Miehelleni.

Kun tapasimme ensimmäisiä kertoja, kirjoitin sinusta blogiini. En tähän, vaan sinne toiseen, silloin julkiseen, sittemmin salaiseen. Olit silloin jo kiehtova ihminen, tykkäsin tuollaisesta mörököllistä.
Seurustelin serkkusi kanssa, joka on nykyisin lapsemme kummi. Istuit meillä usein iltaa, katsoimme leffoja yhdessä, nauroimme, laitoimme ruokaa.
Parisuhteet menevät miten menevät, ja minä menetin romanttisen kiinnostukseni serkkuusi, mutta huomasin, että kaipasin seuraasi yhä vaan useammin. Puhuin serkkusi kanssa, sitten sinun kanssani, ja kerroin että haluan sinut itselleni. Sinä sanoit ettet halua minua. Olit ihastunut toiseen ihmiseen, ystäväsi siskoon, T:hen. Itkin, mutta halusin sinun olevan onnellinen. Istuin Kuusaan koirapuistossa auto parkkeerattuna ja päätin, että minun on sanottava sinulle asioita ääneen: että sinun on kerrottava T:lle että sinä haluat hänet. Että suutele häntä kuten kerran kännipäissäsi suutelit minua kun veit minulta jalat alta. Että tee hänelle selväksi ettet voi elää ilman häntä.
Itkin, neuvoin, ja sydämeni särkyi tuhansiksi palasiksi, mutta halusin sinun olevan ennenkaikkea onnellinen, vaikka minun onnellisuuteni siitä kärsisi.

Jotenkin päädyimme hetkeen että kuitenkin että kerta toisensa jälkeen kun olimme yhdessä, keikalla tms, ja sinä olit alkoholia nauttineena seurassani, touhusimme jotain yhdessä. Sallin sen, vaikka tiesin, että olit kanssani vain koska minä olin siinä saatavilla ja halukas. Ja lopulta jotenkin päätit että ehkä sitten seurustellaan juu. En edes tiedä miten päädyimme naimisiin.. Ehkä koska halusit olla aviomies? Ehkä koska halusit näyttää jotain jollekin. En tiedä, oikeasti.

Ystäväsi käänsivät sinulle selkänsä kun saivat tietää että seurustelemme. Sukulaisetkin isolta osin. Ei kuitenkaan se ainoa ihminen joka tilanteesta olisi potentiaalisesti kärsinyt; ei se, joka on lapsemme kummi. Hän pysyi vierellämme vaikka hänellä itsellään oli vaikeaa. Hän ei koskaan romahtanut meidän, hänen ja minun, eron takia kuten romahti kun erosi J:stä ennen minua tai T:stä ja K:sta minun jälkeeni. Otan tästä kunnian; minä hoidin eron kertomalla missä mennään, mikä on tilanne. Ilman petosta, ilman kieroilua, ihan vain kertomalla että tilanne on mikä on. Ja siksi tuo ihminen on edelleen vuosia kaiken jälkeen parhaita ystäviäni.
Silti: minä olen se, jota syytetään kaikesta. Syytetään väkivaltaiseksi. Syytetään valehtelusta. Välien rikkomisesta. Serkkusi pettämisestä. Jättämisestä. Teidän välienne pilaamisesta. Kaikesta.

...Mikä on mielenkiintoista, kun välinne eivät koskaan menneet pilaalle. Eivät silloin, eivät nyt. Minusta ei kenenkään tarvinnut tapella. Minä en rikkonut ystävyysvälejäsi, vaan ystäväsi naisystävä heitteli pikkuhousuja ladasi takapenkille ja lähetti piparikortteja jouluna. Minä pidin pääni kylmänä ja vakuuttelin sekä sinua, ystävääsi että yritin selittää tälle naiselle, että antakaa miesten välien olla kunnossa. Ei minua tarvitse ottaa mökkireissuille. Ei minua tarvitse kylään kutsua. Ei minua tarvitse sietää kuin sen verran kun sinä minusta puhut sivulauseessa: että ystävyys aina ennen parisuhdetta.
Silti minusta tehtiin syntipukki.

Sanoit silloin ettet jaksa oikoa asiaa, koska sillä ei ole väliä. Että sinä tiedät millainen minä olen ja vain sillä on merkitystä.

Vuosia myöhemmin anelin isääsi että pitää sinuun yhteyttä, hyväksyy sinut ja perhemuotosi, vaikka ei minusta pidäkään. Että jos hän uskoo ne valheet, mitä eksäni sisko, serkkusi, on höpöttänyt, niin hän voi tulla katsomaan oikeuden pöytäkirjat ja keskustelemaan asioista. Että minä kykenen näyttämään että minä olen se, joka oli oikeuskanteessa kantajana, en vastaajana. Ja että minulla ei ole väkivaltatuomiota, eikä hänen lähestymiskieltohakemustaan käsitelty. Ei, koska ei ollut syytä. Minä en tehnyt mitään muuta väärin kuin kuvittelin että totuuden kertomalla pelastan yhden ihmiselämän. Ehkä sen teinkin, tiedä siitä. Mutta siitä hyvästä sain niskaani koston kierteen joka ei ole vieläkään loppunut. Se on vain levinnyt käsiin, vaikken siihen ole tainnut 10 vuoden aikan reagoida kuin kahdesti.

Kun aloitimme avoimen suhteen, aloitimme sen siksi, että halusin että saat mahdollisuuden muihinkin naisiin halutessasi. Koska minä tiedän sinut, minä tunnen sinut. Halusi, tarpeesi ja naisihanteesi. Tiedän, ettet ole koskaan ollut minuun rakastunut ja hullaantunut, mutta arki on ollut sellaista että olen jaksanut aina toivoa. Olet hyvä mies siinä suhteessa ettet lyö, et juopottele, et ole narsisti. Sellaista minä tarvitsin. Sitä ihmistä, joka toi iltaisin vesilasin, ja kun kysyin että miksi sinä tuot sen, vastasit "Koska se on mun tehtävä". Ei ole ollut enää vuosiin, mutta ne sanat syöpyivät silloin takaraivooni, koska kenelläkään muulla ei ole ollut koskaan tehtävänä helpottaa minun elämääni. Vain vaikeuttaa sitä.
Lähdimme avoimeen suhteeseen kuitenkin siksi, että minulla oli kovia kipuja, enkä elätellyt toivoa siitä että kroppani tästä tosiaan enää paranee. Eikä se paranekaan. En silti halunnut viedä sinulta, viriililtä mieheltä, mahdollisuutta toteuttaa itseäsi. Ehtona oli vain se, että ei meidän sängyssämme. Eikä koskaan minun selkäni takana, vaan aina rehellisesti. Ja niillä on nämä vuodet menty.

Luovuin vuokra-asumisesta ja asuin kanssasi vuosia talossa, johon on saatu upotettua paljon rahaa. Suihkua meillä ei ole, mutta pihasauna. Olen sinnitellyt, olen jäätynyt aamusella kramppeineni, koska et ole kerennyt kantaa minulle puita. Olen kestänyt syytökset että poltan ja tuhoan arinan, koska en ole tyhjentänyt tuhkia ajoissa. (Sinä pidit sitä siihen asti tehtävänäsi. Sitten se vain jäi, koska minähän tässä olen, ja sinä reissuhommissa. )
Olen luopunut nettielämästäni, linuxista ja kaikesta atk:hon liittyvästä. Muut asiat menivät edelle.

Olin vela. Vapaaehtoisesti lapseton sinällään, ja olin menossa sterilisaatioon. En mennyt, koska pyysit että odottaisimme. Että antaisin lapselle mahdollisuuden että jos se haluaa tulla, niin annetaan tulla. Lupasin odottaa kunnes täytän 35. Ja sitten 40. Ja kun sairaalassa sinulle kerrottiin, että seuraava mahdollinen raskaus tappaa minut, se on niin iso riskiraskaus että minulle suositellaan sterilisaatiota, sinä olit se, joka sanoi ei. Ja minä  nöyrryin tahtoosi: ei sitten.  Toinen miehistäni teki päätöksen; hän meni sinne sterilisaatioon, koska ei halunnut riskeerata minun henkeäni.

Olen nyt vuosia laittanut tarpeesi omien tarpeideni edelle. Olen laittanut eväitä kun olen ollut katastrofaalisen väsynyt. Olen valvonut jokaisia juhlia edeltävän yön, häistä synttäreihin ja kaiken siltä väliltä, ja siivonnut. Yksin. Antanut sinun pääpiirteittäin nukkua. Ajanut väsyneenä ja yrittänyt antaa kaiken minkä olen pystynyt. Ja mikä on lopputulema? Se, että minä olen se ihminen joka on erottanut sinut ystävistäsi. Sitonut sinut kontrollinhalullaan kotiin. Tuhonnut sukulaissuhteitasi ja suhteesi isääsi. Olen hallitseva, itsekäs ja vaativa paska joka kommunikoi yksinomaan huutamalla.
Kun he sanovat, etten päästä sinua minnekään, et koskaan sano että et itse halua lähteä. Vetoat aina että "jos Paulalla on suunnitelmia". Tiedät, että olisit saanut mennä; isäsi kanssa sieneen, päiväksi kalalle (kunhan siivoat kalat saunalla etkä keittiössä) ja oluelle ystäviesi kanssa. Sinä vain itse jäit kotiin, ihan vaikka rohkaisin lähtemään. Ihan vaikka tein aina selväksi, että sinä olet onnellisempi jos sinulla on myös ystäviä. Ei vain minua.
Kun oli omnium gatherumin keikka, minä patistin sinut ja ystäväsi sinne kun itse istuin päivystyksessä isoäitini kanssa. Ja näitä esimerkkejä on loputtomiin; minä en ole sinua sitonut kotiin. En koskaan.

Todellisuudessa en ole kommunikoinut sinulle vain huutamalla. Toki olen huutanut apua väsymykseeni vuosia.  Olen pyytänyt että olemme ajoissa kun sovimme aikataulun, koska se on minulle tärkeää. Olen pyytänyt että järjestäisit pari kertaa vuodessa treffit kanssani, että järjestäisi koiran / lapsenvahdin ja veisit minut jonnekin, mitä minun ei tarvitsisi järjestää. Keikalle. Elokuviin. Syömään.
Pyysin toissa viikolla että kun käyn töissä tekemässä parin tunnin keikan, voisitko vaikka lämmittää pussista tomaattikeiton että olisi valmiina, kun tulen kotiin. Sinulla oli 1.5 tuntia aikaa, mutta minulla ei ollut lämmintä keittoa. Minun väsymykselläni, yrittämiselläni, yhtään millään ei ollut sillä hetkellä sinulle väliä.

Kävimme vuosia sitten parisuhdeterapiassa. Terapeutti sanoi että meidän suhteemme ainoa ongelmakohta on se, että sinä et osoita minulle että minä olen tärkeä. Ehdotimme että voisit vaikka kerätä kukkia kotiintullessasi. Keväällä sen omenapuun oksan. Horsman. Syksyn kauneimman lehden jonka löydät radanvarresta. Hienon kiven. Mitä vaan, mikä ei vaadi rahaa, jotta raha ei muodostu esteeksi. Toitkin. Ostetun kukkakimpun yhdellä viikolla. Siihen jäi se sitten.
Minulla ei ole vihkisormusta. Eikä minulla ole korua. Joskus yhtä korua pyysin, "naisten ääni". Sitä väriä ei enää ole saatavilla, liekö koko korua. Minä en ollut sen arvoinen.

Kun yritän kiivetä liian korkeaksi mitotettuja portaita yläkertaan, toivoisin, että portaat olisivat tyhjät. Aamulla kannan lastamme alas portaita, yleensä neliveto päällä. Samalla koirat juoksevat ohi. Lonkkani kipuilee, koska se on täynnä rustokasvaimia. Kihti vaivaa, ja rannekanavaoireyhtymä, joten  kaiteesta (jonka isäni teki, kiitos hänelle) kiinnipitäminen on hankalaa, ja pidän yleensä kaksin käsin lapsesta kiinni, koska en halua pudottaa häntä.
Joten pyyntöni on ollut vuosien ajan, että portaikko pidettäisiin tyhjänä. Ei kerätä kamaa. Kannetaan illan päätteeksi kamat ylös jos siinä jotain lojuu.
Mutta ei. Sillä toiveellani ei ole väliä, vaikka mielestäni se on perusteltua miksi se on minulle tärkeää.

Samoista, terveydellisistä syistä, suostuit siihen sopimukseen että peset vessan kerran viikkoon. Sitten se lipsui kerta toisensa jälkeen, ja minä pesen sen n. 6 kertaa seitsemästä. Se ei enää ole sinun tehtäväsi, vaikka minun tehtäväni on kuitenkin pitää sinut jonkinlaisessa ravinnossa kiinni. Eväät reissuhommiin, ruoka kun tulet kotiin. Ihan aina en onnistu, mutta ehkä suurimman osan ajasta. Joskus jos on hyviä päiviä, on pullaa tarjolla. Aamukahvin keitosta luovuin kun sinä et enää jaksanut minulle keittää aamupuuroa, vaikka kerroin miten helvetin tärkeää se minulle oli. Miten onnelliseksi teit minut, kun toisinaan nieleskelin onnellisuuden kyyneleitä kun on nii upea mies että se jaksaa minulle keittää puuron kun omat käteni eivät siihen enää kykene.

Olen pyytänyt että lapsen lelut (ja koirienkin lelut) kerättäisiin joka ilta paikoilleen ja lattiat olisivat pääpiirteittäin tyhjät. Eikä täällä olisi romuläjiä. KonMariin et suostunut, etkä opettelemaan pystyviikkausta. Enkä minä yksin pysty, koska koirat ja lapsi.
Sen seurauksena lapsellamme on päässä kuhmu: kun hänellä meni hammas läpi huulesta, ryntäsin hänen luokseen, nappasin lapsen syliin, lähdin huuhtelemaan naamaansa keittiöstä ja kompastuin lattialla oleviin tavaroihin. Tipautin lapsen ja kävimme sairaalassa tarkastuksella, ja onneksi selvisimme "säikähdyksellä". Siinä kohtaa ymmärsin, että et tule koskaan ymmärtämään kroppani muuttumista niin paljon että ymmärtäisit että tarvitsen arjessa apua että tämän asunnon saa pidettyä turvallisena, sekä minulle että lapselle. Päädyin hakemaan omaa asuntoa.

Et tule ymmärtämään sitä että minä rakastan rutiineja. Minä tarvitsen niitä. Olet myös huomannut useassa kohtaa että lapsemme tarvitsee niitä. Siksi halusin hänelle kummin, joka elää rutiineilla ja joka on yksi upeimmista naisista, jonka tunnen: Eijan. Taivuin silti painostukseesi, että kun teillä on aina otettu yksi sisaruksista kummiksi. Joten otimme kummiksi siskosi. Ei ole paljon osallistunut lapsemme elämään.. Toivottavasti joskus sitten ehkä. En tiedä. Myöskään miespuoleinen kummi jonka valitsit, ei ole käynyt tässä nyt vuoteen. Ja on katkonut omiinkin lapsiinsa välit.
Minä tarvitsen kipujeni hallintaan säännöllisen rytmin. Ruokarytmit, nukkumisajat, työajat, kaiken. Minä en voi jatkuvasti joustaa asioista siksi, että sinä et kykene omistasi joustamaan. Minä en voi koko ajan odottaa oman elämäni kanssa, että koska minä olen 70-vuotias leski ja pääsen katumaan sitä että olen sokea ja rampa, enkä kykene enää mihinkään. Minä haluan vielä elää, ja siihen keinona on ainoastaan se säännöllinen elämä, säännölliset rytmit joiden avulla pysyn tolkuissani lääkkeiden suhteen, lapsen kasvatuksen suhteen, elämäni suhteen. Minä tarvitsen tasaisen verensokerin jotta saan säilytettyä rippeet näkökyvystäni. Tarvitsen säännöllisen elämän jotta saan säilytettyä liikuntakykyni. Ja ellen minä ole sinulle tarpeeksi tärkeä jotta voisit panostaa siihenkään puoleen suhteestamme, niin olen pahoillani, mutta minulla ei ole maagisia keinoja saada sinua motivoitua. Sen täytyisi tulla vain sen rakastamisen kautta, ja minusta tuntuu että sitä ei ole. On vain kiintymys siihen että tässä vierelläsi on joku joka ymmärtää toiveesi.

Joten olen taipunut laittamaan sinun tahtosi useinkin oman tahtoni edelle, vaikka et sitä huomaakaan, ja vaikka koko maailma pitää minua jästipäänä ja jyyränä joka tekee ihan just kuten itseä huvittaa.

Mutta nyt on kuitenkin tullut eteen se ihminen, jonka tarpeet ylittävät jopa minun rakkauteni sinuun. Hän on tyttäremme.
Tyttäremme tulevaisuus on ainoa asia millä on väliä. Ainoa asia minkä takia minä jaksan elää.
Ja siksi minun on luotava se oma koti, oma tulevaisuus, ilmeisesti ilman sinua. Minä en enää kykene olemaan se nurkan tuoli joka otetaan esille kun käyttöä on, ja muutoin ei edes pyyhitä pölyjä. Minä en kykene enää tinkimään elämästäni, sillä en halua antaa tällaista parisuhteen mallia tyttärellemme. Minä haluan että hän oppii olemaan ihminen, joka tekee myös asioita omasta tahdostaan, elää elämää jollaista haluaa, eikä tingi kaikesta rakkauden nimissä. 

En jaksa olla ihminen, jota et huomioi lainkaan. Sinussa ei edelleenkään ole muuta vikaa kuin se, ettei minulla ole väliä. Se tarkoittaa silloin ihan yksinkertaisuudessaan sitä, että me emme ole oikeita toisillemme. Jos toista rakastaa, arvostaa, ja haluaa hänen kanssaan olla, silloin toivoo hänelle oikeasti onnellisuutta ja haluaa nähdä hänessä hyvää. Tekee kaikkensa, jotta hän kukoistaa, jotta hän voi olla paras versio itsestään rinnallasi, sellainen, jonka kanssa voi kulkea ylpeänä missä vaan ja ajatella "jes. Toi on mun!".

Kirjoitan tämän julkiseksi kahdesta syystä; siitä, että minusta ei tarvitse kenenkään spekuloida että kyllästyinkö suhdemuotoon, löysinkö paremman vai olenko vain kusipäisyyttäni kääntänyt selän hyvälle miehelle. Ja toisekseen siksi, että tämä on tässä muistuttamassa sinua siitä, että sinulla oli vuosia aikaa muuttaa tämän kaiken suuntaa. Toivon, että vaikka katkeroidunkin näkemästäni, tulen silti olemaan vähintään rinnallasi kun löydät sen ihmisen, joka saa sinut rakastumaan itseensä ja panostamaan suhteeseenne. Minä haluan edelleen sinun olevan onnellinen.

Olen pahoillani. Sinä olet kuitenkin elämäni rakkaus, jos siitä lapset ulkopuolelle rajataan.