Fit in?

 Aina toisinaan ihmettelen ihmisiä jotka ovat selkeästi jossain aivain muissa tilanteissa elämässään kuin missä heidän kuuluisi olla. On äitejä jotka ovat väsyneet äitiyteen. On isejä jotka on huijattu perhe-eloon. On ystäviä jotka roikkuvat kiinni menneessä, mutta todellisuudessa ovat kasvaneet täysin erilleen toisistaan. On ryhmiä, luokkia ja ryhmittymiä joissa olevia ihmisiä ei lopulta yhdistä mikään muu kuin että heille ei ole löydetty parempaakaan sijoituspaikkaa.

Eräs nuori naapurikaupungista sijoitettiin kotinsa ulkopuolelle laitokseen. jossa kaikki olivat päihteiden kanssa tekemisissä. Voidaan pohtia, onko se sitten hyvästä vai huonosta ylipäätään että huumausaineisiin sekaantuneita nuoria, kasvuiässä, otetaan nippu ja kokeillaan löytyykö yhteistä järkeä. Yleensä ei löydy. Mutta siellä on kuitenkin kaikki ne ammattilaiset jotka voisivat, teoriassa, osata hommansa ja auttaa. Oletetaan että kyseisessä yksikössä on 10 nuorta, joista 9 on sijoitettu sinne siksi että ei keksitä mitä muutakaan tehdään kun ovat alaikäisiä ja eivät haluakaan kyseisistä piireistä irti.. Ja sitten on se yksi, joka kohta on täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja hän haluaakin irti. Kauniissa maailmassa, idealistisen ihanassa, siellä olisi upeita ammattilaisia, ohjaajia jotka tunnistaisivat sen  yhden ja panostaisivat täysin siihen että se yksi kestää oman päänsä kanssa.. Mutta todellisuus on sitä mitä se oli jo 20 vuotta sitten laitoksessa: resurssit ovat mitä ovat, ja kaikki aika kuluu kuitenkin siihen että selvitään arjessa ja jaksetaan sen oman työvuoron läpi että päästään pois siitä helvetistä missä ne nuoret asuvat. Sieltä, missä heidän kotinsa tulisi olla.. Mutta kun se on vain työpaikka.....
Väsytään puolin ja toisin. On ohjaajien burnouttia ja nuorten toivottomuutta. Kellään ei ole hyvä olla. Vähiten nuorten vanhemmilla, joilta nuoret on sinne sijoitettu, osalla enemmän, osalla vähemmän tahdonvastaisesti.
Viimeisiä keinoja ne kotoa pois sijoitukset yleensä ovat. Eivät ensimmäisiä..

Ja sitten on näitä ystäviä. Ihmisiä jotka ovat muka ystäviä. Kuluu kevyet 4kk ja toinen osapuoli odottaa puhelimen ääressä että kiireinen ihminen löytäisi aikaa kiireisen arkensa keskellä kysyä "hei, mitä sulle kuuluu?". Sen viestin kirjoittaminen hitaammallakin älykkyysosamäärällä vie parikymmentä sekuntai elämästä. Se antaa toiselle mahdollisuuden kertoa mitä kuuluu, mutta ennenkaikkea se tuo tunteen välittämisestä, yhteenkuuluvuudesta, toivosta. Tunteen siitä että ei ole yksin. Ja se on nykymaailmassa ihan yhtä tärkeää ikäihmiselle, nuorelle kuin ruuhkavuosiaan elävälle.

Ystäväni kysyi toiselta että ovatko he enää ystäviä. Vastaus oli luokkaa "taasko tätä paskaa, en jaksa tätä nyt. Lue edellisiä viestejä". Edelliset aiheeseen liittyvät viestit olivat kuukausien takaa ja ilmaisivat välinpitämättömyyttä. 

Ei siinä, ei se minulle pitäisi kuulua mutta kun olen toistuvasti rohkaissut yhteydenpitoon. Toistuvasti olen uskotellut että siellä toisessa päässä tyyppi on kiireinen, mutta menneellä ystävyydellä on kuitenkin väliä. Että kun ystävyys on kestänyt vuosikausia, niin onhan sillä nyt... On oltava merkitystä? En tiedä miksi olisi oltava. Olen vaan itse niin vanhakantainen että kuvittelen että ajalla on merkitystä. Että kun toista ihmistä pitää elämässään mukana vuosia niin siinä rakentuu sellainen silta että hei, me ollaan me. Jollain tasolla.

Minulla on ystäviä joiden kanssa en pidä yhteyttä kamalasti. On niitä joiden kanssa viikottain, niitä joiden kanssa vuosittain. Mutta silloin kun pidetään, vastataan jotain muuta kuin vittuilua. Vastataan, kerrotaan asioita, ja jos siinä välissä vierähtää viikkoja ja kuukausia niin ollaan ihan aidosti pahoillaan että maailma tulee väliin, mutta kerrotaan silti että hei, ajatukset ovat kuitenkin sun luona. (Moi Mira ja moi Tiia, mä tiiän että teen teidän kans tätä superpaljon, mutta kun mä kaipaan teitä oikeesti enkä vaan osaa soittaa vaikka.. Pitäisi. Ehkä jo tässä kuussa??)
Mutta tosiaan, ehkä se on hyvin vanhakantaista ja uskallan väittää että vääränlaistakin olettaa että ystävyys kestäisi ylläpitämättä ja olisi vaan itseisarvoista. Että sitä vaan voikin perustaa sen ystävyyden nuoruudessa niin vääränlaisille tekijöille että siitä voi kasvaa ulos ja aikuisena kun sen huomaa, ei sitten osaa sanoa että "hei, mä oon tosi kiitollinen meidän ystävyydestä mutta en näe että meillä enää oikein olis mitään välillä."
En mä tiedä miten se tulis ilmaista, mutta eikö se olis kiva ilmaista jotenkin että hei, ei pidetä enää yhteyttä, eikä vaan roikuttaa toista ja vittuilla?  Mistä se toinen edes tietää häipyä, jos ei ole sitä sorttia että ymmärtää hienovaraisia vihjeitä? Tai jos sillä on ystävä, joka saarnaa vieressä että "älä ylitulkitse, ei se susta eroon halua, se on vaan kiireinen". En tiedä miten pitkään sellainen tulee jatkumaan, kunnes se vierestäsaarnaajakin luovuttaa optimistinsa kanssa...

Ja niitä perheitä. Vääriä ihmissuhteita. Niitä joissa on tahto olla yhdessä mutta se tahto on lopulta yksipuoleista ja monessa kohdassa persoonallisuushäiriöiden sumentamaa? Ei rakkautta. Ei halua olla yhdessä sen vuoksi mitä toisen persoona tuo päiviin, vaan sen vuoksi ettei tarvitse olla yksin.

Ja sitten on niitä jotka kummastelevat tätä perhekuviota ja asumisia. Ja silti mä voin puhtain sydämin sanoa edelleen olevani onnellinen. Koko tän perheen keskellä. Kaikkien kummallisten ihmisten ympärillä... Niiden jotka on olleet elämässä 35 vuotta. Niiden jotka on olleet mun elämässä kolme vuotta. Ja niiden jotka olivat pitkään, mutta jotka valitsivat poistua.
Yksi niistä surettaa; mies, johon tutustuin ensimmäisellä luokalla koulussa. Hyväsydäminen, mutta rakkaudennälkäinen. Hän rakastui väärään ihmiseen, mustasukkaiseen narttuun joka oli sitä mieltä että se, että mulla oli elämässä useita miehiä, oli vaaratekijä HÄNEN parisuhteelleen. Hänen parisuhteelleen ystäväni kanssa jonka kanssa emme koskaan näiden vuosien aikana suudelleet. Emme koskaan tehneet mitään halausta kummempaa. Me vain tykättiin toistemme seurasta, ihan vain ystävinä. Joten joo.. Kaikki eivät oikeasti ole oikeassa paikassa vaikka ovat paikoissa jonne sopivat jostain syystä.

Nuoret ja seksi

Tuosta mielipiteestäni sain facebookkiin 3 päivän eston.

"Lynkatkoon kuka vaan mutta jos toistuvasti neiti 13v menee näiden mukaan niin mä en koe että voidaan puhua hyväksikäytöstä ja raiskauksesta. Lain mukaan joo näin mennään, mut ei se tyttö kovin vastentahtoinen ole ollut sitä munaa vastaanottamaan jänniltä ulkomaalaissediltä."

Tämän mielipiteen takana seison, vaikka kuinka jaetaan kuvankaappausta pitkin naistenhuonetta, meuhkataan puoluehallitukselle että minut pitää erottaa puolueesta ja käydään rääpimässä päätä muuten vain. Ensinnäkin: sananvapaus. Mielipiteenvapaus.

Ja toisekseen; Minä en sanonut että aikuisella ei ole vastuuta tekemisestään. Tottakai on. Viime kädessä päätäntävalta on nimenomaan aikuisella, ja vastuu viime kädessä aikuisella. Ei, mielestäni ei ole ok että aikuiset sekaantuvat lapsiin.
Mutta en myöskään allekirjoita sitä että 13-vuotias nuori ei tiedä mistään mitään ja on täysin syyntakeeton. Ei ole.
13-vuotias osaa flirtata ja hyväksikäyttää orastavaa naiseuttaan / seksuaalisuuttaan herättääkseen miehissä kiinnostusta ja saadakseen mitä haluaa. Ei, se ei tee siitä "oikeutetumpaa" miehille käydä nuorta naista panemassa, tai vanhemmille naisille oikeutetumpaa sekaantua nuoriin poikiinkaan, mutta se tekee tilanteesta YMMÄRRETTÄVÄMMÄN.
En hyväksy myöskään pedofiilien sekaantumista pikkulapsiin. En missään muotoa. Mutta ymmärrän kyllä; se ei ole valinta. Se on taipumus. Ja siinä on se hiuksenhieno ero että se, miten toimii, on valinta. Jos katsot piirrettyä lapsipornoa tai runkkaat taaperon kylpykuvalle, kukaan ei vahingoitu. Kun lähdet toteuttamaan sitten käytännössä hommaa, sitten on se raja ylitetty.

Eli ihmisten tulisi nyt erottaa hyväksyntä ja ymmärrys. Siihen ei tunnu kykenevän aika iso osa internet-väestöstä.

Mitä tulee tähän tapaukseen; tyttö oli siis toistuvasti altistanut itsensä raiskauksille ja seksuaaliselle hyväksikäytölle. Usean eri ulkomaalaisen miehen kanssa. Useaan eri ajankohtaan.
Jos kysymys olisi siitä että olisi yksi hyväksikäyttäjä, tai vaikka useampi hyväksikäyttäjä samaan aikaan, tilanne olisi aivan erilainen. Silloin mukisematta olisin lukenut tuomion ja hymähdellyt että onneksi jäivät kiinni.
Nyt sen sijaan en jäänyt hymähtelemään, sillä mielestäni on väärin, että nuoren toimintaa ei tarkasteltu lieventävänä asianhaarana. Olen nimittäin sitä mieltä että suojaikärajojen ei tulisi olla seksinkään suhteen kiveen hakattuja, vaan näissä pitäisi aina katsoa tapauskohtaisesti kehitystä. Psykologin arvion, ei vanhempien arvion, tulisi olla se, mikä ratkaisisi nuoren kehitysasteen.

Itse olen aloittanut seksielämäni hyvin varhain. Taustaltani löytyy lapsuudenaikaista hyväksikäyttöä, nuorena aikuisena tulin raiskatuksi. Silti, tai siitä johtuen, aloitin seksielämäni hyvinkin aikaisin ja kävin hakemassa e-pillerit jo 12-vuotiaana.
Olen tyytyväinen eritoten siitä että saatoin puhua seksielämästäni turvallisille aikuisille jotka ohjeistivat monessakin asiassa. Eivät tuominneet ja vaatineet pitämään jumalaa mielessä ja pöksyjä jalassa, vaan kertoivat tietävänsä että eivät voi minua lukita arestiinkaan vuosikausiksi, joten mielummin valitsivat sen polun että ohjeistivat ja auttoivat mm. niiden pillereiden hankkimisessa.

Harva viitsii julkisesti myöntää aloittaneensa sen seksielämän aika varhain, sillä vanhemmat eivät välttämättä asiasta ole tienneet. Kaveripiiri usein kylläkin.
Ja ainakin tämmöisen 80-lukulaisen kakaran aikaan se oli hirmu jännää ylä-asteikäisenä jaella ulkomaalaiskundeille. Ja olihan se imartelevaa sen pizzalähetin kanssa hengailla.
Tuskin maailma on muuttunut juurikaan tässä tapauksessa. On nuoria jotka ovat kovinkin suojassa kasvatettuja, on niitä joilla on "hyvät arvot", ja sitä neitsyyttä arvostetaan ja kunnioitetaan ja säästetään. Vähintään siihen 16-vuotiaan vakavaan seurustelusuhteeseen ellei jopa avioliittoon.
Mutta on meitä ei-niin-tasaisia ihmisiä joilla se seksuaalisuus herää varhain ja on osittain ehkä hyväksynnän hakua ja ties mitä. En siihen psykologiseen puoleen paneudu sen enempää, mutta on tärkeä tietää että meitä on. On ollut. Tulee olemaan.

Joten tässä valossa: kyllä, kyseenalaistan todellakin sen hyssyttelyn että 13-vuotiaan omasta tahdosta ei saisi puhua. Kyseenalaistan sen, että 13-vuotias ei kykenisi itse päättämään palaako uudelleen ja uudelleen saman / eri miehen luokse. Kyse on valinnasta jonka 13-vuotias kykenee tekemään.

Ei, kaikki 13-vuotiaat eivät ole munankipeitä. Ei, se ei ole oikein että raiskauksen uhria syyllistetään.

MUTTA: me ihmiset olemme erilaisia. Me kehitymme erilailla. Meillä on erilaisia tarpeita. Me toteutamme niitä eritavoin.
Ja uhrin syyllistäminen? Lopettakaa muotihokemat joita ette ole sisäistäneet. Jos toistuvasti tulee raiskatuksi, ei saa "uhri"-lippua vapaalippuna. Silloin tulee katsoa peiliin ja miettiä mikä meni pieleen. Jos olet alle 8-vuotias, kysellään vanhemmilta / koulusta / iltapäiväkerhosta että miksi kukaan ei auta, miksi kukaan ei puutu, miksi tämä mahdollistetaan.
Sen jälkeen kysellään jo nuorelta että miksi menit toistuvasti. Miksi jatkoit samalla kaavalla vaikka huomasit miten käy.

Jos lapsi puukolla veistää sormeen, lasta ohjeistetaan turvallisempaan puukon käyttöön. Opetetaan toisenlainen taktiikka.

Jos nuori tulee raiskatuksi, toistamiseen. Kolmanteen kertaan... Missä vaiheessa on ok kysellä miksi? Missä kohtaa se syyllistäminen voidaan tiputtaa terminä hevonperseeseen ja alkaa keskustelemaan nuoren kanssa siitä miten kannattaa toimia?