Kenen se on?

Pian on kulunut neljä vuotta siitä kun tyttäreni syntyi tähän polyamoriseen kummajaislaumaan.  Sitä ennen olin raskaana n. 7 kk. Siitä asti, kun ihmiset ovat kuulleet, että olen raskaana, minulta on kyselty että "kumman se on?", "Kuka lapsen isä on?" ja kerrottu tuhatmäärin jankutuksia aiheesta "lapsen oikeus biologiseen isään". Ja tuhatsatamäärin olen antanut esimerkkitilanteita joissa biologialla ei ole väliä. Kuulin myös juoruja siitä, ettei tuo lapsi voi olla minun biologiseni, koska en näytä siltä että olisin raskaana, en näyttäytynyt raskauden viime kuukausina missään ja lopulta olin synnytyksen jälkeen "ihan saman näköinen kuin ennenkin." (Tähän mainittakoon että enhän minä liikkunutkaan, raskaus oli hankala, googlatkaa huviksenne pemfigus ja miettikää voiko sellaisella kropalla liikkua sohvan ja wc:n väliltä yhtään minnekään... Ja juu, Painoa tuli raskauden aikana 8kg. Ja painoa lähti synnytyksen jälkeen 8 kg. Niin tapahtuu kun ei anna jokaiselle mielihalulleen valtaa ja mässytä kaikkia iltoja karkkia ja sapuskaa kahden edestä raskauden varjolla... ) 

Aina ei voi edes sanoa, että biologinen vanhempi on paras mahdollinen vaihtoehto lapselle. (Tähän väliin hatunnosto sinulle joka toimit äitipuolena, isäpuolena, tai bonusvanhempana kuten nykyään tavataan sanoa, adoptiovanhempana, sijaisvanhempana, oheishuoltajana tai ihan missä tahansa vanhemman / huoltajan / holhoojan roolissa jollekin ihmisentaimelle.) 

"Joko sinä nyt olet valmis myöntämään kumman lapsi se on?" minulta kysyttiin tänään. Ei ole edelleenkään mitään myönnettävää; minä en näe lapsessani kummankaan isän piirteitä toisen piirteitä enempää. Miksi en? Koska en ole katsonut. Minä näen hänessä ihmisen. Lapsen. Hänen persoonansa. Punaiset posket innostuksesta. Itkuiset silmät harmituksen keskellä. Kuuntelen keskittymisöhinää. Unista tuhinaa. Sormen imeskelyä ja unilelun kanssa kuorsaamista. Loputonta puheentulvaa. Kysymyksiä hermostumiseen asti. Hellyydenosoituksia, märkiä suukkoja, tahmaisia sormia, pyykkivuoreen heitettyjä likapyykkejä. Tuhatpäin askarteluja, piirroksia, unohdettuja pieniä projekteja ympäri kotiani. 

Minulle on aivan täysin sama, onko tuo pieni otus joka vaeltelee kotonani ja ottaa tilan haltuun minne vain meneekin, minkälaista perimää kantava. Jos minulle kerrottaisiin nyt, että hän ei ole minun lapseni, vaan vaihtunut synnytyslaitoksella, minä rakastaisin häntä silti. Minä pitäisin hänet omanani. Minä en luopuisi hänestä, ja tekisin kaikkeni hänen vuokseen, vaikka hän ei olisi biologista perimääni. 

Hän on Roosa. Hän on sellainen persoona kun on, hän tulee olemaan oma itsensä. Ei minun eikä isiensä egon jatke, suvun jatkaja tai yhtään mitään muutakaan "vanhoillista". Hän on yksi pallontallaajista, ja minulle äärimmäisen rakas oman itsensä ja persoonansa vuoksi. Siksi minulle ei ole väliä mistä hän on tullut, vaan ainoastaan sillä on väliä, että hän on tässä ja nyt. 

Enkä minä usko että se muillekaan ihmisille olisi sen vaikeampaa.. Päästää vaan irti ennakkoluuloista. Päästää irti vanhoista uskomuksista ja tavoista ja idioottimaisista sanonnoista kuten "veri on vettä sakeampaa". Perhe on perhe ja pitää yhtä, mutta sen perheen ei tarvitse olla biologista sukua keskenään; harvoin mies ja vaimokaan ovat. Saati muut perhekombinaatiot. Sisarukset ovat sisaruksia, voivat olla yhtä hyvin vihollisia kuin ystäviä, tai vain neutraaleja tyyppejä toisilleen. 
Jatkuvasti yhteiskunnassa joku kokee paskaa omaatuntoa siitä että ei pidä yhteyttä vittumaisiin sukulaisiin, ei rakasta vanhempiaan "tarpeeksi" tai muuta kummallista. Ei kaikista voi tykätä vain siksi että ovat sukulaisia. Ja joistain voi tykätä ihan vain koska ne on niin mahtavia tyyppejä, oli siinä mukana sitä biologiaa tai ei! Ja mulla on oikeasti sellainen muksu jota mä rakastan tyyppinä. Mä olen etuoikeutettu kun saan nähdä ne hyvät ja huonot päivät. Olla se, jolle kiukutellaan kun olenkin nukkunut yöllä enkä siivonnut häntä varten. Kun olen tullut hakemaan päiväkodista pois kesken leikkien. Ja yhtälailla olen onnellinen siitä että olen se, johon hän turvaa, koska luottaa. 
Enkä mä usko että luottaa vain siksi että olen äiti. En ole varma käsittääkö lapseni käsitettä "isä" tai "äiti" millä tavalla.. Ovatko ne tässä vaiheessa vain nimityksiä tietyille tärkeille tyypeille, kuten "kummisetä" tai "mummo". Eikä sillä ole väliäkään, tällä neidillä on suosikki-ihmisensä ja tietyillä ihmisillä on vaan erityinen paikka sydämessään Roosalle. 

Vaikka isovanhemmat ovat käyneet tänä keväänä vähiin, onneksi meillä on rolla-pörrö jonka kädestä voi pitää kiinni ja johonka voi turvata. Näiden kahden tyypin ystävyys on jotain kertakaikkisen hurmaavaa ja tärkeää. Ei siksi että tässä olisi tietoa biologiasta, vaan siksi että näiden kahden välillä on sitä kuuluisaa kemioiden kohtaamista. Ja sitä minä toivon oman äitiyteni, kuten myös lapseni isien ja neidin välillä olevan: kemiaa. Välittämistä. Rakkautta. Siksi että me täydennämme toisiamme, tykkäämme toisistamme ja luotamme toisiimme. Emmekä vain ja ainoastaan siksi että olemme eksyneet osaksi samaa perhettä. 

Katkerat eksät

 Pantterin ex-vaimo on hieman katkeroitunut. 

Sain tänään soiton lastensuojelulta, että joku on tehnyt lastensuojeluilmoituksen siitä, että Paula Hassel kertoo julkisesti somessa että nukkuu molempien miestensä kanssa samassa sängyssä, ja näin ollen herää huoli lapsen kehityksestä kun altistuu vanhempiensa seksielämälle.

Muutama tovi sitten selvittelin pantterin ex-vaimon, Kaisan kanssa asioita. Hän on satunnaisesti käynyt naistenhuoneella ja muissa ryhmissä kommentoimassa ilkeästi polyamoriasta sekä minusta minun kommenttieni perään. Olen kuunnellut, antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja välillä sitten kivahtanut takaisin. Mitä milloinkin, tilanteen mukaan.  Yhden facebook-postauksen tein viimeisimmästä ryhävalas-keissistä, koska Kaisa suoraan kertoi mistä on katkera; että hänet tehtiin naurunalaiseksi sillä että hänen exänsä on nykyään polyamorisessa suhteessa.  Dokumenteissa ja lehtijutuissa ei muuten koskaan tietääkseni ole viitattu kenenkään meidän eksiin millään tavalla, ellei sitten minun eksiini ja pettämisiini.






Keskustelin hänen kanssaan whatsappilla tämän ryhävalas-jutun seurauksena, ja kerroin että häntä ei ole meidän toimestamme petetty, eikä satutettu. Kävimme läpi tätä että jatkuvasti pitää loukata, ja että ei tämä ketään hyödytä. Hetken kerkesin ajatella että sain jotain järkeä sen naisen päähän, mutta.. No, en näemmä saanut.  Keskustelun lomassa kuitenkin hän mainitsi seuraavaa: 



                                                 

Ajattelin nyt laittaa tähän kuvan lapseni huoneesta ja nukkumapaikasta: 

Ihan itsekseen neiti 3v nukkuu prinsessavaunussaan. Vähän on maalaushommia vielä, kun huone ei ole tarpeeksi pinkki... Mutta niin. Nukkuu tässä yläkerran omassa huoneessaan, pää tuolla Sarvisen vieressä. 
Me nukumme makuuhuoneessa, muurin toisella puolella. Sen lisäksi että meillä on ovi, jonka saa kiinni jos sattuisi jotain aikuisten touhuja haluamaan.. Mitä voi muuten harrastaa muuallakin kuin makuuhuoneessa. Vaikka talomme alakerrassa. Ulkona. Autossa. Mielikuvitus on rajana, you name it. Lisäksi tuossa on varasto leväytettynä pitkin makkarin tasoa, joten aika mestari saa olla, että saa tästä vedettyä sen johtopäätöksen että siellä ne aikuiset panee ja lapsi katselee VIERESSÄ. 
Viereisessä huoneessa kyllä, mutta näkyvyyttä ei muuten aikuisten sänkyyn ole vaikka ovi olisi sepposen selällään.. 

Kas siinä, dokumenteissäkin nähty paholaisen panoluola jossa on muuten myös seinien hionta ja maalaus tulossa kunhan saadaan varastot siihen kuntoon.. (Varastokaapeista kaksi purettiin pois että saatiin neidin huoneeseen mahtumaan tuo vaunu-sänky, joten tavaroita käydään läpi sitä mukaa kun jaksan niitä setviä ja uudelleensijoittaa.)

Ymmärrän kyllä että vituttaa että mies lähti. Ymmärrän jossain määrin jopa someriehumisen, ja sen, että haluaa syyttää minua: minä ilmeisesti olin kuitenkin sillä hetkellä se parempi vaihtoehto elämänkumppaniksi koska hän on eksä ja minulla ja pantterilla ei samanlaisia ongelmia ole mitä heillä oli keskenään. Ihmisistä ja heidän paremmuuksistaan se ei kerro, vain siitä ketkä ovat missäkin tilanteessa yhteensopivampia. 

Mutta sitä en ymmärrä, en helvetti soikoon, että kulutetaan lastensuojelun perkeleen rajallisia resursseja kiusantekoon!! Aivan selkeään sellaiseen, sillä ei Kaisalla, sen paremmin kuin kenelläkään muullakaan, tule kyllä oikeasti vakavasti otettavaa huolta siitä että lapsen kehitys olisi seksielämän näkemisestä täällä vaarantunut. Ei aiemmin, ei nyt, ei tulevaisuudessa. 
Lapseni TIETÄÄ miten vauvoja sinällään tulee, että siihen tarvitaan mies ja nainen yleensäottaen, ja että vauva kasvaa mahassa. Se tieto tulee puheesta, ei empiirisitä kokemuksista ja näkemisistä. 

Ja näin Joulun alla ja korona-aikaan: älkää perkele kuormittako sitä lastensuohjelua siksi että itsellänne on paha mieli kun eksällänne menee paremmin. Älkää siksi että itseänne vituttaa jonkun naama. Älkåä tehkö kiusaa ellei Ihan Oikeasti ole huoli siitä että lapsella ei ole kaikki ok. Lastensuojelu on jo nyt vähillä resursseilla ja helvetin ylikuormitettua. Ja perkele Kaisa, teidän erostanne on neljä vitun vuotta. Anna olla. Anna oikeasti olla. Sä saat tolla kyllä mulle vitutusta, mutta siitä kärsii viattomat sivulliset. Jos sä koet että koit vääryyttä, sä olet aivan vapaa yrittämään tota miestä takaisin elämääsi. Jos asiat on huonosti, tee tilanteelle jotain mikä sen korjaa. Älä tuhlaa yhteiskunnan resursseja, minäkään en ole niin tehnyt sinun vuosia jatkuneen terrorisoimisesi kohdalla. 

Voidaan me tässä käydä läpi että mitä minä olen tehnyt: minä En ole sinun silloisen miehesi kanssa sinua pettänyt, hän ilmoitti sinulle erostanne ennenkuin me pohdimme onko meistä suhteeseen. 

Mitä sinä olet tehnyt? Jatkuvaa some-terrorisointia erinäisissä ryhmissä, soittelua ja rahan vaatimista ex-appivanhemmiltasi ja paskanjauhantaa siitä miten tilanteet ovat edenneet ja miten sinua on muka kohdeltu. Neljässä vuodessa kyllä pääsee yli asioista jos haluaa. 

EDIT: 

Lasun kirjallinen teksti: 

Voi äiteys

 Äitiys on sellainen hassu asia että moni toivoo sitä kohdalleen "pienestä pitäen". Sitten on niitä, jotka eivät halua sitä koskaan kohdalleen. 
Minä en oikein ole sitä koskaan osannut ajatella, minä oletin etten saa lapsia, oletin etten halua lapsia, ja oletin ettei minusta ole äidiksi. Ja nyt olen sellainen. Äiti, äippä, mami. Ja viimeisimpänä "bikiniapinaäiti".
Kun olin raskaana, varustauduin kahteen asiaan henkisesti: siihen että menetän lapseni jo ennen syntymää, synnytyksen aikana tai sitten viimeistään sen jälkeen. Koska tahansa. Tänään. Huomenna. 
Sitä minulle on hoettu siitä asti kun sain tietää olevani raskaana, ensin terveydenhoitohenkilökunnan taholta ja myöhemmin kaikkialta muualta. Hiljalleen se on vaihtunut siihen että "sinusta ei ole äidiksi", eri versioin, pitkin somea. Joskus naamatusten, mutta sitä sentään harvemmin. Selän takana sitäkin useammin. 
Ja lopulta välillä niin usein että minä uskon siihen osittain itsekin; en minä ansaitse olla äiti. En minä tiedä miten ollaan äiti. En minä osaa ketään kasvattaa kun en itseänikään. 

Mutta se toinen asia mihin henkisesti varauduin, oli se, että minä en kestäisi äitiyttä. Että minä löisin ne kuuluisat hanskat naulaan ja lähtisin; jättäisin lapseni miehilleni, jättäisin lapseni lastensuojelun hoiviin tai romahtaisin niin pahasti kaiken keskellä että minun olisi pakko vaan luovuttaa ja antaa jonkun toisen kasvattaa lapseni. 

Varauduin valvomaan yöt ja olemaan niin kivuissani että mielenterveyteni ei kestäisi sitä. Ja sitten sain tyttären joka nukkui 10-12 tunnin yöunia 4kk iässä. 

 Varauduin kuuntelemaan huutoa yökaudet lapsen koliikin suhteen, varauduin siihen että jatkuva huuto täyttäisi kaikki yöt kun yritän saada lapselle maitoa aikaiseksi, joko imettäen tai lypsäen tai lämmitettyä hellalla. Päätin nimittäin että en mikrottaisi lapselleni yhden yhtä korvikeputelia koska en tiedä mitä mikrotus tekee kaikelle sapuskalle molekyyli- jne tasolla. 

Sen sijaan sain tyttären joka jo äärimmäisen pienenä inahti nälkäänsä, ja kun kerroin että "mami menee laittamaan maidon lämpenemään", tuo käärö jäi hiljaisuudessa odottamaan kunnes seuraavan kerran tulin näkyviin pullon kanssa. Koliikkia ei näkynyt. Ei huudettuja öitä n. kolmea enempää ensimmäisen vuoden aikana, ja nekin kaikki yöt rokotusreaktioiden takia kun lapsellani oli fyysisiä kipuja. 

Varauduin siihen että karkkihyllyllä taaperoni vaatii karkkia ja saa raivareita. Vaan neiti 2v pysähtyy karkkihyllyllä ja kertoo "ei tarvita". Vastaan että juu, ei tarvita tänään, karkkipäivä on vasta perjantaina. Ja sama muiden herkkujen kanssa; "ei tarvita, laita vaan takaisin paikoilleen". Ja sitten laitetaan. 
Olen varautunut siihen, että kannan kiukuttelevan lapsen pois kesken kahvikupillisen kahvilasta. Olen varautunut siihen että lähden kesken lounaan kiukuttelevan kakaran kakaran kanssa henkilökunnalle pahoitellen aikaansaamaamme sotkua. Ei ole vielä tarvinnut. Lapseni käyttäytyy paremmin "Kaffilla" kun kotona. Perjantaina ilmoitti jo aamusta "Mummo piffaa kaffii", jonka tietysti kerroin mummolle samantien. Lupasi piffata. 

Voin rehellisesti sanoa että tässä kahden vuoden äitiyteni aikana hankalinta ei ole ollut se, että pitäisi asettaa rajoja, raahata kiukuttelevaa lasta perässään tai valvoa yökausia. Hankalinta on ollut ymmärtää se, että minä olen tuon lapsen äiti. Tuollaisen prinsessan, joka on empaattisin ja upein ihminen jonka olen koskaan tavannut. Että se ihan oikeasti olen minä, jonka luokse se tulee sanomaan "äippä rrrrakass" hellyydenpuuskissaan. Että se olen minä jota kutsutaan luokse ja jolta pyydetään "apua" kun tarvitsee päästä alas portaita tai ollaan jumissa kissan kiipeilypuussa. 

Olen kuunnellut niin paljon ystäviltäni, tuttaviltani ja some-maailmasta sitä miten lasten kasvattaminen on niin hankalaa että sitä ei voi ymmärtää ellei ole äiti. Sittemmin olen kuullut etten ole oikea äiti kun lapseni on sektiolla syntynyt. Olen kuullut etten ansaitse olla äiti. Olen kuullut etten tiedä äitiydestä mitään koska lapseni on niin helppo. Olen kuullut etten voi tietää mistään mitään koska lapseni on niin nuori. Joten about jokainen kohtaamani äiti on tehnyt minulle selväksi, että minun tulee "pitää turpani tukossa" koska hänen äitiytensä on vaativampaa kuin minun ja hän varmasti suorittaa äitiyttään paremmin kuin minä. 

...Ja se varmasti on totta. Minä en esitä tietäväni paskaakaan äitiydestä. En tiedä todellakaan miten tuota taimea tulee koulia, että se selviäisi maailman tuulissa. En tiedä, tuleeko siitä maailmanluokan mielensäpahoittaja joka haastaa minut oikeuteen koska haluan näyttää somessa hänen kasvuaan kuvien kautta kaikille halukkaille. Voi olla. Se ei silti estä minua, käsitellään sitä sitten kun neiti päättää seota päästään ja toteuttaa aikeensa. Mutta voihan se olla että niin ei käy. Voihan se olla että onnistun jossain kerran elämässäni ja lapselleni kasvaa niin vahva itsetunto, omanarvon tunto ja itseluottamuskin, että hänen ei koskaan tarvitse kunniaansa penätä oikeuden kautta, ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan eikä pyytää oikeutusta mielipiteilleen. 

En minä todellakaan ole sellainen äiti, jolla on täydellinen lapsi, täydellinen koti ja täydellinen elämä. Sellaiseksikin minut on monesti leimattu some-keskusteluissa kun peräänkuulutan empatiaa. Useinhan minusta sanotaan että olen empatiakyvytön paska, koska mielestäni asioita kuuluu ymmärtää, vaikkei niitä hyväksy. Niinkuin sitä espanjalaista ja espoolaista pedofiiliä joka varmasti runkkaa lapseni kuville ihan koska tahansa. "Älä laita sitä makkaransyöntikuvaa, etkö ymmärrä miten helposti siitä saa muokattua lapsipornoa?!".

Kyllä minä ymmärrän. Minä vaan en välitä. Niin kauan kun se pedofiili saa taipumuksiaan toteuttaa kuviensa kautta eikä tule koskettelemaan lapsia, ei minun eikä muiden, niin minulle kaikki on ok. Se ei satuta minua, se ei satuta tytärtäni. Eikä se vaikuta minun elämääni, ja jos se vaikuttaa hänen elämäänsä siellä jossain, hyvä niin. 

Minusta voisimme tosiaan vähemmän meuhkata muista ja keskittyä rakentamaan parempaa paikkaa lapsillemme. Opetella jätteen hyötykäyttöä ja lajittelua sen sijaan että pelkäämme hysteerisenä nurkan takana vaanivaa pedofiiliä joka on nähnyt lapsen kasvot somessa. Valitettava totuus on että kai se pedofiili joka on aikeensa toteuttamassa, toteuttaa ne vaikka näkisi sen lapsen ensimmäistä kertaa prisman kassajonossa. Ei siihen ennenkään ole nettiä tarvittu. 
Voisimme opettaa lapselle luonnossaliikkumista sen sijaan että laskemme montako minuuttia ruutuaikee naapurin Pentti sallii 10-vuotiaalle tyttärelleen. 
Voisimme ottaa palapelin lattialle sen taaperon kanssa sen sijaan että teemme lasuja netissäsanomisten perusteella jostakusta jolla on mielestämme väärät mielipiteet. 

Lapsi oppii vanhemmiltaan. Ei kaikkia tapoja, ei kaikkia mielipiteitä. Mutta aivan varmasti sen katsantokannan miten asioihin tulee suhtautua, miten niitä tulee käsitellä. Heittäytyäkö hysteeriseksi vai ajatellako rationaalisesti. Heittäytyäkö hälläväliäihassama-asenteen vietäväksi vai ottaako ja pilkkoa ongelmat palasiksi ja käsitellä ne pois yksi pala kerrallaan. 

Kuten sanoin, en minä tiedä paskaakaan äitiydestä, en vanhemmuudesta. Mutta ei se estä minua yrittämästä luoda maailmaa ihan vähäsen järkevämmäksi paikaksi elää. Nimittäin niille jotka tänne jäävät vielä minun jälkeeni; ei vain minun lapseni vaan kaikki ne muutkin. 

 "Etkö sä tajuu että sun lapsi näkee nää kaikki sun kirjotukset netissä? Ajatteletsä yhtään mitä se tekee sen itsetunnolle kun se lukee että sen äiti ei koskaan halunnu lapsia?"

Tajuan. Ajattelenko? Ajattelen toki. En vain ole useinkaan kommentoijien kanssa samaa mieltä asioista. En näe asioita samoin kuin he / te. Minä tarkastelen asiaa sellaiselta vinkkeliltä, että minun lapseni on olemassa koska hän halusi syntyä. Hän ei ole olemassa siksi, että minä olisin halunnut lapsia. Ei siksi, että minulla olisi ollut tarvetta olla äiti. Vaan hän on olemassa siksi että sattui nyt vaan tulemaan tähän maailmanaikaan, ikäänkuin kyselemättä. 
Jos en olisi häntä halunnut, olisin voinut tietenkin keskeyttää raskauden; tiesin hänen olemassaolostaan lähes alusta asti. Varmistuksen sain ultrassa viikolla 5. 
Jos en olisi halunnut häntä hänen syntymänsä jälkeen, olisin voinut antaa hänet adoptoitavaksi, tai jättää jommalle kummalle isälleen ja häipyä vähin äänin. Vaihtoehtoja on monia. 
Mutta on tosiaan totisinta totta että minä en ajatellut hankkiutua raskaaksi elämässäni. Tuli kun oli tullakseen. 

Sen sijaan olin utelias tutustumaan uuteen ihmiseen. Olentoon, joka kyllä kasvoi sisälläni, jakaa osan elämääni, mutta joka kuitenkin omaa aivan itsenäisen oman tahtonsa, oman maailmankuvansa, ja oman ajatusmaailmansa. Tutustun häneen joka päivä vähän lisää, samalla kun hän itseensä. Minulla on kunnia-asema, kun saan olla hänelle apuna ja luotettuna aikuisena, kun hän ei saa itse vielä ihan kaikkea tehtyä. Hän ojentaa lusikan kun jugurttipurkin pohjalle jää vielä hippunen jonka hän itse mielisi kuitenkin saada sieltä. Tai kannan hänet sylissäni portaita ylös kun hän väsähtää iltariekunnan jälkeen. Autan vaatteita päälle kun hihat temppuilevat ja selvennän myyjätätille mitä se mysteerinen "misukkapallo" on. Tai suppi. 

Mitä se tietoisuus, että hän on olemassa ilman että minä olin päättänyt "hankkia" lapsia, sitten tekee hänen itsetunnolleen? En todellakaan tiedä. Toivon että hän oivaltaa olevansa kiehtova ihminen, tärkeä ja mahtava otus joka on kietonut monia ihmisiä pikkusormensa ympäri ihan vain olemalla oma, hurmaava ja valloittava itsensä. Toivon myös opettavani lapselleni sellaisen kulttuurin, että on ihan ok puhua vaikeistakin aiheista, eikä mikään ole tabu, sillä sellainen keskustelukulttuuri on tuhoisampaa kuin se, että myöntää avoimesti asioita, olivatpa ne kuulijan kannalta mieluisia tai eivät.  

Oletko SINÄ koskaan miettinyt, mitä se tekee sinun lapsesi kehitykselle, että sinä olet tehnyt hänet vain siksi, että halusit käyttää titteliä "äiti"?

Tyttäreni, 2v.

Täytät tässä kuussa 2 vuotta. Olen siis ollut äitinä kohta kaksi vuotta, ja tiennyt äitiydestäni jo melkein kolme. Tai no, 7kk ennen syntymääsi.
Tilasin kakut, mutta en tiedä millaista kakkua olisit halunnut. Olet vahva, määrätietoinen kakara, jonka kanssa aika kuluu kuin siivillä. Sanoja tulee paljon, ja olet toisinaan äärimmäisen kärsivällinen kun yrität selittää asian minkä haluat tulevan ymmärretyksi. Kuten pari iltaa taaksepäin kun halusit karkkia; herkkua. Ostamaan. Autoon. Eihän siinä; karkkiostoksille joska itsekin halusin nallekarkkeja. Nallekarkit jäivät ostamatta mutta ostettiin minipussi tv-mixiä ja rouskuteltiin niitä frendejä katsoen.
Ruutuaikasi on melkolailla minimaalista. Tällä viikolla olemme katsoneet jakson frendejä maanantaina ja jakson keskiviikkona. Muumien ja muiden aikaan meillä on yleensä jotain muuta tekemistä. Hoitotätin luona katselet kuulema muumeja kun muut menevät nukkumaan, koska olet päättänyt että et halua nukkua enää päikkäreitä joka päivä.

Osaat kiihtyä nollasta sataan hyvin nopeasti. Toisaalta, kun saan sinut rauhottumaan ja kuuntelemaan, sisäistät asioita hyvin.
Tällä hetkellä tunnistat kirjaimista aika hyvin kirjaimet S, T, O sekä P. Sattumaa?
Lueskelet paljon ja pidät kirjaimista. Kukaan ei ole niitä sinulle opettanut, olet vain kysellyt ihmisiltä ja sinulle on kerrottu kirjainten nimiä.

Osaat laskea, vähän vaihtelevalla menestyksellä, seitsemään. Kun oikein vauhti kiihtyy, nelonen jää nimittäin välistä. Yksi, Kolme, Viisi ja Kuusi ovat lempinumeroitasi. Osaat laskea mm. kolikoiden määrän.

Tykkäät kävellä kaupungilla aika pitkiäkin matkoja. Lempitouhujasi on kävelyn aikana havannoida autoja, työkoneita (isoja ja pieniä) sekä ihmisten vaatteiden ja asusteiden värejä ja kuvioita. Tarkkailet ympäristöäsi hurjan paljon.

Eläinten kanssa olet taitava. Juuri kukaan eläin ei kavahda sinua. sillä olet tottunut rauhassa lähestymään eläimiä kuin eläimiä, etkä suinpäin säntäile. Paitsi lintuja kun näet, silloin on riemu ylimmillään. Mutta se ehkä johtuu siitä, ettet ole koskaan saanut koskea lintua.

Eläimistä tunnistat kissan, koiran, nallen, lintuja (lokki, flamingo, harakka) lehmän, hevosen ja muutamia hyönteisiä.

Lempiartistisi on ehdottomasti Pete Parkkonen. Kohta sataa, mun, mitä minä sanoin ja pari muuta biisiä ovat soittolistallasi kuuminta hottia. Soittolistaltasi löytyy myös muumeja, mokomaa, stam1naa, tottakai Mind Riottia koska Saikkonen on mamin puhelimen taustakuvasta kovin tuttu, sekä beast in blackkia. Lauri Tähkää, Antti Tuiskua, JvG:tä ja tietenkin herrojen "perhosii". Tai kuten äännät söötisti "purrsiii".

Iseille sinulla on nimityksenä "isi", "isiA", "Antttiiii", "isiE" sekä "iisee". Minä olen tilanteesta riippuen mami, äiti tai yhä useammin äippä.

Läheisiä ihmisiä sinulla on aika liuta. Alat erottaa aina vain paremmin mm. mummojen asteita. Yhdistelet sanoja ja käsitteitä taitavasti, ja hahmotat että sekä iso poika J että pieni tyttö L ovat molemmat serkkujasi. Sinulle kerrottiin aluksi että L on serkkusi. Kun J tuli tänä kesänä mummolaan ja kerrottiin sinulle että J on myös serkkusi, meni muutama hetki ja kerroit iltapalalla että L ja J ovat serkkujasi.

Olet erityisen taitava synonyymien kanssa. Peppu, peba, pylly hahmottuvat hyvin samaa tarkoittavaksi asiaksi. Musaa, biisit ja musiikki yhdistyvät myös. Tykkäät käyttää eri sanoja samasta asiasta useinkin. Todennäköisesti kasvat sanavalmiiksi ja sanavarastoltasi rikkaaksi muksuksi.


Ennenkaikkea olen ylpeä että saan olla äitisi. Olet minulle rakkaampi kuin sanat riittävät kertomaan.

Rakastumisesta

Olen joskus kirjoittanut siitä, että olen ihminen jota kukaan ei kaipaa. Jonka seuraa ei haeta, ellen ole se viimeisin vaihtoehto. Se, jonka luokse voidaan tulla kahville kun kukaan muu ei jouda.

Siihen liittynee se, että minuun ei kukaan ole koskaan rakastunut.

Jostain syystä tänään minua kiehtoo tietää, miltä ihmisestä tuntuu olla rakastettu. Miltä tuntuu, kun on olemassa rinnalla joku, joka on valmis tekemään oikeasti mitä vain vuoksesi? Joku joka haluaa suojella sinua kaikelta? Pitää turvassa? Olla lähelläsi? viettää aikaa kanssasi? Jakaa hassuja näkemiään asioita, kertoa omista ajatuksistaan.. Kuulla mitä sinulla on sanottavaa. Kuulla mitä sinulle ihan oikeasti tänään kuuluu.

On minun kanssani moni päättänyt seurustella ja asua yhdessä. Nimenomaan päättänyt. Tai ajautunut kanssani suhteeseen. Mutta ei kukaan koskaan ole sanonut rakastavansa niin paljon että halkeaa. Niin että ajaisi 200km tuodakseen hampurilaisen ovelleni. Ei niin että antaisi paidan päältään jos olisin kylmissäni.
Tottakai minä olen rakastanut. Niin helvetin lujaa useita kertoja että olisin myynyt vaikka sieluni saatanalle ollakseni niiden ihmisten seurassa joista välitän. Joita rakastan. Tai joihin olen ollut rakastunut.

Niinkuin Pörröön. Sellainen wau-tyyppi, joka oikeasti halusi kahville luokseni. Kuvittelin suuria pitkään, kunnes ymmärsin ettei itsemurhalla uhkailla sitä johon on rakastunut. Lopulta kaikki kaatui omaan mahdottomuuteensa, siihen että tajusin, ettei minua koskaan tulla viemään ulos syömään. Siihen, että ymmärsin, etten hänelle ole koskaan niin merkittävä että menisin "ystävien edelle"; minua sai haukkua ja nimitellä, minua sai uhkailla. Eikä kenenkään tarvinnut pyytää anteeksi, vaikka he päin naamaa ilmoittivat että voivat viedä mieheni koska tahansa jos haluavat.
Ei sillä, Pörrö on edelleen ihminen, jonka eteen olen tehnyt paljon. Jonka eteen vieläkin yritän tehdä paljon. Mutta joka ei kuitenkaan tee samaa takaisin; minä en ole tarpeeksi merkittävä, että hän jaksaisi sinnitellä ja yrittää, jotta hän kunnioittaisi sitä että hänelle olen uskonut suurimman kunnian mitä minun elämässäni on olemassa; hän on minulle tärkeimmän ihmisen kummi. Ihminen, jota pidin niin upeana että hän kykenee antamaan minun lapselleni asioita joita minä en kykene.
Ei sillä, minulla ei ole kummilasta. Minä en ole ollut kenellekään niin tärkeä. eikä minua pidetä niin upeana ihmisenä. Ei minulla ole antaa kai kenellekään ihmisen taimelle mitään mitä ei kuka tahansa muukin voisi antaa.
Joskus luulin olevani tätinä ihan onnistunut. Sittemmin kävi jotain, eikä kukaan heistä halua lähettää minulle korttia edes jouluisin. En minä ole enää mitään.

Sitten on Peikko. Elämäni yksi mieleenpainuvimmista hetkistä on edellisestä asunnostani, kiskokadulta. Juuri sillä hetkellä kukaan ei kaivannut mitään, enkä minä kaivannut mitään muuta kuin että sain painaa pääni Peikon rintakehää vasten. Se on leveä, vähän leveämpi kuin monella muulla miehellä. Ja karvainen. Ja tuoksuu hyvälle.
Minä olisin voinut kuvitella nukahtavani siihen kainaloon lopun elämääni. Minä kävelin kouvolasta kuusaalle tavatakseni hänet. Ollakseni hänen seurassaan. Siivotakseni hänelle. Laittaakseni ruokaa. ollakseni lähellä.. Ajattelin, että tuo ihminen on maailman kiltein, lempein, huumorintajuisin ja sopivasti synkkä. Sellainen, jonka kanssa minä olisin turvassa. Sellainen, joka ei jätä yksin. Koskaan.
Ja olin pakahtua rakastumisesta.. Joskin Peikko oli rakastunut toiseen ihmiseen. Mutta koska se toinen ihminen ei huomannut häntä, minä jotenkin sain hänet tyytymään itseeni, ja olin aika monta vuotta onnellinen.

Pantterikin sai minut onnelliseksi. Ihan vain katseellaan.
Kauan sitä on kipuiltu hänen eksänsä kanssa. Ihminen, joka ei ole välittänyt kumppanistaan hevon persettä, on silti se, joka saa hänet kaipaamaan itseään. En tiedä vieläkään, onko minun "hoivaamisellani" ollut mitään vaikutusta. toki Pantterista on kuoriutunut sopusuhtainen, supliikki seurapiirikisu, mutta sisimmässäni odotan vain että koska tulee naaraspantteri joka peffaa ja häntää keikuttamalla vie tuon mennessään. Todennäköisesti ei ole edes vaikeaa.
Minä? Minä tietenkin rakastuin häneen. Silloin jo joskus. Ja uudelleen.. minulta on helppo viedä jalat alta lirkuttelemalla. Katsomalla silmiin ja olemalla tuollainen pitkä. Sellainen, joka tulee viereen ja kysyy että saako halata. Tai kertoo ettei haluaisi olla yksin..


Sitten tulee arki. Sellainen, jossa minun pitää jaksaa. Hoitaa raha-asioita, autoasioita. Kotiasioita. Työasioita. Virastoasioita, Kastella kukkia. Tehdä ruokaa. Käydä kaupassa. Aivan kuten muidenkin ihmisten.. Paitsi että minä teen niin paljon yksin. Ja se on niin helvetin vaikeaa, koska kivut vievät ajatukset pois päästä. Niin pahasti että minä joudun soittamaan Peikolle että missä helvetissä se neuvola on, jonne minun pitää lapseni saada vietyä. Niin sekaisin, etten ymmärrä ostaa maitoa. Enkä enää jaksa kammata hiuksia, koska se on pois jostain muusta. Jostain tärkeämmästä kuin minä.
Tärkeintä on saada taaperolle aamupalaa. Vaippa. Vaatteet. Minä saatan käydä kaupassa yöpaidassa, koska en jaksa mennä yläkertaan päivän aikana hakemaan vaatteita. Jaksa.. Niin. On se oikea sana. En minä jaksa. Ei minulla ole voimia, kun lonkkaan sattuu.
Tiistaina menen näyttämään sitä kotkaan sairaalaan. Ortopedi katsoo sitä.
Äitini kysyi tänään että ainako sitä vaan katsotaan, miksei sille tehdä mitään?
En minä tiedä. Ei tälle paskalle kropalle kukaan tule koskaan tekemään mitään. Ei vaikka lääkärinlausunnossa lukee että haluan tehdä töitä, haluan olla äiti. Haluan liikkua. Haluan elää!
Silti minä vain kipuilen, enkä kykene töihin kunnolla. En kykene ystäviin. En mihinkään. Olen arvoton. Jopa yhteiskunnalle. Kohta kai lapsellenikin.

Avoin suhde.
Eli mieheni, kumpikin heistä, voi mennä ja etsiä naisen. Käydä sekstaamassa.
Toisin kuin temppareiden avoimen suhteen irvikuvassa, minä en aseta sellaisia rajoja ettei saa ihastua. Ei se toivottavaa ole, mutta minkä tunteilleen voi.  Enkä määrittele ettei saa jäädä lusikoimaan. Tottakai saa. Saa viettää aikaa muidenkin naisten kanssa kun minun; ei minulla ole oikein mitään annettavaakaan, kun annan kaiken läheisyyden ja rakkauden mitä minusta irtoaa, tuolle ihmisen taimelle jota palvon. Ei minulla ole aikaa olla kiinnostunut miehistäni, sillä minä käytän kaiken kapasiteettini tutustuakseni tuohon uuteen ihmiseen jonka toin maailmaan. Minä haluan tietää mitä hän ajattelee, mistä hän pitää. Minä haluan muistaa jokaisen hetken jonka saan olla hänen lähellään.
Haluan muistaa miltä hän tuoksuu kylvyn jälkeen, vaikka en uskalla itse kylvettääkään häntä.. Minä haluan olla se, jota hän potkaisee vaipanvaihdon yhteydessä, vaikka se tekee niin kipeää että kyyneleet nousevat silmiini. Minä haluan nähdä kun hän kävelee ja juoksee, vaikka en pysy perässä..
Sillä väistämättä lähenee hetki kun menetän näköni. En näe hänen kasvavan naiseksi asti. Mutta toivon, että saan olla lähellä. Toivon, että hän juttelee minulle. Toivon, että saan saattaa hänet siihen elämään, minkä hän itselleen luo.
Joten en minä syytä, että miehenikin tulevat ihastumaan. Tulevat löytämään jonkun, jonka kanssa tehdä asioita. Jäädä sänkyyn lojumaan.. Mennä romanttiselle retkelle. Käydä elokuvissa. Viettää laatuaikaa.
Kyllähän minäkin haluaisin, mutta minulla ei vaan ole koskaan ollut ihmistä, joka haluaisi minun kanssani sellaisia asioita tehdä. Ei sellaista ihmistä, joka ihan oikeasti katsoisi minua että "Wau, tuo on minun!". Ei sellaista ihmistä, joka kokisi suuria tunteita ja haluaisi kertoa maailmalle miten upea minä olen..
Minusta kerrotaan, että olen kärttyinen eukko kotona. Ei minua esitellä kavereille, eikä viedä treffeille. En minä ole koskaan ollut treffeillä. Kukaan ei ole vienyt minua ulos syömään siten että minä en olisi järjestänyt itse asiaa.. Eikä keikalle. Kukaan ei ole koskaan seissyt edessäni leffalippujen, keikkalippujen tms kanssa, ja kysynyt että lähtisinkö.
Ei, sillä minuun ei ole kukaan rakastunut. Koskaan.

Ja ensimmäistä kertaa elämässäni pelkään, että nämä kaksi miestä jotka ovat päättäneet elää kanssani, tulevat jättämään minut sen vuoksi, että löytävät jonkun johon rakastua. Rakastuminen on se voimavara joka kantaa monen paskan yli.
Minun kanssani jäljellä on pelkkä arki. Pelkästään kipuihmisen paska arki, jossa ei ole huippukohtia.
Minä en enää jaksa enkä halua. Enkä kykene. En enää.

Minä en ole ollut sen arvoinen, että mieheni auttaisivat minua tämän elämän kanssa. Arjen.
He eivät ole kokeneet kanssani sitä rakastumisen huumaa, jolloin rakennetaan yhteistä tulevaisuutta. He ovat vain ajautuneet kanssani yhteen. Ja siksi minä teen asiat yksin, kannan kaikesta vastuun. Aina.

Mutta kerro sinä minulle, miltä se tuntuu olla rakastettu? Miltä se tuntuu tietää, että on upeinta, mitä toinen on siihen astisessa elämässään nähnyt? Osaatko sinä arvostaa sitä?

Lapsiarki

En koskaan lakkaa ihmettelemästä, miten jotkut saavat äitiydestä niin vaikeaa. Marttyyrikruunu kiiltää päivä päivältä. Sen lapsen kanssa ei vaan pääse minnekään. Omaa aikaa ei enää ole, elämä on loppu. Mies on tyhmä eikä ymmärrä.

Missä hiton kohtaa maailmasta tuli niin hankala että kaikkien pitäisi osata lukea ajatuksia, ja pelisääntöjä ei voi laatia ENNEN lapsen hommaamista?
Itse tein tosiaan, kuten olen monta kertaa sanonut eri yhteyksissä, selväksi kummallekin miehelle että jos lapsi joskus tulee, oli se sitten biologisesti tai vaikka thaimaasta adoptoitu, niin minä en ala pullantuoksuiseks kotirouvaksi täyspäiväisesti. Että herrat on hyvät ja jakaa hoitovastuun.

Ja nyt sitten se newsflash; molemmat miehet todellakin jakavat hoitovastuun. Voin mennä kauppaan yksin jos haluan. Voin mennä kahville yksin jos haluan. Ja kas vain, mä voin mennä kahville sen lapsen kanssa. Kovin moni kahvimesta ei tässä lähimmän 100km säteellä kyllä ole meidän neidiltä mitään raivareita saanut kuulla, päinvastoin. Miksi se terve, täyspäinen lapsi kiukuttelisi jos sillä on aikuisen ihmisen huomio, nestettä, ruokaa ja katseltavaa? Hampaita (niitä on jo 8!) ollaan kyllä kiukuttu, mutta sitten ollaan yleensä niihin aikoihin jätettykin ulkona kahvittelu vähän vähemmälle. Ja kun se lapsi on tottunut mukana kulkemaan, se kulkee ihan hyvin.
Abc:lläkin osaa kontata ihan itse leikkipaikalta karkkihyllylle.....

Onko se sitten enemmän luonnekysymys, ikäkysymys vai elämänasenne? En minä ymmärrä miten lapsiin elämä voi pysähtyä. Onko se elämä sitten pelkkää ryyppäystä ja biletystä? Miten ne ennen hoitivat lapsikatraan, lehmien lypsyn, sikojen ruokinnan tai kanalassa käynnit, ruuanlaiton paljon "alkeellisimmin" menetelmin? Siivoukset kontallaan kuuraten? Kaikki siinä lasten kanssa. Ja kas vain, lapset oppivat kotiaskareita. Nyt sitten tarvitseekin vanhempien ottaa jo verkkokurssia "kuinka opetat 15-vuotiaan lapsesi osallistumaan kotitöihin". Vai olisiko kuitenkin lopulta vähän helpompaa kun se kakara saisi pienestä pitäen luututa sillä mikrokuituliinalla pöydän jalkaa jos sattuu huvittamaan? Lappaa niitä astioita koneesta pois, lattialle, auttaakseen? Tai touhottaa imurin kanssa tärkeänä keskellä lattiaa? Kuinka moni äiti repii tänäänkin hermonsa kun "ei saa siivota rauhassa että saisi sitten viettää lapsen kanssa laatuaikaa puhtaassa kodissa".... Se lapsen laatuaika on aika usein ihan vaan kotihommia. Ja kyllä, menee minultakin epätoivon kanssa aikaa kun ei täällä ikinä ole "valmista" ja "siistiä". Huokailen että kunhan saisin vaikka 2 päivää että saisin kaiken järjesteltyä.
Ja sitten istun alas ja katson kun lapseni löytää kirpparikasasta domino-nappulat, kikattaa niille ja levittää jokaiseen olohuoneen koloon minkä keksii.
No, Dominot eivät mene sitten ensi viikolla kirpparille. Kikattakoon jatkossakin.

Olen ottanut muutaman "metodin" itselleni ohjenuoraksi.
Lapseni on tyttö, ja kohtelen häntä sukupuolineutraalin sijaan tyttönä. Tyttönä joka saa leikkiä nukeilla, mutta myös huutaa "WOU!" kun näkee ison rekan. Mutta en koskaan sano että hänen pitää tehdä jotain koska hän on tyttö. Paitsi mieluiten pissiä istuvilteen, mitä muuten suosittelen pojillekin... Enkä koskaan sano että hän ei pysty asioihin koska on liian nuori, tyttö, kömpelö tai pieni. Sen sijaan sanon että "vaatii vähän harjoittelua että opit tuon täysin". Ja sekin tulee ihan siitä että neiti 1v turhautuu aika helposti asioista. Kuten siitä että pääsee kiipeämään aika hyvin minne vaan, mutta kun alas on yli käsivarren mittainen matka, alkaa huuto. Eli ei, hän ei päättömästi hypi sohvalta tai sängyltä alas tiputtuaan pari kertaa pää edellä. 
Ja tämän viimeisimmän opin eräältä isä-ihmiseltä, jonka tuttavat hämmentyivät kun hänen poikansa vaihtoi pyöränrengasta. Jep: lapselle voi sanoa "tehdään yhdessä" ja oikeasti tehdä yhdessä eikä vaan päsmäröidä julmasti päälle. Lapselle voi sanoa "tee vain, olen vieressä ja voit kysyä neuvoa jos tarvitset".

Mutta joka päivä tuo internet sattuu sieluun. Tai no, facebook. Enemmän ja enemmän menetän toivoani ihmiskunnan suhteen. Ei se vanhemmuus ihan oikeasti ole sitä että tarvitsee suorittaa mitään ihme kuvioita. Ei sen lapsen tarvitse saada tuhatta harrastusta, tehköön mitä kiinnostaa. Ja kyllä se kiinnostus tulee luonnostaan johonkin asiaan kun annetaan sen pienen villemarian ihan vaan tehdä.

Ja se lapsi ei inhoa sadetta yleensä. Se opitaan aikuiselta että "ei viitsitä mennä ulos kun sataa". ja on kylmä. ja liikaa aurinkoa. Jos opetettaisikin sen oman vinkunan ja asenteen sijaan myrskybongareiden tunnuslausetta "Hyvä sää on makuasia" ja annettaisiin niiden lasten tanssia sateessa ja loiskuttaa. Onhan noita pesukoneita, vaatteita ja vaikka vaan hengareita mihin laittaa laps... Eikun siis vaatteet kuivumaan. Ja se vesi on sen paskan lääke tänään, siellä altaassa, suihkussa, saunalla.. Kuten se oli ennenkin.

Jokaista ötökkääkään tarvitse pelätä. Eikä bakteereita ja likaa.
Kakarani on kontannut viimeksi eilen pitkin kärkkäisen lattioita, mutustanut jotain pullankänttyä kirpputorin kahvilassa, nukkunut pikapäikkärit (alle 15min) autossa. Vaippaa vaihdettiin juuri ja juuri koossapysyvällä hoitoalustalla kärkkäisen invavessassa kun lahopää mami ja pari höperöä isäukkoa unohtivat täyttää hoitolaukkuun vaipat. Sosepussi ja imuke jäivät kotiin, joten eilen mentiin sillä mitä s-marketista välipalaksi löytyi; pasteijalla.
Lapseni ei siitä hyvästä ainakaan vielä ole osoittanut kuolemantaudin merkkejä. Vaatteet likaantuivat konttamisesta, ja ne laitettiin pyykkiin. Muutoin terveehkö lapsi on nyt nukkunut 11 tuntia, joten oletettavasti mamilla on tässä vielä tunti aikaa tämän kirjoituksen jälkeen ihan vaan juoda se lämmin kuppi kahvia tai ihan rauhassa verrytellä selkälihaksia ennen tulevan päivän koitoksia.

Polyperhe-elämää 2

Jokin aika sitten siis kyselin eräässä ryhmässä että mitä ihmiset haluavat tietää polyamorisessa perheessä elämisestä. Vastailen tässä taas muutamaan esilletulleeseen kysymykseen.
Huom: mielipiteet ovat omiani ja kokemuksiini perustuvia. Mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle. Eli tämä on yhden polyperheen elämää, ei yleistä ohjenuoraa.

"Sanooko lapsi tiettyä ihmistä äidiksi ja tiettyä isäksi vai onko kaikki yhdessä vanhempia?"
"Onks tullu hämmennystilanteita esim lapsen lääkäri/kouluasioissa, jos ootte koko perhe menny tapaamiseen jne?"
"Ja miten lapsi, onko äiti ja kaks isiä vai onko millä nimellä kutsuttuna? Ja miten menee papereissa, kumpi on isä vai onko papereissa isätön?

"

"

Meillä kaikki ovat vanhempia. Meillä asuu Isi-A, Isi-E ja Mami. Virallisesti lapsi on rekisteröity isi-A:lle koska olemme naimisissa. Isi-E:lle on haussa oheishuoltajuus, sillä ilman huoltajuutta ei saa tietoja mm. päivähoidosta, koulusta, neuvolasta jne. Toistaiseksi olemme yleensä kaikki paikalla.

Jo äitiysneuvolassa kerroin ensitapaamisella että olemme polyamorinen perhe, joten se oli kirjattuna tietoihin hyvin varhaisessa vaiheessa. Olin yhteydessä myös lastenvalvojaan siltä varalta, että tuleeko sieltä jotain virallista kantaa. Kävin ultrassa 2-3viikon välein, joten äitipolillakin opittiin tuntemaan ja tuotiin aina yksi tuoli lisää. Käytännössä raskausaikana ei viranomaisista kukaan kummastellut, yhtä yksittäistä lääkäriä lukuunottamatta, koko polyamoriaa. Myös lastensuojeluun olen ollut yhteydessä, kuten ilmeisesti muutama muukin huolissaanoleva.. Mutta sieltäkään siis ei tarkastelujakson jälkeen herännyt huolta.
Tyttäremme aloittaa päivähoidossa yksityisellä perhepäivähoitajalla, joka itseasiassa löysi meidät, joten hänkin tiesi mitä tulee saamaan asiakkaakseen. Eli viranomaistaholta tämän lapsen suhteen on kohdeltu erittäin hienosti.

Meillä oli aiemmin yksi sijaispoika, ja siinä ei sitten ihan niin kivasti koulu suhtautunutkaan. Alakoululainen, mutta opettajat eivät kaikki kyenneet käsittelemään asioita ja suhtautumaan ihan asiallisesti. Jälkeenpäin olen saanut kuulla vaikka mitä. En silti näistä ole katkera, vaan opin että kun tyttäreni lähtee kouluun, olen hyvinkin varuillani että mikä on suhtautuminen. Tarvittaessa suojelen luonnollisesti tytärtäni vaikka sitten kotiopetuksen verran ellei koulun aikuisia kiinnosta paneutua tilanteeseen.

"Lapsen suhtautuminen?"


Koska lapsi on vasta n.vuoden vanha, hän suhtautuu kuten vauvat ja taaperot suhtautuvat, eikä osaa kummastella. Hänellä on läheisiä ihmisiä ja kolme rakastavaa vanhempaa. Ehkä sitten päivähoidossa / koulussa saattaa tulla kysymyksiä hänelle että miksi, mutta onko se sitten enää nykymaailmassa kummempaa.. Kaksi isää yhden sijasta. Vaikka äitikin on kuvioissa.
Silloin kun sijaislapselta kysyttiin, hän usein vastasi että "ihan kiva kun aina on joku kotona ettei tarvii olla yksin".
En usko että lapset tilannetta ihmettelevät, aikuiset ne enemmän tuntuvat panikoivan. Meillä on onneksi tuttavaperheitä joissa lapset ovat vähän samaa ikäluokkaa, joten ehkä se tasoittaa että tyttärelläni tulee olemaan niitäkin ihmisiä ympärillään jotka eivät koe tilanteessa olevan mitään outoa. Perheitä on niin erilaisia  nykyään.

"Suomessa kun ei voi olla useampia aviopuolisoita, niin miten perinnönjaot ja lapsen huoltajuus käytännössä menee sitten jos mies tai nainen kuolee? Onko esim teidän perheessä kukaan keskenään naimisissa?"

Mielestäni on sangen ikävää ettei voi olla useampia aviopuolisoita. Toisaalta, on myös sangen ikävää ettei voi olla juridisia vanhempiakaan kun kaksi kappaletta. Ajatellen kaikkia uusiperheitä, polyperheitä jne, niin mielestäni tulisi juridisten vanhempien määrä nostaa neljään. Helpottaisi kovasti monen perheen elämää.
Mutta juu, minä ja isi-A ollaan naimisissa, joten elatusvelvollisuus on hänellä ja minulla, vaikka oheishuoltajuus saadaankin sitten jossain vaiheessa isi-E:lle. Jos kuolisin, tai jos isi-A kuolisi, varmaan sitten isi-E siirtyisi adoptio-isäksi, sillä silloinhan se olisi  mahdollista kun jäljellä olevia vanhepia olisi vain yksi.
Vaikka miehet eivät ole romanttisesti suhteessa keskenään, uskon, että jos minulle jotain käy, he hoitavat silti tytärtämme yhdessä. Joko yhdessä asuen tai erillään, vuoroviikoin tai viikonloppuisänä, miten silloinen elämäntilanne sitten vaatii. Olemme aika sopeutuvaisia, ja lapsen etu on meillä kaikilla kuitenkin etusijalla.

"Kiinnostaa sellanen et jos menee sukset ristiin vaikka yhdellä toisen kanssa tai yksi haluaa erota yhdestä, muut olla yhdessä kuitenkin niin miten tämmöisessä tilanteessa toimitaan? 🤔
Tai ylipäätään jos erotilanne tulee, kuka päättää siitä?"

Hyvin paljon tuli kysymyksiä erosta. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa miehillä keskenään menisi sukset ristiin.. He ovat kuitenkin ystäviä eivätkä rakastavaisia, ja miehet ylipäätään ovat sellaisia että jos eripuraa tulee, asia selvitetään eikä kieroilla ja haudota. Oikein jos on paska fiilis niin ensin vedetään turpaan ja sitten asia on sillä selvä. Meidän naisten erikoisuus on sitten se kyräily ja selkäänpuukotus, näin niinkun kovasti kärjistäen.
Niin, jos nyt joku haluaisi lähteä tästä perheyksiköstä, niin toki se on mahdollista. Se joka lähtee, hankkinee oman asunnon / jos isi-A haluaa erota, hän heittänee sitten kaksi muuta ulos sillä talo on hänen nimissään. Ei kai siinä sen kummempaa. Lasta saa tavata silloin kun haluaa, ja jos juhlapyhistä tulee riitaa, jaetaan ne vuorotellen. Pyritään kuitenkin siihen että kaikki ovat yhdessä, niin kamalaa tilannetta tuskin tulee että emme samassa tilassa kykenisi aterioimaan vaikka emme kaikki jostain syystä enää haluaisikaan yhdessä olla.

Tyttäreni kummi on eksäni. Myös muutamat aiemmat säätöni ovat elämässämme mukana, enemmän tai vähemmän. Näin ollen uskoisin että tähän ikään mennessä osaan erota "sivistyneesti". Jos on kelvannut kumppaniksi, miksei kelpaisi ystäväksi? Voi olla että olen monelta osin naiivi, mutta en tosiaan usko että erotilanteessa tulisin rajoittamaan lapsen oikeutta tavata kumpaakaan isästään "rajattomasti". Enkä usko että kykenisin loukkaamaan kumpaakaan miehistäni niin pahasti etteivät he haluaisi olla kanssani missään tekemisissä. Uskon, että he ovat nähneet minut pahimmillani.
Eli miten ero hoidetaan? Sovussa.  Ja jos ero tulee, se itse päättää, joka haluaa erota. Ei toiselle voi sanella asioita. Jos jollain ei ole hyvä olla, tästä pääsee pois. Onneksi.

Raskaus ja synnytys

En ole kirjoittanut raskausaikana juuri lainkaan raskaudestani. Siihen on syy; Pelko. Ihan sinällään järjetön pelko siitä että minä itse en selviä, jos joudun lukemaan raskaudesta, joka päättyisikin lapsen kuolemaan. Sikiön kuolemaan. Kehityshäiriöön. Mihin vain..

Tiesin että ilman ehkäisyä saatan tulla raskaaksi. Se oli kuitenkin hyvin epätodennäköistä, lääkitykset joita minulla on, vähentävätä hedelmällisyyttä. Järisyttävä ylipainoni, silloin 126kg, tietysti vaikuttaa. Lisäksi minulta on poistettu toinen munatorvi (kiertyi itsensä ympäri) ja minulla on PCO. Lisäksi muutamia muita asioita mitkä puhuivat puolestaan että kroppani ei ole luotu sikiötä pitämään elossa.

Aloin aavistella raskautta eräänä iltana, ja tein testin aamulla töihinlähtiessäni. Se näytti aika vahvaa positiivista. Laskeskelin että olen raskaana ovulaationi huomioiden neljännellä viikolla. Emme siis yrittäneet hankkia lasta, minä vain olin yliherkkä raskaushormoonille, jota ovulaatioiden aikaan erittyy, joten olin aina ovulaation aikaan todella pahoivoiva ja eritän ovulaatiossa limaa erittäin reilusti. Eli en tarvitse testiä kyetäkseni kertomaan milloin ovuloin.
Soittelin neuvolaan ja he kysyivät kuukautisistani. Kerroin kiertoni (säännöllinen 5 viikon kierto), mutta he epäilivät raskauteni olevan pitemmällä. Ounastelin ettei näin voi olla.
Menin sitten seuraavalla viikolla ultrattavaksi, ja tuomio oli että joko olen raskaana 5 viikolla ja raskaus on todennäköisimmin tulossa kesken.
Alkuraskaudesta kävin muuten varjoainemagneettikuvauksessa, kahdestikin. En nimittäin todellakaan aavistellut olevani raskaana ensimmäisillä viikoilla..
Alusta asti teimme perheenä päätöksen, että mikäli raskaus jatkuisi, mutta lapsella olisi joku kehityshäiriö, pyytäisimme raskauden keskeytystä.

Siitä se alkoi. Kävin ultrassa ensin 3 viikon välein, sitten 2 viikon välein ja lopulta viikon välein. Jokaisella kerralla ultrassa oli hankaluuksia; sikiö piilotteli istukan takana, joka oli edessä. Sitten linkkuveitsenä niin että rakenneultraakin tehtiin kolmena eri päivänä jotta saatiin kaikki info mitä haluttiin. Roikuin toisinaan pää alaspäin ultrauspöydällä ja kuuntelin lauseita jotka alkoivat aina että "en löydä mitään vikaa MUTTA." Milloin mitäkin. Sisätautipolin lääkäri uhkasi ennakoivalla lastensuojeluilmoituksella, koska laiminlöin itseäni. Sain kuulla että molemmat mieheni poistuvat kyllä elämästäni viimeistään vauva-arjen koittaessa.
Kotkan ultrissa huomioivat miehet ihanasti; toivat sitä kolmatta tuolia ja pitivät molemmat miehet ajantasalla. Kumpikin mies taisi olla 99% ultrakerroista mukana.

Koko raskauden pelkäsin ja itkin, vihasin ultraan ja diabetes-hoitajalle menoa. Inhosin jatkuvaa lääkärissä pomppimista. Kyselin että koska tästä raskaudesta saa nauttia?
Terveydellisesti meni niin ja näin. Verensokerit nousivat insuliinista huolimatta. Kun viimein suostuin pistämään, totesi sitten viimein se naistenklinikan ihminenkin että kai se on mahaan kohta pistettävä, kun ei minulla ole rasvakudosta tarpeeksi pakaroissa / lantiolla / reisissä. Minulla, 126kg painavalla möhkäleellä?

Äitiysneuvolan täti oli maailman ihanin ihminen. Hän huolestui toisinaan kun ei löytänyt sydänääniä, mutta tuumailin sitten että kokeile vaan sieltä oikealta, siellä se viimeksi makoili.. Helppoa, kun ultrasivat niin usein. Neuvolatädin kanssa tuntui melkein että olisin jutellut ystävän kanssa; keskustelimme lastenkasvatuksesta, perheasioista, vauva-ajan neuvoista.. Kaikesta.
Raskauden ajan hän oli myös näistä "viranomaisista" ainoa joka uskoi minuun. Hän kehui asennettani, rauhallisuuttani ja sitä, miten minulla on tapana selvitä asioista. Raskauteni olisi luokiteltavissa "vaikeaksi", mutta en kokenut sitä niin. Kyllähän se väsytti että koko ajan tuli jotain lisää, sillä olisin mielelläni nauttinut kävelemisestä, odotusajasta jne. Kaikki tuntui vaan katoavan ongelmien alle. Mutta silti; koko raskauden ajan pelkäsin, odotin kauhulla. Silti panikoimatta. Otin vain kaiken vastaan että joko tästä selvitään tai ei. Sitten se nähdään.
Minulta kun kysyttiin näitä synnytystoivelistoja jne, hämmästyin: en minä tiedä mitä siellä tapahtuu. En minä ole synnyttänyt, enkä minä ajatellut mitään vaatia. Ammattilaisethan ne siellä, kai ne sanovat mitä pitää tehdä ja mikä on hyväksi. Mennään tilanteen mukaan.
 Ja sillä asenteella menin koko raskauden. Ja neuvolatätini sanoi ihailevansa asennettani. Hän valoi uskoa minuun, että toimin oikein tilanteissa kuin tilanteissa, jopa tulevaisuuden varalta. Kerroin hänelle vauvaryhmien jutuista ja ihmettelin että näinkö nämä muut? Hän kertoi että niin ne muut yleensä. Että meitä harvinaisia ensiodottajiakin on, mutta..
Jäin kaipaamaan häntä kovin siirryttyämme lastenneuvolaan.
Raskauskiloja minulle kertyi lähinnä ihan loppuvaiheessa pemfiguksen tuoman turvotuksen myötä, yhteensä kahdeksisen kiloa. Neuvolan vaa'an mukaan.  Ja 5 viikkoa synnytyksen jälkeen ne olivat poissa. Jotain tuli siis tehtyä oikein raskausaikana kaikesta huolimatta.

Raskauden aikana otin n.3 panacodia. Päätin että en ota särkylääkkeitä jos ei kerran turvallisuudesta voi mennä takuuseen. Näin ollen oli sitten todellakin päiviä kun vain makasin ja itkin etten päässyt edes postilaatikolle tai portaille koiria ulkoiluttamaan. Välillä oli selän hermokanava tulehtunut (siinä kohtaa otin siis sitä panacodia) ja milloin mitäkin. Genitaaliherpes aktivoitui puoliväliraskauden jälkeen.. Hiivatulehdus tuli ja jäi loppuraskaudeksi seuraani, vaikka sain lopulta siis luvan suulliseen tablettiinkin.
Muutamaksi viimeiseksi viikoksi sain seurakseni ihmeellisiä iho-oireita, jotka sitten koepalasta todettiin raskausajan pemfigukseksi. Uteliaat voivat googlettaa, mutta sen verran voin kertoa ettei ollut yksi eikä kaksi kertaa sinä aikana kun kiljuin kivusta ja itkin.
Toki minua eräs lääkäri kerkesi jo syyttää lääkeaddiktiksi siinä alkuraskaudessa. Hän katsoi diagnoosejani ja kysyi että minkä verran menee kipulääkkeitä päivässä. Kerroin että ei mene, lopetin sinä aamuna jokaisen kipulääkkeen oton, kun kuulin olevani raskaana. Hän oli sitä mieltä että vain lääkeaddiksi kieltää syövänsä lääkkeitä näillä kiputiloilla, ei näiden kanssa pärjää ilman lääkkeitä. Ehdotteli siinä sitten huumetestejä.
Sairaslomalle jäin joulukuussa. Kivut olivat sinällään sellaisia että niiden kanssa kykeni elämään arjessa, mutta ei enää töissä.

Nelisen viikkoa ennen laskettua aikaa menin sitten sovitusti naistenklinikalle, jossa he halusivat ottaa minulta lapsivesipunktion. Itkin kivusta toimeenpiteen aikana, josta sanottiin että se ei satu. Kyllä se vaan sattui näiden pemfiguksien ja muiden herkistämänä. Kaiken piti olla ok, ja minut päästettiin kotiin.
Olimme ajaneet kotiapäin kun minulle soitettiin että happiarvot ovat sikiöllä sitä luokkaa että nyt sitten sinne niin käynnistellään aamulla. Menin siis uudelleen.
Sitten alkoi se arvonta. Käynnistetäänkö vai ei. Leikataanko vai ei. Sektiota odottelin itse, sillä minullahan on edelleen mm. lonkan täydeltä rustokasvaimia, joten oli epävarmaa että mahtuisiko lapsi sieltä tulemaan ulos. Päättivät että sektio. Sanoivat että en voi syödä aamupalaa. Ja sitten sanoivatkin että syö vaan. Soitin miehille että nou hätä, ei tarvitse tulla huomenna. Menee perjantaille.
Aamulla sitten tulikin jo uusi päätös; eikun älä... ai sä söit. No, sit mennään näillä. Ja siitä muutama tunti niin lähdettiin saliin. Miehet kerkesivät paikalle.

Sektiosaliin lähdettiin. Minua oli vastaanottamassa 11 henkilöä salissa ja minulle laitettiin spinaalipuudutus. 4 tuntia myöhemmin minut työnnettiin salista ulos. Leikkaus oli vaativa, mutta komplikaatioita ei kai ollut, ainakaan sellaisia mitä siis ei olisi osattu ennakoida. Vertahan minä toki jouduin ottamaan muutamia pusseja...

Tärisin kuin horkassa kun tyttöä otettiin ulos. Kyyneleet valuivat kun kuulin hänen rääkäisynsä. Se on kuulema harvinaista sektiolla syntyneillä, mutta minun kakarallani oli sellaiset keuhkot että kyllä vain niistä ääntä lähtee. Sanoivat siellä keskoslandiassa (lastensaariko se taisi olla nimeltään) että Hasselin vauvan tunnistaa äänestä.
En nähnyt vauvaa. Hänet kiidäteltiin sokerivauvana pois. Minut kursittiin kokoon. Spinaali jätettiin kivunlievitykseksi seuraavaan päivään. Minun jalkani tuettiin lievästi väärään asentoon, ja siitä hyvästä kävelemään nouseminen oli helvettiä. En päässyt ylös kuten olisin halunnut, mutta he kieltäytyivät ottamasta dreenejä, katetria jne pois ellen nousisi ylös ja menisi  omin avuin vessaan. Sanoivat että minulla on aikaa kyllä, ei pidä kiirehtiä vaan toipua omaan tahtiin.
Ei minulla omasta mielestäni ollut, joten leikkausta seuraavana iltapäivänä päätin nousta ja vaadin spinaalin poistoa. Neljä päivää harjoittelin EVA:n avulla kävelyä ja pystyssä pysymistä. Fyssari kävi neuvomassa jonkun verran että miten saan selän ja lantion jumituksen laukaistua. Nukuin vain opioottien kanssa. Kaksinkerroin kuljin viikon.
Koska en itse päässyt kävelemään, ja koska kuntoni oli mikä oli, emmekä olleet varmoja pemfiguksen tarttumisesta, en nähnyt tyttöäni ensimmäiseen neljään päivään.
Tässä vaiheessa niiden miehieni olisi pitänyt sitten vissiin alkaa kasata kamppeitaan...
Äitini tuli meille koiranvahdiksi, että mieheni olivat syntymästä lähtien sairaalassa. Kävivät vain kerran hakemassa vaatteita, ja olivat aluksi molemmat ja myöhemmin vuorotellen sairaalassa. Ensin he olivat tytön huoneessa yöpymässä, mutta kun pääsin osastolle parin päivän jälkeen perhehuoneeseen, yöpyivät he vuorotellen, toinen tytön, toinen minun kanssani. Ja kuskasivat maitoa jota saimme minusta lypsettyä. Muutamia millejä, mutta kuulema elintärkeitä.
Neljän päivän jälkeen sain luvan mennä katsomaan tytärtäni.

Hyvä luoja että pelkäsin! Niin pieni olento. Minusta lähtöisin.
Toki miehet laittoivat alusta asti minulle kuvia. He olivat jo silittäneet, ruokkineet,  pitäneet sylissä, nukuttaneet.. kuulleet hänen äänensä. Täydellinen pieni olento.
Kun hänet saatiin sitten viimein perhehuoneeseen, en uskaltanut koskea häneen muuta kuin silittäen. En uskaltanut nostaa, en vaihtaa vaippaa, en mitään. Kirjoittivat silti lähtötilanteeksi että olimme hyvässä vuorovaikutuksessa. Hassua.
Viimein uskalsin ottaa häntä sen verran syliin että syötin häntä pullosta. En kyennyt pitämään imettäen, sillä sektiohaavani on navan yläpuolella, yli 30:llä haavahakasella suljettuna, eivätkä käteni ja jalkani olleet kovin vakaat.
Pääsimme pian kotiin, ja ihanainen anoppi haki meidät.

Alkutaival meni aika usvassa. Hakaset poistettiin kahdessa erässä ja haava umpeutui hitaasti, mutta ei revennyt. Jälkivuotoa oli 4.5kk. Ensimmäiset 3kk söin opiaatteja jotta kykenin nukkumaan.
Imettämistä harjoiteltiin, mutta kahden viikon aikana tyttöni oli liiaksi oppinut pulloon. Yritimme kyllä nännikumeja ja vaikka mitä, mutta taisimme kumpikin päästä helpommalla kun minä pumppasin ja hän sai pullosta. Pumppasin 4kk, sitten maidontulo hiipui liiaksi. Rinnalla kulki täydentävänä korvike. Sittemmin tosiaan kiinteät aloiteltiin pienin maisteluannoksin 3kk iässä, ja nyt lapseni syö siis kiinteitä ja korvikemaitoa. Kasvu on hidasta, kehitys huimaa.


Mutta. Koko raskausajan siis elin siinä pelossa, epävarmuudessa jota minulle syötettiin ja kerrottiin että tämä lapsi ei todennäköisesti selviäisi. Enkä minä voinut kuin odottaa. En minä voinut heittäytyä hysteeriseksikään, kun ei se olisi mitään auttanut. Edes sektion hetkellä en uskaltanut vielä luottaa hänen selviytymiseensä. Pelkäsin kiintyä. Silti rakastin. Se oli hyvin ristiriitaista, ja minusta tuntui että koko elämäni oli paussilla. Sen lisäksi, etten kirjoittanut blogia juurikaan, en myöskään uskaltanut kirjoittaa päiväkirjaani. Olin vain todellakin jossain epämääräisessä horroksessa tunteideni osalta. Voi olla että olen sitä vieläkin.  Mutta.. Jotenkin sitä silti oli yritettävä itseään terapioida.
Ja siinä sitten astuu taas kehiin musiikki.
 Turmion kätilöiden sikiö ilmestyi keväällä, ja sitä sitten tuli kyllä luukutettua. Sanat ovat rajut, mutta ei mikään muu biisi tässä maailmassa olisi voinutkaan kiteyttää kaikkea sitä mitä raskauden aikana koin, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Kaikki se toivo, kaikki se pelko. Kaikki ne ajatukset. Sekavuus. Kaikkeus.
Mutta hän on täällä. Minun pieni sarvipääni.

Turmion Kätilöt - Sikiö

Kuutamo pihalla
Neitsyt vereslihalla
Risteyksessä huora
Irti napanuora

Kuutamo pihalla
Neitsyt vereslihalla
Vatsassa itiö
Sarvipäinen sikiö

Sinut siitetään, kynnetään
Ja sitten niitetään
Kello nolla nolla seitsemän lähenee
Ihmisestä veri vähenee

Tanssii terä valtimollasi
Vaikeroinnin vakuumi vaientaa
Jos sinä kerran tahdot täältä pois
Ole hyvä ja kuole jo tänään
Papit poikia raiskata saa
Hieman lähemmäksi Jumalaa
Suuressa vihassa
Ihmisen lihassa
Vatsassa itiö
Sarvipäinen sikiö

Tähdenlennot
Pentagrammin taivaalle piirtää
Soihdut sytytetään
On aika vuoria siirtää

Kohdun uumenissa
Sielu kadoksissa
Sikiö sarviaan teroittaa
Prostituoitu, kiroili ja noitu
Verovapaa vittu sekä saatana

Tanssii terä valtimollasi
Vaikeroinnin vakuumi vaientaa
Jos sinä kerran tahdot täältä pois
Ole hyvä ja kuole jo tänään
Papit poikia raiskata saa
Hieman lähemmäksi Jumalaa
Suuressa vihassa
Ihmisen lihassa
Vatsassa itiö
Sarvipäinen sikiö

Sydän pelkää sitä
Sinä pelkäät että
Sinun ja sarvipään
Yhteinen matka katkeaa

Tanssii terä valtimollasi
Vaikeroinnin vakuumi vaientaa
Jos sinä kerran tahdot täältä pois
Ole hyvä ja kuole jo tänään
Papit poikia raiskata saa
Hieman lähemmäksi Jumalaa
Suuressa vihassa
Ihmisen lihassa
Vatsassa itiö
Sarvipäinen sikiö

Kuutamo pihalla
Neitsyt vereslihalla
Risteyksessä huora
Irti napanuora

Kuutamo pihalla
Neitsyt vereslihalla
Vatsassa itiö
Sarvipäinen sikiö

Kuutamo pihalla
Neitsyt vereslihalla
Risteyksessä huora
Irti napanuora

Kuutamo pihalla
Neitsyt vereslihalla
Vatsassa itiö
Sarvipäinen sikiö