Viime aikoina anonyymien riekkujien kerho on keskittynyt Pantterin sijasta aviomieheeni, Peikkoon. Pääpaino on ollut huuteluilla aiheesta "ei toi toimi, päästä se ihminen vapaaksi". En edelleenkään usko kenenkään ihmisen omistamiseen, varsinkaan vastentahtoiseen sellaiseen, joten en voi päästää ketään "vapaaksi" ellen ole häntä vanginnut. Jotta jää parisuhteeseen, joka ei toimi, täytyy olla masokisti tai muuten vain päästään vialla, ja siinä ei toisen osapuolen päästämiset paljoa taida auttaa. Tai sitten parisuhde toimii niiltä osin joista ei haluakaan päästää irti.
Niin, en ole jaksanut julkaista niitä kommentteja, koska ei sieltä juuri koskaan mitään ajatusta herättävää sen enempää ole. Anonymiteetin takaa voi huudella mitä vain, mutta eniten siksi, että jos tätä tilannetta ei näe tässä elämässä vaan pelkästään jonkun verkko"tuntemisen" kautta, niin ehkä se ei ole se koko kuva.
On totta että olen arjessa yksin. Siivoan, tiskaan, pyykkään. Yritän sinnitellä. Kannattelen ihmisiä, isoäitiäni joka kaipaa jo pois. Tuen esimiestäni. Osallistun poliittisiin asioihin. Yritän olla apuna ammattiosaston asioissa. Olen äitinä vaativalle pienelle ihmiselle. Yritän olla tätinä, siskona, ystävänä, kaverina, tuttavana, kumppanina, tyttärenä. Vapaaehtoisena. Rooleja on vaikka kuinka, ja se henkireikä mitä yleensä on, keikoilla käyminen, palautuminen musiikin kautta, on todella vähäistä tällä hetkellä. Kiitos covid-19. Keikkoja on harvakseltaan, varsinkaan lähellä. Itselle mieleisintä musiikkia tulee kuunneltua hyvin vähäisesti, sillä autossa on radio vaan ei aux-liitäntää jotta saisi näppärästi spotifyn heiteltyä soimaan. Kotona ärsytti tovin tuo spotifyn ja chrome castin yhteistyön takkuaminen spotifyn päivityksen myötä, mutta löysin siihenkin ratkaisun onneksi.
Se ei vaan poista sitä faktaa että täällä välittömässä läheisyydessäni, suurimman osan valveillaoloaikaani, on hyvin kriittinen musiikinkuluttaja joka luukuttaa mielummin Scootteria kuin Fear of Dominationia tällä hetkellä. Myös herra Ylppö projekteineen uppoaa paremmin kuin Turmion kätilöt ja hämä-hämähäkki soi useammin kuin Mokoma. Piippolan vaari menee jostain syystä ohi Ludovice Techniquen..
Mutta niin. Kun niitä palautumiskeinoja on hyvin vähäisesti, velvollisuuksia enemmän kuin ne kuuluisat eu-direktiivit sallivat, niin tilanne on mikä on. Tähän on vain sopeuduttava, löydettävä uusia keinoja, uusia lähestymiskulmia, sopeuduttava. Ja siihen menee aikaa.
Ja kun kerran se toinen osapuoli ei tee niin sanotusti mitään, ei auta arjessa kuin hyvin vähän, miksi minä en katkaise suhdetta?
Siksi, että parisuhde ja elämä on muutakin kuin arki.
Se on muutakin kuin seksi, joka on tällä hetkellä todellakin omasta tahdostani joka suuntaan poissa pelistä.
Sanoin Peikolle jonain hänen epävarmuuden hetkenään polyamorisen suhteen alkuaikoina, että hän on aina peruskallioni. En osaa luokitella suhteitani primääriksi ja sekundääriksi, sillä en osaa arvottaa ihmisiä sen mukaan kuinka lähellä he ovat minua, vaan korkeintaan sen hetkisen avun ja tuentarpeensa kautta. Primäärin suhteestani itse kuhunkin tekee se, kuka tässä arjessa nyt vaan on ja asuu, kuka on kotona, kuka panostaa lapseemme. Eli se on Peikko ihan sitä kautta että Pantteri asuu muutaman kilometrin päässä, eikä tässä ihan kriittisimmässä, hektisimmässä arjessa. Kun Pantteri asui tässä, en määritellyt silloin lainkaan primääriä. Enkä itseasiassa vieläkään, se nesting partner varmaan on se parempi termi tähän. Itsehän en koe tarvetta määrittelylle muutoin kun selventääkseni tilannetta ulkopuolisille ihmisille, joilla yleensä on tarve saada joku käsitys tilanteista.
Mikä se peruskallio sitten on?
Se on se ihminen, jonka käsiin luotan omaisuuteni, itseni ja kalleimman ja tärkeimmäin ihmisen; oman lapseni. Se on se ihminen, jonka tiedän kantavan kaiken harteillaan koko elämäni silloin kun en enää itse kykene. Se on ihminen, joka päästää kyllä minut putoamaan, mutta ottaa jokaisen pienen palasen talteen ja on valmiina ojentamaan niitä sitten kun olen valmis kasaamaan itseni. On kuitenkin vierellä ottamassa kopin siitä muusta: katsomassa että isoäidillä on ruokaa sittenkin jos minä olen kuolemankielissä sairaalaolosuhteissa. Katsoo että työkaveri saa meiltä haettua puhtaat mopit ja pomo saa ajoissa työkohteen avaimet. On hakemassa lapsen hoidosta: ei silloin kuin minä kiukuttelen ja oikuttelen, vaan silloin, sinä päivänä, kun olen ollut siinä kolarissa joka ei anna minun enää liikkua.
Se, joka pelastaa kaiken sitten kun minä en enää oikeasti kykene. Joka puhdistaa haavani, siivoaa minut kun olen sairaskohtauksen aikana paskonut alleni, tai hävittää sohvan jolle olen vuotanut vereni.
Se, joka löytää keinon mennä läpi kaikesta tästä, joka kiroilee ja manaa, mutta kantaa kyllä koko perheen arjen jaksamisensa äärirajoillakin silloin kun en ole tässä. Ei pelkästään minun taakkaani, vaan sillä hetkellä sekä isoäitini, muiden kumppanieni, lapseni, vanhempani.. Koko elämäni. Kaikkien niiden, jotka voivat luottaa tällä hetkellä minuun.
On ihmisiä, jotka eivät siihen kykenisi. Jotka romahtaisivat täysin, jotka juoksisivat karkuun. Jotka eron hetkellä hylkäävät lapsensa, perustavat uuden perheen. Niitä jotka pyyhkivät menneellä perseensä. Pakenevat heti jos tulee säröä, pakenevat kun toiselle osapuolelle tulee vakava sairaus, pakenevat oman paremman elämänsä toivossa.
Mutta tässä kohtaa tiedän, niin vahvasti kuin mitä mahdollista on toisesta ihmisestä tietää, että vaikka Peikon elämässä olisi uusi ihminen, uusi perhe, niin silti hän ottaisi sen pudotukseni vastaan. Tiedän että minun kalleimpani ja tärkeimpäni eivät koskaan ole yksin, sillä minulla on tuo peruskallio, joka seisoo siinä paikallaan. Ihan aina.
Ja se peruskallio, minkä tiedän kestävän mitä vaan, on rakennettu tässä yli 10 vuoden aikana. Se on rakennettu ystävyydelle, luottamukselle, avunannolle, vastuunkannolle, tulevaisuudelle, tälle hetkelle. Sitä ei ole rakennettu hatarille perusteille, toiveille siitä millainen parisuhde voisi olla. Ei haaveille siitä millainen tulevaisuus ja perhe pitäisi ihmisellä olla, ei kultaiselle noutajalle, omakotitalotontille, puolelletoista lapselle ja toiveille sunnuntairauhasta ja treffi-illoista.
Se on rakennettu sille mitä on koettu yhdessä: menettämisille. Sairauksille. Pelolle. Ja niiden mukanaan tuomien tunteiden, kuten onnen, onnistumisen, yhteenkuuluvuuden fiiliksille. Ei ole olemassa hataria kulisseja joita ylläpidetään somen kautta. On olemassa raadollinen totuus epäonnistumisista, pettymyksistä ja mielensäpahoittamisesta. Se on se monelle näkyvin osuus, sillä se on se poikkeava osuus: se on se, mitä ei monikaan ihminen halua näyttää. Ei parisuhteensa heikkouksia, koska siihen se kiila isketään jos isketään.
Tällä luonteenlaadulla, mikä minulla on, yhdistettynä Peikon luonteenlaatuun, ei ole olemassa juuri mitään, mikä tulisi väliimme. Ei mitään, mikä nakertaa sitä perustaa mikä tällä kaikella on.
Parisuhde romanttisessa aspektissa voi väsyä, se voi tulla tiensä päähän, sitä en kiellä. Mutta se perusluottamus, se kaikki mitä on pohjalla, on ja pysyy. Ystävyytenä vähintään.
(Ja kyllä, on toinenkin ihminen, jonka kanssa voisin sanoa melkein saman: olen Pörrön kanssa käynyt läpi sellaisia helvettejä että siihen väliin iskettävän kiilan on oltava melkoisen lujaa tekoa ja saatanallisen terävä. Ei se poista sitä menettämisen pelkoa, mutta se tuo sen varmuuden, että me olemme kuitenkin, 8 vuotta eromme jälkeen edelleen läheisintä perhettä toisillemme. Yksistään sen asian käsitteleminen ilman mustasukkaisuutta, että minä menen jos Peikko tarvitsee, on asia johon ei kovin moni pysty.)
En minä kaikkia päiviäni itke ja tuskaile arjen yksinäisyyden kanssa. En tänä yönäkään itke isänpäivän kynnyksellä sitä, miten oma isäni on kadoksissa. Iloitsen siitä, että lapsellani on kaksi isää, joiden tiedän kyllä tekevän yhteistyötä lapseni hyvinvoinnin eteen sitten jos minua ei ole. Ja se on tärkein asia, tärkein mitä voin maailmassa kuvitella: oman lapseni hyvinvointi sitten kun minua ei ole sitä enää varmistamassa.
Joten en minä tiedä mihin parisuhde on menossa, asuin tässä tai tuolla, olin siellä tai täällä. Eikä se tulevaisuus ole se oleennaisin asia. Olennaisin asia ei myöskään ole juuri tämä hetki. Olennaisin asia on se sisäinen varmuus siitä että vaikka arki on mitä on, olen löytänyt rinnalleni ihmisen jonka käsiin luottaisin mun elämän. Epäröimättä hetkeekään.
Epäröimättä hetkeekään
Mä heittäsin tän kaiken menemään
Epäröimättä hetkeekään
Sun käsiin luottasin mun elämän
Epäröimättä hetkeekään
Se kaikki oli merkityksetöntä
Vasta kun sain jonkun kenen kans sen voisi jakaa
Löysin mun onneni sun onnesi takaa
Voit luottaa siihen
Ei oo mua, on vaan me
Ja vaik kaikki mun menis susta luovu mä en
Paha maailma ei maha meille kun mennään yhessä
Oon aina sun, myös tuulten kääntyessä
Ne yöt jotka valvot
Kun sanot, että pärjäät
Haluun vaan et sä tiedät
Mä heittäsin tän kaiken menemään
Epäröimättä hetkeekään
Synkimpänä yönä
Sun käsiin luottasin mun elämän
Epäröimättä hetkeekään
Kaikki mitä mul on
Kaikki mitä jää
Kun kaikki turha riisutaan
Haluun vaan et sä tiedät
Mä heittäsin tän kaiken menemään
Epäröimättä hetkeekään
Jos tahot niin saat sen
Tilanteen tullen en kattoisi taakse
Korkeimmalt huipulta syvimpään monttuun
Jaan mun matkaani sun kaa niin se helpottuu
Kylmiä puitteita, kiiltävää pintaa
Sille mitä meil on ei oo riittävää hintaa
Ja vasta sä selvensit sen mulle
Oikee arvos on siinä mitä merkitset muille
Ne yöt jotka valvot
Kun sanot, että pärjäät
Haluun vaan et sä tiedät
Mä heittäsin tän kaiken menemään
Epäröimättä hetkeekään
Synkimpänä yönä
Sun käsiin luottasin mun elämän
Epäröimättä hetkeekään
Kaikki mitä mul on
Kaikki mitä jää
Kun kaikki turha riisutaan
Haluun vaan et sä tiedät
Mä heittäsin tän kaiken menemään
Epäröimättä hetkeekään
Mä heittäsin tän kaiken menemään
Epäröimättä hetkeekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti