Okei. Tämä on ensimmäinen kirjoitus jonka kirjoitan läppärilläni, johon on eilen asennettu Linux Mint. Muutama muuri piti päänsisältä murtaa että päädyin linux-koneeseen, sillä varmuus omasta osaamisesta ja tietotaidosta 12 vuoden jälkeen oli vähän heikohkoa.. Onneksi on ihmisiä edelleen jotka ovat siellä jossain ja joilta voi kysyä. Ja kaikki kiitos M:lle siitä että laittoi asennuksen menemään, ilman sitä olisin saanut odotella motivaatiota koko läppärin paketista purkamiseen aika hyvän tovin odotellessa viileämpiä syysöitä.
Pohdin ja punnitsin ainoastaan Debianin ja Mintin välillä, en todellakaan windowsin ja Linuxin. Mutta koska käyttäjäkokemukseni Ubuntustakin olivat lopulta rajalliset niin ajattelin että mennään nyt kuitenkin Mintillä. Ja kiitos Naula, sun tatuointi sai aikaan kaipuun Linuxia kohtaan.
Mutta hyvin se siis sujui. Vähän vielä säätämistä että tulee oma, mieleinen.. Mutta toisaalta, suureksi osaksi kysymys on nimenomaan uupumuksesta. Ensin tuli uupumus ja nettiähky, halusin oikeaa elämää.. Sitten tuli ärsyynnys oikeaan elämään ja mietin, kuinka paljon annan pois live-elämästäni ja kuinka paljon uppoudun nettiin. Tämmöiselle addiktoituvalle luonteelle siinä onkin tasapainoilua kerrakseen.
2020 Heittäydyin äitiyteen kai liiaksikin. Sekin väsytti. En suorittanut äitiyttä, se on eri asia. Vaan elin niin että minulle suurimmaksi osaksi merkitystä oli vain lapsen hyvinvoinnilla, ja vaikka kuinka olen hokenut pienen aikuisikäni että ihmisten on oltava ensin sinut itsensä kanssa ja vasta sitten voi panostaa muihin niin.. No. Helppoa huudella kulisseista.
Mutta totuus on että uuvutan itseni milloin milläkin asialla, riippuvuudella, tukahduttamisella, ylisuorittamisella. Tasapainottomuudella. Omilla päänsisäisillä ristiriidoilla. Tai vaikka liiallisella määrällä energiajuomia.
Olisi vaan hyvä olla joskus itselleen armollinen ja olla liikoja ruoskimatta itseään, syyllistämättä itseään ja nauttia hetkestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti