Arkea.

Olen sanonut monesti että mä elän kahden ihmisen kanssa, joilla on add. Todennäköisesti mun lapsellani on adhd. Mulla on itsellä kaikennäköstä, mutta ei juuri keskittymishäiriötä, on vaan paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, impulsiivinen persoonallisuushäiriö sekä pitkäkestoinen vakava masennus. Ihan tarpeeksi kirjoa kaikelle kummalliselle arjessa.
Mutta ehkä ne oman pään ongelmat ja kaikki mennyt on saanut minut kuitenkin turvautumaan kliseisiin ja selfhelp-oppaisiin, joista olen oppinut myötätuntoa itseäni kohtaan ja kärsivällisyyttä muita kohtaan.
Nuorempana samankaltainen suhde kuin mitä minulla nyt on M:n kanssa, ei olisi tullut kuuloonkaan. Ei kertakaikkiaan olisi pää kestänyt juosta perässä ja siivota toisen jälkiä, "aikuinen ihminen.."

Nyt kun tiedän ja tiedostan, ettei se ole valinta, siedän piirteitä aivan eri tavalla. En jaksa niistä vetää raivareita, en jaksa skitsota. Ei ole syytä. Nuorempi minä kyllä otti pulttia ihan kaikesta ja mökötti epävarmuuttaan nurkassa. Mustasukkaisuuttaan jurotti ja kiemurteli.
Mutta sitä on henkinen kasvu. Olen edelleen kyllä sama ihminen, mutta ehkä tuo mennyt 10 vuotta, ehkä jopa 20 vuotta, on pehmentänyt särmää aika reilusti.

Nyt on puhuttu paljon taas siitä somen kiiltokuvapuolesta. Itsekin olen saanut osani siitä että väritän värikynällä kauniimmaksi somekuvaa, annan kuvaa onnellisemmasta parisuhteesta M:n kanssa kuin mitä on mahdollista edes olla, koska "hei, sun kumppanilla on add". Ja sen kuuluu olla todella raskasta ja kamalaa ja sietämätöntä. Kuten lapsen aistiherkän adhd-puolenkin. Kuuluu ruikuttaa siitä miten tarvitaan säälipisteitä ja sympatiaa koska arki on kamalaa ja rasittavaa ja ihan hirveää. Kellä on kirkkain marttyyrikruunu päässä, se on äideistä parhain ja kumppaneista upein.

Mitä se arki sitten oikeasti on? Se on tätä.

Yöpalaa peilin edessä. Vessassa. Koska nälkä voi tulla ja mennä miten sattuu.

Välipalapulla suihkussa. Koska pieni makeanhimo. Hetken aikaa.

Aamukalsarit sängyn vieressä. Niitä ei kerkeä laittamaan pyykkikoriin, jonka etäisyys tästä pisteestä mitattuna on n. 2m.

Kuvauksia äidille että "se tippui lattialle". (5v.) Kuvata täytyi koska se nyt on siinä maton päällä, ja se on mahdoton nostaa itse, eikä sille oikein ole paikkaakaan.


Saisihan siinä aikaan tappelun jos toisenkin. Marmattaisi kukkakaalista, pullasta, kalsareista.. Lapselle leluista ja pukeutumisesta ihan kaiken aikaa.
Tai sitten voi hymähtää ja pohtia että pitääkö se kukkakaali höyrystää suihkussa vai olisiko höyrykattilan oston paikka kotiin.
Huomautanko? Todellakin.
Häiritseekö? Ei. Ahdistaako? Ei.
Se on arkea, ja se on tavallaan vielä todella söpöä arkea.
Se kertoo siitä että syöminenkin oli toissijaista kun jotain tärkeämpää tai kiehtovampaa tuli mieleen juuri sillä hetkellä. Jotain, mikä valtasi aivot enemmän kokonaisvaltaisesti kun tylsä perustarpeen tyydyttäminen. Tai vielä tarkemmin; se perustarpeen osa oli jo tyydytetty, nälkä meni ohi joten oli aikaa suorittaa jotain ihan muuta..
Kukkakaali oli aiempi, sille hymähdin. Mutta pullan kohdalla saatoin hihittää jo ääneen. Sitä ei koskaan tiedä mitä löytää ja mistä, koska.. No. Se nyt lasketaan sillä hetkellä kädestä siihen mihin lasketaan ja jatketaan jos muistetaan.
Ja ne kalsarit? Kyllä ne ajastaan pyykkiin kulkeutuu. Joko herran itsensä toimesta, pikkuneidin toimesta tai sitten nappaan ne ohimennessäni itse. Onko sillä oikeasti väliä kuka ne kerää? Kenen tarkoitusperiä se palvelee että jäkättää kalsareista tai sukista jotka jäävät lattialle? Sen sijaan tiedän hyvin kenen tarkoitusperiä se palvelee että niistä vaatteista voi hankkiutua eroon Just Sillä Hetkellä kun siltä tuntuu. Ihan vaan ajattelematta ja pohtimatta liikoja.

Kukkakimppuja. Joka suuntaan rönsyileviä kuten M:n ajatukset. Ja Peikonkin. Molemmilla on omia hassuja ajatusmaallejaan, omat hassut tapansa. Ja hyvin pitkälti omat omituiset tapansa elää arkea. 

Se on myös hulluja shoppailureissuja ikeaan. Tai Bauhaussiin. Tai paikalliseen rautakauppaan.. M:llä on tuhat ja yksi projektia erilaisissa laatikoissa. Peikon projektit ovat levällään, koska hän vielä uskoo että "jonain päivänä" on lähitulevaisuudessa, kun taas M on vähän raadollisempi ja on jo siirtynyt vaiheeseen "jonain vuonna".
Joten shoppailun jälkeen se toteutusvaihe on oltava hyvin pian, ennenkuin näillä into hyytyy. Eli minä sitten olen se joka sanoo että "NYT". Ja sitten tehdään.
Oma fyysinen kunto kyllä vaatii päivän tai pari väliä ostosten ja toteutuksen kanssa, muutoin ei suju meikäläiseltä osallistuminen...

Näillä luonteilla se on myös jatkuvaa toisen huomioimista. Oman käytöksen pohdiskelua. Anteeksipyyntöjä, anteeksiantoa. Turhiakin morkkiksia omasta toiminnasta ja jatkuvaa kehittymistä. Ylitulkintaa molemmin puolin.

Pieniä arjen luksushetkiä, kun molemmat tiedämme, että nyt on vaan pakko olla varsinaisesti suorittamatta mitään kummallista ja hemmotella toista ja itseä.

Yhteisiä retkiä ja kahvitteluja jossain kivassa paikassa, koska jokainen hetki jonka arjessa saa varastettua kaikesta hektisestä kahdenkeskiseksi, on pienen juhlan arvoinen. Kakkupala, nuotiokahvi, lasillinen viiniä. Tee-hetki kotona sohvannurkassa. Kaikki se pieni millä on merkitystä.

Ja oikeasti eniten merkitystä on kuitenkin omalla asenteella. Avaatko television väsyneenä ja käperryt hiljaa toisen kainaloon.. Vai jätätkö avaamatta. Kysytkö kuitenkin toiselta miten päivä meni? Perehdytkö hetkeksi toisen maailmaan sen sijaan että turrutat itsesi ruudun valossa? Otatko "omaa aikaa" realitytv:n maailmasta vai jaatko oman realistisuutesi kumppanisi kanssa; kysy toiselta mikä oli päivässä parasta? Mikä oli päivän paskin hetki? Mikä oli tunnetila työmatkalla töistä kotiin?

Asenne. Se on oikeasti se mikä määrittelee sen että onko se kukkakaali sööttiä vai rasittavaa. Tai se valokuva muffinivuuasta. Tai ne lelut lattialla; onko se taistelun arvoista kun näkee että neiti 5v on juuri nyt antanut kaikkensa leikeille eikä vaan jaksa siivota. Pitääkö silloin pitää "periaatteesta kiinni" ja määrätä itkun kera lapsi keräämään lelunsa? Vai onko se hetki jolloin omat voimavarat riittävät siihen että lapsi saa mennä nukkumaan ja äiti suukottaa poskelle kertoen "ei haittaa tänään, mä kerään ne huomenna paikalleen. Koita saada unenpäästä kiinni".

 

Häivähdys purppuraa

Olen sanonut monesti että elämääni ei mahdu enempää ihmisiä, ei enempää lapsia, ei parisuhteita, ei mitään. Se ei tarkoita, ettenkö kuitenkin uteliaisuuttani raottaisi ovea kun joku ihminen kolkuttelee ja kyselee. Vain lapsen suhteen olen lähes ehdoton: tiedän että biologista lasta ei elämääni tyttäreni lisäksi tule, mutta jos jotain muuta kautta, eli adoptio, sijaisvanhemmuus tai bonuslapset ilmestyisivät, niin joustaisinhan minä.
Parisuhdetta en haluaisi: en halua seksiä. En halua juuri mitään parisuhteen velvotteita näiden olemassaolevien lisäksi.. Mutta jos olisi olemassa joku, joka haluaisi lähes platonisen suhteen, näkisi minussa vahvan ihmisen ja katsoisi tasavertaisena kumppanina silmiin ja näkisi sitten ne heikotkin kohdat sellaisena erikoisuutena että kykenisi silti sanomaan rakastavansa, niin kyllähän minä heittäytyisin syliin samoin tein.

Ehkä olen muuttunut lopullisesti itsestäänselvyydeksi. Ehkä minusta on kadonnut hohto. En tiedä..
Kiltisti tein eväitä muutaman viikon aamuyön tunteina, ja oikeasti pidänkin siitä että voin näpertää jotain. Nyt kuitenkin säästelin vähän käsiäni, että voisin halloweeniksi tehdä kakun pitkästä aikaa, sellaisen johon vähän näkisi vaivaakin. Ajattelin maanantaina tehdä evääksi Peikolle täytettyä bagelia. Pyysin pilkkomaan valmiiksi (täytettä varten) sipulia ja paprikaa. Pieneksi pilkkominen, vaikkakin minuuttimikolla, vaatii yllättävän paljon käsiltä jotka ovat jo kipeät kaikesta työnteosta, lapsen vaatteiden läpikäynnistä ja arjen muista rutiineista. Nyt torstaina kun en vielä ollut saanut sitä sipulisilppua, luovutin ja heitin bagelit roskiin.

Luulisin, että olen ollut "ihan hyvä vaimo". Eikä minua ahdistaisi ajatus "sisarvaimosta", koska se tarkottaisi minulle vähemmän hommia jos mies lähtisi joskus edes sieltäkäsin töihin ja saisi eväät sieltä. Tai että saisin rauhassa nukkua lapsen kanssa aamulla pitkään. Mennä ajoissa nukkumaan. Luoda enemmän omaa rytmiä. Ja joku toinen jakaisi sen nalkutuksen, ettei minun tarvitsisi aina olla se, joka sanoo laskuista, siivouksesta, kotitöistä, järjestelyistä. Tiskien koneen latomisesta tai biojätteen viemisestä iltaisin. Että jos se keittiö aamulla olisi siisti, minä heräisin niin paljon energisempänä ja iloisempana päivään, keittäisin puuron, siivoaisin jäljet. Tekisin hyvänä päivänä pullaa ja pyöräyttäisin lasagnen makkarakeiton sijaan. Mutta kun aamusta katselen hellalle kiehahtanutta kahvia, kiroilen biojätteen kärpäsiä ja kumarrun ottamaan eiliset astiat koneesta ja täyttämään edellisen päivän likaiset sinne, olen jo niin väsynyt (fyysiseltä toimintakyvyltäni) että ei minusta ole enää siltä aamua mihinkään muuhun kuin istumaan tyttäreni kanssa palapelin ääreen.

Pesen kiltisti pyykkiäkin, harvoin täällä hukkuu mihinkään likaisiin vaatteisiin, ellei ole sattunut kone hajoamaan tai koirilla oksupoksut heittämään päälle. Keskimäärin 9 koneellista per viikko. Eikä se minua vaivaa.. Mutta kun olisi sellainen puhtaan pyykin kori minkä saisi lastattua niillä pyykeillä, ettei tarvitsisi kantaa käsissään kylmiä pyykkejä olohuoneeseen jossa ripustaa niitä. Tai jos se toinen voisi kantaa ne viereen, ilman että tarvitsee aina pyytämällä pyytää ja tuntea taas "olevansa jotain vailla". Tuntisi jakavansa kotitöitä eikä pyytävänsä apua omiin hommiinsa.

Kyllä minä rengaspaineet katson, tiedän mistä etsiä öljytikkua. Mutta kun en osaa tuohon uuteen mammabiiliini polttimoa vaihtaa. Tiedän että huoltokirjastahan sen löytää kyllä, mutta kun monelle miehelle se on sellainen luontainen juttu ymmärtää niiden päälle niin tuntuu niin paskalta alkaa itse opettelemaan. Kun toinen voisi vaan avata konepellin ja tehdä sen. Pari viikkoa ovat siellä olleet, hanskalokerossa.. Mutta kun aina pitäisi pyytää niin monta kertaa. Enkä minä aina jaksaisi olla se joka vinkuu että voisitko minulle tehdä nyt näin. Vaan kun olisi ihana tuntea olevansa niin tärkeä että se toinen ei haluaisi minun ajelevan autolla jossa on joku turvariski. Että minun turvallisuuteni olisi niin tärkeää että autosta varmistettaisiin että se on turvallisin mahdollinen. Tai jos ei minulle, niin lapselle.

Jos siivouspäivänä joku voisikin viedä matot puolestani ulos, niin olisihan se ihanaa. Puhdas, raikas koti. Lämmin sauna. Sipsutella kotiin sisälle, hiljaisuuteen, puhtauteen pitkin pihapolkua, tähtien valaistessa. Vaan ei. En minä jaksa kerralla siivota koko taloa, koska ei ole ollut yhtäkään päivää, että olisin saanut lapsen jonnekin hoitoon ja paneutua kodin laittoon. Muutaman tunnin saan joskus joltain apua että tulee istumaan seuraksi, toiseksi silmäpariksi lapsen kanssa, että saan tavaraa seulottua. Mutta että joku veisi hänet sinne leikkipuistoon tai kävelylle, keinumaan, juoksemaan, sienestämään. Antaisi minulle hetken vapaata. Mutta sen sijaan minun on oltava kaikessa mukana, aina ja kaiken aikaa. Tuntuu että kukaan muu ei pärjää tuon lapsen kanssa kahden, vain ja ainoastaan minä.
Ja lapsella on kaksi isää.. Niin. Mutta kun ovat jo päättäneet etääntyä sen verran tästä arjesta että heille kelpaa vaan se juhla tai sitten epätoivo kun hoitopaikka on kiinni ja minun on pakko mennä töihin / lääkäriin tms. Silloin voivat olla sen pakollisen hetken lapsen kanssa, kunhan se on tiiviisti neljän seinän sisällä, kotona, turvassa. Ei elämyksiä, ei mitään.

Olen luovuttanut, ei minusta ole vaimoksi enää kenellekään. Helpommalla pärjään itsekseni, ei tarvitsisi kantaa murheita kenestäkään. Se apu, mitä arjessa saan, on se, mihin en apua tarvitse kerrostaloelämässä. En minä tarvitse ketään kantamaan puita sisälle, enkä apua saunan lämmittämisessä. Lämmön saa patterista ja sauna lämmitetään taloyhtiön toimesta. Se loppu apu, auton talvi- ja kesärenkaat saa ostettua palveluna jos ei itse kykene. Osaan kyllä, mutta ranteissa ei enää ole voimaa ruuvien pyörittämiseen, saati sitten pulttien avaamiseen tai kiinnittämiseen. 

---Silti minä salaa jossain pienen pienessä sieluni sopukassa toivon että vielä olisi joku, joka tulisi ja toisi häivähdyksen purppuraa, pilkahduksen toivoa mustan keskelle. Tulisi ja näkisi minut. Ei minua tarvitsisi nostaa pilviin, ostella koruja ja kukkia, mutta kun olisi sellainen arjen könsikäs joka ilmestyisi ovelle, sanoisi että ota sinä rakas kuppi teetä, minä laitan ruuan.
Erehdyin kysymään, että eikö tämä nykyinen voisi edes pizzaa joskus tuoda kotiin tullessaan, ettei minun aina jotain tarvitsisi tehdä. Ei kuulema tuo kun kävisi niin että kuitenkin olisin laittanut sitten ruuan juuri sinä päivänä valmiiksi. Sanoin että voihan sitä soittaa että "älä tee ruokaa, tuon jotain". Ei kuulema olisi yllätys sitten enää niin ei halua tehdä. 

Olen aina ihmetellyt, mistä ne muut löytävät miehiä jotka yllättävät sillä pizzalla, tai tuovat kotiin lahjaksi vaikka sipsiä. Ja sitten ne naiset huutavat naistenhuoneella että paska mies toi väärää sipsiä, elämä on pilaalla. Minä kun en saa edes joululahjaa ellen itse kerro mitä haluan että minulle ostetaan.

Edelleenkään en ole käynyt koskaan treffeillä. Voisihan se olla ihan vaan kotonakin. Että toinen olisi laittanut lapsen hoitoon, tehnyt vaikka ruuan. Tai laittanut sen lapsen hoitoon, sisäistänyt sen konmarin ja kaivanut vaikka kaikki talon vanupuikot pöydälle läpikäytäväksi. 

Joskus vaan väsyn siihen että aina pyydän. Pyydän ja pyydän.
Pyysin 4kk apua verhojen ripustamiseen. Ripustin olohuoneen verhot itse, tulen ripustamaan lastenhuoneen verhot itse. 2kk kattolampun kanssa pyysin, mutta ei siihen kellään ole aikaa. Itse opettelen sen kasaamaan, vaihtamaan pistokkeelliseksi ja taiteilen kattoon. Ehkä se sitten kimaltaa iloa kun on ihan itse tehty. Vaikka aina minä asioita muistelen lämmöllä kun joku on tehnyt minulle / kanssani.

Tässä talossa, jossa asun, näkyy kädenjälkeni kaikkialla. Olen ollut paikalla kattoremontin aikaan, silloin kun pönttöuuni muurattiin, kun sille tehtiin perustukset. Kun lattiat avattiin ja eristykset korjattiin. Kun putket nostettiin lattian alta lattian päälle, kun vesiputket laitettiin uusiksi. Kun keittiössä asennettiin kaapisto. Olen laatoittanut keittiön, tapetoinut, maalannut ikkunanpuitteita, hionut yläkerran ja portaikon, maalannut ne. Kontannut ja kierinyt raskaana ollessani liuotinohenteisen maalin kanssa lapsenhuoneen lattiaa ja ihmetellyt miksi kumpikaan miehistä ei tee tätä..
Tekee pahalta luopua kodista jota on rakentanut, jonka tuntee katosta lattiaan ja niiden yli. Luopua haaveesta että joskus tuo piha olisi sellainen että siinä voisi istuskella, nauttia aamuteensä lintujen laulaessa. Katsella aukeavia kukkia, kerätä marjasadon pakkaseen, tehdä omenoista mehua.
Tekee pahalta opettaa kissat täysin sisäsiisteiksi. Yrittää sopeuttaa neljän koiran laumaa elämään kerrostalossa hiljaa. 

Mutta joskus on silti ajateltava omaakin parastaan. Omaa jaksamistaan. Omaa elämäänsä. Ja sen lapsen elämää, sitä, millaisen äidin hänelle tarjoaa. Väsyneen raatajan joka hukkuu velvollisuuksien ja syyllisyyden alle hyljättynä tiskirättinä.. Vai äidin, joka on väsynyt, mutta keskittymiskykyinen ja ehkä kuitenkin aavistuksen toiveikas? 

Tein miehelleni eväsleivät ja kerroin että en enää jaksa. Meinasin sanoa, että tein leivät kuitenkin rakkaudella, että ehkä vielä joskus hän ymmärtää, että jotain olisi voinut antaa takaisin. Että ehkä pyytämättä sen teekupin, särkylääkkeen ja pyyteettömän halauksen ja lupauksen siitä, että asiat järjestyvät, tavalla tai toisella, aina. Ja että ehkä jo viikonloppuna hän laittaa ne puolipaneelit seinään jotka hommasin liiteriin kuutisen vuotta sitten.
Mutta jätin sanomatta. Sillä tiedän että hän olisi sanonut, ettei pyytänyt minua tekemään eväitä.

Et pyytänyt, et.. Sinun ei tarvinnut pyytää. Minä tiesin pyytämättäkin. Aina.

 "Etkö sä tajuu että sun lapsi näkee nää kaikki sun kirjotukset netissä? Ajatteletsä yhtään mitä se tekee sen itsetunnolle kun se lukee että sen äiti ei koskaan halunnu lapsia?"

Tajuan. Ajattelenko? Ajattelen toki. En vain ole useinkaan kommentoijien kanssa samaa mieltä asioista. En näe asioita samoin kuin he / te. Minä tarkastelen asiaa sellaiselta vinkkeliltä, että minun lapseni on olemassa koska hän halusi syntyä. Hän ei ole olemassa siksi, että minä olisin halunnut lapsia. Ei siksi, että minulla olisi ollut tarvetta olla äiti. Vaan hän on olemassa siksi että sattui nyt vaan tulemaan tähän maailmanaikaan, ikäänkuin kyselemättä. 
Jos en olisi häntä halunnut, olisin voinut tietenkin keskeyttää raskauden; tiesin hänen olemassaolostaan lähes alusta asti. Varmistuksen sain ultrassa viikolla 5. 
Jos en olisi halunnut häntä hänen syntymänsä jälkeen, olisin voinut antaa hänet adoptoitavaksi, tai jättää jommalle kummalle isälleen ja häipyä vähin äänin. Vaihtoehtoja on monia. 
Mutta on tosiaan totisinta totta että minä en ajatellut hankkiutua raskaaksi elämässäni. Tuli kun oli tullakseen. 

Sen sijaan olin utelias tutustumaan uuteen ihmiseen. Olentoon, joka kyllä kasvoi sisälläni, jakaa osan elämääni, mutta joka kuitenkin omaa aivan itsenäisen oman tahtonsa, oman maailmankuvansa, ja oman ajatusmaailmansa. Tutustun häneen joka päivä vähän lisää, samalla kun hän itseensä. Minulla on kunnia-asema, kun saan olla hänelle apuna ja luotettuna aikuisena, kun hän ei saa itse vielä ihan kaikkea tehtyä. Hän ojentaa lusikan kun jugurttipurkin pohjalle jää vielä hippunen jonka hän itse mielisi kuitenkin saada sieltä. Tai kannan hänet sylissäni portaita ylös kun hän väsähtää iltariekunnan jälkeen. Autan vaatteita päälle kun hihat temppuilevat ja selvennän myyjätätille mitä se mysteerinen "misukkapallo" on. Tai suppi. 

Mitä se tietoisuus, että hän on olemassa ilman että minä olin päättänyt "hankkia" lapsia, sitten tekee hänen itsetunnolleen? En todellakaan tiedä. Toivon että hän oivaltaa olevansa kiehtova ihminen, tärkeä ja mahtava otus joka on kietonut monia ihmisiä pikkusormensa ympäri ihan vain olemalla oma, hurmaava ja valloittava itsensä. Toivon myös opettavani lapselleni sellaisen kulttuurin, että on ihan ok puhua vaikeistakin aiheista, eikä mikään ole tabu, sillä sellainen keskustelukulttuuri on tuhoisampaa kuin se, että myöntää avoimesti asioita, olivatpa ne kuulijan kannalta mieluisia tai eivät.  

Oletko SINÄ koskaan miettinyt, mitä se tekee sinun lapsesi kehitykselle, että sinä olet tehnyt hänet vain siksi, että halusit käyttää titteliä "äiti"?

Rakastumisesta

Olen joskus kirjoittanut siitä, että olen ihminen jota kukaan ei kaipaa. Jonka seuraa ei haeta, ellen ole se viimeisin vaihtoehto. Se, jonka luokse voidaan tulla kahville kun kukaan muu ei jouda.

Siihen liittynee se, että minuun ei kukaan ole koskaan rakastunut.

Jostain syystä tänään minua kiehtoo tietää, miltä ihmisestä tuntuu olla rakastettu. Miltä tuntuu, kun on olemassa rinnalla joku, joka on valmis tekemään oikeasti mitä vain vuoksesi? Joku joka haluaa suojella sinua kaikelta? Pitää turvassa? Olla lähelläsi? viettää aikaa kanssasi? Jakaa hassuja näkemiään asioita, kertoa omista ajatuksistaan.. Kuulla mitä sinulla on sanottavaa. Kuulla mitä sinulle ihan oikeasti tänään kuuluu.

On minun kanssani moni päättänyt seurustella ja asua yhdessä. Nimenomaan päättänyt. Tai ajautunut kanssani suhteeseen. Mutta ei kukaan koskaan ole sanonut rakastavansa niin paljon että halkeaa. Niin että ajaisi 200km tuodakseen hampurilaisen ovelleni. Ei niin että antaisi paidan päältään jos olisin kylmissäni.
Tottakai minä olen rakastanut. Niin helvetin lujaa useita kertoja että olisin myynyt vaikka sieluni saatanalle ollakseni niiden ihmisten seurassa joista välitän. Joita rakastan. Tai joihin olen ollut rakastunut.

Niinkuin Pörröön. Sellainen wau-tyyppi, joka oikeasti halusi kahville luokseni. Kuvittelin suuria pitkään, kunnes ymmärsin ettei itsemurhalla uhkailla sitä johon on rakastunut. Lopulta kaikki kaatui omaan mahdottomuuteensa, siihen että tajusin, ettei minua koskaan tulla viemään ulos syömään. Siihen, että ymmärsin, etten hänelle ole koskaan niin merkittävä että menisin "ystävien edelle"; minua sai haukkua ja nimitellä, minua sai uhkailla. Eikä kenenkään tarvinnut pyytää anteeksi, vaikka he päin naamaa ilmoittivat että voivat viedä mieheni koska tahansa jos haluavat.
Ei sillä, Pörrö on edelleen ihminen, jonka eteen olen tehnyt paljon. Jonka eteen vieläkin yritän tehdä paljon. Mutta joka ei kuitenkaan tee samaa takaisin; minä en ole tarpeeksi merkittävä, että hän jaksaisi sinnitellä ja yrittää, jotta hän kunnioittaisi sitä että hänelle olen uskonut suurimman kunnian mitä minun elämässäni on olemassa; hän on minulle tärkeimmän ihmisen kummi. Ihminen, jota pidin niin upeana että hän kykenee antamaan minun lapselleni asioita joita minä en kykene.
Ei sillä, minulla ei ole kummilasta. Minä en ole ollut kenellekään niin tärkeä. eikä minua pidetä niin upeana ihmisenä. Ei minulla ole antaa kai kenellekään ihmisen taimelle mitään mitä ei kuka tahansa muukin voisi antaa.
Joskus luulin olevani tätinä ihan onnistunut. Sittemmin kävi jotain, eikä kukaan heistä halua lähettää minulle korttia edes jouluisin. En minä ole enää mitään.

Sitten on Peikko. Elämäni yksi mieleenpainuvimmista hetkistä on edellisestä asunnostani, kiskokadulta. Juuri sillä hetkellä kukaan ei kaivannut mitään, enkä minä kaivannut mitään muuta kuin että sain painaa pääni Peikon rintakehää vasten. Se on leveä, vähän leveämpi kuin monella muulla miehellä. Ja karvainen. Ja tuoksuu hyvälle.
Minä olisin voinut kuvitella nukahtavani siihen kainaloon lopun elämääni. Minä kävelin kouvolasta kuusaalle tavatakseni hänet. Ollakseni hänen seurassaan. Siivotakseni hänelle. Laittaakseni ruokaa. ollakseni lähellä.. Ajattelin, että tuo ihminen on maailman kiltein, lempein, huumorintajuisin ja sopivasti synkkä. Sellainen, jonka kanssa minä olisin turvassa. Sellainen, joka ei jätä yksin. Koskaan.
Ja olin pakahtua rakastumisesta.. Joskin Peikko oli rakastunut toiseen ihmiseen. Mutta koska se toinen ihminen ei huomannut häntä, minä jotenkin sain hänet tyytymään itseeni, ja olin aika monta vuotta onnellinen.

Pantterikin sai minut onnelliseksi. Ihan vain katseellaan.
Kauan sitä on kipuiltu hänen eksänsä kanssa. Ihminen, joka ei ole välittänyt kumppanistaan hevon persettä, on silti se, joka saa hänet kaipaamaan itseään. En tiedä vieläkään, onko minun "hoivaamisellani" ollut mitään vaikutusta. toki Pantterista on kuoriutunut sopusuhtainen, supliikki seurapiirikisu, mutta sisimmässäni odotan vain että koska tulee naaraspantteri joka peffaa ja häntää keikuttamalla vie tuon mennessään. Todennäköisesti ei ole edes vaikeaa.
Minä? Minä tietenkin rakastuin häneen. Silloin jo joskus. Ja uudelleen.. minulta on helppo viedä jalat alta lirkuttelemalla. Katsomalla silmiin ja olemalla tuollainen pitkä. Sellainen, joka tulee viereen ja kysyy että saako halata. Tai kertoo ettei haluaisi olla yksin..


Sitten tulee arki. Sellainen, jossa minun pitää jaksaa. Hoitaa raha-asioita, autoasioita. Kotiasioita. Työasioita. Virastoasioita, Kastella kukkia. Tehdä ruokaa. Käydä kaupassa. Aivan kuten muidenkin ihmisten.. Paitsi että minä teen niin paljon yksin. Ja se on niin helvetin vaikeaa, koska kivut vievät ajatukset pois päästä. Niin pahasti että minä joudun soittamaan Peikolle että missä helvetissä se neuvola on, jonne minun pitää lapseni saada vietyä. Niin sekaisin, etten ymmärrä ostaa maitoa. Enkä enää jaksa kammata hiuksia, koska se on pois jostain muusta. Jostain tärkeämmästä kuin minä.
Tärkeintä on saada taaperolle aamupalaa. Vaippa. Vaatteet. Minä saatan käydä kaupassa yöpaidassa, koska en jaksa mennä yläkertaan päivän aikana hakemaan vaatteita. Jaksa.. Niin. On se oikea sana. En minä jaksa. Ei minulla ole voimia, kun lonkkaan sattuu.
Tiistaina menen näyttämään sitä kotkaan sairaalaan. Ortopedi katsoo sitä.
Äitini kysyi tänään että ainako sitä vaan katsotaan, miksei sille tehdä mitään?
En minä tiedä. Ei tälle paskalle kropalle kukaan tule koskaan tekemään mitään. Ei vaikka lääkärinlausunnossa lukee että haluan tehdä töitä, haluan olla äiti. Haluan liikkua. Haluan elää!
Silti minä vain kipuilen, enkä kykene töihin kunnolla. En kykene ystäviin. En mihinkään. Olen arvoton. Jopa yhteiskunnalle. Kohta kai lapsellenikin.

Avoin suhde.
Eli mieheni, kumpikin heistä, voi mennä ja etsiä naisen. Käydä sekstaamassa.
Toisin kuin temppareiden avoimen suhteen irvikuvassa, minä en aseta sellaisia rajoja ettei saa ihastua. Ei se toivottavaa ole, mutta minkä tunteilleen voi.  Enkä määrittele ettei saa jäädä lusikoimaan. Tottakai saa. Saa viettää aikaa muidenkin naisten kanssa kun minun; ei minulla ole oikein mitään annettavaakaan, kun annan kaiken läheisyyden ja rakkauden mitä minusta irtoaa, tuolle ihmisen taimelle jota palvon. Ei minulla ole aikaa olla kiinnostunut miehistäni, sillä minä käytän kaiken kapasiteettini tutustuakseni tuohon uuteen ihmiseen jonka toin maailmaan. Minä haluan tietää mitä hän ajattelee, mistä hän pitää. Minä haluan muistaa jokaisen hetken jonka saan olla hänen lähellään.
Haluan muistaa miltä hän tuoksuu kylvyn jälkeen, vaikka en uskalla itse kylvettääkään häntä.. Minä haluan olla se, jota hän potkaisee vaipanvaihdon yhteydessä, vaikka se tekee niin kipeää että kyyneleet nousevat silmiini. Minä haluan nähdä kun hän kävelee ja juoksee, vaikka en pysy perässä..
Sillä väistämättä lähenee hetki kun menetän näköni. En näe hänen kasvavan naiseksi asti. Mutta toivon, että saan olla lähellä. Toivon, että hän juttelee minulle. Toivon, että saan saattaa hänet siihen elämään, minkä hän itselleen luo.
Joten en minä syytä, että miehenikin tulevat ihastumaan. Tulevat löytämään jonkun, jonka kanssa tehdä asioita. Jäädä sänkyyn lojumaan.. Mennä romanttiselle retkelle. Käydä elokuvissa. Viettää laatuaikaa.
Kyllähän minäkin haluaisin, mutta minulla ei vaan ole koskaan ollut ihmistä, joka haluaisi minun kanssani sellaisia asioita tehdä. Ei sellaista ihmistä, joka ihan oikeasti katsoisi minua että "Wau, tuo on minun!". Ei sellaista ihmistä, joka kokisi suuria tunteita ja haluaisi kertoa maailmalle miten upea minä olen..
Minusta kerrotaan, että olen kärttyinen eukko kotona. Ei minua esitellä kavereille, eikä viedä treffeille. En minä ole koskaan ollut treffeillä. Kukaan ei ole vienyt minua ulos syömään siten että minä en olisi järjestänyt itse asiaa.. Eikä keikalle. Kukaan ei ole koskaan seissyt edessäni leffalippujen, keikkalippujen tms kanssa, ja kysynyt että lähtisinkö.
Ei, sillä minuun ei ole kukaan rakastunut. Koskaan.

Ja ensimmäistä kertaa elämässäni pelkään, että nämä kaksi miestä jotka ovat päättäneet elää kanssani, tulevat jättämään minut sen vuoksi, että löytävät jonkun johon rakastua. Rakastuminen on se voimavara joka kantaa monen paskan yli.
Minun kanssani jäljellä on pelkkä arki. Pelkästään kipuihmisen paska arki, jossa ei ole huippukohtia.
Minä en enää jaksa enkä halua. Enkä kykene. En enää.

Minä en ole ollut sen arvoinen, että mieheni auttaisivat minua tämän elämän kanssa. Arjen.
He eivät ole kokeneet kanssani sitä rakastumisen huumaa, jolloin rakennetaan yhteistä tulevaisuutta. He ovat vain ajautuneet kanssani yhteen. Ja siksi minä teen asiat yksin, kannan kaikesta vastuun. Aina.

Mutta kerro sinä minulle, miltä se tuntuu olla rakastettu? Miltä se tuntuu tietää, että on upeinta, mitä toinen on siihen astisessa elämässään nähnyt? Osaatko sinä arvostaa sitä?