Loppu.

  Poikkeuksellisesti kirjoitan kännykällä, enkä koneella, joten kirjoitusvirheitä tulee näpyttäessä. Korjataan pahimmat sitten joskus.

Kun ihminen sokaistuu rakkaudesta, hormonimyrsky alkaa. Ihan totaaliset fyysiset sydämentykytykset. Tunne että kävelee 20 senttiä maan pinnan yläpuolella.  Eikä saa sitä rakkautensa kohdetta pois päänsä sisältä, eikä voi vaan.. päättää omista ajatuksistaankaan. 

Perhosia on vatsassa jo ihastumisestakin. Tykytyksiäkin. Mutta mä heittäydyin johonkin mikä olis monesta syystä pitänyt kokea teininä. Kokea nuorena. Ja heittäytyä tähän kaikkeen varovaisemmin.. 

Pohdin usein, kuten blogia pitkään lukeneet tietävät, miksi mua ei koskaan ikävöidä? Miksi muhun ei voi rakastua? Miksi mä en ole kenellekään mitään? Ja ehkä kaikki se teki mut aikanaan alttiiksi sille et päädyin yhteen narsistin kanssa. Että musta sai niin hyvin vallan.. ja että mut sai melkein liiskattua kaiken lopuksi kuin torakan. Vähintäänkin mun itsetunnon. Mä kuitenkin muutamia vuosia sitten lakkasin pohtimasta ja päätin ettei nää asiat pohtimalla parane. Hyväksyn vaan tyynesti että mä olen mä ja se siitä. Elämästä tulee sellaista kun tulee. 

Koska narsistikokemus, mä olin varovainen. Mä toipuessani siitä kaikesta, luin ja opiskelin kaiken minkä osasin, ihmisistä. Ihmisten käytöksestä. Ihmisten olemisesta. Siitä, miten joku voi olla olevinaan jotain muuta kuin on. 

Noin puolisen vuotta ihminen jaksaa teeskennellä. Noin puoli vuotta kestää rakastumisen hormonimyrsky. 

Joten vuosi. Siinä mun elämälle siihen hetkeen uusi ohjenuora: vuoden kun katsoo, läheltä ja kaukaa, näkee mikä ihminen on laatuaan. Ja siihen mä luotin nämä n.15 vuotta.. 

Kävi selväksi sekin että mä olin väärässä. Tai sitten mä en ollut vaan tarpeeksi lähellä. 

Muutama tovi sitten, pieni hetki ihmiselämästä ja silti ikuisuus sitten mä aloin juttelemaan M:n kanssa. Ja tapasin livenä ekan kerran sen pihassa. Mä halusin koskettaa, mutta en uskaltanut. Siitä hetkestä on oikeasti aikaa alle vuosi.. 

Tapasin M:n ekan kerran kahdenkesken abc-asemalla. Toin siskolle sen muksun meillepäin unohtamat lääkkeet.  Samalla sitten jumituin pitkäksi toviksi juttelemaan M:n kanssa. Musta tuntui että mä haluan ton tyypin itelleni. Sen hymy! Ja olemus. Ja jutut. Ja kaikki.  Ja mulla oli järjettömän onnellinen olo että mä sain tutustua ihmiseen joka oli Just Tollanen. Mutta.. mutta. Ei näissä asioissa yleensä onnea ole, joten se hiipivä varjo siellä jossain... 

Meni tapaamisia porukalla ja kahden. Jotain seksintekelettä ja lukuisia viestejä, viikottain. Melkein päivittäin. Ei mitään rutiininomaisia hyvää yötä ja huomenta, vaan aidontuntuisia kysymyksiä, kaipausta kuulla toisen mielipide asiasta kuin asiasta. 

Lopulta mä jouduin antautumaan. M suuteli itsensä kaiken läpi, oli ikävöivinään ja kaipaavinaan ja halusi pitää kiinni. Ihan eri tavalla kun kukaan koskaan. Ikinä. Oikeasti kukaan. Se hajotti mua, ja mä en kyennyt enää muuta kuin putoamaan purppurankirjavaan mereen ja menemään virran mukana. Kaikki peliin, suojat pois. 

...liian varhain. Mä tiputin oman sääntöni vuodesta pois: mä oletin että kokonaiskuvan saa rakennettua kun toinen on siinä viestin päässä. Tiesin että viestissä sä voit olla mitä vaan, voit sanoa mitä vaan missä vaan mielentilassa. Ja vastoin parempaa tietoani mä silti luotin ja annoin mennä. 

Ja nyt.. Nyt, lähes vuosi myöhemmin mä istun samalla ABC-asemalla. Luin läpi viestejä, yritin ymmärtää miksi mä en tajunnut.. miksi mä luotin? Mulla oli aivan kaikki tieto hyppysissäni, silmieni edessä: ei tägäyksiä someen parisuhdemielessä. Mä ajattelin suojelevani M:ää joltain abstraktilta sattumiselta, koska ihmiset ja polyamoria. Mä en halunnut että ihmiset lyö ja potkii kovin kovaa, koska oon nähny miten Pantteriin sattuu kaikki se mitä ympärillä on. Kuinka paljon se satuttaa mitä ihmiset sanovat ja tekevät silloin kun eivät hyväksy. Mä ja Peikko ollaan vahvoja. Meillä on keinomme ravistaa se paska pois hartioilta hyvin tehokkaasti. Enkä tiennyt onko M enemmän meidän vai Pantterin kaltainen.  

Todellisuus iski vasten kasvoja tänään. Mä olin suunnitellut viikonlopulle näkemisiä 2kpl. Perjantaina eräs keikka hänen kotikaupungissaan ja sunnuntaina ruokailu meillä. Hän ilmoitti aamulla että ystävättärensä on kipeänä, ja hän ei aio jäädä kyläilemään. 

Päivä höpöteltiin niitä näitä. 

Oli eräa asia, joka mun piti tehdä, mutta jonka päätin jättää tekemättä koska halusin suojella M:ää ja tämän ystävätärtä. Vetäydyin ja luovutin.  Vaan vähänpä tiesin... samaan aikaan kun itse skippasin jotain minkä eteen olen huitonut aika kauan, jonka koin sydämen asiakseni, M teki tietoisen päätöksen lähteä ystävättärensä luokse kyläilemään tämän ollessa sairas. Vihjaten kuvalla, missä on. Edes suoraan kertomatta.. Luopuen samalla siitä mitä suunnittelimme yhdessä. 

Ja mä tajusin, että se kaikki mitä olin uskonut, toivonut ja rakentanut, romahti kerralla alas. Eträ mä olin työnnettävissä syrjään.. vaihdettavissa pieneen hetkeen ystävättären kanssa. Siitä vain. 

Mä olen edelleen se ihminen, johon ei rakastuta. Mä olen edelleen se ihminen jonka seuraa ei kaivata. Mä olen se, jolla ei vaan ole väliä. Ja se on se, mitä mä en olis koskaan saanut unohtaa. 

Jos mä olisin muistanut sen, mä en istuis tässä. Mun jalat ei ois vetelinä ja sydän pienellä kramppikiemuralla särkyneenä.. Mä en hengittäis pinnallisesti sen pelossa että jos mä vedän syvään henkeä, se hengenveto on mun viimeinen. 

Mä keskitin kaiken tahdonvoimani että kävelin abc:n tuulikaapista tähän pöytään istumaan teekupin kanssa.  Mä päätin, että mä käyn viestit läpi. Mä päätin että kirjotan tän kaiken ulos itestäni vaikka silmät ei näe kunnolla.. (Kyyneleet loppu vissiin tossa kilometri ennen abc:n ramppia..) vaikka kädet on jalkojen kanssa kilpaa maitohapoilla. Mutta mun on lähdettävä tästä eheämpänä kun mä olin tänne tullessa. 

Mä en saanut tähän hätään tatuointia, mutta onneks mulla on työkaverin antama kynä. Mä kirjotin tyttäreni nimen vasempaan käteen koska mä pidän vasemmalla kädellä ratista kiinni. Koska mä näen sen tekstin ajaessa joka hetki.. Ja se nimi muistuttaa mua siitä että mä olen äiti. Mä olen joku jolla on merkitystä maailman tärkeimmän ihmisen kannalta. Mä olen joku joka ei luhistunut, vaikka menetti ensimmäisen kerran jotain niin isoa ettei sille ole sanoja. Ei käsitteitä. En pelkästään ihmistä, en pelkästään kumppania. Vaan uskon siihen että mä olisin minkään niin upean asian arvoinen. Mä olen edelleen vain lelu. Rikkinäinen ja käyttökelvoton lelu jossa ei kenenkään mielenkiinto jaksa kovin pitkään pysyä.