Liikkumisen ihanuus

Kaikkea sitä ihminen on kropalleen elämänsä aikana tehnyt.
Oma ongelmani oli se, että kukaan ei mahdollistanut liikuntaa silloin myöhäislapsuudessa ja teini-iässä. Ei ollut pyörää, ei salille pääsyä, ei mitään ryhmäliikuntajuttuja. Maailma oli kovin erilainen. Se mahdollisti ihan erilaisen itsensä laiminlyömisen silloin mitä nykyään. Nykyisin uhkana olisi varmaankin jäädä siihen television / muun ruutuajan ääreen ja olla liikkumatta.

Mutta vuosien laiminlyönnin jälkeen löysin kolmenkympin korvilla kuntosalin taas uudestaan. Ladyline oli tosiaan paikka johon olisin voinut muuttaa asumaan! Tuoksu, puhtaus, liikkumisen riemu. Ihan vain kuukausimaksun hinnalla! Täydellisyyttä. Päivässä meni helposti 2-4 tuntia liikkuessa. En olisi halunnut enää olla ilman.

Painonpudotuksesta en välittänyt tuon taivaallista, oli ihana vain tanssia, joogata, välillä treenata toki lihaksia ja yleiskuntoakin. Oli tuoksupalloja, flexibaria ja kaikenlaisia ihania laitteitakin.

Mutta. Sitten se selkä meni. Ja seuraavaksi ranteet. Sitten tuli jalkojen kivut ja parin vuoden tutkimusten jälkeen kipupolin kautta osaava reumalääkäri joka viimein kuunteli kun itkin että en enää kohta kykene kävelemään. Hän kuunteli ja ennenkaikkea kuuli kun sanoin että maksoin jo tosiaan personal trainerille että mikä hiivatti on kun en pääse enää mitenkäänpäin liikkumaan ja olemaan.
Hän löysi sitten lonkastani rustokasvaimet. Niistä piti päästä eroon loppuvuodesta 2017, mutta silloin havaittiin että olen raskaana. Sitten menikin synnytyksestä toipumiseen vuosi.
Nyt sitten kävin lääkärillä ja sain uuden lähetteen leikkauksen arviointiin. Sanoin tekeväni mitä vain, jotta pääsisin näistä kivuista ja rajotteista edes osittain eroon; jos se vaatii painonpudotusta niin minähän sitten olen vaikka pussikeittokuurilla tarpeen vaatiessa. Katsotaan mitä tuleman pitää sitten.. Laihdutusleikkauksiakin on vuosien saatossa minulle kaupiteltu, mutta siihen en ole suostunut, enkä suostu. Olen sitä mieltä että nykylääketieteen keinoin on löydettävä se keino jolla saan kroppani siihen kuntoon että pääsen liikkumaan.

Askelpituuteni on nykyisellään noin 20 senttiä. Kivut tulevat sitten puolen tunnin hipsutuskävelyn jälkeen, joten kovin kauas ei tämä kodin ulkoinen toimintasäde ilman autoa ylety. Kun laskee että puolessa tunnissa ottaa hitaita, 20 sentin askeleita, niin tietäähän siinä että koirat eivät jaksa, minä en jaksa, kukaan ei jaksa. Ihan paskaa. Terveisin ihminen joka iltalenkikseen vielä 7 vuotta sitten kävi kävellen tanskandogginsa kanssa iltakahvilla 13km suuntaansa.

Tämä sopeutuminen siihen, että en vain enää kykene nostamaan kahvakuulaa, en ottamaan askelia sivuille, hyvin vähän taakse saati minnekään eteenpäinkään, on ollut melko kivistä. Itkuja, turhautumista ja negatiivisuutta ihan perkeleesti, jos suoraan sanotaan. Tuntuu että ajatus kulkee kuin tervassa. Ei marjastamista, ei kunnolla sienestämistä, ei koirien kanssa päivittäisiä metsälenkkejä. Minusta tuntuu että elämästäni on murennettu kaikki iloa tuovat asiat pala kerrallaan. Seksikään ei huvita, kun tuntuu että siinäkin asennot ovat rajoitetut. Ja ei, eivät tämän hyllyvän vatsani ja mielikuvituksettomuuteen jumiutuneen mieleni takia, vaan näiden vääräsääristen koipieni lantioon yhdistävien kasvainten runtelemien lonkkien takia. Että naiset hoi, fiskarssit auki niille miehillenne jos vaan kroppa suo.

Luottolääkärini Jouko Leppänen sanoi yhden maagisen lauseen kuukausi taaksepäin; "Sinä kuitenkin kävelet".
Ja se on totta: minä kuitenkin kävelen. Sinnikkäästi kerran viikkoon vähän pitemmän lenkin. Satunnaisesti lähisalelle 900m (eli ajallisesti 45minuuttia..) ja kaupassakin ympäriinsä.
En parkkeeraa autoa kauimpaan parkkiin todellakaan, mutta käyn isoissa automarketeissa kaupassa n.kerran viikossa, sillä siellä lampsin sitten tunnin verran ostoksiani tehden. Kukaan ei kysy mitään jos hetkeksi istahdan prisman penkille, korkeintaan mulkoilevat että kettuako tuo läski tuossa läähättää, jättäisi keksit ja karkit vähemmälle.
Mutta nuo Leppäsen sanat avasivat kuitenkin taas pääni ajattelemaan että niin, minä tosiaan kykenen vielä johonkin, sillä kaikki eivät kykene. Minun tulisi nyt ihan oikeasti olla tyytyväinen siihen, että kaikkea ei ole viety, vaikka se siltä tuntuu synkimpinä hetkinä.

Mutta todellisuudessa olen kroppani kanssa täysin jumissa. Kaipaan niin kovin salille että itkettää. Aivot eivät enää toimi, mikään ei toimi. Olisi edes dvd mallia "Aerojumppaa Anne Pohtamon tahtiin", mutta kun ei. Lonkan liikkuvuus on niin rajoittunutta.

Olen vakaasti päättänyt että opetan lastani kyllä liikkumaan kaikin tavoin. Haluan hänen kokeilevan rajojaan, opetan rakastamaan luonnossa liikkumista ja kieppumaan telinevoimistelussa. Liekö sitä sellaista nyt edes sinällään tosiaan on kouluissakaan, mutta jotain kiipeilytelineitä edes leikkipuistoissa. Aion opettaa vanhoja leikkejä, polttopallot ja kirkonrotat. Opetan venyttelyn, tarpeellisen levon merkityksen. Kerron itsepuolustuslajeista, joukkuepeleistä, joogasta, pilateksesta, hiihtämisestä, luistelusta, juoksusta.. Annan hänen kokeilla rajojaan niin paljon kun vaan kykenen mahdollistamaan, ja annan hänen löytää oman lajinsa. Hän ei saa jäädä koululiikunnan varaan. Ei missään ikävaiheessa.

No mutta.. Ehkä se on vain oltava ja odotettava että saan edes osan kropastani kuntoon. Mutta kun en jaksaisi. En haluaisi. Mutta kun ne fyysiset rajoitteet ovat ihan oikeasti olemassa.
Toistaiseksi sitten on tapahduttava tämän salillä käymisen joko ajatuksissa tai vaikka Jehovan todistajien valtakunnansaleilla. Joku tosin kerkesi informoida että ei siellä kroppaansa terveeksi saa, vain ja ainoastaan mielensä kipeäksi. Jätetään siis sekin väliin...

Hei hei heinäkuu

Sori ihmiset, oli nyt vaan pakko. Niin, heinäkuun teema oli "Innostus". Sitä riitti kyllä, innostusta tehdä kaikenlaista, vaan se kropan kunto ja keinot ja raha ja kaikki muu ikävä mikä estää innostusta toteutumasta täydellä teholla. Yllärikseni voin todeta, että olen leikkinyt "perheenäitiä" myös koko heinäkuun. Ja tätä kirjoittaessa tiedän, että leikin vielä tovin elokuustakin. Ihan vaihtelusta tämä menee, myönnettäköön. Ei se juuri muuhun vaikuta kuin arjen pieniin järjestelyihin, joskin olen vahvistanut itselleni että minusta ei ole äidiksi ja lapsia en halua. Saan näistä siskoni rakkauden hedelmistä ihan tarpeeksi osakseni, sekä hyvässä että huonossa. Vaikka eivät omita lanteilta lähtöisin ole niin kyllä sitä silti kauhulla aina seuraa kohellusta, sekä täällä tapahtuvaa että kotona tapahtuvaa. Toiseksi nuorimman pojan synttäreitä juhlittiin nyt sitten myös meillä. Onneksi hän ei pahastunut ettei niin kaverisynttäreitä saanut, mutta kun täällä on syntynyt myös tätä tuttavapiiriä niin tottakai sitten isoäitini taas raahattiin paikalle, samoin Peikon isoäiti, äiti, sisko, täti... Ja liuta muita. Synttärit menivät siis hyvin, ja ilmeisesti poitsun vaatima mansikkakakku oli syötäväksi kelpaavaa. Grillibileet olivat ja menivät, kipuilin senkin ajan mutta onneksi ystävättäreni piti langat käsissään ja järjesti tarjottavaa pöytään yms. Seuraavana viikonloppuna sitten olikin tuttavapariskunnan vierailu, itseasiassa tapasin livenä heidät ensimmäistä kertaa. Joitain projekteja kuukauden aikana tuli tehtyä; laatikkoon taiteilin "organisoijan", jotta johtohelvetti ei aina ole valloillaan kun aamulla kiireessä tarvitsee ne kuulokkeet napata mukaansa. Kukkia tuli istuteltua, itselle ja isoäidille... Hyvä on... Myönnetään. Minä ostin ja ideoin, Peikkohan ne joutui istuttamaan, koska enhän minä nyt tietenkään taivu ja kykene ja osaa ja jaksa ja pysty.. Mutta se hyvä puoli on innostuksessa että joku muu toteuttaa edes osan näistä! Itse kyllä eräänä yönä en saanut juuri unta ja päätin maalata kuistin ikkunalaudan ja ovenpielet ja sen sellaista. Samalla muutenkin laittaa kuistia uuteen uskoon. Hyvin hurahti suomalaista metallia kuunnellessa ja sutiessa yö, poitsut ihmettelivät aamusella uutta ilmaettä. Ja kuistin sisäkattokin tuli laiteltua, kiitos toteutuksesta pörrölle tässäkin asiassa. Pakastimet sain kummatkin sulatettua myös, onkin ollut tarkoitus jo viime joulusta lähtien.. Ostettiin olohuoneeseen tapetit ja uutta maalia, sekä seiniin että ikkunanpokiin. Hieman ehkä hirvittää moiseen urakkaan ryhtyä, mutta ei kai tässä muu auta jos haluaa tästä oman unelmiensa pesän vääntää. Maitokahvin väriset seinät nyt vaan eivät enää miellytä. Pihaan tuli osteltua pari puksipuuta ja sen sellaista. Katsotaan miten talvehtivat, vai talvehtivatko. Metsässä on tullut oltua. Jonkun verran olen poiminut mustikkaa mutta en tarpeeksi, joten tuli ostettua tuttavalta joka on innokas poimija. Marjapiirakoihin kuitenkin ollaan muksujen kanssa haettu suoraan metsästä, samoin kanttarellit kanttarellipiiraisiin. Niitäkään en ole pakkaseen asti vielä kerännyt, mutta toisaalta, on tässä vielä syksyä. Kipu estää tosiaan liikkumisen, ja päätettiin PT: kanssa että nyt ollaan tauolla ainakin elokuun loppuun. Toki yritän tässä ruokavaliota jossain määrin noudattaa, mutta.. Puolessa välissä kuuta päiväkirjassani lukee että "Kipua, kipua, kipua. Mahtuuko näihin päiviin enää mitään muuta?". Se kertonee kyllästymisen asteesta jotain. Hammas jouduttiin poistamaan, se lamautti muutamaksi päiväksi ihan fyysisesti. Tuntui että tärisin kuin horkassa, ei oikein se puudutusaine taida sopia meikäläisen kropalle. Ihan järkyttävät fiilikset. Kipujen keskellä Pörrö on ollut iso apu Peikon ollessa kutakuinkin töissä. Loppukuusta kykenin kuitenkin jotenkin töihin, pomoa tuuraamaan muutamiksi päiviksi. Anoppi oli iso apu, tuli leipomaan piparia poitsulle kun itse makasin sohvalla kuoleman kielissä. Olin töissä myös John Smith rock festivaaleilla. Oli kertakaikkiaan upea kokemus! Pääsin kohtamaan Mokoman, vaikka keikkaa en nähnytkään (kuulin kyllä..). Vaihdoin muutaman sanan sanoittajavelhon itsensä kanssa, ja nyt sitten pitäisi pienen sisäisen fanityttöni leijua korkeuksissa. En osaa. Olen huono fanittaja.. Enemmän tuli juteltua muiden bändien tyyppien kanssa, monen monesta asiasta. Oli hauska tutustua heidän elämäänsä, eroaahan se monilta osin tavallisen pulliaisen elämästä. Oli hauska nähdä miten julkisuus on vaikuttanut eri tavoin eri ihmisiin, ja toisaalta, oli mahtavaa tavata esim. Helloweenin tyypit. Mutta ei asiasta enempää, kokemuksena oli siis todellakin huikea. Paras veto ei silti ollut Mokoma, vaan Amorphis. Vuosien kokemus näkyi, edellisestä Amorphiksestani oli vierähtänyt kuitenkin jo yli 10 vuotta.. Silloin aiemmin niitä tulikin nähtyä enemmän kuin tarpeeksi. Ah, Stam1na taisi nyt tälle vuodelle näkyä (kuulua) neljännen kerran, ja voin sanoa että ei kiitos. Stam1na on niitä bändejä nyt virallisesti listallani "voi kuunnella kotona, ei todellakaan toimi livenä". En tiedä miksaavatko niin päin vittua (kuten mieheni siis arveli) vai mistä on kyse. Helvetillinen meteli, sanoista ei mitään saa selvää ja ahdistaa vaan. Ei jatkoon. Siskonpojista yksi kasvoi täällä ollessaan Mokoma-faniksi ja haluaa keikalle. Lupasin viedä hänet Lutakon keikalle, se kun todennäköisesti järjestetään ikärajattomana. Syyskuulle muutenkin tulee pyörittyä keikoilla kun ovat tässä lähistöllä. Toinen pojista ei kuulema välitä Rockista, joten Mokoma ei ole hänen juttunsa.. Eipä. Sujuvasti laulaa useamman biisin mukana ja innostui eilen kun kuuli kuulokkeiden läpi "hei hei heinäkuun". Piti nimittäin testata nuo vetoketjukuulokkeet, jos eivät menisi ihan niin iisisti solmuun kun nuo normaalit. Olivat nuo Lidlin Silvercrestin kuulokkeet ihan hyvä ostos, vähintäänkin siis hintansa väärti. Pikkasen ehkä kuitenkin hävittävät diskanttia, mutta sehän sopii raskaan musiikin ystävälle jossain määrin. Laurel on ottanut askelia sisäsiisteyden suuntaan, huikeaa! Tosin kun se oli siskoni luona hoidossa, sisäsiisteydestä ei ollut tietoakaan. Ja syykin selvisi: raukalla oli ekat juoksunsa jo alle puolivuotiaana! En minä ihan sitä tarkoittanut kun toivoin toisen kasvavan ja aikuistuvan pian..

Kesäkuu

Kesäkuu. Ei ehkä niin kesäinen kuukausi kuitenkaan, edes meillä Suomen Saharassa. Mutta.. Kuukauden teemana oli sinnikkyys. Sopii hyvin ihmiselle joka on päättänyt treenailla Personal Trainerin kanssa ja pudottaa painoaan, hommata kadonneen kuntonsa takaisin, saada kodin haltuun ja pihan nätiksi ja koiran sisäsiistiksi ja... Kuinkas sitten kävikään? Jonkun verran tuli leivottua, mm. raparperipiirasta. Isoäidille olen tässä kuussa alkanut kokata. En raaski aina viedä niitä mikroaterioita, joten tuli sitten tehtyä sen verran isommin kotosalla ruokaa että pari kertaa viikossa vien sitten mennessäni jotain soppaa tai makaroonilootaa tms. Mitään tulisempia pöperöitähän hän ei välitä syödä, joten sen mukaan mitä tulee tehtyä, vien. Loput sitten niillä valmissapuskoilla ja sen sellaisilla. Isoäitini synttäreitä juhlisteltiin, tosin kun ei pyöreitä ollut niin paikalle ei tullut juuri ketään. Vein kuitenkin kakun ja kukiteltiin ja lahjottiin muutaman siskonmuksun kanssa. Mummo oli tyytyväinen, joskin muisti meuhkata jälkikäteen että kakku oli liian suuri! Tälläkin kertaa oioin ja tein valmiskakkupohjasta. Jos jossain vaiheessa syksyä vaikka leipoisi kakkupohjia pakkaseen valmiiksi muutaman, niin ei tarvitsisi valmispohjien kanssa leikkiä.. Kipuja on ollut koko kuukauden. Luulisi kortisoonin vähän vievän niitäkin, mutta kun ei. Eikä kyse ole taas mistään pienistä jutuista, vaan siitä ettei saa koko kroppaa liikkeelle ilman kipulääkitystä ja muita keinoja. En tiedä tekeekö sen lämpötilavaihtelu vai mikä ihme, mutta koko kuukausi on ollut hyvin tuskainen. Sain sitten puolen kuun paikkeilla kepitkin tuohon jalkaan, ja vielä epäilyä sydämen vajaatoiminnasta. Eli kunto on ollut todellakin paska. Se siitä liikunnasta, vaatii suuria ponnisteluja edes käydä lenkillä toisinaan. Joskus se jääkin siihen että seison pihassa katsomassa kun koirat juoksevat ravia, keppien kanssa ei ole helppo ajaa.. Loppukuusta oli päiviä kun en todellakaan päässyt ylös sängystä, ja kiittelin onneani että muksut olivat kylässä käyttämässä koiria. Toki järkkäilin niille jotain kivaakin, Pörrö käytti liikennepuistossa ja sen sellaista, että saatiin jotain tehtyä ennen kotiinpaluuta. Vanhin poika pyysi voileipäkakkua, joten vääntelin sellaisen. Itseasiassa kaksikin. Toinen napattiin mukaan ja ajettiin anopin ja hänen ystävänsä vuokraamalle mökille ja käytiin saunomassa ja virkistäytymässä. Toinen syötiin meillä isolla porukalla, isoäitinikin juhli mukana kesää ja lämmintä päivää. Pörrö on ollut muutenkin korvaamaton apu; hän otti muksuja yöksi että sain nukuttua kipujeni keskellä ja muuta sellaista. "Huomaan, että minussa on vielä monia pimeitä alueita, mutta sinnikkällä ja rohkealla työllä ne saa pikkuhiljaa puhtaaksi." Laurelin sisäsiisteys ei todellakaan ole edistynyt. Päädyin hommaamaan ystävättäreltä häkin lainaan, ja telkeän työpäivän ajaksi Laurelin sinne aina kun olen yli tunnin pois kotoa. Tämä päätös syntyi sen jälkeen kun alle 4 tunnin poissaolon jälkeen siivosin koiran tekosia nelisen tuntia. Oli paska- ja kusiläjiä ympäri kämppää, halkokori tyhjennetty ja pyöritelty jätöksissä ja ravattu ympäri kämppää niiden kanssa, silputtu sabluunoita yms. Eli kaikkea täysin mielipuolista riehuntaa. Samana iltana hyppäsin autoon ja hain häkin, saa edes vetää henkeä ennenkuin töistätullessaan aloittaa siivousurakan. Häkitys sujuu hyvin, Laurel menee häkkiin jo omatoimisesti kun se avataan. Eikä alun katastrofiläjien jälkeen ole tehnyt koppiin juuri mitään, vaan alkaa jo ymmärtää että kannattaa treenata pidätystä. Sohvaa pestään edelleen, samoin Laurelin omaa nukkumapaikkaa.. Päädyin kopituksen lisäksi ottamaan meille vakituisen koiranvahdin joka käy sitten toisinaan viettämässä aikaa tuon otuksen kanssa kun itse en vaan kykene kaikkeen mihin pitäisi. Peikko on paljon töissä. Todella paljon. Välillä arki tuntuu ylivoimaiselta kestää, eritoten kipupäivinä kun haluaisi vaan maata ja olla hiljaa. Puoluekokouksessa piipahdettiin, valinnat olivat loistavia. Puheenjohtajana on nyt nainen jonka visioihin luotan aivan täysin. Toivon hänen myötään hommien sujuvan vaalien alla; toivon yhteistyön saavan uusia ulottuvuuksia, piirien välisen kommunikaation parantuvat yms. Oma panos on hyvin vähäistä, vaikka oman piirini sihteeriksi tulinkin valituksi. Kipujen kera ei ole tullut tehtyä niin paljon mitä haluaisin, ja täytyy myöntää että motivaatiokin on välillä hukassa kun ei aktiiveja ole tarpeeksi että saisi alkeellisimpia asioita tehtyä tällä seudulla. Onneksi tämä meidän piirin pj on loistava, toimelias otus. Harmi vaan, että välimatkaa on Kouvolalla ja Lappeenrannallakin aika paljon.. Juhannusviikkoa ennen otin siskonpojan tähän. Ja sitten muutaman lisää. Koko loppukuun onkin ollut vaihtelevasti 3-4 hänen pojistaan meillä kesää viettämässä. Siskolla kolarinsa jälkeisiä leikkausjuttuja, joten ajattelin että toipukoon ihan rauhassa. Joku kritisoi minua siitä että olen hyvin itsekäs kun kirjoitan blogissani vain itsestäni, enkä mainitse esim. siskoni elämästä juuri mitään. Kyse ei ole siitä, etten välittäisi, vaan kyse on siitä että jokainen kysyköön siskoltani itse että mitä hänen elämäänsä kuuluu. Hän oli muutama vuosi sitten pahassa kolarissa, fyysisiä oireita on edelleen, keskivaikea aivovamma ja arjessa sen myötä haasteita. Koska välimatka on suuri, en kykene juuri auttamaan muutoin kuin olemaan jonkinasteisena kuuntelevana korvana ja ottamalla näitä isompia lapsia jotka tästä välimatkasta selviytyvät omin neuvoin bussilla. Enempää en koe mukavaksi hänen enkä itseni kohdalta tilannetta avata. Eli siitä vaan kyselemään jos kiinnostaa, hän on kutakuinkin yhtä avoin kuin minäkin, ja kertoo varmasti kaiken tarvittavan uteliaisuutenne tyydyttämiseksi.. Saimme Peikon kanssa todistukset että olemme suorittaneet tukiperhe-kurssin. Iso etappi sinällään, se on kuitenkin konkreettinen auttamismuoto tilanteessa jossa tietää että maailmassa tarvitaan apua mutta omat resurssit ovat lähinnä henkistä kanttia. Kävin myös järjestyksenvalvojakoulutuksen, joten keikkaa pukkaa! Käytiin ajelulla Jyväskylässä katsomassa "Liiton miehet"-kokoonpano. Itse en tosiaan välitä, mutta koska tiedän lukeutuvan Peikon suosikkeihin ja hyvävaimo-pisteet ovat olleet vähissä viime aikoina niin tässä oli nyt tilaisuus. Liputhan ostettiin jo viime kuun alussa, joten ei tarvinnut sen kummemmin miettiä. Siskonpoikia käytettiin tykkimäessä. Otettiin kahden päivän park hopper-rannekkeet, ja eivät pitäneet vesipuistosta, joten onneksi huvipuistossa riitti nähtävää ja riekuttavaa. Lopulta siis en kyennyt juuri mihinkään mitä suunnittelin, mutta sinnikkyyttä se oli jaksaa tämä kuu arkeakin. Personal Trainerin kanssa suunnittelin taukoa, en kykene tekemään oikeasti yhtään mitään.

Toukokuu

Nämä tulevat tosiaan vähän myöhässä. Oli tarkoitus laittaa heti seuraavan kuun alussa, mutta aina aikataulut eivät oikein kulje kuten suunniteltua. Mutta Toukokuu, sen teema oli "suhtautumistapa". Siinä on jotain, mitä olen hokenut itselleni koko elämäni; asenne ratkaisee. Eli lopultahan asenne on se suhtautumistapa asioihin. Ei ole parantunut tämän kuukauden aikana (jos kohta ei myöhemminkään tätä kirjoittaessa) mutta on silti usein ollut mielessä että pitäisi. Inferno-lehti lähetti minulle kestotilauslaskun. Soitin asiakaspalveluun ja siinä oli sitten sitä harjoittelua suhtautumistavasta kun väänsin rautalangasta ettei ole tullut ainoatakaan lehteä niin en ajatellut kyllä laskuakaan maksaa, enkä ajatellut nyt tähän väliin lehteä tilatakaan. Näppäräähän tuo lehden kannalta on; vanhoille tilaajille kestotilauslasku vaan menemään, jos maksaa nii nakataan sitten lehti perään? Suhteutumistapa on terve meidän suvussa jo pienestä asti, moniin asioihin. Siskonpoika joka oli meillä viettämässä helatorstaita, omaa selkeästi samanlaisen asenteen kuin allekirjoittanut ylpeä tätinsä. Eli hyvin pessimistisen sellaisen.. Luin lehdestä hänelle että tuolla maailmalla on nainen, joka aikoo mennä naimisiin puun kanssa. Poitsu siihen tuumasi että "No, ne kaataa kuitenkin sen seuraavana päivänä". "Rakkauden viesti on siinä miten elän elämäni, eikä sanoissani tai teoissani." Jätelava saatin täyteen tavaraa, kuten edellisenäkin keväänä. Mistä tätä roinaa riittääkin?? Vaatekaappi tuli KonMarinoitua sentään.. Kirppikselle on raahattu tämänkin kuukauden aikana tavaraa vaikka miten. En ymmärrä miten se ei vaan häviä täältä vaikka mitä tekisi. Sen verran pihasta sai hävitettyä että pari autonraatoa nousi romurekan kyytiin. Nopea ja hyvä hävityskeino. Tosin pihakoivu sai sitä osumaa, mutta sen näkee sitten keväällä että miten kävi lopulta. Piipahdettiin alkukuusta myös virossa, eikä sieltä tullut sitä kamaa niin paljoa roudattua että 17 kuution lavan olisi täyteen saanut.. Keskiaikaisten kidutusvälineiden museo oli mielenkiintoinen ja talu körtsissä ruoka hyvää, as usual. Sigmalla käytiin ajelemassa Lappeenrannan lentokentällä että kuinka kovaa mennään. 181km oli huippunopeus ja kiihtyvyys ihan hyvä. Kyllä sillä ohittaa passaa.. Ensi vuonna sitten uusiksi, josko saisi tuota huippunopeutta vähän parannettua. Yllättävän vähän osallistujia moisella tapahtumalla oli, vaikka hintakaan ei päätä huimannut. Äitienpäivää vietettiin isoäitini luona. Hän oli hämmästynyt kun en mennyt oman äitini luokse Jyväskylään, mutta tuumasin että jos olisinkin mennyt, olisin vienyt tietysti isoäitini samalla reissulla tyttärensä luokse. Hän oli mielissään saamistaan kukista ja lahjuksista. Erityisesti mainitsemisen arvoista hänen mielestään oli se, että täytin ja koristelin kakun hänen luonaan, joskin valmispohjasta koska kuntoni ei ollut tuona viikonloppuna maailman paras. Personal Trainerin neuvo on lisätä syötyjä kaloreita, ateriavälien pienennys ja myöhemmin pitäisi kiinnittää huomiota myös ruuan laatuun. Yritetään yritetään! Liikunta on hyvin kevyttä, täyspainoisesti saliohjelmaa ei ole tullut käytyä läpi, eikä juuri mihinkään ole kyennyt tässä koko kuukauden aikana. Allergiaoireet ovat pysyneet kortisoonilla aisoissa kyllä, mutta toisaalta se tuo turvotusta ja väsymystä tullessaan. Naisten kympissä kävin kyllä sauvomassa sen 5km, ensi vuonna ehdottomasti uudestaan! Laurel on välillä ihan mahdottoman oloinen. Vesi maistuu ihan joka käänteessä ja rakko ei pidä lainkaan. Sohvaa saa pyykätä harva se päivä, samoin omaa punkkaansa. Ei osaa vaan hakeutua ulos vaan losottaa todellakin heti alleen kun silmät saa auki. Jopa autoon... On kuitenkin sen kokoinen pentu että ei ihan niin vaan napatakaan syliin ja juosta ulos. Kyllä harjiksien kanssa pääsi niin helpolla että oksat pois ja puolet latvastakin. Lueskeltua tuli joitain kirjoja, mutta keskittymiskyky ei ole ollut tänä keväänä parhaimmillaan. Eritoten kahlasin tosiaan sen Error - mielenhäiriöitä kirjan muutaman jutun, aloittaen tietysti Annalasta. Ihmismielet ovat aina kiehtovia, on mahtavaa kun joku päästää näkemään oman päänsä sisään edes jossain määrin. Toiveita olisi päästä John Smithiin töihin siten että saisi nähtyä Mokoman keikan. Muilla bändeillähän ei niin väliä ole, tietenkään.... Korvasienessä yritin käydä muutamaan kertaan, voin kertoa että en osaa niitä löytää juurikaan. Onneksi appiukolta sai ostettua, niin ei ihan ilman muhennosta jäädä tänä vuonna.

Sapuskointia

Edellisen kirjoitukseni "suosio" yllätti hieman. Ei siinä, jokainen suhtautuu miten suhtautuu. Sain taas muistutuksen jossa pitää ajatella että jos ihmisellä on lapsia, ei käyttäytymisellä ole väliä, koska silloin on "pyhä äiti"-statuksella liikkeellä. Pitää ajatella aina mitä kyseisten ihmisten lapset ajattelevat siitä, että näiden ihmisten teot tulevat taasen esiin.

Mitä minä sen sijaan hämmästelen, on se, että useamman ihmisen meuhkatessa harvalta jää huomaamatta se, että minullakin on niitä sukulaislapsia. Mitä minun oikeasti pitäisi tehdä kun he kuulevat juttuja että heidän tätillään on lähestymiskieltoa ynnä muuta paskaa? Ottaen huomioon että näihin juoruihinhan minä olen loppujen lopuksi syytön.

Mutta tämä nyt vain sivujuonteena.

Oikeasti tulin kertomaan että olen totutellut kiltisti nyt palttiarallaa pari viikkoa siihen aamupalaan. Se alkaa sujua, vaikka onkin aamuja kun yökin vielä smoothien kanssa... Puuro menee helpoiten, jos sitä ei ole tarvinnut itse alkaa vääntämään. Ja jos sen kanssa ei tarvitse kovin paljoa muuta vääntää kaveriksi!

Iltapala oli seuraava lisäys.. Myönnetään että sekin teetti tuskaa. Ei ole aina niin kovin helppoa yrittää pakottaa sitä voileipää alas, hedelmätkin tökkivät. Olisi helpompi ottaa se kuppi teetä ja se on siinä sitten.. Mutta. Hiljalleen totuttelen. Ehkä se rytmi on ollut enemmän se avainsana, ei niinkään se aterioiden laatu vielä. Ehkä jo ensi viikolla! Päiviini pitäisi kuulua tässä vaiheessa myös lounas. Useimmiten kuuluukin, mutta nyt on vähän heikko ruokahalu kun särkylääkkeitä syödään kuin.. No, eilen siskoni vahingossa lanseerasikin ihan hienon sanan: peruna. Se tarkoittaa sitä perusburanaa, mitä nykyään saa särkyyn kuin särkyyn, ennenkuin lääkäri lukee ne paperit ja perehtyy oikeasti asiaan. Mutta niin, perunaa menee, ja muut mömmöt samalla.

Liikunta on nyt vähän heikohkoa, ensiksi syytän polvea (nivelpussi vissiin tulehtunut) ja sitten heti perään noin kymmentä muuta tekosyytä. Todellisuudessa itseäni harmittaa ihan huolella tuo, etten pääse metsään koirien kanssa. Siinä pääsee niin hiivatin helpolla kun heittää luurit korville ja kipittää menemään. Ketään ei tule vastaan, mitä nyt joskus hevosia ja joskus verijäljen tekijöitä, mutta harvassa ovat nekin. Pitäisi löytää uusia maastoja talsittavaksi kyllä.

Nyt pitäisi vääntää kovaa vauhtia syttyruusuja talveksi, kananmunakennoja on päässyt kertymään kaikenvärisenä. Mutta jotenkin se on hankalaa tuollaisen vajaa 5kk:n ikäisen riiviön tömistellessä tassuilla kaikkialle. Aivan Kaikkialle... Kuka keksi että koiranpennut ovat ihania? Minä itken onnesta kun tuo saa ne aivosolunosasensa siinä kahden vuoden kohdalla tärähtämään keskenään...

Viikko on vähän raskas kaikin puolin, mutta onneksi viikonloppuna sitten tiedossa jotain kivaakin. Keikkaa pukkaa nimittäin, vaikka jotain muuta onkin kuin Mokomaa taas vaihteeksi.

Otin nyt sitten tosiaan Personal Trainerin, ja muutama tapaaminen on takana. Olen saanut ruoka-neuvontaa, ja kas, se ei olekaan sitä että pitäisi vähentää syömistä. Ongelmia on toki, ja suurin se minkä tiesinkin: ruokarytmi. Jatkuva epäsäännöllinen työ jne ovat tehneet sen, ettei minulla ole mitään rytmiä. Niinpä suurimmat moitteet tulivat siitä että en syö aamupalaa, ja että iltapala ei tarkoita kuppia teetä klo 23.00...

Päiväsyömisiin ei ole vielä puututtu, vaan aamupalaa olen harjoitellut tässä muutaman viikon ja nyt tällä viikolla sitten vielä iltapalaakin. Kuntosaliohjelman sain, samoin kotitreeniohjeet. Ensi viikolla täysipainoisesti siis salin suunnalle. Ei tuntunut niin rankalta mitä oletin, ainakaan selkään, ainoa mikä vihoittelee, on tuo oikea ranne. Siinä määrin että kun perjantaina testattiin muutamat jutut salilla niin lauantaina ei sitten naisten kympillä enää väännettykään juomapulloa auki ilman anopin apua.. Masentavaa. Mutta! 5km sauvakävelyä porukassa. Suurin saavutus ei ole se, että kävelin, ei se, että sauvakävelin, vaan se, että tein sen isommassa porukassa kuin yksin tai kaksin. Jostain syystä viime aikoina olen panikoinut taas entistä enemmän ihmisten keskelle menemistä. Toisaalta, tiedän kyllä oikeastaan miksi, ja toisaalta, tiedän miten tämä kaikki paska etenee, ja nythän on kyse enää vain vastaantappelemisesta. Siitä, ettei anna millekään asialle valtaa liikaa..
Eli ihmisten keskelle juu. Ja sopivasti silti sinne metsään koirien kanssa rauhassa hengailemaan..

Sain ystävättäreltäni lainaan tuon kirjan, Error - mielenhäiriöitä. Olin pitkään aikonut vähintään kirjastoida sen, mutta nyt sitten tuli yllättävä tilaisuus lukea tähän väliin. On se varmaan itselleenkin ostettava. Mutta siis, en minä siitä muuta kerennyt kuin ahmia Marko Annalan osuuden uteliaisuuttani. Ei siitä sen enempää, muuta kuin että havahduin ymmärtämään että en taas ole oireineni ainutkertainen.. Media toitottaa hyvin pitkälti sitä että jos ihminen vetäytyy omiin oloihinsa ja haluaa olla yksin, hän saattaa olla masentunut. Mutta itsellänihän se menee juuri päinvastoin: kun olen terve, kun olen hyvinvoiva, viihdyn yksin. Haluan olla yksin. Nautin siitä että saan olla ihan itsekseni ja tehdä jotain, näperrellä, ajatella, fiilistellä, lukea.. Kitkeä kukkapenkkiä tai ihan mitä vaan. Se on sitä kuuluisaa "me-timea". Mutta kun olen masentunut, yksinolo ahdistaa.
Eräs ystäväni ei tunne minua live-elämässä, mutta tuntee minut läpikotaisin sielun sopukoista. Olemme kirjoitelleet jostain teinistä asti, joten paljon on mahtunut näihin vuosiin. Nykyään kirjeet ovat enimmäkseen olleet tekstareita, mutta.. No. Eräs aamu narisin että en halua mennä töihin, ei ole yhtään sellainen olo että jaksaisin tavata ihmisiä, en työkavereita, en asiakkaita, en ketään. Vastaus tuli kuin kuuluisalta apteekin hyllyltä: "Onko sulla sitten muka joskus sellanen fiilis että haluaisit?"
Se on niitä hetkiä jotka tosiaan muistuttavat minua siitä kuka minä olen. Ja yhtälailla hajottavat muistuttaessaan että juuri nyt minä en ole sellainen millainen haluan. Lohdullista kyllä, minä olen sinne jonnekin kyllä matkalla.. En ehkä kovaa vauhtia, mutta matkalla kuitenkin.