Liikkumisen ihanuus

Kaikkea sitä ihminen on kropalleen elämänsä aikana tehnyt.
Oma ongelmani oli se, että kukaan ei mahdollistanut liikuntaa silloin myöhäislapsuudessa ja teini-iässä. Ei ollut pyörää, ei salille pääsyä, ei mitään ryhmäliikuntajuttuja. Maailma oli kovin erilainen. Se mahdollisti ihan erilaisen itsensä laiminlyömisen silloin mitä nykyään. Nykyisin uhkana olisi varmaankin jäädä siihen television / muun ruutuajan ääreen ja olla liikkumatta.

Mutta vuosien laiminlyönnin jälkeen löysin kolmenkympin korvilla kuntosalin taas uudestaan. Ladyline oli tosiaan paikka johon olisin voinut muuttaa asumaan! Tuoksu, puhtaus, liikkumisen riemu. Ihan vain kuukausimaksun hinnalla! Täydellisyyttä. Päivässä meni helposti 2-4 tuntia liikkuessa. En olisi halunnut enää olla ilman.

Painonpudotuksesta en välittänyt tuon taivaallista, oli ihana vain tanssia, joogata, välillä treenata toki lihaksia ja yleiskuntoakin. Oli tuoksupalloja, flexibaria ja kaikenlaisia ihania laitteitakin.

Mutta. Sitten se selkä meni. Ja seuraavaksi ranteet. Sitten tuli jalkojen kivut ja parin vuoden tutkimusten jälkeen kipupolin kautta osaava reumalääkäri joka viimein kuunteli kun itkin että en enää kohta kykene kävelemään. Hän kuunteli ja ennenkaikkea kuuli kun sanoin että maksoin jo tosiaan personal trainerille että mikä hiivatti on kun en pääse enää mitenkäänpäin liikkumaan ja olemaan.
Hän löysi sitten lonkastani rustokasvaimet. Niistä piti päästä eroon loppuvuodesta 2017, mutta silloin havaittiin että olen raskaana. Sitten menikin synnytyksestä toipumiseen vuosi.
Nyt sitten kävin lääkärillä ja sain uuden lähetteen leikkauksen arviointiin. Sanoin tekeväni mitä vain, jotta pääsisin näistä kivuista ja rajotteista edes osittain eroon; jos se vaatii painonpudotusta niin minähän sitten olen vaikka pussikeittokuurilla tarpeen vaatiessa. Katsotaan mitä tuleman pitää sitten.. Laihdutusleikkauksiakin on vuosien saatossa minulle kaupiteltu, mutta siihen en ole suostunut, enkä suostu. Olen sitä mieltä että nykylääketieteen keinoin on löydettävä se keino jolla saan kroppani siihen kuntoon että pääsen liikkumaan.

Askelpituuteni on nykyisellään noin 20 senttiä. Kivut tulevat sitten puolen tunnin hipsutuskävelyn jälkeen, joten kovin kauas ei tämä kodin ulkoinen toimintasäde ilman autoa ylety. Kun laskee että puolessa tunnissa ottaa hitaita, 20 sentin askeleita, niin tietäähän siinä että koirat eivät jaksa, minä en jaksa, kukaan ei jaksa. Ihan paskaa. Terveisin ihminen joka iltalenkikseen vielä 7 vuotta sitten kävi kävellen tanskandogginsa kanssa iltakahvilla 13km suuntaansa.

Tämä sopeutuminen siihen, että en vain enää kykene nostamaan kahvakuulaa, en ottamaan askelia sivuille, hyvin vähän taakse saati minnekään eteenpäinkään, on ollut melko kivistä. Itkuja, turhautumista ja negatiivisuutta ihan perkeleesti, jos suoraan sanotaan. Tuntuu että ajatus kulkee kuin tervassa. Ei marjastamista, ei kunnolla sienestämistä, ei koirien kanssa päivittäisiä metsälenkkejä. Minusta tuntuu että elämästäni on murennettu kaikki iloa tuovat asiat pala kerrallaan. Seksikään ei huvita, kun tuntuu että siinäkin asennot ovat rajoitetut. Ja ei, eivät tämän hyllyvän vatsani ja mielikuvituksettomuuteen jumiutuneen mieleni takia, vaan näiden vääräsääristen koipieni lantioon yhdistävien kasvainten runtelemien lonkkien takia. Että naiset hoi, fiskarssit auki niille miehillenne jos vaan kroppa suo.

Luottolääkärini Jouko Leppänen sanoi yhden maagisen lauseen kuukausi taaksepäin; "Sinä kuitenkin kävelet".
Ja se on totta: minä kuitenkin kävelen. Sinnikkäästi kerran viikkoon vähän pitemmän lenkin. Satunnaisesti lähisalelle 900m (eli ajallisesti 45minuuttia..) ja kaupassakin ympäriinsä.
En parkkeeraa autoa kauimpaan parkkiin todellakaan, mutta käyn isoissa automarketeissa kaupassa n.kerran viikossa, sillä siellä lampsin sitten tunnin verran ostoksiani tehden. Kukaan ei kysy mitään jos hetkeksi istahdan prisman penkille, korkeintaan mulkoilevat että kettuako tuo läski tuossa läähättää, jättäisi keksit ja karkit vähemmälle.
Mutta nuo Leppäsen sanat avasivat kuitenkin taas pääni ajattelemaan että niin, minä tosiaan kykenen vielä johonkin, sillä kaikki eivät kykene. Minun tulisi nyt ihan oikeasti olla tyytyväinen siihen, että kaikkea ei ole viety, vaikka se siltä tuntuu synkimpinä hetkinä.

Mutta todellisuudessa olen kroppani kanssa täysin jumissa. Kaipaan niin kovin salille että itkettää. Aivot eivät enää toimi, mikään ei toimi. Olisi edes dvd mallia "Aerojumppaa Anne Pohtamon tahtiin", mutta kun ei. Lonkan liikkuvuus on niin rajoittunutta.

Olen vakaasti päättänyt että opetan lastani kyllä liikkumaan kaikin tavoin. Haluan hänen kokeilevan rajojaan, opetan rakastamaan luonnossa liikkumista ja kieppumaan telinevoimistelussa. Liekö sitä sellaista nyt edes sinällään tosiaan on kouluissakaan, mutta jotain kiipeilytelineitä edes leikkipuistoissa. Aion opettaa vanhoja leikkejä, polttopallot ja kirkonrotat. Opetan venyttelyn, tarpeellisen levon merkityksen. Kerron itsepuolustuslajeista, joukkuepeleistä, joogasta, pilateksesta, hiihtämisestä, luistelusta, juoksusta.. Annan hänen kokeilla rajojaan niin paljon kun vaan kykenen mahdollistamaan, ja annan hänen löytää oman lajinsa. Hän ei saa jäädä koululiikunnan varaan. Ei missään ikävaiheessa.

No mutta.. Ehkä se on vain oltava ja odotettava että saan edes osan kropastani kuntoon. Mutta kun en jaksaisi. En haluaisi. Mutta kun ne fyysiset rajoitteet ovat ihan oikeasti olemassa.
Toistaiseksi sitten on tapahduttava tämän salillä käymisen joko ajatuksissa tai vaikka Jehovan todistajien valtakunnansaleilla. Joku tosin kerkesi informoida että ei siellä kroppaansa terveeksi saa, vain ja ainoastaan mielensä kipeäksi. Jätetään siis sekin väliin...