Otin nyt sitten tosiaan Personal Trainerin, ja muutama tapaaminen on takana. Olen saanut ruoka-neuvontaa, ja kas, se ei olekaan sitä että pitäisi vähentää syömistä. Ongelmia on toki, ja suurin se minkä tiesinkin: ruokarytmi. Jatkuva epäsäännöllinen työ jne ovat tehneet sen, ettei minulla ole mitään rytmiä. Niinpä suurimmat moitteet tulivat siitä että en syö aamupalaa, ja että iltapala ei tarkoita kuppia teetä klo 23.00...

Päiväsyömisiin ei ole vielä puututtu, vaan aamupalaa olen harjoitellut tässä muutaman viikon ja nyt tällä viikolla sitten vielä iltapalaakin. Kuntosaliohjelman sain, samoin kotitreeniohjeet. Ensi viikolla täysipainoisesti siis salin suunnalle. Ei tuntunut niin rankalta mitä oletin, ainakaan selkään, ainoa mikä vihoittelee, on tuo oikea ranne. Siinä määrin että kun perjantaina testattiin muutamat jutut salilla niin lauantaina ei sitten naisten kympillä enää väännettykään juomapulloa auki ilman anopin apua.. Masentavaa. Mutta! 5km sauvakävelyä porukassa. Suurin saavutus ei ole se, että kävelin, ei se, että sauvakävelin, vaan se, että tein sen isommassa porukassa kuin yksin tai kaksin. Jostain syystä viime aikoina olen panikoinut taas entistä enemmän ihmisten keskelle menemistä. Toisaalta, tiedän kyllä oikeastaan miksi, ja toisaalta, tiedän miten tämä kaikki paska etenee, ja nythän on kyse enää vain vastaantappelemisesta. Siitä, ettei anna millekään asialle valtaa liikaa..
Eli ihmisten keskelle juu. Ja sopivasti silti sinne metsään koirien kanssa rauhassa hengailemaan..

Sain ystävättäreltäni lainaan tuon kirjan, Error - mielenhäiriöitä. Olin pitkään aikonut vähintään kirjastoida sen, mutta nyt sitten tuli yllättävä tilaisuus lukea tähän väliin. On se varmaan itselleenkin ostettava. Mutta siis, en minä siitä muuta kerennyt kuin ahmia Marko Annalan osuuden uteliaisuuttani. Ei siitä sen enempää, muuta kuin että havahduin ymmärtämään että en taas ole oireineni ainutkertainen.. Media toitottaa hyvin pitkälti sitä että jos ihminen vetäytyy omiin oloihinsa ja haluaa olla yksin, hän saattaa olla masentunut. Mutta itsellänihän se menee juuri päinvastoin: kun olen terve, kun olen hyvinvoiva, viihdyn yksin. Haluan olla yksin. Nautin siitä että saan olla ihan itsekseni ja tehdä jotain, näperrellä, ajatella, fiilistellä, lukea.. Kitkeä kukkapenkkiä tai ihan mitä vaan. Se on sitä kuuluisaa "me-timea". Mutta kun olen masentunut, yksinolo ahdistaa.
Eräs ystäväni ei tunne minua live-elämässä, mutta tuntee minut läpikotaisin sielun sopukoista. Olemme kirjoitelleet jostain teinistä asti, joten paljon on mahtunut näihin vuosiin. Nykyään kirjeet ovat enimmäkseen olleet tekstareita, mutta.. No. Eräs aamu narisin että en halua mennä töihin, ei ole yhtään sellainen olo että jaksaisin tavata ihmisiä, en työkavereita, en asiakkaita, en ketään. Vastaus tuli kuin kuuluisalta apteekin hyllyltä: "Onko sulla sitten muka joskus sellanen fiilis että haluaisit?"
Se on niitä hetkiä jotka tosiaan muistuttavat minua siitä kuka minä olen. Ja yhtälailla hajottavat muistuttaessaan että juuri nyt minä en ole sellainen millainen haluan. Lohdullista kyllä, minä olen sinne jonnekin kyllä matkalla.. En ehkä kovaa vauhtia, mutta matkalla kuitenkin.