30.9.21

Petoksia ja pettymyksiä

En ole kirjoittanut viime aikoina. Kyse ei ole siitä että ei olisi sanottavaa.. Eikä oikein siitäkään etteikö todellisuudessa olisi aikaa. Ehkä olisi, jos sitä järjestäisi. Tai jos keksisi, miten päin sanoja laittaa jotta saa purettua päästään yhtään mitään ulospäin. 

Olo on pääasiassa loukattu, satutettu ja alistettu monilta osin. En saanut kovin montaa hetkeä surra isoäitini menetystä kun jo haaskalinnut pyörivät ympärillä kaikkineen. Olisi pitänyt ymmärtää olla tekemättä mitään ja jättää kalmo kylmenemään yhteistkunnan harteille niin ei olisi omat rahat ja lapseni hyvinvointi ihan näin kortilla. 

Pettämisiä ja pettymyksiä on tälle vuodelle mahtunut nyt tarpeeksi. Enemmän kuin tarpeeksi, jos rehellisiä ollaan. Alan olla sietokykyni rajoilla. En tiedä voinko luottaa keneenkään.. Jopa tietenkin ne uskollisetkin ystävät saavat toki osansa epäilyksistäni; kun yksi ystävä pettää yli 10 vuoden ystävyyden omien seksuaalisten toiveidensa takia, niin kyllähän se kirpaisee. Se, että minun ystävyyteni ja auttamiseni oli niin halpaa että oli myytävissä tuosta vain. 
Näin 40 vuoden iässä itse koen olevani tarpeeksi kypsä punnitakseni asioista hyötyjä ja harmeja. Ja hassuinta on se, että asiastahan oli puhuttu ystävättäreni kanssa: että en minä pahastu jos joku heilastelee eksiäni, enkä pahastu jos miehilläni on sivusuhteita. Pääasia on että tiedän missä mennään, ja olen aika vahvoilla siinä että minä olen se "ykkönen". Minä olen siinä vahvoilla siksi että minä tiedän että minulle voi olla rehellinen, minulle voi olla avoin. Aivan kaikesta.  Koska minä useimpia asioita ymmärrän, vaikken hyväksy. Siksi tiedän, että olen kasvanut ihmiseksi jonka luota voi olla vaikea lähteä "huonomman" naisen mukaan. Avuni ovat todellisuudessa jotain muuta kun mitä mainostan niiden olevan: aina vetoan että ei näiden isojen tissien luota kukaan karkuun halua. Todellisuudessa tiedän, että tosiaan olen ihminen jolle voi puhua, ja jonka kanssa ajoittain voi olla hauskaakin, noin niinkun seurustelukumppanina. Olen ihminen joka ei nalkuta turhista asioista, joskin sitten asioista joista pitää, nalkutan kylliksi. Olen ihminen joka ei jaksa peitellä ja häpeillä läskejään ja joka on sinut itsensä kanssa. Se siitä, ei siihen muuta tarvita. 

Ja koska olen sinut itseni kanssa, tiedän kykeneväni tämänkin yli läpi kävelemään. Tiedän selviäväni, joskaan en ehjin nahoin. Epäilen, syyttelen itseäni, etsin syitä aikani. Kyseenalaistan kauan. Mutta silti kävelen, opin mitä tarvitsee ja jatkan elämää. 

Mikä sitten sai ystävättäreni peittelemään viestittelyjä mieheni kanssa? 2019 olivat aloittaneet, ja viestit olivat aika rankkaa luettavaa. Miksi vielä, kun päin naamaa asiasta kysyin, hän päätyi minulle valehtelemaan ja syytti että mieheni valehtelee? Miksi minulta piti salata kaikki tilanteessa, jossa avoimuus oli avainsana ja lupa "suhteeseen" olisi ollut? 

Pohdin pitkään miksi minun on ollut helpompi tavallaan antaa anteeksi / ymmärtää kumppaniani, eikä ystävätärtäni. Minähän olen se ihminen joka pettämistilanteissa on kaikille sanonut että toista naista on turha syyttää? 
Niin. Tänään sain ajatustyöni päätökseen; siksi että mieheni ei valehdellut yhtä pahasti. Hän salasi asian, jätti kertomatta, ja muutamaan otteeseen parin vuoden aikana valehteli suoraan että "mitään ei ole meneillään". Mutta kun aloin aavistella tilannetta, kävelin hänen luokseen ja kysyin asiaa suoraan, hän myönsi. Hän ojensi viestit luettavakseni ja latasi sillä hetkellä kortit pöytään. 
Kun puhelimessa kysyin ystävättäreltäni, hän kielsi että mitään fyysistä olisi ollut, ja väitti mieheni valehtelevan. Kun istuimme samaan pöytään asiasta keskustelemaan, hän väitti että viestejä ei ole. Siinä kohtaa mieheni ojensi puhelimensa hänen nähtäväkseen että jos ovat päässeet unohtumaan niin siinä ovat luettavissa. Ystävätär kertoi että kaikki viestit olivat hänen normaalia nettiviestinsäänsä. Että pillu märkänä odottelee ilmeisesti sitten kaikkia nettituttujaan.. 

Selvittelin tilannetta tässä pari viikkoa ja selvisi, miten kaksinaamaisesti ystävättäreni on käyttäytynyt. Hän on haukkunut minua muissa yhteyksissä, hän on valehdellut ja vääristellyt sanomisiani kahden vuoden ajan ihmisille. Hyvin hyvin paljon. Eräs heistä kysyi minulta että "Etkö sä osannut päätellä että kun se sulle haukkuu muita niin kai se sua haukkuu muillekin?". Sanoin että en, sillä minulle hän ei haukkunut ja arvostellut muita, sillä ystävyydessämme oli aina kyse siitä että pystyimme puhumaan vaikka mistä: puhuimme politiikasta, parisuhteista, oman alan asioista, tunteista, musiikista, selviytymiskeinoista, salillakäymisistä, ihan mistä vaan... Paitsi että emme haukkuneet ja arvostelleet muita. Minun silmissäni hän oli mahtava ihminen joka oli juoruilun ja paskanjauhannan yläpuolella ja hyvää keskusteluseuraa. 
Eli minä olin naiivi, hyvää uskova ihminen. En osannut kuvitella petosta, enkä edes sillä hetkellä kun hän valehteli minulle päin naamaa, kyennyt ymmärtämään kuinka paljon sieltä löytyisi muuta paskaa erinäisistä yhteyksistä. 

Mitenkä jatkan? 
Ei minulla ole energiaa raivota, eikä katkeroitua. Varovaisemmaksi kyllä tulin, ja osaan suodattaa nyt paremmin tämän ihmisen jutut korvieni läpi. Hän ei enää lukeudu ihmisiin, joita auttaisin tilanteessa kuin tilanteessa. Hänen hätänsä vuoksi en keskeyttäisi enää yöuniani, enkä itseasiassa edes ateriaani. 
Mutta en missään nimessä ole katkaisemassa välejäkään; hän on edelleen se sama ihminen jonka tunsin, tunnen nyt vain myös sen toisen puolen. En enää luota, mutta luottamusta ei tarvita siihen että voi toisen kanssa viettää aikaa. Hän siis säilyy tuttavapiirissäni, mutta on nyt kaveri ystävättären sijasta. 

Mitä tulee mieheeni.. Hänen kanssaan asian selvittely jatkuu. Se, miksi pääsi tapahtumaan mitä tapahtui, mitkä ovat syyt, mitkä toiveet. Mitä hän etsi.. Sillä selvää oli "paljastumisen" hetkellä ja siitä tähän päivään että hän ei ollut menossa minnekään. Hän ei etsinyt tilalleni ketään, hän etsi lisäksi jotain muuta.. Mutta toisaalta, kun selvittelin asiaa hänen kanssaan, hän oli aika hämmentynyt tämän ystävättäreni muista jutuista; sekä niistä kaksinaamaisuuksista mitä tässä on käyty läpi muutaman viikon aikana, että näistä muista miehistä joita oli lukuisia hänen lisäkseen. Eli rehellisyys siitäkin puuttui.  

Kun seuraavaksi joku ihminen tulee tuttavilleni kertomaan että minä olen sanonut heistä jotain pahaa jollekin toiselle tuttavallemme, kehoitan vahvasti pohtimaan tätä: 


Minä olen suorasukainen ihminen. Minä sanon asiat aivan suoraan. Saatan peitellä, saatan jättää kertomatta, saatan antaa ymmärtää toisin kuin mitä on. Mutta valehtele en. 
Minua vihataan siksi että sanon asiat suoraan. 
Minua arvostetaan siksi että sanon asiat suoraan. 


Joten: Miksi minä olisin sanonut kenestäkään kenellekään toiselle yhtään mitään minkä takana en seisoisi? 
Kyllä, jätän sanomatta että naamasi vituttaa juuri tänään. Jätän sanomatta että en arvosta toimintaasi. Mutta en kerro sinun tehneen asioita joita et ole tehnyt. En arvostele luonteenpiirteitäsi elleivät ne liity suoraan keskusteltavaan asiaan. Ja ennenkaikkea; minulle voi purnata, minä en kerro siitä koko kylälle. 

Toisaalta.. Jokaisella on sietorajansa. Jos sattuisi jostain sattumanoikusta käymään niin että tämänkaltainen tilanne uusiutuisi tulevaisuudessa samojen ihmisten toimesta.. Siinä kohtaa minun rajani olisi ylitetty. Siinä kohtaa kunnioitukseni heitä kohtaan olisi lopullisesti näiverretty loppuun ja siinä kohtaa en enää säästelisi heitä. Siinä kohtaa ei olisi jäljellä enää syitä ymmärtää tai yrittää käyttäytyä ihmismäisesti, ei pitää salaisuuksia eikä enää mielipiteitä omana tietonani. Sillä tällä kahden vuoden petoksella ei ollut yhtään mitään muuta syytä kuin satuttaa minua. Muuta syytä en ole löytänyt, eikä minulle ole mitään muuta syytä kerrottu. 
Kerran annetaan uusi mahdollisuus, mutta vain kerran. 

No comments: