Pelottavan ihanaa

En oikein osaa ja hallitse kaikkea tätä; polyamorian hankalin kohta on tasapainoilu kaikkien kumppaneidensa keskellä. Kun jotain häiritsevää tapahtuu, hyvässä ja pahassa, koko huojuva torni meinaa hetkeksi kaatua ja tasapaino löytyy haparoiden. Sitä heittäytyy yhteen ihmiseen pieneksi hetkeksi ja hukuttautuu sinne, laiminlyö toisia. Yrittää siinä sitten tasapainoilla ja löytää kultaista keskitietä.
Olen esitellyt M:ää nyt muutamille ihmisille ja osaan lauseita on ladattu aika paljon painoarvoa siitä että "en ole häntä aiemmin tavannutkaan". Totta. Hän on ollut vähän "piilossa" ja hänet on tuotu esiin vähitellen. Mutta pitää huomioida että minäkin tutustun vähitellen häneen. En ottanut pakettiratkaisua vaan kokeilin riskillä että saadaanko koko hommaa toimimaan mitenkään. Lapsi, muut kumppanit, tinder-rakkaus? Karmivaa. Olisin sanonut koska tahansa ystävättärelleni joka olisi samassa tilanteessa että ei helvetissä, ei tuo toimi. Ole kiltti ja juokse!

Olen ollut koko ajan asian suhteen avoin siitä missä mennään. Jossain vaiheessa vaihdoin tinderin tekstiä sopivammaksi, ja ns. perhekuvio kyllä tiesi hänestä koko ajan. 
Mutta silti koko ajan tulee askelia eteen että se pelko toisen menettämisestä on isosti läsnä. Jatkuvasti löydän / löydämme uusia kohtia joissa pohditaan että kestääkö tämä läjässä kaikkineen. Uusia asioita kokeiltavaksi, uusia keskusteltavaksi.  Ja sitten tulee se uupuminen keskusteluun. Väsyminen ymmärtämiseen, sopeutumiseen, keskusteluun.. 

Juuri nyt takana on viikko sairastelua ja yhdessäoloa. On turvallista sanoa että kaikki on hyvin juuri nyt; makaamme vierekkäin ja mikään ei vavisuta maailmaamme. 
Mutta entä sitten kun olemme erillämme? Silloin kaikki ajatukset virtaavat helpommin myös sinne negatiivisiin asioihin. Ikävä hiipii illalla kun toinen ei olekaan läsnä eikä vierellä. Silloin kun ei voi enää upottautua muihin ajatuksiin ja kaipuuseen, mutta ei myöskään voi nuuskutella toisen ihoa ja olla "rauhassa". 

Nyt kun olemme olleet yhdessä lähes puolitoista viikkoa toistemme kanssa, uskallan toivoa että tässä on todellakin jotain tappelemisen arvoista. Siinä että saamme myös arjen toimimaan. Että olisi muutakin kuin satunnaiset tapaamiset? Tavallaan sitä mitä inhoan polykuvioissa: kalenterien yhteensovittamista. 
Meillä kun on eri kuviot, ei kaupunki. Eri arki. Eri toiveita ja halujakin, oletin tovi sitten. Mutta kuten kuuluisa lause ilmaisee; seison sittemmin korjattuna. 
 On ollut suht rankkaakin aikaa, sillä epävarmuudet ovat käyneet tavallaan perustavampaa laatua oleviksi. isoiksi kasoiksi joita pitää setviä nähdäkseen selvemmin. Ei ole enää sellaista ruusunpunaista kalvoa siitä että kaikki menee loistavasti. Ja toisaalta joka kerta kun jotain tapahtuu, poikkeavaa tilannetta tai muuttuvaa tilannetta, huomaan miten pelottavan hyvin toimimme kuitenkin yhteen. Ei vaadi mitään neuvottelua vaan menemme asian läpi ja jälkikäteen sitten puidaan jos jotain puitavaa on. 

Olen seurannut myös parinmuodostusta muutamilta ihmisiltä ja ihmetellyt että mikä ihmiset sitoo toisiinsa. Miksi olla kumppanin kanssa, jonka kanssa on huono olla? Miksi tyytyä johonkin, mikä ei ole täydellistä ja oikeaa? Miksi ihmiset eivät pyri tekemään asioita joita haluavat? Miksi he eivät anna toisilleen sitä mitä kaipaavat? Mikä aikuisuudessa ja rakkaudessa on sitten niin kamalaa että halut eivät vain kohtaa? 

Onhan se pelottavaa jos jääkin yksin. Jos onkin oikeasti ihan yksin. 

Ja onhan se pelottavaa heittäytyä ja rakastaakin, ei sekään ole kovin iisi pala kakkua. Kaikki ne epävarmuudet on käytävä läpi yksin ja toisen kanssa. Opeteltava kuuntelemaan ja tutustumaan ihmiseen. 

Tai sitten voi mennä tutulla kaavalla; Puolituttu kumppani jonka kanssa on "ihan kiva olla". Jonka kanssa voi olettaa että molemmat ovat päättäneet olla yhdessä ja pitää kiinni toisistaan.  Tähtäimenä olla pitkään ja hartaasti. Rakentaa perheyksikkö.. Olla yhdessä pitkään jotta muut voivat kateellisena ihailla onnea.. Jota ei lopultakaan oikeasti ole. Koska ei tutustuta toiseen. Ei toisen toiveisiin. Ei haluihin. Ei ihmiseen itseensä; hänen aivotoimintaansa. Tunteisiin. Olemiseen. Motiiveihin. Kaikkeen.
Rakennetaan vain se elämä yhdessä, olettaen että molemmat ollaan onnellisia, molemmat saavat mitä haluavat kun ei toisinkaan ilmaista. Ja auta armias jos ilmaistaankin, niin... Niin. 

Ja okei, mä ymmärrän. Ihan helvetin raskas matka. Ei tää aina tunnu siltä että olis voittajafiilis. Ihan kauheetahan tää todellisuudessa on; töitä ja arkea, toiseen tutustumista, omiin reaktioihin tutustumista. Tutustumista siihen miten toinen kokee ja on, ja rohkaisua siihen että se uskaltaa sanoa miten toimitaan. Ja tässä kohtaa arjen luomista ennenkaikkea se että mitä toinen sanoo, on oikeasti se mitä on. Ettei se sano vain siksi että olettaa että tämä on se asia mitä mä haluan kuulla. Ettei ole kyse siitä että vain toinen sopeutuu.. 

Mutta ihanaa yhtäkaikki. Pelottavan ihanaa...