On oikeastaan kaksi asiaa mitkä tänään ovat pyörineet mielessäni ja kummastuttaneet kovasti. Toinen on se, että edelleen tän suhteen jatkuessa mulla on tarve pinkkeillä ja söpöstellä M:n kanssa, ja vastaavaa tarvetta ei oikein aiemmin ole ollut. Yleensä kai se loppuu johonkin alkuhuumaan ja elämä tasoittuu. Puolisen vuotta huumaa, ja sitten arki, sanovat.
Ja se toinen asia on se, miten paljon se hiertää ihmisiä.
Ymmärrän kyllä että se ei ole aikuismaista, ymmärrän että se ärsyttää katsella jos itsellä ei ole vastaavaa. En kuitenkaan ole hieromassa sitä kenenkään naamaan, enkä asiasta leiju sen kummemmin ellei kysytä. Kirjoitanko? Tietenkin. Tämän blogin ja muiden somepäivitysten lukeminen ei käsittääkseni kenellekään ole pakollista missään nimessä. En edes omalta tuttavapiiriltäni, enkä itseasiassa omilta kumppaneiltanikaan velvoita blogin lukemista millään tasolla. Tiedän M:n lukevan, mutta kaikki muut lukijat ovat mysteereitä, Mikä on tavalllaan helpotuskin. Toki nyt tauon aikana sain ylllättäviltä tahoilta palautetta siitä että lukevat vaikka eivät juuri kommentoi. Mutta tosiaan; ei pakollista. Kenellekään.
Mä olisin saanut söpöstelyjä varmasti aiemminkin.. Mutta en oo oikein osannut. En söpöstellä, enkä kaivata sellaista. En oo nähnyt millään tasolla tarpeelliseksi, koska pitkäaikaiset kumppanitkaan ei oo tarvinneet sitä juurikaan. Tai ainakaan eivät oo ilmaisseet että mahdollisesti haluaisivat.
Poikkeuksena D. D halusi pinkkeilyä, ja mä en osannut. Mulla ei ollut narsistin jäljeltä kykyä romantiikkaan, eikä kauheesti vissiin aiemminkaan. Mä olen aika hyvin osannut rakentaa elämäni niin että kun toinen on poissa, keskitän energiani kaipaamisen ja haaveilun sijaan omaan elämääni. On ollut järjestöjuttuja, on ollut eläimiä, ystäviä, kodin kunnostusta.. Olen siis täyttänyt päiväni sellaisella mihin omat aivot jaksavat keskittyä, mistä saan jotain virikkeitä niille jaksoille kun sitten ollaan kotona.
Koskaan mä en oo ollu sohvannurkassa luuhaaja muutoin kun kipeänä ja ajoittain jos jotain sarjamaratoonia vedän. Eli varmaan kerran.. puoleen vuoteen? En tiedä.
Mitä sitten on söpöstely?
Havahduin siihen että eilen lilluimme paljussa muutaman tunnin. Mitä tehden? Emme muuten yhtään mitään. Kiinni toisissamme, lähellä. Suukkoja, silityksiä, olemista. Yhteistä läheisyyttä, aikaa.
Yleensä kotona sohvalla istuskellessa hengailemme sylikkäin, M:llä taustalla joku youtube-pätkä ja ei juuri muuta. Joskus tietoisesti katsomme jotain sarjaa / leffaa yhtäaikaa. Mulla on vaan paha tapa menettää mielenkiinto ja nukahtaa, oli se katsottava mikä vain. Eikä se toisen kainalo ole niin huono paikka koisia..
Joskus lojumme höpöttelemässä sängyssä. Laiska aamu, ei kiire minnekään. Ei mitään orgioita, vaan ihan vaan jutellen, silitellen, ollen.
Toki on hetkiä että siivoilemme, teemme jotain kotihommia muutoin. Jotain mitä pitää tehdä, halutaan tehdä.. Jotain mitä meidän odotetaan tekevän sosiaalisen elämän ylläpitämiseksi. Tai käymme jossain, perheenä, kahdestaan.. Sienestämässä, leikkipuistossa, jossain.
Mutta se söpöstely, pinkkeily... Se on sitä kun hengailee teinimeiningillä. Ihan vaan nyhvää toisessa kiinni, nuuskuttaa toisen iholla. Mä ihmettelen että miksi mä olen aikuisiällä, yli nelikymppisenä, löytänyt tarpeen nuuhailla jonkun kainalossa? Kemiaa? Krooninen väsymys? Ihmisyys joka on löytynyt äitiyden myötä? Onko meitä muita jotka eivät ennen mutta sitten?
Mä en osaa istua sohvalla mitään tekemättä yksin. Enkä kenenkään muun kanssa. En edes lapseni, me katotaan leffatkin niin että lapsi katsoo ja mä teen jotain samalla, käyn välillä istumassa ja sitten teen taas kappaleen matkaa jotain.
M:n seura on siis selkeästi se tekijä joka rauhoittaa mut paikalleen. Miksi?
Mutta se puoli vuotta on tullut täyteen tuntemista, seurustelua. Ensitapaamisesta livenäkin on jo yli vuosi. Seksiä on ollut yli puoli vuotta. Kohta asuttukin enemmän tai vähemmän toisissamme kiinni se puoli vuotta.. Loppuuko pinkkeily? Söpöstelyn tarve? Loppuuko joskus kaipuu toisen iholla nuuhaamiseen työpäivän aikana? Tuleeko joku raja sille, kuinka monta tuntia voi olla tekemättä muuta kuin juoksuttaa sormiaan toisen iholla? Tasottuuko tunnemylläkkä jossain kohtaa? Tuleeko joku järkevyys toimintaan? Kyllästyykö sitä väistämättä toisen toimintaan?
En tiedä. Mulla ei ole ollut tämmöstä aiemmin. En tiedä mitä tapahtuu ja missä ajassa, joten oon vaan kahlannut tusinoittain naistenlehtien artikkeleja sekä somepalstojen arkistojen kätköjä löytämättä selitystä. Kukaan ei ole tullut kertomaan olevansa "edelleen rakastumisvaiheessa x vuoden jälkeen".
Rakastamisesta mä tiedän, mä rakastan monia eksiänikin kaveripohjalta edelleen. Se romanttinen rakkaus on tipahtanut pois erotessa, mutta edelleen annan vaikka paidan päältäni muutamille ihmisille jotka ovat olleet kumppanin asemassa menneessä.
Muutama ihminen on kommentoinut, että on outoa nähdä mut onnellisena.
On se minustakin outoa, ja oikeasti tuntuukin oudolta. Mut se ei ole se onnellisuus; sitä mä olen ollut usein. Mä olen herkästi onnellistuvaa tyyppiä. Mut tämmönen rakastamisnuuhaus on uutta, vaikka tässä on nyt yrittänyt sopeutua tilanteeseen hyvän aikaa. Mut oikeasti onnellinen? Olen ollut. Viikottain. Milloin mistäkin asiasta. Se on se mun piirre joka estää mua vaipumasta katkeruuteen ja ties mihin tässä paskassa elämässä. Ja se, että kykenen olemaan onnellinen toisten onnesta.
Siinäkin yksi iso ihmetys: miksei voi vaan olla onnellinen kun muut on? Miksi katkeroitua? Miksi se on niin kamalaa jos mä olen onnellinen? Miksi niin vaikeaa nähdä että olen rakastunut? Miksi se ei ole tarttuvaa?
Kyllä.. Mä laiminlyön asioita. Mut se ois hyvä laittaa siihen kontekstiin että mä olen ollut ihan klassinen ylisuorittaja koko tähän astisen elämäni. Ja mulla on ollut järjetön tarve hakea hyväksyntää keinolla millä hyvänsä. Mä olen halunnut tuntea olevani rakastettu, halunnut kokea olevani tarpeeksi hyvä.
Ja hyvässä mun kannalta, pahassa muiden kannalta, M muutti aika paljon sitä arkea. Mä tiputin jo ennen M:ää paljon pois, puoluetouhua ja jatkuvaa itsestäni pala palalta nakertamista muiden hyväksi. Kukaan ei antanut mitään takaisin siinä määrin mitä multa vaadittiin ja haluttiin. Muutama ystäväsuhdekin päättyi, osa vaan siirtyi kauemmaksi.
Kaiken sen tein kun päätin että haluan olla lapseni kanssa enemmän. Haluan aikaa sille mikä mulle on tärkeää, haluan nähdä mitä maailmassa tapahtuu.
Sitten tuli M. M ruokki sitä samaa ajatusta mussa minkä olin raskaana ollessani 2018 saanut iskostettua päähäni; pois se mikä kuluttaa ja enemmän tilalle sitä mikä antaa jotain isosti.
Ja sitten lopulta M itse tähän arkeen tasapainottamaan. Muistuttamaan päivittäin siitä et mun pitää syödä. Juoda. Levätä. Nukkua. Ottaa lääkkeet.
Että mä ansaitsen onnellisuuden. Että mä kykenen olemaan riittävä, että mä kykenen tuomaan onnea muille. Että joku on kiitollinen kun mä olen mä.
Ja se on se mikä tuo mulle suurimman kauhun pintaan; mitä jos mä menetän sen kaiken? Mitä jos toi toinen näkee miten järjettömän paska ihminen mä olen ollut menneessä? Mitä jos se näkee että mä olin manipuloiva, hyväksikäyttävä ämmä? Ihminen joka juoksi pettämässä, hyväksikäyttämässä ja joka on joskus varastellut ja valehdellut sumeilematta, häpeilemättä, ilmeen värähtämättä? Mitä jos se tajuaa että mun moraali on aikoinaan ollut löyhä kun kaksi vuotta ulkona maannut muovilävikkö? (Jos joku ei mahtunut käsitykseen niin siihen vaan painamalla lisää koloa..)
Mitä jos se tajuaa että mä en olekaan noin upean huomioinnin ja hiplauksen arvoinen? Mitä jos se tajuaa että jää lopulta yksin mun kans kun mun kroppa vaan pettää päivä päivältä koska oon laiminlyöny sitä koko ikäni ja oon vanhempi sitä? Mitä jos se ymmärtää että mun pää on sekaisin ku isosetävainaan seinäkello? Mitä jos se viimein oivaltaa että muut on kauniimpia, ihanampia ja helpompia ku minä, ja mä jään yksin.. Selviänkö mä? Pysynkö mä tarpeeksi järjissäni että voin olla edelleen äiti? Että voin olla Peikolle kumppani?
Entä jos Peikko ymmärtää että sen akka on ihan sekasin? Entä jos se löytää jotain sellaista että se ei haluakaan mua rinnakkaissuhteeksi vaan vaihtaa kokonaan? Selviänkö mä? Selviääkö M siitä että joutuu kasaamaan mut pala palalta läjään? (Okei. Rehellisyyden nimissä nää on kumpikin joutuneet kyllä tekemään sitä tässä vuoden aikana enemmän ku kertaalleen. Ne osaa koota tän palapelin ulkoa, silmät sidottuna. Tilanteessa kun tilanteessa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti