Äiteys.

 Äitini on tavannut sanoa että jos asuisi pakassa, tietäisi tulevat kortit. Mutta valitettavaa on, että itsekään en asu, joten en ole koskaan osannut ennustaa tulevaa. Monesti osun oikeaan pessimistisine ajatuksineni, mutta kun kyse on siitä, että pitäisi tehdä joku ratkaiseva päätös, valita se suunta mihin elämäänsä jatkaa jostain risteyskohdasta, olen tavannut valita sen väärän polun. Tai ellen väärää, niin ainakin kuluttavan, raastavan ja vaikeakulkuisen.
Olen rakentanut niin monta kotia että en enää jaksaisi. En jaksaisi enää kertakaikkiaan, vaan ihan se ja sama, millaisien seinien keskellä asun, millaiselta lautaselta syön. Pääasia taitaa olla että on lautanen mistä syödä. Tai jotain, mitä edes syödä. 

Ja että on seinät ja katto, viis tapeteista ja maaleista. Minun mielenterveydelläni ei taida olla enää juuri itselleni väliä, pääasia että joku mieli on. 

..Mutta kun on tuo elämänsä aivan alkumetreillä taapertava tytär. Se, jonka lapsuusmuistoja tässä rakennetaan, se, jonka elämän perusteita valan. Onhan se totta että lähes kaikesta selviää, ja lapselle pääasia on että vanhempi / vanhemmat ovat tasapainossa elämänsä kanssa mitenkuten. Rakastavat ja osoittavat sen lapselle, niin lapsi selviää. 

Ja hyvä niin. Mutta jotta sille taapertajalle saisi sen helpomman alun, pitäisi saada rakennettua koti, jossa asiat ovat paikallaan. Tällöin lapsi oppii arvostamaan järjestystä. Ja kun on siistiä, lapsi oppii todennäköisemmin siistiksi. Kun saa toteuttaa itseään, tulee eheämmäksi.. Ja kun opetan kattausta ja muuta, lapsi oppii pitämään niitä luontaisena asiana, sellaisena mikä vaan on. 

Joten vielä kerran minun pitäisi rakentaa tulevaisuutta, eikä nyt edes oikeasti itseäni varten vaan aivan toista ihmistä varten. Sitä jonka elämä on minulle niin paljon omaa elämääni tärkeämpi. 

Kun lähdin Pörrön luota, en ottanut mukaani tauluja, en mattoja. En juuri astioita, kun välttämättömän selvitäkseni. Kaiken muun ostin itse vähän kerrallaan. Samoin tein kun lähdin aikoinaan narsistin luota; vain takuuvarmasti omat asiani (lapsuudesta raahatut, matkan varrella ikiomaksi ostetut) ja yhteinen omaisuus jäi. Jotta kukaan ei pääsisi sanomaan että vien kaiken ihmiseltä. Että hyväksikäytän. Vaan vähänpä tiesin, ei totuudella ole tässä elämässä arvoa. Ei kukaan halua kuulla totuutta, vaan aina väritetyt valheet ovat mielenkiintoisimpia asioita. Ja näin ollen minä olen se itsekäs kusipää joka tuhoaa kaiken, vie kaiken.
En ole vieläkään viemässä, rakennan hiljaa lapselleni tulevaa. Mutta miksi minun on pitänyt niin monta kertaa valita se paskempi elämä? Antaa niin paljon muille että olen ihan oikeasti totaalisen lopussa.. Nyt kun fyysinen minuus ei vaan enää jaksa, ei kumartua, ei selvitä kaikesta päivittäisestä, niin nyt minä sitä eniten tarvitsisin. Minun pitäisi mennä lattialle tekemään palapeliä ja päästä sieltä vielä ylös. Minun pitäisi kumartua sängyn alta ottamaan pallo pois, vaikka en sitä sinne itse olisi saattanut. Pienet asiat jotka terveeltä nelikymppiseltä sujuvat tuosta vain, ovat kuitenkin minulle niin helvetin vaikeita että itken turhautumisesta ja väsymisestä. Ne vaativat fyysisiä ponnistuksia tämän perkeleen kasvaimia täynnä olevan lonkan kanssa ja rikkinäisen selkäni. Eikä kukaan kuuntele, ei kipujani, ei avunhuutojani.

Kissamme, Pöysti, on tyttärelle tärkeimpiä asioita maailmassa. Ja minun pitäisi yksin jäädessäni kyetä pitämään kissaa.. Siivoamaan sitä hiekkalaatikkoa muutamaan otteeseen päivässä. Kaiken muun arkitoiminnan keskellä. Enkä tiedä, kykenenkö. Tietäisin saavani sille hyvän kodin muualta, mutta kun en tiedä, miten paljon rikon tyttäressäni, jos luovumme kissasta.
Rakastan koiriani, mutta ajatus siitä että minun tarvitsee aamulla ensimmäisenä pukea lapseni ennen hänen aamupalaansa, käyttää koirat ulkona hihnassa, kaikki 4, kantaa tytärtä sylissä, tulla takaisin sisälle, riisua tytär, syöttää aamupala, pukea, lähteä viemään hoitoon.. Se on uuvuttavaa, enkä tiedä, selviänkö. En tiedä, miten asian teen. Tyttäreni nukkuu 10-12 tuntia yössä, joten en kertakaikkiaan kykene venyttämään aamuja koirien kannalta niin että pääsisimme järkevästi rakentamaan sen aamun.
Ja tiedän, että on yksinhuoltajia, joilla on eläimiä. Tiedän, että koiratkin tottuvat vaikka ja mihin, ja lapsi kasvaa ja ymmärtää päivä päivältä enemmän asioita... 

...Mutta juuri nyt. Juuri tässä hetkessä. Miten selviän? Miten saan asiat järjestymään? Omakotitaloelämä on kovin erilaista, ei aina parempaa kuin kerrostalossa, mutta ei aina huonompaakaan. Kaikessa puolensa, kuten sanotaan.

Ja kyllä kai minä ne tapetitkin. Ja verhot. Ja kaiken. Hiljalleen. Niinä päivinä, kun tytär tulee ja kertoo että olen hänen rakas persereikänsä. Niinä päivinä kun uskon tulevaan, ymmärrän ja luotan siihen että ehkä niiden täysin väärien teiden kulkeminen on jo ohi, ehkä ne ovat jääneet nuoruuteen. 

Ainakin olen selvemmässä roolissa itselleni. En halua ketään enää arkeeni tiuskimaan aamulla neljän aikaan että on minun vikani kun hän myöhästyy töistä, kun joutuu viemään biojätteen.
...Hetkessä jolloin olen ollut valveilla 2 tuntia laittaen pyykkiä, tiskaten, purkaen kauppakasseja, siivoten keittiötä ja opetellen jälleen uusia digiboxin ominaisuuksia ja tuijotellen rikkinäistä kännykkääni joka pitäisi vaihtaa uudempaan, ehjään. On se ehjäkin tuossa, mutta kun pelottaa. Pelottaa asentaa se käyttöön, koska oma turhautuminen, jaksaminen ja kaikki osaaminen on kortilla. Koska minä en enää kohtaa uutta tekniikkaa innolla, en jaksa selvittää mitä kaikkea on taas muuttunut. En ole pysynyt kärryillä enää missään asioissa, ja ajatuskin uuden opettelusta kuluttaa. Pyysin minä apuakin, mutta nyt muutaman päivän odotettuani tiedän että minun on vain itse se tehtävä. Tartuttava tuohon puhelimeen ja aloitettava kaikki.
Ennen oli helpompaa kun oli se ohjekirja edes. Pikaopas, mistä näki minne sim-kortti tulee. Ja käykö tämä sim-korttikoko edes koko puhelimeen. Tai tuleeko sinne muistikorttia jonnekin. Muistanko edes missä vanhassa puhelimessani se sim sijaitsee? Minä, ihminen joka on kuitenkin kasannut tietokoneensa itse, osannut tehdä pieniä juotoksia, kääntänyt kernelinsä. Miten minusta tuli uuden tekniikan edessä näin pelokas?

Naisen roolia en halua. En halua koko naiseutta. Olen tullut siihen tulokseen että voin elää seksittä lopun elämääni. Ehkä se on vain tämä hetki, ehkä pysyvä olotila. Se on kuitenkin aivan viimeinen asia mihin energiaani haluan tuhlata, tai yhtään jaksamistani. Ja ennen pidin siitä kovin. Olen yrittänyt viimeisten viikkojen aikana kurkkia sisälleni ja etsiä sitä kipinää, etsiä sitä halua olla nainen. Seksuaalinen nainen joka laittaa ne kuuluisat tissit tiskiin ja nostaa leuan pystyyn.
En löydä sitä. Se on hautautunut kotitöiden, vastuunkannon, pettymysten ja lapsiarjen alle niin syvälle, että uskon sen puolen olevan kuollut. Elvyttämättömissä. Kavahdan kosketusta, ja ärsyynnyn seksiviittauksista keskusteluissa, enkä halua ottaa osaa keskusteluun joka sivuaa aihetta. Jos joku haluaa omasta seksuaalisuudestaan keskustella, voin toki auttaa kuuntelemalla ja ehkä jopa neuvomalla, mutta yleisen tason keskustelut saavat minut vaan poistumaan paikalta. Tempparit jäävät väliin koska niissä ei enää ole mitään ihmissuhdetta, pelkkää pettämistä sumeilematta. Ehkä sitten nykynuorilla se parisuhde on pelkkää seksiä. Ehkä se on joskus ollut itsellänikin, en vaan muista.

Minulla on kyllä joku vamma asioiden käsittelyssä muutoinkin. En muista eksieni kanssa seksielämästä yhtään mitään. Muistan vain että sellaista on ollut, mutta en muista heidän elimiensä kokoa, en muista fetissejä, en sitä, mikä kenetkin sai syttymään. Muistan heistä kyllä kaikenlaista muuta, ei-seksiliitännäistä. Muistan erään Turkulaisen bi-miehen vieneen minut myöhäiselle brunssille. Muistan hihitelleeni sisäisesti, sillä eihän sellainen elämä minulle ollut tuttua, niin hienoja sanojakin. Mutta siitä ihmisestä pidän vieläkin, vaikka poliittiset mielipiteet, tai lähinnä niiden erot, ovat saaneet hänet loittonemaan minusta vuosien saatossa kauemmaksi.
Eikä sillä ole väliä, en minä itsessäni kaipaa sitä naisellisuutta esiin. Olen valinnut roolini, ja tässä elämänhetkessä se on sitä että olen äiti.
Äiti joka yrittää rakentaa lapselleen itsetuntoa, elämää, tulevaisuutta.

Kumppaniksi minusta ei myöskään enää ole. Olen väsynyt olemaan se joka uhrautuu. Olen väsynyt antamaan ja antamaan, pyytämään, saamatta vastineeksi mitään pyytämättä. Kuuntelemaan vaatimuksia siitä millaista elämän pitäisi olla, tai lähinnä siitä, millaiseksi minun tulisi elämä järjestää ilman että muiden tarvitsee asiaan osallistua. Olen väsynyt kalsaripyykkiin, imurointiin, laskuihin. Olen väsynyt siivoamaan, luuttuamaan ja viemään lasta ulos. Olen väsynyt siihen, että minun on aina valittava mihin jaksamiseni riittää; että kukaan toinen ei ota lasta ja vie ulos, vaan minun täytyy jättää jotain tekemättä jotta voin lähteä puistoon: jättää imuroimatta, tyytyä sinä päivänä valmisruokaan, jättää aamupuuro keittämättä ja palapeli tekemättä. Jaksamiseni on rajallista ja näin tuntuu olevan kumppanien ymmärryskin. 

Haluan jakaa jaksamistani siihen, että istun aamulla tekemään sen palapelin. Kasaamaan nukkekotia. Pukemaan neidin vauvanukkeja. Rakentamaan legoilla.
Minä en halua antaa kaikkia hyviä hetkiä muille aikuisille. Minä haluan että joku mielummin jakaisi vastuuta kanssani, laittaisi ruokaa, siivoaisi, antaisi minun leikkiä hänen kanssaan.
Mutta minun ja hänen yhdessäolonsa rakentuu siihen että tyhjennämme tiskikoneen.  Laitamme ruokaa. Keräämme tavaroita. Laitamme pyykkiä. Ja hänelle se on ok, saa olla "mamin kanssa". Mutta kun hän kysyy voimmeko leikkiä palikoilla, rakentaa legoilla, kuinka monta kertaa minun pitää vastata vielä että "mamin pitää tänään imuroida, kokeillaan huomenna?" tai "mamin pitää nyt tiskata vähän, leikitkö sen aikaa yksin?" En minä halua. Minäkin haluan leikkiä!
Joten jos kuitenkin kannan yksin vastuun, miksi minun pitäisi jakaa oikeudet? 

En minä halua olla enää kumppani. En vaimo. En nainen. En ehkä enää jaksa olla ystäväkään, ainakaan kovin hyvä sellainen. Eikä minusta tällä kropalla ole enää kohta työkaveriksikaan.

Minä haluan vain olla äiti.