Parisuhteellisuutta

 

 Mä seuraan useita parisuhteita sivusta. Ja sinkkujakin, tietysti. Eli ihmisiä, ihmiskohtaloita.. Mutta tänään erityisesti mä hämmästelen sitä, miten kiihkeästi ihmiset haluavat muuttaa sen toisen ihmisen olemaan jotain, mitä kaipaavat. Miten epätoivoisesti ihmiset sulkevat silmänsä ja mielensä siltä, mitä se toinen oikeasti on.
Sitten on lopulta kaksi onnetonta ihmistä, joista kumpikaan ei saa välttämättä sitä mitä on toivonut ja halunnut. Tai jos saa, niin vain toinen. Yleensä niin että se toinen tyytyy johonkin ja toinen teeskentelee olevansa onnellinen.
Skeptinen, inhorealistinen näkemys. Tiedän.

Mun eräs ystävä toivoi iltalenkkiseuraa kumppanistaan. Ei saanut. Törmäsi kumppaniinsa kaupassa. Sai siitä hyvästä pari päivää myöhemmin huudot niskaansa. Nyt sitten kumppani heitti ystäväni ulos asunnostaan.. Mutta. Sitä se parisuhde on. Huomenna pyydetään anteeksi. Huomenna sovitaan, ja kaikki on hyvin, vaikka on nolattu kaikkien tuttavien edessä ja vaadittu käyttäytymään itsensä vastaisesti vähän väliä..

Ja se mustasukkaisuus, molemminpuolin. Kun se kumppani hymyilee kaupan kassalle, käy tykkäämässä lähikaupan myyjättären päivityksestä. Tai jää kiinni siitä että runkkasi pornomallin pornokuville. Tai instassa jonkun sometyrkyn, yhtä kaukaisia kumpikin. Ja sitten sovitaan. Mustistellaan lisää, eikä vahingossakaan paneuduta siihen, mikä epävarmuuden aiheuttaa.

Ja sitten on niitäkin, joilla ne pettämisen rajat ovat vähän erilaiset. Joiltain voi ottaa suihin, muttei suudella. Joitain voi pannakin, kunhan yläpään huulet eivät kosketa, koska huulien kauttahan ne tunteet tarttuvat. Ja sitäpaitsi, aina voi vähän panna muita, koska mitä toinen ei tiedä, se ei satuta. Pääasia että oma pää kestää ja kaikki on hyvin? Ja lopulta se morkkis on niin suuri, että se on kerrottava kuitenkin sille omalle kumppanille. Satutettava, lyötävä lyötyä. Toivottava että toinen antaa anteeksi, koska todennäköisesti se toinenkin on tehnyt jotain, koska 10 vuotta on pitkä aika olla yhdessä..

Mulla oli tänään paska päivä. Paska viikko.
Mä pelkään erään ystäväni hengen puolesta, enkä osaa oikein nukkua. Steppailen levottomana pitkin kämppää. Ja vähän tietysti stressaan raha-asioista, lääkärihommista, terveydestä, kaikesta. Tuntuu siltä että erityisen stressaava ajanjakso on päällä.
M:llä oli myös aika sosiaalisesti kuormittava päivä. Ei kovin hyvä. Päädyimme hengailemaan mitään tekemättä sohvalle ja pohtimaan syntyjä syviä; minuun olisi sattunut jos hän olisi valinnut jonkun muun ihmisen seuran tänä iltana. Minä halusin että hän tulee kotiin ja puhuu minulle.
Ja M;ään olisi sattunut, jos minä olisin painunut kahvittelemaan erään ihmisen kanssa abc:lle. 

M oli superväsynyt ja halusi minut sänkyyn lojumaan. Käytännössä nukuttamaan hänet, pitämään kiinni tai käpertymään kainaloon jotta hän saa nukahdettua. Ja minä taas halusin kävelylle ulos. Ihana viileä syysilta.. Mutta siellä nyt olisi voinut olla vaikka ja mitä, ja M:n tehtävä omasta mielestään on suojella minua. Hän käytännössä vaati että lähdemme yhdessä kävelylle, ja oli siinä pisteessä että ajattelin hänen nukahtavan pystyyn ennenkuin pääsemme alaovesta ulos.
Lopulta hölmöläismies tuli järkiinsä ja painui sänkyyn ja antoi minulle luvan mennä kävelylle yksin.
Keskustelun aikana hän toi hyvin esille sen että hänen pitää olla täydellinen, huolehtia kaikista tarpeistani. Hänen kuuluu olla minun tukenani, turvanani, antaa minulle kaikki mitä tarvitsen. "Mä en voi enää piristää itseäni tänään, mutta voin tarjota sulle läsnäoloa ja piristää sua".
Katsoin kun M käpertyi sängylle äärimmäisen väsyneenä. Asentona oli jostain alkuaikojen riitelyjen ajoilta tutuksi tullut "olen pettynyt itseeni, olen yksin"-asento. Samaan aikaan asento on tuttu ja rakastettava, sillä se paljastaa heikkouden.. Mutta samaan aikaan muhun sattui, sillä tiesin olevani asentoon osasyy. Mä tiesin että mä oisin saanut koko olemuksen muuttumaan vaan sillä että kietoutuisin ympärille toviksi.
Katselin nukahtanutta otusta ja päätin että ei, minä en lähde tästä mihinkään tänään. Ihan vain jotta voin sanoa hänelle aamulla, että valitsin mielummin hänen nukkuvan seuransa kuin yksin ulkona kävelyn. Joudan odottamaan, eikä minun tarpeeni ja toiveeni ole minulle tänään sen tärkeämpiä kuin hänen toiveensa.
Olen minäkin pettynyt itseeni; minä olisin halunnut olla hänen tukenaan tänään. Olisin halunnut olla paljon enemmän kuin mihin pystyin. Joten tiedän hänen tilansa; hän olisi myös halunnut olla jotain mihin ei pystynyt.

Ja hei: sen sijaan että olisimme riidelleet, olleet pettyneitä itseemme ja toisiimme, me teimme kumpikin omilla tahoillamme asioita. Minä juorusin ystävättären kanssa puhelimessa, ja nyt kirjoitan blogia. Hän nukkuu väsymystään. Aamulla sitten yhteinen aamiainen ja läheisyyttä ennen viikonlopun rientoja.

Mutta mä tiesin että mä olisin voinut mennä kävelylle. Yksin tai yhdessä. Mä tiedän että olisin saanut hänet mukaani jos olisin vain lähtenyt ja sanonut että mennään. Ja se on tärkeää. Mä tiedän että hän olisi uhrautunut, jos se olisi ollut välttämätöntä mun hyvinvoinnin kannalta. Ja sama toisinpäin; mä olisin kyllä väkisinmaannut itseäni jos se olisi ollut välttämätöntä. Nyt meillä on kummallakin vain lieviä henkisiä ruhjeita, jotka paranevat aamulla kun toinen on vieressä hymyilemässä.

Kummankaan ei tarvinnut tapella. Kummankaan ei tarvinnut purkaa pahaa oloaan. Kumpikaan ei haastanut riitaa, kukaan ei heittänyt ketään pihalle. Kummallakin OLI kyllä epävarmuutta. Mustasukkaisuutta. Toteutumattomia toiveita. Kaikkea sitä mistä pariskunnat saavat aikaan aivan järjetöntä draamaa!

Ei.. En mä ole aina ollut tämmöinen. Mä olen kanssa ollut epävarma, tappeleva ja mustasukkainen riidanhaastaja.
Mut nyt mulla ei ole tarvetta. Mä olen turvassa. Turvallisessa ihmissuhteessa, jossa koen että tulen ymmärretyksi. Huomioiduksi. Rakastetuksi. Hyväksytyksi. Jossa voin olla oma itseni, kaikkine tunnetiloineni.

Ja hei.. Siihen sun pitäs pyrkiä. Sun kumppanin kanssa yhdessä, tai sit sun pitää etsiä se yhteensopivampi kumppani.