katastrofista toiseen kävelyä ja silti aivan järjettömän isoja onnenhetkiä. Sanoinkuvaamatonta yhteenkuuluvuutta.
Ja se jälkimmäinen alkoi hiipua. En nähnyt enää pointtia kävellä katastrofista toiseen. Tuntuu että tästä paskasta ei ole mitään ulospääsyä, koko ajan ulkopuolelta tulee jotain käsiteltävää sitä tahtia että en kerkeä käsitellä.

Joten joo. M:n eksä järjesti katastrofinsa siihen kohtaan että minä melkein luovutin väsymykseni kanssa, jota en osannut käsitellä. Koska ainoa keino mitä minä tunnen sellaisten käsittelyyn on pakeneminen.
Kun Jyväskylä alkoi kaatua päälle, muutin pois.
Kun parisuhde alkoi ahdistaa, kävelin pois.
Kun internet alkoi ahdistaa, suljin isolta osalta koneen. Menin pois. Haparoivin askelin, mutta menin silti. Yli kymmeneksi vuodeksi jonnekin mistä vain muutamin kurkkauksin somen kautta katsoin mitä tapahtuu.

Joten yritin paeta.
M oli siivoamassa kun tulin kotiin väsyneenä ja aikalailla luovuttaneena. Varovaisesti hän tarttui kiinni. Hän veti kätensä irti ja yritti peittää kyyneleensä kun hän katsoi minua ja käänsi päänsä pois ja sanoi "sä olet luovuttanut". Se kivun aalto mikä lävitseni meni sillä hetkellä kun näin että satutin, oli aika lamauttava.
Sillä hetkellä toki myönsin luovuttaneeni, jälkeenpäin ajateltuna vaan toimin kertakaikkisen väärin. Mulla ei vaan ollut työkaluja, ei keinoja, ei mitään mistä lähteä työstämään ylöspääsyä. Mä halusin vaan ulospääsyn.

Ilta meni miten meni, sinnitellessä. Juttelimme, suoritimme arkea.. Mutta yö korjasi uskomattoman paljon. Juttelimme väsymyksestä illalla, ja siitä mikä meissä on muuttunut muutaman viikon aikana. Läheisyys. Kiilto toisen silmissä. Se, että meillä ei ollut aikaa olla lähekkäin, olimme fyysisesti liian väsyneitä kaatuessamme nukkumaan. Ei aikaa, ei mitään..
Joten viime yönä M antoi itsestään enemmän kuin olisin koskaan voinut toivoa. Hän piti kiinni. Suukotti, piti kiinni, piti lähellään. Kietoutui minuun. Langaton lataus.
Aamulla ei ollut kiirettä minnekään, kun haavahoitokin oli vasta päivällä, Pörrö otti kummityttönsä yökylään.. Eli täysin rauhallinen aamu täynnä puhdasta rauhallisuutta. Ei mitään vaatimuksia mistään juuri siihen hetkeen.
Ja M kiemurteli aamupäivällä levottomana, joten tajusin: hei. Toi ihminen teki tän just siks et mä tarvitsin tätä. Ihan vaan siks.
Se on jotain mitä on mielettömän vaikeaa selittää, mutta niin se vaan menee: kun toinen on rikki, sitä pitää antaa itsestään. Kaikki se mitä pystyy. Olla rakennusaineena toiselle. Ehdoton rakkaus ilman vaateita.

Joten: joskus on ok hajota. Nää ois tämmöselle "mä meen mistä vaan läpi"-ihmiselle, joka kantaa mukanaan asennetta "tottakai pärjään, onko vaihtoehtoja" ihan kivoja asioita harjoitella ennakkoon. Oikeasti.
Mä liian usein oon tässä puolen vuoden aikana ollut luovuttamassa, koska tuntuu että resurssit ei vaan riitä.. Ja että mä en vaan riitä. Mä en osaa. Mä en kykene. Oon riittämätön paska.

Ja hei. Silti mä riitän.
Ja just tänään?
Tänään mä pystyn mihin vaan. Koko loppuviikon mä siirrän vuoria, koska mä tiiän että mulla on toi yks upea vieressä, joka paikkaa jos mä en pysty. Se joko pesee keittiön lattian ku oon väsy, nukuttaa muksun, pitää sillä aikaa seiniä pystyssä kun mä käperryn itseeni ja itken paskuuttani tai sit se antaa omasta rakkaudestaan niin paljon että mä lataudun.
Monissa suhteissa on paljon hyvää, paljon voimavaroja. Ne on erilaisia, mulla jos kellä on kokemusta et sitä ihminen voi olla niin onnellinen niin monin tavoin. Mut just tähän elämänhetkeen tää on se mitä mä tarviin. M on mun ihminen. Mun laturi. Ja mä idiootti melkein luovutin.