Lapsiarki

En koskaan lakkaa ihmettelemästä, miten jotkut saavat äitiydestä niin vaikeaa. Marttyyrikruunu kiiltää päivä päivältä. Sen lapsen kanssa ei vaan pääse minnekään. Omaa aikaa ei enää ole, elämä on loppu. Mies on tyhmä eikä ymmärrä.

Missä hiton kohtaa maailmasta tuli niin hankala että kaikkien pitäisi osata lukea ajatuksia, ja pelisääntöjä ei voi laatia ENNEN lapsen hommaamista?
Itse tein tosiaan, kuten olen monta kertaa sanonut eri yhteyksissä, selväksi kummallekin miehelle että jos lapsi joskus tulee, oli se sitten biologisesti tai vaikka thaimaasta adoptoitu, niin minä en ala pullantuoksuiseks kotirouvaksi täyspäiväisesti. Että herrat on hyvät ja jakaa hoitovastuun.

Ja nyt sitten se newsflash; molemmat miehet todellakin jakavat hoitovastuun. Voin mennä kauppaan yksin jos haluan. Voin mennä kahville yksin jos haluan. Ja kas vain, mä voin mennä kahville sen lapsen kanssa. Kovin moni kahvimesta ei tässä lähimmän 100km säteellä kyllä ole meidän neidiltä mitään raivareita saanut kuulla, päinvastoin. Miksi se terve, täyspäinen lapsi kiukuttelisi jos sillä on aikuisen ihmisen huomio, nestettä, ruokaa ja katseltavaa? Hampaita (niitä on jo 8!) ollaan kyllä kiukuttu, mutta sitten ollaan yleensä niihin aikoihin jätettykin ulkona kahvittelu vähän vähemmälle. Ja kun se lapsi on tottunut mukana kulkemaan, se kulkee ihan hyvin.
Abc:lläkin osaa kontata ihan itse leikkipaikalta karkkihyllylle.....

Onko se sitten enemmän luonnekysymys, ikäkysymys vai elämänasenne? En minä ymmärrä miten lapsiin elämä voi pysähtyä. Onko se elämä sitten pelkkää ryyppäystä ja biletystä? Miten ne ennen hoitivat lapsikatraan, lehmien lypsyn, sikojen ruokinnan tai kanalassa käynnit, ruuanlaiton paljon "alkeellisimmin" menetelmin? Siivoukset kontallaan kuuraten? Kaikki siinä lasten kanssa. Ja kas vain, lapset oppivat kotiaskareita. Nyt sitten tarvitseekin vanhempien ottaa jo verkkokurssia "kuinka opetat 15-vuotiaan lapsesi osallistumaan kotitöihin". Vai olisiko kuitenkin lopulta vähän helpompaa kun se kakara saisi pienestä pitäen luututa sillä mikrokuituliinalla pöydän jalkaa jos sattuu huvittamaan? Lappaa niitä astioita koneesta pois, lattialle, auttaakseen? Tai touhottaa imurin kanssa tärkeänä keskellä lattiaa? Kuinka moni äiti repii tänäänkin hermonsa kun "ei saa siivota rauhassa että saisi sitten viettää lapsen kanssa laatuaikaa puhtaassa kodissa".... Se lapsen laatuaika on aika usein ihan vaan kotihommia. Ja kyllä, menee minultakin epätoivon kanssa aikaa kun ei täällä ikinä ole "valmista" ja "siistiä". Huokailen että kunhan saisin vaikka 2 päivää että saisin kaiken järjesteltyä.
Ja sitten istun alas ja katson kun lapseni löytää kirpparikasasta domino-nappulat, kikattaa niille ja levittää jokaiseen olohuoneen koloon minkä keksii.
No, Dominot eivät mene sitten ensi viikolla kirpparille. Kikattakoon jatkossakin.

Olen ottanut muutaman "metodin" itselleni ohjenuoraksi.
Lapseni on tyttö, ja kohtelen häntä sukupuolineutraalin sijaan tyttönä. Tyttönä joka saa leikkiä nukeilla, mutta myös huutaa "WOU!" kun näkee ison rekan. Mutta en koskaan sano että hänen pitää tehdä jotain koska hän on tyttö. Paitsi mieluiten pissiä istuvilteen, mitä muuten suosittelen pojillekin... Enkä koskaan sano että hän ei pysty asioihin koska on liian nuori, tyttö, kömpelö tai pieni. Sen sijaan sanon että "vaatii vähän harjoittelua että opit tuon täysin". Ja sekin tulee ihan siitä että neiti 1v turhautuu aika helposti asioista. Kuten siitä että pääsee kiipeämään aika hyvin minne vaan, mutta kun alas on yli käsivarren mittainen matka, alkaa huuto. Eli ei, hän ei päättömästi hypi sohvalta tai sängyltä alas tiputtuaan pari kertaa pää edellä. 
Ja tämän viimeisimmän opin eräältä isä-ihmiseltä, jonka tuttavat hämmentyivät kun hänen poikansa vaihtoi pyöränrengasta. Jep: lapselle voi sanoa "tehdään yhdessä" ja oikeasti tehdä yhdessä eikä vaan päsmäröidä julmasti päälle. Lapselle voi sanoa "tee vain, olen vieressä ja voit kysyä neuvoa jos tarvitset".

Mutta joka päivä tuo internet sattuu sieluun. Tai no, facebook. Enemmän ja enemmän menetän toivoani ihmiskunnan suhteen. Ei se vanhemmuus ihan oikeasti ole sitä että tarvitsee suorittaa mitään ihme kuvioita. Ei sen lapsen tarvitse saada tuhatta harrastusta, tehköön mitä kiinnostaa. Ja kyllä se kiinnostus tulee luonnostaan johonkin asiaan kun annetaan sen pienen villemarian ihan vaan tehdä.

Ja se lapsi ei inhoa sadetta yleensä. Se opitaan aikuiselta että "ei viitsitä mennä ulos kun sataa". ja on kylmä. ja liikaa aurinkoa. Jos opetettaisikin sen oman vinkunan ja asenteen sijaan myrskybongareiden tunnuslausetta "Hyvä sää on makuasia" ja annettaisiin niiden lasten tanssia sateessa ja loiskuttaa. Onhan noita pesukoneita, vaatteita ja vaikka vaan hengareita mihin laittaa laps... Eikun siis vaatteet kuivumaan. Ja se vesi on sen paskan lääke tänään, siellä altaassa, suihkussa, saunalla.. Kuten se oli ennenkin.

Jokaista ötökkääkään tarvitse pelätä. Eikä bakteereita ja likaa.
Kakarani on kontannut viimeksi eilen pitkin kärkkäisen lattioita, mutustanut jotain pullankänttyä kirpputorin kahvilassa, nukkunut pikapäikkärit (alle 15min) autossa. Vaippaa vaihdettiin juuri ja juuri koossapysyvällä hoitoalustalla kärkkäisen invavessassa kun lahopää mami ja pari höperöä isäukkoa unohtivat täyttää hoitolaukkuun vaipat. Sosepussi ja imuke jäivät kotiin, joten eilen mentiin sillä mitä s-marketista välipalaksi löytyi; pasteijalla.
Lapseni ei siitä hyvästä ainakaan vielä ole osoittanut kuolemantaudin merkkejä. Vaatteet likaantuivat konttamisesta, ja ne laitettiin pyykkiin. Muutoin terveehkö lapsi on nyt nukkunut 11 tuntia, joten oletettavasti mamilla on tässä vielä tunti aikaa tämän kirjoituksen jälkeen ihan vaan juoda se lämmin kuppi kahvia tai ihan rauhassa verrytellä selkälihaksia ennen tulevan päivän koitoksia.