2021

 Onko aikuisuus tätä? Että vuosi vuodelta pääsee sanomaan että vuosi on ollut karmein koko aikuisiästäni? Että tuntuu että asiat eivät vaan.. selviä. Että tulee koko ajan jotain hirveää, jotain sellaista mistä selviämiseen menee koko ihmisikä? Että tulee vastaan sellaisia asioita joita ei vaan kertakaikkiaan saa puetuksi edes sanoiksi. 
Miten ihmiset sen tekevät, selviävät ihan kaikesta? 

Tähän vuoteen on mahtunut kamalia asioita, henkisesti kuormittavia. Tottakai korona tuo oman haasteensa. On pelko omasta ja läheisten sairastumisesta (siskon perhe ja isä ovat sairastaneet ja onneksi selvinneet) sekä tietenkin jatkuva uutistulva kuormittaa omalta osaltaan. Mutta silti pahinta kaikessa on itselleni tämä koronapassi-episodi. On käsittämätöntä, että kun koko olemassaoloni ajan musiikki on ollut selviämiskeinoni lähes kaikesta, ja teinistä asti, tai oikeastaan esiteinistä asti olen tottunut keikoilla ramppaamaan ja upottamaan rahani enemmän tai vähemmän keikkalippuihin ja artisteihin. Levyt olen ostanut aina kun mahdollista, keikkamyynnistä. Itse en välitä oikein bändipaidoista mutta olen niitä sitten aina toisinaan ostellut joko lahjaksi tai myöhemmin kumppaneilleni. Mutta nyt? Ei ole sitä pakokeinoa tästä maailmasta. Muutama keikka tuli käytyä ennen koronapassin tuloa, ja Dark Riverissä tuli koettua Moonspoell ja True Cult Club. Kertakaikkisen upeita kokemuksia ne. 

Mutta niitä paskoja asioita.. Pantteri on tosiaan laittanut aika koville tässä vuoden aikana. Alkuvuosi meni siinä että selviteltiin sitä epärehellisyyttä ja määriteltiin suhteen sääntöjä ääneen. Mentiin sitten ihan parisuhdeterapiaan, kun ajatus oli että kyllä tästä selvitään. Siellä sainkin kuulla olevani kuitenkin aika tärkeä ja kuitenkin myös ärsyttävä. Jälkimmäistä on tiuskittu minulle useaan otteeseen kyllä, mutta se että olisin oikeasti tärkeä, se jää sanomatta minulle itselleni sekä muiden kuullen että kahdenkeskisesti. Minusta on tuntunut arvottomalta aika pitkään, josko ehkä koko elämäni. 
Tuntui että siitä selvitään, ja luotin että kyllä kai se oppii hiljalleen olemaan rehellinen. 
Sitten tulikin se episodi että selän takana oli muutama vuosi vedetty aika rankkaa flirttiä ja päädytty ystävättäreni kanssa panemaan.  Siinä oli sitten aika paljon minulle työstämistä; että määrittelen haluanko jatkaa tätä työstämistä suhteen eteen mitä aloitettiin alkuvuodesta vai heitänkö sitten kuitenkin jo hanskat tiskiin Pantterin kanssa. Olen kallistumassa kaiken keskellä jälkimmäiseen, vaikkei mitään päätöksiä ole tehty. Aika paljon saa tapahtua ihan näkyvää muutosta että tässä kyetään luottamusta enää rakentamaan.. Liian paljon on tapahtunut, liian vähässä ajassa. 

Peikon kanssa tilanteet ovat äärimmäisen haastavia. Kaipaan todella paljon selityksiä ja apua siihen että ymmärtäisin miksi aikuisiän keskittymishäiriölle ei vaan voi saada diagnoosia. Miksi ei saada lääkitystä eikä terapiaa? Miksi minä joudun kantamaan harteillani koko arjen? Miksi minä en saa tukea? Miksi en apua? 

Pörrö on hyvä ystäväni, edelleen. Hän on lapseni kummi ja todella tärkeä elämässämme. Olemme käyneet kaikenlaista tässä läpi, eikä vähiten hänen vatipäisen eksänsä ja muutaman kaverinsa (ystäväksi kieltäydyn nimittämästä) takia. Asiaan liittyy oikeudenkäyntiä ja juoruilua ja luoja ties mitä. 
Mutta nyt hänellä on selkäleikkaus takana, eikä sekään mennyt kuten strömsöössä. Yritän auttaa minkä osaan ja kykenen, mutta eipä nuo lääkärit juuri maallikkoa kuuntele. 

Tyttäreni lähti päiväkotiin yksityiseltä perhepäivähoitajalta. Siinä oli vähän.. Ei-niin-sujuvaa kommunikointia ja käytöstä. Päädyin tekemään eräästä lapsesta huolenilmaisun kun vuoden ajan puri tytärtäni ja asioille ei vaan voinut mitään. Keskustelimme sitten varhaiskasvatuksen ylemmän portaan kanssa ja päädyin jo itseasiassa ennen tätä keskustelua siirtämään lapseni yksityiseen päiväkotiin. En kertonut tyttärelleni syitä siirtämiseen, vaan kerroin että hän siirtyy isompien tyttöjen ryhmään opettelemaan englantia. Hommat ovat sujuneet hyvin, hän on innoissaan suurimman osan ajasta. 
Ikävä kyllä takapakkia on tullut sielläkin, ja olen joutunut punnitsemaan että olenko kanaemo joka kantaa poikastaan vähän liiaksi. En tiedä. Aika näyttää että kasvaako tuosta pienestä uhmaikäisestä riiviöstä ihminen minun hoivassani vai myynkö, kuten ennenvanhaan sanottiin, mustalaisille. 
Päiväkotiin siirtymisen myötä ollaan oltu 2 viikkoa kotona ja 2 viikkoa hoidossa ihan koko syksy. Kipeänä koko ajan, mutta koronalta ollaan tähän asti vältytty. Nyt pidän häntä kuukauden kotona lomailemassa ja katsotaan josko sieltä päiväkodista kannetut virukset saataisi nyt vaikka rauhottumaan,. Rasittavaa elimistölle, rasittavaa perheen arjelle. Ja itse immuunivajeisena saan sitten jokaisen kulkutaudin itsekin.. 

Isoäitini kuolema. Tajusin tänään että minulla ei enää ole mummoa. Ei ainoatakaan mummoa. Olen aina ollut kuitenkin mummojeni tyttö. Viimeisimmän isoäitini kuoleman jälkipuinti on aivan järkyttävää. Perunkirjoituksiin haettiin lisää aikaa, setäni hakee isääni kohtaan lähestymiskieltoa ja tätini on sitä mieltä että minä olen kusettanut vaikka ja missä ja minun toimintani pesänhoitaja tulee tutkia ja .. No. Hulluja nuo alkoholistit. Olen päättänyt että en halua olla tämän epistolan jälkeen heidän kanssaan yhtään missään tekemisissä. Työnnän sen oven kiinni enkä todellakaan aio katsoa taakseni. Toivon että tämä tätini kuolee syöpiinsä, hänestä ei ole ollut tälle yhteiskunnalle yhtään mitään muuta kuin kustannukaia ja huolta. Enkä kovin monen ihmisen kuolemaa sentään ole eläissäni toivonut. Hän vaan on onnistunut pilaamaan monta päivää elämästäni; isänpäivänä viimeksi. En ole laittanut häntä estoon aiemmin sen takia että jos vaikka toiselle tädilleni tai isälleni käy jotain, olen ajatellut että haluan tiedon. No, ehkä se tieto saa nyt jatkossa tulla muiden kautta. Minä en enää jaksa olla paskakaivona. 

Eksäni on ollut viimeisen viikon ajan kuumana puheenaiheena ympäri keskustelupalstoja ja en tiedä, onko kovin montaa lehteäkään jossa häntä ei olisi mainittu. Keskustelupalstoilla on kaivettu hänen kuviaan esiin onnistumatta. Yritin löytää erään valokuvapalvelun tunnuksiani, sillä tajusin tässä seuratessani keskusteluja että ainoat kuvat hänestä julkisuudessa ovat näemmä meikäläiseen liittyviä, ja ajattelin omalta osaltani poistaa ne. No, enpä poista kun en pääse kirjautumaan. 
Asiasta jotain tietäville: en minä häntä suojelisi, enkä itseasiassa niinkään edes sitä ystävätärtäni vaan ihan vain heidän lapsiaan. Ei kukaan ansaitse sellaista.. 
Mutta omalta osaltani olen tosiaan kelaillut sitäkin parisuhdetta enemmän kuin olisi suorastaan suotavaa. Yritin löytää vihjettä ja viitettä siitä, mitä paljastui. Rehellisesti voin sanoa että en löytänyt. En yhtään ainoaa. Sen sijaan löysin kasan viitteitä tänä vuonna siitä että olen saatanan paska ihmistuntia. En osannut aavistaa Pantterin ja ystävättäreni tempauksia, enkä mm. tätä tapahtunutta. En osannut ymmärtää suojella lastani aiemmin tarpeeksi ponnekkaasti ettei hänen olisi tarvinnut olla purulelu eikä maalitaulu. En ymmärtänyt mikä sekopää tätini on. Eli loppujen lopuksi; olen kuitenkin elänyt omassa kuplassani ja olettanut aivan liikaa asioita ihmisistä. Olen ollut naiivi ja typerä. 

Eksäni ja ajanjakso elämässäni tuolloin toi mieleeni myös jonkun, joka ei sieltä ole kyllä koskaan poistunutkaan. X. 
Aiemmin toivoin että olisin voinut hänen kanssaan jutella ja ehkä saada jotain tolkkua kaikkeen. Että olisin voinut sanoa jotain, mikä olisi korjannut asiat edes moikkausväleihin. Mutta... niin. Nyt taidan olla siinä pisteessä että kun saisin kerran hänet nähdä, pitää vielä kerran elämässäni hänen kädestään kiinni, vaikka ihan hiljaa vain, niin ehkä sitten kaikki olisi .. jotain. Ei hyvin, mutta paremmin. Ehkä minusta ei tuntuisi näin helvetin karmealta.. En tiedä. Miten voi ikävöidä ihmistä joka ei ole vuosiin enää ollut minulle muuta kuin ajatusteni haamu? Eikö jo yli kymmenessä vuodessa pakkomiellekin päästäisi irti? En minä tiedä mitä tämä on. En tiedä, onko hänellä lapsia. En tiedä hänen työpaikkaansa. En tiedä edes miltä hän näyttää tätä nykyä. En siis ole ruokkinut "pakkomiellettäni" stalkkaamalla. Silti hän asuu ajatuksissani. Jos ei joka päivä niin joka toinen. Varmaan hautajaisiini asti. 

Riitelin myös erään häneen liittyvän ihmisen kanssa taannoin. Tai no, ei häneen. Samaan elämänvaiheeseen liittyvän tuttavansa kanssa. En ihan täysin ymmärtänyt, enkä ymmärrä, hänen näkökantaansa asioihin (koronapassi, koronarokote, valinnanvapaus) joten hetken aikaa vuodatin luvattoman paljon kyyneleitä siitä hyvästä että jos minä hänen ystävyytensä menetän, minulla ei ole enää uskoa yhteenkään ystävyyssuhteeseen.  Siinä kohtaa tajusin kuinka iso merkitys tällä ihmisellä on ollut arkeeni monia vuosia. Mutta ehkä on parempi olla mainitsematta hänestä ja hänen timmistä perseestään yhtään mitään. Nousee pian silläkin miehellä kusi päähän kun tietää olevansa mielenterveyteni kannalta se viimeinen ripe joka pitää minua tässä maailmassa? 

Terveydentilani on luisunut koko vuoden alaspäin. Toki odotetusti.  Ei onneksi kovin kiihtyvällä tahdilla. Katsotaan onko tässä mitään keinoa hidastaa asioita, vai odottelenko vaan pyörätuolia ja sokeutumistani. Ei sillä, onneksi on vielä terveet aivot niin voi tässä edes jotain äitiyttä höperehtiä. 


Mutta tämä vuosi.. Tämä on ollut oikeasti aivan karmiva. 
Eikä tosiaan vähiten sen takia että en pääse tuulettamaan päätäni yhdellekään keikalle. Enkä tule pääsemään ensi vuonnakaan.. 
Paitsi jos koronapassi nyt haudataan joskus. Jos joskus olemmekin taas matkalla kohti vapaata, oikeudenmukaista yhteiskuntaa... 

Petoksia ja pettymyksiä

En ole kirjoittanut viime aikoina. Kyse ei ole siitä että ei olisi sanottavaa.. Eikä oikein siitäkään etteikö todellisuudessa olisi aikaa. Ehkä olisi, jos sitä järjestäisi. Tai jos keksisi, miten päin sanoja laittaa jotta saa purettua päästään yhtään mitään ulospäin. 

Olo on pääasiassa loukattu, satutettu ja alistettu monilta osin. En saanut kovin montaa hetkeä surra isoäitini menetystä kun jo haaskalinnut pyörivät ympärillä kaikkineen. Olisi pitänyt ymmärtää olla tekemättä mitään ja jättää kalmo kylmenemään yhteistkunnan harteille niin ei olisi omat rahat ja lapseni hyvinvointi ihan näin kortilla. 

Pettämisiä ja pettymyksiä on tälle vuodelle mahtunut nyt tarpeeksi. Enemmän kuin tarpeeksi, jos rehellisiä ollaan. Alan olla sietokykyni rajoilla. En tiedä voinko luottaa keneenkään.. Jopa tietenkin ne uskollisetkin ystävät saavat toki osansa epäilyksistäni; kun yksi ystävä pettää yli 10 vuoden ystävyyden omien seksuaalisten toiveidensa takia, niin kyllähän se kirpaisee. Se, että minun ystävyyteni ja auttamiseni oli niin halpaa että oli myytävissä tuosta vain. 
Näin 40 vuoden iässä itse koen olevani tarpeeksi kypsä punnitakseni asioista hyötyjä ja harmeja. Ja hassuinta on se, että asiastahan oli puhuttu ystävättäreni kanssa: että en minä pahastu jos joku heilastelee eksiäni, enkä pahastu jos miehilläni on sivusuhteita. Pääasia on että tiedän missä mennään, ja olen aika vahvoilla siinä että minä olen se "ykkönen". Minä olen siinä vahvoilla siksi että minä tiedän että minulle voi olla rehellinen, minulle voi olla avoin. Aivan kaikesta.  Koska minä useimpia asioita ymmärrän, vaikken hyväksy. Siksi tiedän, että olen kasvanut ihmiseksi jonka luota voi olla vaikea lähteä "huonomman" naisen mukaan. Avuni ovat todellisuudessa jotain muuta kun mitä mainostan niiden olevan: aina vetoan että ei näiden isojen tissien luota kukaan karkuun halua. Todellisuudessa tiedän, että tosiaan olen ihminen jolle voi puhua, ja jonka kanssa ajoittain voi olla hauskaakin, noin niinkun seurustelukumppanina. Olen ihminen joka ei nalkuta turhista asioista, joskin sitten asioista joista pitää, nalkutan kylliksi. Olen ihminen joka ei jaksa peitellä ja häpeillä läskejään ja joka on sinut itsensä kanssa. Se siitä, ei siihen muuta tarvita. 

Ja koska olen sinut itseni kanssa, tiedän kykeneväni tämänkin yli läpi kävelemään. Tiedän selviäväni, joskaan en ehjin nahoin. Epäilen, syyttelen itseäni, etsin syitä aikani. Kyseenalaistan kauan. Mutta silti kävelen, opin mitä tarvitsee ja jatkan elämää. 

Mikä sitten sai ystävättäreni peittelemään viestittelyjä mieheni kanssa? 2019 olivat aloittaneet, ja viestit olivat aika rankkaa luettavaa. Miksi vielä, kun päin naamaa asiasta kysyin, hän päätyi minulle valehtelemaan ja syytti että mieheni valehtelee? Miksi minulta piti salata kaikki tilanteessa, jossa avoimuus oli avainsana ja lupa "suhteeseen" olisi ollut? 

Pohdin pitkään miksi minun on ollut helpompi tavallaan antaa anteeksi / ymmärtää kumppaniani, eikä ystävätärtäni. Minähän olen se ihminen joka pettämistilanteissa on kaikille sanonut että toista naista on turha syyttää? 
Niin. Tänään sain ajatustyöni päätökseen; siksi että mieheni ei valehdellut yhtä pahasti. Hän salasi asian, jätti kertomatta, ja muutamaan otteeseen parin vuoden aikana valehteli suoraan että "mitään ei ole meneillään". Mutta kun aloin aavistella tilannetta, kävelin hänen luokseen ja kysyin asiaa suoraan, hän myönsi. Hän ojensi viestit luettavakseni ja latasi sillä hetkellä kortit pöytään. 
Kun puhelimessa kysyin ystävättäreltäni, hän kielsi että mitään fyysistä olisi ollut, ja väitti mieheni valehtelevan. Kun istuimme samaan pöytään asiasta keskustelemaan, hän väitti että viestejä ei ole. Siinä kohtaa mieheni ojensi puhelimensa hänen nähtäväkseen että jos ovat päässeet unohtumaan niin siinä ovat luettavissa. Ystävätär kertoi että kaikki viestit olivat hänen normaalia nettiviestinsäänsä. Että pillu märkänä odottelee ilmeisesti sitten kaikkia nettituttujaan.. 

Selvittelin tilannetta tässä pari viikkoa ja selvisi, miten kaksinaamaisesti ystävättäreni on käyttäytynyt. Hän on haukkunut minua muissa yhteyksissä, hän on valehdellut ja vääristellyt sanomisiani kahden vuoden ajan ihmisille. Hyvin hyvin paljon. Eräs heistä kysyi minulta että "Etkö sä osannut päätellä että kun se sulle haukkuu muita niin kai se sua haukkuu muillekin?". Sanoin että en, sillä minulle hän ei haukkunut ja arvostellut muita, sillä ystävyydessämme oli aina kyse siitä että pystyimme puhumaan vaikka mistä: puhuimme politiikasta, parisuhteista, oman alan asioista, tunteista, musiikista, selviytymiskeinoista, salillakäymisistä, ihan mistä vaan... Paitsi että emme haukkuneet ja arvostelleet muita. Minun silmissäni hän oli mahtava ihminen joka oli juoruilun ja paskanjauhannan yläpuolella ja hyvää keskusteluseuraa. 
Eli minä olin naiivi, hyvää uskova ihminen. En osannut kuvitella petosta, enkä edes sillä hetkellä kun hän valehteli minulle päin naamaa, kyennyt ymmärtämään kuinka paljon sieltä löytyisi muuta paskaa erinäisistä yhteyksistä. 

Mitenkä jatkan? 
Ei minulla ole energiaa raivota, eikä katkeroitua. Varovaisemmaksi kyllä tulin, ja osaan suodattaa nyt paremmin tämän ihmisen jutut korvieni läpi. Hän ei enää lukeudu ihmisiin, joita auttaisin tilanteessa kuin tilanteessa. Hänen hätänsä vuoksi en keskeyttäisi enää yöuniani, enkä itseasiassa edes ateriaani. 
Mutta en missään nimessä ole katkaisemassa välejäkään; hän on edelleen se sama ihminen jonka tunsin, tunnen nyt vain myös sen toisen puolen. En enää luota, mutta luottamusta ei tarvita siihen että voi toisen kanssa viettää aikaa. Hän siis säilyy tuttavapiirissäni, mutta on nyt kaveri ystävättären sijasta. 

Mitä tulee mieheeni.. Hänen kanssaan asian selvittely jatkuu. Se, miksi pääsi tapahtumaan mitä tapahtui, mitkä ovat syyt, mitkä toiveet. Mitä hän etsi.. Sillä selvää oli "paljastumisen" hetkellä ja siitä tähän päivään että hän ei ollut menossa minnekään. Hän ei etsinyt tilalleni ketään, hän etsi lisäksi jotain muuta.. Mutta toisaalta, kun selvittelin asiaa hänen kanssaan, hän oli aika hämmentynyt tämän ystävättäreni muista jutuista; sekä niistä kaksinaamaisuuksista mitä tässä on käyty läpi muutaman viikon aikana, että näistä muista miehistä joita oli lukuisia hänen lisäkseen. Eli rehellisyys siitäkin puuttui.  

Kun seuraavaksi joku ihminen tulee tuttavilleni kertomaan että minä olen sanonut heistä jotain pahaa jollekin toiselle tuttavallemme, kehoitan vahvasti pohtimaan tätä: 

Minä olen suorasukainen ihminen. Minä sanon asiat aivan suoraan. Saatan peitellä, saatan jättää kertomatta, saatan antaa ymmärtää toisin kuin mitä on. Mutta valehtele en. 
Minua vihataan siksi että sanon asiat suoraan. 
Minua arvostetaan siksi että sanon asiat suoraan. 

Joten: Miksi minä olisin sanonut kenestäkään kenellekään toiselle yhtään mitään minkä takana en seisoisi? 
Kyllä, jätän sanomatta että naamasi vituttaa juuri tänään. Jätän sanomatta että en arvosta toimintaasi. Mutta en kerro sinun tehneen asioita joita et ole tehnyt. En arvostele luonteenpiirteitäsi elleivät ne liity suoraan keskusteltavaan asiaan. Ja ennenkaikkea; minulle voi purnata, minä en kerro siitä koko kylälle. 

Toisaalta.. Jokaisella on sietorajansa. Jos sattuisi jostain sattumanoikusta käymään niin että tämänkaltainen tilanne uusiutuisi tulevaisuudessa samojen ihmisten toimesta.. Siinä kohtaa minun rajani olisi ylitetty. Siinä kohtaa kunnioitukseni heitä kohtaan olisi lopullisesti näiverretty loppuun ja siinä kohtaa en enää säästelisi heitä. Siinä kohtaa ei olisi jäljellä enää syitä ymmärtää tai yrittää käyttäytyä ihmismäisesti, ei pitää salaisuuksia eikä enää mielipiteitä omana tietonani. Sillä tällä kahden vuoden petoksella ei ollut yhtään mitään muuta syytä kuin satuttaa minua. Muuta syytä en ole löytänyt, eikä minulle ole mitään muuta syytä kerrottu. 
Kerran annetaan uusi mahdollisuus, mutta vain kerran.