Raskaus ja synnytys

En ole kirjoittanut raskausaikana juuri lainkaan raskaudestani. Siihen on syy; Pelko. Ihan sinällään järjetön pelko siitä että minä itse en selviä, jos joudun lukemaan raskaudesta, joka päättyisikin lapsen kuolemaan. Sikiön kuolemaan. Kehityshäiriöön. Mihin vain..

Tiesin että ilman ehkäisyä saatan tulla raskaaksi. Se oli kuitenkin hyvin epätodennäköistä, lääkitykset joita minulla on, vähentävätä hedelmällisyyttä. Järisyttävä ylipainoni, silloin 126kg, tietysti vaikuttaa. Lisäksi minulta on poistettu toinen munatorvi (kiertyi itsensä ympäri) ja minulla on PCO. Lisäksi muutamia muita asioita mitkä puhuivat puolestaan että kroppani ei ole luotu sikiötä pitämään elossa.

Aloin aavistella raskautta eräänä iltana, ja tein testin aamulla töihinlähtiessäni. Se näytti aika vahvaa positiivista. Laskeskelin että olen raskaana ovulaationi huomioiden neljännellä viikolla. Emme siis yrittäneet hankkia lasta, minä vain olin yliherkkä raskaushormoonille, jota ovulaatioiden aikaan erittyy, joten olin aina ovulaation aikaan todella pahoivoiva ja eritän ovulaatiossa limaa erittäin reilusti. Eli en tarvitse testiä kyetäkseni kertomaan milloin ovuloin.
Soittelin neuvolaan ja he kysyivät kuukautisistani. Kerroin kiertoni (säännöllinen 5 viikon kierto), mutta he epäilivät raskauteni olevan pitemmällä. Ounastelin ettei näin voi olla.
Menin sitten seuraavalla viikolla ultrattavaksi, ja tuomio oli että joko olen raskaana 5 viikolla ja raskaus on todennäköisimmin tulossa kesken.
Alkuraskaudesta kävin muuten varjoainemagneettikuvauksessa, kahdestikin. En nimittäin todellakaan aavistellut olevani raskaana ensimmäisillä viikoilla..
Alusta asti teimme perheenä päätöksen, että mikäli raskaus jatkuisi, mutta lapsella olisi joku kehityshäiriö, pyytäisimme raskauden keskeytystä.

Siitä se alkoi. Kävin ultrassa ensin 3 viikon välein, sitten 2 viikon välein ja lopulta viikon välein. Jokaisella kerralla ultrassa oli hankaluuksia; sikiö piilotteli istukan takana, joka oli edessä. Sitten linkkuveitsenä niin että rakenneultraakin tehtiin kolmena eri päivänä jotta saatiin kaikki info mitä haluttiin. Roikuin toisinaan pää alaspäin ultrauspöydällä ja kuuntelin lauseita jotka alkoivat aina että "en löydä mitään vikaa MUTTA." Milloin mitäkin. Sisätautipolin lääkäri uhkasi ennakoivalla lastensuojeluilmoituksella, koska laiminlöin itseäni. Sain kuulla että molemmat mieheni poistuvat kyllä elämästäni viimeistään vauva-arjen koittaessa.
Kotkan ultrissa huomioivat miehet ihanasti; toivat sitä kolmatta tuolia ja pitivät molemmat miehet ajantasalla. Kumpikin mies taisi olla 99% ultrakerroista mukana.

Koko raskauden pelkäsin ja itkin, vihasin ultraan ja diabetes-hoitajalle menoa. Inhosin jatkuvaa lääkärissä pomppimista. Kyselin että koska tästä raskaudesta saa nauttia?
Terveydellisesti meni niin ja näin. Verensokerit nousivat insuliinista huolimatta. Kun viimein suostuin pistämään, totesi sitten viimein se naistenklinikan ihminenkin että kai se on mahaan kohta pistettävä, kun ei minulla ole rasvakudosta tarpeeksi pakaroissa / lantiolla / reisissä. Minulla, 126kg painavalla möhkäleellä?

Äitiysneuvolan täti oli maailman ihanin ihminen. Hän huolestui toisinaan kun ei löytänyt sydänääniä, mutta tuumailin sitten että kokeile vaan sieltä oikealta, siellä se viimeksi makoili.. Helppoa, kun ultrasivat niin usein. Neuvolatädin kanssa tuntui melkein että olisin jutellut ystävän kanssa; keskustelimme lastenkasvatuksesta, perheasioista, vauva-ajan neuvoista.. Kaikesta.
Raskauden ajan hän oli myös näistä "viranomaisista" ainoa joka uskoi minuun. Hän kehui asennettani, rauhallisuuttani ja sitä, miten minulla on tapana selvitä asioista. Raskauteni olisi luokiteltavissa "vaikeaksi", mutta en kokenut sitä niin. Kyllähän se väsytti että koko ajan tuli jotain lisää, sillä olisin mielelläni nauttinut kävelemisestä, odotusajasta jne. Kaikki tuntui vaan katoavan ongelmien alle. Mutta silti; koko raskauden ajan pelkäsin, odotin kauhulla. Silti panikoimatta. Otin vain kaiken vastaan että joko tästä selvitään tai ei. Sitten se nähdään.
Minulta kun kysyttiin näitä synnytystoivelistoja jne, hämmästyin: en minä tiedä mitä siellä tapahtuu. En minä ole synnyttänyt, enkä minä ajatellut mitään vaatia. Ammattilaisethan ne siellä, kai ne sanovat mitä pitää tehdä ja mikä on hyväksi. Mennään tilanteen mukaan.
 Ja sillä asenteella menin koko raskauden. Ja neuvolatätini sanoi ihailevansa asennettani. Hän valoi uskoa minuun, että toimin oikein tilanteissa kuin tilanteissa, jopa tulevaisuuden varalta. Kerroin hänelle vauvaryhmien jutuista ja ihmettelin että näinkö nämä muut? Hän kertoi että niin ne muut yleensä. Että meitä harvinaisia ensiodottajiakin on, mutta..
Jäin kaipaamaan häntä kovin siirryttyämme lastenneuvolaan.
Raskauskiloja minulle kertyi lähinnä ihan loppuvaiheessa pemfiguksen tuoman turvotuksen myötä, yhteensä kahdeksisen kiloa. Neuvolan vaa'an mukaan.  Ja 5 viikkoa synnytyksen jälkeen ne olivat poissa. Jotain tuli siis tehtyä oikein raskausaikana kaikesta huolimatta.

Raskauden aikana otin n.3 panacodia. Päätin että en ota särkylääkkeitä jos ei kerran turvallisuudesta voi mennä takuuseen. Näin ollen oli sitten todellakin päiviä kun vain makasin ja itkin etten päässyt edes postilaatikolle tai portaille koiria ulkoiluttamaan. Välillä oli selän hermokanava tulehtunut (siinä kohtaa otin siis sitä panacodia) ja milloin mitäkin. Genitaaliherpes aktivoitui puoliväliraskauden jälkeen.. Hiivatulehdus tuli ja jäi loppuraskaudeksi seuraani, vaikka sain lopulta siis luvan suulliseen tablettiinkin.
Muutamaksi viimeiseksi viikoksi sain seurakseni ihmeellisiä iho-oireita, jotka sitten koepalasta todettiin raskausajan pemfigukseksi. Uteliaat voivat googlettaa, mutta sen verran voin kertoa ettei ollut yksi eikä kaksi kertaa sinä aikana kun kiljuin kivusta ja itkin.
Toki minua eräs lääkäri kerkesi jo syyttää lääkeaddiktiksi siinä alkuraskaudessa. Hän katsoi diagnoosejani ja kysyi että minkä verran menee kipulääkkeitä päivässä. Kerroin että ei mene, lopetin sinä aamuna jokaisen kipulääkkeen oton, kun kuulin olevani raskaana. Hän oli sitä mieltä että vain lääkeaddiksi kieltää syövänsä lääkkeitä näillä kiputiloilla, ei näiden kanssa pärjää ilman lääkkeitä. Ehdotteli siinä sitten huumetestejä.
Sairaslomalle jäin joulukuussa. Kivut olivat sinällään sellaisia että niiden kanssa kykeni elämään arjessa, mutta ei enää töissä.

Nelisen viikkoa ennen laskettua aikaa menin sitten sovitusti naistenklinikalle, jossa he halusivat ottaa minulta lapsivesipunktion. Itkin kivusta toimeenpiteen aikana, josta sanottiin että se ei satu. Kyllä se vaan sattui näiden pemfiguksien ja muiden herkistämänä. Kaiken piti olla ok, ja minut päästettiin kotiin.
Olimme ajaneet kotiapäin kun minulle soitettiin että happiarvot ovat sikiöllä sitä luokkaa että nyt sitten sinne niin käynnistellään aamulla. Menin siis uudelleen.
Sitten alkoi se arvonta. Käynnistetäänkö vai ei. Leikataanko vai ei. Sektiota odottelin itse, sillä minullahan on edelleen mm. lonkan täydeltä rustokasvaimia, joten oli epävarmaa että mahtuisiko lapsi sieltä tulemaan ulos. Päättivät että sektio. Sanoivat että en voi syödä aamupalaa. Ja sitten sanoivatkin että syö vaan. Soitin miehille että nou hätä, ei tarvitse tulla huomenna. Menee perjantaille.
Aamulla sitten tulikin jo uusi päätös; eikun älä... ai sä söit. No, sit mennään näillä. Ja siitä muutama tunti niin lähdettiin saliin. Miehet kerkesivät paikalle.

Sektiosaliin lähdettiin. Minua oli vastaanottamassa 11 henkilöä salissa ja minulle laitettiin spinaalipuudutus. 4 tuntia myöhemmin minut työnnettiin salista ulos. Leikkaus oli vaativa, mutta komplikaatioita ei kai ollut, ainakaan sellaisia mitä siis ei olisi osattu ennakoida. Vertahan minä toki jouduin ottamaan muutamia pusseja...

Tärisin kuin horkassa kun tyttöä otettiin ulos. Kyyneleet valuivat kun kuulin hänen rääkäisynsä. Se on kuulema harvinaista sektiolla syntyneillä, mutta minun kakarallani oli sellaiset keuhkot että kyllä vain niistä ääntä lähtee. Sanoivat siellä keskoslandiassa (lastensaariko se taisi olla nimeltään) että Hasselin vauvan tunnistaa äänestä.
En nähnyt vauvaa. Hänet kiidäteltiin sokerivauvana pois. Minut kursittiin kokoon. Spinaali jätettiin kivunlievitykseksi seuraavaan päivään. Minun jalkani tuettiin lievästi väärään asentoon, ja siitä hyvästä kävelemään nouseminen oli helvettiä. En päässyt ylös kuten olisin halunnut, mutta he kieltäytyivät ottamasta dreenejä, katetria jne pois ellen nousisi ylös ja menisi  omin avuin vessaan. Sanoivat että minulla on aikaa kyllä, ei pidä kiirehtiä vaan toipua omaan tahtiin.
Ei minulla omasta mielestäni ollut, joten leikkausta seuraavana iltapäivänä päätin nousta ja vaadin spinaalin poistoa. Neljä päivää harjoittelin EVA:n avulla kävelyä ja pystyssä pysymistä. Fyssari kävi neuvomassa jonkun verran että miten saan selän ja lantion jumituksen laukaistua. Nukuin vain opioottien kanssa. Kaksinkerroin kuljin viikon.
Koska en itse päässyt kävelemään, ja koska kuntoni oli mikä oli, emmekä olleet varmoja pemfiguksen tarttumisesta, en nähnyt tyttöäni ensimmäiseen neljään päivään.
Tässä vaiheessa niiden miehieni olisi pitänyt sitten vissiin alkaa kasata kamppeitaan...
Äitini tuli meille koiranvahdiksi, että mieheni olivat syntymästä lähtien sairaalassa. Kävivät vain kerran hakemassa vaatteita, ja olivat aluksi molemmat ja myöhemmin vuorotellen sairaalassa. Ensin he olivat tytön huoneessa yöpymässä, mutta kun pääsin osastolle parin päivän jälkeen perhehuoneeseen, yöpyivät he vuorotellen, toinen tytön, toinen minun kanssani. Ja kuskasivat maitoa jota saimme minusta lypsettyä. Muutamia millejä, mutta kuulema elintärkeitä.
Neljän päivän jälkeen sain luvan mennä katsomaan tytärtäni.

Hyvä luoja että pelkäsin! Niin pieni olento. Minusta lähtöisin.
Toki miehet laittoivat alusta asti minulle kuvia. He olivat jo silittäneet, ruokkineet,  pitäneet sylissä, nukuttaneet.. kuulleet hänen äänensä. Täydellinen pieni olento.
Kun hänet saatiin sitten viimein perhehuoneeseen, en uskaltanut koskea häneen muuta kuin silittäen. En uskaltanut nostaa, en vaihtaa vaippaa, en mitään. Kirjoittivat silti lähtötilanteeksi että olimme hyvässä vuorovaikutuksessa. Hassua.
Viimein uskalsin ottaa häntä sen verran syliin että syötin häntä pullosta. En kyennyt pitämään imettäen, sillä sektiohaavani on navan yläpuolella, yli 30:llä haavahakasella suljettuna, eivätkä käteni ja jalkani olleet kovin vakaat.
Pääsimme pian kotiin, ja ihanainen anoppi haki meidät.

Alkutaival meni aika usvassa. Hakaset poistettiin kahdessa erässä ja haava umpeutui hitaasti, mutta ei revennyt. Jälkivuotoa oli 4.5kk. Ensimmäiset 3kk söin opiaatteja jotta kykenin nukkumaan.
Imettämistä harjoiteltiin, mutta kahden viikon aikana tyttöni oli liiaksi oppinut pulloon. Yritimme kyllä nännikumeja ja vaikka mitä, mutta taisimme kumpikin päästä helpommalla kun minä pumppasin ja hän sai pullosta. Pumppasin 4kk, sitten maidontulo hiipui liiaksi. Rinnalla kulki täydentävänä korvike. Sittemmin tosiaan kiinteät aloiteltiin pienin maisteluannoksin 3kk iässä, ja nyt lapseni syö siis kiinteitä ja korvikemaitoa. Kasvu on hidasta, kehitys huimaa.


Mutta. Koko raskausajan siis elin siinä pelossa, epävarmuudessa jota minulle syötettiin ja kerrottiin että tämä lapsi ei todennäköisesti selviäisi. Enkä minä voinut kuin odottaa. En minä voinut heittäytyä hysteeriseksikään, kun ei se olisi mitään auttanut. Edes sektion hetkellä en uskaltanut vielä luottaa hänen selviytymiseensä. Pelkäsin kiintyä. Silti rakastin. Se oli hyvin ristiriitaista, ja minusta tuntui että koko elämäni oli paussilla. Sen lisäksi, etten kirjoittanut blogia juurikaan, en myöskään uskaltanut kirjoittaa päiväkirjaani. Olin vain todellakin jossain epämääräisessä horroksessa tunteideni osalta. Voi olla että olen sitä vieläkin.  Mutta.. Jotenkin sitä silti oli yritettävä itseään terapioida.
Ja siinä sitten astuu taas kehiin musiikki.
 Turmion kätilöiden sikiö ilmestyi keväällä, ja sitä sitten tuli kyllä luukutettua. Sanat ovat rajut, mutta ei mikään muu biisi tässä maailmassa olisi voinutkaan kiteyttää kaikkea sitä mitä raskauden aikana koin, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Kaikki se toivo, kaikki se pelko. Kaikki ne ajatukset. Sekavuus. Kaikkeus.
Mutta hän on täällä. Minun pieni sarvipääni.

Turmion Kätilöt - Sikiö

Kuutamo pihalla
Neitsyt vereslihalla
Risteyksessä huora
Irti napanuora

Kuutamo pihalla
Neitsyt vereslihalla
Vatsassa itiö
Sarvipäinen sikiö

Sinut siitetään, kynnetään
Ja sitten niitetään
Kello nolla nolla seitsemän lähenee
Ihmisestä veri vähenee

Tanssii terä valtimollasi
Vaikeroinnin vakuumi vaientaa
Jos sinä kerran tahdot täältä pois
Ole hyvä ja kuole jo tänään
Papit poikia raiskata saa
Hieman lähemmäksi Jumalaa
Suuressa vihassa
Ihmisen lihassa
Vatsassa itiö
Sarvipäinen sikiö

Tähdenlennot
Pentagrammin taivaalle piirtää
Soihdut sytytetään
On aika vuoria siirtää

Kohdun uumenissa
Sielu kadoksissa
Sikiö sarviaan teroittaa
Prostituoitu, kiroili ja noitu
Verovapaa vittu sekä saatana

Tanssii terä valtimollasi
Vaikeroinnin vakuumi vaientaa
Jos sinä kerran tahdot täältä pois
Ole hyvä ja kuole jo tänään
Papit poikia raiskata saa
Hieman lähemmäksi Jumalaa
Suuressa vihassa
Ihmisen lihassa
Vatsassa itiö
Sarvipäinen sikiö

Sydän pelkää sitä
Sinä pelkäät että
Sinun ja sarvipään
Yhteinen matka katkeaa

Tanssii terä valtimollasi
Vaikeroinnin vakuumi vaientaa
Jos sinä kerran tahdot täältä pois
Ole hyvä ja kuole jo tänään
Papit poikia raiskata saa
Hieman lähemmäksi Jumalaa
Suuressa vihassa
Ihmisen lihassa
Vatsassa itiö
Sarvipäinen sikiö

Kuutamo pihalla
Neitsyt vereslihalla
Risteyksessä huora
Irti napanuora

Kuutamo pihalla
Neitsyt vereslihalla
Vatsassa itiö
Sarvipäinen sikiö

Kuutamo pihalla
Neitsyt vereslihalla
Risteyksessä huora
Irti napanuora

Kuutamo pihalla
Neitsyt vereslihalla
Vatsassa itiö
Sarvipäinen sikiö