Kipu

 Olen tässä muutaman päivän touhottanut, enemmän tai vähemmän omasta valinnastani n. 13 tunnin päiviä poissa kotoa. Eli jalkojen ja kankkujen päällä ilman vaakatasoa. Voin kertoa, että nämä päivät eivät ole minua varten. En saa unta, joten istuin tähän kirjoittamaan. Koska en pysty istumaankaan yhtäjaksoisesti kovin pitkään juuri nyt, niin tämä tulee olemaan hyvin pätkittäinen kirjoitus. Jotain silti on tehtävä, jotta ajatuksissa on muutakin kuin kipu. 

Aiemmin elämässäni olen kyennyt venyttämään päiviäni, vetämään aika paljon sinne äärirajoille omaa fyysistä jaksamista. Siitähän se kaikki tosiaan on lähtenytkin; kuvittelin varmaan olevani yli-ihminen joka kykenee kantamaan kaiken harteillaan. Sitten kun valvomistunteja oli liikaa jo valmiiksi, yksi valvottu yö ja silloisen kumppanin hakeminen poliisilaitokselta aamutuimaan kävivät kohtalokkaaksi. Sitä ennen minulla ei ollut juuri fyysisiä esteitä muutoin kun omassa päässäni.

Nuoruudessani liikuin kyllä, isäpuolellani oli kuntosalijuttuja kotona, joten kyllähän pikku-Paula sitä kävi sitten tekemässä yhtä jos toista, ja auttoi autoremonttien kanssa, kantoi kaivolta vettä, järjesteli huvikseen liiterin puita jotain tehdäkseen. Arkiliikuntaa. Ja kävellen kouluun, pyörällä kirjastoon. Kaikkea sellaista mitä nyt siihen aikaan palttiarallaa ala-asteen lopulla olevat kakarat touhusivat. Ja tietenkin se isäni alasin, mitä piti siirrellä sisustusmielessä paikasta toiseen monia vuosia. 

Sitten tuli lastenkoti, nuorisokoti.. Ja vaikka siellä kuinka kerrottiin että ihmisen pitää liikkua, en minä oikein enää osannut. Arkiliikunta jäi pois ja minulla ei ollut sitä kotikuntosalia, vaan ainoastaan pääsin kuntosalille äidin tapaamisten yhteydessä. Ne olivat harvinaisia silloin, joten eivät kovin tavoitteellisia. Salina oli uimahallin kuntosali. Tykkäsin, osasin, mutta kakara ei päässyt yksin, eikä sellaista tukiaikuista oikein koskaan minulla ole ollut. Hyviä tyyppejä kyllä, mutta ei sellaista joka olisi kanssani mennyt ja tehnyt ja näyttänyt ja ollut. Ei ollut juuri kalastusreissuja, ei isän kanssa metsäreissuja. Ei mitään liikunnallista. Eikä oikein ymmärrystä. 

Mutta ruokaa oli yllin kyllin. Varhaislapsuudessa olin melkoisen pyöreä, mutta elämä muuttui ja se lama-ajan lapsen ruoka yhdistettynä vanhempien elämänhallinnan puutteeseen.. No. Säännöllinen ruoka oli koulussa. Kunnes sitten se lastenkoti: aamupala. Lounas. Välipala. Päivällinen. Iltapala. Ja sitten yöhoitajan hemmottelut.. Niin. Minä sitten söin ja söin, enkä oikeasti liikkunut. Nuorisokodissa painoni nousua yritettiin jollain light-juustoilla ja muilla terveellisillä valinnoilla rajoittaa, mutta ei kukaan oikeasti kertonut minulle mitään järkevää syytä, miksi minun olisi pitänyt pysyä yhtään missään mitoissa. 

Olin nuoresta asti masentunut. Menetin kaikki tärkeät ihmiset aina, kun johonkin ihmiseen kiinnyin, he lähtivät pois tai revittiin minulta pois. Se trendi jatkui muutaman kymmentä vuotta. Saattaa itseasiassa jatkua edelleenkin... Mutta silloin, pahinta lienee se, että kun jouduimme lastenkotiin, minut erotettiin siskostani aika kylmästi. "Epäterve suhde". No, minä takerruin häneen, kuuntelin kun hän itki toisella puolella taloa.. Ja kun hän nukkui toisten pienten lasten kanssa, yöhoitaja päästi minut katsomaan hänen nukkumistaan kun en saanut unta. Hän teki varmasti väärin ja kaikkia ohjeita vastaan, mutta minä rakastin sitä pientä ihmistä enemmän kuin itseäni, enemmän kuin elämää.. Ja minut hänestä revittiin irti. 
Hän lähti sijaisperheeseen, minä jäin.. 
Olin 4 kun vanhempani erosivat. Saman ikäinen kuin mitä on oma tyttäreni nyt. Isäni hävisi vuosiksi kuvioista, ja minulle sanottiin että hän ei vain halunnut nähdä minua. Hän lähtiessään heittäytyi olohuoneen lasin läpi ja toi minulle ressu-pehmolelun. Hän sanoi ettemme näe vähään aikaan, mutta että "minä rakastan sinua, pikkuinen".  Sitten hän poistui.. Minä en tiennyt minne, ennenkuin päivä hänen kuolemansa jälkeen kun sain puhelun eräältä rauhanturvaajalta.
Juttelimme pitkään ja hän kertoi minulle sotilastiedustelusta, kauhuista ja siitä, mitä se tekee ihmisen psyykkeelle. Niin moni asia sai selityksen noille vuosille, mutta myös tuleville. En ymmärtänyt häntä siinä puhelun yhteydessä kiittää kunnolla, sillä en tainnut sisäistää miten ison osan asioita tuo tiedonmurunen oikeasti käänsikään päälaelleen. 

Mutta silloin, varhaisnuoruudessani, minulla ei oikein ollut ketään eikä mitään. Ennenkaikkea minulla ei ollut mitään syytä elää. Ei varsinaisesti syytä olla ehkä elämättäkään, mutta ei mitään syytä millekään. En hakenut jatkokoulutukseen, sillä ei minua kukaan ollut ohjannut koskaan vahvuuksieni suuntaan, päinvastoin. Ei kukaan kertonut että minä olisin voinut käyttää matikkapäätäni tai kielipäätäni. Ei kukaan kertonut että sanallista valmiuttani olisi voinut hyödyntää johonkin. 

Päädyin harjoittelemaan kirjastoon, ja moniin muihin paikkoihin. Menin suoraan työhaastatteluihin, ja todella harvoin sain kieltävää vastausta. En vain viihtynyt paikoissa kovin kauaa, ne eivät tuntuneet omilta. 
Siivous on tuntunut, alusta asti. Olen ollut siivoojana "virallisesti" 22 vuotta. Se on ehkä jossain määrin kasvanut osaksi identiteettiäni; siivoojatäti. Se on oli jotain mitä halusin tehdä. Ensimmäistä kertaa jotain, mitä todella halusin.. Mutta silti kaikki sanoivat ettei se ole oikea ammatti. Että minun pitäisi tehdä jotain ihan oikeaa työtä. 

Luin sitten itseni ympäristönhoitajaksi. Olisin varmaan osannut sitäkin hommaa ihan sujuvasti jos siihen olisi työllistynyt. Joku kysyi aina toisinaan että onko se vain hienompi ja uudistunut nimike siivoojalle... No, sitä työtä en tehnyt sitten, ja lähdin lukemaan itseni laitoshuoltajaksi. Se on se oikea nimike sitten siivoojalle. 

Ympäristönhoitajan tutkinnon suoritettuani aloin ymmärtää että minä olisin voinut tehdä mitä vain silloin peruskoulun jälkeen. Että olisin oikeasti voinut lukea ammatin. Olisin voinut tienata rahaa ja ostaa talon. Olisin voinut tehdä mitä vaan! Mutta kun en koskaan, IKINÄ, ennen sitä hetkeä ollut ymmärtänyt että minä olisin voinut. Kyennyt. Pystynyt. Minä en oikeasti tiennyt. 

Kun oivalsin sen asian, että minä olen ihminen, otin tanskandoggini, ja lähdin. Menimme koirapuistoon ja juoksin sen ympäri. Verenmaku suussa. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Ja tein siitä tavan; juoksin. Kävelin. Kävelin 15km lenkkejä. Kunnes päätin että tämä ei riitä; näin mainoksen LadyLine -kuntosalista, ja tapasin Jonnan. Minä hämmästelin, että voinko minäkin mennä sinne.. Ihan yksin. Kuntosalille. Tekemään asioita? Liikkumaan? 
Otin jäsenyyden. Minulle tehtiin testit kunnostani. Otettiin ohjelma. Roikuin salilla ja lenkkeilin. Tiputin parikymmentä kiloa melko luonnollisesti, ja jossain kohtaa buustasin nutrilettin avulla painonpudotusta. 
Löysin liikunnan, en pelkästään kuntosalia vaan ryhmäliikunnat. Ensimmäistä kertaa! Joogaa. Chiballia. Pilatesta. Kahvakuulailua. Rentoutumisia. Flex-baria. Kaikkea, mikä herätteli aistini elämään.. Voin kertoa että rakastin LadyLinea hyvin syvästi muutaman vuoden elämästäni. Koko henkilökuntaa, tuoksuja, kaikkea sitä mitä sieltä löysin mukaani elämään.

Kunnes sitten tuli se aamu, kun kaaduin. Tanskandogin yli jäätikölle. 
Ja sen jälkeen sairasloma. Sitten kaikki muu fyysinen vaiva.. Salilla käynti väheni kipuihin, ja viimenään en enää ymmärtänyt, miksi en kyennyt liikkumaan. Tein kotihaasteena lankutushaastetta, kyykkyhaastetta ja ties mitä, sillä ranteeni päästivät kahvakuulan irti kerta toisensa jälkeen. Jalassani todettiin hermovaurio. Verensokerini oli kammottava, ja diabetes söi hampaitani. Silmiäni. Kaikkea minussa. Vuosien laiminlyönnit yhdistettynä kaatumiseen ottivat veronsa. Selästäni löytyi nikamapainaumaa, ja minulta kiellettiin mm. lankutus. 
Vimeisenä oljenkortenani otin LadyLinen personal trainer-palvelun, mutta emme lopulta saaneet oikein mitän tolkkua sille, miksi askelpituuteni lyheni ja jalat eivät toimineet. 
Meni muutama vuosi vielä eteenpäin, ja koska minusta ei mitään löytynyt magneettikuvissakaan, vaikka fysssarikin totesi että lonkan liikerata on äärimmäisen rajoittunut, pääsin reumalääkärille. Reumalääkäri sitten lähetti varjoaineen kanssa kuvauksiin, ja minulta löytyi sitten nuo kirotut rustokasvaimet, joita luvattiin leikata. Se olisi tuonut liikuntakykyni takaisin.. 

No, päätöksen leikkaamattajättämisestä teki leikkaava tiimi minua näkemättä, painoindeksini perusteella. Siihen ei auttanut se, että minulla oli usean minua hoitaneen lääkärin suositus leikkaukseen ja arvio siitä että olen vatsalihava, en perseestä / reisistä, joten leikkaukselle ei pitäisi olla estettä vaan se onnistuisi hyvin. Anestesialääkäri ei ota riskiä, joten minua ei leikata. Minut voidaan nukuttaa, jos haluan laihdutusleikkaukseen! 
En halua. En usko että siitä seuraisi mitään hyvää. Minulla on nyt jo ihan tarpeeksi ongelmia kroppani kanssa.. 

Mutta niin. Silloin löysin, liian myöhään, liikunnan riemun. Ja se otettiin minulta pois. En juuri kykene mihinkään, ja paskimmille päiville minulla on apunani rollaattori. 
En pysty pyöräilemään tyttäreni kanssa. En voi mennä lattiatasolle leikkimään. En voi tehdä kovinkaan monia asioita ranteideni, lonkkieni, selkäni kanssa.. Astma asettaa omat rajoitteensa ja diabetes omansa. Tulen löytämään itseni pyörätuolista sokeutuneena muutamien vuosien päästä. 

Vaan mistä minä löytäisin jotain, mitä tehdä, jotta säilyttäisin edes nykyisen toimintakykyni? Kävelin, olin jaloillani. Kaksi päivää.. Kaksi pitkää päivää. 

Loppuillasta itkin, tärisin, sätkin. Sähköiskua muistuttavat kivut polttivat kylkiä, polttivat jalkoja. Ja vuoroin jalkani tuntuivat tunnottomilta, kahdelta jääkalikalta. Käsivarsiin sattui, sormeni puutuivat. Tuntui että kipu salpaa hengen.. 
Sitä on kipulaastarin vaihtopäivinä. Ei saisi tiuskia lapselle. Ei miehelle. Ei kenellekään. Mutta kun kipu valtaa mielen. Kipu valtaa kaiken sillä paskallaan.. Täyttää aivot, eikä ole mitään keinoa purkaa sitä pois. Ei mitään keinoa purkaa turhautumista, kun en voi juosta. En voi mennä salille. En voi näiden bensanhintojen kanssa ottaa autoa ja ajaaa jonnekin kahville ja siirtää ajatuksia pois kivuista; ei ole muuta kuin kivun värittämä hetki ja pelko siitä, että tämä on nyt loppu. Pelko, että en herää enää. Pelko, että jos herään, herään sairaalassa sanoakseni hyvästit. Pelko siitä, että en näe tyttäreni kasvavan. Pelko siitä että hän saa karmean lapsuuden, hirveän äitipuolen ja ympärilleen ihmisiä jotka eivät välitä. Ympärilleen niitä, jotka lähtevät pois. Ympärilleen sellaisia, jotka eivät ymmärrä sitä pientä, suupalttia tyttöä, joka on kertakaikkinen luonnonlapsi ja sanoo mitä mieleen juolahtaa. 

Ja etten minä olisi sitä kaikkea pehmentämässä.. 
Sillä... Rakas tyttäreni, jos tätä koskaan luet: Minä tiedän. Minä olen kokenut niin paljon ettei sille ole sanoja. Kaipausta, ikävää, turhautumista, tuskaa.. Menettämisen pelkoa. Elämänhaluttomuutta. Toivon löytämistä, toivon menettämistä.. 
Mutta olen selvinnyt sieltä kaikesta vain nähdäkseni miten sinä kasvat. Ja ainoa, mitä toivon, on se, että säilyttäisin henkeni ja toimintakykyni ja kommunikointikykyni siihen asti että sinä täytät 20. Sillä sen jälkeen minä voisin olla varma, että sinäkin selviät aivan kaikesta!