Henkinen romahdus

 En ole kovin ylpeä loppuviikostani. Romahdin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Eritoten psyykkisesti. 

Päällisin puolin minulla menee ihan loistavasti; ei ole mitään maata kaatavaa ongelmaa minkä kanssa painia, ja tuntuu että ihmiset ympärilläni osaavat jopa käyttäytyäkin vaihteeksi. Liekö kevätauringolla asian kanssa tekemistä. 
On silti paljon pieniä asioita jotka painavat. Lähinnä sisäisiä ristiriitoja, joiden kanssa pitäisi oppia elämään ja tulemaan toimeen, enkä oikein haluaisi käsitellä niitä. Oikeastaan minulla ei olisi aikaa käsitellä niitä, sillä se on yhtä jatkuvaa itkua ja huonoa oloa ja eritoten uuden tunteen kanssa elämistä; Katumuksen. Olen koko elämäni pyrkinyt elämään niin ettei tarvitsisi katua juuri mitään ja niistä kaduttavistakin asioista olen aina ajatellut tähän asti että ne ovat elämää. Ne ovat niitä jotka tekevät meistä sen mitä olemme tänään. Mitään ei tule katua. 

Nyt kuitenkin omien ja äärimmäisen itsekkäiden elämänvalintojen takia olen tilanteessa missä en halua olla. Tuntuu että olen oman persoonani vanki. Polyamorian mannekiininä ei ole aina ihan niin kivaa. 

Aina olen voinut sanoa aiemmin etten muuttaisi asioita, en jättäisi pois mitään. Nyt tajuan että viime vuosilta jättäisin paljonkin pois, sillä lopulta elämäni olisi pitänyt olla aivan erilaista mitä se on nyt. Toisaalta, uskon tehneeni paljon hyvääkin, mutta ne vaikutukset taitavat kuitenkin olla niitä jotka jäävät toteennäyttämättä.. 

Katumus. Mutta sen läpikäyminen ei oikeastaan muuta mitään, sillä se keskittyy asioihin jotka ovat olemassa, niihin mitä en voi enää muuttaa. Niihin, jotka ovat kuitenkin tuoneet minut tähän hetkeen, tähän elämään ja näihin olotiloihin missä vellon. 
Jokaiseen sisäiseen ristiriitaan, jokaiseen ajatuksen alkuun. 
Ja vaikka minulla ei olisi aikaa käsitellä sisintäni, minulla ei oikeastaan ole halujakaan. Minä tiedän että se on jotain mitä minun on pakko käsitellä, mutta juuri nyt olen vain todellakin siinä taistele tai pakene paniikkimodessa jonka kanssa touhuan, suoritan, teen mitä vain kunhan en joudu olemaan yksin pääni kanssa. Se lopputulos ei sitten olisi oikeasti hyvä kenellekään. 

Tällä hetkellä vierelläni makaa ihminen joka on huomattavasti yksityisempi kuin minä. Olen osittain kateellinen, sillä hänen ajatuksensa ovat hänen ajatuksiaan.. Hänen elämänsä hänen elämäänsä. Mutta toisaalta, olen tässä jo. Jatkuvat ajatukset hänen elämänsä pilaamisesta omalla olemassaolollani eivät hälvene sillä että joku imbesilliä alempi kehitysaste käy nimettömästi blogissani avautumassa miten tuhoan M:n elämän olemassaolollani. Juujuu, voi olla että tuhoankin. Voi olla että tämä on totaalisen toksinen ja järkyttävään vallankäyttöön perustuva suhde jossa manipuloin miesparan kaikkeen siihen mitä hän ei elämässään halua; lojumaan sängyssä vieressäni hiljaisina aamuina, käymään puistossa kävelyllä ja leikkimään kotileikkejä toisinaan tyttäreni kanssa. Istumaan koneella niin että joku on läsnä ja samassa tilassa. Viestittelemään pikkutuhmia kesken työpäivän. Ja se seksi! Pahin kaikista. Olen viekotellut jälleen kerran seksillä viattoman ihmispolon manipuloiviin lonkeroihini ja mieleni kätköihin ja vielä niin vastentahtoisesti kun olla ja voi. Eihän muuta totuutta voi olla...? 


Ymmärrän ihmisten kauhistuksen. Tuo otus on ollut pitkään sinkkuna. Pitkään elänyt hyvin erilaista elämää, ja vielä ilmeisesti jossain määrin omasta tahdostaan. Ja nyt onkin olemassa Joku, joku kaveripiirin ulkopuolelta, joka on tullut ja ottanut hänet erilleen kaikesta? Harmi vaan että kuva on väärä; en minä todellisuudessa ole mikään satumaailman pahatar joka häkittää M:n korkeassa tornissa sijaitsevaan tyrmään. Kannattaa ehkä avata sitä omaa mieltään sille että kaikki naiset eivät halua kahlita, sitoa ja määrätä toisen elämästä. Meitä on toisenlaisiakin. 

Mutta on totta että M on muuttanut yhtälailla minun elämääni kuin minä hänen. Löydän itseni lukemasta me naisten, annojen ja muiden naistenlehtien artikkeleita joissa höpistään parisuhteen tunnetasoista. Olen lukenut hidasta elämää-sivuston kirjoituksia ihan uudella mielenkiinnolla, sillä nyt ne kaikki höpinät ja sanat ovat saaneet erilaista kosketuspintaa kun kumppanina on ihminen jolla on erilasta tunnesyvyyttä, erilaista tunnesitoutumista ja jonka ajatusprosessit toimivat jossain määrin samansuuntaisesti kuin omani. 
Ja se on se pelottavin osuus, itseasiassa. Enkö minä olekaan niin uniikki lumihiutale kuten kuvittelin? 

Ja se yhteys A:han. Se on hätkähdyttävää. Herään niin usein ajattelemaan että olinko sittenkin väärässä A:n suhteen, vai olenko väärässä juuri nyt, M:n suhteen? En useinkaan yritä laittaa ihmisiä samalle viivalle toistensa kanssa, en kuvittele että kykenen lokeroimaan. Silti yritän tehdä sitä, ilmeisesti saadakseni jotain tolkkua tilanteeseen. 
M ei ole narsisti, vaikka hänellä on paljon narsistisia piirteitä. Kykenisinkö elämään niiden kanssa? 
Ehkä siinä vaiheessa kun olen kohdannut omat demonini menneisyydestä. Ehkä sitten kun jokainen hänen vetäytymisensä ei ole enää minulle merkki siitä että taas lähdetään mukaan siihen kaikkeen paskaan mitä oli A:n kanssa. Että tämä ei ole "rakkauskauden" loppua josta lähdetään kohti toisen alistamista ja tuhoa, vaan tämä on vaan pieni hetki jolloin kasvetaan jos molemmat oikeasti tähtäävät samaan suuntaan ja yrittävät päästä asian kanssa sinuiksi. M kykenee siihen, äärimmäisen terävänäköiseen itseanalyysiin ja analyysiin yksiköstä jota siis kutsumme sanalla ME. Itse en ihan niin pitkälle kykene aina asioista näkemään, katsantokantani on monessa asiassa suppeampi ja joskus joka värittyneempi menneisyyteni takia. 

Ja siitä se suurin osa riidoista tulee. Minun menneestäni, minun käsityksistäni siitä miten asioiden tulisi olla, siitä miten minun maailmassani asiat ovat toimineet. Siitä huolimatta että esiinnyn mannekiinina jonka mielestä jokaisella on oikeus rakentaa oma elämänsä niin kuin parhaaksi näkee, kunhan ei tietoisesti vahingoita muita tämän pallon kanssatallaajia. Ja kompastun silti itse kaikkiin niihin normeihin, kaikkiin ennakko-odotuksiin, kaikkeen kummallisiin käsityksiin siitä miten me muka toimimme, olemme ja rakennamme motiivimme toimintaamme. Ironista sinällään.. 

Joten romahdin. Sorruin siihen että halusin paeta. Halusin heittää kaiken pois. Pienessä hetkessä paniikinomainen tunne kutisti maailmani siihen pisteeseen ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin paeta ja työntää M pois. Nollata tilanne "vain kavereita"-tilanteeseen. Siihen ettei tarvitse enää ajatella toisen tunteita. Siihen että voi suojella toista omalta itseltään. Ja siihen ettei tarvitse matkata sen syvemmälle itseen. Ei rakentaa mitään huojuaa tornia joka kaatuu kuitenkin. Ei käsitellä perustuksia jotka ovat rakentuneet vahingossa tämmöisiksi yli 40 vuoden aikana. 
Eli toisinsanoen ulkopuolisen silmin tilanne, jälleen kerran: jojottelua, toisen lähelle päästämistä ja pois työntämistä. Hyväksikäyttöä. Tunteilla pelleilyä. Manipulointia. Toksisuutta. Eroilmoitus. Karkaaminen.  Vittumaista käytöstä, jota en yhdeltäkään ihmiseltä katsoisi ketään ystävääni kohtaan. Jos katsoisin tätä tilannetta ulkopuolelta, ilmoittaisin M:lle että lähde nyt helvetin kovaa menemään, toi ei tosiaan ole tervettä. Se akka särkee sut, toi ei tule toimimaan. 
Joten miksi en sanoisi sitä rakkaalleni? Miksi en työntäisi pois sitä ihmistä joka on perhettäni, joka on yksi tärkeimmistä ja kallisarvoisimmista asioista elämässäni? Tietenkin sanon. Ja sitten onkin taas sisäistä ristiä ja riitaa, helvetti irti ja koko elämän rippeetkin täyttä kaaosta. 

Enkä vielä tiedä miten tilanteen saisi balanssiin. En tiedä miten lopettaa jatkuva henkinen itkuisuus, jatkuva hiipivä masennus? Alati riivaava tunne että olen aivan väärässä paikassa juuri nyt. 

Ja siinä kohtaa M tekee sitä mitä pitääkin. Kyseenalaistaa eikä alistu tahtooni. Kyseenalaistaa, selvittää, työskentelee asian eteen kummankin meidän puolesta silloin kun minä en jaksa. 
Mutta kuinka kuluttavaa se on M:lle? Helvetin. Näen ihmisen jota murennan pikkuhiljaa, enkä tiedä osaanko antaa tarpeeksi rakennusaineita ja korjaussarjoja että kyllä se tästä? 
Normaalisti ystäväpiiri on tässä kohtaa se joka nappaa kiinni. Tai perhe. Jokin joka tuo olemassaolollaan mahdolliseksi sen että toinen palautuu, peilaa omia ajatuksiaan parisuhteestaan parisuhteen ulkopuolelle. En tiedä paljonko M:llä niitä on, mutta sensuroidun kommenttiosastoni perusteella taitavat olla vähissä... 

Okei. Olen katkera. Myönnän, Katumus, katkeruus ja muut ihan kivat jutut elämässä valtaavat liikaa tilaa. Ja kuitenkin kaiken keskellä olen äärimmäisen onnellinen? Niin onnellinen että meinaan haljeta?