Pelottavan ihanaa

En oikein osaa ja hallitse kaikkea tätä; polyamorian hankalin kohta on tasapainoilu kaikkien kumppaneidensa keskellä. Kun jotain häiritsevää tapahtuu, hyvässä ja pahassa, koko huojuva torni meinaa hetkeksi kaatua ja tasapaino löytyy haparoiden. Sitä heittäytyy yhteen ihmiseen pieneksi hetkeksi ja hukuttautuu sinne, laiminlyö toisia. Yrittää siinä sitten tasapainoilla ja löytää kultaista keskitietä.
Olen esitellyt M:ää nyt muutamille ihmisille ja osaan lauseita on ladattu aika paljon painoarvoa siitä että "en ole häntä aiemmin tavannutkaan". Totta. Hän on ollut vähän "piilossa" ja hänet on tuotu esiin vähitellen. Mutta pitää huomioida että minäkin tutustun vähitellen häneen. En ottanut pakettiratkaisua vaan kokeilin riskillä että saadaanko koko hommaa toimimaan mitenkään. Lapsi, muut kumppanit, tinder-rakkaus? Karmivaa. Olisin sanonut koska tahansa ystävättärelleni joka olisi samassa tilanteessa että ei helvetissä, ei tuo toimi. Ole kiltti ja juokse!

Olen ollut koko ajan asian suhteen avoin siitä missä mennään. Jossain vaiheessa vaihdoin tinderin tekstiä sopivammaksi, ja ns. perhekuvio kyllä tiesi hänestä koko ajan. 
Mutta silti koko ajan tulee askelia eteen että se pelko toisen menettämisestä on isosti läsnä. Jatkuvasti löydän / löydämme uusia kohtia joissa pohditaan että kestääkö tämä läjässä kaikkineen. Uusia asioita kokeiltavaksi, uusia keskusteltavaksi.  Ja sitten tulee se uupuminen keskusteluun. Väsyminen ymmärtämiseen, sopeutumiseen, keskusteluun.. 

Juuri nyt takana on viikko sairastelua ja yhdessäoloa. On turvallista sanoa että kaikki on hyvin juuri nyt; makaamme vierekkäin ja mikään ei vavisuta maailmaamme. 
Mutta entä sitten kun olemme erillämme? Silloin kaikki ajatukset virtaavat helpommin myös sinne negatiivisiin asioihin. Ikävä hiipii illalla kun toinen ei olekaan läsnä eikä vierellä. Silloin kun ei voi enää upottautua muihin ajatuksiin ja kaipuuseen, mutta ei myöskään voi nuuskutella toisen ihoa ja olla "rauhassa". 

Nyt kun olemme olleet yhdessä lähes puolitoista viikkoa toistemme kanssa, uskallan toivoa että tässä on todellakin jotain tappelemisen arvoista. Siinä että saamme myös arjen toimimaan. Että olisi muutakin kuin satunnaiset tapaamiset? Tavallaan sitä mitä inhoan polykuvioissa: kalenterien yhteensovittamista. 
Meillä kun on eri kuviot, ei kaupunki. Eri arki. Eri toiveita ja halujakin, oletin tovi sitten. Mutta kuten kuuluisa lause ilmaisee; seison sittemmin korjattuna. 
 On ollut suht rankkaakin aikaa, sillä epävarmuudet ovat käyneet tavallaan perustavampaa laatua oleviksi. isoiksi kasoiksi joita pitää setviä nähdäkseen selvemmin. Ei ole enää sellaista ruusunpunaista kalvoa siitä että kaikki menee loistavasti. Ja toisaalta joka kerta kun jotain tapahtuu, poikkeavaa tilannetta tai muuttuvaa tilannetta, huomaan miten pelottavan hyvin toimimme kuitenkin yhteen. Ei vaadi mitään neuvottelua vaan menemme asian läpi ja jälkikäteen sitten puidaan jos jotain puitavaa on. 

Olen seurannut myös parinmuodostusta muutamilta ihmisiltä ja ihmetellyt että mikä ihmiset sitoo toisiinsa. Miksi olla kumppanin kanssa, jonka kanssa on huono olla? Miksi tyytyä johonkin, mikä ei ole täydellistä ja oikeaa? Miksi ihmiset eivät pyri tekemään asioita joita haluavat? Miksi he eivät anna toisilleen sitä mitä kaipaavat? Mikä aikuisuudessa ja rakkaudessa on sitten niin kamalaa että halut eivät vain kohtaa? 

Onhan se pelottavaa jos jääkin yksin. Jos onkin oikeasti ihan yksin. 

Ja onhan se pelottavaa heittäytyä ja rakastaakin, ei sekään ole kovin iisi pala kakkua. Kaikki ne epävarmuudet on käytävä läpi yksin ja toisen kanssa. Opeteltava kuuntelemaan ja tutustumaan ihmiseen. 

Tai sitten voi mennä tutulla kaavalla; Puolituttu kumppani jonka kanssa on "ihan kiva olla". Jonka kanssa voi olettaa että molemmat ovat päättäneet olla yhdessä ja pitää kiinni toisistaan.  Tähtäimenä olla pitkään ja hartaasti. Rakentaa perheyksikkö.. Olla yhdessä pitkään jotta muut voivat kateellisena ihailla onnea.. Jota ei lopultakaan oikeasti ole. Koska ei tutustuta toiseen. Ei toisen toiveisiin. Ei haluihin. Ei ihmiseen itseensä; hänen aivotoimintaansa. Tunteisiin. Olemiseen. Motiiveihin. Kaikkeen.
Rakennetaan vain se elämä yhdessä, olettaen että molemmat ollaan onnellisia, molemmat saavat mitä haluavat kun ei toisinkaan ilmaista. Ja auta armias jos ilmaistaankin, niin... Niin. 

Ja okei, mä ymmärrän. Ihan helvetin raskas matka. Ei tää aina tunnu siltä että olis voittajafiilis. Ihan kauheetahan tää todellisuudessa on; töitä ja arkea, toiseen tutustumista, omiin reaktioihin tutustumista. Tutustumista siihen miten toinen kokee ja on, ja rohkaisua siihen että se uskaltaa sanoa miten toimitaan. Ja tässä kohtaa arjen luomista ennenkaikkea se että mitä toinen sanoo, on oikeasti se mitä on. Ettei se sano vain siksi että olettaa että tämä on se asia mitä mä haluan kuulla. Ettei ole kyse siitä että vain toinen sopeutuu.. 

Mutta ihanaa yhtäkaikki. Pelottavan ihanaa... 

S-sana ja alkuvuoden kuulumisia

Olin sitä mieltä että 2018 oli yksi rankimmista vuosista elämässäni, ellei peräti rankin. Sitten tuli 2019 ja tuntui että mattoa hivutetaan jalkojen alta ihan urakalla. Voimavarani olivat taloudellisen tilanteen kanssa täysin lopussa ja henkisesti tuli roppakaupalla paskaa niskaan monelta suunnalta. Itsestäni riippumattomista asioista pääsääntöisesti.

2020 näyttää... Entistä pahemmalta. Pantterin kanssa on kipuiltu toki niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sain aika ryöpytystä alkuvuodesta anonyymeiltä kommentoijilta, joilla oli hieman eri käsitys tilanteesta mitä itselläni. En kommenttivyöryä julkaissut vaan kyselin sitten versioita Pantterilta että mikä on tilanne, mikä on ollut tilanne ja missä mennään. Oliko tilanteessa sitten väärintulkintaa jostain kohtaa, varomattomia sanoja vai mitä, sitä en koskaan saa tietää. Tiedän vain että olin hetken aikaa tilanteesta enemmän rikki kuin pitkiin aikoihin. Minun peruspilareitani huojutettiin todella pahasti, ja minusta tehtiin muiden sanoissa ihminen jonka kaltaisia halveksun eniten maailmassa. Se satutti, ja kun niiden sanojen alkulähteeksi annettiin ymmärtää että olisivat olleet Pantterin suusta lähtöisin niin... Niin.
Sen tilanteen käsittely on jossain määrin kesken, mutta käsissä on jotain jonka vuoksi oman paskan oloni työntelin nurkkaan odottamaan parempia päiviä.

Sain jonkun miesflunssan, joka kaatoi minut viikko sitten sohvan pohjalle. Kirjaimellisesti. Onneksi Peikko on ottanut hyvin kopin viikonlopun askareista ja lapsiarjesta, ja nyt sitten itse on saman taudin ikeessä. Omalla kohdalla elämä alkaa hiljalleen voittaa. Jalat eivät vielä pitkiä aikoja kanna mutta kantavat kuitenkin. Siivotessa sunnuntaina töissä siivosin huoneen kerrallaan ja väliajat istuin, lääkäri kun oli sairaslomapyyntööni 39 asteen kuumeen suhteen sitä mieltä että "et sinä tarvitse". Onnea on näissä asioissa ymmärtäväinen Pomo.
Prinsessa oli myös lenssussa, joten meno on ollut aika rauhallista. Nyt sitten korvatulehdus tietenkin jälkitautina, ja siihen haettiin maanantaina osaavammalta lääkäriltä lääkkeet, kuten minullekin.
Olen niin ylpeä tyttärestäni kyllä. Maanantaina kun kävimme sairaanhoitajalla ennen lääkäriä että otimme tulehdusarvoja jne, oli sekä Peikko että hoitaja vähän varuillaan että josko pistäminen ja verenotto saa prinsessan tolaltaan. Ei saanut; ylpeänä katsoi kun sormeen tehtiin reikä ja verta otettiin. Sitten tuli se kaikkein kamalin ja kauhein vaihe: kammottava laastari! Hoitaja antoi mokoman tekeleen tarttua neidin sormeen kiinni! Saatiin onneksi irroitettua ja vapautettua sormi siitä hornanlaitteesta...

Meidän prinsessalle syntyi alkuvuodesta muuten serkku. Ei olla vielä päästy katsomaan, kun on ollut jatkuvaa lenssua sen lisäksi että yksi viikonloppu meni puoluepäivillä (no, senkin olin kyllä kipeänä) ja ehkä jo ensi kuussa sitten kun selviää tästä ihmeellisestä taudista. Odotan kovasti että näkisin neidin reaktion ihan oikeaan vauvaan. Nuket kun ovat tärkeitä nyt, niitä syötetään ja nukutetaan ja välillä sahataan muovisahalla kaulasta poikki.  Tulee vähän mietittyä noita omia kasvatusmetodeja kun katselee miten neiti ottaa nuken ja huutaen työntää nuken suuhun ja kurkkuun popcornia apinan raivolla malliin "sinähän syöt, tai itket perkele ja syöt!".

Pantteri julkaisi tänään somessa diagnoosin, jonka uskallan nyt itsekin sen myötä sanoa ääneen; hänellä on paksusuolessa syöpäkasvain.
Olen ollut mukana tutkimuksissa ja ajattelin olla jatkossakin jos hän kaipaa tukea niihin. En voi edes kuvitella mitä kaikkia ajatuksia hän läpi käy, mutta olen sanonut että ovet kotiin ovat auki. Tietenkin.  Ei täällä tarvitse asioita setviä ja niistä keskustella, senkun tulee hengaamaan tytön kanssa tai leffailemaan sohvalle ihan oman voinnin mukaan. Ja näillä on mentykin tässä hiljalleen. On kokattu yhdessä, on saunottu, on vietetty öitä yhdessä.
Pantterin tilanne nyt sinällään estää oman tilanteeni ruotimisen, mutta jostain kumman syystä tällä hetkellä itsestäni tuntuu että joudumme ruotimaan näitä erilaisia fiiliksiä vielä loppuvuoden aikana niin monelta kantilta että kerkeän jo kyllästyä purkamaan osiin ainottakaan tunnetilaa. Yleensä asioiden välttely ei ole ollut kovin toimiva ratkaisukeino kohdallani, mutta nyt olen ajatellut kokeilla vähän enemmältikin sitä että asiat joutavat odottamaan kunnes ne hautautuvat sitten sinne jonnekin. Tai tulee otollisempi aika käsitellä niitä.

Mitä itse syöpä-ajatukseen tulee; olen saattanut ihmisiä pois tästä elämästä syövän kautta. Äitini äiti ja isäpuoli lähtivät sitä kautta. Isäni puolelta on selvitty sitten paremmin takaisin elävien kirjoihin. Parhaillaan tätini on selviämässä rintasyövästä sytostaateilla. Ennuste näyttää ihan hyvältä, mutta onhan se rankkaa seurattavaa, vaikka välimatkaa meillä pari tuntia ajona onkin. En ole kertonut isänäidille diagnoosista, sillä hänellä on aika paljon selviämistä arjessa. Tätinikään joko ei ole kertonut, tai isoäitini muistihäiriö on blokannut tapahtuman. Niin tai näin, olen äärimmäisen tyytyväinen tilanteeseen. En tiedä oikeasti miten hänen suruaan kykenisin käsittelemään!

Mutta niin. Sen verran ajoissa löydettiin Pantterin kohdalla, että ennusteet näyttävät hyvältä siinä määrin kun niitä voi näin alkuvaiheessa vielä antaa. Eli perjantaina jo menemme selvittelemään lisää asioita ja tämä etenee joka tapauksessa aika nopealla aikataululla. Pian olemme jo leikkauspöydällä ja hoidoissa.
Myönnän ääneen etten osannut odottaa tätä, ja uskoin että löydöksenä olisi ennemmin ollut joku ärtyneen suolen oireyhtymä tms, joka olisi selittänyt laihtumisen, veriarvot, kipuilut. Mutta toisaalta, kun lääkäri näytti kasvaimen ja selitti mistä on kyse, asiat todellakin loksahtivat paikoilleen.
En tiedä, miten osaan tukea ja auttaa. En tiedä mistä sellaiseen saa edes neuvoja. Onneksi olen kuitenkin huomannut että Pantteri ei ole niitä miehiä jotka olisivat kyvyttömiä puhumaan, joten ehkä se kuunteleva korva ja kädestä kiinni tarttuminen ovat niitä ainoita asioita mitä voin tässä tilanteessa tarjota. Kodin lämmön lisäksi.

Vanhimmalta koiralta leikattiin myös nisäkasvaimia loppuvuodesta ja tehtiin kohdunpoisto. Nyt pitäisi säästää rahaa (jos olisi mistä säästää) toisen puolen kasvainten poistoon. Soimaan itseäni jatkuvasti taloudellisen tilanteen romahtamisesta ja siitä, etten pääse tästä ylös. Oma terveyteni huomioiden en kuitenkaan pysty tämän enempään mitenkään. Ja toisaalta, olen siivooja, en ura-ohjus. Ja haluan asian olevan niin. Pidän siivoustyöstä ja haluan sitä tehdä. Haluan myös olla lapseni kanssa kotona osan viikkoa ja .. No, haluaisin vaikka käydä pulkkamäessä. Mutta tämä talvi ei oikein näytä suosivan sen paremmin pulkkaa kuin potkuria. En kuitenkaan valita, sillä sääolot mahdollistavat taas Peikon työn; ei isoja seisahduksia ja lomautuksia kun maa on melkoisen sulana.

No. Katsotaan mihin tämä kaikki johtaa. Stressinpoisto tuskin on mahdollista näissä tilanteissa mutta jos jotain stressinkäsittelyvinkkejä joku haluaa lähettää, se olisi enemmän kuin suotavaa.

ps. Facebookista sain 30 päivän bannin julkaistuani ystävänpäivätervehdyksenä pinkin Hitlerin Pörrön seinällä. Samasta kuvasta muut ovat saaneet vain ilmoituksen että poistettiin yhteisönormien vastaisena. Tasan ei käy onnenlahjat ei.
Hassua tuossa bannissa on, että toisinaan voin käyttää yksityisviestejä, n. 2 reaktioa (tykkäyksiä jne) voin laittaa vuorokaudessa, mutta en voi julkaista omassa profiilissani enkä ylläpitäjänä, mutta voin kommentoida muiden julkaisuja kuvin, vaikka en sanoin. Melko sekavaa.

Laastari

Pantteri ilmoitti perjantaina ettei asu enää meillä. Kävimme keskusteluja kaikenlaisesta, mutta hän sanoi että haluaa kuitenkin jatkaa suhdetta. Kaipaa vaan sitä omaa aikaa ja rauhaa ja hakee omaa elämänhallintaansa.

--Vaan miksi minua pelottaa niin helvetisti? Menetän kaikki tärkeät ihmiset aina. Kukaan ei ole pysyvää. Pörrö on pelotellut minua erinäisillä lähtemisillä, milloin itsemurhilla, milloin välirikolla niin monta kertaa että olen turta. Seuraavaa kertaa en ehkä jaksa enää onkia häntä ylös allikosta, minulla ei ole enää voimia. Minusta tuntuu nyt jo siltä että suurimmalle osaa ihmisistä minä olen taakka. Ihminen joka on rasitteena elämässä. Että minä vaan tyrkyttäydyn, pakottaudun osaksi heidän elämäänsä, eivätkä he tiedä miten minusta pääsisi eroon.

Olen itkenyt suurimman osan illasta. Pelkään, että olin kuitenkin se laastarisuhde, jonka avulla Pantteri pääsi eksästään irti. Etten kuitenkaan ollut se rakkaus mitä hän elämäänsä kaipasi. Nyt olen ehkä vain hätävara, sellainen jolle sanotaan että tottakai jatketaan yhdessä vaikka muutetaan erilleen, jotta toinen ei järjestäisi mitään kohtausta.
En minä järjestäisi. En vaikka suoraan asioita sanoisikin.
Epätietoisuus on aina pahinta.

Minä vaan rakastan kuitenkin niin helvetin lujaa. Haluaisin pitää kiinni. Sanoa että lopeta tämä järjettömyys, sä olet kotona. Minne sä täältä hingut? Mutta niin ei voi sanoa, koska pitää tukea toista. Pitää ymmärtää. Ja koska oikeasti se on ihan järkevä ratkaisu, joka saattaa vaikka johtaa siihen että toinen saa elämänsä kuntoon ja palaa takaisin kotiin. Kotihan on siellä missä sydän, eikö?

Mutta todennäköisempää se on, että tulee se toinen. Jostain. Ja sen kanssa voi viettää aikaa. Istua katsomassa tähtiä keskellä yötä, eikä huolehtimassa heräilevästä lapsesta nenäimurin kanssa. Tulee joku, jonka kanssa voi matkustaa jonnekin.. Minä kun en enää juuri voi liikkua kipujeni kanssa.
Tulee joku, joka tarjoaa upeita elämyksiä, arkea, villiä seksiä ja yöttömiä öitä, pitkiä juttutuokioita ilman väsymyksen häivää. Suudelmia, intohimoa ja rakastumisen tunteita.
Minä tarjoan vain vauvanpukluisen, itkuisen, kipuisen paskan arjen. Ei tämmöisen kanssa tarvitse kummoista tarjota että houkutus käy ylivoimaiseksi.

Totuus on ettei minulla oikeasti ole antaa mitään muuta kuin itseni, ja kun senkin jakaa lapsiarjen, ystävien, töiden ja kumppaneiden kesken, ei siitä jää mitään. Ei minulle itsellenikään..

Meinasin kirjoittaa Pantterin lompakkoon lapun, että tänä yönä olisin halunnut kömpiä hänen viereensä, kysyä pääseekö vielä kainaloon. Kietoa joka ikinen soluni hänen ympärilleen ja olla hetki latautumassa huomista varten. Haistella hetki hänen hikistä ihoaan ja tuntea turvallisuus.
Mutta ei. Tänään itken yksin alakerrassa ja huudan äänetöntä huutoa. Koen niin isoksi vääryydeksi että minulta viedään taas kaikelta pohja. Että tämä maailmankaikkeus on yksi vitun narsistipaska joka on näyttänyt mitä elämä voi parhaimmillaan olla, ja sitten se viedään pois.
Että en näe enää Pantteria ja Peikkoa hassuttelemassa aamuisin. Että en voi istua enää portailla nauttimassa teetä syysiltana. En voi kömpiä viikolla kenenkään kainaloon, vaan tulen lyhistymään tämän taloudenpyörittämisen alle yksin. Että en voi hetkeäkään jutella toisen aikuisen kanssa mistään.


Tiedän tämän kaiken siitä että Pantteri on sulkeutunut. Että hän ei kerro minulle enää asioita kuten ennen..

Minun on vaan aloitettava surutyöni ja päästettävä irti. Vaikka todellisuudessa haluaisin tarttua niin helvetin lujaa kiinni kaikilla kynsillä, hampailla ja ihokarvoillanikin.

Mutta ainahan minä olen selvinnyt. Jokaisesta ihmisestä jotenkin. Hiljalleen.

Mutta vaikka olisin ollut vain laastari, kiitos Pantteri niistä hetkistä jolloin sait minut tuntemaan itseni naiseksi. Sellaiseksi kuningattareksi jonka vuoksi kannattaa taistella. Sellaiseksi upeaksi ihmiseksi jonka vuoksi olit valmis muuttamaan elämäsi suuntaa parempaan.
Ja anteeksi että minä epäonnistuin. Anteeksi että minä väsyin.
Anteeksi, etten saanut sinua kukoistamaan. Anteeksi, että minä en riittänyt, sittenkään.

Blah.

Kuukausikuulumiset elokuusta marraskuulle jäävät kirjoittamatta. Rannekanavaoireyhtymä on nimi tälle paskalle joka estää kahvakuulan ja kirjoittamisen, kitaransoiton ja piirtämisen.
Polyneuropatia on se, mikä tappaa jalat.
Selästä ja lonkasta en vielä tiedä, niistä lisää tutkimuksia tulossa vielä..

Mutta sen tiedän että ahdistaa tämä elämä.

Uutta sisältöä elämään? Mitä tässä tapauksessa voi kun joko hommata uuden ammatin tai lapsen. No, koska pidän työstäni siivoojatätinä, enkä siis voi työtäni tämän "haasteellisemmaksi" muuttaa, jää se toinen vaihtoehto.

Mutta kun sekin tehtiin vaikeaksi aikanaan, kun vietiin toinen munatorvi ja annettiin monirakkulasyndrooma eli pco, niin eihän tässä muu auttanut kun ryhtyä sijaisvanhemmaksi.

Mutta siitä lisää myöhemmin, kun kivuttomampia päiviä tulee eteen...