En koskaan usko että pääsen (lue: haluankaan oikeastaan) Sundvikin Samin kanssa samalle viivalle ruokavalion tarkoituksenmukaisuudessa, mutta jossain määrin tekisi kovasti mieli ottaa mallia. En kuitenkaan halua luopua leivästä, puurosta ja maitotuotteista. Olen kuitenkin samoilla linjoilla osittain; maitotuotteita voi vähentää. Joskus kuitenkin lasillinen kylmää maitoa on täysin paikallaan, ja toisinaan raejuustoa (toki näyttää siltä että Samikin joskus moiseen sortuu) ja toisinaan rahkaa pitää olla. En syö rahkaa tai raejuustoa koska laihdutus ja elämäntapa, vaan koska ovat oikeasti hyvänmakuisia. Vähän ehkä ahdistaa se rahkahömpötys tätä nykyä, mutta toisaalta, olen aina pitänyt maitorahkasta ihan sellaisenaan marjojen kanssa. Mutta niin, se leipä ei ole ehkä välttämättömyys elämässä mutta kyllä minä rakastan ruisleipää, ja suomalaisuudestani en luovu!

Mutta samoilla linjoilla olen näiden kampaviinerien ja muiden kanssa; elämän ilot eivät ole kiinni siitä että kuinka usein sen viinerin saa lärviinsä, voi paistaa lettuja tai muuta. Eikä ruuan maku ole kiinni siitä paljonko siinä on voita ja sokeria. Olen ollut nyt "osasokerittomana" varmaan jo vuoden, ehkä ylikin. Mieheke on nyt ollut laittamatta kahvia sokeriinsa ja vähentänyt muutoinkin lisäämänsä sokerin määrää jostain maaliskuusta lähtien. Eikä lakkaa hämmästelemästä ajoittain sitä miten kaikki maistuu enemmän. Ja niin siinä käy. Se sokeri oikeasti turruttaa makuaistia ja aiheuttaa riippuvuutta, sanokaa mitä sanotte. Nykyään mieheke popsii marjansa sokeroimattomana ja kahvia ei kykene enää juomaan sokeroituna. Pari kuukautta oltuaan laittamatta sokeria kahviin meinaa kävi lipsahdus ja vanhasta tottumuksesta kyläpaikassa lappoi sokeria kahviin. Irvistellen sai kuulema juotua ja "ei ikinä enää!!". Ja ei, meillä ei ole sokeria korvattu millään stevioilla ja colorgraneilla ja hermesetaksilla. Sen käyttöä on vaan vähennetty. Tokikin leivonnassa on sitten eri juttu, siinä käytetään ihan reilusti sokeria jos makeista leivonnaisista on kyse. (Muuten, n..70-80-lukulaisista resepteistä voi huoletta jättää puolet sokerin määrästä pois.)

Rasvana meillä käytetään sekä voita että margariinia. Voista saa makua puuroon kun nakkaa voisilmän, ja joskus paistetaan voissa. Voilla leivotaankin.

Mutta siltikin; houkuttaisi tuo kasvisten määrä, heraproteiinin käyttö yms. Minusta annokset näyttävät herkullisilta, riittäviltä ja kaikin puolin syötäviltä.
Kuten ne muutkin asiat, proteiinijauheet yms. Mutta tämmöiselle tavalliselle pulliaiselle siinä on vain yksi ongelma, ja se ei ole edes ruuanlaiton suhteen laiskuus, eikä todellakaan se maku, vaan hinta. Työttömyyskorvaus ei vaan yksinkertaisesti anna ostaa sitä terveellistä ja kasvista, vaan sitä ostaa mitä tarjouksesta sattuu löytymään. Ja harvoin tarjouksessa on mitään terveellistä ja järkevää. Eilen silmäilin Lidlin ja k-marketin tarjousta ja samalla olin äitini kanssa puhelimessa. Pohdimme sitä, miten paljon leivonnaisia, makeisia ja valmisruokia saa halvalla, mutta heti kun yrität itse laittaa terveellistä niin johan rahaa palaa. Ja kyllähän ne kaupan pakaste-vihannekset ja juurekset apetitin pikkupusseissa ovat osittain terveellisiä ja ainakin kasvista, mutta haluappa jotain wok-vihanneksia niin hintahan pompsahti aika reilusti.

Eli ei suomalaisten, kuten minun, ongelma suinkaan ole se, ettemme tietäisi. Eikä välttämättä se, ettemme haluaisi. Tai osaisi. Kyse on siitä että emme raaski laittaa rahojamme sellaiseen.

Olen joskus tainnut mainita että meillä on kotona kasvisruokapäivä joka viikko. Se on hiukan laajentunut, myönnettäköön.. Toissapäivänä söimme pastaa, johon oli paistettu kaveriksi chilimaustetussa öljyssä toki, sipulia ja soijarouhetta. Sekaan kippasimme vielä tomaattikastikepurkin, vaikka ilmankin olisi mennyt. Eilen söimme unkarilaisia pataperunoita ja pirkasta napatun ohjeen inspiroimana jugurttikuorrutettua uunilohta. Oli muuten herkkua.
 Mieheke ja minä pidämme unkarilaisista ruuista ja mausteista ylipäätään. Mausteilla en siis tarkoita että chiliä pitää olla ketusti, vaikka ei sekään huono asia yleensä ole, vaan mausteita on muitakin kaapissa (ja sieltä yleensä eksyy ruokaan) muitakin kuin kolme eri pippuria ja suola. On kurkumaa, on meiramia, on inkivääriä... Ja kaikkea uutta kokeilemme innolla. Mausteilla saa ruokiin tosiaan vaihtelua ja ihan eri vivahteita.

Niin, ruokavaliomme ei tosiaan ole terveellisimmästä päästä, mutta ei ehkä epäterveellisimmästäkään. Monesti yritämme keretä ruuan laittamaan itse, mutta toisinaan on turvauduttava puolivalmisteisiin (nakkipata-ainekset, lisää vain vesi-mallia). Tässä olisi paljon remontoitavaa, mutta toisaalta, en tiedä olenko kuinka valmis fanaattisuuteen minkään proteiini-määrän kanssa. Proteiinijauhetta käytän sujuvasti lisänä ruuassa toisinaan kun tuntuu että on tullut liikuttuakin, mutta muutoin...? En tiedä.

Oma painoni junnaa edelleen siinä 120 kg:n tuntumassa (viimeiset 2kk, tilastoinnin mukaan...) ja mieheke on pudottanut parikymmentä kiloa tämän vuoden aikana mitä olemme seurustelleet. Ja parisuhteenhan piti lihottaa...?
No mutta. Mieheke sai painon pois lähinnä lähtemällä töihin ja jättämällä kaljan pois.

Omaa suhdetta ruokaan olen miettinyt paljon tässä menneen viikon aikana. Olen joskus ajatellut olevani lohtusyöjä, mutta se luulo karisi pois; en ole, sillä en kykene syömään kun vituttaa tai on paha mieli. Mutta sitten luin tunnesyömisestä. Olenko ehkä sellainen? Ehkä. Mutta kun ei se ole että "oujee, syön kun on kivaa." Vaan se on enemmän "syön kun nyt kerran kerkiän, eikä ole kiirettä". Sitä se on eniten. Väitän että työni on aina aikuisiällä ollut epäsäännöllistä, joten ruokarytmin puutos on ollut ongelma "aina". Eli on ollut syötävä kun on ollut hetki että voi syödä. Ja siitä on päästy helposti siihen "mulla on tylsää, syön"-meininkiin. Mutta en silti väittäisi ihan tunnesyömiseksi tätä. Ja toisaalta, jos on tekemistä, pysyn helposti poissa syömisten ääreltä. Turhankin helposti.. Pitäisi olla se kello pärähtämässä, että pähkinää lärviin neljän tunnin välein. Tai porkkana. Omena. Jotain! Ja se saa olla ensi viikon tavoite: neljän tunnin välein syöminen, niin että ei tule nälkää mallia "argh, mitä mä syön?! äkkiä jotain epäterveellistä nassuun" vaan että kerkeää sen ruuan haudutella ja valmistaa ihan rauhassa, sillä nehän ovat parhaimmistoa: pitkään kypsytetyt ja haudutetut namskisruuat. Poikkeuksena wokit, jotka ovat taivaallisia, pasta joka on pikaruokaa ja ja...

Mutta juu, jonkinlainen syömishäiriöhän sitä on oltava, kun kerran tämmöinen iso ihminen olen!  Luin tuossa taannoin Mayan kirjoitusta omasta syömisen kompastuskivistään ja sitä kautta varmaan omaani rupesin taas pohtimaankin.  Oma eroni on se, että en ole koskaan syönyt syömisen vuoksi, vaikka sitä pizzapellillistä, vaan korkeintaan siksi että "ei saa heittää pois". Nykyään pakastan toki minkä muistan ja kerkeän, ja olen pienentänyt annoksia. Toki olen ahkerasti kutsunut ystäväpiirini poikamiehiä syömään meille, joten sitä ruokaa ei niin helposti jääkään yli...  Eli en tiedä oikein, kun ei ole anoreksiaa, ei ole bulimiaa, ei ole ahmimishäiriötä, että mitä tämä sitten lopulta on.  Onko välinpitämättömyys omasta itsestä ja terveydestään kuitenkaan sairaus? Ja onko se häiriökään, jos se kestää lopun elämää...

Muuten. Joskus puhuin kokeilevani easy dietin pizzaa. Löysin ne tuolta kaapin perältä.. Ehkä jo tänään. Ehkä huomenna!

Päivä 2.

Päivä 2: Oletko tyytyväinen pituuteesi?

Puoliksi olen, luulisin. Joskus ala-asteella olin luokkani pisimpiä, sillä venähdin aika nopeasti tähän pituuteen mitä olen nyt. Vissiin jo 8-vuotiaana, viimeistään 9 täyttäessäni. Ja tissitkin minulla oli "jo kakarana", joten en muista aikaa ilman. Mummoni, Meeri-vainaa, opetti että kyllä niistä hyötyä on kunhan kasvan. Ja onhan niistä ollut.

Mutta se pituus.. Lueskelin mistä lie "silloisesta cosmosta" eli reginasta tai sinä&minästä että ihanteellinen pituusero suutelemiselle on 10 cm. Tiedä nyt siitä sitten, mutta silloin uskoin siihen vakaasti. Melkein jo poikaystävän pituus oli sitten määriteltynä.
Mutta niin, lyhyydessä on se hyvä puoli, että miehet ovat suurimmaksi osaksi pitempiä kuin minä. Ja jotenkin olen niin vanhoillinen että niin sen kuuluu ollakin. Ja onneksi tuon nykyisen, tulevan eksäni mielestä myös. Jotenkin se, että nainen olisi pitempi, tuntuisi tosiaan oudohkolta. Ja näyttääkin. Ja vielä korkokengät siihen niin..

Kuitenkin sitten modernina, wannabe-itsenäisenä naisena on hiukkasen ahdistavaa aina kiljua että "muuuruuuuu, tuutko antaa ton kulhon tuota, aattelin tehdä salaattia?". Sellanen palttiarallaa 10 cm lisää pituuteen olisi hyvä homma kaikkien kurkottelemisien kannalta. Onhan tietysti kaikenlaisia apujakkaroita, mutta kun minä tykkää olla jalat maassa enkä kurkotella puoliksi ilmassa.

Eli kaikenkaikkiaan ehkä vaakakupissa painaa tuo turhamaisuus enemmän kuin käytännöllisyys ja olen oikeastaa mielummin lyhyt. Eli suurimman osan aikaa olen tyytyväinen pituuteeni.


Kokeilin nyt sitten sitä easy dietin texmex-keittoa. Täytyy sanoa että karmeampaa kuravelliä saa todellakin hakemalla hakea. Texmex siitä oli kaukana. Se näytti siltä että se on tullut peräpäästä kerran käytettynä ulos. Ja se maistui siltä, että se on tullut kerran käytettynä yläpäästä ulos.
Irvistellen vetäisin viidennesannoksen naamaani ja siihen loppui. Miehekekään ei syönyt, vaan irvisteli maistettuaan. Koirista isompi vähän nirsoili, mutta lopulta nieleksi. Pienempi söi hyvällä halulla.
Eli koira-arvosanalla kolmasosa tähteä sille ektoplasmalle. Älkää kokeilko.

Nutrilett, päivä 2.

Jokainen on yksilöllinen, eikä pitäisi koskaan verrata itseään muihin ihmisiin. Kuitenkin ihminen on mikä on, ja aina sitä tulee ajateltua asioita siltä kannalta, että mihin minä pystyn, verrattuna muihin. Toisaalta, olen sitä mieltä, tietysti, että mihin minä pystyn, siihen pystyvät muutkin. Mutta miksi ihmeessä en osaa ajatella niin, että jos kerran muutkin, niin kyllä minäkin? Miksi minä usein ajattelen ettei tästä mistään mitään tule.. Ettei minusta ole pitämään kotia kunnossa, ei minusta ole säästämään, ei minusta ole laihtumaan, en näytä koskaan hyvältä missään vaatteissa, saatikka ilman vaatteita..

Mistä kaikki negatiivisuus tulee? Kokemuksistako?

Tänään taas huomasin miettiväni että heitän hanskat tiskiin. Eilisen kärvistelin, ja jos ajatellaan asteikkoa 1-10 että kuinka tiukille mokoma nutrilett ottaa, niin eilen oli 9. Aiemmalla kerralla ensimmäinen päivä ei tehnyt tiukkaa, pahin oli toinen ja kolmas. Nyt sitten jo alusta kärvistellään kuin helvetin lieskoissa kun vaan tekee mieli syödä. Ei niinkään että olisi nälkä, vaan se syöminen: minä haluan mennä jääkaapille ja kurkata mitä siellä on. Tai syödä jotain. Nälkä minulla ei juurikaan ollut, paitsi aamusta. Parin pirtelön jälkeen helpotti. Ja aina, kun on tekemistä, on helppoa olla syömättä.
Niin, kävin vaa'alla ja painoa ei ollut laskenut grammaakaan. Hassua, todellakaan ei heiton heittoa mihinkään suuntaan. Ja ystävättäreni aloitettua tuon oman dieettinsä, paino oli laskenut ensimmäisen päivän aikana kilon, ja kolmen seuraavan päivän yhteispudotus oli neljä kiloa. Ja minä en saa grammaakaan pois. Hän sentään syö hernemaissipaprikaa ja tonnikalaa, minä vetelen pelkillä liemillä kutakuinkin. On se vaan niin väärin. Alan epäillä että minulla on sittenkin toinen persoona josta en ole tietoinen, ja se toinen käy vetelemässä jotain grillirasvaa suoraan kannusta kun tämä tämänhetkinen persoona luulee vetävänsä jotain päikkäreitä..
Tänä aamuna minulla on lihakset kipeänä joka kohdasta. Ja nivelet samoin. Eilen nosti illalla kuumeen. Oletan tämän kaiken olevan todellakin sitä vieroittumista siitä pirun sokerista. Eivät sitä kai lääketieteellisesti vieläkään myönnä, että on olemassa mitään sen kaltaista kuin "sokeririippuvuus", mutta kyllä minusta vaan tuntuu että se on totisinta totta. Mitä muutakaan tämä voi olla? En ole koskaan lukenut mistään samankaltaisesta ja itseeni täysin sopivasta kuin sokeririippuvuuden oireet.

Aamun kunniaksi kävin tunnin kävelylenkillä, ja tietysti siinä kävi niin että ensin oli harmaata, ja lähdin lenkille. Kolmanneksen käveltyäni, eli juuri sen verran ettei viitsinyt enää takaisin kävellä, aurinko alkoi porottamaan. Ja porotti aina siihen asti kunnes pääsin takaisin alaovelle.. Ja sitten se menikin pilveen. Nyt se alkaa taas paistella kun suunnittelin että voisi siivoilla tässä..

Eilisen kalorit olivat 670. Illalla ei ollut nälkä, eikä oikeastaan tänä aamunakaan.
Eilen tein vaihtarit kaverin kanssa.. Annoin muutaman pussukan nutrilettia ja sain itse easy dietin ackd-dieetin texmex-keiton ja vadelmasuklaa-smoothien tilalle. Kokeilin tänään jälkimmäistä aamiaiseksi. Uskomattoman kamalan makuista sontaa. Nutrilett maistuu jauhoiselle, kyllä, mutta tuo oli kuin veteen sekoitettua kaakaojauhetta ja sokerikermajauhetta, ja se "aitoa marjaa" oli todellakin aitoa marjaa. Kaksi kuivattua vadelmaa palleroina siellä seassa, eli makua 0, tuntua kylläkin. Ei mun juttu todellakaan, yhtään, yäk.
En tänään viitsi kokeilla sitä texmexiä, koska näitähän ei saisi sekottaa keskenään.. Ei, kehoni ei yhtäkkiä räjähdä atomeiksi, vaan saattaa pitkässä juoksussa tulla puutoksia / yliannostuksia noista kaikenmaailman vitamiineista ja hivenaineista mitä noissa on. Eri valmistajien dieettisafkat kun ovat ravintoarvoiltaan kovinkin erilaisia keskenään..
Nutrilett tuntuu olevan parhaimman makuinen ja suositelluin. (Mainostetuin?) Totuuden nimissä on mainittava että koska nutrilettin makuvalikoima on sen verran heikko, olen ottanut rinnalle naturdietin pussipirtelöt, sillä sieltä löytyy ananas ja päärynä tuohon kaveriksi, metsämarja, mansikka ja suklaa kyllästyttävät nopeasti.
Toisaalta, ystävätär vetää nimenomaan tuolla easydietin ackd-dieetillä.. Ehkä sillä saa paremmin tuloksia aikaan? Se eroaa nutriletista sillä että noita easy dietteja saa vetää vain kolme pussia päivässä, kaksi suolaista, yhden makean. Ja lisäksi pitää vetää kalanmaksaöljyä ja ties mitä monivitamiinia. Nutrilettejen kanssa ei vissiin muuta tarvinnut. Enkä minä usko että pärjäisin sillä "syö vain kolmesti päivässä" -dieetillä. Kamalaa.

Mutta niin se päivä etenee. Katsotaan mitä tuleman pitää.