Pian on kulunut neljä vuotta siitä kun tyttäreni syntyi tähän polyamoriseen kummajaislaumaan. Sitä ennen olin raskaana n. 7 kk. Siitä asti, kun ihmiset ovat kuulleet, että olen raskaana, minulta on kyselty että "kumman se on?", "Kuka lapsen isä on?" ja kerrottu tuhatmäärin jankutuksia aiheesta "lapsen oikeus biologiseen isään". Ja tuhatsatamäärin olen antanut esimerkkitilanteita joissa biologialla ei ole väliä. Kuulin myös juoruja siitä, ettei tuo lapsi voi olla minun biologiseni, koska en näytä siltä että olisin raskaana, en näyttäytynyt raskauden viime kuukausina missään ja lopulta olin synnytyksen jälkeen "ihan saman näköinen kuin ennenkin." (Tähän mainittakoon että enhän minä liikkunutkaan, raskaus oli hankala, googlatkaa huviksenne pemfigus ja miettikää voiko sellaisella kropalla liikkua sohvan ja wc:n väliltä yhtään minnekään... Ja juu, Painoa tuli raskauden aikana 8kg. Ja painoa lähti synnytyksen jälkeen 8 kg. Niin tapahtuu kun ei anna jokaiselle mielihalulleen valtaa ja mässytä kaikkia iltoja karkkia ja sapuskaa kahden edestä raskauden varjolla... )
Aina ei voi edes sanoa, että biologinen vanhempi on paras mahdollinen vaihtoehto lapselle. (Tähän väliin hatunnosto sinulle joka toimit äitipuolena, isäpuolena, tai bonusvanhempana kuten nykyään tavataan sanoa, adoptiovanhempana, sijaisvanhempana, oheishuoltajana tai ihan missä tahansa vanhemman / huoltajan / holhoojan roolissa jollekin ihmisentaimelle.)
"Joko sinä nyt olet valmis myöntämään kumman lapsi se on?" minulta kysyttiin tänään. Ei ole edelleenkään mitään myönnettävää; minä en näe lapsessani kummankaan isän piirteitä toisen piirteitä enempää. Miksi en? Koska en ole katsonut. Minä näen hänessä ihmisen. Lapsen. Hänen persoonansa. Punaiset posket innostuksesta. Itkuiset silmät harmituksen keskellä. Kuuntelen keskittymisöhinää. Unista tuhinaa. Sormen imeskelyä ja unilelun kanssa kuorsaamista. Loputonta puheentulvaa. Kysymyksiä hermostumiseen asti. Hellyydenosoituksia, märkiä suukkoja, tahmaisia sormia, pyykkivuoreen heitettyjä likapyykkejä. Tuhatpäin askarteluja, piirroksia, unohdettuja pieniä projekteja ympäri kotiani.
Minulle on aivan täysin sama, onko tuo pieni otus joka vaeltelee kotonani ja ottaa tilan haltuun minne vain meneekin, minkälaista perimää kantava. Jos minulle kerrottaisiin nyt, että hän ei ole minun lapseni, vaan vaihtunut synnytyslaitoksella, minä rakastaisin häntä silti. Minä pitäisin hänet omanani. Minä en luopuisi hänestä, ja tekisin kaikkeni hänen vuokseen, vaikka hän ei olisi biologista perimääni.
Hän on Roosa. Hän on sellainen persoona kun on, hän tulee olemaan oma itsensä. Ei minun eikä isiensä egon jatke, suvun jatkaja tai yhtään mitään muutakaan "vanhoillista". Hän on yksi pallontallaajista, ja minulle äärimmäisen rakas oman itsensä ja persoonansa vuoksi. Siksi minulle ei ole väliä mistä hän on tullut, vaan ainoastaan sillä on väliä, että hän on tässä ja nyt.
Enkä minä usko että se muillekaan ihmisille olisi sen vaikeampaa.. Päästää vaan irti ennakkoluuloista. Päästää irti vanhoista uskomuksista ja tavoista ja idioottimaisista sanonnoista kuten "veri on vettä sakeampaa". Perhe on perhe ja pitää yhtä, mutta sen perheen ei tarvitse olla biologista sukua keskenään; harvoin mies ja vaimokaan ovat. Saati muut perhekombinaatiot. Sisarukset ovat sisaruksia, voivat olla yhtä hyvin vihollisia kuin ystäviä, tai vain neutraaleja tyyppejä toisilleen.
Jatkuvasti yhteiskunnassa joku kokee paskaa omaatuntoa siitä että ei pidä yhteyttä vittumaisiin sukulaisiin, ei rakasta vanhempiaan "tarpeeksi" tai muuta kummallista. Ei kaikista voi tykätä vain siksi että ovat sukulaisia. Ja joistain voi tykätä ihan vain koska ne on niin mahtavia tyyppejä, oli siinä mukana sitä biologiaa tai ei! Ja mulla on oikeasti sellainen muksu jota mä rakastan tyyppinä. Mä olen etuoikeutettu kun saan nähdä ne hyvät ja huonot päivät. Olla se, jolle kiukutellaan kun olenkin nukkunut yöllä enkä siivonnut häntä varten. Kun olen tullut hakemaan päiväkodista pois kesken leikkien. Ja yhtälailla olen onnellinen siitä että olen se, johon hän turvaa, koska luottaa.
Enkä mä usko että luottaa vain siksi että olen äiti. En ole varma käsittääkö lapseni käsitettä "isä" tai "äiti" millä tavalla.. Ovatko ne tässä vaiheessa vain nimityksiä tietyille tärkeille tyypeille, kuten "kummisetä" tai "mummo". Eikä sillä ole väliäkään, tällä neidillä on suosikki-ihmisensä ja tietyillä ihmisillä on vaan erityinen paikka sydämessään Roosalle.
Vaikka isovanhemmat ovat käyneet tänä keväänä vähiin, onneksi meillä on rolla-pörrö jonka kädestä voi pitää kiinni ja johonka voi turvata. Näiden kahden tyypin ystävyys on jotain kertakaikkisen hurmaavaa ja tärkeää. Ei siksi että tässä olisi tietoa biologiasta, vaan siksi että näiden kahden välillä on sitä kuuluisaa kemioiden kohtaamista. Ja sitä minä toivon oman äitiyteni, kuten myös lapseni isien ja neidin välillä olevan: kemiaa. Välittämistä. Rakkautta. Siksi että me täydennämme toisiamme, tykkäämme toisistamme ja luotamme toisiimme. Emmekä vain ja ainoastaan siksi että olemme eksyneet osaksi samaa perhettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti