Viikonloppu oli rankka. Mutta sehän näiden postausten idea ja kantava voima taitaa tätä nykyä olla.. Olisi joskus kirjoittaa violetin eri sävyjä. Punaista. Ruusunpunaisia laseja ja keväistä skumppaa. Sitä miten halkean onnellisuudesta. Mutta sen sijaan tuntui että näkyvissä lauantain jäljiltä oli pelkästään mustaa.
Voi toki olla että hyvin menneen viikon jälkeen pudotus todellisuuteen vaan oli astetta rankempi. Tai pudotuskulma hieman liikaa.
Tein erästä projektia jossa alkuperäinen osanottajien määrä oli 5 ihmistä. Se kutistui kutistumistaan ja vei minulta sitten lopulta puoli vuorokautta ja aiheutti pelkästään selkäjumia ja vitutusta ja antoi palaneen naaman. Kaiken yksinjättämisen keskellä sitten kävi niin että eräs alkuperäisistä osallistujista vielä tuli paikanpäälle vittuilemaankin.
Vittuilija sattui olemaan ihminen johon Peikolla on jonkinlainen kontakti, joku joka oli Peikolla ehkä toiveissa kumppaniksikin. Ja josta olin hyvinkin onnellinen; sellainen vakaa ja tervejärkinen ihminen jonka kanssa varmasti tulisin metamuruinakin juttuun. He kävivät kerran ulkona yhdessä ja kaikki tuntui menevän hyvin. Kun sitten tosiaan tuli lauantai ja projekti olisi pitänyt alkaa, ihmisistä osa oli sairastunut ja osalle ilmaantunut muuta. Ja sitten tämä ihminen, joka oli edellisenä iltana arponut että tuleeko paikalle aamulla vai iltapäivällä. Hänen peräänsä sitten kyseltiin 15.30 ja hän raivostui että olin jo paikalla ja aloittanut. Hän muille ilmoitti että oli minulta kysellyt aloitusaikaa ja jäänyt siihen uskoon että minä ilmottaisin monelta aloitetaan. Todellisuudessa hän oli ilmoittanut että hänellä oli aikomuksena aamulla mennä kirppareille ja kuulema muutenkin oli aamulle ohjelmaa.
Hänen sanojensa seurauksena laitoin projektiin osallistuneille (yhteinen whatsapp-ryhmä) kuvankaappauksen viestistä jossa hän arpoi omaa paikalletuloaan ja infosin että ei, hän ei ole kysellyt minulta aloitusaikaa.
Peikolla ja minulla on nyt yhteistä historiaa vissiin kaikenkaikkiaan jotain 16 vuoden ajalta. Yhdessä niistä 11. Joten voin myöntää että kyllähän tuo kirpaisi aika paljon kun viestit nähtyään Peikko oli edelleen sitä mieltä että minä mokasin taas kommunikaationi kanssa. Ja jätti huomioimatta sen että kun launtain aloituksesta sovittiin, paikalla oli kaikenkaikkiaan 6 henkilöä, eli 4 ulkopuolista jotka eivät kuulleet kysymystä "moneltako aloitetaan", ja kuulivat lauseen "mä meen jokatapauksessa aamusta aloittamaan". Mutta aina se on helppo suuttua minulle, olettaa että tahallani sabotoin, olettaa että vika on tosiaan aina minussa.
Olen hiljalleen oivaltanut että en taida kestää sitä että oma kumppani ei näe minussa enää sitä ihmistä jonka näki alussa; sen väärinymmärretyn ihmisen jolla on hyvät tarkoitusperät ja huono kommunikointitaito. Sitä se kuitenkin on, oli se aspergeria tai mitä vain, mutta sosiaalisesti olen totaalisen paska tulkitsemaan muiden tunnetiloja ellen ole aiemmin virittäytynyt niitä tulkitsemaan. Jokatapauksessa minun sanojeni vääristely ja suoranainen valehtelu porukalle oli poispyyhkäisty Peikon mielestä sillä että minä puolustautuessani julkaisin aiheeseen liittyvän yksityisviestin porukalle M:lle tilannetta ääneen pohtiessani hän tuumasi että Peikko on vahvasti ihastunut tähän ihmiseen, joten katsoo siltä kannalta asiaa. Muistan vain lauseen aikaansaaman tunnetilan: Entä jos joskus minuunkin? Entä jos joskus joku minuunkin niin kiihkeästi että puolustaisi ja näkisi minunkin näkökantojani? Vaan ei. Ei koskaan. Muut menevät aina muiden maailmassa minun edelleni.
Pantterin kanssa olemme keskustelleet paljon. Silti minusta tuntuu riittämättömältä, enkä tiedä saanko koskaan purettua pois sitä uhmaa ja machoilua mikä taas on nostanut päätään. En ole varma johtuuko se epävarmuudesta vai onko se vain tavallaan sitä turvaverkkoa johon voi pudottautua epävarmuuden hetkinä.
Silti tiedän että itselleni on hieman hankalaa tasapainoilla M:n ja Pantterin välissä. Alunperinkin tiesin että kun molemmat ovat tavallaan (ja ennenkaikkea keskenään eri tavalla) herkkiä ja yliajattelevia, niin heidän keskinäinen kohtaamisensa tulee olemaan haasteellista. Pantterin romahduksen jälkeen sitten kaikki tuntuu todella tulehtuneelta. En todennäköisesti saa kumpaakaan heistä näkemään sitä toisen ihmisen todellista minää, kun siinä on liikaa latautuneita roolituksia päällä. En osaa purkaa niitä, ja se nakertaa elävältä hiljalleen.
Mitä tulee M:ään, minua edelleen ahdistaa anonyymit kommentit jotka tulevat selkeästi tuttavilta joiden on pakko päästä sanomaan jotain minulle ilman että voivat keskustella rehdisti. Ihan sama ovatko minun tuttaviani vai ovatko M:n tuttavia.
Olemme, luonnollisesti, puhuneet siitä että haluamme olla enemmän yhdessä. Joten muutto on tullut puheeksi. M:n työt ovat toisella paikkakunnalla, mulla täällä sitovat muut ihmiset, sosiaalinen verkosto ja lapsi lähinnä. Joten en oikein näe itseäni muuttamassa tästä nyt ihan lähivuosina poiskaan. Eli luonnollisesti on ollut puhetta että jos M hiippailisi tähän suuntaan. Se tuntuu hiertävän ihmisiä.
.jpg)
Toteamushan se on. Silti se kuulostaa omiin korviini syytökseltä. Musta ajatusmaailmani sai minut tuon kommentin myötä miettimään, onko minulla mitään oikeutta pyytää M:ää muuttamaan tänne tai edes viettämään aikaa täällä. Onko minulla oikeus olla niin itsekäs että revin häntä irti kavereistaan vaikka tahtomattani?
Olen tehnyt saman kuitenkin jo maantieteellisesti hyvin pitkälti Pantterille. Ja olen tehnyt saman Peikolle, seissyt menneessä hyvin monen ystävän ja jopa sukulaisen ikeessä piikkinä. Olen kuullut kuinka olen hirveä akka kaiken kaikkiaan, ja pilannut kumppanieni elämän. He ovat pelkkiä tahdottomia heittopusseja joita ilkeä noita-akka heittelee mielensä mukaan.
Haluanko samaa myös M:lle? Nimittäin Peikon kanssa valinta oli tietoinen. Pantterin kanssa tuli vähän yllätyksenä että näinkö tämä sitten menee joka kerta.. Ja nyt M:n kohdalla? Jälleen tietoisesti. Ei tässä iässä olla pehmitetty ympäristöä lainkaan siihen että ihmisten elämät muuttuvat. Ei yli 40v mies saa kääntää elämänsä suuntaa koska silloin kaikki kääntyy läheisten ympärillä päin härän pyllyä. Eikö..?
Kaikki menneisyys huomioiden minun on hieman vaikea suhtautua nimettömiin huutelijoihin jotka esittävät syytöksiä suoraan minulle. Minusta M:n ystävien pitäisi kertoa pahasta olostaan ääneen.
Eräs hänen ystävättäristään kävikin kahvilla, ja arvostan suuresti kyseistä ihmistä. Jostain syystä uskoisin kovin mielelläni kun M kuvasi häntä suorapuheiseksi tyypiksi joka sanoisi kyllä jos jokin vaivaisi. Joten ainakin yksi ihminen lienee ok sen suhteen että olen M:n elämässä.
Suurin osa epävarmuuksistani tulee toki omasta päästäni, mutta oikeasti on todella haastavaa olla juoksematta karkuun kun tilanne ei ole yhtään sen helpompaa mitä se oli aikanaan kummankaan aiemman kumppanin kanssa. Yhdessäolo on helppoa, ME olemme onnellisia. Mutta onko siellä taustalla aina pakko olla jotain paskaa joka vain odottaa että voi hypätä silmille? Ei kaikkien tarvitse olla onnellisia siitä että minä olen, mutta voisiko sitä jatkuvaa negatiivisuuden ryöppyä joskus edes hillitä hieman?
Toki tiedän että on ihmisiä jotka rakastavat nähdä sitä että minulla menee huonosti / kuinka paljon lopulta menee kuitenkin huuteluista ihon alle. Mutta nyt kerron salaisuuden; tällä kertaa meni. Meni niin että sattui. Anonyymit huutelijat ry sai todellakin minut menemään niin lukkotilaan ja ahdistuneeksi kaiken muun tapahtuneen ympärillä että koin vahvasti että minun pitäisi työntää M pois elämästäni ja ymmärtää että kaikille on parasta jos oikeasti vaan poistun hänen elämästään enkä tule koskaan takaisin.
Ja tapojeni vastaisesti nielin sen kaiken, itkin yksin. Päätin että ahdistukseni keskellä koko päivänä en vaan sano mitään negatiivista. Ilmaisin toki että parempi että olemme hiljaa emmekä keskustele, sillä minulla ei ollut kommentin lukemisaamuna kaiken tapahtuneen keskellä aikaa puida asiaa edes päässäni, vaan pelkästään ahdistua ajatuksesta lisää.
Ja toisaalta, sisäinen minä tiesi kyllä sen että M ei päästäisi irti. Enkä minä kokisi oikeaksi työntää häntä pois, sillä olen niin tehnyt omien aatoksieni keskellä useamman kerran kuin eu-direktiivien nimissä olisi hyväksi. Jossain on varmasti kirjoittamattomat säännöt sille miten monta kertaa maailmankaikkeudessa voi sanoa toiselle hyvästi ja vielä saada anteeksi. Uskon että olen tuonkin määrän ylittänyt jo muutama kerta sitten..
Että todella vakaa ja ihana polyamorinen suhde?
En silti tunnusta jojottelu-ilmiötä jossa toinen työnnetään kauas ja vedetään takaisin luokse. Olen yrittänyt pois työntää kyllä, vakaana aikomuksenani pelastaa kummankin ja vähän muidenkin mielenterveyttä. Olen yrittänyt pyristellä itse irti koska se henkinen jaksaminen on oikeasti äärimmäisen heikkoa tällä hetkellä. Suhde ei tullut hyvään aikaan, eikä suhteen kehittyminen tähän suuntaan. Rakastuminen ei kuulunut suunnitelmiin alun alkaenkaan, vaan se rakastaminen ja välittäminen vähän kauempaa, etäämmältä ja vakaammin. Se, että siellä olisi muitakin elämässä, eikä näin että minulla on pakottava tarve kuulla miten toisen päivä menee tai saada nuuskuttaa toisen ihoa.
Mutta näemmä en olekaan kasvanut yli-ihmiseksi joka hallitsee ihan kaikkea tuntemuksiaan.. Mutta vahvasti sinne olen ollut matkalla! Tämä on vain väliaikainen takapakki! Vielä minä kovetan itseni kyyniseksi paskaksi joka ei jaksa enää välittää mitä muut ajattelevat.
Kulisseissa tapahtunee muutakin kuin parisuhteilua, miltä olen sulkenut silmäni; ammattiosastoni puheenjohtaja meuhkasi loppuviikosta että minulle pitäisi antaa syyte petoksesta ja hänen päänsä on pölkyllä koska minä olen mokaillut. En tiennyt mokailleeni, olen ollut yhteydessä ihmisiin että sairastuin enkä kyennyt hoitamaan asiaa x ajallaan ja minulle sanottiin että homma on ok, hoidan kun kykenen. Eli homman hoitaminen siirtyi todellisuudessa niinkin suurella aikahaarukalla kun 1 vuorokausi. Siitä hyvästä minut tulee irtisanoa, minun tulee luovuttaa ammattiosaston omaisuus samantien jne. Okei; alkoholilla oli hänen osaltaan osuutta asiaan, mutta anteeksipyyntöä en tule saamaan. Kuten en edellisistäkään selkäänopuukotuksista ja meuhkaamisista.
Olen kiitollinen näistä vuosista ammattiosastoni kanssa, mutta kuten aiemmin elämässä puoluehommien kanssa, tein päätöksen lopettaa ammattiosaston ja ammattiliiton hommissa. Kiitos mielenkiintoisista vuosista, upeista muistoista ja mahtavista ihmisistä joihin sain tutustua, mutta paskakaivon leikkimiset saavat riittää. Joten annan itselleni tämän kuun armonaikaa kasata tavarat ja irtaantua hommasta. Asialliset hommat hoidan, mutta muutoin nyt tosiaan saa jäädä se laiva. Edelleen, ilman katkeruutta, suosittelen ihmisiä järjestäytymään, ottamaan osaa ammattiliittonsa asioihin ja pyrkimään kohti vaikutusmahdollisuuksia. Peikko on oman ammattiliittonsa liittokokousedustaja, joten väitän että niistä hommista voi oikeasti saada hyvääkin, vaikka oma kokemukseni juuri tältä erää jääkin ns. pakkasen puolelle.
Omat henkiset voimavarani ovat siis todennäköisesti aivan lopussa. Minulla ei ole ollut aikaa latautua mistään, kaikki on ollut suorittamista ja hankalaa päivästä toiseen elämistä. Tai sitä elämättömyyttä. Olen huomannut että kaikki aikani menee siihen että selviän välttämättömistä asioista, luovuus tulee hyvin tipottain ja oikeastaan on suurelta osin poissa.
Haluaisin enemmän aikaa tyttäreni kanssa, enemmän aikaa touhuta pihalla, ylläpitää omaa jaksamista eikä vain työntyä rajoja vasten ja pyristellä. Eikä se oikeasti onnistu jos jatkuvasti on olo että täytyy tehdä enemmän ja enemmän tilanteessa jossa tietää jo antaneensa kaikkensa useiden vuosien ajan ilman kiitosta, ilman huomiointia. Ilman että kukaan arvostaa. Kaikki vaan pitävät itsestäänselvyytenä sillä "kyllä Paula hoitaa". Ja Paula hoitikin, ja mielellään. Aina siihen asti kunnes siitä tuli itsestäänselvyys ja rasite jossa päädyin tekemään yksin asioita jotka olisi pitänyt hoitaa porukalla. Otin vastuulleni kaiken sillä olen tunnollinen suorittaja, ja alamme olla harvinainen poikkeus ihmismeressä. Ja sitä kautta meitä on opittu lypsämään kuiviin ja lyhistymään taakan alle.
Joten nyt on pakko katkaista. Pakko ajatella sekä itseään että niitä läheisiä jotka eivät vielä itsestäänselvyytenä kaiken hoitamista ota. Annettava enemmän niille ihmisille jotka yrittävät antaa takaisinkin jotain. Muutoin en tule näkemään jatkossakaan niitä värejä, vaan ainoastaan kaiken peittyvän sen mustan tunteen alle ettei ole jäljellä enää mitään minkä vuoksi yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti