2021

 Onko aikuisuus tätä? Että vuosi vuodelta pääsee sanomaan että vuosi on ollut karmein koko aikuisiästäni? Että tuntuu että asiat eivät vaan.. selviä. Että tulee koko ajan jotain hirveää, jotain sellaista mistä selviämiseen menee koko ihmisikä? Että tulee vastaan sellaisia asioita joita ei vaan kertakaikkiaan saa puetuksi edes sanoiksi. 
Miten ihmiset sen tekevät, selviävät ihan kaikesta? 

Tähän vuoteen on mahtunut kamalia asioita, henkisesti kuormittavia. Tottakai korona tuo oman haasteensa. On pelko omasta ja läheisten sairastumisesta (siskon perhe ja isä ovat sairastaneet ja onneksi selvinneet) sekä tietenkin jatkuva uutistulva kuormittaa omalta osaltaan. Mutta silti pahinta kaikessa on itselleni tämä koronapassi-episodi. On käsittämätöntä, että kun koko olemassaoloni ajan musiikki on ollut selviämiskeinoni lähes kaikesta, ja teinistä asti, tai oikeastaan esiteinistä asti olen tottunut keikoilla ramppaamaan ja upottamaan rahani enemmän tai vähemmän keikkalippuihin ja artisteihin. Levyt olen ostanut aina kun mahdollista, keikkamyynnistä. Itse en välitä oikein bändipaidoista mutta olen niitä sitten aina toisinaan ostellut joko lahjaksi tai myöhemmin kumppaneilleni. Mutta nyt? Ei ole sitä pakokeinoa tästä maailmasta. Muutama keikka tuli käytyä ennen koronapassin tuloa, ja Dark Riverissä tuli koettua Moonspoell ja True Cult Club. Kertakaikkisen upeita kokemuksia ne. 

Mutta niitä paskoja asioita.. Pantteri on tosiaan laittanut aika koville tässä vuoden aikana. Alkuvuosi meni siinä että selviteltiin sitä epärehellisyyttä ja määriteltiin suhteen sääntöjä ääneen. Mentiin sitten ihan parisuhdeterapiaan, kun ajatus oli että kyllä tästä selvitään. Siellä sainkin kuulla olevani kuitenkin aika tärkeä ja kuitenkin myös ärsyttävä. Jälkimmäistä on tiuskittu minulle useaan otteeseen kyllä, mutta se että olisin oikeasti tärkeä, se jää sanomatta minulle itselleni sekä muiden kuullen että kahdenkeskisesti. Minusta on tuntunut arvottomalta aika pitkään, josko ehkä koko elämäni. 
Tuntui että siitä selvitään, ja luotin että kyllä kai se oppii hiljalleen olemaan rehellinen. 
Sitten tulikin se episodi että selän takana oli muutama vuosi vedetty aika rankkaa flirttiä ja päädytty ystävättäreni kanssa panemaan.  Siinä oli sitten aika paljon minulle työstämistä; että määrittelen haluanko jatkaa tätä työstämistä suhteen eteen mitä aloitettiin alkuvuodesta vai heitänkö sitten kuitenkin jo hanskat tiskiin Pantterin kanssa. Olen kallistumassa kaiken keskellä jälkimmäiseen, vaikkei mitään päätöksiä ole tehty. Aika paljon saa tapahtua ihan näkyvää muutosta että tässä kyetään luottamusta enää rakentamaan.. Liian paljon on tapahtunut, liian vähässä ajassa. 

Peikon kanssa tilanteet ovat äärimmäisen haastavia. Kaipaan todella paljon selityksiä ja apua siihen että ymmärtäisin miksi aikuisiän keskittymishäiriölle ei vaan voi saada diagnoosia. Miksi ei saada lääkitystä eikä terapiaa? Miksi minä joudun kantamaan harteillani koko arjen? Miksi minä en saa tukea? Miksi en apua? 

Pörrö on hyvä ystäväni, edelleen. Hän on lapseni kummi ja todella tärkeä elämässämme. Olemme käyneet kaikenlaista tässä läpi, eikä vähiten hänen vatipäisen eksänsä ja muutaman kaverinsa (ystäväksi kieltäydyn nimittämästä) takia. Asiaan liittyy oikeudenkäyntiä ja juoruilua ja luoja ties mitä. 
Mutta nyt hänellä on selkäleikkaus takana, eikä sekään mennyt kuten strömsöössä. Yritän auttaa minkä osaan ja kykenen, mutta eipä nuo lääkärit juuri maallikkoa kuuntele. 

Tyttäreni lähti päiväkotiin yksityiseltä perhepäivähoitajalta. Siinä oli vähän.. Ei-niin-sujuvaa kommunikointia ja käytöstä. Päädyin tekemään eräästä lapsesta huolenilmaisun kun vuoden ajan puri tytärtäni ja asioille ei vaan voinut mitään. Keskustelimme sitten varhaiskasvatuksen ylemmän portaan kanssa ja päädyin jo itseasiassa ennen tätä keskustelua siirtämään lapseni yksityiseen päiväkotiin. En kertonut tyttärelleni syitä siirtämiseen, vaan kerroin että hän siirtyy isompien tyttöjen ryhmään opettelemaan englantia. Hommat ovat sujuneet hyvin, hän on innoissaan suurimman osan ajasta. 
Ikävä kyllä takapakkia on tullut sielläkin, ja olen joutunut punnitsemaan että olenko kanaemo joka kantaa poikastaan vähän liiaksi. En tiedä. Aika näyttää että kasvaako tuosta pienestä uhmaikäisestä riiviöstä ihminen minun hoivassani vai myynkö, kuten ennenvanhaan sanottiin, mustalaisille. 
Päiväkotiin siirtymisen myötä ollaan oltu 2 viikkoa kotona ja 2 viikkoa hoidossa ihan koko syksy. Kipeänä koko ajan, mutta koronalta ollaan tähän asti vältytty. Nyt pidän häntä kuukauden kotona lomailemassa ja katsotaan josko sieltä päiväkodista kannetut virukset saataisi nyt vaikka rauhottumaan,. Rasittavaa elimistölle, rasittavaa perheen arjelle. Ja itse immuunivajeisena saan sitten jokaisen kulkutaudin itsekin.. 

Isoäitini kuolema. Tajusin tänään että minulla ei enää ole mummoa. Ei ainoatakaan mummoa. Olen aina ollut kuitenkin mummojeni tyttö. Viimeisimmän isoäitini kuoleman jälkipuinti on aivan järkyttävää. Perunkirjoituksiin haettiin lisää aikaa, setäni hakee isääni kohtaan lähestymiskieltoa ja tätini on sitä mieltä että minä olen kusettanut vaikka ja missä ja minun toimintani pesänhoitaja tulee tutkia ja .. No. Hulluja nuo alkoholistit. Olen päättänyt että en halua olla tämän epistolan jälkeen heidän kanssaan yhtään missään tekemisissä. Työnnän sen oven kiinni enkä todellakaan aio katsoa taakseni. Toivon että tämä tätini kuolee syöpiinsä, hänestä ei ole ollut tälle yhteiskunnalle yhtään mitään muuta kuin kustannukaia ja huolta. Enkä kovin monen ihmisen kuolemaa sentään ole eläissäni toivonut. Hän vaan on onnistunut pilaamaan monta päivää elämästäni; isänpäivänä viimeksi. En ole laittanut häntä estoon aiemmin sen takia että jos vaikka toiselle tädilleni tai isälleni käy jotain, olen ajatellut että haluan tiedon. No, ehkä se tieto saa nyt jatkossa tulla muiden kautta. Minä en enää jaksa olla paskakaivona. 

Eksäni on ollut viimeisen viikon ajan kuumana puheenaiheena ympäri keskustelupalstoja ja en tiedä, onko kovin montaa lehteäkään jossa häntä ei olisi mainittu. Keskustelupalstoilla on kaivettu hänen kuviaan esiin onnistumatta. Yritin löytää erään valokuvapalvelun tunnuksiani, sillä tajusin tässä seuratessani keskusteluja että ainoat kuvat hänestä julkisuudessa ovat näemmä meikäläiseen liittyviä, ja ajattelin omalta osaltani poistaa ne. No, enpä poista kun en pääse kirjautumaan. 
Asiasta jotain tietäville: en minä häntä suojelisi, enkä itseasiassa niinkään edes sitä ystävätärtäni vaan ihan vain heidän lapsiaan. Ei kukaan ansaitse sellaista.. 
Mutta omalta osaltani olen tosiaan kelaillut sitäkin parisuhdetta enemmän kuin olisi suorastaan suotavaa. Yritin löytää vihjettä ja viitettä siitä, mitä paljastui. Rehellisesti voin sanoa että en löytänyt. En yhtään ainoaa. Sen sijaan löysin kasan viitteitä tänä vuonna siitä että olen saatanan paska ihmistuntia. En osannut aavistaa Pantterin ja ystävättäreni tempauksia, enkä mm. tätä tapahtunutta. En osannut ymmärtää suojella lastani aiemmin tarpeeksi ponnekkaasti ettei hänen olisi tarvinnut olla purulelu eikä maalitaulu. En ymmärtänyt mikä sekopää tätini on. Eli loppujen lopuksi; olen kuitenkin elänyt omassa kuplassani ja olettanut aivan liikaa asioita ihmisistä. Olen ollut naiivi ja typerä. 

Eksäni ja ajanjakso elämässäni tuolloin toi mieleeni myös jonkun, joka ei sieltä ole kyllä koskaan poistunutkaan. X. 
Aiemmin toivoin että olisin voinut hänen kanssaan jutella ja ehkä saada jotain tolkkua kaikkeen. Että olisin voinut sanoa jotain, mikä olisi korjannut asiat edes moikkausväleihin. Mutta... niin. Nyt taidan olla siinä pisteessä että kun saisin kerran hänet nähdä, pitää vielä kerran elämässäni hänen kädestään kiinni, vaikka ihan hiljaa vain, niin ehkä sitten kaikki olisi .. jotain. Ei hyvin, mutta paremmin. Ehkä minusta ei tuntuisi näin helvetin karmealta.. En tiedä. Miten voi ikävöidä ihmistä joka ei ole vuosiin enää ollut minulle muuta kuin ajatusteni haamu? Eikö jo yli kymmenessä vuodessa pakkomiellekin päästäisi irti? En minä tiedä mitä tämä on. En tiedä, onko hänellä lapsia. En tiedä hänen työpaikkaansa. En tiedä edes miltä hän näyttää tätä nykyä. En siis ole ruokkinut "pakkomiellettäni" stalkkaamalla. Silti hän asuu ajatuksissani. Jos ei joka päivä niin joka toinen. Varmaan hautajaisiini asti. 

Riitelin myös erään häneen liittyvän ihmisen kanssa taannoin. Tai no, ei häneen. Samaan elämänvaiheeseen liittyvän tuttavansa kanssa. En ihan täysin ymmärtänyt, enkä ymmärrä, hänen näkökantaansa asioihin (koronapassi, koronarokote, valinnanvapaus) joten hetken aikaa vuodatin luvattoman paljon kyyneleitä siitä hyvästä että jos minä hänen ystävyytensä menetän, minulla ei ole enää uskoa yhteenkään ystävyyssuhteeseen.  Siinä kohtaa tajusin kuinka iso merkitys tällä ihmisellä on ollut arkeeni monia vuosia. Mutta ehkä on parempi olla mainitsematta hänestä ja hänen timmistä perseestään yhtään mitään. Nousee pian silläkin miehellä kusi päähän kun tietää olevansa mielenterveyteni kannalta se viimeinen ripe joka pitää minua tässä maailmassa? 

Terveydentilani on luisunut koko vuoden alaspäin. Toki odotetusti.  Ei onneksi kovin kiihtyvällä tahdilla. Katsotaan onko tässä mitään keinoa hidastaa asioita, vai odottelenko vaan pyörätuolia ja sokeutumistani. Ei sillä, onneksi on vielä terveet aivot niin voi tässä edes jotain äitiyttä höperehtiä. 


Mutta tämä vuosi.. Tämä on ollut oikeasti aivan karmiva. 
Eikä tosiaan vähiten sen takia että en pääse tuulettamaan päätäni yhdellekään keikalle. Enkä tule pääsemään ensi vuonnakaan.. 
Paitsi jos koronapassi nyt haudataan joskus. Jos joskus olemmekin taas matkalla kohti vapaata, oikeudenmukaista yhteiskuntaa...