Olen saanut aika paljon palautetta hiljenemispäätökseeni liittyen. Myönnän, että ajatuksenani oli kunnioittaa erään ihmiset tahtoa ja huolenaiheita ja lopettaa koko kirjoittaminen.
Kyse ei missään vaiheessa ole ollut siitä että minulla ei olisi sanottavaa, vaan ihan puhtaasti ristiriidasta sen kanssa, onko sanottavani sellaista, että haluan aiheuttaa sillä ristiriitoja muiden elämään.
Tiedän erään ihmisen olevan hyvin pettynyt, että kirjoitan. Lupaan kuitenkin, että käytän, jos mahdollista, entistä enemmän harkintaa siinä mitä sanon. Tai miten sanon. Ja yritän muistaa kaikki ne pointit joita keskustelussamme kävimme lävitse.
Suurin painostaja kirjoittamiseen jatkamiseen on kuitenkin ollut M.
M lukee muutamaan otteeseen kirjoituksiani, ja kertoo ymmärtävänsä asioita paremmin kun lukee näitä blogista. Kirjoitin hänelle joskus ihan sähköpostikirjeenkin, mutta mutta. Silloin kirjoitan ihmiselle, yhdelle sellaiselle tietylle, ja onhan siinä tietenkin eri sävy kuin siinä kun kirjoitan enemmän tai vähemmän itselleni ja blogiin eksyville persoonille.
Muutama ihminen on kommentoinut blogiin, anonyymina kylläkin, että ei haluaisi että lopetan. Enemmän on niitä jotka ovat livenä kertoneet lukevansa, seuraavansa ja tavallaan se ihanin kommentti oli "Kun sä tunnut kirjoittavan niin usein sellaisista asioista joita itekin jossain määrin käyn läpi". Se on se pointti miksi mä kirjoitankin; jotta ihmiset löytäisivät näkökulmia asioihin, kokemuksia, ajatuksia.. Ja myös niiden tabujen rikkomisia.
Mä huomasin että viime lauantaina mun blogissa oli kävijöitä facebook-linkkauksen kautta 264. Eilen oli 242. Normaalisti täällä on käynyt hiljaisina päivinä n. 20 ihmistä kurkkaamassa että onko mitään sanottavaa löytynyt. En tiedä, kuka on linkannut ja missä ryhmässä, mutta mulla on vahva usko että siellä on M:n eksä asialla. Jos näin on, mä toivoisin vaikka nimetöntä kommenttia että missä ja miksi. Sen verran klikkauksia kuitenkin..
Just nyt istun yksin mökillä. Koirien kanssa. Muut ovat liikenteessä. Rauhallista, kaunista ja tykkään isosti. Kontrasti arkeen on iso muutoinkin kun ympäristönä.
En silti saa mielestäni mennyttä puolta vuotta. Jotain tilanteessa on niin vääristynyt ja rikki, etten ymmärrä. Mun kuuluis olla onnellinen, ihmisten mun ja M:n ympärillä pitäs olla joko onnellisia tai neutraaleja. Ei sen, että joku löytää oman onnensa, kumppaninsa jne, pitäisi ketään satuttaa? Jos jonkun pitäisi olla tilanteesta rikki, niin kai sitten vaikka Peikon? Ei muiden.
M:llä on eksänsä kanssa sovittelu aloillaan rikossyytteitä koskien. Asia ei koske minua, ellei lasketa henkistä kuormitusta kaikesta siitä mitä katson vierestä.
Mun on vaikea tajuta sitäkin, miten ihmiset, tässä meidän iässä, käsittelevät erojaan, yhteenmenemisiä yms. Mä olen paria ero-biisiä luukuttanut, kun tykkään sanoista. Toinen on Tupen puhu pahaa ja toinen hiljattain ilmestynyt Aston Kalmarin kauniimpi ilman sua. Molemmat liittyvät mielessäni tilanteisiin joissa itse olen vain sivusta seuraajana.
Kirjoitan muuten eri mielentilassa kuin aikoihin. En ole valmistellut yhtään mitä aion sanoa tästä eteenpäin, joten tää on todellakin se free flow-osuus tästä eteenpäin..
Kun mä tosiaan tapasin M:n, meillä oli aika selkeä suunta. Me haluttiin vaan tutustua. Pitää kivaa. Välittää toisistamme lujaa. Kuulla toisistamme. Olla osana arkea mutta vahvasti vain etäisyyden päästä. Mutta yhtäkaikki, olin siinä uskossa että me ollaan aika pitkälti me, meidän suhde on meidän suhde, ja se, mitä tapahtuu M:llä muiden kanssa, ei ole mun asia. Ja mitä mulla tapahtuu muiden kanssa, ei ole M:n asia. Toki kumpikin tiesi ihmissuhteista muihin ja suurinpiirtein ne elämän reunamilla olevat hahmot nimeltä ja niin pois päin.
Mutta tää tilanne pääs yllättämään puskista aika isosti.
Me ollaan löydetty jotain, mitä me ei osattu odottaa. Eikä toivoa. Me oltiin kumpikin enemmän tai vähemmän luovutettu sen suhteen että olis sellainen ihminen jonka kanssa arkea ois mahdollista muokata sellaiseksi toimivaksi läjäksi missä on hyvä olla, missä viihdytään ja mikä toimii.
Ja se muodostui meille hyvin vastentahtoisesti. Nopeasti, mutta oikeasti vastentahtoisesti. Me ei haluttu muuttaa yhteen. Ei jakaa sitä arkea viestejä ja satunnaisia tapaamisiä lukuunottamatta. Me vakuuteltiin kyllä aika pitkään ettei asuta kyllä tulevaisuudessa edes samassa kaupungissa. Oma aika on tärkeää kummallekin.
Tässä kohtaa väittäisin muille että se oli surkeaa itsetuntemuksen puutetta.. Mutta ei. Kenen tahansa kanssa tilanne olisi ollutkin juuri niin. En olisi halunnut yhtään mitään. Olisin ollut yksinasujana, satunnaisesti mieheni luona oleskeleva mölliäinen. Ihminen joka väsyy siihen että joku hengittää niskaan. Ihminen joka kavahtaa kosketusta, eikä halua nukkua kenenkään vieressä joka yö. Ihminen joka kaipaa kirjaimellisesti tilaa ympärilleen.
Mikä muuttui? Ei mikään. Ja kaikki.
Se, että löysin M:stä sen kadottamani puoliskon. Sen, jolle mun tarvii hyvin vähän selittää yhtään mitään. Jolle mun ei tarvii kertoa että milloin tilanne on se, että pysyy nyt oikeasti kaukana. Ihmisen, joka lukee mun kehonkieltä täydellisesti. Ihmisen joka ymmärtää milloin on se hetki että tarviin vaan että joku kietoo siihen pumpuliin ja puhaltaa haavat pois.
Siinä on ihminen, joka väsyy samoihin asioihin kun minä. Ja sen takia tietää milloin me steppaillaan oman jaksamisen rajoilla. Ne on keskenään yllättävän lähellä toistemme rajoja, vaikka sen rajan ylittäminen oireilee eri tavalla.
Peikon ystävät lukevat tätä toisinaan. Ja kertovat Peikolle sitten että hei, sua ollaan heivaamassa laidan yli. Hiljainen ero, toi nainen on myyty jo muualle.
Se ei pidä paikkaansa. Polyamorian kauneus; kaksi täysin erilaista suhdetta. Ei periustein. Eri tunnetasolla, samalla sitoutumisella. Eri vakavuudella, eri arjellakin. Mutta tän kohdan taitaa ymmärtää vain toinen ihminen joka elää polyamoria-arkea. Tottakai monosuhteissa se uusi suhde tuntuu paremmalta kun se, jonka päätyi katkaisemaan syystä tai toisesta. Tässä mä en ole luopunut Peikosta missään vaiheessa. vaikka tottakai omistautuminen M:lle on työntänyt arkea Peikon kanssa kauemmas. Jos M olisi ilkeämielinen, omistushaluinen ja keskustelukyvytön otus, niin joo, olisi isoja ongelmia kaiken kanssa. Mutta kun ei ole; M tiesi kuitenkin mihin tuli, ja alusta asti on juteltu hyvin paljon siitä mikä on realistista, mikä on mahdollista, mikä on mahdollisuuksien rajoissa muuttaa ja mikä on pysyvää.
Peikko on aina ollut viimeksimainittua. Peruskallio. Ihminen, joka on. Ei ihminen joka on sen aikaa "kunnes". Peikko on muuten, sivuhuomiona, vähintään kahdesti pelastanut M:n ja mun välit / mahdollistanut tän suhteen jatkumisen.
Ekalla kerralla mä sain ryöpyn niskaani et mä tein jotain, mä olin hankala ja ilkeä ja mun on kannettava vastuu siitä että M meinas luovuttaa. Mä kuuntelin saarnan, otin vastaan neuvot ja kiukun, ja otin niitä ratkaisevia askelia M:ää kohti.
Toisella kertaa istuimme olohuoneessa, suhteessa oli silloin vielä kolmen sijasta neljä. M loukkasi mua tavalla jota mä en melkein ajatellut antaa anteeksi. Peikko selitti, kuunteli kumpaakin ja yritti toimia tulkkina välissä. Pantteri oli tärkeä osanen, koska muutoin mä olisin kokenut että mut on jyrätty ja pakotettu näkemään vain jotain mitä en halua edes katsoa.
Ne kaksi oli varmaan kaikkein eniten keskiössä kaiken suhteen. Siellä on monia riitoja, monia yhteenottoja. Kaikki väärinkäsityksiä, kaikki väsymystä. Kaksi niistä missä Peikko on ollut ratkaisevassa asemassa ja kaksi sellaista, missä M itse on ollut päästämättä irti. Toinen laivalla, toinen eräs abc-yö. Yö, jolloin kumpikin totesi että ei tässä oo mitään järkeä, tää ei toimi, me ei pystytä. Mut me halutaan. Ja siitä rakennettiin taas tätä kaikkea.
Nyt on ollut aika pitkään sitä, että meillä ei ole muuta kuin epävarmuutta. "Eihän toi nyt ole luovuttanut?" Mutta ei enää isoa kriisiä mistään. Pelkoa ja epävarmuutta tilanteissa, joissa jompikumpi näkee toisen epävarmuuden ja väsymyksen mistä tahansa asiasta. Mutta ehkä sitä itsetuntemusta ja toiseen luottoa kuitenkin on jo niin paljon että silloin ei enää keskustella väkisin yötä läpi ja vedetä väsyneenä viikkoa hampaat irvessä, vaan annetaan olla, pohditaan tahoillamme ja keskustellaan sitten kun se asia on jossain muodossa kummankin päässä. Tähän asti se kauhukuva siitä että toinen ei jaksa, että toinen luovuttaa, on pakottanut vääntämään asioista tuntikausia ilman että kuva on itselle, saati ehkä toisellekaan selvä.
Luotto kasvaa ajan myötä.
Ja meillä on kummallakin se sama pako-reaktio ihmissuhteissa tätä nykyä. Ihmissuhteissa, tilanteissa, kaikessa. Oma väsymys painaa niin kovaa että epämiellyttävä tilanne kahlataan läpi tasan siihen asti että siitä pääsee pois ja nuolemaan omat haavat ihan rauhassa. Joten se sitten on näkynyt molemmin puolin.
Kerron tämän ylläolevan siksi, että haluan antaa ymmärrystä; me toimimme siksi että me olemme me. Yksikkönä, yhdessä ja erikseen. Meillä on kyky nähdä toisemme, meillä on kyky tuntea toisen reaktioita, toisen ajatuksia. Ja silti meillä on tarpeeksi eroja, että löytyy vielä jotain millä yllättää, jotain, mihin tutustua.
Mutta ensinmainittu on se, miksi me toimimme meille. Vaikka Just Sä olisit kuinka mun tai M:n elämässä, se suhde ei vaan olis samanlainen. Se, mitä sulla ja mulla oli, tai mitä sulla ja M:llä oli, ei olisi koskaan ollut sitä mitä mulla ja M:llä. Koska ihmiset. Luonteet. Elämä. Kaikki.
Joten älä kysy iteltäs miksi et sinä. Maailma ei toimi niin. Oikeasti.
Mä en antanut yhdellekään eksälleni paskaa elämää ja parisuhdetta siksi että olisin ollut ilkeä ja inhottava ja ties mitä. Mä en ollut heille vaan yhteensopiva muutoin kun sillä hetkellä sen hetken aikaa. M:n kohdalla samoin; se mitä on ollut, on ollut. Se on mennyt. M on elänyt kuten sillä hetkellä on ollut tilanne. Ei se ole satuttanut ketään tahallaan. Ei ole ollut antamatta asioita tahallaan. Te ette vaan olleet oikeita toisillenne sillä saralla, kuten en minäkään ollut oikea entisilleni. Se ei kuitenkaan tee tyhjäksi historiaa, muistoja, elämää. Me kaikki olemme mitä olemme, juuri siksi mitä olemme olleet Menneisyys tekee meistä sen, mitä olemme nykyään.
Kyllä mäkin olen menneinä vuosina miettinyt useita kertoja että miksi mä en saanut sitä mitä eksäni uudet. Miksi mä en ollut se, jonka ois voinu viedä jonnekin, jonka kans ois tehty niitä asioita mitä "nykyisen naisen". Mä oon kuluttanu elämästäni hyvin monia tunteja miettien, mitä mä tein väärin, miksi mä olin väärä? Mitä mä oisin voinut tehdä toisin ollakseni oikea jollekin.. Miksi mä en saanut rakennettua mitään pysyvää?
Mut todellisuus on siinä että mä en ymmärtänyt että se vaatii kemiaa, luonnetta, ei pelkästään tahtoa ja rakkautta. Se ois tarvinnut ymmärrystä, sitä että on tarpeeksi yhteistä, tarpeeksi eroja. Tarpeeksi jotain mihin tarttua, tarpeeksi vakaata materiaalia mihin rakentaa.
Mä ymmärrän että eksistä kuuluu puhua pahaa joidenkin ihmisten maailmassa. Mä ymmärrän että kuuluu juoruta, kuuluu purkaa omaa paskaa oloaan. Kuuluu mustamaalata..
Mutta siitä on niin kovin vähän aikaa kun mä erosin Pantterista, että muistan vähän liian hyvin miltä tuntui olla se, josta kerrottiin asiat vääristellen, että mä en tavallaan voi hyväksyä sitä että niin toimitaan. Ja nykyaikana kun on netti.. Mitä sä kerrot jossain face-ryhmässä ja ylilaudalla, se seuraa niin pitkän aikaa toista, ettei siitä ole oikein käsitystäkään.
Mut seuratkaa nyt vaikka poliittista porukkaa; siellä on kaiveltu rasismi-huutelut ja kissanpolttamiset vaikka niistä on vuosia. Mitä nettiin laittaa, niin siellähän se sitten on. Hyvässä ja pahassa, ja eritoten pahassa. Kun kirjoittaa itsestään, kertoo itsestään, silloin on vastuussa itse sanomastaan. Mutta kun sä kirjoitat sun eksästä, ja eritoten jos kirjoitat valheita, se on kokonaan eri asia. Kun kirjoitat täysin nimettömänä, niin ok, sä saat purnata ja kiukutella. Mut se, että sä olet nimetön ja sun uhri on tunnistettavissa? Se ei enää ole ok. Ja rikossyytteiden alaiset syytökset? Ne ei ole ok. Ei koskaan.
Mä toivoin että kaikki tää kirjoittaminen näistä ajatuksista olis ollut tyhjää, turhaa ja nyt jo ohi. Mä toivoin että niitä linkkauksia ei enää tulis. Mutta tässä ollaan, jälleen kerran.
Toistelemassa itsestäänselvyyksiä tekstimuodossa ja toivomassa että joku ottaa onkeensa, joka tänne tulee linkkauksien perässä. Että joku siellä sanois poikkipuolisen, epäilevän sanan ja olis se joka katkaisee ketjun..
Mut nyt tältä erää lopetan tän ajatusten virran taustalla soivan biisin sanoihin.
TUPE - PUHU PAHAA
2 kommenttia:
Mulla toi huuma aihe, pinkkeily, söpöstely kesti yli 2 vuotta. Ihan aikuisena, sitten se väheni vähä vähältä ja ehkä siinä 4 vuoden kohdilla alkoi olla jo alkuhuuma ohi. Jos elämäntilanne olis eri, leijuttais varmaan vieläkin siinä näin 9v jälkeen.
Pinkkeilystä pitäs pitää kiinni koko elämän ♡
Lähetä kommentti