Lapsiarki

En koskaan lakkaa ihmettelemästä, miten jotkut saavat äitiydestä niin vaikeaa. Marttyyrikruunu kiiltää päivä päivältä. Sen lapsen kanssa ei vaan pääse minnekään. Omaa aikaa ei enää ole, elämä on loppu. Mies on tyhmä eikä ymmärrä.

Missä hiton kohtaa maailmasta tuli niin hankala että kaikkien pitäisi osata lukea ajatuksia, ja pelisääntöjä ei voi laatia ENNEN lapsen hommaamista?
Itse tein tosiaan, kuten olen monta kertaa sanonut eri yhteyksissä, selväksi kummallekin miehelle että jos lapsi joskus tulee, oli se sitten biologisesti tai vaikka thaimaasta adoptoitu, niin minä en ala pullantuoksuiseks kotirouvaksi täyspäiväisesti. Että herrat on hyvät ja jakaa hoitovastuun.

Ja nyt sitten se newsflash; molemmat miehet todellakin jakavat hoitovastuun. Voin mennä kauppaan yksin jos haluan. Voin mennä kahville yksin jos haluan. Ja kas vain, mä voin mennä kahville sen lapsen kanssa. Kovin moni kahvimesta ei tässä lähimmän 100km säteellä kyllä ole meidän neidiltä mitään raivareita saanut kuulla, päinvastoin. Miksi se terve, täyspäinen lapsi kiukuttelisi jos sillä on aikuisen ihmisen huomio, nestettä, ruokaa ja katseltavaa? Hampaita (niitä on jo 8!) ollaan kyllä kiukuttu, mutta sitten ollaan yleensä niihin aikoihin jätettykin ulkona kahvittelu vähän vähemmälle. Ja kun se lapsi on tottunut mukana kulkemaan, se kulkee ihan hyvin.
Abc:lläkin osaa kontata ihan itse leikkipaikalta karkkihyllylle.....

Onko se sitten enemmän luonnekysymys, ikäkysymys vai elämänasenne? En minä ymmärrä miten lapsiin elämä voi pysähtyä. Onko se elämä sitten pelkkää ryyppäystä ja biletystä? Miten ne ennen hoitivat lapsikatraan, lehmien lypsyn, sikojen ruokinnan tai kanalassa käynnit, ruuanlaiton paljon "alkeellisimmin" menetelmin? Siivoukset kontallaan kuuraten? Kaikki siinä lasten kanssa. Ja kas vain, lapset oppivat kotiaskareita. Nyt sitten tarvitseekin vanhempien ottaa jo verkkokurssia "kuinka opetat 15-vuotiaan lapsesi osallistumaan kotitöihin". Vai olisiko kuitenkin lopulta vähän helpompaa kun se kakara saisi pienestä pitäen luututa sillä mikrokuituliinalla pöydän jalkaa jos sattuu huvittamaan? Lappaa niitä astioita koneesta pois, lattialle, auttaakseen? Tai touhottaa imurin kanssa tärkeänä keskellä lattiaa? Kuinka moni äiti repii tänäänkin hermonsa kun "ei saa siivota rauhassa että saisi sitten viettää lapsen kanssa laatuaikaa puhtaassa kodissa".... Se lapsen laatuaika on aika usein ihan vaan kotihommia. Ja kyllä, menee minultakin epätoivon kanssa aikaa kun ei täällä ikinä ole "valmista" ja "siistiä". Huokailen että kunhan saisin vaikka 2 päivää että saisin kaiken järjesteltyä.
Ja sitten istun alas ja katson kun lapseni löytää kirpparikasasta domino-nappulat, kikattaa niille ja levittää jokaiseen olohuoneen koloon minkä keksii.
No, Dominot eivät mene sitten ensi viikolla kirpparille. Kikattakoon jatkossakin.

Olen ottanut muutaman "metodin" itselleni ohjenuoraksi.
Lapseni on tyttö, ja kohtelen häntä sukupuolineutraalin sijaan tyttönä. Tyttönä joka saa leikkiä nukeilla, mutta myös huutaa "WOU!" kun näkee ison rekan. Mutta en koskaan sano että hänen pitää tehdä jotain koska hän on tyttö. Paitsi mieluiten pissiä istuvilteen, mitä muuten suosittelen pojillekin... Enkä koskaan sano että hän ei pysty asioihin koska on liian nuori, tyttö, kömpelö tai pieni. Sen sijaan sanon että "vaatii vähän harjoittelua että opit tuon täysin". Ja sekin tulee ihan siitä että neiti 1v turhautuu aika helposti asioista. Kuten siitä että pääsee kiipeämään aika hyvin minne vaan, mutta kun alas on yli käsivarren mittainen matka, alkaa huuto. Eli ei, hän ei päättömästi hypi sohvalta tai sängyltä alas tiputtuaan pari kertaa pää edellä. 
Ja tämän viimeisimmän opin eräältä isä-ihmiseltä, jonka tuttavat hämmentyivät kun hänen poikansa vaihtoi pyöränrengasta. Jep: lapselle voi sanoa "tehdään yhdessä" ja oikeasti tehdä yhdessä eikä vaan päsmäröidä julmasti päälle. Lapselle voi sanoa "tee vain, olen vieressä ja voit kysyä neuvoa jos tarvitset".

Mutta joka päivä tuo internet sattuu sieluun. Tai no, facebook. Enemmän ja enemmän menetän toivoani ihmiskunnan suhteen. Ei se vanhemmuus ihan oikeasti ole sitä että tarvitsee suorittaa mitään ihme kuvioita. Ei sen lapsen tarvitse saada tuhatta harrastusta, tehköön mitä kiinnostaa. Ja kyllä se kiinnostus tulee luonnostaan johonkin asiaan kun annetaan sen pienen villemarian ihan vaan tehdä.

Ja se lapsi ei inhoa sadetta yleensä. Se opitaan aikuiselta että "ei viitsitä mennä ulos kun sataa". ja on kylmä. ja liikaa aurinkoa. Jos opetettaisikin sen oman vinkunan ja asenteen sijaan myrskybongareiden tunnuslausetta "Hyvä sää on makuasia" ja annettaisiin niiden lasten tanssia sateessa ja loiskuttaa. Onhan noita pesukoneita, vaatteita ja vaikka vaan hengareita mihin laittaa laps... Eikun siis vaatteet kuivumaan. Ja se vesi on sen paskan lääke tänään, siellä altaassa, suihkussa, saunalla.. Kuten se oli ennenkin.

Jokaista ötökkääkään tarvitse pelätä. Eikä bakteereita ja likaa.
Kakarani on kontannut viimeksi eilen pitkin kärkkäisen lattioita, mutustanut jotain pullankänttyä kirpputorin kahvilassa, nukkunut pikapäikkärit (alle 15min) autossa. Vaippaa vaihdettiin juuri ja juuri koossapysyvällä hoitoalustalla kärkkäisen invavessassa kun lahopää mami ja pari höperöä isäukkoa unohtivat täyttää hoitolaukkuun vaipat. Sosepussi ja imuke jäivät kotiin, joten eilen mentiin sillä mitä s-marketista välipalaksi löytyi; pasteijalla.
Lapseni ei siitä hyvästä ainakaan vielä ole osoittanut kuolemantaudin merkkejä. Vaatteet likaantuivat konttamisesta, ja ne laitettiin pyykkiin. Muutoin terveehkö lapsi on nyt nukkunut 11 tuntia, joten oletettavasti mamilla on tässä vielä tunti aikaa tämän kirjoituksen jälkeen ihan vaan juoda se lämmin kuppi kahvia tai ihan rauhassa verrytellä selkälihaksia ennen tulevan päivän koitoksia.

Poika

Pari kirjoitusta taaksepäin päätin, etten tilannetta sen kummemmin avaa julkisesti, vaan jokainen jonka tarvitsee tilanteesta jotain tietää, voi tulla ihan itse kysymään.
Nyt siskoni toimien takia päädyin kuitenkin toisenlaiseen ratkaisuun; Poika on muuttanut pois ja siskoni päätti poistaa meidän koko poppoon facebookista. Tilanne ehkä vaatii kuitenkin siis avaamista, ne huhut siipien katkaisemista ennenkuin lähtevät laukalle..

Poika päätti silloin taannoin karata meiltä, ja valitti sitten koti-ikäväänsä. Hain karkaamisen jälkeen Pojan kriisipäivystyksestä kotiin. Oma suunnitelmani oli, minkä hänellekin kerroin, että jatketaan sitä tietä mitä ollaan kuljettu, kevääseen asti ja katsotaan sitten siinä kohtaa että mikä on tilanne. Käydään terapiassa. Että pidennetään kotonakäyntejä yövierailuiksi ja katsotaan että ne lähtevät menemään hyvin, mutta että koulu täytyy sujua. Jos sitten kesällä vaikka kesälomaa siellä vanhempien luona.
Meille kuitenkin annettiin ohjeeksi että Poikaa ei saa pakottaa kouluun, koska siellä saattaa olla kiusaamista meneillään. Opettaja ja oppilaat vakuuttelivat että ei ole, Poikakin sanoi aluksi että ei ole, mutta muutti kertomustaan sitten huomatessaan että siitä oli se hyöty, ettei häntä kouluun pakoteta.

Hän oli koulusta pois 2 viikkoa ja tiukassa valvonnassa, 24/7, kohonneen itsemurhariskin vuoksi. Vahdimme siis aikuisten voimin poikaa, mutta kielsin mm. pleikkarin pelaamisen ja kännykkäpelaamisen koska hän kieltäytyi tekemästä läksyjä joita opettaja antoi. Lukeminen ja omat lelut saivat riittää virikkeeksi, mikä hänen mielestään tietysti oli tylsää. Puhelinta sai käyttää muuhun paitsi pelaamiseen ja pornon katseluun.

Sitten Poika pääsi osastojaksolle, omasta tahdostaan. Ja kotilomalle viikonloppuna, jolloin osasto käski hänet pakottaa kouluun perjantaina. Veimme, ja kyyti oli valmiina päivän päätyttyä poiskin, mutta hän oli karannut ilman päällysvaatteita pikkupakkaseen ja ilmoittanut opettajalle lähtevänsä käymään vessassa eikä enää palannut koululle vaan lähti menemään.
Taas rattaat pyörimään, poika löytyi tuntikausien päästä tien laidasta kylmissään apua huutelemassa. Menin kriisipäivystykseen ja hain pojan meille, omasta tahdostaan. Lähdin käymään kaupassa, koska poika pyysi omenamehua ja viinirypäleitä. Sillä aikaa tilanne oli kärjistynyt, hän uhkaili sitten miehiä että vetää heitä turpaan, lyö, hakkaa ja vahingoittaa muillakin tavoilla.
Sanoin että en pysty jäämään tänne pojan kanssa Peikon lähtiessä töihin, vaan soitin sähikäisen paikalle ja kävimme viemässä pojan osastolle viikonlopun viettoon.
Sen jälkeen poika ei halunnut minua enää nähdä, enkä siis ole useisiin viikkoihin häntä nähnyt.

Hän ilmoitti osastolla että tappaa itsensä jos joutuu kanssani juttelemaan. Hän ilmoitti että hänelle on juotettu meillä viinaa. (On saanut alkoholitonta olutta, inkivääriolutta, alkoholitonta viiniä ja alkoholitonta kuoharia kyllä maistaa.) Kertoi että hänellä on meillä piilopullo viiniä mistä hän naukkailee vessassa käydessään. Ja että meillä harrastetaan seksiä joka yö niin kovaan ääneen ettei hän saa nukuttua. (Oma unirytminihän oli että nukkumaan klo 21, herätys 04. Kipuni, edelleen, estävät kovin virkeän seksielämän.) Lisäksi hän pelkää jatkuvasti että toinen miehistä kilahtaa päästään ja ampuu meidät. (Miehet eivät koskaan riitele, minä olen se joka täällä riitelee jos joku.) Ja että hänen mielestään olemme pettäneet Peikon ottamalla tähän toisenkin miehen.

Muitakin valheita ilmeisesti on tullut. Hän ei kuitenkaan kokenut meillä olevansa enää turvassa. Myönsi osan valheista kuitenkin äidilleen valheiksi. Kieltäytyi sosiaalitoimelle, osastohenkilökunnalle, vanhemmilleen ja lääkäreille kertomasta että miksi ei halua puhua kanssamme.

Koska 12-vuotiasta kuunnellaan, (ei jää kuunteluksi vaan tosiaan 12-vuotias saa nykyään ihan itse päättää tapaako huoltajaansa ja missä asuu.. meneekö kouluun yms.) niin tosiaan pojan siirtoa muualle alettiin miettiä. Suosittelin massiivisten psyykkisten ongelmien sekä sisarusten turvaamisen, sekä biologisen äitinsä jaksamisen turvaamisen vuoksi sijoitusta lastensuojelulaitokseen josta sitten kävisi niillä kotilomilla hallitusti, enkä katsonut että siirto samantien paikkaan jossa on vuosia sitten jo ongelmia ilmennyt ja uudet ongelmat päälle... Kouvolassa asuessaan poika sai dissosiatiivisen persoonallisuushäiriön diagnoosin, joka hänen äitinsä mielestä oli väärä. Äitinsä ilmoitti että pakko olla asperger, sillä sitä on epäilty jo vuosia ja vahvisteltu jollain fyysisillä testeillä, ja että hoitohenkilökunta on väärässä, dissosiatiiviseen persoonallisuushäiriöön ei ole viitteitä. Lääkäri selitti sitten minun kuulteni Pojan äidille että aspergeria ei voi olla, koska blaablaa. Joten käsittääkseni dissosiatiivinen häiriö on se, mikä hoidettavaksi nyt sitten jää.

Poika muutti takaisin biologisille vanhemmilleen eilen. Keskustelimme sisareni kanssa tilanteesta, ja sanoin mitä olen sanonut aiemminkin: Poika valehtelee, ja olisi tärkeintä saada hänelle ymmärrys että näin vakavista asioista ei voi valehdella. Että valehtelu on oikeasti väärin, viis motiiveista. Ja että syy-seuraus-suhde olisi tärkeää saada ymmärretyksi.
Mutta hänet nyt palkittiin valehtelusta, sillä hän pääsi kotiin, meitä ei tarvinnut enää kohdata ja setviä niitä valheita joiden seurauksia me sitten kannamme niskoissamme. Puhelimet ja pleikkarit on näppien ulottivilla täysin vapaasti ja yhtään ainoaa seuraamusta ei negatiivisessa mielessä asiasta seurannut, jos ei lasketa sitä että poika ei meille enää ole tervetullut. Minä suojelen nyt omaa perhettäni, tänne ei lisää valheita tarvitse tulla keksimään lastensuojelulle kerrottavaksi.
Poikahan päätti tosiaan että me emme voi mennä jouluna, kuten oli suunniteltu, heille käymään. Hänhän tappaa itsensä jos joutuu minun kanssani tekemisiin. Eli minusta kun siinä asiassa ei pitäisi lapselta kysyä, vaan lapsen olisi asiat aina kohdattava, selvitettävä..
Äitinsä kuitenkin ilmeisesti uskoo jossain määrin pojan puheita, koska ei ole antanut enää näiden episodien aikana muiden pojan sisarusten käydä meillä kylässä. Vanhin sai tulla kun oli Mummonsa seurana. Muutoin on kieltänyt vierailut. Kun kysyin miksi, hän vastasi että "en muista".
Kerroin että se antaa meille kuvan että kun poika selvisi seuraamuksetta, sisarukset eivät saa tulla käymään, niin kertoohan se meille mitä siellä perheessä todellisuudessa sitten ajatellaan.

Hän sitten kirjoitti fb-päivityksen että poika on kotona ja saa nyt viimein apua jota tarvitsee. Päivitys loukkasi minua, ja se loukkasi Peikkoa. Se loukkasi myös Pörröä; täällä on tehty Pojan eteen melko uskomattomia järjestelyjä.. Jotta häntä on saatu kuskattua arviointijaksolla useita kuukausia viikottain, on mm. työvuoroja muutettu, asiakkaiden siivousaikoja siirrelty ja omia menoja uudelleenjärjestelty viime keväästä tähän syksyyn. Jokainen on tehnyt kaikkensa, että saimme sen dissosiatiivisen persoonallisuushäiriön diagnoosin, pääsimme jonoon terapiaan yms. Ja tuo sisareni päivitys vesitti kaiken, että täällä ei ole mitään apua annettu.
Kommentoin päivitykseen että ihan niin ei mielestäni asia ole, ja Peikko ja Pörrökin kertoivat omaa kantaansa asiaan. Siskoni väitti minun kommentoineen vittumaisesti ja että hän ei jaksa asiasta jauhaa. Ilmoitin että olkoon tilanne näin, peikkokin ilmoitti että olkoon näin.
Pari tuntia myöhemmin siskoltani tuli viesti että hän on poistanut meidän porukan facebookista koska ei jaksa asiaa setviä siellä.

No mutta. Kun siskollani tai hänen lapsillaan on ollut leikkauksia, terveydellisiä ongelmia jne, olen aina saanut niistä tiedon facebookin kautta. Pörrön kummipoika, siskoni nuorin poika, on sellainen jolla on fyysisiä terveydellisiä ongelmia ollut paljonkin. Pörrö mietti samaa kuin minä: "Nythän mie en näe facest ollenkaan niiden kuulumisia. Ku sieltähän mie oon saanut tähänki mennes ne tietää vaikka oon pyytäny soittaa tai laittaa viestiä et miten on menny esim. leikkaukset ja sit on facest saanu kuitenkin lukee niinku kaikki muutkin.. Kuiteen aina ressannu ja nukkunu huonost ku ollut jotain yllättävää tai leikkauksia. Et kylhän se toi vaikuttaa siihenki tuo siskos tempaus. Ja mie oon kuiteen yrittäny tehä parhaani täs kummisetän roolis vaikka aika kaukana asunkin."
Ehdotin hänelle että kertoo tämän siskolleni ääneen, josko siskolle vaikka tulisi järkeä päähän.
"No sille on kyl ihan turha mitään sanoa, Se nyt kokee tuonki vaan jonain hyökkäyksenä."

Valitettavasti Sisareni ei tosiaan näe oman toimintansa vaikutuksia muihin. Kun pyysin häntä avaamaan asian suhteen silmänsä, hän ilmoitti ettei facebook ole koko elämä ja että minun on turha Pojan kautta turha kostaa yhtään mitään ja että sillä ei ole mitään väliä mitä ulkopuoliset ajattelevat.
Kysyin että mitä tässä ollaan kostamassa, mutta hän ei vastannut enää.

Ikävää, että hän ei tosiaan näe oman toimintansa vaikutuksia, ei lastensa elämään, mutta ei myöskään oman ydinperheensä ulkopuolisten elämään. Vaikka hänen mukaansa ulkopuolisten mielipiteillä ei ole väliä, niin kun asun itse täällä 180km päässä heistä, niin minä koen että sillä on väliä, mitä esim. asiakkaat joiden luona työskentelen, kuulevat ja näkevät asiasta. Se, että en pojan ongelmista kertonut juurikaan hänen täällä ollessaan, ei vie sitä faktaa pois että juorut kulkevat, ja en tällä hetkellä kykene edes hahmottamaan että kenelle kaikille poika on puhunut valheitaan. Rajottuvatko ne hoitohenkilökuntaan vai onko kenties puhunut kavereilleenkin? Uskovatko kaverien vanhemmat sellaisia asioita meistä? Tietääkö kukaan heistä että pojalla on psykiatrian hoitosuhde ollut koko ajan? Tietävätkö he, että meillä elettiin normaalia arkea eikä pidetty orgioita joissa lapselle juotetaan viinaa? En kertonut edes koskaan, miksi poika meille siirtyi. Lähimmät tietävät, kauemmaisille kerrottiin vain että hänellä oli sisarustensa kanssa ongelmia. En tiedä ajatteliko kukaan loppuun asti, että jos kuusilapsisesta perheestä otetaan yksi ja siirretään muualle vanhempien päätöksellä (lastensuojelun asiakkuutta ei ollut missään vaiheessa) niin tilanne on vähän jotain muuta kuin pientä riitaa..  Siellä kotioloissa on ollut ongelmia joiden takia mm. toinen vanhemmista on käynyt läpi raskaan oikeusprosessin pojan kertomien valheiden seurauksena. Silti, SILTI sen valehtelun annettiin taas kerran mennä seuraamuksetta läpi.

Asiasta en halua keskustelua, ellei se liity lastensuojelun / lastenpsykiatrian puolen yleisiin käytäntöihin ja ongelmakohtiin. Sisareni perhe-elämää en ole halunnut aiemmin avata, en hänen kolarinsa enkä muiden asioiden tiimoilta, olen sitä mieltä että halukkaat voivat häneltä itseltään kysyä. Näin ollen en halua sitä vieläkään tämän enempää käsitellä. Lähellä olleet tietävät kyllä tilanteista. En myöskään tule tämän enempää ruotimaan Pojan tilannetta. Jos joku kokee että haluaa tietää enemmän oirehdinnasta, suosittelen vierailemaan osoitteessa Disso.fi. Sivut ovat olleet auki vasta vähän aikaa, mutta ovat mielestäni erittäin hyödylliset ja kattavat.

2017

Kuten sanoinkin jo aiemmin instagramin puolella, vuosi 2017 on ollut tähän astisen "aikuisen" elämäni rankin vuosi. On tapahtunut hyvin paljon sellaista, mikä on vaatinut aika paljon reagointia, fyysistä sekä tunnepuolen asioita.
En ole kirjoittanut vuoden aikana kovinkaan paljoa, sillä minusta on tuntunut ettei ole aikaa, ei ole sanoja, ei ole mitään keinoa kertoa asioista, sillä on ollut niitä asioita jotka koskevat muita, netin ulottumattomissa eläviä ihmisiä, kuten isoäitiäni.

Alkuvuodesta oli sopeutuminen siihen ajatukseen että meille tosiaan muutti teinipoika, ja minun piti yhtäkkiä pystymetsästä ymmärtää wilma-järjestelmää, kouluasioita ja tuhansia pieniä asioita mitä lapsen kasvattamisessa vaaditaan. Ja lopulta hankalin asia on se yhteiskunta, johon se pieni ihminen piti saada asettumaan. En minä ymmärrä sitä itsekään, miten minulta voidaan vaatia että kasvattaisin jonkun muun ymmärtämään sitä miten kuuluu toimia..

Isoäitini sai loppuvuodesta aivoinfarktin. Toipuu siitä hyvin, kyllä. Mutta asiat ovat olleet läpi vuoden melko hankalia, eivät toki isoäitini takia, vaan sukulaisten järjettömien vaatimusten ja kännäyksen.

Oma terveyteni on reistaillut aika reilusti. Olen ollut kipeämpi kuin koskaan.
Enkä tarkoita tässä pientä lenssua tai muuta, vaan siis puhutaan kipupotilaan kivuista. Toisaalta, olen myös saanut diagnooseja! Lonkkakipuni uskottiin pitkään jatkuvan kulumasta. Kieltämättä lääkärin ilme oli melko korvaamaton kun kuvat tulivat ja kulumaa ei tästä elopainosta huolimatta ollut. Sitten laiteltiin reumalääkärille, muutamat magneettikuvat ja viimein sitten vielä varjoainekuvat, ja paljastui että lonkkani on täynnä rustokasvaimia, jotka estävät siis fyysisesti minua liikuttamasta lonkkaa mm. sisäkierron suhteen sekä menemästä kyykkyyn jne. Eli liikuntakykyni on tosiaan rajoittunutta melko lailla.

Aloitin loppuvuodesta uuden työn, tosin pääsin myös ammatillisen kuntoutuksen arviointiin, joka alkoikin menneellä viikolla. Työterveyslääkäri oli sitä mieltä jo viime vuoden lopulla etten tule enää siivoushommiin pystymään, ja siltähän se kovasti näyttää. Tuo taipuminen on haastavaa ja sitten tietysti vielä päälle se, että ranteeni eivät tykkää työskentelystä.

Olin myös nutrilett-painonhallintaryhmässä, erittäin niukkaenergisellä dieetillä, 6 viikkoa. Tarkoitus oli jatkaa pidempään, ainakin kolmella viikolla, mutta minulle kävi jotain, jonka takia en pysty enediä jatkamaan enää tänä vuonna, enkä oikeastaan seuraavan vuoden aikanakaan. Siitä lisää sitten vuoden alkupuoliskolla. Sama tila estää tiettyjen särkylääkkeiden syönnin, joten kivut ovat haastavia tällä hetkellä, jos ajatellaan ihan arjessa selviytymistäkin.
Ened auttoi kuitenkin löytämään tasapainoa ja ruokarytmitystä. Siitä kiinnipitäminen on sitten täysin omasta päästä kiinni, mikä on osittain myös haasteellista. Kun olisi niin helppo vaan ajatella että vitunko väliä, ei minulla ole väliä.. Mutta tiedänhän minä, esimerkilläni on väliä. Kropallani on väliä. Pääni sisäisellä elämällä on väliä!

Alkuvuosi meni erään sähikäisen pyöriessä kuvioissa enemmänkin. Nykyisin vähemmän, koska olen paska ystävä, eikä minulla ole hänelle aikaa kuin hyvin pienissä erissä, pienissä määrin. Tiedän, että suhteemme vaatisi enemmän, rauhallisempaa, mutta kun. Tämä nyt on mitä on. Aina ei voi valita.
Silmiini osui kirjoitus kaksoisliekistä. Tulin aiheesta lukeneeksi enemmänkin. Lyhyesti:

"Kaksoisliekki on puolikkaasi. Kehityksen tietyssä kohdassa jokainen sielu jakautuu feminiini- ja maskuliinienergiaan ja alkaa oppia kahta eri polkua pitkin. Voisit olettaa, että kaksoisliekkisi on hyvin samanlainen kuin sinä, mutta näin ei ole. Nämä kaksi oppivat hyvin eri suunnissa, joten lopullisen jälleentapaamisen tapahtuessa kumpikin saa kaiken opitun. Ne täydentävät toisiaan." 

Ja siltä se tosiaan tuntuu, tuo sähikäinen on kaksoisliekkini. Aluksi tuntui hyvin hämmentävältä, mutta nykyään tuntuu helpottavalta; kaikelle on selitys, se pitää vaan maailmasta löytää. Ja tässä kohtaa selityskin tarjoili itse itsensä, eikä sitä tarvinnut kaivella..
Mutta siinä missä se on palkitsevaakin, se on myös kuluttavaa. Jatkuva huoli toisesta ihmisestä, jatkuva stressi. Eikä siihen oikeasti auta että "älä huolehdi". Kannan hänestä huolta enemmän kuin keskimäärin sukulaisistani. Kannan hänen henkisestä jaksamisestaan huolta päivittäisellä tasolla.
Toisaalta, hänen seurassaan tuntuu siltä että hetkellisesti kaikki on ok. Tuntuu että saan hengitettyä paremmin, ja hetkellisesti kaikki on hyvin.

Sitten on toki tämä polyamoria-kuvio. Tuntuu olevan suuri ongelma ja kaiken määrittelevä elämäntapa.. Mutta toki vain ulkopuolisten silmissä. Oma perhe-elämä ei nyt oikeastaan eroa normaalista parisuhteesta juurikaan. Mitään haastavaa tilanteessa ei ole, miehet tulevat keskenään toimeen vallan loistavasti, nalkutuksen määrä on osaltani vakio, että joku voisi imuroida, joku voisi kastella kukat. Siinäpä se.
Kuitenkin Pantterin tuleminen osaksi perhettä on sujunut kivuttomasti kaikkien osalta. Tottakai on omia haasteitaan kestää pieruhuumorin määrän triplaantuminen, testosteronin määrän kasvu ja kaikki muut kivat pienet asiat talossa, mutta.. Bonukset ovat tuntuvat.
Julkisuuteen lähdin asian kanssa siksi, että minua ärsytti suunnattomasti ihmisten asenteet polyamoriaa kohtaan. Oikeasti: sillä ei ole väliä kuka rakastaa ja ketä rakastaa, missä rakastaa ja miten, jos muita ei satuta. Ja ihan oikeasti; SINÄ et tarvitse terapiaa siksi, että minä rakastan useampaa miestä ja päätän olla pettämättä ketään ja pitää heidät molemmat kumppaninani..

On silti mahtunut paljon mukaan sitäkin, mikä lisää riittämättömyyden tunnettani. En ole aina kyennyt näkemään Peikon tarpeita ja toisinaan tuntuukin siltä, että pitäisi tehdä enemmän, antaa enemmän.. Ongelma vaan on siinä, ettei ole mistä antaa. Ei ole mitä voisi tehdä. Kaikki tuntuu menevän perusarjesta selviämiseen, ei ole mihinkään ylimääräiseen enää voimia.
Pantterin suhteen tietysti samat fiilikset, eikä se ole helpottanut, että näen kuinka paljon hän ex-vaimoaan välillä kaipaa. Ja jos vain jäisikin siihen, kaipaukseen ja ikävöintiin. Mutta kun puolet vuodesta on kulunut siten, että olen jatkuvan syynin alla; kelpaanko hänen tilalleen vai päättääkö Pantteri kuitenkin palata entiseen elämäänsä. Riitänkö minä kumppaniksi? Kykenenkö minä antamaan kaiken sen, mitä tarvitaan? Kykenenkö tukemaan tarpeeksi kaikessa, muutoksessa, arjessa jne? Kykenenkö antamaan rakkautta tarpeeksi? Vai olenko kuitenkin riittämätön, tulenko menettämään taas kerran ihmisen jota rakastan, koska olen mitä olen?
Ja ei, tämä ei ole puhtaasti teoreettista pohdintaa. Se on sitä, mikä kuluttaa, kun itkee silmät päästään portailla ulkona kun toinen pakkaa tavaroitaan ja on valmis kävelemään pois. Se on sitä kun yrittää pystyä olemaan parempi kuin onkaan, ja kertoo että olen olemassa tässä, vierellä, joka tapauksessa, vaikka hän mitä päättäisi. Että olen ystävänä tässä aina, koska rakastan, ja tuen, vaikka hän kokisi että jossain olisi parempi jonkun muun kanssa, ilman minua..
Ne hetket eivät ole niitä mukavia.

Koen itseni petetyksi tietyllä tapaa erään perheenjäsenen / sukulaisen taholta myöskin.. Loppuvuodesta oli sellainen episodi, että perhe-elämä on ollut melkoisen tutkistelun alla, ja tulee sitä olemaan vielä pitkään. Minusta ja perheestämme on kerrottu sellaisia valheita, että niitä on mahdoton antaa anteeksi. Petos on ollut nöyryyttävä, ja tiedän sillä olevan kauaskantoisia seurauksia. Siitä tulen ehkä kertomaan joskus, jos tilanteet sen sallivat. Toistaiseksi en voi analysoida asiaa enempää. Sen verran valotan, että on erittäin surullista, että ihmiset, ammatikseen psyykkisesti sairaiden ihmisten kanssa työskentelevät sellaiset, uskovat sokeasti valheita koska eivät näe ilmiselviä syitä valehtelulle. (Huomionhaku, mustamaalauksen tarpeen motiivit...)

Otin myös piraattipuodin postitukset hoitaakseni. Siinä sitä sitten onkin kerrakseen. Hallittua kaaosta talossa, KonMarista ei tietoakaan taas. Joten sekin kuormittaa, kun ei langat ole kaikki käsissä. Olen niitä loppuvuodesta yrittänyt haroa enemmänkin käsiini, mutta mutta... Ehkä ne siitä vielä kasaantuvat ja punoutuvat joksikin nätiksi.

Tässä oikeastaan murto-osa kuulumisista, mutta jonkinlainen yhteenveto kuitenkin tämänhetkisestä tilanteesta. En tiedä missä merkeissä ensi vuosi tulee alkamaan, mutta tämä vuosi loppuu hyvin ristiriitaisissa merkeissä. Tunnepuolen tila on aivan täysin sekaisin, koska en tule ymmärtämään tuota petosta, en tule ymmärtämään ihmisten käsitystä moraalista. En ymmärrä miksi maailma toimii kuten toimii. En ymmärrä miksi ihmiset ovat niin läpimätiä paskoja toisilleen nykyään. Missä on kunnioitus? Missä on maalaisjärki? Missä on kaikki se rakkaus mitä meillä pitäisi olla maailmassa?

Vuoteen on mahtunut siis positiivisiakin asioita, jos se ei rivien välistä käy ilmi. Negatiivisia ja kuormittavia on tosiaan vaan ollut aika paljon enemmän kuin aiemmin. Ja ne ovat isompia. Sellaisia, joista selviäminen on epävarmaa. Sellaisia, joista ei voi selvitä kaikista. Ja sellaisia, joihin täytyy vain sopeutua.

Vegaanihaaste

Tammikuu on vegaanihaasteen aikaa. Huomasin jo syksyllä facebookissa mainostettavan tapahtumaa, ja klikkasin kiinnostuneeni. Nyt sitten varmistin muutamia päiviä sitten että otan osaa. Täyttä vegaania minusta ei tule tämänkään ansiosta, ja toisaalta, kasvissyöjäksi olisi suhteellisen helppo ryhtyä.. Mutta ne maitotuotteet ja munat, niiden kanssa tässä vielä ongelmissa ollaan! Ainakin mies manasi jo kahvimaidon kanssa että tuo lidlin makeuttamaton soya ei sovi hänen hienostuneille nystyröillensä, seuraavaksi siis jotain muuta.

Eilen kävin kaupassa ja olin siellä suorastaan hukassa. Löysin linssejä, mutta en tiennyt pitääkö niitä ostaa kuivattuna vai säilöttynä, ja vegaanituutoriani ajattelin asialla riivata vasta myöhemmin, joten ostin molempia. Kai tässä kerkeää kuukaudessa kokeilla molempia. Soijajugurtit ja vanukkaat ovat entuudestaan tuttuja, ja kasviksia käytetään meillä paljon, joskaan ei tarpeeksi. Eli sinällään kasvisruoka ei ole tosiaan uusi juttu, mutta vegaaninen ruoka sitten onkin. Joskus tein jollekin vegaanibändille jotain sapuskaa, muttamutta.. Siitä on vuosia.

Poitsu lähti kouluun ensimmäistä kertaa meiltä, ihan hyvillä mielin. Kuskasin sen tuolla jääkaapilla jota autoksikin on tituleerattu. Sisätilalämmitin olisi poikaa, mutta unohdin selvittää että löytyykö töpselille paikka. Jos ei, niin enemmän vain vaatetta niskaan.

Uuden vuoden lupauksia pitäisi tehdä. Minä en osaa oikein tehdä, tai pukea sanoiksi ainakaan. Yritän toki sitä ja tätä ja tuota, mutta yritetty on aina. Ehkä oman kropan haasteet ovat saaneet luopumaan lupauksista; niillä mennään mitä kyetään. On turha luvata lisäävänsä liikuntaa, kun nyt jo liikutaan se mitä pystytään. Paljoa se ei ole, mutta jotain. On turha luvata syövänsä säännöllisemmin, sillä niillä mennään mitä kyetään. Syödään kun pystytään. Sen olen luvannut toki jossain määrin että säännöllisesti sitä ruokaa tehdään, kun kerran poitsu nyt meillä asuu. Ongelmana on sitten se, että kun itse pitäisi sitä ruokaa suuhun laittaa, niin.. Huokaus. Parempi olla lupaamatta.

En lupaa myöskään kohdella läheisiäni paremmin. Minua on kohdeltu aika paskasti viime vuosina, joten en näe oikeastaan syytä miksi omaa käytöstäni muuttaisin. Jos jotain, niin vielä itsekkäämpään suuntaan. 

Ah! Itseasiassa teinkin jonkunasteisien lupauksen; päätin tuossa taannoin erään tamperelaisystävättäreni vieraillessa joulun alla, että en aio kuunnella enää kritiikkiä elämästäni. En aio toki työntää päätäni pensaaseen, mutta se, kenen kanssa vietän aikaa, määrittää kuitenkin aika pitkälti sen ajan, miten se kuluu. Eli vietän tästä eteenpäin enemmän aikaa niiden seurassa joiden kanssa viihdyn, ja joiden kanssa on mukavaa, ja vähemmän niiden henkilöiden kanssa jotka toistuvasti saavat minut tuntemaan oloni alempiarvoiseksi, kyseenalaistavat mielenterveyteni, kykyni toimia sijaisvanhempana, musiikkimakuni ja käytökseni. Heille perseilen tulevaisuudessakin, ja tulen järkyttämään varmasti käytökselläni. Erona on kuitenkin se, etten enää jaksa selittää itsestäänselviä asioita ennenkuin pakon edessä.

Mutta nyt sitten sen vegaanihaasteen kimppuun. Tämän päivän menussa oli joku tomaatti-cashew-pasta..

Vegaanihaasteeseen osallistuva saa siis uutiskirjeen päivittäin. Ja halutessaan siis oman tutorin. Joka viikolle tulee ostoslista ja siihen pohjautuvat reseptit kolahtavat mailiin päivittäin. Jälkiruokineen. Eli valmiiksi mietitty konsepti ilmaiseksi, kyllä kiitos. Suosittelen.
Jos joku lukijoista muuten osallistuu myös, kuulisin mielelläni kokemuksia...


Niinjuu. Ja tammikuu on toki myös sokerivieroituksen aikaa. Eli lisättyä sokeria ei nautita (no, ei kyllä nautita yleensäkään.....) eikä karkkia, leivonnaisia jne juurikaan. Kumpi lienee käy vaikeammaksi, vegaanius vai sokerittomuus?