Joskus vihaan päätäni ja ajatuksiani. Eritoten niitä jotka eivät ole tahdonalaisia vaan tulrvat jostain niin syvältä menneisyyden traumoista ettei niitä oikein pysty käsittrlemään järjellä.
Toisaalta, on helpotus huomata ettei ole ainoa. Että ympärillä on muitakin ihmisiä jotka pohdiskelevat samoista asioista johtuvia, joskin erilaisia asioita elämässään.
Mun pitäisi tänään olla onnellinen, sillä keksin elämässäni ratkaisun joka auttaa moneen ongelmaan. Höpötin asian ääneen, tsekkasin parin kaverin kannat ja kaikkien mielestä idea on toimiva ja hyvä. Niin kutsuttu win-win-tilanne.
Vaan hetken ajateltuani en enää tiedäkään oliko ideani niin kirkas. Päinvastoin..
Loinko kuitenkin nipun uusia ongelmia? Satutinko matkalla muutamaa muuta? Tuhosinko hetkellisellä ratkaisullani kenties jotain isompaa? Menetinkö tulevaisuuteni?
Miksi en osannut huomioida toisen ihmisen näkökantaa? Jos olisin osannut, olisiko se muuttanut ehdotustani?
Peikko aina valittaa että ammun hänet alas liian helposti. Nyt mietin, olenko ylisuojellut M:ää.. olisiko minun pitänyt ampua alas eikä nostaa korkeammalle? Entä jos asia ei vaan ole jotain mitä on mahdollista saada toimimaan? Entä jos hän lentää liian korkealla luullen osaavansa lentää, vaikka on todellisuudessa kuplan sisällä.. Mitä jos ihmiset ympärillämme puhkaisevat sen kuplan? Miten käy?
Kuinka pahoin ihminen voi tipahtaa maahan ja vielä nousta? Kuinka paljon ihmistenvälisiä suhteita voi paikata...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti