Ero Pantterista

 

 

 

Muutamat ihmiset ovat kyselleet lauantaisista päivityksistä ja elämästä tällä hetkellä.. On totta että lauantai oli monelta osin todella vaikea, ja olen siis eronnut Pantterista. M:n kanssa käytiin läpi jotain, josta en oikeastaan välitä tässä kohtaa julkisesti puhua, ja päivitykseni liittyi juurikin siihen asiaan. Hetken aikaa olin henkisesti hyvin epävarmoilla vesillä, enkä oikeasti tiennyt minne suunnata sen asian kanssa. Asia on nyt jossain määrin hoidossa, ja kaikki ok. Kiitos jokaiselle joka huolehti hyvinvoinnistani siinä kohtaa.

Mutta Pantteri tosiaan löysi itselleen uuden naisen, joka ei halua polyamorista kuviota. Minä taas en halunnut jäädä kakkosvaihtoehdoksi, enkä kenenkään back-up-planiksi, joten tässä olen. Kahden miehen nainen, jälleen. Pantteri on selittänyt monelle että erosimme siksi kun minä olen mustasukkainen, olen hylännyt hänet ja työntänyt pois perheestä ja omistautunut täysin M:lle. Osittain valhetta, sillä hän päätti itse etsiä elämässään jotain muuta kuin minut. Hän valitsi erottaa itse itsensä koko kuviosta ja perheestä. Minusta.

Olen kuullut paljon syyllistyksiä, paljon kaikenlaista mistä en oikeastaan välitä keskustella. Yllättävää kyllä, ihmiset ovat olleet huolissaan juuri siitä; kun minä en jaksa puhua asiasta. Se ei johdu siitä että olisin shokissa. Se ei johdu siitä että olisin surun murtama, sillä minun on rehellisyyden nimissä myönnettävä että en osaa olla tällä hetkellä sitä. Ymmärrän tilanteen, hyväksyn tilanteen.. Mutta oikeasti olen käsitellyt asian jo mielestäni. Olen surullinen siitä että en saanut tilannetta korjattua jo aiemmin, mutta koen vahvasti että se ei ollut enää minun käsissäni. Minä yritin kaiken sen mihin voimani ja keinoni riittävät, mutta täytyy myöntää että minä en ollut riittävä (tälläkään kertaa, en Pantterille.) enkä tarpeeksi kaivattu. Normaalisti, aiemmassa elämässäni olisin tällä hetkellä lyöty maahan, syyttäisin itseäni kaikesta siitä mitä jätin tekemättä, sanomatta, yrittämättä. Olen kuitenkin nyt vähän vahvemmalla pohjalla.. Olen käsitellyt asian niin monen monituista kertaa lävitse, että asiasta ei ollut käytännössä tekemättä muuta kuin itse eropäätös, jonka Pantteri teki. Huonosti, valehdellen ja päin persettä, mutta teki, yhtäkaikki.
 

Todellisuutta on että viimeiset vuodet minua on laiminlyöty sellaisilla tavoilla joita ei lopulta viitsi kerrata, ei ajatella, ei puhua ääneen. Pantterin pettämiset, itsemurhauhkailut ja muut ovat lähipiirin tiedossa mutta myös luettavissa blogista. Viimeisimmät ovat kirjoittamattakin; pantteri näytti puhelintaan, sain lukea aika monenkirjavia keskusteluja "ystävättärieni" ja pantterin väliltä; olen käytännössä leimattuna sekopäisen mustasukkaiseksi ja omistushaluiseksi ihmiseksi joka on ihan holtiton. Uuden naisen silmissä olen myös "lapsen äiti" jonka kanssa on pakko olla tekemisissä, ja joka ei osaa päästää pantterista irti. Muille sitten tosiaan olen ihminen joka uppoutui liikaa M:n seuraan ja jätti pantterin huomiotta. Mutta kaikessa on aina puoli totuutta.

Meillä oli avoin suhde. Minä en koskaan ottanut ketään elämääni ilman "hyväksyntää" ja ilmoitusta. Pantteri tykkäsi enemmän heilutella häntäänsä. Ne muutamat ekat kerrat sattuivat, ja sattuivat lujaa. Uskoin rakastavani, uskoin että Pantteri oli minulle se ihminen jonka kanssa halusin elää lopun elämääni. Se ihminen joka oppisi luottamaan minuun ajan kanssa. Siksi me kävimme parisuhdeterapiaa muutaman vuoden.
Viimeiset pari vuotta anelin terapeutin kuullen että Pantteri päästäisi minusta irti, koska minä en osaa työntää poiskaan. Koska minä rakastan, olen velvollisuudentuntoinen ja minä koen että en halua häntä jättää yksin koska olen luvannut sydämeni hänelle, kuten Peikolle. Koska he ovat tasa-arvoisia.
Olivathan he, minun sydämessäni. Minun ajatuksissani. Jopa keskinäisessä arvojärjestyksessään.

Kun Pantteri alkoi tuntea itsensä syrjääntyönnetyksi, ei ollut enää minun käsissäni tehdä tilanteelle mitään. Silloin oli jo muita kuvioissa hänen osaltaan, ja oli sitä kuuluisaa vettä virrannut kymessä jo niin paljon että kaikki oli peruuttamatonta. Minä yritin oman osani, ja puhun puhtaasta sydämestäni kun sanon että yritin kaikkeni seistäkseni hänen rinnallaan kummankin syövän läpi, pettämisten, varastamisen, valehtelun.. Kaiken. Yritin rakastaa hänet ehjäksi, mutta en kyennyt. En onnistunut. Sillä se ei ole tehtävissä, ei minun, ei sinun, ei hänen osaltaan, ei muiden osalta. Ihmistä voi auttaa vain jos ihminen todella yrittää itse.

En osaa olla katkera menneestä, olen katkera vain siitä miten Pantteri tämän tilanteen hoiti. Hän salasi suhteensa niin pitkälle kun pystyi. Sitten sain soiton ystävättäreltäni että hän on nuoleskelemassa jonkun kanssa viereisessä kaupungissa. Kysyin asiasta, mutta sain yli puolen vuorokauden hiljaisuuden ja lopulta myöntymisen. Eli samalla tavalla kuin aiemmat suhteensa.
Minä pyysin vain rehellisyyttä ja sen, että kertoisi minulle missä mennään.

Perjantaina käytin kaikki kolme miestäni lounaalla ja Pantteri ilmaisi vahvasti haluavansa minua, fyysistä kanssakäymistä jne. Pepun puristelua kesken työpäivän ja muuta vastaavaa. Mielessäni rakentelin tietysti yllätyskäyntiä lauantaille, että laittaisin päälleni jotain nättiä ja menisin auttamaan sen kämpän siivouksessa ja voisimme katsoa yhdessä viimeiset jaksot yhteisestä sarjastamme. No, ei tarvinnut mennä kun Pantteri oli toivottanut jo alkoholin ja toisen naisen elämäänsä tervetulleeksi. Pettymys minulle, suru siitä että en saanut sitä rehellisyyttä ja "nättiä eroa". Olisin halunnut erota ystävinä, mutta .. No. Olemme puheväleissä, mutta tuskin pitkään sillä kuvalla mitä hän minusta maalaa ympäri kylää ja tälle uudelle naiselleen. Niin, siihenhän se Pantterin taannoinen "minusta ei saa kirjoittaa enää julkisesti" -päivitys juonsi juurensa: valheet alkoivat kaatua päälle kun minä hehkutin onnellisuuttani ja polyperhettäni ja uudelle naiselle piti syöttää kuvaa hullusta eksästä jonka seuraa Pantteri-raukka yrittää välttää ja .. Niin. Mitä nyt käveli kukka kädessä luokseni useamman kerran parin viime viikon aikana. Mahtoi olla vaikeaa pysyäkin kaukana.. Vai vetää lähelleen? En tiedä kumpi tilanne on voitolla näissä kerronnan määrissä. Kiinnostaa kyllä kuulla jos vielä jotain muutakin minusta kuuluu ympäriinsä.. 

Polyamoria. Se ei ole kaikkien juttu. Se on vahvasti minun juttuni, mutta Pantteri ei vaan ollut oikea ihminen minulle. Enkä minä hänelle. Minä tosiaan yritin korjata, mutta minä ja se, mitä persoonastani näiden kuuden vuoden aikana kykenin antamaan, ei korjannut yhtään mitään. Se vaan nakersi minua vähemmän itsekseni, häivytin itseäni kuin haamuksi ja varjoksi itsestäni.  Olin onnellinen hetkittäin, mutten kokonaisvaltaisesti. Reagoin kriiseihin, reagoin kaikkeen siihen mikä Pantterin elämässä oli hankalasti. Oli itsemurha-uhkailua, huomionkalastelua. Piti ajaa keskellä yötä hakemaan haminasta kun tappeli tyttöystävänsä kanssa.. Piti tarjota vuorotellen laastaria, jeesusteippiä ja reikänauhaa, tilanteesta riippuen.

Mutta jokaisen itsemurha-uhkailun, jokaisen pettämisen, valheellisuuden paljastuessa ja syöpäuutisten keskellä minä valmistauduin luopumaan hänestä. Mietin yöt läpeensä ja päivät pääksytysten että millä tavalla kaikki tapahtuu. Miten. Missä. Kenen kanssa. Kenelle ilmoitan? Miten tilanteen hoidan? miten kerron lapsellemme? Miten muille sosiaalisissa piireissämme? Mitä minun on hoidettava ennenkuin voin itse romahtaa? Miten hoidan itseni sen jälkeen kuntoon? Miten käsittelen suruni? Katkeruuden? Kaiken?
Minä valmistauduin päästämään irti yli kahden vuoden ajan, mutta joka kerta pidin kiinni kyynelten keskellä. Pidin kiinni kun luulin oikeaksi ratkaisuksi, vaikka jäin ja ja yritin. Uhrasin itseäni. Uhrasin Peikon aikaa. Helvetisti. Mutta kun Pantteri viimein teki viimeisen itsemurhauhkailunsa iltana, jolloin minun piti olla lapseni kanssa, minulla keitti yli. Silloin minä otin ja noudatin M:n antamaa neuvoa: vein Pantterin avaimet pöydälle ja sanoin että nyt riittää. Mene ja tee mitä teet, minä en ole enää vastuussa. Ja siinä kohtaa minusta tuntui että Pantteri ymmärsi lopullisesti sen että minä päästin irti. Itsestäni voin uhrata paljon ja ymmärtämättä tilannetta kumppaneistani. Mutta lapsestani en senttiäkään.

Osaltaan Pantteri puhuu totta kun hän sanoo että minä keskityn tätä nykyä vaan M:ään. Niin teen. Ja se on tietoista.
Olen elänyt elämää jossa olen ollut isolti huomiopaitsiossa. Olen ollut kuin näyteikkunassa polyamorian mannekiinina, mutta minun toiveitani ei ole kuultu. Minä olen antanut mitä olen osannut ja kyennyt, saamatta muuta takaisin kuin armonpaloja sen verran että päivitän nätisti hyvät hetket someen ja itken sisäänpäin huonot hetket. Arkea en kerennyt rakentamaan kun kaikki oli reagointia tilanteisiin. Väsyin.

M huomasi tilanteen jossain kohtaa ja alkoi hiljaisesti kapinoida vastaan. "Hitto sä olet väsy"; lause jonka kuulin usein. Niin usein että ymmärsin että tilanne ei voi jatkua näin. "Hei, ei noi jätkät nyt kuunnelleet yhtään mitä sä halusit sanoa". Niin. Eivät. Mitä enemmän sain vahvistusta sille kaikelle mitä näin, sitä enemmän uskoin itseeni; minulla on oikeus olla minä. Ei vain #polyperhe.
7 viikkoa sitten tein Peikon kanssa sopimuksen; 8 viikkoa teen mitä teen, olen minä. 8 viikon ajan laiminlyön häntä valitettavan paljon sillä keskityn miettimään mitä minä haluan, mitä minä teen, miten minä haluan elää. Ja näiden 7 viikon aikana olen alkanut oppia aika monia asioita itsestäni. Selvää on, että haluan aika paljon muutoksia. Mutta selvää on sekin, että olen edelleen sillä kannalla että rakastan useampaa ihmistä yhtäaikaa, samantasoisesti. Tällä hetkellä vaan kokoonpanossa on muutoksia. Siitä tippuu yksi ihminen pois omasta tahdostaan.

M on erilailla täydentävä ihminen mitä Pantteri oli. Ennenkaikkea M ei kuluta, vaan tällä hetkellä antaa enemmän kuin kuluttaa. Kerron siitä myöhemmin kun pohdin ajankäyttöä laajemmalti. Mutta tässä kohtaa otin asian esiin korostaakseni että ymmärrän Pantterin syytökset laiminlyönnistä ja poistyöntämisestä ja M:ään keskittymisestä. Se kuitenkaan ei ollut vahinkoa, vaan täysin tietoista itsensä suojaamista ja rakkauteen upottautumista. Sukeltamista hetkeksi tilanteeseen jossa minulla on käsissäni ihminen jolle minä olen pienen hetken se mitä tarvitaan, ilman kriisejä. Puhtaasti vain kumppanina.