Sapuskointia

Edellisen kirjoitukseni "suosio" yllätti hieman. Ei siinä, jokainen suhtautuu miten suhtautuu. Sain taas muistutuksen jossa pitää ajatella että jos ihmisellä on lapsia, ei käyttäytymisellä ole väliä, koska silloin on "pyhä äiti"-statuksella liikkeellä. Pitää ajatella aina mitä kyseisten ihmisten lapset ajattelevat siitä, että näiden ihmisten teot tulevat taasen esiin.

Mitä minä sen sijaan hämmästelen, on se, että useamman ihmisen meuhkatessa harvalta jää huomaamatta se, että minullakin on niitä sukulaislapsia. Mitä minun oikeasti pitäisi tehdä kun he kuulevat juttuja että heidän tätillään on lähestymiskieltoa ynnä muuta paskaa? Ottaen huomioon että näihin juoruihinhan minä olen loppujen lopuksi syytön.

Mutta tämä nyt vain sivujuonteena.

Oikeasti tulin kertomaan että olen totutellut kiltisti nyt palttiarallaa pari viikkoa siihen aamupalaan. Se alkaa sujua, vaikka onkin aamuja kun yökin vielä smoothien kanssa... Puuro menee helpoiten, jos sitä ei ole tarvinnut itse alkaa vääntämään. Ja jos sen kanssa ei tarvitse kovin paljoa muuta vääntää kaveriksi!

Iltapala oli seuraava lisäys.. Myönnetään että sekin teetti tuskaa. Ei ole aina niin kovin helppoa yrittää pakottaa sitä voileipää alas, hedelmätkin tökkivät. Olisi helpompi ottaa se kuppi teetä ja se on siinä sitten.. Mutta. Hiljalleen totuttelen. Ehkä se rytmi on ollut enemmän se avainsana, ei niinkään se aterioiden laatu vielä. Ehkä jo ensi viikolla! Päiviini pitäisi kuulua tässä vaiheessa myös lounas. Useimmiten kuuluukin, mutta nyt on vähän heikko ruokahalu kun särkylääkkeitä syödään kuin.. No, eilen siskoni vahingossa lanseerasikin ihan hienon sanan: peruna. Se tarkoittaa sitä perusburanaa, mitä nykyään saa särkyyn kuin särkyyn, ennenkuin lääkäri lukee ne paperit ja perehtyy oikeasti asiaan. Mutta niin, perunaa menee, ja muut mömmöt samalla.

Liikunta on nyt vähän heikohkoa, ensiksi syytän polvea (nivelpussi vissiin tulehtunut) ja sitten heti perään noin kymmentä muuta tekosyytä. Todellisuudessa itseäni harmittaa ihan huolella tuo, etten pääse metsään koirien kanssa. Siinä pääsee niin hiivatin helpolla kun heittää luurit korville ja kipittää menemään. Ketään ei tule vastaan, mitä nyt joskus hevosia ja joskus verijäljen tekijöitä, mutta harvassa ovat nekin. Pitäisi löytää uusia maastoja talsittavaksi kyllä.

Nyt pitäisi vääntää kovaa vauhtia syttyruusuja talveksi, kananmunakennoja on päässyt kertymään kaikenvärisenä. Mutta jotenkin se on hankalaa tuollaisen vajaa 5kk:n ikäisen riiviön tömistellessä tassuilla kaikkialle. Aivan Kaikkialle... Kuka keksi että koiranpennut ovat ihania? Minä itken onnesta kun tuo saa ne aivosolunosasensa siinä kahden vuoden kohdalla tärähtämään keskenään...

Viikko on vähän raskas kaikin puolin, mutta onneksi viikonloppuna sitten tiedossa jotain kivaakin. Keikkaa pukkaa nimittäin, vaikka jotain muuta onkin kuin Mokomaa taas vaihteeksi.