Hämmästelin ja toisaalta ymmärsin tuota sisarvaimot-skandaalia, kun neljästä vaimosta kolme oli päättänyt liiton 2022 aikana.
Ikävää sinäänsä että taas annetaan paskaa kuvaa polyamoriasta, ja tämä äijä ilmoitti palttiarallaa ettei ole rakastanutkaan vaimojaan vaan päättänyt vaan olla heidän kanssaan ja nyt on se yksi ainoa elämänrakkaus löytynyt, joka kylläkin ilmoitti ettei ole varma onko se mies nyt sellainen jonka kanssa yksiavioisesti haluaisi kuitenkaan elää... Artikkelin voit lukea seiskan sivuilta tästä klikkaamalla..
Mutta niin. Ymmärrän siinä mielessä että vaatiihan se tasapainoilua olla tasapuolinen kaikille, ja ilmeisesti lapsetkin ovat kasvaneet jo tuossa hötäkässä ja mies voi lopettaa "hurmaamisen". On helppo laiminlyödä muita kumppaneitaan ja elää vain sen uusimman hurmassa jos muilla on siinä jaloissa lapsia pyörimässä. Toisaalta, tämä uusi vaimo tuli vissiin yli 10 vuotta muiden jälkeen kuvioihin, joten johan sitä taas mahtui iltatähteä miehen elämäänkin ?
Myös Lola Odusoga kertoo kauneuden ja terveyden artikkelissa miten hän ei kaipaa puolisoa, kumppanuutta ja yhteistä kotia. Syyksi hän kertoo sen että on väsynyt ylläpitämään kulissia, ja että yksin hän voi luoda sennäköisen ja oloisen elämän kun itse haluaa.
Näissä molemmissa lienee syynä nimenomaan se kulissi ja väsyminen.
Mitä jos suoraan lopettaisi suorittamisen, kulissin ylläpitämisen ja normejen mukaan elämisen? Mitä jos ei mieti kaikenkaikaa miltä kaikki näyttää muiden silmissä?
itse kokeilin ja jäi pysyväksi elämäntavaksi. Mä en osaa enää ajatella että mun pitäis estellä itseäni tekemästä asioita jotka tekevät mut onnelliseksi, tyytyväiseksi ja jotka auttavat mua olemaan Just Mä, Just se paras versio itestäni.
Netti ja aikakausilehdet ovat pullollaan neuvoja parisuhde-elämästä. Olen lueskellut niitä pienen ikäni, ja en usko että olen tullut ns. hullua hurskaammaksi. Viimeisimpänä katselin Temppareita ja pohdin että ei se noinkaan ole hyvä, lähdetään saarelle houkutusten äärelle ja ollaan kusipäisiä kaikille ettei vaan tule kukaan houkutelleeksi mihinkään. Eli ulkoistetaan sekin tavallaan muille, ettei tule pettäneeksi.
Mutta polyamoriaan harvoin saa neuvoja tai käsikirjaa. Miten huomioida toista ja kolmatta.. Miten muodostaa arki sellaiseksi että se on kaikkien kannalta tasapuolista? Ja tarvitseeko sen olla? Pitääkö väkipakolla olla tasapuolinen, vai toimiiko se että jokainen saa sen mitä tarvitsee? Siinä määrin mitä tarvitsee? Miten määritellään onnellisuus parisuhteessa? Entä monisuhteessa?
Kuinka paljon pitää viettää aikaa yhdessä? Kuinka paljon porukalla? Milloin ihmisellä itsellään on oikeus päättää, sopiiko tämä suhdemuoto juuri itselleni..? MIten paljon pitää antaa valtaa sille, mitä muut ovat mieltä? Miten paljon pitää antaa muiden säädellä sitä, mitä kotona tapahtuu?
Mutta niin, se oma tapani? Mä olen ihan oikeasti tyytyväinen elämääni. Se, miksi arjessa enemmän näkyy vain toisen kumppanin naamaa, selittyy aika pitkälti menneillä vuosilla. Peikon kanssa on koettu jo monia asioita, ja ne arkisemmat jutut näyttäytyvät sitten omanlaisenaan "taustakohinana" elämässä. Sen sijaan se arki, mitä toisen, M:n kanssa on, on kuitenkin hyvin eroavaa. Ihan koska luonteet, lapsiperhearki, ikä, oma kunto. Kaikki vaikuttaa tietenkin kaikkeen..
Mutta silti se on minun elämäni. Minun tapani. Minun arkeni.
Eikä sen pitäisi vaikuttaa kenenkään perheeni ulkopuolisen elämään. Eihän?
18.1.24
Monisuhde-elämää
9.7.23
Ero Pantterista
Muutamat ihmiset ovat kyselleet lauantaisista päivityksistä ja elämästä tällä hetkellä.. On totta että lauantai oli monelta osin todella vaikea, ja olen siis eronnut Pantterista. M:n kanssa käytiin läpi jotain, josta en oikeastaan välitä tässä kohtaa julkisesti puhua, ja päivitykseni liittyi juurikin siihen asiaan. Hetken aikaa olin henkisesti hyvin epävarmoilla vesillä, enkä oikeasti tiennyt minne suunnata sen asian kanssa. Asia on nyt jossain määrin hoidossa, ja kaikki ok. Kiitos jokaiselle joka huolehti hyvinvoinnistani siinä kohtaa.
Mutta Pantteri tosiaan löysi itselleen uuden naisen, joka ei halua polyamorista kuviota. Minä taas en halunnut jäädä kakkosvaihtoehdoksi, enkä kenenkään back-up-planiksi, joten tässä olen. Kahden miehen nainen, jälleen. Pantteri on selittänyt monelle että erosimme siksi kun minä olen mustasukkainen, olen hylännyt hänet ja työntänyt pois perheestä ja omistautunut täysin M:lle. Osittain valhetta, sillä hän päätti itse etsiä elämässään jotain muuta kuin minut. Hän valitsi erottaa itse itsensä koko kuviosta ja perheestä. Minusta.
Olen kuullut paljon syyllistyksiä, paljon kaikenlaista mistä en oikeastaan välitä keskustella. Yllättävää kyllä, ihmiset ovat olleet huolissaan juuri siitä; kun minä en jaksa puhua asiasta. Se ei johdu siitä että olisin shokissa. Se ei johdu siitä että olisin surun murtama, sillä minun on rehellisyyden nimissä myönnettävä että en osaa olla tällä hetkellä sitä. Ymmärrän tilanteen, hyväksyn tilanteen.. Mutta oikeasti olen käsitellyt asian jo mielestäni. Olen surullinen siitä että en saanut tilannetta korjattua jo aiemmin, mutta koen vahvasti että se ei ollut enää minun käsissäni. Minä yritin kaiken sen mihin voimani ja keinoni riittävät, mutta täytyy myöntää että minä en ollut riittävä (tälläkään kertaa, en Pantterille.) enkä tarpeeksi kaivattu. Normaalisti, aiemmassa elämässäni olisin tällä hetkellä lyöty maahan, syyttäisin itseäni kaikesta siitä mitä jätin tekemättä, sanomatta, yrittämättä. Olen kuitenkin nyt vähän vahvemmalla pohjalla.. Olen käsitellyt asian niin monen monituista kertaa lävitse, että asiasta ei ollut käytännössä tekemättä muuta kuin itse eropäätös, jonka Pantteri teki. Huonosti, valehdellen ja päin persettä, mutta teki, yhtäkaikki.
Todellisuutta on että viimeiset vuodet minua on laiminlyöty sellaisilla tavoilla joita ei lopulta viitsi kerrata, ei ajatella, ei puhua ääneen. Pantterin pettämiset, itsemurhauhkailut ja muut ovat lähipiirin tiedossa mutta myös luettavissa blogista. Viimeisimmät ovat kirjoittamattakin; pantteri näytti puhelintaan, sain lukea aika monenkirjavia keskusteluja "ystävättärieni" ja pantterin väliltä; olen käytännössä leimattuna sekopäisen mustasukkaiseksi ja omistushaluiseksi ihmiseksi joka on ihan holtiton. Uuden naisen silmissä olen myös "lapsen äiti" jonka kanssa on pakko olla tekemisissä, ja joka ei osaa päästää pantterista irti. Muille sitten tosiaan olen ihminen joka uppoutui liikaa M:n seuraan ja jätti pantterin huomiotta. Mutta kaikessa on aina puoli totuutta.
Meillä oli avoin suhde. Minä en koskaan ottanut ketään elämääni ilman "hyväksyntää" ja ilmoitusta. Pantteri tykkäsi enemmän heilutella häntäänsä. Ne muutamat ekat kerrat sattuivat, ja sattuivat lujaa. Uskoin rakastavani, uskoin että Pantteri oli minulle se ihminen jonka kanssa halusin elää lopun elämääni. Se ihminen joka oppisi luottamaan minuun ajan kanssa. Siksi me kävimme parisuhdeterapiaa muutaman vuoden.
Viimeiset pari vuotta anelin terapeutin kuullen että Pantteri päästäisi minusta irti, koska minä en osaa työntää poiskaan. Koska minä rakastan, olen velvollisuudentuntoinen ja minä koen että en halua häntä jättää yksin koska olen luvannut sydämeni hänelle, kuten Peikolle. Koska he ovat tasa-arvoisia.
Olivathan he, minun sydämessäni. Minun ajatuksissani. Jopa keskinäisessä arvojärjestyksessään.
Kun Pantteri alkoi tuntea itsensä syrjääntyönnetyksi, ei ollut enää minun käsissäni tehdä tilanteelle mitään. Silloin oli jo muita kuvioissa hänen osaltaan, ja oli sitä kuuluisaa vettä virrannut kymessä jo niin paljon että kaikki oli peruuttamatonta. Minä yritin oman osani, ja puhun puhtaasta sydämestäni kun sanon että yritin kaikkeni seistäkseni hänen rinnallaan kummankin syövän läpi, pettämisten, varastamisen, valehtelun.. Kaiken. Yritin rakastaa hänet ehjäksi, mutta en kyennyt. En onnistunut. Sillä se ei ole tehtävissä, ei minun, ei sinun, ei hänen osaltaan, ei muiden osalta. Ihmistä voi auttaa vain jos ihminen todella yrittää itse.
En osaa olla katkera menneestä, olen katkera vain siitä miten Pantteri tämän tilanteen hoiti. Hän salasi suhteensa niin pitkälle kun pystyi. Sitten sain soiton ystävättäreltäni että hän on nuoleskelemassa jonkun kanssa viereisessä kaupungissa. Kysyin asiasta, mutta sain yli puolen vuorokauden hiljaisuuden ja lopulta myöntymisen. Eli samalla tavalla kuin aiemmat suhteensa.
Minä pyysin vain rehellisyyttä ja sen, että kertoisi minulle missä mennään.
Perjantaina käytin kaikki kolme miestäni lounaalla ja Pantteri ilmaisi vahvasti haluavansa minua, fyysistä kanssakäymistä jne. Pepun puristelua kesken työpäivän ja muuta vastaavaa. Mielessäni rakentelin tietysti yllätyskäyntiä lauantaille, että laittaisin päälleni jotain nättiä ja menisin auttamaan sen kämpän siivouksessa ja voisimme katsoa yhdessä viimeiset jaksot yhteisestä sarjastamme. No, ei tarvinnut mennä kun Pantteri oli toivottanut jo alkoholin ja toisen naisen elämäänsä tervetulleeksi. Pettymys minulle, suru siitä että en saanut sitä rehellisyyttä ja "nättiä eroa". Olisin halunnut erota ystävinä, mutta .. No. Olemme puheväleissä, mutta tuskin pitkään sillä kuvalla mitä hän minusta maalaa ympäri kylää ja tälle uudelle naiselleen. Niin, siihenhän se Pantterin taannoinen "minusta ei saa kirjoittaa enää julkisesti" -päivitys juonsi juurensa: valheet alkoivat kaatua päälle kun minä hehkutin onnellisuuttani ja polyperhettäni ja uudelle naiselle piti syöttää kuvaa hullusta eksästä jonka seuraa Pantteri-raukka yrittää välttää ja .. Niin. Mitä nyt käveli kukka kädessä luokseni useamman kerran parin viime viikon aikana. Mahtoi olla vaikeaa pysyäkin kaukana.. Vai vetää lähelleen? En tiedä kumpi tilanne on voitolla näissä kerronnan määrissä. Kiinnostaa kyllä kuulla jos vielä jotain muutakin minusta kuuluu ympäriinsä..
Polyamoria. Se ei ole kaikkien juttu. Se on vahvasti minun juttuni, mutta Pantteri ei vaan ollut oikea ihminen minulle. Enkä minä hänelle. Minä tosiaan yritin korjata, mutta minä ja se, mitä persoonastani näiden kuuden vuoden aikana kykenin antamaan, ei korjannut yhtään mitään. Se vaan nakersi minua vähemmän itsekseni, häivytin itseäni kuin haamuksi ja varjoksi itsestäni. Olin onnellinen hetkittäin, mutten kokonaisvaltaisesti. Reagoin kriiseihin, reagoin kaikkeen siihen mikä Pantterin elämässä oli hankalasti. Oli itsemurha-uhkailua, huomionkalastelua. Piti ajaa keskellä yötä hakemaan haminasta kun tappeli tyttöystävänsä kanssa.. Piti tarjota vuorotellen laastaria, jeesusteippiä ja reikänauhaa, tilanteesta riippuen.
Mutta jokaisen itsemurha-uhkailun, jokaisen pettämisen, valheellisuuden paljastuessa ja syöpäuutisten keskellä minä valmistauduin luopumaan hänestä. Mietin yöt läpeensä ja päivät pääksytysten että millä tavalla kaikki tapahtuu. Miten. Missä. Kenen kanssa. Kenelle ilmoitan? Miten tilanteen hoidan? miten kerron lapsellemme? Miten muille sosiaalisissa piireissämme? Mitä minun on hoidettava ennenkuin voin itse romahtaa? Miten hoidan itseni sen jälkeen kuntoon? Miten käsittelen suruni? Katkeruuden? Kaiken?
Minä valmistauduin päästämään irti yli kahden vuoden ajan, mutta joka kerta pidin kiinni kyynelten keskellä. Pidin kiinni kun luulin oikeaksi ratkaisuksi, vaikka jäin ja ja yritin. Uhrasin itseäni. Uhrasin Peikon aikaa. Helvetisti. Mutta kun Pantteri viimein teki viimeisen itsemurhauhkailunsa iltana, jolloin minun piti olla lapseni kanssa, minulla keitti yli. Silloin minä otin ja noudatin M:n antamaa neuvoa: vein Pantterin avaimet pöydälle ja sanoin että nyt riittää. Mene ja tee mitä teet, minä en ole enää vastuussa. Ja siinä kohtaa minusta tuntui että Pantteri ymmärsi lopullisesti sen että minä päästin irti. Itsestäni voin uhrata paljon ja ymmärtämättä tilannetta kumppaneistani. Mutta lapsestani en senttiäkään.
Osaltaan Pantteri puhuu totta kun hän sanoo että minä keskityn tätä nykyä vaan M:ään. Niin teen. Ja se on tietoista.
Olen elänyt elämää jossa olen ollut isolti huomiopaitsiossa. Olen ollut kuin näyteikkunassa polyamorian mannekiinina, mutta minun toiveitani ei ole kuultu. Minä olen antanut mitä olen osannut ja kyennyt, saamatta muuta takaisin kuin armonpaloja sen verran että päivitän nätisti hyvät hetket someen ja itken sisäänpäin huonot hetket. Arkea en kerennyt rakentamaan kun kaikki oli reagointia tilanteisiin. Väsyin.
M huomasi tilanteen jossain kohtaa ja alkoi hiljaisesti kapinoida vastaan. "Hitto sä olet väsy"; lause jonka kuulin usein. Niin usein että ymmärsin että tilanne ei voi jatkua näin. "Hei, ei noi jätkät nyt kuunnelleet yhtään mitä sä halusit sanoa". Niin. Eivät. Mitä enemmän sain vahvistusta sille kaikelle mitä näin, sitä enemmän uskoin itseeni; minulla on oikeus olla minä. Ei vain #polyperhe.
7 viikkoa sitten tein Peikon kanssa sopimuksen; 8 viikkoa teen mitä teen, olen minä. 8 viikon ajan laiminlyön häntä valitettavan paljon sillä keskityn miettimään mitä minä haluan, mitä minä teen, miten minä haluan elää. Ja näiden 7 viikon aikana olen alkanut oppia aika monia asioita itsestäni. Selvää on, että haluan aika paljon muutoksia. Mutta selvää on sekin, että olen edelleen sillä kannalla että rakastan useampaa ihmistä yhtäaikaa, samantasoisesti. Tällä hetkellä vaan kokoonpanossa on muutoksia. Siitä tippuu yksi ihminen pois omasta tahdostaan.
M on erilailla täydentävä ihminen mitä Pantteri oli. Ennenkaikkea M ei kuluta, vaan tällä hetkellä antaa enemmän kuin kuluttaa. Kerron siitä myöhemmin kun pohdin ajankäyttöä laajemmalti. Mutta tässä kohtaa otin asian esiin korostaakseni että ymmärrän Pantterin syytökset laiminlyönnistä ja poistyöntämisestä ja M:ään keskittymisestä. Se kuitenkaan ei ollut vahinkoa, vaan täysin tietoista itsensä suojaamista ja rakkauteen upottautumista. Sukeltamista hetkeksi tilanteeseen jossa minulla on käsissäni ihminen jolle minä olen pienen hetken se mitä tarvitaan, ilman kriisejä. Puhtaasti vain kumppanina.
22.5.23
Jatkuu niinkuin sade
Viikonloppu oli rankka. Mutta sehän näiden postausten idea ja kantava voima taitaa tätä nykyä olla.. Olisi joskus kirjoittaa violetin eri sävyjä. Punaista. Ruusunpunaisia laseja ja keväistä skumppaa. Sitä miten halkean onnellisuudesta. Mutta sen sijaan tuntui että näkyvissä lauantain jäljiltä oli pelkästään mustaa.
Voi toki olla että hyvin menneen viikon jälkeen pudotus todellisuuteen vaan oli astetta rankempi. Tai pudotuskulma hieman liikaa.
Tein erästä projektia jossa alkuperäinen osanottajien määrä oli 5 ihmistä. Se kutistui kutistumistaan ja vei minulta sitten lopulta puoli vuorokautta ja aiheutti pelkästään selkäjumia ja vitutusta ja antoi palaneen naaman. Kaiken yksinjättämisen keskellä sitten kävi niin että eräs alkuperäisistä osallistujista vielä tuli paikanpäälle vittuilemaankin.
Vittuilija sattui olemaan ihminen johon Peikolla on jonkinlainen kontakti, joku joka oli Peikolla ehkä toiveissa kumppaniksikin. Ja josta olin hyvinkin onnellinen; sellainen vakaa ja tervejärkinen ihminen jonka kanssa varmasti tulisin metamuruinakin juttuun. He kävivät kerran ulkona yhdessä ja kaikki tuntui menevän hyvin. Kun sitten tosiaan tuli lauantai ja projekti olisi pitänyt alkaa, ihmisistä osa oli sairastunut ja osalle ilmaantunut muuta. Ja sitten tämä ihminen, joka oli edellisenä iltana arponut että tuleeko paikalle aamulla vai iltapäivällä. Hänen peräänsä sitten kyseltiin 15.30 ja hän raivostui että olin jo paikalla ja aloittanut. Hän muille ilmoitti että oli minulta kysellyt aloitusaikaa ja jäänyt siihen uskoon että minä ilmottaisin monelta aloitetaan. Todellisuudessa hän oli ilmoittanut että hänellä oli aikomuksena aamulla mennä kirppareille ja kuulema muutenkin oli aamulle ohjelmaa.
Hänen sanojensa seurauksena laitoin projektiin osallistuneille (yhteinen whatsapp-ryhmä) kuvankaappauksen viestistä jossa hän arpoi omaa paikalletuloaan ja infosin että ei, hän ei ole kysellyt minulta aloitusaikaa.
Peikolla ja minulla on nyt yhteistä historiaa vissiin kaikenkaikkiaan jotain 16 vuoden ajalta. Yhdessä niistä 11. Joten voin myöntää että kyllähän tuo kirpaisi aika paljon kun viestit nähtyään Peikko oli edelleen sitä mieltä että minä mokasin taas kommunikaationi kanssa. Ja jätti huomioimatta sen että kun launtain aloituksesta sovittiin, paikalla oli kaikenkaikkiaan 6 henkilöä, eli 4 ulkopuolista jotka eivät kuulleet kysymystä "moneltako aloitetaan", ja kuulivat lauseen "mä meen jokatapauksessa aamusta aloittamaan". Mutta aina se on helppo suuttua minulle, olettaa että tahallani sabotoin, olettaa että vika on tosiaan aina minussa.
Olen hiljalleen oivaltanut että en taida kestää sitä että oma kumppani ei näe minussa enää sitä ihmistä jonka näki alussa; sen väärinymmärretyn ihmisen jolla on hyvät tarkoitusperät ja huono kommunikointitaito. Sitä se kuitenkin on, oli se aspergeria tai mitä vain, mutta sosiaalisesti olen totaalisen paska tulkitsemaan muiden tunnetiloja ellen ole aiemmin virittäytynyt niitä tulkitsemaan. Jokatapauksessa minun sanojeni vääristely ja suoranainen valehtelu porukalle oli poispyyhkäisty Peikon mielestä sillä että minä puolustautuessani julkaisin aiheeseen liittyvän yksityisviestin porukalle M:lle tilannetta ääneen pohtiessani hän tuumasi että Peikko on vahvasti ihastunut tähän ihmiseen, joten katsoo siltä kannalta asiaa. Muistan vain lauseen aikaansaaman tunnetilan: Entä jos joskus minuunkin? Entä jos joskus joku minuunkin niin kiihkeästi että puolustaisi ja näkisi minunkin näkökantojani? Vaan ei. Ei koskaan. Muut menevät aina muiden maailmassa minun edelleni.
Pantterin kanssa olemme keskustelleet paljon. Silti minusta tuntuu riittämättömältä, enkä tiedä saanko koskaan purettua pois sitä uhmaa ja machoilua mikä taas on nostanut päätään. En ole varma johtuuko se epävarmuudesta vai onko se vain tavallaan sitä turvaverkkoa johon voi pudottautua epävarmuuden hetkinä.
Silti tiedän että itselleni on hieman hankalaa tasapainoilla M:n ja Pantterin välissä. Alunperinkin tiesin että kun molemmat ovat tavallaan (ja ennenkaikkea keskenään eri tavalla) herkkiä ja yliajattelevia, niin heidän keskinäinen kohtaamisensa tulee olemaan haasteellista. Pantterin romahduksen jälkeen sitten kaikki tuntuu todella tulehtuneelta. En todennäköisesti saa kumpaakaan heistä näkemään sitä toisen ihmisen todellista minää, kun siinä on liikaa latautuneita roolituksia päällä. En osaa purkaa niitä, ja se nakertaa elävältä hiljalleen.
Mitä tulee M:ään, minua edelleen ahdistaa anonyymit kommentit jotka tulevat selkeästi tuttavilta joiden on pakko päästä sanomaan jotain minulle ilman että voivat keskustella rehdisti. Ihan sama ovatko minun tuttaviani vai ovatko M:n tuttavia.
Olemme, luonnollisesti, puhuneet siitä että haluamme olla enemmän yhdessä. Joten muutto on tullut puheeksi. M:n työt ovat toisella paikkakunnalla, mulla täällä sitovat muut ihmiset, sosiaalinen verkosto ja lapsi lähinnä. Joten en oikein näe itseäni muuttamassa tästä nyt ihan lähivuosina poiskaan. Eli luonnollisesti on ollut puhetta että jos M hiippailisi tähän suuntaan. Se tuntuu hiertävän ihmisiä.
.jpg)
Toteamushan se on. Silti se kuulostaa omiin korviini syytökseltä. Musta ajatusmaailmani sai minut tuon kommentin myötä miettimään, onko minulla mitään oikeutta pyytää M:ää muuttamaan tänne tai edes viettämään aikaa täällä. Onko minulla oikeus olla niin itsekäs että revin häntä irti kavereistaan vaikka tahtomattani?
Olen tehnyt saman kuitenkin jo maantieteellisesti hyvin pitkälti Pantterille. Ja olen tehnyt saman Peikolle, seissyt menneessä hyvin monen ystävän ja jopa sukulaisen ikeessä piikkinä. Olen kuullut kuinka olen hirveä akka kaiken kaikkiaan, ja pilannut kumppanieni elämän. He ovat pelkkiä tahdottomia heittopusseja joita ilkeä noita-akka heittelee mielensä mukaan.
Haluanko samaa myös M:lle? Nimittäin Peikon kanssa valinta oli tietoinen. Pantterin kanssa tuli vähän yllätyksenä että näinkö tämä sitten menee joka kerta.. Ja nyt M:n kohdalla? Jälleen tietoisesti. Ei tässä iässä olla pehmitetty ympäristöä lainkaan siihen että ihmisten elämät muuttuvat. Ei yli 40v mies saa kääntää elämänsä suuntaa koska silloin kaikki kääntyy läheisten ympärillä päin härän pyllyä. Eikö..?
Kaikki menneisyys huomioiden minun on hieman vaikea suhtautua nimettömiin huutelijoihin jotka esittävät syytöksiä suoraan minulle. Minusta M:n ystävien pitäisi kertoa pahasta olostaan ääneen.
Eräs hänen ystävättäristään kävikin kahvilla, ja arvostan suuresti kyseistä ihmistä. Jostain syystä uskoisin kovin mielelläni kun M kuvasi häntä suorapuheiseksi tyypiksi joka sanoisi kyllä jos jokin vaivaisi. Joten ainakin yksi ihminen lienee ok sen suhteen että olen M:n elämässä.
Suurin osa epävarmuuksistani tulee toki omasta päästäni, mutta oikeasti on todella haastavaa olla juoksematta karkuun kun tilanne ei ole yhtään sen helpompaa mitä se oli aikanaan kummankaan aiemman kumppanin kanssa. Yhdessäolo on helppoa, ME olemme onnellisia. Mutta onko siellä taustalla aina pakko olla jotain paskaa joka vain odottaa että voi hypätä silmille? Ei kaikkien tarvitse olla onnellisia siitä että minä olen, mutta voisiko sitä jatkuvaa negatiivisuuden ryöppyä joskus edes hillitä hieman?
Toki tiedän että on ihmisiä jotka rakastavat nähdä sitä että minulla menee huonosti / kuinka paljon lopulta menee kuitenkin huuteluista ihon alle. Mutta nyt kerron salaisuuden; tällä kertaa meni. Meni niin että sattui. Anonyymit huutelijat ry sai todellakin minut menemään niin lukkotilaan ja ahdistuneeksi kaiken muun tapahtuneen ympärillä että koin vahvasti että minun pitäisi työntää M pois elämästäni ja ymmärtää että kaikille on parasta jos oikeasti vaan poistun hänen elämästään enkä tule koskaan takaisin.
Ja tapojeni vastaisesti nielin sen kaiken, itkin yksin. Päätin että ahdistukseni keskellä koko päivänä en vaan sano mitään negatiivista. Ilmaisin toki että parempi että olemme hiljaa emmekä keskustele, sillä minulla ei ollut kommentin lukemisaamuna kaiken tapahtuneen keskellä aikaa puida asiaa edes päässäni, vaan pelkästään ahdistua ajatuksesta lisää.
Ja toisaalta, sisäinen minä tiesi kyllä sen että M ei päästäisi irti. Enkä minä kokisi oikeaksi työntää häntä pois, sillä olen niin tehnyt omien aatoksieni keskellä useamman kerran kuin eu-direktiivien nimissä olisi hyväksi. Jossain on varmasti kirjoittamattomat säännöt sille miten monta kertaa maailmankaikkeudessa voi sanoa toiselle hyvästi ja vielä saada anteeksi. Uskon että olen tuonkin määrän ylittänyt jo muutama kerta sitten..
Että todella vakaa ja ihana polyamorinen suhde?
En silti tunnusta jojottelu-ilmiötä jossa toinen työnnetään kauas ja vedetään takaisin luokse. Olen yrittänyt pois työntää kyllä, vakaana aikomuksenani pelastaa kummankin ja vähän muidenkin mielenterveyttä. Olen yrittänyt pyristellä itse irti koska se henkinen jaksaminen on oikeasti äärimmäisen heikkoa tällä hetkellä. Suhde ei tullut hyvään aikaan, eikä suhteen kehittyminen tähän suuntaan. Rakastuminen ei kuulunut suunnitelmiin alun alkaenkaan, vaan se rakastaminen ja välittäminen vähän kauempaa, etäämmältä ja vakaammin. Se, että siellä olisi muitakin elämässä, eikä näin että minulla on pakottava tarve kuulla miten toisen päivä menee tai saada nuuskuttaa toisen ihoa.
Mutta näemmä en olekaan kasvanut yli-ihmiseksi joka hallitsee ihan kaikkea tuntemuksiaan.. Mutta vahvasti sinne olen ollut matkalla! Tämä on vain väliaikainen takapakki! Vielä minä kovetan itseni kyyniseksi paskaksi joka ei jaksa enää välittää mitä muut ajattelevat.
Kulisseissa tapahtunee muutakin kuin parisuhteilua, miltä olen sulkenut silmäni; ammattiosastoni puheenjohtaja meuhkasi loppuviikosta että minulle pitäisi antaa syyte petoksesta ja hänen päänsä on pölkyllä koska minä olen mokaillut. En tiennyt mokailleeni, olen ollut yhteydessä ihmisiin että sairastuin enkä kyennyt hoitamaan asiaa x ajallaan ja minulle sanottiin että homma on ok, hoidan kun kykenen. Eli homman hoitaminen siirtyi todellisuudessa niinkin suurella aikahaarukalla kun 1 vuorokausi. Siitä hyvästä minut tulee irtisanoa, minun tulee luovuttaa ammattiosaston omaisuus samantien jne. Okei; alkoholilla oli hänen osaltaan osuutta asiaan, mutta anteeksipyyntöä en tule saamaan. Kuten en edellisistäkään selkäänopuukotuksista ja meuhkaamisista.
Olen kiitollinen näistä vuosista ammattiosastoni kanssa, mutta kuten aiemmin elämässä puoluehommien kanssa, tein päätöksen lopettaa ammattiosaston ja ammattiliiton hommissa. Kiitos mielenkiintoisista vuosista, upeista muistoista ja mahtavista ihmisistä joihin sain tutustua, mutta paskakaivon leikkimiset saavat riittää. Joten annan itselleni tämän kuun armonaikaa kasata tavarat ja irtaantua hommasta. Asialliset hommat hoidan, mutta muutoin nyt tosiaan saa jäädä se laiva. Edelleen, ilman katkeruutta, suosittelen ihmisiä järjestäytymään, ottamaan osaa ammattiliittonsa asioihin ja pyrkimään kohti vaikutusmahdollisuuksia. Peikko on oman ammattiliittonsa liittokokousedustaja, joten väitän että niistä hommista voi oikeasti saada hyvääkin, vaikka oma kokemukseni juuri tältä erää jääkin ns. pakkasen puolelle.
Omat henkiset voimavarani ovat siis todennäköisesti aivan lopussa. Minulla ei ole ollut aikaa latautua mistään, kaikki on ollut suorittamista ja hankalaa päivästä toiseen elämistä. Tai sitä elämättömyyttä. Olen huomannut että kaikki aikani menee siihen että selviän välttämättömistä asioista, luovuus tulee hyvin tipottain ja oikeastaan on suurelta osin poissa.
Haluaisin enemmän aikaa tyttäreni kanssa, enemmän aikaa touhuta pihalla, ylläpitää omaa jaksamista eikä vain työntyä rajoja vasten ja pyristellä. Eikä se oikeasti onnistu jos jatkuvasti on olo että täytyy tehdä enemmän ja enemmän tilanteessa jossa tietää jo antaneensa kaikkensa useiden vuosien ajan ilman kiitosta, ilman huomiointia. Ilman että kukaan arvostaa. Kaikki vaan pitävät itsestäänselvyytenä sillä "kyllä Paula hoitaa". Ja Paula hoitikin, ja mielellään. Aina siihen asti kunnes siitä tuli itsestäänselvyys ja rasite jossa päädyin tekemään yksin asioita jotka olisi pitänyt hoitaa porukalla. Otin vastuulleni kaiken sillä olen tunnollinen suorittaja, ja alamme olla harvinainen poikkeus ihmismeressä. Ja sitä kautta meitä on opittu lypsämään kuiviin ja lyhistymään taakan alle.
Joten nyt on pakko katkaista. Pakko ajatella sekä itseään että niitä läheisiä jotka eivät vielä itsestäänselvyytenä kaiken hoitamista ota. Annettava enemmän niille ihmisille jotka yrittävät antaa takaisinkin jotain. Muutoin en tule näkemään jatkossakaan niitä värejä, vaan ainoastaan kaiken peittyvän sen mustan tunteen alle ettei ole jäljellä enää mitään minkä vuoksi yrittää.
CMX - Jatkuu niinkuin sade
6.4.23
Loppu.
Poikkeuksellisesti kirjoitan kännykällä, enkä koneella, joten kirjoitusvirheitä tulee näpyttäessä. Korjataan pahimmat sitten joskus.
Kun ihminen sokaistuu rakkaudesta, hormonimyrsky alkaa. Ihan totaaliset fyysiset sydämentykytykset. Tunne että kävelee 20 senttiä maan pinnan yläpuolella. Eikä saa sitä rakkautensa kohdetta pois päänsä sisältä, eikä voi vaan.. päättää omista ajatuksistaankaan.
Perhosia on vatsassa jo ihastumisestakin. Tykytyksiäkin. Mutta mä heittäydyin johonkin mikä olis monesta syystä pitänyt kokea teininä. Kokea nuorena. Ja heittäytyä tähän kaikkeen varovaisemmin..
Pohdin usein, kuten blogia pitkään lukeneet tietävät, miksi mua ei koskaan ikävöidä? Miksi muhun ei voi rakastua? Miksi mä en ole kenellekään mitään? Ja ehkä kaikki se teki mut aikanaan alttiiksi sille et päädyin yhteen narsistin kanssa. Että musta sai niin hyvin vallan.. ja että mut sai melkein liiskattua kaiken lopuksi kuin torakan. Vähintäänkin mun itsetunnon. Mä kuitenkin muutamia vuosia sitten lakkasin pohtimasta ja päätin ettei nää asiat pohtimalla parane. Hyväksyn vaan tyynesti että mä olen mä ja se siitä. Elämästä tulee sellaista kun tulee.
Koska narsistikokemus, mä olin varovainen. Mä toipuessani siitä kaikesta, luin ja opiskelin kaiken minkä osasin, ihmisistä. Ihmisten käytöksestä. Ihmisten olemisesta. Siitä, miten joku voi olla olevinaan jotain muuta kuin on.
Noin puolisen vuotta ihminen jaksaa teeskennellä. Noin puoli vuotta kestää rakastumisen hormonimyrsky.
Joten vuosi. Siinä mun elämälle siihen hetkeen uusi ohjenuora: vuoden kun katsoo, läheltä ja kaukaa, näkee mikä ihminen on laatuaan. Ja siihen mä luotin nämä n.15 vuotta..
Kävi selväksi sekin että mä olin väärässä. Tai sitten mä en ollut vaan tarpeeksi lähellä.
Muutama tovi sitten, pieni hetki ihmiselämästä ja silti ikuisuus sitten mä aloin juttelemaan M:n kanssa. Ja tapasin livenä ekan kerran sen pihassa. Mä halusin koskettaa, mutta en uskaltanut. Siitä hetkestä on oikeasti aikaa alle vuosi..
Tapasin M:n ekan kerran kahdenkesken abc-asemalla. Toin siskolle sen muksun meillepäin unohtamat lääkkeet. Samalla sitten jumituin pitkäksi toviksi juttelemaan M:n kanssa. Musta tuntui että mä haluan ton tyypin itelleni. Sen hymy! Ja olemus. Ja jutut. Ja kaikki. Ja mulla oli järjettömän onnellinen olo että mä sain tutustua ihmiseen joka oli Just Tollanen. Mutta.. mutta. Ei näissä asioissa yleensä onnea ole, joten se hiipivä varjo siellä jossain...
Meni tapaamisia porukalla ja kahden. Jotain seksintekelettä ja lukuisia viestejä, viikottain. Melkein päivittäin. Ei mitään rutiininomaisia hyvää yötä ja huomenta, vaan aidontuntuisia kysymyksiä, kaipausta kuulla toisen mielipide asiasta kuin asiasta.
Lopulta mä jouduin antautumaan. M suuteli itsensä kaiken läpi, oli ikävöivinään ja kaipaavinaan ja halusi pitää kiinni. Ihan eri tavalla kun kukaan koskaan. Ikinä. Oikeasti kukaan. Se hajotti mua, ja mä en kyennyt enää muuta kuin putoamaan purppurankirjavaan mereen ja menemään virran mukana. Kaikki peliin, suojat pois.
...liian varhain. Mä tiputin oman sääntöni vuodesta pois: mä oletin että kokonaiskuvan saa rakennettua kun toinen on siinä viestin päässä. Tiesin että viestissä sä voit olla mitä vaan, voit sanoa mitä vaan missä vaan mielentilassa. Ja vastoin parempaa tietoani mä silti luotin ja annoin mennä.
Ja nyt.. Nyt, lähes vuosi myöhemmin mä istun samalla ABC-asemalla. Luin läpi viestejä, yritin ymmärtää miksi mä en tajunnut.. miksi mä luotin? Mulla oli aivan kaikki tieto hyppysissäni, silmieni edessä: ei tägäyksiä someen parisuhdemielessä. Mä ajattelin suojelevani M:ää joltain abstraktilta sattumiselta, koska ihmiset ja polyamoria. Mä en halunnut että ihmiset lyö ja potkii kovin kovaa, koska oon nähny miten Pantteriin sattuu kaikki se mitä ympärillä on. Kuinka paljon se satuttaa mitä ihmiset sanovat ja tekevät silloin kun eivät hyväksy. Mä ja Peikko ollaan vahvoja. Meillä on keinomme ravistaa se paska pois hartioilta hyvin tehokkaasti. Enkä tiennyt onko M enemmän meidän vai Pantterin kaltainen.
Todellisuus iski vasten kasvoja tänään. Mä olin suunnitellut viikonlopulle näkemisiä 2kpl. Perjantaina eräs keikka hänen kotikaupungissaan ja sunnuntaina ruokailu meillä. Hän ilmoitti aamulla että ystävättärensä on kipeänä, ja hän ei aio jäädä kyläilemään.
Päivä höpöteltiin niitä näitä.
Oli eräa asia, joka mun piti tehdä, mutta jonka päätin jättää tekemättä koska halusin suojella M:ää ja tämän ystävätärtä. Vetäydyin ja luovutin. Vaan vähänpä tiesin... samaan aikaan kun itse skippasin jotain minkä eteen olen huitonut aika kauan, jonka koin sydämen asiakseni, M teki tietoisen päätöksen lähteä ystävättärensä luokse kyläilemään tämän ollessa sairas. Vihjaten kuvalla, missä on. Edes suoraan kertomatta.. Luopuen samalla siitä mitä suunnittelimme yhdessä.
Ja mä tajusin, että se kaikki mitä olin uskonut, toivonut ja rakentanut, romahti kerralla alas. Eträ mä olin työnnettävissä syrjään.. vaihdettavissa pieneen hetkeen ystävättären kanssa. Siitä vain.
Mä olen edelleen se ihminen, johon ei rakastuta. Mä olen edelleen se ihminen jonka seuraa ei kaivata. Mä olen se, jolla ei vaan ole väliä. Ja se on se, mitä mä en olis koskaan saanut unohtaa.
Jos mä olisin muistanut sen, mä en istuis tässä. Mun jalat ei ois vetelinä ja sydän pienellä kramppikiemuralla särkyneenä.. Mä en hengittäis pinnallisesti sen pelossa että jos mä vedän syvään henkeä, se hengenveto on mun viimeinen.
Mä keskitin kaiken tahdonvoimani että kävelin abc:n tuulikaapista tähän pöytään istumaan teekupin kanssa. Mä päätin, että mä käyn viestit läpi. Mä päätin että kirjotan tän kaiken ulos itestäni vaikka silmät ei näe kunnolla.. (Kyyneleet loppu vissiin tossa kilometri ennen abc:n ramppia..) vaikka kädet on jalkojen kanssa kilpaa maitohapoilla. Mutta mun on lähdettävä tästä eheämpänä kun mä olin tänne tullessa.
Mä en saanut tähän hätään tatuointia, mutta onneks mulla on työkaverin antama kynä. Mä kirjotin tyttäreni nimen vasempaan käteen koska mä pidän vasemmalla kädellä ratista kiinni. Koska mä näen sen tekstin ajaessa joka hetki.. Ja se nimi muistuttaa mua siitä että mä olen äiti. Mä olen joku jolla on merkitystä maailman tärkeimmän ihmisen kannalta. Mä olen joku joka ei luhistunut, vaikka menetti ensimmäisen kerran jotain niin isoa ettei sille ole sanoja. Ei käsitteitä. En pelkästään ihmistä, en pelkästään kumppania. Vaan uskon siihen että mä olisin minkään niin upean asian arvoinen. Mä olen edelleen vain lelu. Rikkinäinen ja käyttökelvoton lelu jossa ei kenenkään mielenkiinto jaksa kovin pitkään pysyä.
14.8.17
Miesasialiike
Irtisanouduin joskus feminismistä sillä varjolla että mielestäni feminismi ei aja tasa-arvoa vaan naisten ylivaltaa. En ole muuttanut kantaani. Mielestäni se nyt vaan menee niin, että tietty feministinen porukka hakee sillä feminismillään oikeutusta jyrätä miehiä ihan mennen tullen ja pyrkivät vaatimaan niitä oikeuksia ilman velvollisuuksia. Pitää olla niin että miehen tulee osallistua kotitöihin, mutta kun naisen pitäisi vaihtaa autonrengas niin sitten kipitetään sukulaismiehiin apua hakemaan. Ei se ole tasa-arvoa. Se on tasa-arvoa että tehdään se mitä muilta vaaditaan.
Mutta oliko jälkeenpäinkään missään mitään apua ja tukea tarjolla siihen että mies on menettänyt odottamansa lapsen? Ei ollut. Ei yhden yhtä kriisipäivystyksen numeroa. Ei lupaa surra menetystä. Korostettiin vain sitä että nainen on se joka on synnyttänyt. Nainen on se joka päättää kropastaan. Nainen toipuu. Eikö miehellä ole tässä yhteiskunnassa oikeutta surra? Eikö miehellä saa olla emotionaalisia tarpeita?
Niin. Väkivallan harjoittaja oli nainen. Ystäväni oli mies.
Joten en ihmettele epätoivoa.
Toivon vain, että olisin osannut silloin sanoa jotain toisin. Toivon että olisin osannut pukea sanoiksi kaikki tunteet ja ajatukset. Että olisin osannut reagoida. Tai että jos en minä, joku muu. Se kuuluisa "joku muu".
Kun Pantteri lähti lähes 10 vuoden pituisesta suhteestaan, josta suurin osa oli vietetty aviossa, ihmiset päättivät että hän jätti vaimonsa syyttä suotta, lähti vieraan pillun perään. Ja sitä syytöstä en voi ymmärtää; en kun tiedän todellisen tilanteen. Toisaalta, en myöskään koskaan ole ajatellut että joku lähtee syyttä suotta kävelemään. Jos joku lähtee, niin aina siihen on syy. Harvemmin todellakaan toimivasta liitosta kukaan lähtee, mistään syystä, etsimään yhtään mitään, sen paremmin vierasta sukuelintä kuin omaa rauhaakaan. Kyllä siinä jotain on mennyt yleensä vähän pitemmän aikaa pieleen jos näin pääsee käymään.
Hän lähti liitosta joka ei toiminut.
