Torstain turinointia

 

 

Välillä tuntuu että päivät kuluvat nopeammin kuin haluaisin. Mitään ei saa tehtyä, mitään ei tule tehtyä.
Joku kyseli että miten päiväni sujuvat, ja jäin miettimään.. Onko päivissäni mitään yhdistävää tekijää? Onko minulla rutiineja jotka toistuvat? Paitsi se että tietysti ihminen syö ja nukkuu. Mutta muita rutiineja? Ei oikeastaan ole.

Päiviäni määrittää mm. kiputila, muiden ihmisten tunnetilat, fyysiset jaksamiset, työvuorot... Jokainen päivä on erilaisensa. Joskus sitä suunnittelee siivoavansa. Joskus se toteutuu, joskus ei. Elämäni ei ole kovin "vakaata" siinä mielessä. Se on paljon reagointia toisten ihmisten tarpeeseen.

Vaan jäin pohtimaan että kuinka paljon se antaa itselleni? Kuinka paljon se kuluttaa? Kuinka paljon ärsyttää? Ja kuinka paljon se tuo sisältöä elämään?
Olen ajoittain tehnyt lupauksia itselleni että alan itsekkäämmäksi, pienennän ympyröitäni, enkä enää rönsyile joka suuntaan. Tiivistyn. Itseeni, perheeseeni.
Omistaudun johonkin kotikuplaan ja pysyn siellä tovin. Eikä se huonolta kuulosta; olen työntänyt niitä toksisia ihmisiä pois, kauemmas ja kauemmas. Olen pudottanut pois niitä hommia joista minulle on tullut enemmän negatiivisia fiiliksiä.

 

 

Suoraan sanottuna minun pitäisi itseasiassa löytää enemmän niitä isompia asioita mitkä antaisivat jotain positiivista tai keksiä, miksi ne isot asiat jotka ennen ovat tuoneet iloa, muuttuvat negatiivisiksi. Yleensähän se on kyse ihmisistä, ei asioista. Miksi ihmiset sitten haluavat tehdä asioista paskaa? Miksi haluavat työntää itseltään pois, paeta vastuuta, kiukutella, olla kärttyisiä, vaativia ja ärsyttäviä vastuunpakoilijoita? Silloin ne, jotka ovat vastuuntuntoisia yhteenhiileen puhaltajia, väsyvät kovin yrittäessään pitää koko paskaa koossa koko porukan puolesta. Usean järjestöhomman ongelma.. Isosti. Joten oikeastaan voisin väittää että tietyiltä osin tuttavapiirini on vaan kieroutunut ja vääränlainen.
Vääränlaisena näen erityisesti ammattiliittoni järjestötoiminnan johon värväsin työpaikaltanikin porukkaa. Yksi toisensa jälkeen he paloivat johtokuntatyöskentelyssä loppuun. Omaa, silloista kumppaniani mm. puheenjohtajana toiminut nainen lääppi kesäpäivillä isosti. Roikkui kaulassa ja vaati suutelemaan, jolloin kumppanini tuli takaisin pöytään tupakkapaikalta ja kertoi että ei halua jatkaa tämän enempää kyseisen ihmisen seurassa. (Itse näin tapahtuman ensin vierestä tanssilattialla ja lopulta tupakkapaikalle ikkunasta, en ollut kuitenkaan kuulemassa..)
Seuraavaksi kimpussa oli nuorempi rahastonhoitaja, jonka kanssa sitten kumppanini tosiaan päätyikin panemaan ja heittelemään erittäin irvokkaita whatsapp-viestejä siitä miten "täällä odotan sua pillu märkänä ja suihkunraikkaana". Meillä oli avoin suhde, joten minulla ei ole muutoin asiaan sanomista kuin että kyseisten naisten salailu, peittely ja selän takana toimiminen olivat niitä vittumaisimpia asioita.
Myöhemmin samainen puheenjohtaja aiheutti eroamiseni kännisoittelulla, raivoamisella, jatkuvalla pahan olon purkamisellaan ja hyökkäävyydellään. Nyt osaston toiminta lähenee loppuaan ja k.o puheenjohtaja mm. huusi viime kokouksessa (kuulin itse puhelimitse) miten osaanottajien pitäisi pitää "Turpa Kiinni". Tämänkaltaiset ihmiset syövät ihmisten tahdon toimiakaan järjestötoiminnassa..
Tämänkaltaisten ihmisten kanssa toimiminen on saanut minut varpailleen ihan kaikkien ihmisten kanssa, ja itseasiassa ärsyyntymään ihmisistä aamuisin. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, mitä katastrofia seuraavaksi on niskassa.
Näistä tapahtumista on jo yli vuosi, mutta viimeksi asiasta on käyty some-keskustelua eilen kun tämän rahastonhoitajan entinen miesystävä alkoi aavistelemaan asiaa. Aikanaan hänelle kerroin kyllä tapahtuneesta, mutta hän sivutti asian ilmeisesti totaalisesti. En tiedä mikä nyt nostaa päätään, vanha suolako heillä janottaa vai taasko tämä rahastonhoitaja punoo verkkojaan ja hyväksikäyttää ihmisiä. En tiedä. En oikein välitäkään, sillä olen sen ajanjakson työntänyt päässäni käsiteltyjen asioiden kansioon. En koskaan tule ymmärtämään miksi 20 vuoden ystävyys heitettiin helvettiin, mutta olen selittänyt sen itselleni että hän oli munankipeä, itsetunnoltaan alhainen ihminen joka ei vaan osaa elää ja antaa arvoa asioille. Toivottavasti nykyisessä, väkivaltaisessa narkomaanin kanssa solmimassaan suhteessa hän on niin onnellinen kuin antaa somekuviensa kanssa ymmärtää. Itse en ole enää seurannut, mutta tämä on pieni paikkakunta.
Tiedän että mies on paiskonut häntä pitkin portaita ja nyt on ennen järkevänoloisesta ja ahkerasta työntekijästä (olemme olleet useissa samoissa työpaikoissa ystävyytemme aikana) tullut kömpelö nainen jolla on paikat mustelmilla ja mm. käsi murtuneena... Jatkuvaa sairastelua jne. Mutta jos hän sanoo olevansa onnellinen ex-bandidossin kanssa joka on jo katkonut sormia uhreiltaan jne, niin enhän minä siihen voi mitään sanoa. Toivon monilta osin näkeväni vain tilanteen värittyneesti ja toivon että hänellä on oikeasti mies joka arvostaa häntä ja rakastaa ansaitsemallaan tavalla. 

 

Minulla onneksi on. Kaksi upeaa kumppania, joita taannoin kiitinkin siitä, että he tekevät minut onnelliseksi. Kyseisen päivityksen alle itseasiassa ilmestyikin yllä mainittu läpikäyminen näistä saunapanoista jne. Eilen. Ymmärrän jossain määrin tarpeen puhua asiasta, tarpeen käydä läpi, tarpeen ilmaista tulleensa petetyksi. Mutta julkisesti? Toisaalta; ei minua häiritse. Minua se ei koske, sillä minä olen asian kanssa rauhan sopinut. Asia ei tullut minulle enää yllätyksenä, ja koska olen aiemmin asiasta someenkin kantani kertonut, minulla ei ole asian suhteen mitään jatkettavaa mihinkään suuntaan.
Lisäksi M:n eksän keissi, erään ystävättären huoltajuuskiista ja kymmenet, elleivät sadat muut ihmisten keskinäiset suhteet saavat minut oikeasti voimaan pahoin.
Katkeruutta, ihmisten (omien lapsien!!) hyväksikäyttö omien tarkoitusperiensä ajamiseksi.. Kaikkea kamalaa. Haluaisin enemmän haalia niitä ihmisiä ympärilleni, jotka näkevät ympärillään hyvää. Niitä, joiden kanssa voi istua lasilliselle tai kahvikupilliselle ja nauraa elämän nurinkurisuudelle. Niitä, jotka lähtevät syysiltana kuuntelemaan jäätyneiden lehtien ritinää tennareiden alla. Niitä, jotka lähettävät meemejä kesken työpäivän koska tulivat hetkiseksi ajatelleeksi minua. Niitä, jotka laittavat tekstarin kysyäkseen aidosti mitä kuuluu, tai niitä, jotka laittavat viestin kertoakseen mitä kuuluu. Ihan vain muuten vain, koska he tietävät, että minä haluan heistä kuulla.

Hesarilla on artikkeli missä puhuttiin parisuhteista.
"Parisuhteissa näkyy nyt nopeatemposta tyytymättömyyttä".
Niin. 

"Kun hän kehottaa sinua puhumaan hänelle, mutta tiedät, ettei hän ole vaivan arvoinen joten kerrot kaiken olevan hyvin".

"Kun hänen hymynsä vie oman hymysi pois."

"Ihminen saattaa hakeutua suhteeseen jossa ei haluaisi edes olla."

"Lisäksi hän nostaa esiin suhteiden nälkiinnyttämisen. Siis sen, ettei kumppanille anneta tarpeeksi aikaa, huomiota, omistautumista ja keskusteluja. Nälkiintyneessä suhteessa voi tuntea tympääntyneisyyttä kumppania kohtaan".

"Ihminen ei aina jaksa tai pysty käsittelemään ongelmiaan suhteessa vaan saattaa oksentaa ne verkkoon".

Ilmiö on kammottava. Lopetin naistenhuoneen lukemisen juuri sen takia: litania ihmisiä haukkumassa kumppaniaan ja kertomassa miten toisen lärvi tympii. Ihan vaan koska vertaistuki ja yhdessähaukkuminen on niin riemastuttavan ihanaa.
Ja miten sitä korjataan? Ei mitenkään. Ei yhtään mitenkään.

Mä olen onnellinen kumppaneistani, joiden kanssa voi puhua. Okei, me valvotaan M:n kanssa yö sen takia, että joku asia pitää läpikäydä. Ensin ne asiat olivat väärinkäsitysten läpikäymisiä. Isoja tunteita, sopeutumista, kummankin haparointia. Nyt ne ovat enemmän ja syvemmin vain toisen epävarmuuksien spekulointia, pienien virheiden korjaamista ennenkuin niistä tulee mitään katastrofia.
Viime yö?
M syventyi pelaamaan kännykällä. Minä keskustelin paria whatsapp-keskustelua. Molemmat kipeänä ja väsyneenä. M odotti minulta jotain, minä tulkitsin että hän syventyi mielummin pelaamiseen. Ei mitään riitaa, menin vain matkalle höyhensaaria kohti.
No, M ei ole niitä hienovaraisimpia ihmisiä möksähtäessään; toinen osapuoli vaistoaa kyllä joka solullaan että M:llä ei ole hyvä olla. Kiemurtelua ja pahaa oloa. Joten siitä sitten keskustelua asiasta; M:llä itsesyytöksiä pelaamisesta ja siitä että laiminlöi minua kun tulkitsi että olin uppoutunut keskusteluihin puhelimella. Ja tietysti se syy, miksi uppouduin, oli se, että M minun tulkintani mukaan pelasi mielummin. Ja taustalla alkuviikon kipeänä oleminen, eli ei niinkään ihan toisessa kiinni nukkumista ja läheisyyttä vaan enemmänkin "liikaa räkää, limaa, liian kuuma, liian kylmä"-fiilistelyä molemmin puolin. Eli molemminpuolista väärintulkintaa iltaan, ja siitä sitten keskustelua aamun pikkutunneille. Ja ne tulkinnat? Ne tulevat siitä, mitä yhteiskunta meille opettaa. Ne tulevat sieltä, miten meitä on kohdeltu menneisyydessä.. Sillä mikään ei ole helppoa. Mikään ei ole "puhtaalta pöydältä", kaikki on sekaisin ja ihmisen itse puhdisteltava ajatuksiaan, asenteitaan, elämäänsä. Muutoin on vain nippu oletuksia, jotka johtavat lopulta pahasti harhaan.

Jäin hesarin uutisoinnin lukemisen jälkeen taas pohtimaan, miten onnellinen olen. M halusi kertoa. Minä halusin kuunnella. Molemmat halusimme selvittää, kumpikin on valmis tinkimään vaikka unenlaaduista, jotta asiat saadaan järjestykseen. Ja näin "pienestä"! Ei mitään massiivista ja mullistavaa vaan ihan vain arkea.

Joten kyllä. Olen onnellinen. Edelleen. Vaikka monilta osin pettynyt ihmisiin.