Häivähdys purppuraa

Olen sanonut monesti että elämääni ei mahdu enempää ihmisiä, ei enempää lapsia, ei parisuhteita, ei mitään. Se ei tarkoita, ettenkö kuitenkin uteliaisuuttani raottaisi ovea kun joku ihminen kolkuttelee ja kyselee. Vain lapsen suhteen olen lähes ehdoton: tiedän että biologista lasta ei elämääni tyttäreni lisäksi tule, mutta jos jotain muuta kautta, eli adoptio, sijaisvanhemmuus tai bonuslapset ilmestyisivät, niin joustaisinhan minä.
Parisuhdetta en haluaisi: en halua seksiä. En halua juuri mitään parisuhteen velvotteita näiden olemassaolevien lisäksi.. Mutta jos olisi olemassa joku, joka haluaisi lähes platonisen suhteen, näkisi minussa vahvan ihmisen ja katsoisi tasavertaisena kumppanina silmiin ja näkisi sitten ne heikotkin kohdat sellaisena erikoisuutena että kykenisi silti sanomaan rakastavansa, niin kyllähän minä heittäytyisin syliin samoin tein.

Ehkä olen muuttunut lopullisesti itsestäänselvyydeksi. Ehkä minusta on kadonnut hohto. En tiedä..
Kiltisti tein eväitä muutaman viikon aamuyön tunteina, ja oikeasti pidänkin siitä että voin näpertää jotain. Nyt kuitenkin säästelin vähän käsiäni, että voisin halloweeniksi tehdä kakun pitkästä aikaa, sellaisen johon vähän näkisi vaivaakin. Ajattelin maanantaina tehdä evääksi Peikolle täytettyä bagelia. Pyysin pilkkomaan valmiiksi (täytettä varten) sipulia ja paprikaa. Pieneksi pilkkominen, vaikkakin minuuttimikolla, vaatii yllättävän paljon käsiltä jotka ovat jo kipeät kaikesta työnteosta, lapsen vaatteiden läpikäynnistä ja arjen muista rutiineista. Nyt torstaina kun en vielä ollut saanut sitä sipulisilppua, luovutin ja heitin bagelit roskiin.

Luulisin, että olen ollut "ihan hyvä vaimo". Eikä minua ahdistaisi ajatus "sisarvaimosta", koska se tarkottaisi minulle vähemmän hommia jos mies lähtisi joskus edes sieltäkäsin töihin ja saisi eväät sieltä. Tai että saisin rauhassa nukkua lapsen kanssa aamulla pitkään. Mennä ajoissa nukkumaan. Luoda enemmän omaa rytmiä. Ja joku toinen jakaisi sen nalkutuksen, ettei minun tarvitsisi aina olla se, joka sanoo laskuista, siivouksesta, kotitöistä, järjestelyistä. Tiskien koneen latomisesta tai biojätteen viemisestä iltaisin. Että jos se keittiö aamulla olisi siisti, minä heräisin niin paljon energisempänä ja iloisempana päivään, keittäisin puuron, siivoaisin jäljet. Tekisin hyvänä päivänä pullaa ja pyöräyttäisin lasagnen makkarakeiton sijaan. Mutta kun aamusta katselen hellalle kiehahtanutta kahvia, kiroilen biojätteen kärpäsiä ja kumarrun ottamaan eiliset astiat koneesta ja täyttämään edellisen päivän likaiset sinne, olen jo niin väsynyt (fyysiseltä toimintakyvyltäni) että ei minusta ole enää siltä aamua mihinkään muuhun kuin istumaan tyttäreni kanssa palapelin ääreen.

Pesen kiltisti pyykkiäkin, harvoin täällä hukkuu mihinkään likaisiin vaatteisiin, ellei ole sattunut kone hajoamaan tai koirilla oksupoksut heittämään päälle. Keskimäärin 9 koneellista per viikko. Eikä se minua vaivaa.. Mutta kun olisi sellainen puhtaan pyykin kori minkä saisi lastattua niillä pyykeillä, ettei tarvitsisi kantaa käsissään kylmiä pyykkejä olohuoneeseen jossa ripustaa niitä. Tai jos se toinen voisi kantaa ne viereen, ilman että tarvitsee aina pyytämällä pyytää ja tuntea taas "olevansa jotain vailla". Tuntisi jakavansa kotitöitä eikä pyytävänsä apua omiin hommiinsa.

Kyllä minä rengaspaineet katson, tiedän mistä etsiä öljytikkua. Mutta kun en osaa tuohon uuteen mammabiiliini polttimoa vaihtaa. Tiedän että huoltokirjastahan sen löytää kyllä, mutta kun monelle miehelle se on sellainen luontainen juttu ymmärtää niiden päälle niin tuntuu niin paskalta alkaa itse opettelemaan. Kun toinen voisi vaan avata konepellin ja tehdä sen. Pari viikkoa ovat siellä olleet, hanskalokerossa.. Mutta kun aina pitäisi pyytää niin monta kertaa. Enkä minä aina jaksaisi olla se joka vinkuu että voisitko minulle tehdä nyt näin. Vaan kun olisi ihana tuntea olevansa niin tärkeä että se toinen ei haluaisi minun ajelevan autolla jossa on joku turvariski. Että minun turvallisuuteni olisi niin tärkeää että autosta varmistettaisiin että se on turvallisin mahdollinen. Tai jos ei minulle, niin lapselle.

Jos siivouspäivänä joku voisikin viedä matot puolestani ulos, niin olisihan se ihanaa. Puhdas, raikas koti. Lämmin sauna. Sipsutella kotiin sisälle, hiljaisuuteen, puhtauteen pitkin pihapolkua, tähtien valaistessa. Vaan ei. En minä jaksa kerralla siivota koko taloa, koska ei ole ollut yhtäkään päivää, että olisin saanut lapsen jonnekin hoitoon ja paneutua kodin laittoon. Muutaman tunnin saan joskus joltain apua että tulee istumaan seuraksi, toiseksi silmäpariksi lapsen kanssa, että saan tavaraa seulottua. Mutta että joku veisi hänet sinne leikkipuistoon tai kävelylle, keinumaan, juoksemaan, sienestämään. Antaisi minulle hetken vapaata. Mutta sen sijaan minun on oltava kaikessa mukana, aina ja kaiken aikaa. Tuntuu että kukaan muu ei pärjää tuon lapsen kanssa kahden, vain ja ainoastaan minä.
Ja lapsella on kaksi isää.. Niin. Mutta kun ovat jo päättäneet etääntyä sen verran tästä arjesta että heille kelpaa vaan se juhla tai sitten epätoivo kun hoitopaikka on kiinni ja minun on pakko mennä töihin / lääkäriin tms. Silloin voivat olla sen pakollisen hetken lapsen kanssa, kunhan se on tiiviisti neljän seinän sisällä, kotona, turvassa. Ei elämyksiä, ei mitään.

Olen luovuttanut, ei minusta ole vaimoksi enää kenellekään. Helpommalla pärjään itsekseni, ei tarvitsisi kantaa murheita kenestäkään. Se apu, mitä arjessa saan, on se, mihin en apua tarvitse kerrostaloelämässä. En minä tarvitse ketään kantamaan puita sisälle, enkä apua saunan lämmittämisessä. Lämmön saa patterista ja sauna lämmitetään taloyhtiön toimesta. Se loppu apu, auton talvi- ja kesärenkaat saa ostettua palveluna jos ei itse kykene. Osaan kyllä, mutta ranteissa ei enää ole voimaa ruuvien pyörittämiseen, saati sitten pulttien avaamiseen tai kiinnittämiseen. 

---Silti minä salaa jossain pienen pienessä sieluni sopukassa toivon että vielä olisi joku, joka tulisi ja toisi häivähdyksen purppuraa, pilkahduksen toivoa mustan keskelle. Tulisi ja näkisi minut. Ei minua tarvitsisi nostaa pilviin, ostella koruja ja kukkia, mutta kun olisi sellainen arjen könsikäs joka ilmestyisi ovelle, sanoisi että ota sinä rakas kuppi teetä, minä laitan ruuan.
Erehdyin kysymään, että eikö tämä nykyinen voisi edes pizzaa joskus tuoda kotiin tullessaan, ettei minun aina jotain tarvitsisi tehdä. Ei kuulema tuo kun kävisi niin että kuitenkin olisin laittanut sitten ruuan juuri sinä päivänä valmiiksi. Sanoin että voihan sitä soittaa että "älä tee ruokaa, tuon jotain". Ei kuulema olisi yllätys sitten enää niin ei halua tehdä. 

Olen aina ihmetellyt, mistä ne muut löytävät miehiä jotka yllättävät sillä pizzalla, tai tuovat kotiin lahjaksi vaikka sipsiä. Ja sitten ne naiset huutavat naistenhuoneella että paska mies toi väärää sipsiä, elämä on pilaalla. Minä kun en saa edes joululahjaa ellen itse kerro mitä haluan että minulle ostetaan.

Edelleenkään en ole käynyt koskaan treffeillä. Voisihan se olla ihan vaan kotonakin. Että toinen olisi laittanut lapsen hoitoon, tehnyt vaikka ruuan. Tai laittanut sen lapsen hoitoon, sisäistänyt sen konmarin ja kaivanut vaikka kaikki talon vanupuikot pöydälle läpikäytäväksi. 

Joskus vaan väsyn siihen että aina pyydän. Pyydän ja pyydän.
Pyysin 4kk apua verhojen ripustamiseen. Ripustin olohuoneen verhot itse, tulen ripustamaan lastenhuoneen verhot itse. 2kk kattolampun kanssa pyysin, mutta ei siihen kellään ole aikaa. Itse opettelen sen kasaamaan, vaihtamaan pistokkeelliseksi ja taiteilen kattoon. Ehkä se sitten kimaltaa iloa kun on ihan itse tehty. Vaikka aina minä asioita muistelen lämmöllä kun joku on tehnyt minulle / kanssani.

Tässä talossa, jossa asun, näkyy kädenjälkeni kaikkialla. Olen ollut paikalla kattoremontin aikaan, silloin kun pönttöuuni muurattiin, kun sille tehtiin perustukset. Kun lattiat avattiin ja eristykset korjattiin. Kun putket nostettiin lattian alta lattian päälle, kun vesiputket laitettiin uusiksi. Kun keittiössä asennettiin kaapisto. Olen laatoittanut keittiön, tapetoinut, maalannut ikkunanpuitteita, hionut yläkerran ja portaikon, maalannut ne. Kontannut ja kierinyt raskaana ollessani liuotinohenteisen maalin kanssa lapsenhuoneen lattiaa ja ihmetellyt miksi kumpikaan miehistä ei tee tätä..
Tekee pahalta luopua kodista jota on rakentanut, jonka tuntee katosta lattiaan ja niiden yli. Luopua haaveesta että joskus tuo piha olisi sellainen että siinä voisi istuskella, nauttia aamuteensä lintujen laulaessa. Katsella aukeavia kukkia, kerätä marjasadon pakkaseen, tehdä omenoista mehua.
Tekee pahalta opettaa kissat täysin sisäsiisteiksi. Yrittää sopeuttaa neljän koiran laumaa elämään kerrostalossa hiljaa. 

Mutta joskus on silti ajateltava omaakin parastaan. Omaa jaksamistaan. Omaa elämäänsä. Ja sen lapsen elämää, sitä, millaisen äidin hänelle tarjoaa. Väsyneen raatajan joka hukkuu velvollisuuksien ja syyllisyyden alle hyljättynä tiskirättinä.. Vai äidin, joka on väsynyt, mutta keskittymiskykyinen ja ehkä kuitenkin aavistuksen toiveikas? 

Tein miehelleni eväsleivät ja kerroin että en enää jaksa. Meinasin sanoa, että tein leivät kuitenkin rakkaudella, että ehkä vielä joskus hän ymmärtää, että jotain olisi voinut antaa takaisin. Että ehkä pyytämättä sen teekupin, särkylääkkeen ja pyyteettömän halauksen ja lupauksen siitä, että asiat järjestyvät, tavalla tai toisella, aina. Ja että ehkä jo viikonloppuna hän laittaa ne puolipaneelit seinään jotka hommasin liiteriin kuutisen vuotta sitten.
Mutta jätin sanomatta. Sillä tiedän että hän olisi sanonut, ettei pyytänyt minua tekemään eväitä.

Et pyytänyt, et.. Sinun ei tarvinnut pyytää. Minä tiesin pyytämättäkin. Aina.