Arkea.

Olen sanonut monesti että mä elän kahden ihmisen kanssa, joilla on add. Todennäköisesti mun lapsellani on adhd. Mulla on itsellä kaikennäköstä, mutta ei juuri keskittymishäiriötä, on vaan paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, impulsiivinen persoonallisuushäiriö sekä pitkäkestoinen vakava masennus. Ihan tarpeeksi kirjoa kaikelle kummalliselle arjessa.
Mutta ehkä ne oman pään ongelmat ja kaikki mennyt on saanut minut kuitenkin turvautumaan kliseisiin ja selfhelp-oppaisiin, joista olen oppinut myötätuntoa itseäni kohtaan ja kärsivällisyyttä muita kohtaan.
Nuorempana samankaltainen suhde kuin mitä minulla nyt on M:n kanssa, ei olisi tullut kuuloonkaan. Ei kertakaikkiaan olisi pää kestänyt juosta perässä ja siivota toisen jälkiä, "aikuinen ihminen.."

Nyt kun tiedän ja tiedostan, ettei se ole valinta, siedän piirteitä aivan eri tavalla. En jaksa niistä vetää raivareita, en jaksa skitsota. Ei ole syytä. Nuorempi minä kyllä otti pulttia ihan kaikesta ja mökötti epävarmuuttaan nurkassa. Mustasukkaisuuttaan jurotti ja kiemurteli.
Mutta sitä on henkinen kasvu. Olen edelleen kyllä sama ihminen, mutta ehkä tuo mennyt 10 vuotta, ehkä jopa 20 vuotta, on pehmentänyt särmää aika reilusti.

Nyt on puhuttu paljon taas siitä somen kiiltokuvapuolesta. Itsekin olen saanut osani siitä että väritän värikynällä kauniimmaksi somekuvaa, annan kuvaa onnellisemmasta parisuhteesta M:n kanssa kuin mitä on mahdollista edes olla, koska "hei, sun kumppanilla on add". Ja sen kuuluu olla todella raskasta ja kamalaa ja sietämätöntä. Kuten lapsen aistiherkän adhd-puolenkin. Kuuluu ruikuttaa siitä miten tarvitaan säälipisteitä ja sympatiaa koska arki on kamalaa ja rasittavaa ja ihan hirveää. Kellä on kirkkain marttyyrikruunu päässä, se on äideistä parhain ja kumppaneista upein.

Mitä se arki sitten oikeasti on? Se on tätä.

Yöpalaa peilin edessä. Vessassa. Koska nälkä voi tulla ja mennä miten sattuu.

Välipalapulla suihkussa. Koska pieni makeanhimo. Hetken aikaa.

Aamukalsarit sängyn vieressä. Niitä ei kerkeä laittamaan pyykkikoriin, jonka etäisyys tästä pisteestä mitattuna on n. 2m.

Kuvauksia äidille että "se tippui lattialle". (5v.) Kuvata täytyi koska se nyt on siinä maton päällä, ja se on mahdoton nostaa itse, eikä sille oikein ole paikkaakaan.


Saisihan siinä aikaan tappelun jos toisenkin. Marmattaisi kukkakaalista, pullasta, kalsareista.. Lapselle leluista ja pukeutumisesta ihan kaiken aikaa.
Tai sitten voi hymähtää ja pohtia että pitääkö se kukkakaali höyrystää suihkussa vai olisiko höyrykattilan oston paikka kotiin.
Huomautanko? Todellakin.
Häiritseekö? Ei. Ahdistaako? Ei.
Se on arkea, ja se on tavallaan vielä todella söpöä arkea.
Se kertoo siitä että syöminenkin oli toissijaista kun jotain tärkeämpää tai kiehtovampaa tuli mieleen juuri sillä hetkellä. Jotain, mikä valtasi aivot enemmän kokonaisvaltaisesti kun tylsä perustarpeen tyydyttäminen. Tai vielä tarkemmin; se perustarpeen osa oli jo tyydytetty, nälkä meni ohi joten oli aikaa suorittaa jotain ihan muuta..
Kukkakaali oli aiempi, sille hymähdin. Mutta pullan kohdalla saatoin hihittää jo ääneen. Sitä ei koskaan tiedä mitä löytää ja mistä, koska.. No. Se nyt lasketaan sillä hetkellä kädestä siihen mihin lasketaan ja jatketaan jos muistetaan.
Ja ne kalsarit? Kyllä ne ajastaan pyykkiin kulkeutuu. Joko herran itsensä toimesta, pikkuneidin toimesta tai sitten nappaan ne ohimennessäni itse. Onko sillä oikeasti väliä kuka ne kerää? Kenen tarkoitusperiä se palvelee että jäkättää kalsareista tai sukista jotka jäävät lattialle? Sen sijaan tiedän hyvin kenen tarkoitusperiä se palvelee että niistä vaatteista voi hankkiutua eroon Just Sillä Hetkellä kun siltä tuntuu. Ihan vaan ajattelematta ja pohtimatta liikoja.

Kukkakimppuja. Joka suuntaan rönsyileviä kuten M:n ajatukset. Ja Peikonkin. Molemmilla on omia hassuja ajatusmaallejaan, omat hassut tapansa. Ja hyvin pitkälti omat omituiset tapansa elää arkea. 

Se on myös hulluja shoppailureissuja ikeaan. Tai Bauhaussiin. Tai paikalliseen rautakauppaan.. M:llä on tuhat ja yksi projektia erilaisissa laatikoissa. Peikon projektit ovat levällään, koska hän vielä uskoo että "jonain päivänä" on lähitulevaisuudessa, kun taas M on vähän raadollisempi ja on jo siirtynyt vaiheeseen "jonain vuonna".
Joten shoppailun jälkeen se toteutusvaihe on oltava hyvin pian, ennenkuin näillä into hyytyy. Eli minä sitten olen se joka sanoo että "NYT". Ja sitten tehdään.
Oma fyysinen kunto kyllä vaatii päivän tai pari väliä ostosten ja toteutuksen kanssa, muutoin ei suju meikäläiseltä osallistuminen...

Näillä luonteilla se on myös jatkuvaa toisen huomioimista. Oman käytöksen pohdiskelua. Anteeksipyyntöjä, anteeksiantoa. Turhiakin morkkiksia omasta toiminnasta ja jatkuvaa kehittymistä. Ylitulkintaa molemmin puolin.

Pieniä arjen luksushetkiä, kun molemmat tiedämme, että nyt on vaan pakko olla varsinaisesti suorittamatta mitään kummallista ja hemmotella toista ja itseä.

Yhteisiä retkiä ja kahvitteluja jossain kivassa paikassa, koska jokainen hetki jonka arjessa saa varastettua kaikesta hektisestä kahdenkeskiseksi, on pienen juhlan arvoinen. Kakkupala, nuotiokahvi, lasillinen viiniä. Tee-hetki kotona sohvannurkassa. Kaikki se pieni millä on merkitystä.

Ja oikeasti eniten merkitystä on kuitenkin omalla asenteella. Avaatko television väsyneenä ja käperryt hiljaa toisen kainaloon.. Vai jätätkö avaamatta. Kysytkö kuitenkin toiselta miten päivä meni? Perehdytkö hetkeksi toisen maailmaan sen sijaan että turrutat itsesi ruudun valossa? Otatko "omaa aikaa" realitytv:n maailmasta vai jaatko oman realistisuutesi kumppanisi kanssa; kysy toiselta mikä oli päivässä parasta? Mikä oli päivän paskin hetki? Mikä oli tunnetila työmatkalla töistä kotiin?

Asenne. Se on oikeasti se mikä määrittelee sen että onko se kukkakaali sööttiä vai rasittavaa. Tai se valokuva muffinivuuasta. Tai ne lelut lattialla; onko se taistelun arvoista kun näkee että neiti 5v on juuri nyt antanut kaikkensa leikeille eikä vaan jaksa siivota. Pitääkö silloin pitää "periaatteesta kiinni" ja määrätä itkun kera lapsi keräämään lelunsa? Vai onko se hetki jolloin omat voimavarat riittävät siihen että lapsi saa mennä nukkumaan ja äiti suukottaa poskelle kertoen "ei haittaa tänään, mä kerään ne huomenna paikalleen. Koita saada unenpäästä kiinni".